III.
Aikakulkija palaa.
Luulenpa että sillä kertaa ei kukaan meistä oikein uskonut aikakoneeseen. Tosiasia on se, että aikakulkija oli yksi niitä ihmisiä, jotka ovat aivan liian viisaita, jotta heihin voisi uskoa: et koskaan tuntenut pääseväsi hänestä oikein selville; aina vainusit jotain ovelaa salatarkotusta, jotain väijyvää sukkeluutta hänen näennäisen suoruutensa takaa.
Jos Filby olisi meille näyttänyt tuon mallin ja selittänyt asian aikakulkijan sanoin, olisimme paljoa vähemmän epäilleet häntä. Sillä me olisimme käsittäneet hänen vaikuttimia. Yksinkertaisinkin ihminen olisi ymmärtänyt Filbya. Mutta aikakulkijalla oli aina päähänpistoja, ja siksi me epäilimme häntä. Asiat, jotka olisivat tehneet vähemmän viisaan miehen kuuluisaksi, näyttivät kepposilta hänen käsissään. Erehdyt suorittaessasi jotakin liian helposti. Vakava ihmiset, jotka ottivat hänet vakavasti, eivät koskaan olleet aivan varmoja hänen käytöksestään. He olivat tietoisia siitä, että jos uskoisivat maineensa hänen kerallaan arvosteltavaksi, niin olisi se yhtä varomatonta kuin jos lastenkamari kalustettaisiin munankuori-porsliinilla.
Tästäpä syystä en luule kenenkään meistä puhuneen paljoa aikakulkemisesta tuon ja seuraavan torstain välisenä aikana, vaikkakin useimpain mielissä epäilemättä hyörivät sen merkilliset mahdollisuudet m.m. omituiset ajanlaskuvirhemahdollisuudet, ja näiden aiheuttama äärimäinen hämmennys.
Minä puolestani mietiskelin erikoisesti tuota mallikonekepposta. Siitä muistan keskustelleeni lääkärin kanssa, jonka perjantaina tapasin Linné-laitoksella. Hän sanoi nähneensä samantapaisen esineen Tiibingenissä ja hän painosti erikoisesti kynttilän sammumista. Mutta miten kepponen suoritettiin, sitä hän ei kyennyt selittämään.
Seuraavana torstaina menin jälleen Richmondiin — luulenpa olleeni aikakulkijan uskollisimpia vieraita — ja myöhään saapuneena tapasin neljä tai viisi miestä jo hänen vierashuoneeseensa kokoontuneina. Lääkäri seisoi lieden ääressä paperiarkki toisessa, taskukello toisessa kädessä. Etsin katseellani aikakulkijaa ja kuulin lääkärin sanovan:
"Kello on nyt puoli kahdeksan; parasta lienee ryhtyä päivälliselle".
"Missä on…?" kysyin minä mainiten isäntämme nimen.
"Vai niin, te tulitte siis vasta? Onpa tosiaan omituista. Hänellä on voittamaton este. Tässä kirjelipussa hän pyytää minua alkamaan päivällisaterian seitsemältä, ellei hän jo siksi ole palannut. Sanoo tultuaan selittävänsä tarkemmin."
"Olisi vahinko antaa ruuan mennä pilalle!" sanoi erään tunnetun sanomalehden toimittaja.
Lääkäri soitti kelloa.
Sielutieteilijä oli paitsi lääkäriä ja minua ainoa, joka oli ollut täällä päivällisellä edellisenäkin torstaina. Muut läsnäolijat olivat Blank, yllämainittu toimittaja, eräs sanomalehtimies ja muuan toinen — hiljainen, ujo, parrakas mies — jota en tuntenut, ja joka, mikäli huomasin, ei illan kuluessa kertaakaan avannut suutaan.
Päivällispöydässä aprikoitiin hiukan syytä aikakulkijan poissaoloon ja minä vihjasin puoleksi leikillä aikakulkuun. Toimittaja halusi siihen selitystä, ja sielutieteilijä otti esittääkseen puisevan kertomuksen siitä "nerokkaasta paradoksista ja kepposesta", minkä todistajia me viikko sitten olimme olleet.
Kesken hänen kuvaustaan käytävään vievä ovi aukesi hitaasti ja äänettömästi. Minä istuin päin ovea ja näin sen ensimäisenä…
"Halloo!" huudahdin. "Vihdoinkin!"
Ovi avautui kokonaan, ja aikakulkija seisoi edessämme.
Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Taivas nähköön, mies, mitä on tapahtunut?" huusi lääkäri, joka toiseksi näki hänet.
Ja koko pöytäkunta kääntyi oveen päin.
Hän oli merkillisessä tilassa: takki oli pölyn ja lian peitossa ja hihat vihreän värin tahrimat; tukka oli pörröinen ja kuten minusta näytti, harmennut, joko pölystä ja liasta tai siksi, että sen väri todella oli vaalistunut. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja leuassa oli ruskea, puoleksi paatunut naarmu; hän näytti kuluneelta ja kärsivältä, kuin olisi hän saanut kovia kokea.
