NELJÄS LUKU.

Saksalainen ilmalaivasto.

Kaikista inhimillisen mielikuvituksen tuotteista, jotka muodostivat Bert Smallwaysin aikuisen maailman, ei ollut ainoakaan juuri niin outo, mieletön ja häiritsevä, niin meluisa, kiihottava ja vaarallinen kuin isänmaanrakkauden uudenaikaiset muodot, jotka kansainvälinen suurvaltapolitiikka oli synnyttänyt. Kaikki ihmiset rakastavat omaa lajiaan, ylpeilevät omasta ilmapiiristään, tuntevat hellyyttä äidinkieltään ja kotimaataan kohtaan. Ennen luonnontieteiden aikakauden koittoa tämä ryhmä hienoja ja jaloja tunteita oli ollut oivallinen tekijä jokaisen kelpo ihmisolennon olemuksessa, tekijä, jonka vähemmän miellyttäviä piirteitä oli vihamielisyys vieraita kansoja kohtaan ja vieraiden maiden parjaaminen, molemmat tavallisesti vaarattomia. Mutta kun sitten ihmiselämän kehitys, näköpiiri, ainekset, mittakaavat ja mahdollisuudet rupesivat muuttumistaan muuttumaan hurjassa vauhdissa, murtuivat myöskin vanhat rajat, aitaukset ja erotukset väkivaltaisesti. Kaikki ihmisten vanhat vakiintuneet henkiset tavat joutuivat vastakkain uusien olosuhteiden, vieläpä alituiseen uudistuvien ja vaihtuvien olosuhteiden kanssa. Niillä ei ollut mitään tilaisuutta mukautua näihin. Ne tuhoutuivat tai vääristyivät tuntemattomiksi.

Niihin aikoihin, jolloin Bun Hill oli Sir Peter Bonen isän kylä, Bert Smallwaysin isoisä oli tuntenut kotipaikkansa kuin kymmenen sormeaan, kohottanut lakkiaan ylemmilleen, halveksinut ja kohdellut alentuvasti huonompiaan ja säilyttänyt samat aatteet kehdosta hautaan asti. Hän oli kentiläinen ja englantilainen, ja se merkitsi humaloita, olutta, kiulukoita ja päivänpaistetta sellaista, jota parempaa ei ollut missään muualla maailmassa. Sanomalehtiä, politiikkaa ja Lontoon matkoja ei oltu tarkoitettu hänen kaltaisilleen. Sitten tuli muutos. Kirjamme varemmat luvut ovat antaneet käsityksen siitä, miten Bun Hillin kävi ja kuinka uutuuksien tulvavirta oli vyörynyt tuon rauhallisen maalaissopukan yli. Bert Smallways oli vain yksi noista Europan, Amerikan ja Aasian lukemattomista miljoonista, jotka sensijaan, että olisivat syntyneet maahan juurtuneina, syntyivät kamppailemaan virrassa, jota he eivät koskaan käsittäneet selvästi. Kaikki, mihin heidän isänsä olivat uskoneet, oli tullut yllätetyksi ja pakolla väännetyksi mitä eriskummallisimpiin muotoihin. Varsinkin hieno vanha perinnäinen isänmaanrakkaus muuttui perin kieroksi uusien aikojen hyörinässä. Bertin isoisän sanavarastossa "ranskalaistunut" merkitsi suurinta halveksittavaisuutta, mutta hänen vanhan ennakkoluulonsa sijaan Bertin aivoissa vilisi hämäriä aatteita saksalaisten kilpailusta, keltaisesta vaarasta, mustasta turmasta, valkoihoisten vastuunalaisuudesta — toisin sanoen, hän luuli olevansa oikeutettu sekoittamaan yhä pahemmaksi aivan hänen kaltaistensa nulikkain (vain hieman ruskeampain) jo luonnostaankin sotkuisen politiikan, nulikkain, jotka polttivat savukkeita ja ajelivat polkupyörillä Buluwayossa, Kingstonissa tai Bombayssa. Nämä olivat Bertistä "heikompia rotuja", ja hän oli valmis kuolemaan — nimittäin asiamiehen kautta, jommoiseksi soveltui jokainen sotapalvelukseen halukas — säilyttääkseen tuon oikeuden. Hän saattoi maata yönsä unetonna ajatellessaan, että hän voi sen menettää.

Politiikka olisi sinä aikana, jolloin Bert Smallways eli ja joka lopulta sotkeutui turmiolliseen ilmasotaan, ollut luonteeltaan varsin yksinkertainen, jos vain ihmisillä olisi ollut kyllin älyä ottaa se yksinkertaiselta kannalta. Luonnontieteiden kehitys oli muuttanut ihmiskunnan asioiden mittakaavan. Nopea koneellinen liikunto oli saattanut ihmiset lähemmäksi toisiaan, sosiaalisesti, taloudellisesti ja fyysillisesti niin paljon lähemmäksi, ettei vanha jakaantuminen kansakuntiin ja valtakuntiin ollut enää mahdollinen; uusi, laajempi liittyminen oli tarpeen vieläpä ehdottomasti välttämätönkin. Samoin kuin Ranskan muinoin itsenäisten herttuakuntien oli sulautuminen yhdeksi kansakunnaksi, siten oli kansakuntain nyt mukauduttava laajempiin yhtymiin, säilyttäen sen, mikä oli arvokasta ja käyttökelpoista, ja luopuen siitä, mikä oli vaarallista ja vanhentunutta. Tervejärkisempi maailma olisi tajunnut tämän ilmeisen tarpeen, olisi pohtinut sitä maltillisesti ja ryhtynyt järjestämään sitä suurta sivistystä, mikä oli selvästi mahdollinen ihmiskunnalle. Bert Smallwaysin maailma ei tehnyt mitään sen tapaista. Sen kansalliset hallitukset, sen kansalliset harrastukset sulkivat korvansa niin päivänselvillä seikoilta; ne epäilivät toisiaan liian paljon, olivat peräti vailla ylevää mielikuvitusta. Ne alkoivat käyttäytyä kuin huonotapaiset ihmiset raitiotievaunussa, tunkeutua toisiaan vastaan, tyrkkiä, väitellä ja kinastella. Oli aivan turha huomauttaa, että niiden tarvitsi vain asettua järjestykseen tullakseen mukavasti toimeen. Kaikkialla kautta koko maailman huomaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuaikojen historioitsija saman ilmiön vanhat alueet, vanhat ennakkoluulot ja jonkinlainen ärtyisä typeryys sotkevat ihmiskunnan asiat auttamattomaksi sekasotkuksi, estäen niiden järjestämistä. Ja kaikkialla oli ahtaille aloille sullottuja kansoja, syytäen väkeä ja tuotteita toinen toiselleen, kiusaten toisiaan tullimääräyksillä ja kaikilla mahdollisilla kauppaharmeilla ja uhkaillen toisiaan laivastoilla ja armeijoilla, jotka kasvoivat vuosi vuodelta yhä suurempaa turmaa ennustaviksi.

