XXIII.
Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta.
Kaksi Mr. Cavorilta jo aikaisemmin tullutta tiedon-antoa saattaa varsin hyvin jättää isompaan nidokseen. Niissä kerrotaan vain hyvin lyhyesti pallon rakentamisesta ja meidän lähdöstämme. Muutamissa yksityiskohdissa ne esittävät asiaa hiukan toisin kuin minä. Intressantteja ne kyllä ovat, olematta kumminkaan missään kohden erittäin tärkeitä. Cavor puhuu pitkin matkaa minusta niinkuin konsanaankin jo kuolleesta miehestä. Kertoessaan meidän tulostamme kuuhun, hän näkyy muutteleivan mielialasta toiseen. "Bedford raukka", niin hän puhuu minusta, ja: "tuo poloinen nuori mies". Hän moittii itseänsä siitä, että oli viekoitellut "nuoren miehen, jolla ei ollut tarpeeksi edellytyksiä tällaiseen seikkailuun," lähtemään pois siitä planetasta "jossa hänellä epäilemättä oli kaikki menestymisen mahdollisuudet". Minun mielestäni hän antaa liiankin vähän arvoa minun tarmolleni ja käytännölliselle taidolleni, joka kyllä tuli tarpeen hänen teoreetillista palloansa kuntoon pantaessa. "Perille tultiin", sanoo hän, puhumatta mitään sen enempää meidän matkastamme avaruuden halki, aivan kuin olisi rautatietä myöten jonnekin pistäytty.
Ja sitten hän käy tekemään minulle yhä enemmän ja enemmän vääryyttä, vääryyttä, sanon minä, niinkin suurissa määrin, etten mointa olisi odottanut mieheltä, joka on opetettu etsimään totuutta. Katsellessani uudestaan kaikkea sitä, mitä näistä asioista olen kirjoittanut, täytyy minun sanoa olleeni läpikotaisin oikeampimielinen häntä kohtaan kuin hän minua. Sangen vähän minä olen lievennellyt, enkä pois ole jättänyt mitään. Mutta hänen kertomuksensa se kuului näin:
"Ennen pitkää oli huomattavissa, että kaikinpuolinen muutos oloissa ja ympäristössä — suuri painon alennus, ohennut, mutta silti sangen happirikas ilma, siitä kiihtynyt lihasten toiminta, kummallisten kasvien nopea kehittyminen näkymättömistä itiöistä, synkkä taivas — että kaikki tuo sai matkakumppalini tavattomaan kiihkotilaan. Kuussa hänen luonteensa näytti pahenneen. Mies kävi ärtyisäksi, kiivaaksi, riitaiseksi. Rajumielisyydessään hän syödä ahmi jättiläismäisiä pumpukoita, siitä hänen päänsä joutui pyörälle, ja se se saattoi meidät seleniitain vangeiksi, ennenkuin olimme saaneet pienintäkään tilaisuutta tutkimaan, millaista väkeä ne ovat…"
(Kelpasi ne "pumpukat" hänellekin, mutta siitä hän ei puhu mitään.)
