X.
Eksyneitä ihmisiä kuussa.
Joku määrä minun kauhistustani kuvastui hänenkin kasvoillaan. Hän nousi ja tuijotteli ympärillensä tuossa tiheikössä, joka ympäröi meitä joka taholla, hurjaa vauhtia yleten ylenemistään. Epätietoisena hän tarttui leukaansa. Hänen äänessään kuului odottamaton varmuuden puute.
— Eiköhän… — sanoi hän verkalleen, — eiköhän se liene… jossain… tuolla päin? — Epäröivänä hän teki tutisevalla sormellaan kaaren. — En ole varma.
Yhä syvempi hämmästys ilmeni hänen katseessaan.
— Oli miten oli, — virkkoi hän, katsoen minuun, — ei se kaukana saata olla.
Me olimme seisovillamme kumpainenkin, äännellen tyhjänpäiväisiä huudahduksia ja tähystellen tuohon yhä enemmän sekaantuvaan, yhä tihenevään rikeikköön ympärillämme.
Kaikilla rinteillä, minne vain päivä pääsi paistamaan, huojui ja heilui nuolina nousevia pensaita, paisuvia kaktuksia, matelevia lehtisammalia, ja missä varjoa, siellä luminietoksiakin. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä — kaikkialla levittelihe outojen muotojen yhtenäinen yksitoikkoisuus. Ja jossain tuolla, noitten toisiinsa takertuneitten kasvien alla, oli meidän pallomme, meidän kotimme, siinä ainoat eväämme, ainoa pelastumisen toivo tästä päivän kestävän kasvullisuuden fantastillisesta sydänmaasta, jonne nyt olimme joutuneet.
— Luulenpa sittenkin, — sanoi hän, äkkiä viitaten, — että pallo on tuolla.
— Ei, — arvelin minä. — Mehän olemme kiertäneet kaaressa. Kas, tuossa on minun kantapäitteni jälkiä. Sen täytyy olla idempänä, paljoa idempänä. Tuolla noin!
— Minun mielestäni, — sanoi Cavor, — aurinko oli koko ajan oikealla.
— Ja minusta taas, — virkoin minä, — varjo kulki joka hyppäyksellä minun edessäni.
Me katselimme toisiamme. Kraaterin laajuus oli meidän mielikuvituksessamme käynyt äärettömäksi ja yhä kasvavat tiheiköt läpipääsemättömiksi.
— Voi taivas! Kuinka mielettömiä me olemme olleetkaan!
— Pallo meidän löytää pitää, — sanoi Cavor, — se on selvä se, ja pian se on löydettäväkin. Helle kasvaa. Jo se meidät nytkin olisi painanut tainnuksiin, ellei olisi niin kuivaa. Ja… minun on nälkä.
Minä tuijotin häneen. Tätä seikkaa en ollut tullut ajatelleeksikaan.
Mutta nyt heräsi minussakin positivinen vaatimus.
— Niin, — sanoin minä painavasti, — nälkä minunkin on.
Hän nousi, tarmokas päättäväisyys katseessaan. - Meidän täytyy löytää pallo, — lausui hän.
Niin tyynesti kuin suinkin tähysteltiin nyt noita lukemattomia kallioharjanteita ja pensaikkoja, joista kraaterin pohja oli muodostunut, ja kumpikin harkitsi mielessään, mitenkä paljon mahdollisuuksia meillä on pallon löytämiseen, ennenkuin helle ja nälkä yltyvät liian ankariksi.
— Ei se saata olla täältä viidenkään kymmenen metrin päässä, — sanoi Cavor, epävarmasti heilauttaen kättään. — Täytyy vaan lähteä samoilemaan ympäri, kunnes se löytyy.
— Mikäpäs tässä muu auttaa! — vastasin minä, tuntematta kovinkaan suurta halua moiseen pyydystykseen. —
Olisi noille kirotuille piikkipensaille vähempikin kasvuvauhti riittänyt.
— Sepä se, — virkkoi Cavor. — Mutta pallo se oli kuin olikin luminietoksessa.