Hetkisen hän epäröi ovensuussa ikäänkuin valon huikaisemana, mutta astui sitten huoneeseen. Hän kulki juuri sama tavalla nilkuttaen kuin olen helläjalkaisten maankiertäjien nähnyt tekevän. Tuijotimme häneen vaijeten odottaen hänen puhuvan.
Hän ei virkkanut sanaakaan, vaan tuli vaivalloisesti pöydän luo ja viittasi viiniin päin. Toimittaja täytti samppanjalasin ja ojensi sen hänelle. Hän tyhjensi sen, ja viini näkyi tekevän hänelle hyvää, sillä hän katsahti ympäri pöydän, ja kasvoilla väipähti hänen entisen hymynsä häive.
"Mitä ihmettä olet tehnyt, mies?" kysyi lääkäri. Aikakulkija ei näyttänyt kuulevan.
"Älkää häiriytykö minun takiani", hän sanoi hiukan änkyttäen. "Voin varsin hyvin!"
Hän pysähtyi, ojensi lasinsa saadakseen lisää samppanjaa ja nielaisi sen yhdellä kulauksella.
"Hyvää on", hän sanoi. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja poskille kohosi vieno puna. Hänen katseensa hipaisi meidän kasvojamme jonkinlaisin tylsin hyväksymis-ilmein ja kiiti sitten ympäri lämmintä, kodikasta huonetta. Sitten hän taas puhui, yhä ikäänkuin tunnustellen tietä sanojensa lomitse:
"Nyt menen pesemään ja pukeutumaan ja sitten tulen alas selittämään asioita… Jättäkää minulle palanen tuota lampaanpaistia. Minä ihan kuolen, ellen saa lihaa".
Hän katsahti pöydän yli toimittajaan, joka oli harvinainen vieras, ja kysyi hänen vointiansa. Toimittaja aikoi kysyä jotain.
"Kerron heti kaikesta", sanoi aikakulkija. "Olen niin hullunkurisessa asussa! Tuossa tuokiossa olen kunnossa jälleen".
Hän laski lasinsa pöydälle ja astui portaille vievälle ovelle. Jälleen huomasin hänen rampuutensa ja hänen askeltensa pehmeän, laahustavan äänen. Kohosin seisaalleni ja huomasin silloin, ettei hänellä ollut mitään muuta jaloissaan kuin risaiset, verentahraamat sukat. Sitten ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Olin jo seuraamaisillani häntä, kun muistin, miten vastenmielistä hänestä oli herättää touhua.
Hetkisen olin omissa mietteissäni. Sitten kuulin toimittajan, joka tapansa mukaan ajatteli otsakkeittain, lausuvan: "Erään etevän tieteilijän merkillinen käytös". Ja tämä palautti huomioni hauskaan päivällispöytään.
"Mitä peliä tämä on?" sanoi sanomalehtimies. "Onko hän näytellyt amatöörikaupustelijaa? En jaksa seurata mukana".
Kohtasin sielutieteilijän katseen ja luin hänen kasvoiltaan oman tulkintani. Ajattelin aikakulkijaa vaivalloisesti kompuroimassa portaita ylös. En luule kenenkään muun huomanneen hänen rampuuttaan.
Ensimäiseksi tointui hämmästyksestään lääkäri, joka soitti kelloa — aikakulkija ei sietänyt palvelijoita pöydän ääressä odottelemassa — ja pyysi lämmintä lautasta. Silloin toimittajakin tarttui taas kahveliin ja veitseen murahtaen, ja hiljainen mies seurasi esimerkkiä. Käytiin jälleen käsiksi päivälliseen, ja keskustelun muodostivat jonkun aikaa vain ihmettelevät huudahdukset. Sitten toimittaja alkoi palaa uteliaisuudesta.
"Onko ystävämme koettanut lisätä vaatimattomia tulojaan, mutta saanut kokea vastoinkäymistä, vai lieneekö hänellä Nebukadnesar-vaiheensa?" hän kyseli.
"Olen vakuutettu siitä, että nyt on kysymyksessä aikakonejuttu", sanoin kertoen uudelleen edellisestä yhdessäolostamme täällä. Uudet vieraat ilmaisivat suoraan epäilyksensä ja toimittaja esitti vastaväitteitä: "Mitä tuo aikakulkeminen oikein oli? Eihän mies voinut peittyä pölyyn paradoksissa piehtaroiden, vai kuinka?" Ja aiheeseen syvennyttyään hän turvautui ivailuun. Eikö tulevaisuuden väellä ollutkaan vaateharjoja? Eikä sanomalehtimieskään mistään hinnasta tahtonut uskoa, vaan ryhtyi toimittajan kera tekemään kevyttä pilaa koko asiasta. Kumpikin oli tuota uudenaikaista sanomalehtimieslajia — kovin iloisia, ylimielisiä nuoria miehiä. "Tulevaisuuden erikoiskirjeenvaihtajamme kertoo", huusi sanomalehtimies juuri, kun aikakulkija palasi. Hänellä oli yllään tavallinen iltapukunsa, eikä siitä muutoksesta joka minua äsken oli hämmästyttänyt, ollut jälellä muuta kuin riutunut näkö.
