XII.
Pimeydessä.
Me poistuimme palatsista auringon ollessa vielä osaksi taivaanrannan yläpuolella.
Päätin saapua valkoiselle sfinksille aikaisin seuraavana aamuna, ja tarkotukseni oli ennen hämärän tuloa työntyä niiden metsien läpi, jotka edellisellä retkeilyllä olivat minut pysäyttäneet. Aijoin kulkea niin kauvas kuin suinkin sinä iltana, ja sitten valkean sytytettyäni nukkua sen loimun suojissa. Siksipä minä kulkiessamme kokoilin risuja ja kuivunutta ruohoa, ja pian oli minulla niitä sylintäysi.
Näin kuormitettuna kävi kulku hitaammin kuin olin edeltäpäin otaksunut, ja lisäksi oli Weena väsynyt. Minuakin alkoi unettaa, niin että oli yö, ennenkuin saavuimme metsään. Weena halusi pysähtyä sen reunassa sijaitsevalle viidakkoa kasvavalle mäelle peläten metsän pimeyttä. Mutta omituinen uhkaavan vaaran tunne, jonka olisi pitänyt olla minulle varotukseksi, ajoi vain minua eteenpäin. En ollut nukkunut yöhön ja kahteen päivään ja olin sentähden kuumeinen ja ärtyisä. Tunsin unen minut yllättävän ja morlokkien unen mukana.
Siinä epäröidessämme näin kolme kumarassa kulkevaa hämärää haamua tummassa pensaikossa takanamme. Yltympärillä oli tiheikköä ja pitkää ruohoa, enkä tuntenut olevani turvassa morlokkien salakavalalta lähestymiseltä. Arvelin metsän poikki olevan matkaa vajaan peninkulman. Jos nyt voisimme päästä sen läpi puuttomalle mäen rinteelle, olisi siellä paljoa taatumpi lepopaikka, niin minusta näytti. Arvelin tulitikuillani ja kamfertillani voivani valaista tietä puitten lomitse.
Oli kuitenkin selvää, että jos aioin heilutella tulitikkuja käsissäni, pitäisi minun luopua polttopuistani; niinpä siis varsin vastahakoisesti laskin ne maahan. Ja sitten juolahti mieleeni hämmästyttää takana hyöriviä ystäviämme sytyttämällä risut palamaan. Tulin perästäpäin huomaamaan tämän toimenpiteen hirmuisen järjettömyyden, mutta nyt se oli mielestäni viisas sotajuoni, millä salata pakomme.
En tiedä oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi tulen liekin harvinaisuutta leudossa ilmanalassa, missä lisäksi ei ole ihmistä. Auringon kuumuus on harvoin kyllin voimakas mitään polttamaan, vaikkapa kastepisarat ovat polttolasina, kuten joskus sattuu troopillisissa maissa. Salama saattaa tuhota ja tummentaa, mutta harvoin se aiheuttaa tulipaloa. Sen kiehuvan kuumuuden johdosta voi kuihtuva kasvimaailma ruveta kytemään, mutta harvoin se leimahtaa liekkiin. Tänä rappeutumiskautena oli tulensytytystapa lisäksi joutunut unohduksiin maan päällä. Risukasaani nuoleskelevat punaiset kielekkeet olivat jotain aivan uutta ja outoa Weenalle.
Hän tahtoi juosta tulen ääreen sillä leikittelemään. Luulenpa että hän olisi siihen heittäytynytkin, ellen olisi saanut häntä ehkäistyksi. Mutta minä tartuin häneen ja vastusteluista huolimatta viskasin hänet edelläni metsään.
Jonkun matkaa tulen loiste valaisi polkua. Katsahtaessani taakseni saatoin tiheässä kasvavien puunrunkojen lomitse nähdä, että risukasasta oli lieska levinnyt muutamiin lähellä kasvaviin pensaihin ja että käyrä tuliviiru ryömi ruohoista mäkeä ylös. Nauroin sille ja käännyin jälleen edessäni oleviin tummiin puihin päin. Oli pilkko pimeätä, ja Weena tarrautui minuun suonenvedontapaisesti, mutta silmäini totuttua pimeyteen saatoin nähdä sen verran että voin vältellä puunrunkoja. Yläpuolella oli kerrassaan mustaa, paitsi missä siellä täällä palanen kaukaista sinitaivasta loisti puiden lomitse. En raapaissut lainkaan valkeata tulitikulla, käteni kun eivät olleet vapaat. Vasemmalla käsivarrellani kannoin pienokaistani, oikeassa kädessäni oli rautakanki.
