XXI.
Mr. Bedford Littlestonessa.
Ylimmäiseen ilmakerrokseen saapuessani, minun lentoni kävi melkein yhtäsuuntaa maanpinnan kanssa. Lämpötila pallossa alkoi nousemistaan nousta. Tiesin nyt alkavani pudota suoraa päätä. Kaukana alapuolellani häämöitti laaja meri. Minä avasin kaikki akkunat ja putosin auringonpaisteesta illan hämärään ja illan hämärästä yön pimeyteen. Yhä laajemmaksi ja laajemmaksi kasvoi allani maa, sammutellen tähtiä näkyvistäni. Hopeainen, tähtien heiastuksessa kuultava verho levittäytyi kietomaan minua helmaansa. Vihdoin ei maa enää näyttänytkään pallolta, vaan tasangolta ja sitten koveralta. Ei se enää esiintynyt taivaan planettana, vaan ihmisten maailmana. Minä suljin kaikki akkunat, jättäen kunkin vain tuuman verran raolleen, ja lähenin maata yhä vähenevällä nopeudella. Laajeneva meri, joka nyt jo oli niin lähellä, että saatoin erottaa sen tummain vetten välkähtelyn, kohoili ylös minua vastaan-ottamaan. Pallossa oli nyt sangen kuuma. Minä tempasin kiinni viimeisenkin akkunanraon ja istuin synkkänä ja rystysiäni pureskellen. Odottelin vain, milloin tärähtää…
Sanomattomalla läiskäyksellä pallo paiskautui veteen, viskaten sitä kaiketikin monen sylen korkeuteen. Läiskäyksen kuultuani, minä vedin kaikki akkunat auki. Alaspäin sitä nyt mentiin, mutta yhä verkemmin ja verkemmin. Vihdoin tunsin pallon ponnistuvan jalkojani vasten ja sitten kohoavan ylös kuplan lailla, kunnes jo uiskenteli ja kellui meren pinnalla.
Ja siihen se minun matkani avaruudessa päättyi.
Yö oli pimeä ja pilvinen. Kaksi keltaista täplää tuolla kaukana tiesi ohikulkevaa laivaa. Lähempänä vilkahteli punainen valo puoleen ja toiseen. Ellei sähkö olisi lampustani loppunut, olisi minut varmaankin jo tänä yönä nostettu johonkin alukseen. Ja vaikka tavaton väsymyskin jo alkoi saada valtaa, niin laivaa kumminkin vielä jonkun aikaa kiihkeästi odottelin.
Mutta lopulti lakkasin astuskentelemasta pallossa ja istuin, kädet polvilla, katsellen kaukaista, punaista valoa. Se heilui ja huojui ylös ja alas, puoleen ja toiseen. Jännitykseni laukesi. Huomasin olevani pakotettu viettämään pallossa vielä ainakin yhden yön. Sanomattomasti alkoi nyt painostaa ja väsyttää. Minä nukahdin.
Äkkinäinen muutos pallon säännöllisessä huojunnassa herätti minut. Minä tähystelemään pallon kuperan ja säteitä taittavan lasin läpi ja havaitsin ajautuneeni suunnattoman suurelle hietasärkälle. Kaukana olin näkevinäni taloja ja puita ja merempänä kaarevan, epäselvän laivanhaamun, joka huojui taivaan ja meren välillä.
Minä nousin hoiperrellen. Päästä ulos — siinä ainoa toivomukseni. Kulkuaukko oli ylhäällä, ja sitä nyt rupesin kaikin voimin vääntämään auki, ja vihdoin alkoi ilma vinkuen virrata sisään, niinkuin se kerran oli vinkuen virrannut ulos. Mutta tällä kertaa en odotellut ilmanpuristuksen tasaantumista. Seuraavassa silmänräpäyksessä pitelin jo akkunan pulttia kädessäni, ja akkuna oli auki, selko seljällään.
Ilma löi minua niin äkisti rintaa vasten, että oli salvata minulta hengen. Lasiruuvi kirposi kädestäni. Minä parkasin, painoin kädet rintaani vasten ja vaivuin istumaan. Hetken aikaa tunsin kovia kipuja, koetin sitten hengittää syvään ja pääsin vihdoin ylös ja jaksoin kävellä taas.
Koetin pistää pääni kulkuaukosta ulos, mutta silloin pallo keikahti, ja minusta tuntui kuin mikä olisi vetänyt päätäni veden alle. Minä sukelsin pintaan ja hetken aikaa pyristeltyäni ja ponnisteltuani pääsin vihdoin nelin kontin hiekalle, jota luodeveden viimeiset aallot yhä vielä huuhtelivat.
