V.
Kultainen aika.
Seuraavassa tuokiossa me seisoimme silmätysten, minä ja tuo tulevaisuuden hauras olio. Hän tuli suoraapäätä luokseni nauraen minulle vasten kasvoja. Minua hämmästytti, ettei hänessä näkynyt pelon merkkiäkään. Sitten hän kääntyi kahden häntä seuranneen olennon puoleen ja haasteli heille kummallisella, hyvin sointuvalla ja suloisella kielellä.
Toisia oli tulossa, ja pian ympäröi minua pieni, noin kahdeksan- tai kymmenlukuinen parvi näitä erinomaisia olentoja. Muuan heistä puhutteli minua. Päähäni pälkähti, kumma kyllä, että ääneni oli liian järeä ja matala heidän kuultavakseen. Niinpä vain pudistin päätäni ja korviini viitaten ravistin sitä jälleen.
Hän astui askeleen lähemmä, epäröi ja kosketti sitten kättäni. Tunsin sitten toisia pieniä pehmeitä tuntosarvia selässäni ja olkapäilläni. He tahtoivat vakuuttautua minun todenperäisyydestäni. Ei siinä ollut mitään pelottavaa. Tuossa sievässä pikku väessä oli todellakin jotain luottamustaherättävää — suloista vienoutta, jonkinlaista lapsenomaista huolettomuutta. Ja lisäksi he näyttivät niin hennoilta, että arvelin voivani kaataa heitä kumoon kokonaisen tusinan keilojen tavoin.
Tein äkkinäisen varottavan liikkeen nähdessäni heidän pienten vaaleanpunaisten käsiensä kopeloivan aikakonetta. Onneksi nyt, kun ei vielä ollut liika myöhäistä, muistin vaaran, jonka tähän mennessä olin unohtanut. Kurottautuen koneen yli irrotin pienet liikkeelle panevat vivut ja pistin ne taskuuni. Sitten ryhdyin jälleen miettimään, mitä voisin tehdä seurustelun aikaansaamiseksi.
Tarkastellessani lähemmin heidän piirteitänsä näin joitakin lisäerikoisuuksia heidän dresdeniläisporsliinimaisessa kauneudessaan. Heidän kiharainen tukkansa päättyi terävästi niskaan ja poskiin, parrasta ei ollut jälkeäkään, ja korvat olivat tavattoman pienet. Suu oli myöskin pieni, huulet helakan punaiset ja ohuenlaiset, ja pieni leuka oli terävä. Heillä oli suuret, lempeät silmät ja — tämä voi tuntua itserakkaudelta minun puoleltani — minusta tuntui, että heiltä jossain määrin puuttui sitä mielenkiintoa henkilöäni kohtaan, jota olisin voinut heidän puoleltaan odottaa.
Kun he eivät millään tavoin yrittäneet seurustella kanssani vaan seisoivat vain ympärilläni hymyillen ja puhellen pehmein, kuhertavin sävelin toisillensa, niin minä alotin keskustelun. Viittasin koneeseen ja itseeni. Epäröityäni sitten hetkisen, miten ilmaista aikaa, viittasin aurinkoon. Yhtäkkiä eräs omituinen, sievä pieni olento yllä purppuranpunaisen- ja valkeanruudukas vaippa toisti liikkeeni ja hämmästytti minua matkimalla ukkosen jyrinää.
Hetkisen epäröin, vaikkakin hänen liikkeensä merkitys oli kyllin selvä. Äkkiä iski mieleeni kysymys: ovatko nämä olennot hulluja? Tuskin voinette ymmärtää miten se yllätti minut. Olin näet aina olettanut, että ihmiset vuoden kahdeksansadankahdentuhannen korvissa olisivat meitä uskomattoman paljon edellä tiedossa, taidossa, kaikessa. Silloin eräs heistä teki minulle äkkiä kysymyksen, joka osotti hänen olevan meidän aikamme viisvuotiaan lapsen henkisellä tasolla, kysyi minulta, olinko tullut auringosta ukkossateen mukana! Se sai minut käymään käsiksi tuonnemmaksi siirtämääni arvosteluun heidän vaatteistaan, heikoista ja kevyistä jäsenistään ja hauraasta ruumiinrakenteestaan. Pettymyksen tunne tulvahti mieleeni. Hetken aikaa tuntui siltä kuin olisin rakentanut aikakoneeni turhaan.