Jonkun aikaa en kuullut muuta kuin oksien ratinaa jalkaini alla, tuulen hienoa kahinaa pääni päällä sekä oman hengitykseni ja suonten sykinnän korvissani. Sitten olin kuulevinani ympärilläni sipsuteltavan. Ryntäsin vimmatusti eteenpäin. Sipsutus kuului selvemmin, ja sitten erotin samoja omituisia ääniä, joita olin alamaailmassa kuullut. Täällä oli ilmeisesti joitakin morlokkeja, jotka olivat yllättämäisillään minut. Ja tosiaankin tunsin seuraavassa hetkessä takkiani nykäistävän ja sitten kosketuksen käsivarrellani. Weena värisi ankarasti käyden sitten aivan hiljaiseksi.
Nyt oli aika käyttää tulitikkuja. Mutta saadakseni sellaisen laatikosta minun oli laskettava Weena maahan. Tein sen ja taskuani kopeloidessani alkoi pimeydessä minun jalkaini juuressa taistelu, joka Weenan taholta kävi vallan hiljaa, morlokkien päästellessä noita omituisia kuhertavia äännähdyksiänsä. Pienet pehmeät kädet kopeloivat lisäksi takkiani ja selkääni koskettaen kaulaanikin.
Silloin kuului tulitikun raapaisu ja sähinä. Valon välkkeessä näin valkoselkäisten morlokkien lymyilevän puiden lomiin. Otin kiiruusti kamferttipalasen taskustani valmistuen sytyttämään sen niin pian kuin tulitikku sammuisi. Katsahdin sitten Weenaan. Hän makasi aivan liikahtamatta kasvot maahan päin pidellen kiinni minun jaloistani. Äkkinaisen pelon valtaamana kumarruin hänen ylitsensä. Hän tuntui tuskin hengittävänkään. Sytytin kamferttimöhkäleen ja paiskasin sen maahan; kun se särkyi ja loimusi liekkeinä karkottaen morlokit ja varjot ympäriltäni, minä polvistuin ja nostin hänet ylös maasta. Metsä tuntui olevan täynnä suuren seurueen liikehtimistä ja hyminää!
Weena näytti pyörtyneen. Nostin hänet varovaisesti olalleni ja nousin tunkeutuakseni eteenpäin, mutta silloin selveni minulle eräs kauhea asia. Liikehtiessäni tulitikkujen ja Weenan takia olin käännähdellyt ympäri moneen kertaan, ja nyt ei minulla ollut hienointakaan aavistusta, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Saattoipa olla niinkin, että olin lähtemässä takaisin porsliinipalatsille.
Olin kylmän hien vallassa. Minun oli nopeasti ajateltava mihin ryhtyä. Päätin sytyttää valkean ja leiriytyä sille paikalle missä olimme. Laskin Weenan, joka ei vieläkään liikahtanut, turpeiselle puunrungolle, ja ensimäisen kamferttipalaseni vähetessä aloin nopeasti kerätä oksia ja lehtiä. Siellä täällä ympäröivässä pimeydessä välähtelivät morlokkien silmät kiiltokiven tapaan.
Kamferttiliekki lepatti ja sammui. Raapaisin tulta tulitikulla ja sitä tehdessäni kaksi valkoista haamua, jotka olivat lähestyneet Weenaa, syöksähti kiireisesti syrjään. Yhtä sokaisi valo siinä määrin, että se tuli suoraapäätä minua kohti, ja minä tunsin sen luitten murskautuvan nyrkkini iskusta. Olento päästi kauhun kirkaisun, hoippui jonkun matkaa ja kaatui maahan. Sytytin toisen kamferttipalasen ja jatkoin kokkopuitten keräämistä. Pian huomasin, että lehvistö pääni päällä oli kovin kuivaa, sillä sen jälkeen kun aikakoneellani olin tänne saapunut, viikko sitten, ei ollut satanut ensinkään. Niinpä minä sen sijaan, että olisin puitten joukosta etsinyt kuivia oksia aloin taitella lehviä pääni päältä. Pian olin sytyttänyt vihreistä lehvistä ja kuivista oksista pahasti savuavan valkean, joten saatoin säästää kamferttiani.
Sitten käännyin katsomaan Weenaa, joka makasi rautakankeni vierellä.
Koetin parhaani mukaan elvyttää häntä, mutta hän makasi kuin kuollut.
En voinut edes saada selkoa hengittikö hän vai eikö.