Nyt on mahdoton arvioida, kuinka paljon maailman älyllistä ja fyysillistä tarmoa tuhlattiin sotavarustuksiin ja -valmistuksiin, mutta suunnaton sen määrä oli. Suur-Britannia kulutti armeijaansa ja laivastoonsa niin ylenpalttisesti rahaa ja kykyä, että ne olisivat fyysillisen kultuurin kanaviin ohjattuina tehneet brittiläisistä maailman ylimystön. Jos hallitus olisi käyttänyt sota-aineksiin uhratut varat ihmisten kehittämiseen, se olisi saattanut antaa koko väestön opiskella ja urheilla kahdeksanteentoista ikävuoteen asti ja tehnyt jokaisesta Bert Smallwaysista leveärintaisen ja älykkään miehen. Sensijaan se heilutteli hänelle lippuja, kunnes hän oli neljäntoista vuoden vanha, kiihotti häntä hurraamaan ja ajoi hänet sitten pois koulusta omin päin elämään, kuten olemme laajasti kuvanneet. Ranska menetteli yhtä typerästi, Saksa oli kenties vieläkin pahempi, Venäjä kallistui militarismin aiheuttaman tuhlauksen ja ponnistelun tähden vararikkoisuutta ja häviötä kohti. Koko Europpa laati suuria tykkejä ja lukemattomat määrät pikkuisia Smallwaysejä. Aasian kansat olivat itseään puolustaakseen pakotetut käyttämään yhtä nurinkurisesti niitä uusia voimia, jotka tiede oli niille tuonut. Sodan aattona maailmassa oli kuusi suurvaltaa ja kokonainen ryhmä pieniä, ja jokainen oli aseissa hampaitaan myöten ja ponnisti jokaisen jänteensä päästäkseen muiden edelle sotavarustuksiensa ja sotakelpoisuutensa murhaavaisuuteen nähden. Suurvaltoja olivat ensinnä Yhdysvallat, kauppaa harrastava kansakunta, joka oli joutunut sotilasuralle senvuoksi, että Saksa koetti saada jalansijaa Etelä-Amerikassa ja se itse oli varomattomuudessaan anastanut maata aivan Japanin oven vierestä. Se piti yllä kahta suunnatonta laivastoa, läntistä ja itäistä, ja sisällisesti sen liitto- ja valtiohallitukset olivat ankarassa riidassa yleisen puolustusasevelvollisuuden johdosta. Sitten seurasi Itä-Aasian suuri liittokunta, Kiina ja Japani, lähestyen vuosi vuodelta nopein askelin maailmanherruutta. Saksalainen liittokunta pyrki yhä toteuttamaan unelmaansa valtakunnan laajentumisesta ja tahtoi tehdä saksan lujasti yhdistyneen Europan yleiskieleksi. Nämä kolme olivat maailman ripeimpiä ja rynnistävimpiä valtoja. Paljon rauhallisempi oli jo Englannin valtakunta, joka oli vaarallisesti hujan hajan ympäri maapalloa ja nyt levotonna Irlannissa ja kaikkien alamais-kansojen keskuudessa ilmenevien kapinaliikkeiden johdosta. Se oli antanut näille alamais-kansoille savukkeita, kenkiä, hattuja, pallopelejä, kilpa-ajoja, halpoja revolvereja, paloöljyä, tehdasteollisuuden, sekä englantilaisia että omankielisiä viiden pennin sanomalehtiä, huokeita yliopistoarvoja, moottoripyöriä ja sähköraitioteitä. Se oli luonut melkoisen kirjallisuuden, jossa ilmaistiin ylenkatsetta alamais-rotuja kohtaan, jättäen sen sitten vapaasti näiden saatavaksi, ja se suvaitsi uskoa, ettei näistä kiihottimista mitään seuraisi.

Mutta Egypti, India ja alusmaat yleensä olivat kasvattaneet uusia sukupolvia, jotka olivat peräti tarmokkaita, toimeliaita ja uudenaikaisia ja tunsivat intohimoista suuttumusta. Suur-Britannian hallitseva luokka alkoi verkalleen omaksua uuden käsityksen alamaisroduista, havaiten niiden heräävän. Se huomasi käyvän näissä muuttuvaisissa oloissa varsin työlääksi pitää valtakuntaa koossa, kun miljoonat Bert Smallwaysit antoivat vaalitilaisuuksissa äänensä peräti kevytmielisesti ja heidän kaltaisensa tummempiväriset olennot osoittautuivat taipuvaisiksi kohtelemaan ärtyisiä virkamiehiä halveksien. Heidän hävyttömyytensä oli aivan ylenmääräinen, se ei rajoittunut enää kivittämiseen ja kirkumiseen. He vetosivat näiden kanssa puhuessaan Burnsiin, Milliin ja Darwiniin ja kumosivat heidän vasta väitteensä.

Englantiakin rauhallisempia olivat Ranska ja sen liittolaiset, romaanilaiset vallat. Tosin nekin olivat täysissä aseissa, mutta kammoivat sotaa ja johtivat monella tapaa sosiaalisesti ja valtiollisesti länsimaista sivistystä. Venäjä kuului pakosta rauhallisten valtojen joukkoon, sillä se oli hajaannuksen tilassa, taistelukenttänä vallankumouksellisille ja taantumuksellisille, jotka olivat yhtä kykenemättömät luomaan uutta sosiaalista järjestystä; ja siten se vaipui yhä syvemmälle epäjärjestykseen, jonka yhtämittainen valtiollinen verikosto aiheutti. Näiden pelottavien suurvaltojen keskellä oli joukko pieniä maita, jotka naapuriensa uhkaamina ja komentamina koettivat säilyttää epävarman itsenäisyytensä aseestautumalla niin vaarallisesti, kuin suinkin kykenivät.

Seurauksena oli, että jokaisessa maassa yhä suureneva joukko tarmokkaita keksijöitä ahersi joko hyökkäys- tai puolustushankkeissa, kehittäen sotakoneistoa, kunnes yhä kiristyvät välit jännittyisivät äärimmilleen ja katkeisivat. Jokainen valta koetti salata valmistuksiaan, pitää uusia aseita varalla, aavistaa ja oppia tuntemaan kilpailijansa toimenpiteet. Uudet keksinnöt saivat jokaisen kansan isänmaallisen mielikuvituksen pelosta kiihtymään. Milloin huhuttiin, että englantilaisilla oli hirvittävä tykki, milloin ranskalaisilla voittamaton kivääri, milloin japanilaisilla uusi räjähdysaine, milloin amerikkalaisilla vedenalainen vene, joka karkoittaisi meriltä jokikisen panssarilaivan. Ja joka kerta syntyi yleinen kauhu.

Kansakunnat omistivat koko voimansa ja sydämensä sota-aatteelle, ja kuitenkin olivat niiden jäsenet suurimmaksi osaksi mielipiteiltään kansanvaltaisia, yhtä haluttomia ja moraalisessa sekä fyysillisessä suhteessa yhtä kykenemättömiä taistelemaan kuin yksikään väestö on milloinkaan ollut — tai, uskallanpa lisätä, koskaan on oleva. Niin eriskummallinen oli aikakausi. Se olikin ainoa laatuaan maailman historiassa. Sotakoneisto, taistelutapa muuttui ehdottomasti joka kymmenes vuosi, kehittyen hämmästyttävässä määrässä yhä täydellisemmäksi; mutta kansa kävi yhä vähemmän sotakelpoiseksi, eikä sotaa vain kuulunut.