Samaan henkeen hän sitten jatkaa:
"Tultiin tuosta heidän kanssaan erääsen hyvin hankalaan tienkohtaan, jossa Bedford, väärinkäsittäen heidän viittauksensa", — kauniita viittauksia! — "raivostui silmittömäksi, hyökkäsi heidän päälleen ja löi kolme miestä kuolijaiksi. Ei sellaisen pahanteon jälkeen auttanut minunkaan muuta kuin lähteä pakoon hänen kanssaan. Sittemmin saimme vielä taistella suuren joukon kanssa, joka koetti sulkea meiltä tien, ja siinä heitä kaatui vielä lisäksi seitsemän kahdeksan miestä. Suureksi on arvattava näitten olentojen suvaitsevaisuus, koskeivät heti kohta tappaneet minua, saatuaan minut uudestaan kiinni. Pääsimme sitten Bedfordin kanssa takaisin kuun pinnalle, siihen kraateriin, jossa ensin olimme laskeneet maihin, ja erosimme toisistamme, etsimään palloa kumpikin omalta haaraltamme. Ennen pitkää minä kohtasin joukon seleniitoja. Heillä oli kaksi johtajaa, jotka ulkomuodonkin puolesta olivat merkillisesti toisenlaisia kuin kaikki tähän saakka näkemämme seleniitat: pää oli suurempi, ruumis hennompi ja huolellisemmin verhottu. Yritettyäni jonkun aikaa päästä heistä pakoon, minä putosin vuorenhalkeamaan, löin pahasti pääni ja vioitin polvilumpioni. Kosken enää voinut ryömiäkään, niin päätin antautua, jos nimittäin sallivat minun niin tehdä. He suostuivat ja, nähdessään minun avuttoman tilani, kantoivat minut kuun sisäosiin takaisin. Bedfordia en enää nähnyt, enkä ole hänestä sen koommin enää mitään kuullutkaan enempää kuin luullakseni kukaan seleniitoistakaan. Joko hänet yllätti yö kraaterissa tahi, mikä luultavampaa on, hän löysi pallon ja läksi sen kanssa tiehensä, ennättääkseen minun edelleni. Mutta, pelkään minä, hän ei osannut hallita palloa ja on käynyt pitkällisempiä kohtaloita kohti avaruuksissa ".
Siitä ruveten Cavor jättää minut syrjään ja rupeaa antamaan intressantimpia tietoja. Minun on varsin vastenmielistä ruveta hyödykseni käyttämään julkaisijan asemaa, esittääkseni kaikki vain minulle edullisessa valossa, mutta minun täytyy vastustaa sitä käännettä, minkä hän asialle antaa. Hän ei puhu mitään katkonnaisesta tiedon-annosta tuossa veripilkuilla tahratussa paperissa, jossa hän kertoi tai koetti kertoa ihan toista. Tuo ansiokas antautuminen — sen minä väitän — on ihan uusi näkökohta, jolle hän on asettunut siitä saakka kuin huomasi olevansa turvassa seleniitain keskellä. Ja mitä tuohon "ennättääkseni minun edelleni" tulee, niin minä mielelläni jätän tämän moitteen lukijan ratkaistavaksi kaiken sen nojalla, mitä hän asiasta tietää. En minä mikään mallikelpoinen mies ole, — niin pitkälle en tavoittelekaan, — mutta saattaako minua syyttää semmoisesta?
Mutta tähänpä se minulle tehty vääryys loppuukin. Tästä ruveten saatan tyynellä mielellä julaista Cavorin tiedon-annot, hän kun niissä ei enää puhu minusta mitään.
Näyttää siltä kuin hänen kohtaamansa seleniitat olisivat vieneet hänet johonkin "suureen kaivokseen" kuun uumenissa, ja matka sinne on hänen ilmoituksensa mukaan tapahtunut "jonkinlaisessa ilmapallossa". Hänen jotenkin sekavasta kuvauksestaan sekä myöhemmistä viittauksista ja kertomuksista päättäen käy selville, että tuo "suuri kaivos" kuuluu suunnattomaan ryhmään keinotekoisia kaivoksia, joista itsekukin alkaa jostakin niin sanotusta kuun "kraaterista" ja kulkee satakunta mailia alas kuun keskustaa kohti. Niitä yhdistää toisiinsa tunnelit, jotka on rakennettu poikkipuolin, ja jotka laajenevat avaroiksi luoliksi, muodostaen paikoin suuria "pallomaisia onkalolta". Koko kuun sisusta sadan mailin matkalla pinnasta on melkein yhtä kalliohohkaa. "Osittain nämä kolot ovat luonnollisia", sanoo Cavor, "mutta enimmästä päästä muinaisten seleniitain jättiläismäisen teollisuuden luomia. Näitten kaivosten suulle luodut kivi- ja multakasat ne ne muodostavat nuo pyöreät renkaat, joita astronomit täällä maan päällä — väärän yhdenmukaisuuden erehdyttäminä — pitävät tulivuorten suina."