No niin; valkean savu alkoi painua minua kohti, ja siitä varmaankin johtui äkkinäinen raukeuteni. Lisäksi oli ilmassa kamfertin huurua. Valkeani ei tarvitsisi lisäämistä tunnin aikaan. Olin ponnistukseni jälkeen hyvin väsynyt ja istahdin maahan. Lisäksi oli metsä täynnä nukuttavaa hyminää, jota en ymmärtänyt. Tuntui kuin olisin vain kerran nyökännyt ja avannut taas silmäni. Mutta kaikki oli nyt pimeätä, ja morlokit olivat käyneet minuun käsiksi. Sinkauttaen luotani heidän tarraavat sormensa kopeloin kiiruusti taskustani tulitikkulaatikkoa, mutta se oli hävinnyt! Sitten he kävivät taas kimppuuni.
Hetkessä selvisi minulle, mitä oli tapahtunut. Olin nukkunut, ja valkeani oli päässyt sammumaan; kuoleman karvaus täytti sieluni. Metsä tuntui tulvivan palaneen puun hajua. Minuun tartuttiin kaulasta, hiuksista, käsivarsista ja minut kaadettiin kumoon. Oli kuvaamattoman kauheata pimeydessä tuntea nuo pehmeät oliot kasaantuneina päälleni. Tuntui siltä kuin olisin ollut hirveässä hämähäkin verkossa. Tunsin pienten hampaiden pureutuvan kaulaani. Kierähdin ympäri, jolloin käteni sattui koskettamaan rautakankea. Se antoi minulle voimaa. Ponnistauduin pystyyn ravistaen nuo ihmisrotat yltäni ja kangellani iskin siihen suuntaan, missä arvelin heidän kasvojensa olevan. Tunsin lihojen ja luiden mehevästi murskautuvan iskuistani ja olin hetkeksi vapaa.
Omituinen riemun tunne, joka niin usein näyttää seuraavan kovaa taistelua, valtasi mieleni. Tiesin että olimme, Weena ja minä, hukassa, mutta päätin antaa morlokkien maksaa ruuastaan. Seisoin selkä puuta vasten ja heilutin rautakankea edessäni. Koko metsä oli täynnä heidän huutojansa ja liikehtimistänsä. Kului hetkinen. Heidän äänensä tuntui muuttuvan yhä kimakammaksi ja liikkeet kävivät yhä nopeammiksi. Mutta kukaan ei tullut ulottuman päähän. Seisoin pimeyteen tuijottaen. Sitten virisi mielessäni yhtäkkiä toivo. Entä jos morlokit pelkäisivät? Ja aivan tämän ajatuksen kintereillä seurasi merkillinen seikka. Pimeys näytti hälvenevän. Hyvin epäselvästi aloin erottaa ympärilläni olevat morlokit — kolme survoin jaloillani — ja sitten totesin hämmästyneenä, että toiset virtasivat yhtämittaisena vuona, kuten näytti, taitseni metsän halki, eivätkä niiden selät enää näyttäneet valkoisilta, vaan punertavilta. Seistessäni siinä suu ammollaan näin pienen punaisen kipinän kiitävän tähtivalojuovan poikki lehvien lomitse ja katoavan. Ja silloin ymmärsin palavan metsän hajun, unettavan hyminän, joka nyt kasvoi myrskyisäksi mylvinnäksi, punaisen hehkun ja morlokkien paon.
Astuessani esiin puuni takaa ja katsoessani taakseni näin lähempien puiden tummien pilarien lomitse palavan metsän loimon. Ensiksi sytyttämäni valkea se nyt riensi jälissäni.
Etsin katseillani Weenaa, mutta hän oli poissa. Sähinä ja räiskyntä takanani, pamaus, mikä syntyi jokaisen tuoreen puun syttyessä palamaan, ei sallinut pitkälti tuumimista. Yhä pitäen kiinni rautakangestani seurasin morlokkien jälkiä. Se oli ankaraa menoa. Juostessani hiipivät liekit kerran eteenpäin niin nopeasti oikealla puolellani, että jouduin sivuhyökkäyksen alaiseksi, ja minun oli poikettava vasemmalle. Mutta lopuksi päädyin pienelle aukiolle, ja samassa eräs morlokki tulla töytäsi minua päin ja ohitseni mennen jatkoi matkaansa suoraa päätä valkeaan!
Ja nyt jouduin näkemään luullakseni kaameinta ja kauheinta kaikesta, mitä tulevaisuudessa näin. Koko alue oli tulen heijastuksesta valoisa kuin päivällä. Keskellä kohosi kukkula, jolla kasvoi kärventynyt orapihlaja. Kukkulan takana oli toinen haara palavaa metsää, mistä käsin keltaiset tulikielet jo kiemurtelivat ympäröiden paikan kokonaan tuliaitoina.
