XII.
Seleniitan ulkomuoto.
Huomasin istuvani lyyhistyneenä pimeässä, ympärilläni pauhua ja melua. En kyennyt pitkään aikaan käsittämään, missä olen, enkä sitäkään, kuinka tähän pälkääsen oli jouduttu. Mieleeni johtui se komero, johon minut välisti lapsena pistettiin, ja sitten pimeä ja rauhaton sänkykamari, jossa olin kerran maannut sairaana. Mutta tällaisia ääniä, kuin nyt tässä ympärilläni, en ollut koskaan kuullut, ja sitä paitsi leyhähti ilmassa välisti hiukan tallilta. Sitten minusta tuntui kuin oltaisiin parhaillaan pallon rakentamisen puuhissa ja minä niissä hommissa pistäynyt Cavorin kellariin. Senjälkeen tulin ajatelleeksi, että kaiketi sitä ollaan pallossa ja leijaillaan halki avaruutten.
— Cavor, — virkoin minä, — eiköhän saisi hiukan valoa?
Ei kuulunut vastausta.
— Cavor! — toistin minä.
Vastaukseksi kuului voivotusta.
— Voi päätäni! — kuulin hänen sanovan. — Voi päätäni!
Minä yritin painaa kädelläni omaa otsaa, jota myöskin kivisti, mutta säikähdin, huomattuani niitten olevan kytkettyinä toisiinsa. Nostin ne suulleni, ja tunsin metallin kylmän, sileän pinnan. Kädet oli siis kahleissa. Koetin levittää jalkojani, mutta havaitsin niittenkin olevan kammitsassa ja vihdoin sain selville, että olen vyötäisistä kiinnitetty maahan vielä paksummilla kahleilla.
Minä peljästyin enemmän kuin koskaan muulloin meidän kummallisten seikkailujemme aikana. Tuokion verran en osannut muuta kuin ääneti riuhtoa kahleitani.
— Cavor! — huusin minä kovaa. — Miksikä minä olen kahleissa? Mistä syystä te olette kahlinnut minut käsistä ja jaloista?
— En minä ole teitä kahlinnut, — vastasi hän. — Seleniitat sen tekivät.
Seleniitat! Siihen minun ajatukseni hetkeksi pysähtyivät, ja sitten alkoivat tapahtumat herätä henkiin muistissani: luminen erämaa, jähmettyneen ilman sulaminen, kasvien itäminen, Cavorin ja minun kummalliset hypyt ja ryöminnät kallioitten välissä ja kraaterin kasvullisuus… Minut valtasi sama tuska kuin äskenkin, hurjasti haeskellessamme palloa… Ja sitten tuo suuren kannen aukeneminen kuilun päältä!
Koettaessani johdattaa mieleeni viimeisiä vaiheitamme hamaan tähän olotilaan asti, rupesi armottomasti kivistämään päätä. Minä jouduin ymmälle; eteeni nousi ylipääsemätön aita.
— Cavor!
— Ja-ha.
— Missä ollaan?
— Mistäs minä tiedän?
— Ollaanko hengissä enää?
— Mitä hullutuksia?
— Me olemme siis heidän vallassaan.
Hän ei vastannut; murahti vaan. Myrkyn jätteet näkyivät vielä vaikuttavan hänessä ärtymystä.
— Mitäs te aiotte tehdä?
— Mistäs minä tiedän, mitä tässä tehdä?
— Vai niin vainen? — virkoin minä ja vaikenin. Silloin minä heräsin huumaustilastani.
— Hyväinen aika! — huudahdin minä. — Heittäkää jo tuo pörinä!
Ääneti sitten olimme kumpikin, kuulahdellen kumeita ääniä, jotka muistuttivat kadun umpeata kumua tai tehtaan kolinaa. Minen sitä käsittänyt ensinkään, Hengessäni seurasin ensin yhtä poljentaa, sitten toista, mutta selville en päässyt kumpaisestakaan. Pitkän ajan perästä kuului muuan uusi, räikeämpi ääni, joka ei sekaantunut muihin, vaan ikäänkuin heiastui erilleen tuosta himmeästä äänen takalikosta. Se oli sarjallinen verraten varsin vähäisiä tarkkoja ääniä, kopsetta ja rapinaa, niinkuin olisi muratin-oksalla lyönyt ruutua vasten tahi niinkuin lintu hyppinyt lippaan kannella. Me kuuntelimme ja tähystelimme joka puolelle, mutta niin oli pimeä kuin olisi samettiverho vedetty eteen. Hetken kuluttua seurasi muuan ääni, joka muistutti liukkaasti liikkuvaa sisusvärkkiä hyvin voidellussa lukossa. Ja vihdoin olin näkevinäni hienon valojuovan, joka ikäänkuin riippui keskellä tuota mittaamatonta pimeyttä.
— Näettekö? — kuiskasin minä hyvin hiljaa Cavorille.
— Mitäs se on?
— En tiedä.
Rupesimme tarkastelemaan.
Tuo pieni valojuova leveni ja kalpeni, näyttäen valkoiseksi kalkittuun seinään paistavalta sinertävältä valolta. Sen ääriviivat lakkasivat olemasta yhdensuuntaisia, muodostaen alaspäin hammasmaisen laidan. Käännyttyäni Cavoriin päin, huomauttaakseni hänelle tuota seikkaa, hämmästyin kovin, nähdessäni hänen toisen korvansa olevan kirkkaassa valossa, — muu osa ruumista oli yhä edelleen varjossa. Minä käännyin, mikäli kahleet myöten-antoivat.