Tällaista kaivosta myöten Cavoria vietiin tuossa "jonkunlaisessa ilmapallossa", josta hän puhuu. Ensin oli pilkkosen pimeä, mutta mitä syvemmälle tultiin, sitä voimakkaammaksi kävi fosforoiva valo. Merkillistä, kuinka hän näissä tiedonannoissaan niin kovin vähän välittää yksityiskohdista, ihan vastoin kaikkea tiedemiesten tapaa. Sen verran niistä sentään saa kokoon, että tämä valo syntyy virroista ja putouksista, joitten vesi "epäilemättä sisältää jotain fosforoivaa orgaanista ainetta". Se virtaa yhä runsaammissa määrin kohti Keskijärveä. Alas tultaessa, sanoo hän, "seleniitatkin kirkastuivat". Ja kaukana alapuolellansa hän vihdoin näki Keskijärven pinnan. Näytti kuin se olisi palanut kylmässä tulessa, se välkkyi ja liikehti, "niinkuin loistava sininen maito, joka juuri on kiehahtamaisillaan".
"Tämä Kuujärvi", sanoo Cavor myöhemmin, "ei ole mikään tyynipintainen valtameri. Auringon vaikuttama nousuvesi panee sen myötäänsä liikkumaan kuun akselin ympäri, ja usein syntyy sen pinnalla kovia aallokoita ja kuohuntaa ja virtoja. Joskus nousee rajusäitä ja ukkos-ilmoja, jolloin kylmä tuuli puhaltaa yläpuolella olevain muurahaiskekojen kihiseviä katuja pitkin. Vesi loistaa ainoastaan liikkeellä ollessaan, tyynenä se on mustaa, vaikka harvoin se tyynenä pysyy. Tavallisesti sen vedet näyttävät nousevan ja laskevan raskaissa, öljymäisissä, haihtuvapintaisissa mainingeissa, ja suuret määrät välkkyvää vaahtoa kuohahtelee silloin sen verkkaisilla, himmeillä harjoilla. Seleniitat purjehtivat luolain kouruissa ja lahdelmilla pienissä, matalissa, kanotintapaisissa venheissä. Jo ennen lähtöäni Suurta Lunaria — kuun valtiasta — ympäröiviin gallerioihin, minun sallittiin tehdä lyhyt veneretki meren pinnalla.
"Luolat ja käytävät ovat luonnostaankin hyvin monimutkaisia. Suuri osa näitä väyliä on tunnettu ainoastaan kokeneille luotseille kalastajain joukossa, ja usein sattuu seleniitoja ainaiseksi eksymään noihin labyrintteihin. Kaukaisimmissa rotkoissa kuuluu olevan kummallisia eläimiä, jotka siellä saalistansa väijyvät, muutamat niistä peräti hirveitä ja vaarallisia, eikä tiede kuussa vieläkään ole kyennyt niitä hävittämään sukupuuttoon. Mainittakoon varsinkin Rata, muuan sekavan sekava vyyhti kiinniottavia haaroja. Lyö niistä joku poikki, niin yhä enemmän kasvaa uusia sijaan. Samoin Tsee niminen, nuolena lentävä eläin, jota ei milloinkaan näe, sillä niin äkkiä se iskee kuolijaksi"…
Yrittäähän se Cavor antaa niistä jonkunlaisia selityksiäkin.