En yrittänytkään nousta pystyyn. Tuntui kuin ruumiini olisi äkkiä muuttunut lyijyksi. Maa-emonen se nyt jälleen otti minut kouriinsa: ei ollut enää cavoriitia sen ja minun välilläni. Minä istahdin, huolimatta siitä, että jalat olivat vedessä.
Silloin oli hämärä, harmaa hämärä, taivas pilvessä. Siellä täällä vain kuulsi joku pitkä, vehreänharmaa juova. Jonkun matkan päässä häämöitti suuren esineen haamu ja siinä keltainen valonpilkku: laiva siellä kellui ankkurissa. Vireillen merenvesi loiskui loivissa aalloissa hiekkasärkkää vasten. Kauempana oikealla kaareili matala kivikkoranta pienine mökkeineen, joitten takana erotti majakan, meriviitan ja jonkun torninhuipun. Maanpuolella näkyi hietatasanko, siinä paikoin vesirapakoita. Noin mailin päässä se yhtyi matalaan pensaikkoon. Koillisessa huomasi rivin matalia asuinmajoja, jotka epäselvinä ryhminä kuvastuivat yhä selkenevää taivasta vasten — pisimmät esineet, mitä maan puolella näki. Siellä oli arvatenkin joku yksinäinen kylpypaikka.
Kauan aikaa minä istuin yhdessä kohdin, haukotellen ja kasvojani hieroskellen. Rupesin sitten ponnistelemaan jaloilleni. Tuntui kuin olisi raskas paino ollut nostettavana. Minä nousin.
Loin tuosta silmäni noihin kaukaisiin taloihin. Ensi kertaa siitä saakka, kuin olimme nähneet nälkää kraaterissa, rupesin ajattelemaan maallista ruokaa.
— Sianlihaa, — kuiskasin itsekseni, — munia, paahdettua leipää ja hyvää kahvia… Ja miten kuron lailla minä saan kaikki matkakompeet Lympneen?… Ja missähän minä nyt oikeastaan lienen? — ajattelin sitten. — Itärannalla sitä nyt jossain ollaan, sillä näinhän minä Europan, ennenkuin pallo — alas putosi.
Hiekassa kuului narskuvia askeleita. Rannalle ilmaantui muuan pyöreäkasvoinen, ystävällisen näköinen mies flanelleissaan, kylpyliina hartioilla ja uimapuku käsivarrella. Heti huomasin olevani Englannissa. Hän katsella tirkisteli palloa ja minua ja astui lähemmäs. Minä mahdoin näyttää hirmuiselta villiltä, likainen ja pörröpäinen kun olin ihan uskomattomissa määrin. Mutta sillä hetkellä en tullut ajatelleeksi omaa itseäni lainkaan. Hän pysähtyi parinkymmenen metrin päähän minusta.
— Halloo, hyvä mies! — huusi hän epäröiden.
— Halloo vaan! — vastasin minä.
Hän rauhoittui ja tuli lähemmäksi.
— Mikäs kumman kapine tuo on? — kysyi hän.
— Osaattekos te sanoa, missä minä olen? — kysyin minä.
— Täm' on Littlestone, — vastasi hän, viitaten taloihin. — Ja tuoll' on Dungeness. Oletteko vast'ikään laskenut maihin? Mikäs tuo oikeastaan on? Jonkunlainen koneko, vai?
— Niin on.
— Oletteko te ajautunut maihin? Onko tapahtunut haaksirikko tai jotain sellaista?
Koetin saada pikaisen käsityksen tuosta miehestä, hänen tullessaan yhä likemmäs.
— Tonttu vieköön! — puheli hän. — On maar teillä ollut kolttosia.
Kai te… no niin… missä se laiva särkyi?
… Onkos tuo kapine semmoinen… niinkuin hengenpelastuskapine, joka kelluu…?
Päätin yhtyä tähän ajatukseen ja sanoin hänelle, että jotain semmoistahan se on.
— Minä tarvitsen apua, — virkoin sitten käheällä äänellä. — Minun pitäisi saada muutamia kapineita maihin… eihän niitä tännekään sovi jättää.
Samassa huomasin kolme muutakin hauskan näköistä nuorta miestä, olkihatut päässä ja kylpyliinat ja pyyhkimet käsivarrella, astuvan hiekkaa myöten minua, kohti. Kaiketikin aikaisia kylpijöitä täällä Littlestonissa.
