"KAUNIS."
Kuvanveistäjä Alfred — niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas. Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin koko joukon vanhempi kuin silloin.
Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli. Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu. Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin, seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia. Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.
Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.
— Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. — Se mahtaa olla kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.
— Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. — Siellä on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta vuotta vanha.
— Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun, kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria, merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.
— Onko paavilla suurikin perhe? kysyi rouva.
Ja nuori mies vastasi ikäänkuin kysymys olisi voinut olla paremmin tehty:
— Ei, hän ei ole suuriperheinen!
— Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. — Tarkoitan: onko hänellä vaimo ja lapsia?
— Paavi ei saa mennä naimisiin! sanoi kuvanveistäjä.
— Siitä minä en pidä! sanoi rouva.
Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut, huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?
Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se, hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!
— Italia! huokasivat toiset. —- Matkustaa! huokasivat toiset. —
Kaunista! Kaunista!
— Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta taalariani, sanoi leskirouva, — niin lähdemme matkalle, minä ja tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on määrä päästä mukaan. — Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on turvallista.
Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle, kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran — niin, niin oli hän rakastunut — rakastunut neitoon.
Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä, enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala. Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui mielellään hiukan pitkään aamuisin.
— Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, — hän on aina ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.
Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. — Hän puhui ja kertoi, ja mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin ensi kerran tavatessa.
Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista, kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista. Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut ajatelleeksi niitä.
— Varjelkoon! sanoi hän, — se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö kukaan voi siinä vahingoittua?
— Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. —
Pompeji ja Herculanum!
— Mutta entä onnettomat ihmiset! Ja tämän kaiken olette te itse nähnyt!
— Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen, mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.
Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:
— Te olette nähnyt sen suitsuttavan valkoista!
Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli Kala.
Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista, ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun, sanoi hän.
— Olettehan te toki hänen jatkoaan!
Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä, jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen liian usein.
Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.
— Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, —- itse teette tuota karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.
— On aivan välttämätöntä, että minä itse muovailen saven.
— Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma, ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut. Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.
Kala istui mykkänä, tuuditellen hänen lausumiaan ajatuksia. Anoppi myönsi:
— On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni, ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.
Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan, suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon, sillä Alfred puhui erittäin paljon.
Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.
Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset, morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.
Seuraavana päivänä matkusti nuori pari Köpenhaminaan, siellä elämään ja olemaan. Anoppi tuli mukaan, ottaakseen haltuunsa karkean puolen, nimittäin hoitaakseen taloutta. Kalan piti istua nukkekaapissa! Kaikki oli uutta, kiiltävää ja kaunista, siellä he istuivat kaikki kolme, ja Alfred — käyttääksemme sananlaskua, joka valaisee missä hän istui — hän istui kuin piispa hanhenpesässä.
Muodon taika oli lumonnut hänet, hän oli katsonut koteloa eikä mitä kotelon sisällä piili, ja se on onnettomuus, suuri onnettomuus avioliitossa! Jos kotelo aukeaa liimauksista ja helykulta putoaa pois, niin katuu kauppojaan. Suuressa seurassa on hyvin vastenmielistä huomata, että on menettänyt molemmat henskelinnappinsa ja tietää, ettei voi turvautua solkeensa, koska ei omista mitään soikea, mutta vielä pahempaa on suuressa seurassa kuulla, että vaimo ja anoppi puhuvat tyhmyyksiä eikä voida luottaa siihen, että itse keksii sukkelan käänteen, joka puhaltaa pois tyhmyyden.
Niin usein istui nuori aviopari käsi kädessä ja mies puhui ja vaimo pudotti tulemaan sanan, saman nuotin, samat kaksi, kolme kellonsäveltä. Oli virkistävää, kun Sofie, yksi ystävättäriä, tuli.
Sofie ei ollut erittäin kaunis. Niin, hän oli virheetön. Hiukan vino hän kyllä oli, sanoi Kala, mutta varmaan ei enempää kuin ystävättärien silmä näkee. Hän oli hyvin järkevä tyttö, kuitenkaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että hän täällä saattaisi käydä vaaralliseksi. Hän oli raikas tuulahdus nukkekaapissa ja raikasta ilmaa tarvittiin, sen he kaikki ymmärsivät. Täytyi tuulottaa ja sitte he läksivät tuulottelemaan. Anoppi ja nuori pari matkustivat Italiaan.
* * * * *
— Jumalan kiitos, että taas olemme täällä kotona! sanoivat äiti ja tytär, kun he vuotta myöhemmin Alfredin kanssa, kaikki kolme palasivat.
— Ei ole hauskaa matkustaa! sanoi anoppi. — Se on oikeastaan ikävää, anteeksi että sen sanon. Minua ikävystytti, vaikka lapseni olivat mukanani, ja matkustaminen on kallista, hyvin kallista! Entä kaikki taulukokoelmat mitkä pitää nähdä! Ja kaikki minkä perässä pitää juosta! Eihän voi muuta tunnustaa, kun tulee kotiin ja kysytään! Ja kuitenkin saa kuulla, että on unohtanut näkemättä kaikkein kauneimman. Ajanpitkään minä kyllästyin noihin iankaikkisiin madonniin, tuli itsekin pelkäksi madonnaksi!
— Ja se ruoka mitä saa! sanoi Kala.
— Ei kunnollista lihalientä! sanoi mamma. —- Kurjaa niiden on ruuanlaitto!
Ja matka oli rasittanut Kalan, rasittanut hänet pysyväisesti, se oli pahinta. Sofie tuli taloon ja hyötyä hänestä oli.
Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja kuihtumistaan kuihtui.
Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on kotelo ollutta ja mennyttä — ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala kuoli.
— Hän oli kaunis! sanoi äiti. — Toista hän oli kuin antiikit, ne ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.
Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa. Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.
— Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, — mennyt kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa. Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän kuolikin ennen minua.
— Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, — niin sanottiin morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun, jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä, kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä tulit, Sofie — et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä, kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea, tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä, mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.
— Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, — se ei ollut kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä — sinä puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!