VII.
Päivännousu kuussa.
Ensi silmäyksellä meitä kohtasi mitä autioin ja masentavin näky. Olimme suunnattomassa amfiteaterissa, jättiläismäisen kraaterin ympyriäisellä pohjalla. Kallioseinät saartivat meitä joka taholta. Lännen puolella lankesi vielä näkymättömän auringon valo noille seinille, ylettyen niitten juurille asti, tuoden näkyviin röyhyisen rinteen likaisenharmaita, ulospistäviä paasia sekä siellä täällä lumisia penkereitä ja halkeamia. Kaikki tuo oli kukaties kymmenkunnan mailin päässä, mutta ensi alussa ei välillä oleva ilma yhtään estänyt niitä näkymästä kaikessa loistossaan, pienimpiä yksityiskohtiaankin myöten. Ne esiintyivät, nuo kallioseinät, kirkkaina ja häikäisevinä mustaa, tähditettyä taivasta vasten, joka meidän maallisiin silmiimme näytti pikemmin kimaltelevalta samettiesiripulta kuin äärettömältä taivaankannelta.
Itäinen kallioranta oli ensi alussa ainoastaan tähdetönnä liepeenä tähdikkäässä kuvussa. Ei ollut ruskoa, ei hiiviskelevää valkenemista ilmoittamassa päivännousua. Sädekruunu, zodiakali-valo, se yksin, jättiläismäisenä valoisana usmasuippona kohoili kohti kointähden kirkkautta, tietäen auringon pikaista lähenemistä.
Kaikki valo meidän ympärillämme oli heiastusta lännenpuolisista kallioista. Siinä valossa erotti suunnattoman, aaltomaisen tasangon, joka kylmänä, harmaana laajeni itää kohden, kadoten kallioitten sysimustaan siimekseen. Lukemattomat joukot harmaita kukkuloita, aavemaiset mäentörmät, lumimaisesta aineesta muodostuneet aallot, joita vako vaolta ulottui tuonne kaukaiseen pimeyteen, — ne ne ensiksi olivat antaneet meille viittauksia kraateriseinäin etäisyydestä. Lumelta nuo mäentörmät näyttivät, ja lumeksi minä niitä silloin luulinkin. Mutta ei ne lunta olleet; ne olivat — jäätynyttä ilmaa!
Tällaista oli ensin, kunnes kuun päivä vaikeni äkkiä, hämmästyttävästi.
Auringon valo oli hiipinyt alas kallioseinää myöten, kosketti sen juurelle ajauneita ainekasoja ja tuli nyt jättiläisvauhdilla meitä kohti. Kaukainen kallioseinä näytti huojuvan ja vavahtelevan, ja heti kuin valo oli koskettanut hämärää, syöksähti kraaterin pohjalta harmaa huurupatsas ylös, kasvaen, laajeten, tiheytyen, kunnes koko läntinen tasanko höyrysi kuin märkä nenäliina tulen edessä, ja lännenpuoleiset kalliot olivat pelkkänä murteleivana välkähtelynä.
— Se on ilmaa, — virkkoi Cavor. — Sen täytyy olla ilmaa, muutoin se ei olisi noussut tuolla tavoin, heti kuin vain auringonsäde siihen kajosi. Ja noin nopeasti…
Hän katsahti ylös.
— Katsokaas! — sanoi hän.
— Mitä niin?
— Tuolla taivaalla. Nyt jo! Keskellä mustaa… pieni sinervä täplä. Katsokaa! Tähdet näyttävät suuremmilta! Ja kaikki nuo pienet tähdet ja kaikki usmamaiset nebulosat, jotka näimme tyhjässä avaruudessa… ne ovat kadonneet!
Nopeasti, yhtämittaa läheni meitä päivä. Yksi harmaa kukkula toisensa perästä joutui auringonpaisteen valtaan ja muuttui valkoiseksi höyrypatsaaksi. Vihdoin kaikki, mikä meistä länteen antoi, oli yhtenä ainoana usmajoukkona, jota myötäänsä syntyi ja nousi ylös. Kaukainen kallioseinä oli peräytynyt yhä kauemmas, pistänyt näkyviin utupyörteistä milloin minkin muotoisena ja vihdoin hälvennyt ja kadonnut niitten hämäräiseen helmaan.