Viimein se kuitenkin syttyi. Yllätys se oli koko maailmalle, sillä sen todelliset syyt olivat salassa. Saksan ja Yhdysvaltain välit kävivät kireiksi tavattoman kiihkeän tulliriidan vuoksi ja siitäkin syystä, että edellinen valta asettui kaksimieliselle kannalle Monroe-oppiin nähden. Myöskin Japanin ja Yhdysvaltain välillä syntyi selkkauksia alituisen kansalaisoikeuskysymyksen johdosta. Mutta nämä seikat olivat molemmissa tapauksissa olleet loukkauskivinä jo pitkät ajat. Nyt tiedämme varsinaiseksi syyksi sen, että Saksa sai Pforzheim-koneen korkeimmilleen kehitetyksi ja saattoi sen kautta hankkia nopeita ja täysin käyttökelpoisia ilmalaivoja. Niihin aikoihin Saksa oli maailman voimakkain valta; se kykeni muita paremmin valmistautumaan pikaiseen ja salaiseen hyökkäykseen, sillä oli suuremmat määrät uusimpia tieteen keksimiä apuneuvoja, ja sen virkamies- sekä hallituspiirit olivat saaneet korkeamman kasvatuksen ja täydellisemmän harjaantumuksen. Tämän se tiesi ja siitä ylimielisenä rupesi halveksimaan naapuriensa salaisia neuvotteluja. Mahdollisesti se oli, tottuneena luottamaan itseensä, laimentunut vakoilutyössään. Sen lisäksi sen perinnäinen tottumus käydä käsiksi häikäilemättä ja heltymättä vaikutti perin turmelevasti sen kansainväliseen tähystystoimintaan. Nuo uudet aseet saivat koko kansakunnan odotuksesta väristen tajuamaan, että nyt sen hetki oli saapunut. Jälleen sillä näytti olevan kädessään ratkaiseva ase. Nyt sen oli iskettävä ja voitettava — nyt, kun toiset vasta kokeilivat ilmassa.

Varsinkin Amerikkaa oli iskettävä nopeasti, koska siitä jos kenestäkään saattoi koitua kilpailija ilmavaltiuden alalla. Amerikalla tiedettiin olevan melkoisen käytännöllinen lentokone, joka oli kehitetty Wrightin mallista. Mutta Washingtonin sotaviraston ei arveltu vielä ryhtyneen suuriin yrityksiin ilmalaivaston luomiseksi. Oli välttämättömästi iskettävä, ennenkuin se kävi päinsä. Ranskalla oli laivasto hitaita ilma-aluksia, joista useat olivat peräisin vuodelta 1908, mutta niistä ei ollut mihinkään uuden tyypin rinnalla. Ne oli rakennettu yksinomaan pitämään huolta tiedustelusta itäisellä rajalla, ne olivat enimmäkseen liian pieniä voidakseen kuljettaa enempää kuin kolmisenkymmentä miestä ilman aseita ja elintarpeita, eikä yksikään pystynyt kulkemaan neljääkymmentä engl. peninkulmaa tunnissa. Suur-Britannia näytti ahneuden sokaisemana kohtelevan imperialistis-mielistä Butteridgeä ja hänen suuremmoista keksintöään pikkumaisesti. Sekään ei siis ollut mukana pelissä, eikä voinutkaan olla ainakaan muutamaan kuukauteen. Aasiasta ei havaittu minkäänlaisia merkkejä. Saksalaiset selittivät tämän siten, että sanoivat keltaiselta rodulta puuttuvan keksimiskykyä. Muihin kilpailijoihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. "Nyt jos milloinkaan", sanoivat saksalaiset — "nyt jos milloinkaan meidän on vallattava ilma kuten englantilaiset muinen valtasivat meren! Sillä välin kuin kaikki muut vallat vielä kokeilevat!"

Heidän valmistuksensa olivat nopeita, järjestelmällisiä ja salaisia, suunnitelmansa kerrassaan oivallinen. Heidän tietääkseen ainoa mahdollinen vaara uhkasi Amerikasta, joka nytkin oli Saksan pahimpia kauppakilpailijoita ja sen vallan laajentumisen pääesteitä. Niin että Amerikan kimppuun oli käytävä heti. Atlannin yli lähetettäisiin suuri ilmalaivasta ja Amerikka muserrettaisiin varoituksetta ja yllättäen.

Se oli kauttaaltaan hyvin kuviteltu, toivorikas ja reipas aije, jos otamme huomioon Saksan hallituksen saamat tiedot. Oli sangen luultavaa, että siitä koituisi onnistunut yllätys. Ilmalaivat ja lentokoneet ovat aivan erilaisia kuin panssarialukset, joiden rakentamiseen kuluu pari vuotta. Kunhan vaan oli työpajoja ja -miehiä, niitä voi tehdä lukemattomia muutamassa viikossa. Tarpeellisten alueiden ja valimojen valmistuttua ilmalaivoja ja drachenfliegereitä saattoi syytämällä syytää esiin. Ajan tullen niitä tuprusikin ilmaan, kuten kärpäsiä kohoo liasta — käyttääksemme erään katkeroituneen ranskalaisen sanoja.

Hyökkäys Amerikan kimppuun oli oleva ensimäinen siirto tässä suunnattoman jännittävässä shakkipelissä. Mutta heti, kun se oli saatu alulle, oli aeronauttisten laitosten viipymättä ryhdyttävä valmistamaan noista ilmalaivastoa, joka pitäisi kurissa Europan ja liikuskelisi varoittavasti Lontoon, Pariisin, Rooman ja Pietarin yläpuolella ja missä hyvänsä sen moraalinen vaikuttavaisuus olisi tarpeen. Maailman yllätys siitä oli tuleva — ei mitään sen vähempää, maailman valloitus. Ja ihmeellistä on, kuinka vähällä tätä seikkailua sommittelevat mielet olivat onnistua suuremmoisessa aikeessaan.

Von Sternberg oli tämän ilmasodan Moltke, mutta epäröivän keisarin taivutti suunnitelman puolelle omituisen romanttinen prinssi Karl Albert. Hän oli todellakin maailman-draaman päähenkilö. Hän oli suursaksalaisuuden lemmikki ja uuden aristokraattisuuden ihanne; tämä suunta — uudeksi ritarisuudeksi sitä myöskin sanottiin — oli seuraus sosialismin kukistumisesta omaan eripuraisuuteensa sekä kurin puutteeseen ja rikkauksien keskittymisestä muutamien sukujen käsiin. Orjamaiset liehakoitsijat vertasivat häntä Mustaan prinssiin, Alkibiadekseen, nuoreen Caesariin. Monet näkivät hänessä Nietzchen yli-ihmisen olennoituna. Hän oli kookas, vaaleaverinen ja miehekäs sekä suuremmoisessa määrin epämoraalinen. Hänen ensimäinen suurtyönsä sai Europan kuohuksiin ja oli synnyttämäisillään uuden Troijan sodan; hän näet ryösti Norjan prinsessan Helenan ja kieltäytyi sitten jyrkästi ottamasta häntä puolisokseen. Sen sijaan hän nai Gretchen Krassin, erään verrattoman kauniin sveitsittären. Sitten hän pelasti Helgolannin läheisyydessä oman henkensä uhalla kolme uppoamaisillaan olevaa merimiestä, joiden vene oli kaatunut. Ja kun hän vielä voitti kilpapurjehduksessa amerikkalaisen Defender-aluksen, niin keisari antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä Saksan armeijan uuden ilmapurjehdus-osaston ylipäällikön. Tätä hän kehitti ihmeteltävän tarmokkaasti ja kyvykkäästi, sillä hän oli päättänyt hankkia Saksalle maat ja meret ja taivaan, kuten hän itse lausui. Kansallinen hyökkäyskiihko ilmeni hänessä korkeimmassa määrässä, ja hänen kauttaan se myöskin puhkesi ilmi tässä hämmästyttävässä sodassa. Mutta hän ei viehättänyt ainoastaan omaa kansaa, yli koko maailman hänen säälimätön voimansa vallitsi mieliä, kuten muinen Napoleon-taru. Englantilaiset kääntyivät inholla oman politiikkansa hitaista, monimutkaisista, sivistyneistä menettelytavoista tuon taipumattoman, voimakkaan olennon puolelle. Ranskalaiset uskoivat häneen. Amerikan kielellä sepitettiin hänestä runoja.