— Apuako? — virkkoi tuo ensimmäisenä tullut. — Miksei? — Hän alkoi liikehtiä neuvottomana. — Mitäs te nyt nimenomaa tahtoisitte? — Hän pyörähti, käsillään viittaillen. Toiset kolme jouduttivat askeleitaan. Yks kaks he olivat ympärilläni kaikki, ja nyt sateli päälleni kysymyksiä, joihin en ollut kovinkaan halukas vastaamaan.
— Minä kerron kaikki tyyni perästäpäin, — virkoin minä.
— Nyt olen väsynyt kuin koira, rääsynä koko mies.
— Menkää tuonne hotelliin, — sanoi ensimmäinen pikku mies. — Me vartioimme tätä sill'aikaa.
Minua epäilytti.
— Se ei käy laatuun, — sanoin minä. — Tuossa pallossa on kaksi suurta kultakankea.
He katsahtivat toisiinsa epäilevästi ja loivat sitten minuun tutkivan silmäyksen. Minä astuin pallon ääreen, kumarruin ja kiipesin sisään, eikä aikaakaan, niin jo olivat seleniitain kultakanget ja katkotut kahleet heidän edessään. Ellen olisi ollut niin kauheasti uuvuksissa, olisin voinut nauraa heille. He olivat kuin kissat koppakuoriaisen ääressä, tietämättä oikein, miten olla, mitä tehdä. Lihava pikku mies kumartui, kohotti yhtä kankea toisesta päästä ja pudotti sen sitten maahan, jotain jupisten. Samoin tekivät muutkin.
— Se on joko lyijyä tai kultaa! — virkkoi yksi.
— Kultaa se on! — sanoi toinen.
— Kultaa ihan varmaan! — arveli kolmas.
Ja sitten he katsahtivat minuun, ja sitten he katsahtivat laivaan, joka seisoi ankkurissa.
— Mutta kuulkaas nyt! — huudahti pikku mies. — Mistäs te olette nämä saanut?
Minä olin liiaksi väsynyt, jaksaakseni enää jatkaa valhetta.
— Kuusta ne on saatu, — vastasin heille.
Minä näin heidän tuijottelevan toisiinsa.
— Kuulkaas nyt, — sanoin minä. — En minä nyt tässä rupea asiata juurta jaksain selittelemään. Auttakaa minua vain saamaan nämä kultaharkot hotelliin. Tottahan te kahden miehen jaksatte aina yhden tangon kantaa, kun lepäätte välillä; minä laahaan nämä kahleet perässäni. Saatuani hiukan ruokaa, kerron teille enemmän.
— Entäs tuo kapine?
— Eihän se mitään pahaa kellenkään tee, — vastasin minä. — Ja saahan se, tonttu vieköön, kaikissa tapauksissa olla paikoillaan. Vuoksen tullessa se kyllä nousee pintaan.
Ja sanomattoman ihmettelyn vallassa nämä nuoret miehet nostivat minun aarteeni varsin kiltisti olkapäilleen, ja minä, jalat raskaina kuin lyijy, läksin kulkueen etunenässä astumaan tuota merikaupungin viikkoista kohti tuolla kaukana. Puolitiessä liittyi joukkoon kaksi kauheasti hämmästynyttä tyttöä, lapiot kädessä, ja hiukan myöhemmin ilmestyi muuan laiha, pieni poika, jonka nenä tuhisi ihan pelottavasti. Hän talutti polkupyörää ja seurasi meitä noin sadan metrin päässä oikealla. Sitten hän lienee pitänyt meidän joukkoamme varsin epä-intressanttina, koskapa hyppäsi polkupyöränsä selkään ja läksi ajamaan hiekkarantaa pitkin palloa kohti.
Minä katsahdin taakseni.
— Ei tuo siihen koske, — vakuutti lihava mies, ja minä olin liiankin herkkä kuuntelemaan hänen vakuutustaan.
Harmaa aamu oli tähän asti painanut minun mieltäni, mutta äkkiä pilkisti aurinko pilvien lomista ja loi kirkkaan valonsa maailmaan, muuttaen lyijynkarvaisen merenkin kimalteleviksi aalloiksi. Henkeni voimat elpyivät. Mieleeni johtui, kuinka sanomattoman paljon tärkeätä minä olin jo saanut aikaan, ja kuinka paljon minun vielä on aikaan saatava. Sen se auringonpaiste teki. Ihan minä purskahdin nauramaan, kun etummainen mies kompastui minun kultani alla. Jahka minä tästä oikealle sijalleni maailmassa nousen, niin mahtaa se maailma hämmästyä!
