PIENET VIHREÄT.
Ikkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt se näytti sairaalta, se kärsi jostakin.
Siihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin säädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.
Minä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen päivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se oli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.
— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan päällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin on suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi ajaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain kaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti — tutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa meidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan, asettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain, niin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat meidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä niin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä annetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki muurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä, ainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä menettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi selittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat meihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme ruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea mikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla nimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi! Voin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä olen aina univormussa.
Olen syntynyt ruusupuun lehdillä. Minä ja koko rykmentti elämme ruusupuusta, mutta se taasen jatkaa elämäänsä meissä, jotka kuulumme korkeampaan olomuotoon. Ihmiset eivät kärsi meitä, he tulevat ja tappavat meitä saippuavedellä. Se on paha juoma, luulen tuntevani sen hajua. On kauheaa joutua pesuveteen, kun ei ole syntynyt pestäväksi!
Ihminen, sinä joka katselet minua ankarin saippuavesisilmin, ajattele meidän paikkaamme luonnossa, kuinka ihmeellisesti me olemme rakennetut, kun sekä munimme että synnytämme eläviä poikasia! Siunaus lankesi meidän osallemme: me lisäännymme ja täytämme maata! Me synnymme ruusuissa, me kuolemme ruusuissa, koko elämämme on runoutta. Älä kohdista meihin nimeä, jota pidät mitä inhoittavimpana ja rumimpana — en sano sitä, en mainitse sitä! Kutsu meitä muurahaisen lypsylehmäksi, ruusupuun rykmentiksi, pieniksi vihreiksi!
Ja minä, ihminen, seisoin ja katselin puuta ja noita pieniä vihreitä, joitten nimeä en mainitse, jotten loukkaisi ruusulaista, suurta perhettä munineen ja elävine poikasineen. Saippuaveden, jolla aioin niitä pestä — sillä minä olin tuonut mukanani saippuavettä ja minulla oli pahat aikomukset, — saippuaveden minä nyt vispilöin vaahdoksi, puhallan siitä saippuakuplia ja katselen niiden loistoa. Ehkä jokaiseen on kätketty satu.
Ja kupla tuli suureksi ja loisti monivärisenä, ja sen pohjalla oli ikäänkuin hopeainen helmi. Kupla liehui, liiteli, lensi ovea kohti ja särkyi, mutta ovi avautui ja siinä seisoi satuäiti itse.
Niin, nyt hän voikin kertoa paremmin kuin minä noista — en sano nimeä! — pienistä vihreistä.
— Lehtitäistä, sanoi satuäiti. — Pitää aina mainita esineet oikealla nimellään, ja jollei sitä todellisuudessa uskaltaisi tehdä, niin on se tehtävä sadussa.