Hänestä sota sai alkunsa.

Hallituksen nopea toiminta herätti Saksan suuressa yleisössä yhtä paljon hämmästystä kuin muussakin maailmassa. Melkoinen sotasuunnitteluja käsittelevä kirjallisuus, jonka oli jo 1906 aloittanut Rudolf Martin, eräs etevä ennustaja ja sananparren "Saksan tulevaisuus on ilmassa" keksijä, oli kuitenkin osaksi valmistellut saksalaisten mielikuvitusta senlaatuisen yrityksen varalle.

Kaikista näistä maailman mahdeista ja jättiläissuunnitelmista Bert Smallways ei tietänyt hituistakaan, ennenkuin huomasi joutuneensa aivan niiden polttopisteeseen ja katsella töllisteli ihmeissään tuota suunnatonta ilmalaiva-laumaa. Jokainen näytti Strandkadun pituiselta ja jotensakin yhtä suurelta kuin Trafalgar aukio. Muutamat olivat varmaankin kolmanneksen engl. peninkulman pituisia. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin suuremmoista ja tarkoin järjestettyä, kuin tämä suunnaton aeronauttinen laitos oli. Ensi kerran elämässään hän sai todellakin aavistuksen niistä erikoisista ja peräti tärkeistä asioista, joista moni aikalainen voi jäädä aivan tietämättömäksi. Hän oli aina luullut, että saksalaiset olivat lihavia, naurettavia ihmisiä, jotka tupakoivat porsliinipiipuista ja rakastivat tieteitä ja hevosenlihaa ja hapankaalia ja yleensä kaikkea vaikeasti sulavaa.

Hänen tarkastelunsa loppui varsin lyhyeen. Ensi laukaus sai hänet kyykistymään; ja heti, kun ilmapallo alkoi vaipua, hän rupesi ymmällään miettimään, miten hän saattaisi selviytyä ja oliko esiinnyttävä Butteridgenä vai eikö. "Hyvä jumala!" hän ähki tuskastuneena, kykenemättä ratkaisemaan asiaa. Sitten hänen katseensa osuivat sandaaleihin, ja hän tunsi inhoa itseään kohtaan. "He pitävät minua täydellisenä mielipuolena", hän virkkoi. Epätoivoissaan hän nousi seisoalleen ja heitti korista hiekkasäkin, joka saattoi alhaalla olevat ampumaan toisen ja kolmannen kerran.

Kun hän istui kyyryssä korin pohjalla, hänen päähänsä pälkähti, että hulluksi tekeytymällä hän saattoi päästä kaikellaisista ikävistä ja mutkallisista selittelyistä.

Se oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin ilmalaivat näyttivät hyökkäävän ylös hänen ympärillään, ikäänkuin häntä tarkastaakseen, ja hänen korinsa jysähti maahan, kimmosi jälleen ylös ja heitti hänet suin päin ulos…

Hän heräsi huomatakseen tulleensa kuuluisaksi ja kuuli erään äänen huutavan: "Buuteraidsh! Ja, ja! Herr Buuteraidsh! Selbst!"

Hän makasi pienellä nurmitilkulla aeronauttisessa laitoksessa, erään pääkadun varrella. Ilmalaivat muodostivat suuren kujanteen, suunnattoman perspektiivin, ja jokaisen tylppää kokkaa koristi noin sadan jalan laajuinen musta kotka. Kadun toisella puolen sijaitsi sarja kaasugeneraattoreita, ja suuria johtoputkia kierteli kaikkialla. Aivan lähellä makasi hänen ilmapallonsa, joka oli litistynyt melkein tyhjäksi; ja sen kori näytti lähimmän ilmalaivan jättiläisruumiin rinnalla mitättömän pieneltä, särkyneeltä lelulta, kurtistuneelta kuplalta. Hänen ympärillään hyöri parvi kiihtynyttä väkeä, enimmäkseen kookkaita, kiinteäpukuisia miehiä. Saksaa puhuivat kaikki, muutamat huusivatkin; hän tunsi sen saksaksi siitä, että he kähisivät ja sähisivät kuin ärtyneet kissanpojat. Hän tajusi vain yhden asian, jota tuon tuostakin toistettiin — nimen "Herr Buuteraidsh".

"Turkanen!" sanoi Bert. "He ovat keksineet sen."

"Besser", sanoi joku, ja sitten seurasi virtanaan saksan kieltä.

Hän huomasi, että lähellä oli kenttätelefoni, johon muuan pitkä sinipukuinen upseeri puhui hänestä. Toinen seisoi aivan hänen vierellään, kädessään piirustuksia ja valokuvia sisältävä salkku. Molemmat kääntyivät katsomaan häntä.

"Puhuko te saksa, härra Buuteraidsh?"

Bert arveli parhaaksi näyttää yhä vielä huumaantuneelta. "Missä minä olen?" hän kysyi.

Puheen solinaa jatkui. Mainittiin "der Prinz". Kaukana kajahti torvi, toinen lähempi toisti sen kutsun ja sitten törähti kolmas aivan likeltä. Tämä seikka tuntui suuresti enentävän kiihkoa. Muuan vaunu huristi ohitse yksiraiteista rataansa myöten. Puhelimen kello kilisi kiukkuisesti, ja pitkä upseeri tuntui joutuneen tuliseen väittelyyn. Sitten hän lähestyi Bertiä ympäröivää ryhmää huutaen jotain sellaista kuin "mitbringen".

Eräs vakavakasvoinen, kuihtunut ja harmaaviiksinen mies puhutteli
Bertiä. "Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikalla!"

"Missä minä olen?" Bert toisti.

Joku pudisti häntä olkapäästä. "Oletteko härra Buuteraidsh?" hän kysyi.

"Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikala!" virkkoi harmaaviiksinen uudelleen; ja sitten avuttomasti: "Mike vaiva? Mitte me voi tehde?"

Puhelimen ääressä seisova upseeri toisti lauseensa "prinssistä" ja selitti uudelleen: "mitbringen". Viiksiniekka mies tuijotti hetken, sai sitten jotain päähänsä ja muuttui peräti toimeliaaksi, nousi ja karjui määräyksiä näkymättömille ihmisille. Tehtiin kysymyksiä, ja Bertin vieressä seisova lääkäri vastasi "Ja!" Ja useat kerrat, lisäten vielä jotain sellaista kuin "Kopf". Puoleksi pakottaen hän sai vastahakoisen Bertin nousemaan pystyyn. Kaksi harmaapukuista sotamiestä lähestyi Bertiä ja tarttui häneen. "Halloo!" huudahti Bert säikähtyneenä. "Mitäs tämä on?"

"Olka rauhasa", lääkäri selitti; "miehet kanta täitä."

"Minne?" Bert kysyi, mutta ei saanut vastausta.

"Pane kesivarsi ympäri!"

"Mutta mihin sitä mennään?"

"Pitä kiini!"