Nyökkäsin, osotin aurinkoon ja jäljittelin niin elävästi ukkosenjyrähdystä, että he peljästyivät. Kaikki he peräytyivät askeleen verran ja kumarsivat. Sitten eräs tuli nauraen luokseni kantaen kauniista, minulle tuntemattomista kukista tehtyä kiehkuraa, jonka kietoi kaulaani. Tämä keksintö otettiin vastaan soinnukkain hyväksymishuudoin, ja heti kaikki juoksentelivat sinne tänne kukkia poimimaan ja nauraen viskelivät minua niillä, kunnes olin aivan tukehtua kukkaiskyllyyteen. Te, jotka ette koskaan ole moista nähneet, voitte tuskin mielessänne kuvailla, kuinka hienoja ja ihmeellisiä kukkia lukemattomien vuosien viljelys oli synnyttänyt.
Sitten joku ehdotti, että heidän leikkikalunsa asetettaisiin näytteille lähimpään rakennukseen, ja niin minut vietiin ohi valkean marmorisfinksin, joka oli näyttänyt tarkastelevan minua koko ajan hymyillen hämmästykselleni, suurta, harmaata, hakatusta kivestä tehtyä rakennusta kohti. Mennessäni heidän kanssansa muistin, miten varmasti olin toivonut saavani nähdä ylen vakavan ja viisaan tulevaisuuden kansan, ja tämä muisto sai minut hymyilemään.
Rakennuksessa oli suunnattoman suuri sisäänkäytävä samoinkuin se kokonaisuudessaankin oli äärettömän laaja. Minun mieltäni eniten kiinnitti pikku väen taajeneva parvi ja suuret, avoimet porttiholvit, jotka ammottivat edessäni salaperäisen varjokkaina. Heidän päittensä yli näkemästäni maailmasta sain sen yleisvaikutuksen, että se näytti kauniiden pensasten ja kukkien peittämältä aukiolta, kauvan hoitamatta olleelta, mutta silti rikkaruohoista vapaalta puutarhalta. Näin joukottain oudonnäköisiä valkeita kukkia, joiden vahaterälehtien läpimitan arvioin suunnilleen jalan pituiseksi. Ne kasvoivat villiintyneinä hajallaan monenlaisten pensasten keskellä, mutta, kuten sanottu, en tutkinut niitä tällä kertaa lähemmin. Aikakone jäi yksikseen nurmikolle rododendronien keskeen.
Porttiholvia koristivat runsaat leikkaukset; en ehtinyt tutkia niitä kovin tarkoin, mutta olin sentään huomaavinani vanhoja foiniikkialaisia koristeita, jotka olivat sangen pahoin särkyneitä ja rapautuneita.
Muutamia heleäpukuisia henkilöitä tuli sisään käytävässä minua vastaan, ja niin me astuimme sisälle minä tummassa 19:nnen vuosisadan aikuisessa puvussani sangen eriskummaisen näköisenä, kukkasin koristettuna ja vaaleiden vaippojen ja loistavan valkeiden jäsenten vyöryvän massan ympäröimänä, naurun ja iloisen puheen sointuvassa solinassa.
Suuri sisäänkäytävä vei suhteellisen laajaan, ruskeilla seinäpapereilla verhottuun saliin. Katto oli varjossa, ja ikkunoista, jotka olivat osittain värillisellä lasilla varustetut, osaksi lasittomat, virtasi sisään hillitty valo. Lattia oli tehty suunnattomista möhkäleistä jotain hyvin kovaa, valkoista metallia, ei levyistä tai liuskoista, vaan oikeista möhkäleistä, ja se oli siinä määrin kulunut — arveluni mukaan menneiden sukupolvien edestakaisin astunnasta — että siinä oli syviä uurteita useimmin tallattua uraa osottamassa. Salin poikitse oli asetettu lukemattomia, kiillotetuista kiviliuskoista tehtyjä, noin jalan korkuisia pöytiä, jotka olivat katetut hedelmäröykkiöillä. Jotkut niistä tunsin sairaloisesti suurentuneiksi vadelmiksi ja appelsiineiksi, mutta enimmät olivat minulle outoja.
