IV.
Aikakulku.
"Viime torstaina kerroin muutamille teistä aikakoneen perusteista näyttäen teille itse koneenkin keskeneräisenä työhuoneessani. Siellä se on nytkin, hieman matkasta kuluneena tosin; yksi norsunluusauvoista on särkynyt ja eräs messinkipiena taipunut, mutta muuten se on varsin ehyt. Perjantaina toivoin saavani sen valmiiksi, mutta kun kone silloin oli jo melkein täydessä kunnossa, huomasin yhden nikkelitangoista täsmälleen tuumaa liian lyhyeksi, ja minun oli laitettava se uudestaan, joten kone vasta tänä aamuna valmistui.
Tänään kello kymmeneltä kaikkien aikakoneiden esikoinen alotti uransa. Tarkastelin sitä vielä viimeisen kerran, koettelin jälleen kaikkia ruuveja, lisäsin vielä pisaran öljyä kvartsisauvaan ja istuuduin satulaan.
Luulenpa että itsemurhaaja, joka pitää revolveria ohimollaan, aprikoi mitä seuraava hetki myötänsä tuo juuri niinkuin minä nyt. Otin liikkeelle panevan vivun toiseen ja jarrun toiseen käteeni, painoin edellistä ja melkein heti sen perästä jälkimäistä. Tunsin hoippuvani ja sitten jouduin putoamisen painajaistunteen valtaan, mutta katsoessani ympärilleni näin laboratoorioni aivan ennallansa. Oliko jotakin tapahtunut? Hetken aikaa epäilin järkeäni, mutta huomasin sitten kellon. Vain hetkistä ennemmin, kuten minusta tuntui, se oli ollut suunnilleen minuuttia yli kymmenen; nyt se näytti lähes puolta neljää!
Hengähdin syvään; purin hampaani yhteen, tartuin molemmin käsin liikkeelle panevaan vipuun, ja kumahtaen lähti kone liikkeelle. Työpajani hämärtyi ja muuttui sitten pimeäksi. Rouva Watchet astui sisään kulkien, ilmeisesti minua näkemättä, puutarhaan vievälle ovelle päin. Luulen hänen tarvinneen suunnilleen minuutin ajan lattian poikki kulkemiseen, mutta minusta hän näytti raketin tavoin kiitävän halki huoneen. Painoin vivun sen äärimäiseen asentoon. Yö saapui kuin lampun sammuminen, ja seuraavassa hetkessä tuli huomispäivä. Laboratoorio muuttui hämäräksi ja utuiseksi himmeten sitten himmenemistään. Mustana saapui seuraava yö, sitten päivä, yö taas, jälleen päivä yhäkin nopeammin. Vyöryvä kohina kuului korviini, ja sieluuni laskeutui kumma, mykkä hämmennys.
Pelkäänpä olevani kykenemätön kuvailemaan aikakulun merkillisiä aistimuksia. Erinomaisen epämiellyttäviä ne ovat. On juuri sama tunne kuin minkä keinun päistikkainen heilahtaminen tuottaa. Lisäksi oli minulla lähenevän romahduksen hirveä aavistus.
Lisättyäni nopeutta, yö seurasi päivää mustan siiven lyönnin tavoin. Laboratoorion hämärä mielle oli kadonnut, ja minä näin auringon nopeasti hyppivän taivaslaen poikki, minuutin ajassa suorittavan tuon matkan ja joka kerta merkitsevän uuden päivän. Otaksuin työpajani hävitetyksi ja itse joutuneeni taivasalle. Minulla oli epäselvä tunne siitä, että istuin jossakin korkealla, mutta kuljin jo liian nopeasti voidakseni erottaa mitään liikkuvia esineitä. Hitaimminkin maassa ryömivä etana syöksyi siksi nopeasti ohitse, etten voinut sitä huomata. Pimeyden ja valon välähtelevä vaihtelu oli erittäin kiusallinen silmälle. Pimeinä hetkinä näin sitten kuun nopeasti muuttuvan uudestakuusta täysikuuksi ja huomasin vain vilaukselta kiertävät tähdet.
