XIII.
Valkoisen sfinksin ansa.
Kello kahdeksan tai yhdeksän ajoissa aamulla saavuin samalle keltaiselle metallipenkille, jolta olin katsellut maailmaa tuloni iltana. Muistelin silloin tekemiäni nopeita johtopäätöksiä enkä voinut olla katkerasti naurahtamatta herkkäuskoisuudelleni. Tässä näin jälleen saman kauniin maiseman, saman tuuhean lehvistön, samat komeat palaisit ja suurenmoiset rauniot, saman hopeavuon virtaamassa hedelmällisten äyräittensä välitse. Kaunisten olentojen heleät vaipat liehahtelivat esiin sieltä täältä puitten lomista. Muutamat heistä kylpivät juuri samassa paikassa, missä olin pelastanut Weenan, ja tuo näky tuotti minulle äkkiä kipeän tuskantunnon. Ja ikäänkuin tahroina maisemassa kohosivat kupukatot alamaailmaan vievien teiden yllä.
Käsitin nyt mitä kaikkea ylämaailman ihmisten kauneus alleen kätki. Hyvin herttainen oli heidän päivänsä, yhtä miellyttävä kuin karjan niityllä. Karjan tavoin eivät hekään tietäneet mistään vihamiehistä eivätkä huolehtineet mistään tarpeista. Ja heidän loppunsakin oli sama.
Minua suretti ajatellessani ihmisjärjen lyhyttä unelmaa. Se oli tehnyt itsemurhan. Se oli innokkaasti pyrkinyt mukavuuteen ja lepoon tunnussananaan turvallinen ja luja yhteiskunta; se oli päässyt toiveittensa perille — lopuksi tähän tilaan tullakseen. Kerran oli henki ja omaisuus varmaan saavuttanut miltei täydellisen turvallisuuden tilan. Rikkaan omaisuus ja mukavuus olivat olleet turvatut, raataja taas oli ollut varma hengestään ja työstään. Varmaankaan tuossa täydellisessä maailmassa ei ollut ainoatakaan pohtimatonta probleemia, ei yhtäkään ratkaisematta jäänyttä yhteiskunnallista kysymystä. Ja suuri rauha oli seurannut.
Luonnonlaki, jonka jätämme huomioonottamatta, on se, että älyllinen monipuolisuus on vaihtelun, vaaran ja vaivan avulla saavutettavissa. Täydellisessä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa elävä eläin on täydellinen kone. Luonto ei milloinkaan vetoa järkeen, ennenkuin tapa ja vaisto ovat voimattomia. Järkeä ei tarvita siellä, missä ei ole mitään vaihtelua tai vaihtelun tarvista. Vain niillä eläimillä on järki kehittynyt, jotka ovat alttiina monenmoisille puutteille ja vaaroille.
Niinpä siis minun käsittääkseni ylämaailman ihminen oli kulkenut haurasta kauneuttaan, ja alamaailman ihminen pelkkää koneellista aherrusta kohti. Mutta tuolta täydellisyydeltä puuttui eräs ominaisuus, jota koneelliseltakin täydellisyydeltä vaaditaan, nimittäin ehdoton muuttumattomuus. Ajan vieriessä oli alamaailman ravitseminen, miten se muuten tapahtuikin, ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puute, joka oli torjuttu pois muutamaksi tuhanneksi vuodeksi, palasi jälleen ja alkoi työnsä alhaalta käsin. Alamaailman asukkaat, jotka olivat tekemisissä koneitten kanssa, mitkä, olkootpa miten täydellisiä tahansa, kuitenkin tarvitsevat jonkun verran huolenpitoa, olivat todennäköisesti pakosta säilyttäneet melkein enemmän alotekykyä, joskin vähemmän kaikkea muuta ihmisluonteeseen kuuluvaa, kuin ylämaailman asukkaat. Ja muun ruuan puutteessa he kääntyivät hankkimaan sellaista, jonka vanha tapa näihin asti oli evännyt.