Ellen olisi ollut niin peräti näännyksissä, niin olisi Littlestonin hotellin isäntä minua hyvinkin huvittanut, nähdessäni hänen epäröimisensä: toisella puolen minua kultani ja arvoisa seura ja toisella minun likainen personani. Mutta vihdoin huomasin kerran jälleen olevani maallisessa kylpyhuoneessa, jossa sain pestä itseni lämpimässä vedessä ja puin päälleni toiset vaatteet, hassun pienet kyllä, mutta joka tapauksessa puhtaat. Ne olin saanut lainaksi hauskalta pikku mieheltä. Lainasi hän minulle partaveitsenkin, mutta minussa ei ollut miestä kajoamaan törröttävän partani ulommaisiin etuvartijoihinkaan.
Istahdin sitten englantilaisen aamiaisen ääreen, söin hitaalla ruokahalulla — monen viikon vanhahan se olikin ja peräti nuutunut — ja kävin nyt vastaamaan neljän nuoren miehen kysymyksiin. Pelkkää totta heille puhuinkin.
— No niin, — sanoin minä, — koska te minua ahdistelette; kuusta nuo kullat on.
— Kuustako?
— Niin, kuusta tuolla taivaalla.
— Mitäs te sillä tarkoitatte?
— Sitä, mitä sanon, peiakas olkoon!
— Ettäkö olette vast'ikään tullut kuusta?
— Aivan niin. Kautta avaruuden, tuossa pallossa.
Samassa pistin suuhuni aika annoksen munaa, painaen mieleeni, että ensi kerralla, kuuhun lähtiessäni, otan laatikollisen munia mukaan.
Minä huomasin selvään, ett'eivät he usko yhtään ainoata sanaa minun puheestani, vaan pitävät minua kaikkein suurimpana valehtelijana, mitä ikinä olivat kohdanneet. He katsahtelivat toisiinsa ja suuntasivat sitten silmistänsä yhteisen tulen minua kohti. Toivoivat kaiketi pääsevänsä minun perilleni, nähdessään, millä tavoin minä panen suolaa ruokaani. He olivat nähtävästikin huomaavinaan jotain erikoista siinä, mitenkä minä riputan pippuria munaan. Nuo omituisen muotoiset kultakasat, joitten alla he olivat kompastelleet, kiinnittivät heidän huomiotaan puoleensa. Tuossahan ne olivat edessäni, itsekukin tuhansien puntain arvoinen: moisia esineitä on ihmisen yhtä mahdoton varastaa kuin taloa tai maankaistaletta. Katsellessani kahvikuppini ylitse heidän uteliaita kasvojansa, minä huomasin, millaiseen selitysten kuiluun minun täytyy vajotakaan, jos mieli saada heidät käsittämään minua edelleen.
— Ettehän te toki todella tarkoita… — aloitti nuorin herroista sellaisella äänellä, jolla puhutellaan itsepäistä lasta.
— Tehkää hyvin ja ojentakaa tuo leipäkori minulle, — virkoin minä, ja kysyjältä jäi suu kiinni.
— Mutta kuulkaas nyt, — virkkoi toinen herroista. — Me emme usko teidän puheitanne.
— Hja! — virkoin minä, kohauttaen olkapäitäni.
— Hän ei tahdo sanoa meille, — arveli nuorin mies "syrjään", niinkuin näytelmässä, ja lisäsi sitten peräti kylmäverisesti: — sallinette minun sytyttää sigaretin?
Suopealla kädenviittauksella minä ilmoitin suostumukseni ja jatkoin aamiaista. Toiset kaksi astuivat kauimpana olevan akkunan luo ja haastelivat hiljaisella äänellä. Muuan seikka johtui mieleeni.
— Joko luode on laskenut? — kysäisin minä.
Äänettömyys. He näkyivät epäröivän, kumpainenko vastaisi.
— Pian alkaa vuoksi, — sanoi lihava herra.
— No sama se, — arvelin minä. — Ei se sitä kovin kauas vie kumminkaan.
Minä rupesin kuorimaan kolmatta munaa ja aloitin pienen puheen.