Pian sen jälkeen jatkaessani matkaani yhä kasvavalla nopeudella, yön ja päivän värähtely sulautui yhdenjaksoiseksi harmaudeksi; taivas pukeutui ihmeelliseen tummaan sineen loistaen samalla auringonlaskun kirkkaissa väreissä. Harppailevasta auringosta muodostui tuliviiru, loistava kaari avaruudessa, kuusta himmeämpi, aaltoileva vyö; ja tähdistä en voinut nähdä mitään muuta kuin sinessä silloin tällöin himmeästi välähteleviä kehiä.
Maisema oli sumuinen ja epäselvä. Olin yhä tällä rinteellä, jolla taloni seisoo, ja takaa kohosi vuori harmaana ja hämäränä. Näin puiden kasvavan ja höyrytuprahdusten tavoin katoavan näkyen milloin ruskeina, milloin vihreinä: ne kasvoivat, versoivat, värisivät ja katosivat. Näin suunnattoman suurten rakennusten kohoavan ja unen lailla katoavan. Koko maanpinta näytti muuttuneen — se ikäänkuin suli ja virtaili silmäini nähden. Pienet osottimet koneen kulkunopeutta ilmottavissa tauluissa kiersivät ympäri yhä nopeammin.
Pian huomasin aurinkovyön heilahtelevan ylös alas päivänseisauksesta toiseen, vähemmässä kuin minuutin ajassa, joten siis kuljin minuutissa yli vuoden; ja minuutti minuutilta valkea lumivaippa väipähti yli maailman kadoten jälleen, ja sitä seurasi kevään heleä, lyhytaikainen vehreys.
Lähdön epämieluisat tunteet haittasivat nyt vähemmän ja sulautuivat lopulta jonkinlaiseksi hysteeriseksi hilpeydeksi. Huomasin tosin koneen kömpelön heilunnan, jonka syytä en kyennyt selittämään. Mutta mieleni oli liiaksi hämmentynyt pitääkseen lukua siitä, ja niin minä jonkinlaisella mieleni valtaavalla vimmalla hillittömästi heittäydyin tulevaisuuteen.
Aluksi tuskin ajattelinkaan pysähtymistä, tuskinpa ajattelin mitään muuta kuin näitä uusia aistimuksiani. Mutta pianpa mielessäni syntyi uusi vaikutelmasarja, jonkinlainen uteliaisuus ja samalla epämääräinen pelko, jotka lopulta valtasivat minut tykkänään. Mitä merkillisiä ihmiskunnan kehitysmuotoja, mitä ihmeellisiä edistysaskeleita meidän alkeellisessa sivistyksessämme saisinkaan nähdä, ajattelin, jos joutuisin läheltä katsomaan tuohon hämärään maailmaan, joka silmieni editse riensi ja aaltoili. Ympärilläni näin suuria ja loistavia rakennustaidon tuotteita, jykevämpiä kuin mitkään oman aikamme rakennukset, ja kuitenkin ne näyttivät välkkeestä ja usvasta kyhätyiltä. Mäenrinteellä näin runsaamman vehmauden, jota ei häirinnyt talven väliintulo. Hämmennykseni harsonkin takaa näytti maailma hyvin kauniilta. Ja niin syntyi mielessäni päätös pysähtyä.
Suurin vaara piili siinä mahdollisuudessa, että tapaisin jonkun kappaleen avaruudessa. Niin kauvan kuin kuljin suurella nopeudella, tämä tuskin haittasi. Olin ikäänkuin ohentunut — liu'uin höyryn tavoin vastaantulevien kappaleitten pienten lomien lävitse! Mutta pysähtyessä voisin törmätä tiellä olevaa estettä vastaan; silloin voisivat atoomini joutua niin läheiseen kosketukseen tuon esteen atoomien kanssa, että seuraisi perinpohjainen kemiallinen vastavaikutus — mahdollisesti kova räjähdys, joka lennättäisi minut koneineni ulkopuolelle kaikkia mahdollisia ulottuvaisuuksia — tuntemattomaan.