Pöytien väliin oli siroteltu suuri joukko pieluksia. Näille oppaani istuutuivat viitaten minua tekemään samoin. Kursailemattoman sievästi he alkoivat käsin syödä hedelmiä viskellen kuoret ja kannat pöytien sivuilla sijaitseviin pyöreihin aukkoihin. Halulla seurasin heidän esimerkkiänsä, sillä olin janoinen ja nälkäinen. Samalla tarkastelin salia, minkä ennätin.
Salin rappeutunut ulkomuoto se minua ehkä enin hämmästytti. Värilliset ikkunat, jotka esittivät geometrisia kuvioita, olivat monin paikoin särkyneet, ja seinien alaosaa suojaavia verhoja peitti paksu pöly. Silmiini pisti sekin, että viereisen marmoripöydän kulma oli murtunut. Siitä huolimatta oli yleisvaikutus komea ja maalauksellinen. Salissa aterioi parisen sataa ihmistä, ja useimmat niistä, mahdollisimman lähelle minua asettuneina, tarkastelivat minua mielenkiinnoin pienten silmien loistaessa hedelmien takaa. Kaikilla oli puku samasta pehmoisesta, mutta vahvasta silkkikankaasta.
Hedelmät, sivumennen sanoen, olivat heidän ainoa ravintonsa. Nämä kaukaisen tulevaisuuden ihmiset olivat jyrkkiä kasvissyöjiä, ja ollessani heidän luonansa täytyi minunkin ruveta sellaiseksi muutamista mieliteoista huolimatta. Perästäpäin huomasin, että hevoset, nautaeläimet, lampaat ja koirat olivat kalasisiliskon tavoin hävinneet sukupuuttoon. Mutta hedelmät olivat sangen viehättäviä, varsinkin eräs, jolla oli jauhokas sisus kolmilaitaisessa kuoressa ja joka oli koko ajan käytännössä, oli erikoisen hyvän makuinen ja muodostui minun pääravinnokseni. Aluksi minua hämmästyttivät kaikki nämä näkemäni oudot hedelmät ja kukat, mutta myöhemmin opin ymmärtämään niiden merkityksen.
Mutta minähän kerroin teille hedelmä-ateriastani etäisessä tulevaisuudessa. Niin pian kuin olin hiukan tyydyttänyt ruokahaluani, päätin vakavasti yrittää oppia näiden uusien lähimäisteni kieltä. Se olikin selvästi lähin tehtäväni. Hedelmät näyttivät sopivalta aiheelta näin aluksi, ja kohottaen yhtä niistä alotin kysyvien äänten ja eleiden sarjan.
Minun oli aika vaikeaa ilmaista tarkotustani. Aluksi yrityksiäni kohtasi ällistynyt tuijotus tai hillitön nauru, mutta pian eräs vaaleatukkainen pikku olio näytti käsittävän tarkotukseni ja toisti erään nimen. Heidän piti jutella ja selitellä asioitansa hyvin laajasti toisillensa, ja minun ensi yritykseni heidän kielensä erinomaisten pikku äänteiden muodostamisessa aiheuttivat tavan takaa sydämellistä, joskin epäkohteliasta naurua.
Mutta minä olin kuin opettaja lasten keskellä sitkeästi jatkaen ja pian hallitsin ainakin pariakymmentä substantiivia. Ja sitten pääsin demonstratiivipronominien ja lisäksi "syödä" verbin perille. Mutta se oli hidasta työtä, ja pikku väki pian väsyi ja halusi päästä vapaaksi minun kyselyiltäni. Välttämättömyyden pakosta päätin silloin sallia heidän jakaa opetuksiansa vähissä erin ja milloin halusivat. Ja hyvin pieniksi havaitsin niiden sitten supistuvankin, sillä en milloinkaan ole tavannut kärsimättömämpiä ja helpommin uupuvia ihmisiä kuin he olivat.