Yhä lähemmäs ja lähemmäs meitä kiiruhti tuo höyryävä seinä, melkein yhtä nopeasti kuin lounastuulen kiidättämän pilven varjo. Meidän ympärillämme alkoi nousta hienoa, auringon valon edellä käypää utua.
Cavor tarttui minua käsivarteen.
— Mitäs nyt? — kysäisin minä.
— Katsokaa! Aurinko nousee! Aurinko!
Hän pyöräytti minut ja osoitti itäistä kallioseinää, joka oli pistänyt näkyviin meitä ympäröivästä usmasta, hiukan vain erottautuen mustasta taivaasta. Mutta nyt sen ääriviivoilla näkyi omituisia valo-ilmiöitä, hehkuvanpunaisia tulikielekkeitä, jotka siinä kieppuivat ja hulmusivat. Luulin niitä ensin höyryspiraleiksi, jotka olivat joutuneet valoon ja muodostivat nämä aaltomaiset tulileimut taivasta vastaan, mutta ne olivatkin auringon äärimmäistä laitaa, sitä tulikruunua auringon ympärillä, joka meidän ilmakehämme harson takaa ei ikinä tule ilmi maallisen silmän nähdä.
Ja sitten — aurinko!
Yhtämittaa, vastustamattomasti astui esiin loistava viiva, astui näkyviin ohut, sietämättömän kirkas laita, joka pyöristyi, sai kaaren muodon, tai loistavan valtikan muodon, ja sinkautti meitä kohti kuuman valoviivan, niinkuin olisi keihäällä heittänyt.
Tuntui kuin se olisi puhkaissut minulta silmät! Minä kiljasin ääneen ja käännyin soaistuna ympäri, ruveten tavoittelemaan vaippaani tavarapakan alta.
Tämän hehkuisan hulvauksen jälkeen alkoi kuulua ääntä. Se oli ensimmäinen ulkopuolelta tuleva ääni, mikä korviamme kosketti siitä pitäin kuin maasta olimme lähteneet. Se oli sihinää ja kihinää, ilmaverhon kiivasta liikettä päivän lähetessä. Ja äänen ja valon tullessa meidän pallomme kallistui, ja siinäkös me sokeina ja säikähtäneinä hapuilemaan toisiamme! Se kallistui jälleen, ja kihinä yltyi yhä suuremmaksi. Minä olin sulkenut silmäni ja tehnyt kömpelöitä yrityksiä, saadakseni vaipan pääni ympärille, mutta tämä toinen pyöräys keikautti minut nurin. Minä kaaduin tavaramyttyä vasten ja silmät avattuani huomasin hetkellisen ilman välkäyksen aivan pallon ulkopuolella. Se virtasi, se kiehui, niinkuin lumi, johon hehkuva kanki pistetään. Entinen jähmeä ilma oli auringon äkillisestä kosketuksesta muuttunut velliksi, limaksi, likaiseksi nesteeksi, joka sitten kihisten kuohui kaasuksi.
Pallo heilahti taas, entistä ankarammin. Me pitelimme kiinni toisistamme. Seuraavassa silmänräpäyksessä meidät heitti nurinniskoin jälleen. Siinä sitä kierittiin ja vierittiin, kunnes olin nelin kontin. Päivännousu kuussa oli meidät yllättänyt. Se tahtoi näyttää meille, pienille ihmisille, mitä kaikkea kuu saattaa meille tehdä.
Minä vilkasin uudestaan ulos. Sieltä näkyi höyryn pulppuilemista, puolisulaa, kuplikasta limaa, jota myötäänsä virtasi pitkin lasin pintaa, putosi pois, virtasi uudestaan. Taas oltiin pimeässä. Minä putosin alas, Cavorin polvet rintaani vasten. Sitten hän tuntui ponnahtavan irti minusta. Ja siinä minä nyt loioin, tuijottaen ylös, tuskin jaksaen enää henkeäni vetää. Sulavaa nestettä oli syössyt meidän päällemme, se oli haudannut meidät allensa, ja nyt se oheni ja kiehui ja hälveni. Minä näin sen pulppuilemisen lasin pinnalla. Kuulin Cavorin huutelevan heikolla äänellä.