— Katsokaas, — lausuin minä, — älkää toki luulko, että minä olen äreissäni tahi muutoin päästelen teille säädyttömiä valheita ja sen semmoista. Minun on melkein pakko olla harvasanainen ja salaperäinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että tämä on teistä niin nurinkurista kuin olla saattaa, ja että teidän mielikuvituksenne on ihan ylimmillään. Uskokaa minua: te elätte nyt merkillistä aikaa. Mutta minä en saata ryhtyä sen tarkempiin selityksiin; se on ratki mahdotonta. Minä vakuutan kunniasanallani tulleeni vast'ikään kuusta… muuta en saata sanoa… Joka tapauksessa olen teille sanomattoman kiitollinen, sanomattoman kiitollinen ja toivon samalla, ettei kohteluni ole millään tavoin loukannut teitä.
— Eikö mitä! Ei millään muotoa! — sanoi nuorin heistä kohteliaasti. — Tietystihän te… — jatkoi hän, tuijotellen kaiken aikaa minuun ja heiluen tuolillaan yhä innokkaammin, kunnes oli vähällä keikahtaa seljälleen. Suurella vaivalla hän sai sentään pysyneeksi siinä.
— Ettehän te mitenkään… — virkkoi lihava herra. — Älkää toki sellaista ajatelko.
Ja he nousivat ylös joka mies ja läksivät astumaan huoneessa edestakaisin, sytyttivät sigarettinsa, koettaen esiintyä niin herttaisina ja luontevina kuin suinkin, vailla pienintäkään uteliaisuutta palloon nähden.
— Oli miten oli, minäpä pidän silmällä tuota laivaa tuolla, — kuului yksi heistä kuiskasevan naapurilleen.
Luulen kuin luulenkin, että jos heissä olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, niin jo he vainenkin olisivat menneet ulos ja jättäneet minut yksin. Minä kävin kolmannen munan kimppuun.
— Ilma, — virkkoi lihava herra, — ilmahan on ollut aivan tavatonta, eikö niin? En tiedä, milloinka meillä olisi ollut tällaista kesää…
Pau… hih!
Se oli kuin hirveä raketti.
Jossain kuului akkuna kilahtavan rikki…
— Mitäs se oli? — kysäisin minä.
— Eikös se ollut…? — huudahti pikku mies, syösten nurkka-akkunaan.
Akkunaan riensivät muutkin. Minä katselin heitä tutkistellen.
Äkkiä minä kavahdin pystyyn, kaasin kolmannen munan kumoon ja juoksin akkunaan. Muuan ajatus oli sävähtänyt päässäni.
— Ei tästä mitään näe! — huusi pikku mies ja hyökkäsi ovelle.
— Se oli se poika! — huusin minä, vimmasta käheänä. — Se oli se peiakkaan poika!
Samassa käännyin ympäri, sysäsin syrjään passarin, joka oli tuomassa minulle voileipiä lisää, törmäsin ovea vastaan ja siitä ulos hotellin edustalla olevaan pieneen esplanadiin.
Meri, joka tähän asti oli ollut tyyni, kävi nyt lakkapäissä. Siinä kohden, missä pallo oli ollut, vesi kihisi kuin laivan vanassa. Taivaalla kieri muuan pilvenpilkku hälvenevän savun lailla, ja kolme neljä miestä rannalla katsella ammotti kysyväisesti tuohon odottamattoman pamauksen tulokseen. Siinä kaikki! Passari ja äskeiset neljä herraa hotellista riensivät minun perässäni. Huutoja kuului ovista ja akkunoista, ihmisiä jos jonkinlaisia juosta läähätti joka puolelta, suut ammollaan jok'ainoalla.
Tuossa minä nyt seisoin liikahtamatta. Tämä asiain käänne oli niin valtava, etten kyennyt ajattelemaankaan ihmisiä ympärilläni tuossa. Olin niin huumautunut, etten vielä käsittänyt tätä tapausta varsinaiseksi onnettomuudeksi, — olin huumautunut kuin se, joka äkkiä on saanut ankaran iskun: kärsitty vahinko alkoi selvetä vasta myöhemmin.
— Hyvä isä sentään!
Tuntui kuin joku olisi ruiskauttanut vettä niskaan. Jalkani hetkahtivat. Mieleeni iski, mikä merkitys tällä onnettomuudella minulle onkaan. Tuolla se nyt lentää, se peiakkaan poika, ylös ylä-ilmoihin! Senkö sitä iloa vain kestikin! Tuonne ruokasaliin jäivät minulta kullat — ainoa omaisuuteni maan päällä. Mitenkäs nyt käy? Sanomaton neuvottomuus valtasi minut.
— Kuulkaas, — virkkoi pikku mies minun takanani, — kuulkaas!
