PERHONEN
Perhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun kukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen istui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun hän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta oli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi päivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he tietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet nyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät rakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? — aivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy omalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois lehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään pisimmälle.
— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain vaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä sen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä kosimaan.
Mutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli kutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole mikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen kerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän enää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.
Oli varhainen kevät; lumikelloja ja krokuksia oli yllinkyllin.
— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä rippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan haki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen luo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian haaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian porvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku. Omenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat tänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi tullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti eniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului niihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin kelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta samassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli kuihtunut kukka.
— Kuka tuo on? kysyi hän.
— Se on sisareni, sanoi herneenkukka.
— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi tiehensä.
Kaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä oli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän pitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!
Kevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut päässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta mitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli. Juuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja poppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen nurmikkoon mintun luo.
— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu kiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu. Hänet minä otan!
Ja sitten hän vihdoin viimein kosi.
Mutta minttu seisoi mykkänä ja jäykkänä ja vihdoin viimein se sanoi:
— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha, me voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei! Älkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!
Ja niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä niin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.
Oli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen pajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää ulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin rakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta sisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä. Hän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla päivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»
Ja hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja hänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet säilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.
— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. — Erittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa kuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti itseään.
— Se on huono lohdutus, sanoivat huoneen ruukkukukkaset.
— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.