— Cavor, — sanoin minä, — se tulee takaapäin.
Korva katosi, ja sen sijaan tuli silmä.
Aukko, josta valo oli päässyt, laajeni äkkiä ja ilmeni oven aukkona. Sen sisäpuolelta loisti sinervä valo, ja kynnyksellä näkyi karkeapiirteinen olento.
Me koetimme kaikin voimin päästä kääntymään sitä kohti, mutta kun yritykset eivät onnistuneet, niin istuimme asemillamme, katsellen olan yli aukkoon päin minkä suinkin saatoimme. Ensi hätään olin näkevinäni jonkun kömpelömuotoisen nelijalkaisen, joka seisoo pää nuokallaan. Sitten huomasin, että siinä kuvastuukin seleniitan laiha ja lyyhistynyt ruumis, sääret pienet ja tavattoman hoikat, väärät, pää painuneena hartiain väliin. Hänellä ei ollut kypärää päässä eikä sitä ruumiinverhoa yllä, jota he ulkopuolella liikkuessaan kantavat.
Meidän silmissämme hän esiintyi pelkkänä tyhjänä, mustana haamuna, mutta mielikuvituksemme meissä se vaistomaisestikin liitti tuohon varsin ihmismäiseen muotoon kasvotkin. Minä ainakin otaksuin heti paikalla, että hän oli kyttyräselkäinen, otsa korkea ja kasvot pitkullaiset.
Hän astui kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi. Hänen liikuntansa näytti olleen aivan äänetöntä. Sitten hän kulki taas eteenpäin, linnun tapaan: toinen jalka suorana toisen eteen. Hän siirtyi aukosta tulevan valojuovan ulkopuolelle ja katosi kokonaan varjoon.
Tuokion aikaa silmäni hakivat häntä väärästä paikasta, kunnes näin hänen seisovan täydessä valossa edessämme. Mutta noita inhimillisiä piirteitä, joita olin kuvitellut, ei ollut ensinkään!
Ja olisihan minun pitänyt arvata tuo jo ennaltakin. Ensi hetkeen minä hätkähdin sanomattomasti. Näytti siltä kuin ei tuossa edessäni olisikaan kasvoja, vaan naamari, peljätin, muodoton kummitus, joka nyt oli paljastettava, oikeaan asuunsa avattava. Nenää ei ollut; tympeät, pulleat silmät olivat sivuilla — äsken olin luullut niitä korviksi. Korvia ei ollut… Olen koettanut piirustaa paperille tuommoista päätä, mutta en ole osannut. Suu oli vetäynyt alaspäin, niinkuin ihmisellä, joka oudostellen katsoa tuijottelee…
Kaula oli kolmiosainen, melkein niinkuin kravun jalka. Raajain niveliä en voinut nähdä, ne kun oli kiedottu kääreisin, — siinä sen ainoa puku.
Sennäköinen olento se nyt katseli meitä tuossa!
Minun ajatukseni askaroitsi tällä haavaa yksinomaa tässä kysymyksessä: kuinka moinen luoma on lainkaan mahdollinen? Hän oli kaiketi peljästynyt hänkin, kenties vielä suuremmasta syystä kuin me. Mutta eihän se sen syötävä näyttänyt sitä. Me ainakin tiesimme, millä tavoin tämä yhtymys näin kokonaan erillaisten olentojen välillä oli syntynyt. Aatelkaahan, miltä tuntuisi kunnon lontoolaisesta, esimerkiksi, jos hän Hyde Parkissa äkkiä näkisi lampaitten joukossa hyppimässä pari elävää, ihmisen kokoista olentoa, aivan toisenlaista kuin kaikki muut eläimet maan päällä! Siltä lienee tuostakin tuntunut.
Entäs me! Kammitsassa kädet ja jalat, väsyneinä, likaisina, parransänki kahta tuumaa pitkä, kasvot mustelmissa ja verinaarmuissa. Kuvailkaa mielessänne Cavor: poloisella polvihousut jalassa, useammasta kohden pensaan piikeissä repeyneet, yllään Jaeger-paita ja päässä vanha krikettilakki, karkea tukka pörrössä, takkulat kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä sinervässä valossa hänen kasvonsa eivät näyttäneet punakoilta, vaan peräti tummilta ja huulet, niinkuin hyytynyt veri minun käsissänikin, mustilta. Minä olin, jos mahdollista, vielä surkeamman näköinen kuin hän, minä kun olin pudota jysähtänyt keskelle keltaisia sammalia. Nutut oli meillä päästetty napeista auki, kengät riisuttu ja pantu jalkojemme juureen. Ja niin me siinä istuimme seljin tuohon omituiseen sinertävään valoon, tähystellen: milloinka vain ilmestyneekään sieltä joku hirviö, jommoisen Dürer olisi ollut omiansa tässä keksimään.
Cavor katkaisi äänettömyyden. Hän koetti puhua, tunsi äänensä käheäksi ja karisti kulkkuansa. Ulkoa kuului samassa hirmuinen mölinä, niinkuin kuunvasikan hätähuuto. Se päättyi kovaan parahdukseen, ja sitten oli kaikki taas hiljaa.
Seleniita pyörähti äkkiä ja puikahti varjoon. Tuokion aikaa hän seisoi ovessa, seljin valoon, ja veti sitten oven kiinni. Ja nyt sitä taas oltiin samassa humuavassa pimeydessä, jossa olimme heränneetkin.