"Tällä retkelläni muistui mieleeni se, mitä olin lukenut mammuttien luolista. Jos edes olisi minulla ollut keltavaloinen tulisoihtu tämän läpitunkevan sinisen valon sijassa, ja kunnon pursimies mela kourassa eikä tuommoinen pannupäinen seleniita veneen perässä, käsissään jonkunmoinen kone, niin olisin saattanut kuvailla tulleeni maahan takaisin. Kalliot ympärillämme olivat hyvin monenlaisia, paikoin mustia, paikoin sinisiä ja suonikkaita; kerran ne välkkyivät ja kimaltelivat, ikäänkuin olisi tultu safirikaivokseen. Alhaalla näki aavemaisesti fosforioivia kaloja, jotka välähtelivät ja katosivat melkein yhtä räikeästi fosforioivaan syvyyteen. Ja sitten tuli ryöppyävän kulkukanavan päässä äkkiä näkyviin ultramarini-värinen tausta… jo vilahti silmissä laituri… jo katosi katse ylös suunnattoman kaivoksen pystysuoraan hormiin.
"Eräässä tilavassa kohdassa, jossa stalaktiti häikäisevästi kimalteli, näkyi koko joukko kalaveneitä. Me laskimme yhden veneen viereen ja katselimme, kuinka pitkäkätiset kalastaja-seleniitat vetivät verkkoa veneesen. Ne olivat pieniä, kyttyräselkäisiä turilaita, käsivarret varsin lujat, sääret lyhyet, väärät ja kasvot ryppyiset. Heidän kiskomistaan katsellessani, näytti minusta kuin tuo verkko olisi kaikkein raskain esine, mitä vielä kuussa oli silmiini sattunut. Se oli varustettu kiveksillä — luultavasti kullasta — ja kauan kesti sitä vetää ylös, sillä näissä vesissä ovat suuremmat ja paremmat kalat syvällä. Kalain kohoaminen pintaan oli kuin sinervän kuun nousua ikään — sinivärin lentoisata hulvahtelua.
"Saaliikseen he saivat muun muassa erään monilonkeroisen, rumasilmäisen, mustan eläimen, joka riuhtoi vimmatusti. He tervehtivät sitä huudoilla ja kihinällä ja hakkasivat sen kiivain, tempovin liikkein pienillä kirveillä palasiksi. Kaikki irtihakatut jäsenet hyppivät ja potkivat vielä kauan aikaa sangen kiivaasti. Myöhemmin, kuumeen houreissa ollessani, minä myötääni olin näkevinäni tämän ilkeän, raivokkaan eläimen nousevan ylös oudosta merestä. Se oli vilkkain ja vihaisin kaikista eläimistä, mitä ikinä olen nähnyt täällä kuun sisäosissa…
"Tämän meren pinta on varmaankin kaksi, jopa kolmattakin sataa mailia kuun ulkopinnan sisäpuolella. Kaikki kuun kaupungit kuuluvat olevan tämän Keskijärven rannalla sellaisissa laajoissa onkaloissa ja keinotekoisissa käytävissä kuin edellä olen kertonut. Ulkopinnan kanssa ne pitävät yhteyttä suunnattomia pystysuoria kaivannoita myöten, joitten yläsuita astronomit maan päällä sanovat 'kraatereiksi'. Tällaista suuta kattavan kannen olin nähnyt jo ennen vangiksi joutumistani.
"Millaisia olot ovat kuun pinnemmissa osissa, siitä en ole vieläkään saanut tarkkoja tietoja. Sielläkin on paljon suunnattomia notkoja, joissa kuun vasikoita pidetään yön aikana. Siellä on niinikään teurastushuoneita ja sen semmoisia — yhdessä sellaisessa minä ja Bedford taistelimme teurastajain kanssa — ja myöhemmin olen nähnyt, kuinka lihoja lasketaan sieltä ilmapalloissa alas kuun sisempiin osiin. Tuskin olen näistä seikoista sentään saanut sen tarkempaa selvää kuin zulukafferi olisi samassa ajassa päässyt selville Suurbritannian viljanviennistä. Se on ainakin varmaa, että näillä pystysuorilla hormeilla ja kuun pinnan rehevällä kasvullisuudella on sangen suuri merkitys kuun ilmanvaikutuksessa ja ilman raitistamisessa. Ensi aikoina, varsinkin kohta sen jälkeen kuin olin päässyt vankeudesta, puhalsi ilmeisesti kylmä tuuli hormeja myöten alas, ja myöhemmin ylöspäin kulkeva siroccon tapainen tuuli lienee ollut syynä minun tautiini. Noin kolme viikkoa senjälkeen nimittäin minä sairastuin omituiseen kuumeesen, joka saattoi minut varsin kurjaan tilaan, vaikka kyllä koetin olla tilassa ja ottaa kiniiniä, jota minulla kaikeksi onneksi sattui olemaan taskussa. Tätä huonovointisuutta kesti melkein siihen asti kuin minut vietiin Suuren Lunarin, kuun valtiaan, eteen.