Tämä mahdollisuus oli tavantakaa tullut mieleeni konetta valmistaessani, mutta silloin olin hilpeästi mukautunut siihen välttämättömänä uhkayrityksenä — yhtenä niistä, joihin ihmisen on antauduttava. Vaaran nyt ollessa väistämätön, en enää nähnyt sitä samassa valossa. Tämä johtui siitä, että kaiken täydellinen outous ympärilläni, koneen merikipua aiheuttava särinä ja heiluminen ja ennenkaikkea alinomaisen putoamisen tunne olivat huomaamattani perinpohjin järkyttäneet hermostoani.
Vakuutin itselleni, etten voisi milloinkaan pysähtyä, mutta oikullisuuden puuskassa päätin pysähtyä heti. Kärsimättömän narrin tavoin kumarruin jarrun yli, jolloin kone hillittömästi keikahti ympäri, ja minä viskauduin päistikkaa ilman halki.
Korvissani kumisi ukkosen jyrinän kaltainen ääni, ja lienen hetken aikaa maannut typertyneenä. Armoton raesade viuhui ympärilläni, ja huomasin istuvani pehmoisella mättäällä kumoon kaatuneen koneeni edessä. Vieläkin kaikki näytti harmaalta, mutta pian huomasin hälyn korvistani kadonneen. Katsahdin ympärilleni. Olin pienen puutarhanurmikon tapaisella paikalla, jota rododendronpensaat ympäröivät, ja huomasin niiden sinipunervain ja purppuranväristen kukkien kimpuissa putoilevan, rakeiden niitä piestessä. Kimmoavat, tanssivat rakeet leijuivat pilvenä koneen yllä ja kiitivät savuna pitkin maata. Hetkessä olin kastunut läpimäräksi. Kaunista vieraanvaraisuutta, mutisin, miestä kohtaan, joka on matkannut lukemattomia vuosia tänne päästäkseen.
Sitten juolahti mieleeni ajatus, että olin narri näin jättäytyessäni kastumaan. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Suunnattoman suuri, jonkinlaisesta valkeasta kivestä hakattu kuvapatsas häämötti epäselvänä samean rankkasateen lomitse rododendronien takaa. Mutta muusta maailmasta ei näkynyt mitään.
On vaikeata kuvailla tunteitani. Raesateen heiketessä näin valkoisen kuvan selvemmin. Hyvin suuri se oli, sillä hopeakoivu kosketti sen hartioita. Se oli valkeata marmoria, hiukan siivellisen sfinksin muotoinen; mutta sen sijaan, että siivet olisivat olleet pystysuorasti sivuilla, ne olivatkin levitetyt siten, että sfinksi näytti lentää liihottelevan. Paksun vaskenruostekerroksen peittämä jalusta näytti olevan pronssia. Kuvan kasvot sattuivat olemaan minuun päin; sen sokeat silmät tuntuivat tuijottavan minuun, ja huulilla värehti hieno hymy. Se oli pahasti rapautunut, mikä herätti mielessä epämieluisan ajatuksen taudista.
Katselin sitä jonkun aikaa — puoliminuuttisen ehkä tai puolituntisen. Se näytti siirtyvän eteenpäin tai vetäytyvän taaksepäin sen mukaan kuin rakeet ryöppysivät sen edessä tiheään tai harvemmassa. Lopulta irtautui katseeni siitä hetkiseksi, ja huomasin raeverhon jo kuluneen nukkavieruksi, sekä selkenevän taivaan lupaavan päivänpaistetta.