Bert ei vielä ehtinyt keksiä enempää sanottavaa, kun molemmat sotamiehet jo nostivat hänet ilmaan. He liittivät kätensä hänen istuakseen, ja hänen käsivartensa asetettiin heidän kaulaansa. "Vorwärts!" Joku juoksi hänen edellään salkkua vieden, ja häntä kannettiin nopeasti kaasugeneraattorien ja ilmalaivojen välistä leveätä tietä myöten, nopeasti ja yleensä tasaisestikin; vain pari kertaa kantajat kompastuivat johtoputkiin ja olivat pudottamaisillaan hänet.

Päässään hänellä oli Butteridgen alppilakki, hänen pientä ruumistaan verhosi tämän turkit, ja hän oli vastannut Butteridgeä puhuteltaessa. Sandaalit heiluivat avuttomina. Peijakas! Jokaisella näytti olevan hitonmoinen kiire. Miksi? Keikkuen ja töllistellen hän matkasi hämärän halki, suunnattomasti ihmetellen.

Järjestelmällisesti sovitetut aukeat alat, suuret joukot toimeliaita sotamiehiä, sirot tavarakasat, kaikkialle ulottuvat yksiraiteiset radat ja suuret, laivojen runkoja muistuttavat laitteet johtivat hänen mieleensä Woolwichin laivatelakan, jossa hän poikasena oli käynyt. Koko leiristä kuvastui sen luojan, uudenajan tieteen suunnaton mahti. Omituisen leiman antoi sille alhaalla maassa sijaitseva sähkövalo, joka loi varjot ylöspäin ja muodosti hänestä ja hänen kantajistaan ilmalaivojen kylkiin hullunkurisen kuvan, sulattaen kaikki kolme hirviöksi, jolla oli hoikat jalat ja viuhkamainen kyttyräselkäinen ruumis. Lamput oli sijoitettu maahan sen vuoksi, että oli koetettu mahdollisimman paljon välttää patsaita ja kannattimia, jotka ilmalaivojen lentoon noustessa saattoivat aiheuttaa häiriöitä.

Oli jo syvä hämärä, tyyni, sinertävä ilta. Maassa loistavat valoläikät tekivät kaikki ympäröivät esineet läpikuultaviksi, kookkaiksi ryhmiksi. Ilmalaivojen sisustassa hehkui pieniä tarkastuslamppuja kuin pilvien himmentämät tähdet, tehden ne ihmeellisen aineettoman näköisiksi. Jokaisen ilmalaivan nimi oli kummassakin kyljessä merkittynä mustilla kirjaimilla valkoiselle pohjalle, ja kokassa levitti siipiään keisarillinen kotka, näyttäen hämärässä jättiläislinnulta. Kuului torvien toitotusta, vaunut kuljettivat huristen ohitse äänettömiä sotamiehiä. Ilmalaivojen keulan alla sijaitsevissa hyteissä ruvettiin sytyttämään tulia; ovia avattaessa näkyi patjoilla vuorattuja käytäviä. Silloin tällöin annettiin käskyjä epäselvästi näkyville työmiehille.

Selviydyttiin vartijoista, kuljettiin portaita ja ahdasta käytävää pitkin, kompastuttiin tavarakasoissa, ja sitten Bert havaitsi laskeutuvansa omille jaloilleen ja seisovansa tilavan hytin ovella. Hytti oli noin kymmenen neliöjalan suuruinen ja kahdeksan jalan korkuinen; seiniä verhosivat punaiset patjat, kalusto oli aluminiumista. Muuan pitkä, linnun kaltainen nuori mies, jolla oli pieni pää, pitkä nenä ja varsin vaalea tukka, seisoi hänen edessään kädet täynnä tavaraa, kuten parranajotarpeita, saapaspihtejä ja harjoja, ja mutisi jotain harmissaan. Nähtävästi hän oli saanut käskyn siirtyä asunnostaan. Sitten hän katosi, ja Bert jätettiin makaamaan eräälle penkille, pielus päänsä alla, ja hytin ovi sulkeutui. Hän oli yksin. Jokainen oli hämmästyttävän nopeasti kiirehtinyt jälleen ulos.

"Taivahinen!" sanoi Bert. "Mitenkähän tässä käy?"

Hän tuijotteli ympäri huonetta.

"Butteridge! Pitääkö tätä peliä jatkaa vai eikö?"

Huone saattoi hänet ymmälleen. "Ei tämä näytä vankilalta." Sitten vanha huoli pääsi vallalle. "Kunpa minulla ei olisi jaloissani näitä typeriä sandaaleja!" hän huudahti valittaen. "Ne pilaavat koko jutun."

Ovi kimmahti auki ja muuan tukeva nuori upseeri astui sisään, tuoden Butteridgen salkun, matkalaukun ja peilin. "Mitä kummia!" hän virkkoi virheettömällä englannin kielellä. Hänellä oli säteilevät kasvot ja punertava tukka. "Ja tekö sitten olette Butteridge?"

Hän paiskasi Bertin vähäiset matkatarpeet permannolle.

"Puolen tunnin päästä me olisimme jo olleet matkalla", hän sanoi. "Te tulitte aivan viime tingassa!"

Hän tarkasteli Bertiä uteliaana. Hetkiseksi hänen katseensa pysähtyivät sandaaleihin. "Teidän olisi pitänyt saapua lentokoneellanne, herra Butteridge."

Hän ei odottanut vastausta. "Prinssi sanoi, että minun on pidettävä teistä huolta. Hän ei tietenkään voi tavata teitä juuri nyt, mutta hän pitää teidän tuloanne sallimuksen merkkinä. Taivaan suosion osoituksena. Halloo!"

Hän seisoi äänetönnä ja kuunteli.

Ulkopuolelta kuului jalkojen kopinaa, etäällä törähtivät torvet, joiden kutsu toistui aivan lähellä, huudettiin äänekkäästi lyhyitä, teräviä, luultavasti tärkeitä käskyjä, joihin kauempaa vastattiin. Kello kilisi, ja joku kulki käytävää pitkin. Syntyi hiljaisuus, joka oli hälinääkin hämmentävämpi, ja sitten kuului veden solinaa, kohinaa ja loisketta. Nuori mies kohotti kulmakarvojaan. Hän epäröi hetkisen ja hyökkäsi sitten ulos. Äkkiä kuului huumaava jymähdys, jota seurasi kaukainen riemuhuuto. Nuori mies palasi sisään.

"Vesi lasketaan jo pois sisäpallosta."

"Mikä vesi?" kysyi Bert.

"Vesi, joka on pitänyt meitä ankkurissa. Taidattepa kujeilla?"

Bert koetti käsittää.

"Luonnollisesti", sanoi tuo roteva nuori mies, "te ette ymmärrä tätä."

Bert tunsi lievää tärinää. "Se on kone", sanoi nuori mies mielihyvällä. "Nyt ei kestä enää kauan."

Kuunneltiin jälleen pitkän aikaa.

Hytti heilahti. "Tuhat tulimmaista! me lähdemme jo liikkeelle", hän huudahti. "Me lähdemme liikkeelle!"

"Lähdemme liikkeelle!" Bert huudahti nousten istumaan. "Minne?"

Mutta nuori mies oli jälleen tiessään. Käytävästä kuului saksankielisen puheen hälinää ja muita hermoja järkyttäviä ääniä.

Hytti alkoi heilua ankarammin. Nuori mies palasi. "Niin, nyt sitä mennään!"