Minä vaanimaan ympärilleni, nähdäkseni edes jonkun tutun mäennyppylän tai pensaan, joka oli ollut pallon läheisyydessä, mutta turhaan. Kaikkialla vaan tuo sekottava yhtäläisyys, kaikkialla yhä kohoilevia pensaita, paisuvia sieniä, pieneneviä lumiluotoja, jotka alinomaa muuttivat näkyänsä. Pistävästi paahtoi päivä, ja sanomattomaan hämmästykseemme tuli vielä lisäksi odottamattoman nälän synnyttämä raukeus. Ja juuri tuossa seisoessamme neuvottomina ja eksyneinä keskellä näitä aavistamattomia asioita, kuului ensi kertaa kuussa muuan ääni, toisellainen kuin ne, mitä tähän asti kasvien liikunta, tuulen hiljainen hyminä tai omat ääntelemisemme olivat synnyttäneet.
Bum… Bum… Bum… Se tuli jalkain alta, maan sisästä. Tuntui kuin kuulisimme sen jaloilla yhtä hyvin kuin korvillakin. Sen kumua vaimensi välimatka, välillä oleva ainemassa. En saata kuvailla mielessäni ääntä, joka sen ankarammin olisi voinut tyrmistyttää meitä, tahi sen täydellisemmin muuttaa asiain tilaa ympärillämme. Tuo täyteläinen, verkallinen, tarkoitusperäinen ääni ei meidän mielestämme saattanut olla muuta kuin jonkun jättiläismäisen, maan uumeniin kätketyn kellon lyöntejä.
Bum… Bum… Bum…
Se johti mieleen hiljaisia luostareita, unettomia öitä tiheästi asutuissa kaupungeissa, valvomisia, odotetuita hetkiä, kaikkea semmoista, mikä järjestettyä ja systemaatillista elämässä on, ja nyt se valtavana, salaperäisenä kajahtelee tässä fantastillisessa sydänmaassa! Silmän nähden kaikki oli entisellään: mieltä masentavain pensaitten ja kaktuskasvien hiljainen huojunta tuulessa… ne ulottuvat yhtenäisenä massana tuonne kaukaisiin kallioihin asti… taivas yhä pimeä ja tyhjä… vitkasteleva aurinko se paahtamistaan paahtaa… Ja keskellä kaikkea tätä nyt tämä ääni-arvoitus varoituksena, uhkana.
Bum… Bum… Bum…
Me kyselemään toisiltamme heikoin, kähein äänin.
— Kelloko?
— Siltä kuuluu.
— Mikähän se on?
— Mikä lieneekään!
— Lukekaa lyönnit, — kehoitti Cavor, mutta liian myöhään, sillä kumu vaikeni samassa.
Tuo tähtimäinen häiritys entisessä hiljaisuudessa oli uusi hämmästyksen aihe. Hetken verran saattoi epäillä, tokko tuota ääntä oli kuullutkaan vai vieläkö sitä yhä jatkuu. Olinko minä todellakin kuullut mitään kumua?
Tunsin äkkiä Cavorin käden puristavan käsivarttani. Hän puhui kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten herättävänsä jotain.
— Pysytään yhdessä, — sopotti hän, — ja käydään etsimään palloa.
Meidän täytyy palata siihen. Tämähän käy jo yli kaiken ymmärryksen.
— Minne käsin tästä lähdetään?
Hän epäröi. Valtavalla voimalla meidät täytti se ajatus, että ympärillä, lähellä on olentoja, näkymättömiä asioita. Mitä lienevät nuo? Ja missä? Tämä sydänmaa tässä, jonka määränä on vuoroin jäätyä, vuoroin kärvetä, onko se jonkun maanalaisen maailman ulkonaista kuorta, suojusta vain? Ja jos niin on, millisen maailman? Minkälaisia asukkaita se saattaneekaan äkkiä purkaa kidastansa meitä vastaan?
Ja sitten taas, äkisti kuin odottamaton ukkosen jylinä, tunkeusi tähän tuskalliseen hiljaisuuteen pauhina ja räminä, niinkuin olisi suuria metalliportteja heitetty kumoon!
Me pysähdyimme. Ja siinä sitä seisottiin ammotellen, neuvottomina.
Cavor puikahti minun luokseni.
— En käsitä ensinkään! — kuiskasi hän ihan korvani juuressa, epämääräisesti heittäen kättään taivasta kohti: se oli epäselvä osoitus vielä epäselvemmistä ajatuksista.