Katsahdin jälleen tuohon ryömivään valkeaan hahmoon, ja matkani uhkarohkeus selvisi äkisti minulle kokonaan. Mitähän tulisikaan näkyviin, kun tuo utuinen verho kokonaan vedettäisiin syrjään? Mitä kaikkea lieneekään tapahtunut ihmisille? Mitähän, jos julmuus olisikin muodostunut yleiseksi intohimoksi? Entäpä, jos tämän pitkän väliajan kuluessa ihmisrotu olisikin menettänyt inhimillisyytensä ja kehittynyt joksikin epäinhimilliseksi, epämiellyttäväksi ja musertavan voimakkaaksi? Minä näyttäisin heidän silmissään joltain vanhan maailman villieläimeltä — meidän yhdenkaltaisuutemme tähden vain sitä pelottavammalta ja vastenmielisemmältä — hirviöltä, joka viipymättä oli tapettava.
Näin jo toisiakin suuria haamuja — suunnattomia rakennuksia sokkeloisine suojelusmuureineen ja korkeine pilareineen. Metsäinen vuorenrinne näkyi myöskin utuisen hämäränä lientyvän myrskyn lomitse.
Minut valtasi silmitön pelko. Mielettömänä syöksyin koneeni luo ja yritin kaikin voimin saada sitä taas kuntoon.
Samassa auringon vasamat kiitivät halki ukkospilvien. Harmaa rankkasade sipaistiin syrjään, ja se katosi aaveen laahustavien liepeiden tavoin. Sinisellä kesätaivaalla jokunen himmyt, ruskea pilvenhattara katosi näkymättömiin. Suuret rakennukset ympärilläni näkyivät nyt selvinä kiiltäen sateen jäljiltä ja valkeina räystäskouruille kasautuneista sulamattomista rakeista. Oloni tuntui niin turvattomalta oudossa maailmassa. Tunsin samaa mitä lintunen tuntenee kirkkaassa ilmassa, vaanivan haukan liidellessä sen yllä. Pelkoni kiihtyi raivoksi. Hengähdin, purin hampaani yhteen ja kävin jälleen käsin ja jaloin tuimasti kiinni koneeseeni. Epätoivoisen ponnistukseni johdosta se taipui — ja käännähti antaen leualleni aimo iskun. Toinen käsi satulalla, toinen vivulla seisoin siinä raskaasti läähättäen valmiina nousemaan koneelleni jälleen.
Mutta huomatessani näin nopeasti voivani peräytyä, rohkeuteni palasi. Katselin uteliaammin ja vähemmän pelokkaana tätä kaukaisen tulevaisuuden maailmaa.
Pyöreässä aukossa korkealla lähitaloa ympäröivässä muurissa näin joukon komeihin, pehmoisiin viittoihin puettuja olentoja. Hekin olivat huomanneet minut ja katselivat kaikki nyt minuun päin.
Sitten kuulin läheneviä ääniä. Valkoisen sfinksin luona kasvavien pensasten lomitse näkyi juoksevien olentojen päitä ja hartioita. Eräs näistä poikkesi polulle, joka oikaisi sille pienelle nurmikolle, missä minä koneineni seisoin. Se oli pieni — ehken neljän jalan korkuinen — olio purppuranpunaisessa tuunikassa, vyötäisillä nahkavyö. Jaloissa hänellä oli sandaalit tai puolikengät — en voinut selvästi nähdä kummatko. Sääret olivat paljaat polviin saakka, samoin oli pää paljaana. Nyt vasta huomasin, miten lämmin ilma oli.
Hän hämmästytti minua suurella suloudellaan ja kauneudellaan ja toiseltapuolen kuvaamattomalla heikkoudellaan. Nuo hehkuvat kasvot toivat mieleeni sen hivuttavan kauneuden, joka on määrätylle keuhkotaudin asteelle ominainen. Hänet nähdessäni palasi luottamukseni, ja minä irroitin käteni koneesta.