Nyt oli pallo joutunut suureen, sulavan ilman painanteesen ja silloin — vastalauseita pantiin, mutta ei auttanut — ruvettiin vierimään alas rinnettä, yhä kiivaammin ja kiivaammin, hyppien halkeamain yli, ponnahdellen penkereiltä penkereille, yhä kiivaammin ja kiivaammin keskellä kuun päivän tulikuumaa, pauhaavaa kuohuntaa.
Toinen toisessaan kiinni siinä nyt pyöriskeltiin, lennettiin vuoroin puoleen, vuoroin toiseen, ja tavaramytyt ne sinkoilivat perässä ja kolhivat meitä. Välisti törmäsimme yhteen, tartuimme toisiimme kiinni, välisti taas heilahdimme erillemme… päät löivät vastakkain, ja koko maailma murtui silmissä pelkiksi säihkyviksi vasamiksi ja tulisiksi tähdiksi! Maan päällä olisimme jo senkin seitsemän kertaa murskanneet toisemme mäsäksi, mutta täällä kuussa meidän painomme oli kaikeksi onneksi ainoastaan kuudes-osa maallisesta painosta. Ja siksipä armo ja laupeus suojeli meitä pudotessamme. Muistan vielä, kuinka minulta silloin käänsi mieltä, tuntui kuin aivot olisivat ylös-alaisin päässä ja sitten…
Tunsin tuosta sitten, niinkuin mikä askaroitsisi kasvoillani, niinkuin kuka koskettaisi korvalehtiäni. Huomasin silloin katseleväni tuota räikeän kirkasta maisemaa sinisten silmälasien kautta; valo oli nyt paljoa lieveämpää. Cavor oli kumartunut ylitseni, ja minä näin hänen ylös-alaisin kääntyneet kasvonsa; hänenkin nenällään oli värilliset silmälasit. Hän hengitti epätasaisesti; huuli oli loukkaunut ja vuoti verta.
— Voitteko paremmin? — kysäsi hän, pyyhkäisten verta pois kädenseljällä.
Hetken aikaa näkyi kaikki ympärilläni huojuvan, mutta siihen oli syynä se vain, että omaa päätäni viepotti. Minä huomasin hänen vetäneen kiinni muutamat uutimet ulkopuolisessa verhossa, suojellakseen minua palloon suorastaan paistavilta auringonsäteiltä. Kaikki, minkä näin, esiintyi loistavana.
— Hyvä isä! — virkoin minä työläästi hengittäen. — Mutta tämä…
Minä kurotin kaulaani ja näin, että ulkona oli häikäisevän kirkasta: räikeä vastakohta sille sysimustalle pimeydelle, jonka vallassa ensi hetkinä olimme olleet.
— Olinko minä kauankin tainnuksissa? — kysyin minä.
— En osaa sanoa, sillä kronometri on mennyt rikki… Voi teitä, ukko parkaa! Olin jo huolissani…
Minä makasin hetken verran, mietiskellen tuota. Hänen kasvoillaan näkyi vieläkin liikutuksen jälkiä. En puhunut kotvaan aikaan mitään. Minä koettelin tutkistelevalla kädellä vammojani, tarkastelin samalla, mitä vaurioita hänenkin kasvonsa olivat saaneet. Oikean käteni selkä oli kärsinyt pahimmin, se oli lyöttynyt nilelle. Otsastani oli vuotanut verta. Hän ojensi minulle pienen pikarillisen jotain mukaan ottamaansa virkistysainetta, en muista enää, minkä nimistä. Jonkun ajan perästä tunsin voivani paremmin. Rupesin varovaisesti oikomaan jäseniäni ja pian kykenin puhumaankin.
— Vähät me tästä, — sanoin minä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
— Vähät vainenkin.
Hän mietiskeli, kädet polvillaan, tirkisti lasin läpi ja loi sitten minuun tuijottavan katseen.
— Hyvä Jumala! — huudahti hän.
— Mutta mitäs on tapahtunut? — kysyin minä hetken perästä. —
Pudottiinko kuuman ilman-alan vyöhykkeesen, vai?
— Tuota minä juuri odotinkin. Ilma on muuttunut höyryksi, jos se ilmaa on. Joka tapauksessa se on muuttunut höyryksi, ja kuun pinta on näkyvissä. Siellä täällä tulee esiin paljas maa. Kummallista maaperää todellakin!
Hän ei katsonut tarpeelliseksi lähteä lähemmin selittelemään, vaan auttoi minut istuvilleni. Ja nyt saatoin ominkin silmin nähdä.