"Kuulkaapas!" sanoi Bert. "Minne me lähdemme? Haluaisin saada selvitystä. Mikä paikka tämä on? En ymmärrä ollenkaan."

"Mitä!" huudahti saksalainen. "Ettekö ymmärrä?"

"En. Tuo isku, jonka sain päähäni, pani minut aivan pyörälle. Missä me olemme? Ja minne menemme?"

"Ettekö tiedä, missä olette — mitä tämä on?"

"En hituistakaan. Mitä tämä heiluminen ja hälinä merkitsee?"

"Lysti juttu!" huusi nuori mies. "Oikein vietävän lysti juttu! Ettekö tiedä? Olemme matkalla Amerikkaan, ettekä te ole tajunnut sitä. Tulitte aivan viime tingassa. Te olette nyt prinssin mukana siunatussa lippulaivassamme. Nyt teiltä ei mene mitään hukkaan. Mitä hyvänsä tapahtuneekin, niin saattepa, hitto vie, nähdä että Vaterland on siellä mukana."

"Me! — matkalla Amerikkaan?"

"Aivan niin!"

"Ja ilmalaivassa?"

"Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Minä! matkalla Amerikkaan ilmalaivassa! Hei! kuulkaapas — minua ei haluta lähteä! Tahdon kulkea omilla jaloillani. Päästäkää minut ulos! Min'en ymmärtänyt."

Hän aikoi hyökätä ovelle.

Nuori mies pysähdytti Bertin kädenliikkeellä, tarttui erääseen hihnaan, nosti ylös seinässä olevan luukun, jolloin näkyviin ilmestyi ikkuna. "Katsokaa!" hän sanoi. Rinnan seisoen he katsoivat ulos ikkunasta.

"Herra jumala!" sanoi Bert. "Mehän nousemme ilmaan!"

"Niin nousemmekin!" myönsi nuori mies hilpeästi; "ja nopeasti!"

Pehmeästi ja tyynesti he kohosivat ilmaan ja liukuivat koneen jyskyttäessä verkalleen ilmapurjehduskentän poikki. Se leveni heidän allansa, näyttäen pimeässä hämärältä geometriseltä kuviolta, jossa määrättyjen välimatkojen päässä tuikki kiiltomatojen kaltaisia valoja. Harmaiden, pyöreäselkäisten ilmalaivojen pitkään riviin jäänyt musta aukko osoitti paikan, josta Vaterland oli lähtenyt. Sen vierestä nousi nyt keveästi ilmaan toinen hirviö, siteistään ja kahleistaan vapautuneena. Sitten kohosi kolmas ihmeteltävän tarkasti määräaikaansa noudattaen, ja sitten neljäs.

"Liian myöhäistä, herra Butteridge!" huomautti nuori mies. "Olemme matkalla! Taisipa tämä olla teille pieni yllätys, mutta sille ei mahda mitään! Prinssi sanoi, että teidän täytyi tulla."

"Kuulkaapas nyt", sanoi Bert. "Min'olen todellakin päästäni pyörällä.
Mikäs tämä oikeastaan on? Minne me lähdemme?"

"Tämä, herra Butteridge", virkkoi nuori mies, "on ilmalaiva. Prinssi Karl Albertin lippulaiva. Tämä on Saksan ilmalaivasto, ja se on matkalla Amerikkaan läksyttämään tuota urheata kansaa. Ainoa seikka, mikä meissä herätti hieman levottomuutta, oli teidän keksintönne. Ja nyt te olettekin mukana!"

"Mutta! — oletteko te saksalainen?" kysyi Bert.

"Luutnantti Kurt. Ilmaluutnantti Kurt, nöyrin palvelijanne."

"Mutta tehän puhutte englantia!"

"Äiti oli englannitar — kävin koulua Englannissa. Olen siitä huolimatta saksalainen. Nykyisin olen määrätty pitämään huolta teistä, herra Butteridge. Äskeinen kuperkeikkanne on järkyttänyt mieltänne. Kaikki on aivan paikallaan. Teidän koneenne ostetaan. Istukaa ja rauhoittukaa. Te pääsette pian asioiden perille."

Bert istui penkille tuumailemaan, ja nuori mies jutteli hänelle ilmalaivasta.

Hän oli todellakin sangen hienotunteinen nuori mies, luonnollisen hienotunteinen. "Kaikki tämä lienee teille uutta", hän sanoi; "aivan toisellaista kuin teidän koneenne. Nämä hytit ovat oikein mukavia."

Hän nousi ja kuljeskeli ympäri tuota pikku huonetta, selitellen sen yksityiskohtia.

"Tässä on makuusija", hän sanoi kiskaisten seinästä ulos vuoteen ja heittäen sen jälleen paikoilleen. "Tässä on toalettitarpeita", ja hän avasi sievästi järjestetyn kaapin. "Peseminen jää varsin vähäiseksi. Vettä ei ole muuta kuin juotavaksi. Kylvyt ja muut saavat jäädä pois, kunnes Amerikassa laskeudumme maahan. Saatte puolen litraa kuumaa vettä ajaaksenne partanne. Siinä kaikki. Tuossa laatikossa on vaippoja; niitä tarvitsette pian. Sanovat käyvän kylmäksi. Minä en tiedä, kun en ole koskaan ennen ollut ilmassa. Kolme neljännestä koko joukosta on nyt mukana ensi kertaa. Tässä on saranatuoli, ja pöytä on oven takana. Eikö olekin tukeva?"

Hän otti tuolin ja viipotti sitä pikkusormensa päässä. "Aika kevyt. Aluminiumi- ja magnesiumisekoitusta ja sisästä ontto. Kaikki nämä patjat on täytetty vedyllä. Aika sukkelata! Koko laiva on laadittu samalla tapaa. Ja prinssiä ja paria muuta lukuunottamatta ei yksikään mies koko laivastossa paina seitsemääkymmentä kiloa enempää. Prinssiä ei nähkääs saatu laihtumaan. Huomenna tarkastamme joka sopen. Minä olen hirveän innostunut tähän."

Hän silmäili Bertiä säteillen. "Kovin nuorelta te näytätte", hän huomautti. "Kuvittelin teitä aina vanhaksi parrakkaaksi mieheksi — jonkinlaiseksi filosofiksi. Minkähän vuoksi sitä aina arvelee nerokkaita ihmisiä vanhoiksi? Niin teen ainakin minä."

Bert väisti tämän kohteliaisuuden hieman kömpelösti; ja sitten luutnantin päähän pisti udella, miks'ei herra Butteridge ollutkaan saapunut omalla lentokoneellaan.

"Se on pitkä juttu", sanoi Bert. "Kuulkaapas!" hän tokaisi äkkiä.
"Voisitteko lainata minulle parin tohveleita tai muita sentapaisia.
Nämä sandaalit ihan inhoittavat minua. Ne ovat aika rajoja. Muuan
ystävä pyysi minua niitä koettelemaan."

"Tuossa tuokiossa!"

Luutnantti livahti huoneesta ja toi palatessaan aimo varaston jalkineita, kankaisia kylpytohveleita ja parin purppuraisia, kultaisilla päivännoudoilla koristettuja aamukenkiä.

Mutta viimeksi mainittuja hän rupesi säälimään. "En käytä niitä itsekään", hän selitti. "Otin ne vaan mukaani matkakiireessä." Hän nauroi tuttavallisesti. "Sain ne — Oxfordissa. Eräältä ystävältä. Ne ovat aina mukanani."

Silloin Bert valitsi toisen parin.