— Piiloon! Siltä varalta, että…
Lähdettiin liikkeelle taas ja hiivittiin varkain eteenpäin, mitä huolellisimmin karttaen pienintäkin risausta. Käännyttiin erästä tiheikköä kohti. Nyt alkoi kuulua kalketta, niinkuin kattilata taottaessa, ja se se joudutti askeleitamme.
— Meidän täytyy ryömiä, — kuiskasi Cavor.
Piikkikasvien alimmat lehdet, jotka jo olivat joutuneet uusien, päälle kasvaneitten varjoon, olivat jo alkaneet lakastua ja surkastua, niin että me sen pahemmitta vaurioitta pääsimme pujotteleimaan yhä paksunevain varsien välitse. Vähät me siitä, jos välisti pistikin kasvoihin tai käsivarteen. Keskellä tiheikköä minä pysähdyin ja vilkasin hengästyneenä Cavoriin.
— Maan alta, — sopautti hän. — Tuolta noin.
— Sieltähän ne saattavat tulla esille.
— Meidän täytyy löytää pallo!
— Niin täytyy, — myönsin minä. — Mutta miten?
— Hiipiä, kunnes päästään sen luokse.
— Mutta ellei päästä?
— Niin ollaan piilossa ja katsellaan, millaista ovat väkeä.
— Pysytään yhdessä, — virkoin minä.
Hän mietti hetkisen.
— Minnepäin mennään?
— Lähdetään onnen kaupalla.
Kurkistettuamme puoleen ja toiseen, läksimme hyvin varovasti ryömimään alimman tiheikön kautta, kiertäen mielestämme ympyrässä, ja pysähdellen jok'ainoan huojuvan sienen kohdalla ja joka kerta kuin vähänkin ääntä kuului, mielessä yksinomaa vain pallo, josta niin ajattelemattomasti olimme lähteneet. Alinomaa tuli kuun sisästä, alapuoleltamme, täräyksiä, lyöntejä, kummallisia, selittämättömiä, mekanillisia kolauksia. Ja kerran, jopa useammankin olimme kuulevinämme ilmankin kautta jotain rapinaa ja jyskettä. Säikäyksissämme emme kumminkaan uskaltaneet nousta ylevämmälle paikalle tähystelemään kraateria. Pitkään aikaan emme nähneet niitä olentoja, joitten synnyttämät äänet niin runsaasti ja yhtämittaa meille asti kuuluivat. Ellei olisi ollut nälkä ja kulkkua kuivannut, niin olisi tämä ryömiminen tuntunut pelkältä eloisalta unennäöltä. Se oli niin kerrassaan epätodellista! Nuo äänet, ne ne yksistään olivat jotain oloperäistä.
Kuvailkaa mielessänne! Ympärillä satumainen tiheikkö, yläpuolella äänettömät, välkkyvät, okaiset lehdet, ja kätten ja polvien alla äänettömät, eloisat, heloittavat lehtisammalet, jotka kasvunsa innossa liikahtelevat, niinkuin liikahtelee matto, kun tuuli sen alle pääsee puhaltamaan. Myötäänsä pistää näkyviin joku uusi sieni, paisuen ja kimallellen auringonpaisteessa. Myötäänsä tunkee esille uusia heleänvärisiä muotoja… Solut näissä kasveissa olivat minun peukaloni kokoisia, muodostaen ikäänkuin värillisiä lasihelmi-nauhoja. Kaikki nämä kappaleet olivat pienimpiä osiansa myöten täynnään päivänpaistetta, kun niitä katseli tummansinistä taivasta vasten, jossa päivänkin paistaessa yhä vielä väikkyi muutamia jäljelle jääneitä tähtiä. Omituista! Kivetkin olivat muodolleen ja rakenteelleen omituisia… Omituista oli kaikki, ruumiin tuntemus oli jotain ennen aavistamatonta, jok'ainoa uusi liike yllätystä. Ilma kulki ohuena kulkun kautta rintaan, veri hulvahteli suonissa voimakkaasti kuin nousuvesi… puk… puk… puk…
Ja myötäänsä tuo levottomuuden tunne, myötäänsä vasarankalketta, kilinää ja konemaista pauketta… Ja nyt äkkiä… suurten eläinten mylvinää.