"Kuulehan", virkkoi toimittaja hilpeästi, "nämä velikullat tässä sanovat sinun matkustaneen ensi viikon puoliväliin!! Tahtoisitko kertoa meille kaikenlaista pikku Roseberystä? Mitä kertomus maksaa?"
Sanaa sanomatta asettui aikakulkija paikallensa. Vanhaan tapaansa hän rauhallisesti hymyili.
"Missä lampaanlihani on?" hän kysyi. "Mikä nautinto saada taas työntää kahveli lihapalaseen!"
"Kertomus!" huusi toimittaja.
"Hiiteen kertomus!" sanoi aikakulkija. "Minä haluan syömistä, minä. En hiisku sanaakaan ennenkuin saan suoliini hiukan peptonia. — Kiitoksia. — ja suolaa myös".
"Yksi sana vain", pyysin minä. "Oletko ollut aikaa kulkemassa?"
"Antaisinpa shillingin riviltä sananmukaisesta kertomuksesta", virkkoi toimittaja.
Aikakulkija työnsi lasinsa hiljaista miestä kohti kilauttaen sitä kynnellänsä; hiljainen mies, joka oli tuijottanut häntä kasvoihin, vavahti suonenvedontapaisesti ja kaatoi hänelle viiniä.
Päivällisen loppupuoli tuntui epämieluisalta. Mitä minuun tulee, nousi alinomaa äkkinäisiä kysymyksiä huulilleni, ja uskallanpa väittää, että samoin oli toistenkin laita. Sanomalehtimies koetti lieventää jännitystä kertomalla kaskuja Hettie Potterista. Aikakulkija kiinnitti kaiken huomionsa päivälliseensä osottaen maankiertäjän ruokahalua. Lääkäri poltteli paperossia tarkastellen aikakulkijaa silmäripsensä lomitse. Hiljainen mies näytti tavallistakin kömpelömmältä ja pelkästä hermostuneisuudesta joi samppanjaa päättäväisesti ja säännöllisesti. Vihdoinkin aikakulkija työnsi lautasensa syrjään ja katsahti ympärillensä.
"Minun täytynee pyytää anteeksi", hän sanoi, "mutta olin kerrassaan nälkään nääntymäisilläni. Olen elänyt erittäin ihmeellistä aikaa".
Hän ojensi kätensä sikaria tavottaen ja puraisi siltä pään.
"Mutta tulkaahan tupakkahuoneeseen. Kertomukseni on liian pitkä rasvaisten lautasten ääressä kerrottavaksi". Ja hän kulki edellämme viereiseen huoneeseen soittaen ohimennessään sähkökelloa.
"Oletko kertonut koneesta Blankille, Dashille ja Choselle?" hän kysyi minulta heittäytyen taapäin nojatuolissaan ja mainiten nuo kolme uutta vierasta nimiltään.
"Mutta koko juttuhan on mahdoton", väitti toimittaja.
"En jaksa todistella tänä iltana. Saatan kertoa teille jutun, mutta todisteluun en ryhdy. Tahdon kertoa teille, jos sitä haluatte", sanoi aikakulkija, "mitä minulle on tapahtunut, mutta keskeyttämisiä on teidän vältettävä. Suurin osa siitä kuulostaa valheelta. Mutta olkoon niin! Se on totta kaikesta huolimatta — jokaikinen sana. Olin laboratooriossani kello neljältä, ja sen jälkeen … olen elänyt kahdeksan päivää … päiviä sellaisia, joita ei yksikään ihmisolento ennen ole elänyt! Olen upo uupunut, mutta en voi mennä nukkumaan ennenkuin olen kertonut siitä teille. Sitten vasta käyn levolle. Mutta ei mitään keskeytyksiä! Suostutaanko?"
"Suostutaan!" sanoi toimittaja.
"Suostutaan!" toistimme me muut.
Ja nyt aikakulkija alotti kertomuksensa, jonka tässä teille esitän. Aluksi hän nojasi taapäin tuolissaan puhuen väsyneen miehen tavoin; mutta vähitellen hän vilkastui.
Kirjoittaessani muistiin hänen kertomustaan tunnen aivan liiankin selvästi kynän ja musteen riittämättömyyden — ja ennenkaikkea oman kykenemättömyyteni — ilmituomaan sen tehoa. Otaksun lukijan seuraavan kylläkin tarkkaavaisena, mutta hän ei saata nähdä puhujan kalpeita, vakavia kasvoja pienen lampun valokehässä, ei kuulla hänen äänensä sävyä eikä seurata hänen ilmeittensä vaihteluja kertomuksen käänteissä.
Useimmat kuulijoista olivat varjossa, sillä tupakkahuoneen kynttilöitä ei oltu sytytetty, ja vain sanomalehtimiehen kasvot ja hiljaisen miehen jalat olivat valaistut. Aluksi me vilkuilimme silloin tällöin toisiimme, mutta luovuimme siitä pian ja katselimme yksinomaan puhujan kasvoja.