Minä pyörähdin ympäri ja näin pari kolme kymmentä ihmistä seisovan ympärilläni kuin mikä säännötön saartojoukko ja pommittavan minua äänettömillä kysymyksillä, ääretön epäilys ja epäluulo katseissaan. Heidän silmäyksensä tuntuivat minusta sietämättömiltä. Minulta pääsi parahdus.
— Enhän minä saata sanoa! — huusin minä. — Kuulittehan, etten saata. Minen pysty siihen! Koettakaa itse päästä selville ja menkää hornan tuuttiin!
Niin huimasti siinä huidoin käsiäni, että hän peräytyi askelen, luullen minun uhkaavan häntä. Ja sitten syöksin ihmisjoukon lävitse ja kiirehdin hotelliin. Siellä hyökkäsin ruokasaliin ja soitin kelloa kuin riivattu. Passari tuli. Minä hänen kimppuunsa.
— Kuuletteko te? — huusin minä. — Hankkikaa apumiehiä ja kantakaa nämä tangot heti kohta minun huoneeseni.
Hän ei oikein ymmärtänyt minua, ja minä huutamaan ja raivoamaan kahta kauheammin. Hetken perästä tuli huoneesen muuan pieni, säikähtäneen näköinen ukko, sininen esiliina vyöllään, ja lisäksi kaksi äskeistä nuorta herraa. Minä hyökkäsin heidän luokseen ja komensin heidät palvelemaan minua. Saatuani kullat huoneeseni, minä olin valmis taistelemaan.
— Ja nyt ulos! — huusin minä. — Ulos joka mies, ellette tahdo nähdä miehen menettävän järkensä teidän silmäinne edessä.
Passari vitkasteli ovella, mutta sai minulta jouduttavan sysäyksen hartioihinsa. Lukittuani oven heidän perässään, minä rupesin kiskomaan yltäni pikku miehen vaatteita, heitellen niitä sen sikäli tän täkäli, ja pujahdin suoraa päätä sänkyyn. Ja siinä minä sitten viruin kauan aikaa, noituen ja ähkien ja kiivauttani jäähdytellen.
Vihdoin olin siksi tyyntynyt, että uskalsin nousta vuoteesta ja soittaa kelloa. Passari tuli sisään silmät pullollaan. Minä käskin hänen tuoda minulle flanellisen yöpaidan, soodavettä ja whiskyä sekä muutamia hyviä sikareja. Harmillisen kauan nämä tavarat viipyivät, niin että minun täytyi jo soittaa heristää monta kertaa uudestaan, mutta vihdoin ne tuotiin. Minä lukitsin oven jälleen ja rupesin nyt tyyten tarkoin harkitsemaan asiain tilaa.
Suuri yritys oli mennyt kerrassaan myttyyn, — sellaiseen päätökseen minä tulin. Taistelu oli päättynyt täydelliseen tappioon, ja minä yksin olin jäänyt henkiin. Kaikki oli romahtanut kokoon, ja tämä nyt oli se viimeinen onnettomuus. Ei ollut muuta jäljellä kuin pelastaa tästä sekasorrosta oma itseni ja se vähä, mikä toiveita tulevaisuuden varalta vielä oli jäljellä. Yksi ainoa ratkaiseva kovan onnen isku oli tyhjäksi tehnyt kaikki minun epäselvät aikeeni palajamisesta ja uusista yrityksistä. Olin aikonut käväistä kuussa vielä kerran, tuoda sieltä koko pallollisen kultaa, tutkituttaa sitten cavoriiti kemiallisesti, päästäkseni tuon suuren salaisuuden perille: kenties löytää Cavorin ruumiskin… Kaikki tuo oli nyt mennyt kuin tina tuhkaan.
Minä olin ainoa henkiin jäänyt tanterella ja siinä kaikki.
Tuo vuoteesen käyminen oli luullakseni onnistuneimpia päähänpistoja, mitä minulla pulmallisissa tiloissa milloinkaan on ollut. Muutoin olisin ihan varmaan joko joutunut kaistapäiseksi tai tehnyt jotain ajattelematonta, hurjaa. Mutta nyt, lukitussa huoneessa ja turvassa kaikilta häirityksiltä, minä saatoin punnita koko asiaintilaa kaikessa sen laajuudessa ja miettiä rauhassa tarpeenmukaisia keinoja.