Luutnantti hihitti hilpeästi. "Täällä me koettelemme tohveleita", hän sanoi, "ja allamme leviää maailma panoraaman tavoin. Kerrassaan hullunkurista. Katsokaahan!"

Bert kurkisti hänen laillaan akkunasta, katsellen tuosta pienestä, kirkkaasta, puna- ja hopeanhohtoisesta hytistä ulos pimeään äärettömyyteen. Ottamatta lukuun muuatta järveä maa lepäsi alla mustana ja epäselvänä, ja toiset ilmalaivat olivat näkymättömissä. "Ulkopuolelta näkyy enemmän", selitti luutnantti. "Mennäänpä sinne! Siellä on jonkinlainen pieni parveke."

Hän astui edellä pitkään käytävään, jota valaisi pieni sähkölamppu, kulki muutamien saksalaisten ilmoitustaulujen ohi toiseen, avoimeen käytävään ja laskeusi kevyitä porraspuita myöten metalliristikoista rakennetulle ulkonevalle parvekkeelle. Bert seurasi opastaan verkalleen ja varovaisesti. Sieltä hän saattoi ihmetellen nähdä, kuinka ensimäinen ilmalaivasto kiiti halki yön. Laivat lensivät kiilamaisessa järjestyksessä, Vaterland korkeimmalla ja etunenässä, takimmaiset häipyen taivaanrantaan. Nuo suuret, tummat kalanmuotoiset hirviöt etenivät pitkin, säännöllisin aaltomaisin liikkein, valoa näkyi tuskin nimeksikään, koneet synnyttivät jyskeen, joka kuului selvästi parvekkeelle. Ne olivat jo viiden tai kuuden tuhannen jalan korkeudessa ja kohosivat yhä. Alhaalla lepäsi maa äänettömänä, sen mustalle pinnalle muodostivat sulattoryhmät ja suurten kaupunkien valaistut kadut kimmeltäviä pisteitä ja viivoja. Maailma näytti makaavan kuin kulhossa; ilmalaivan runko peitti yläpuolella kaiken muun paitsi alimman taivaankannen.

He katselivat maisemaa jonkun aikaa.

"Mahtaa olla somaa tehdä keksinnöitä", sanoi luutnantti äkkiä. "Miten te tulitte ensinnä ajatelleeksi konettanne?"

"No, minä sain sen päähäni", Bert vastasi hetken perästä. "Kävin siihen vaan käsiksi."

"Meikäläiset ovat hirveän innostuneet teihin. Luultiin brittiläisten saaneen teidät puolelleen. Eivätkö he olleet innostuneet?"

"Tavallaan", sanoi Bert. "Mutta — se on pitkä juttu."

"Minusta keksintöjen tekeminen on suunnattoman vaikeata. Minä en pystyisi siihen, en vaikka henki olisi kysymyksessä."

Molemmat vaikenivat tarkastellen omissa mietteissään tummennutta maailmaa, kunnes torvi kutsui heidät myöhästyneelle päivälliselle. Bert kävi äkkiä levottomaksi. "Eikö täällä ole vaihdettava pukua?" hän kysyi. "Olen aina ollut niin kiinni tieteellisessä työssä, etten ole joutunut ottamaan osaa seuraelämään ja sen semmoisiin."

"Siitä ei ole huolta", sanoi Kurt. "Kullakin on mukanaan vain yksi puku. Kaikki liika paino on jätetty pois. Voisitte kenties riisua päällystakkinne. Huoneen kummassakin päässä on sähkölämmityslaite."

Ja niin Bert istuutui hetkisen kuluttua aterioimaan samassa huoneessa kuin "Saksan Aleksanteri" — suuri ja mahtava prinssi Karl Albert, sodan herra, kahden pallopuoliskon sankari. Hän oli kaunis vaaleaverinen mies, jolla oli silmät syvällä päässä, pystynenä, ylöspäin kiertyvät viikset ja pitkät valkoiset kädet. Hän istui muita ylempänä mustan, siipiään levittävän kotkan ja Saksan valtakunnan lipun alla, ikäänkuin valtaistuimella, ja Bert huomasi kummastellen, ettei hän syödessään silmäillyt läsnäolevia, vaan katseli heidän päidensä ylitse ikäänkuin näkyjä nähden. Pöydän ympärillä seisoi kaksikymmentä eriasteista upseeria ja Bert. Kaikki näyttivät olevan perin uteliaita näkemään kuuluisaa Butteridgeä ja heidän oli vaikea salata hämmästystä, jonka hänen ulkomuotonsa heissä herätti. Prinssi tervehti häntä arvokkaasti, ja hän älysi kumartaa vastaukseksi. Prinssin vieressä seisoi ruskeakasvoinen kurttuinen mies, jolla oli hopeiset silmälasit ja käherä, likaisen harmaa poskiparta, ja hän silmäili Bertiä niin kumman tarkasti, että tämä joutui ymmälleen. Seurue istuutui toimitettuaan menoja, joita Bert ei ymmärtänyt. Pöydän toisessa päässä oli linnunnaamainen upseeri, joka oli saanut väistyä Bertin tieltä; hän näytti vielä vihamieliseltä ja kuiskaili Bertistä naapurilleen. Kaksi sotilasta toimi tarjoilijoina. Päivällinen oli yksinkertainen — keittoa, tuoretta lampaanpaistia ja juustoa — ja aterioitaessa puhuttiin varsin vähän.

Jokaisen oli todellakin vallannut omituisen juhlallinen tunnelma. Osaksi se oli lamautumista, joka seurasi lähdön aiheuttamaa ankaraa työtä ja jännitystä, osaksi sen synnytti tietoisuus, että nyt käytiin kohti uusia kokemuksia ja ihmeellisiä seikkailuja. Prinssi oli vaipunut mietteisiinsä. Hän nousi juomaan sampanjamaljan keisarin kunniaksi, ja seurue huusi "Hoch!" niinkuin seurakunta vastaa kirkossa papin messuun.

Tupakoiminen oli kielletty, mutta muutamat upseereista menivät tuolle pienelle avoimelle parvekkeelle pureskelemaan tupakkaa. Kaikellainen tulen käsitteleminen oli vaarallista niin helposti syttyvien aineiden läheisyydessä. Bertiä rupesi äkkiä haukotuttamaan ja viluttamaan. Hän tunsi olevansa niin peräti mitätön noiden suurten eteenpäin syöksyväin ilmahirviöiden keskellä. Hän tunsi, että elämä oli hänelle liian suuri — aivan ylenmäärin valtaava.

Hän virkkoi Kurtille jotain päästään, palasi heiluvalta pikku parvekkeelta jyrkkiä portaita myöten takaisin ilmalaivan sisustaan ja kävi vuoteeseen, ikäänkuin turvapaikkaa etsien.

Bert nukkui jonkun aikaa, ja sitten hän rupesi näkemään unia. Enimmäkseen hän oli pakenevinaan muodottomia vaaroja ilmalaivan halki ulottuvaa loppumatonta käytävää pitkin — käytävää, jossa ensin vilahteli ahnaita salaluukkuja ja jonka pohja sitten muuttui hirvittävän hataraksi kankaaksi.

"Puh!" sanoi Bert kääntyen toiselle kyljelleen, pudottuaan seitsemättä kertaa pohjattomaan syvyyteen.