Näin ajattelin viimeistä kertaa katsahtaessani vuoden kahdeksansadankahdentuhannen seitsemänsadanyhden maailmaan. Tämä selitykseni voi olla niin väärä, ettei kuolevainen saata sen väärempää keksiä, mutta sellaiseksi asia itselleni hahmottui, ja sellaisena sen kerron teille.
Menneitten päivien uupumuksen, kiihoitusten ja kauhujen jälkeen ja surustanikin huolimatta tämä istuin ja tuo tyyni maisema edessäni ja lämmin päivänpaiste miellyttivät minua suuresti. Olin hyvin väsynyt ja uninen, ja pian häipyi teoretisoimiseni torkuntaan. Sen huomatessani oikaisin itseni ruohikolle sekä vaivuin pitkään ja virkistävään uneen.
Vähää ennen auringonlaskua heräsin. Tunsin nyt olevani turvassa morlokeilta ja oikoen jäseniäni jatkoin matkaani alas mäkeä valkoista sfinksiä kohti. Toisessa kädessäni oli kanki, ja toinen leikitteli taskussa olevilla tulitikuilla.
Ja nyt seurasi aivan arvaamaton seikka. Lähestyessäni sfinksin jalustaa huomasin pronssisten ovenpuoliskojen olevan selällään.
Pysähdyin niiden eteen epäröiden astuako sisään.
Sisällä oli pieni huone, ja sen nurkassa korokkeella aikakone. Pienet vivut oli minulla taskussani. Niinpä morlokit kaikkien työlästen valmistusteni jälkeen valkean sfinksin voittamiseksi antautuivat nöyrästi. Heitin pois rautakankeni melkeinpä pahoillani siitä, etten saanut sitä käyttää.
Porttia kohti astuessani juolahti mieleeni äkkinäinen ajatus. Kerran ainakin havaitsin morlokkien henkistä toimintaa. Hilliten voimakasta naurunhaluani astelin koneeni luo. Hämmästyin huomatessani sen olevan huolellisesti rasvatun ja puhdistetun. Sittemmin olen epäillyt, että morlokit olivat osaksi hajottaneetkin sen koettaessaan omalla tavallaan käsittää sen tarkotusta.
Seistessäni nyt sitä tarkastelemassa pelkästä koneen koskettamisestakin ilahtuneena, sattui aavistamani seikka. Pronssiovet sulkeutuivat äkisti paukahtaen. Olin pimeässä — ansaan joutuneena. Niin arvelivat morlokit. Sille minä hilpeästi nauraa hihitin.
Saatoin jo kuulla heidän naurunsa hyminän heidän tullessaan minua kohti. Hyvin tyynesti koetin raapaista tulitikulla valkeata. Minun oli vain kiinnitettävä vivut paikoilleen ja sitten kadottava aaveen lailla. Mutta olin jättänyt erään pikkuseikan huomioon ottamatta. Tulitikut olivat sitä kauheaa lajia, joka syttyy vain laatikon avulla.
Voitte kuvailla mielessänne, kuinka koko tyyneyteni katosi. Pikku pedot olivat aivan kintereilläni. Yksi jo koski minuun. Lyödä huitaisin heitä vivuillani pimeässä ja aloin kavuta koneen satulaan. Silloin tarttui minuun käsi ja sitten toinen. Minun oli yksinkertaisesti taisteltava heidän vipuja itsepäisesti tavottelevia sormiansa vastaan ja samalla kertaa tunnusteltava kiinnitysnappuloita. Toisen he todella olivat saada minulta riistetyksi. Kun se livahti kädestäni, oli minun sitä pelastaakseni pimeässä puskettava päälläni — saatoin kuulla morlokin pääkallon kalinan. Tämä viimeinen ottelu oli luullakseni tuimempi kuin taistelu metsässä.
Mutta lopuksi sain vivun kiinnitetyksi ja painetuksi alas. Tarrautuvat kädet päästivät irti otteensa. Pian sen jälkeen pimeys haihtui, ja huomasin ympärilläni saman harmauden ja saman melun, jota jo olen teille kuvaillut.