Minä olin tietysti ihan selvillä siitä, mitenkä pojan oli käynyt. Hän oli kiivennyt pallon sisään, sormitellut nappuloita, sulkenut cavoriiti-akkunat ja lähtenyt ylä-ilmoihin. Sangen vähän on luultavissa, että hän oli kiertänyt kulkuaukon kannen kiinni, ja vaikkapa niinkin olisi, niin oli hänen palajamiseensa yksi mahdollisuus tuhannesta. Siellä hän nyt varmaankin leijuu tavaramyttyjeni kanssa jossain keskikohdalla palloa, ja siihen hän jää. Ja jos lopulta päätynee johonkin avaruuden kohtaan, niin ei ne sikäläiset vähääkään huoli siitä, että hän on ollut laillisesti oikeutettu asukas maan päällä, niin merkillisenä ilmiönä kuin häntä muutoin pitänevätkään. Siitä asiasta minä tulin piankin aivan varmaan vakaumukseen.
Minun edesvastaukseni tässä asiassa sitten… Mitä enemmin sitä asiata ajattelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että jos vain tyynenä pysyn, niin ei minulla ole syytä hätäillä. Jos surevat vanhemmat vaativat minulta poikaansa takaisin, niin minä vaadin kadonnutta palloani takaisin tai kysyn, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Ensi alussa olin jo näkevinäni itkeviä vanhempia ja holhoojia ja kaikenlaisia selkkaannuksia, mutta nyt huomasin, että jos vain pidän suuni kiinni, niin asia nukkuu nahkoihinsa. Ja mitä enemmän siinä loikoilin ja polttelin ja mietiskelin, sitä selvemmäksi kävi, että parasta on olla niin läpitunkematon kuin mahdollista.
Jokaisen brittiläisen alamaisen on oikeus — elleihän mitään vahinkoa tee eikä säädyttömästi menettele — ilmestyä äkisti missä vain halajaa ja niin repaleisena ja likaisena kuin suinkin tahtoo, ja mukanaan niin paljon puhdasta kultaa kuin sopivaksi näkee mukanaan kuljettaa, olematta kenelläkään oikeutta estellä tai pidätellä häntä. Minä sovitin tämän kaiken itseeni, toistellen mielessäni, että tämähän on tavallaan minun vapauteni magna charta.
Saatuani nyt tämän asian lukkoon, saatoin samalla muotoa ryhtyä harkitsemaan muutamia muita seikkoja, joita tätä ennen tuskin olin uskaltanut ajatellakaan, nimittäin minun vararikkooni kuuluvia kohtia. Mutta nyt, tyynesti ja häiriöittä tätäkin puolta punniten, minä huomasin, että jos vain verhoan identtisyyteni jollakin vähemmin tunnetulla nimellä, ja jos jätän kahden kuukauden vanhan partani yhä kasvamaan, niin saanen olla rauhassa häirityksiltä pahan-ilkisen velkojani puolelta, josta jo olen ohimennen maininnut. Ja tästä nyt kävi selvä reitti maallisen toimintani lopulliseen järjestämiseen. Sangen vähäpätöistähän tuo kaikki on, arvelin, mutta minkäs sille mahtaa?
Tilasin kirjoitusneuvoja ja kirjoitin kirjeen New Romney Bankiin — passarin osoituksen mukaan kaikkein lähimpään — ilmoittaen johtajalle haluavani avata siellä konton ja pyytäen häntä lähettämään kaksi luotettavaa valtuutettua miestä ja rattaat, vahva hevonen edessä, noutamaan pari sataa kiloa kultaa, jota minulla sattuu olemaan mukanani. Nimekseni merkitsin "Blake", joka mielestäni tuntui varsin arvokkaalta. Sen tehtyäni rupesin selailemaan Folkestonen osoitekalenteria, valitsin sieltä vaatetusliikkeen ja käskin sen lähettää luokseni räätälin ottamaan mittaa minusta harmaata pukua varten, tilaten samalla matka- ja käsilaukun, ruskeat kengät, paitoja, hattunäytteitä ja muuta sellaista. Kellosepältä tilasin kellon.
Lähetettyäni kirjeet, tilasin aamiaispäivällisen niin hyvän kuin hotelli suinkin aikaan saa, ja viruskelin sitten, sikaria poltellen, niin tyynenä kuin mahdollista, kunnes kaksi asianmukaisesti valtuutettua sihteeriä saapui pankista. He punnitsivat kullat ja veivät ne pois. Senjälkeen vedin peitteen pääni ylitse, ettei pieninkään kolina minua häiritsisi ja nukuin makeaan uneen.