"En käy tässä nyt laveammin kertomaan silloisesta kurjasta tilastani", huomauttaa Cavor. Hän ryhtyy kumminkin puhumaan hyvin tarkasti yksityisseikoista, mutta ne jätän tässä syrjään. "Ruumiini lämpö", sanoo hän lopuksi, "pysyi kauan aikaa tavattoman korkeana; ruokahalua ei ollut vähintäkään. Väliin sain valvoa pitkät ajat, väliin taas levottomat unennäöt minua vaivasivat. Yhden otteen olin jo niin heikkona, että koti-ikävä sai minussa vallan: tulin melkein hysterilliseksi. Maltittomasti odottelin, että edes jokunenkaan valo saisi jotain vaihtelua tähän iän-ikuiseen siniväriin…"
Sitten hän rupeaa jälleen puhumaan ilmasta kuun hohkamaisissa onteloissa. Astronomeilta ja fyysikoilta olen kuullut, että kaikki, mitä hän tästä mainitsee, pitää täysin yhtä sen kanssa, mitä kuusta tähän saakka jo on ollut tunnettuna. Jos astronomeilla täällä — sanoo Mr. Wendigee — olisi ollut tarpeeksi tarmoa ja mielikuvitusta rohkean johtopäätöksen tekemiseen, niin he olisivat jo ennalta osanneet sanoa kaiken sen, mitä Cavorilla on ollut kertomista kuun yleisestä rakenteesta. He tietävät nyt aivan varmaan, ett'eivät kuu ja maa ole niinkään vain satelliiti ja emäplanetta, vaan pikemmin kaksi sisarusta, pienempi ja suurempi, yhdestä massasta muodostuneita ja siis samoja aineksiakin sisältäviä. Ja koska kuun tiheys on vain 3/5 maan tiheydestä, niin täytyy sen olla täynnään onttoja onkaloita. Ei meidän, — sanoo Sir Jabez Flap, F.R.S., yksi hauskimmista tähtimaailman lystikästen puolten selittäjistä — ei meidän lainkaan olisi tarvinnut mennä kuuhun asti tekemään näin helppoja johtopäätöksiä. Siinä hän kohdistaa pilapuheensa Gruyèriin, arvellen, että tämä olisi jo ennenkin saattanut julistaa maailmalle tietonsa kuun onttoudesta.
Ja, jos kuu on ontto, silloin tuo näennäinen ilman ja veden puute siellä on helposti selitettävissä. Meri on onkaloitten pohjalla, ja ilma kulkee suuria hormeja ja käytäviä myöten yksinkertaisten fysikaalisten lakien mukaan. Auringon kiertäessä kuuta, ilma ulommaisissa, valonpuoleisissa onkaloissa kuumenee, sen ponnistus lisääntyy; osa sitä nousee pinnalle, sekaantuen kraaterien ohenevaan ilmaan (kasvit siellä imevät itseensä siitä hiilihappoa); suurin osa sitä vastoin virtailee gallerioita myöten entisen, paksunneen ilman sijaan jähtyvällä, valottomalla puolen kuuta. Ulkopuolisissa gallerioissa käy niinmuodoin myötäänsä itätuuli; hormeissa taas käy veto ylöspäin kuun päivän kuluessa, vaihdellen hyvinkin paljon aina sitä myöten, minkä muotoinen mikin galleria on, ja millaisia laitoksia näppärät seleniitat mihinkin ovat keksineet.