Kukkulalla näin noin kolme- tai neljäkymmentä valon ja kuumuuden sokaisemaa morlokkia, jotka hämmennyksissään kompuroivat sinne tänne toisiaan töyttien. Alussa en huomannut heidän sokeuttaan ja iskin pelon vimmassa raivokkaasti kangellani heihin heidän minua lähestyessään tappaen yhden ja saattaen monet raajarikoiksi. Mutta tarkasteltuani erään morlokin eleitä hänen hapuillessaan orapihlajan alla, ja kuultuani heidän valituksensa tulin vakuutetuksi heidän ehdottomasta avuttomuudestaan ja kurjuudestaan huikaisevassa valossa enkä enää lyönyt ketään heistä.
Silloin tällöin joku kuitenkin tuli suoraan minua päin ja kauhusta väristen vältin häntä nopeasti. Kerran liekki jonkun verran riutui, ja minä jo pelkäsin, että nuo ilkeät olennot pian kykenisivät näkemään minut. Ajattelinpa jo ryhtyä taisteluun tappamalla heistä jonkun sitä ennen; mutta valkea hulmahti jälleen kirkkaasti palamaan, ja minä hillitsin itseni. Astelin ympäri mäkeä heidän keskellään vältellen ja etsien jotakin jälkeä Weenasta. Mutta Weena pysyi poissa.
Lopulta istahdin mäen nyppylälle ja tarkastelin tätä oudonnäköistä, suurta sokeain olentojen joukkuetta, joka haparoi edes takaisin päästellen kamalia ääniä tulen loisteen heihin sattuessa. Kiemurrellen nouseva savu leijaili taivaanlaen poikki, ja tuon punaisen katoksen repaleiden lomitse, kaukana kuin toisiin maailmoihin kuuluvina, loistelivat tähtöset. Pari kolme morlokkia kompuroi päälleni, ja minä karkotin heidät nyrkin iskuin vavisten sitä tehdessäni.
Suurimman osan yötä luulin olevani painajaisen vallassa. Purin huultani ja kirkaisin kiihkeästi, jotta heräisin. Pieksin maata käsilläni, nousin ja istuin jälleen, kuljin sinne tänne istahtaakseni uudelleen. Sitten rupesin hieromaan silmiäni ja pyytämään, että Jumala sallisi minun herätä. Kolmasti näin morlokkien riiputtavan päitään tuskissaan ja syöksyvän liekkeihin.
Vihdoinkin valkeni päivä tulen lientyvän punan yllä, yläpuolella mustien savupatsaiden ja tummien puunkantojen sekä noiden aavemaisten olentojen pienenevän parven.
Vielä kerran etsin Weenan jälkiä, mutta niitä ei näkynyt. Oli selvää, että he olivat jättäneet hänen pienen ruumisparkansa metsään. En voi kuvailla miten mieltäni kevensi ajatus siitä, että hän oli välttänyt sen kauhean kohtalon, johon jo näytti määrätyltä. Ajatellessani sitä olin melkein taipuvainen alkamaan verilöylyn noiden ympärilläni olevien hapuilevien olentojen keskuudessa, mutta maltoin mieleni.
Kukkula oli jonkinlainen saareke metsässä. Sen huipulta saatoin nyt erottaa savuharson lävitse vihreän porsliinipalatsin ja sen johdolla taas valkoisen sfinksin olopaikan. Ja niin jättäen nuo jälelle jääneet sielut valittaen harhailemaan sinne tänne päivän yhä valjetessa sidoin vähän ruohoa jalkoihini ja nilkutin savuavien tuhkakasojen yli ja mustien puunrunkojen lomitse, joiden sisällä vieläkin tuli kyti, aikakoneen piilopaikkaa kohden.
Kuljin hitaasti, sillä olin perin uupunut ja rampa, sekä äärettömän onneton pikku Weenan kauhean kuoleman johdosta. Se tuntui musertavalta onnettomuudelta. Nyt, tässä vanhassa tutussa huoneessa, se tuntuu pikemmin unen tuottamalta surulta kuin todelliselta menetykseltä. Mutta tuona aamuna olin jälleen ypö yksin — hirveän yksin. Aloin ajatella tätä taloani, tuota kotoista liettä, jotakuta teistä, ja sellaisten ajatusten mukana saapui tuskaisa kaipaus.
Kulkiessani savuavan tuhan poikki kirkkaan aamutaivaan alla tein erään havainnon. Housuntaskussani oli vielä muutamia irtonaisia tulitikkuja. Ne olivat nähtävästi ennen laatikon katoamista tipahtaneet siitä ulos.