Niin, minä nukuin. Olihan tuo kieltämättäkin sangen proosallista ensimmäisen, kuussa käyneen ihmisen toimeksi. Nuorelle ja mielikuvitukseltaan vilkkaalle lukijalle tämä minun käytökseni varmaankin on oleva suurta pettymystä. Mutta minä olin niin hirveästi väsynyt ja nuutunut, ja — sitä paitsi — mitä tonttuja minä muutakaan olisin osannut tehdä? Eihän ollut pienintäkään mahdollisuutta, että ihmiset olisivat uskoneet minua, jos olisin heille historiani kertonut. Ihan varmaan olisin vaan joutunut kaikenlaisiin ikäviin selkkauksiin. Panin kuin paninkin maata.
Heräsin tuosta vihdoin, ja nyt olin valmis katselemaan maailmaa silmästä silmään, kuten olin tottunut sitä katselemaan siitä saakka kuin aikamieheksi olin tullut. Ja sitten matkustin Italiaan, ja siellä minä nyt tätä kertomustani kirjoitan. Ellei maailma tahdo sitä pitää tosi tapahtumana, niin pitäköön jutelmana. Se ei liikuta minua.
Ja nyt, kun tämä kertomus on lopussa, minä ihmeekseni huomaan, kuinka mukavasti koko seikkailu on käynyt ja päättynyt. Jok'ainoa ihminen pitää Cavoria tuommoisena vähemmin nerokkaana tieteellisenä kokeilijana vain, joka Lympnessä räjäytti talonsa ja itsensä ilmaan. Selitykseksi taas sille pamaukselle, joka kuului minun tultuani Littlestoniin, he viittaavat niihin kokeiluihin, joita myötäänsä toimitetaan hallituksen omistamassa räjäys-aineitten tehtaassa Lyddissä, kahden mailin päässä täältä. Minun täytyy tunnustaa, etten vieläkään ole myöntänyt osallisuuttani master Tommy Simmonsin — sen pienen pojan — katoamiseen. Itse tapahtumaa lienee heidän vaikea millään tavoin saada toisellaiseksi. Minun tuloani Littlestonen rannalle ryysyisenä ja kaksi ilmeistä kultakankea mukanani selitekään senkin seitsemällä näppärällä tavalla, mutta minusta on yks'kaikki, mitä he minusta ajattelevat. He väittävät minun keksineen koko jutun, päästäkseni vain tiukoista kyselyistä, mistä muka minun rikkauteni on peräisin. Tahtoisinpa vainenkin nähdä sen miehen, joka voisi keksimällä keksiä tällaisen yhtenäisen jutun. He tahtovat pitää koko tapausta tekemällä tehtynä. No niin, tässä se nyt on.
Historiani olen kertonut, ja nyt minun arvatenkin täytyy jälleen palata tämän maailman hyörinään ja pyörinään. Henki se on elätettävä, vaikka olisit käynyt kuussa asti. Ja niinpä minäkin olen laittelemassa kuntoon sitä näytelmää, jonka olin saanut suunnitelluksi silloin kuin Cavor minun maailmaani astui. Olen päättänyt pitää elämätäni koossa samaan tapaan kuin ennen hänen näkemistänikin.
Täytyy tunnustaa, että minun on vaikea pitää ajatuksiani kiinni näytelmässäni silloin kuin kuu alkaa paistaa huoneeseni. Täällä on parhaillaan täyden kuun aika, ja viime yönä minä istuin tuntikausia Pergolan pylväskujassa, katsellen tuota loistavaa valkoista valoa, joka takanaan kätkee niin paljon. Aatelkaas: pöytiä ja lavitsoja ja telineitä ja kultakankia. Pahus, kun keksis taas tuon cavoriitin! Mutta eipä sellaista taida kahdesti maailmassa sattua. Tässä minä nyt istun, hiukan paremmissa oloissa kuin Lympnessä, siinä kaikki. Ja Cavor on tehnyt itsemurhan mutkallisemmalla tavalla kuin yksikään ihmis-olento ennen häntä. Ja niin tämä juttu pyöristyy ja päättyy kuin hyväkin uni. Se käy niin peräti vähän yhteen kaiken muun kanssa, mitä elämässä on. Paljon se sisältää sellaista, joka on niin ylen kaukana kaikesta inhimillisestä kokemuksesta, tuo juokseminen, syöminen, hengitys, nuo painottomat ajat, että todellakin on hetkiä, jolloin minä, kuun kullasta huolimatta, enemmän kuin puoleksi uskon kaiken tämän olleen pelkkää unta vain…