Hän nousi pimeässä istumaan nojaten leukaansa polviaan vastaan. Ilmalaiva ei liikkunut lainkaan niin tasaisesti kuin ilmapallo. Hän saattoi tuntea sen säännöllisesti keikkuen ensin kohoavan ja sitten vaipuvan ja koneiden jyskivän ja tärisyttävän.

Hänen mieleensä alkoi tulvia muistoja — yhä enemmän muistoja.

Niiden läpi tunkeutui, kuin hyrskyjen keskellä ponnisteleva uija, kysymys: mitä on huomenna tehtävä? Huomenna, niin Kurt oli hänelle kertonut, tulisi prinssin sihteeri, kreivi von Winterfeld, keskustelemaan hänen kanssaan hänen lentokoneestaan, ja sitten hän pääsisi prinssin puheille. Hänen oli nyt pysyttävä väitteessään, että hän oli Butteridge, ja myytävä tuo keksintö. Entä, jos he huomaisivat petoksen? Hän oli näkevinään lauman raivostuneita Butteridgejä… Kenties oli parasta tunnustaa? Väittää asian johtuneen heidän väärinkäsityksestään? Hän rupesi pohtimaan juonia, joiden avulla saisi salaisuuden myydyksi ja Butteridgen puijatuksi.

Paljonkohan heiltä pyytäisi? Kaksikymmentä tuhatta puntaa tuntui hänestä sopivalta summalta.

Hänet valtasi alakuloisuus, joka aina väijyilee varhaisina aamuhetkinä. Asia oli hänelle liian vaikea aivan liian vaikea…

Laskelmat hukkuivat muistojen tulvaan.

"Missä olin eilen tähän aikaan?"

Hän koetti väsyttävän tarkalleen muistella edellisiä iltoja. Eilen hän oli ollut pilvien yläpuolella Butteridgen ilmapallossa. Hän ajatteli hetkeä, jolloin hän vaipui niiden läpi ja näki hämärässä kolean meren aivan allaan. Hän muisti vielä tuon järkyttävän tapahtuman niin elävästi, kuin se olisi painajaisena häntä ahdistanut. Ja edellisenä iltana hän ja Grubb olivat tiedustelleet Kentin Littlestonessa halpaa yösijaa. Kuinka kaukaiselta se tuntuikaan nyt! Ikäänkuin siitä olisi jo vuosia. Ensimäistä kertaa hän ajatteli dervisshitoveriaan, joka oli jäänyt Dymchurchin rannalle kahden punaiseksi maalatun polkupyörän kera. "Ei hän nyt ilman minua pääse pitkälle. Mutta olihan hänellä taskussaan meidän aarteemme — vaikk'ei se suuri ollutkaan!"… Sitä edellisenä iltana he olivat pohtineet laulumatkaansa, laatineet ohjelman ja harjoitelleet tanssia. Ja sitä ennen oli ollut helluntai.

"Herra paratkoon!" huudahti Bert, "kyllä se vietävän moottoripyörä tuotti minulle puuhaa!" Hänen mieleensä muistui sisustansa menettäneen pieluksen veltto lepattaminen ja voimattomuuden tunne, joka hänet oli vallannut liekkien leimahtaessa uudelleen esiin.

Tuon traagillisen tulipalon sekavien muistojen keskeltä sukeltausi esiin varsin kirkkaana ja katkeran suloisena muuan pieni olento, Edna, joka katuen huusi poistuvasta automobiilista: "Huomenna tavataan, Bert!"

Tämän vaikutelman ympärille ryhmittyi muitakin Ednaan liittyviä muistoja. Ne johtivat Bertin mielen askel askeleelta miellyttävään tilaan, joka pukeutui ajatukseen: "Minä nain hänet, ellei hän pidä varaansa." Ja sitten hänen mielessään leimahti ajatus, että Butteridgen salaisuuden myymällä hän saattoi sen tehdä! Entäpä jos hän sittenkin saisi kaksikymmentä tuhatta puntaa; olihan sellaisia summia maksettu ennenkin. Niillä rahoilla hän voisi ostaa talon puutarhoineen, uusia vaatteita aivan loppumattomiin, moottoripyörän, saisi matkustaa, nauttia yhdessä Ednan kanssa kaikkia sivistyneen elämän iloja. Luonnollisesti se saattoi olla vaarallistakin. "Varmaankin Butteridge minua ahdistaisi!"

Hän jäi miettimään sitä ja vaipui jälleen alakuloisuuden valtaan. Seikkailu oli vasta alullaan. Tavarat olivat jättämättä ja maksu nostamatta. Ja sitä ennen — kotimatka oli vielä kaukana, olihan hän menossa Amerikkaan sotaa käymään. "Vaikka vähiin se tappeleminen taitaa kuivua", hän arveli. Mutta jos sattuisikin niin, että Vaterland saisi pommin vatsaansa!…

"Eiköhän liene parasta laatia testamenttinsa valmiiksi?"

Hän makasi jonkun aikaa selällään testamentteja tehden, etupäässä
Ednan hyväksi. Kaksikymmentä tuhatta puntaa hän oli nyt määrännyt
hinnaksi. Hän järjesti myöskin joukon pienempiä perintöosuuksia.
Testamentit kävivät yhä mutkallisemmiksi ja suuremmoisemmiksi…

Hän heräsi pudotessaan kahdeksatta kertaa avaruuden halki. "Tämä lentäminen on hermoille käypää", hän sanoi.

Hän saattoi tuntea ilmalaivan sukeltavan alaspäin ja sitten verkalleen heilahtavan ylöspäin. Kone työskenteli jyskien ja tärisyttäen.

Hetken kuluttua hän nousi ja verhoutui Butteridgen päällystakkiin sekä kaikkiin peitteisiin, sillä ilma oli varsin kolea. Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näki harmaan aamunkoiton valaisevan pilviä, väänsi sitten sähkölampun palamaan ja lukitsi oven, istuutui pöydän ääreen ja otti esille rintasuojustimensa.

Hän silitteli rypistyneitä piirustuksia kädellään ja tarkasteli niitä miettien. Sitten hän kaivoi salkusta toiset paperit. Kaksikymmentä tuhatta puntaa, jos hän pääsisi niiden perille! Kannatti ainakin koettaa.

Hän avasi laatikon, johon Kurt oli pannut paperia ja kirjoitustarpeita.

Bert Smallways ei ollut typerä mies, eikä hänen kasvatuksensakaan ollut huonoimpia, vaikkei se ulottunutkaan korkealle. Koulussa häntä oli opetettu hiukan piirustamaan ja laskemaan sekä ymmärtämään teknillisiä seikkoja. Jos hänen maansa tällöin oli väsynyt ponnistuksiinsa ja jättänyt hänet puolivalmiina kiistelemään leipäpalasta ilmoitusten ja yksilöllisen yritteliäisyyden kyllästämässä ilmassa, niin se ei todellakaan ollut hänen vikansa. Hän oli sellainen, miksi valtio oli hänet tehnyt, ja vaikka hän olikin mitätön esikaupungin poika, ei lukijan siltä pidä kuvitella häntä aivan kykenemättömäksi käsittämään aatetta, johon Butteridgen lentokone perustui. Mutta vaikealta ja mutkalliselta se tuntui hänestä. Moottoripyörä, Grubbin kokemukset ja koulussa harjoitettu konepiirustus auttoivat häntä pääsemään asian perille; sitäpaitsi oli näiden piirustusten tekijä, ken hyvänsä hän lieneekin ollut, koettanut tehdä tarkoituksensa mahdollisimman selviksi. Bert jäljensi suunnitelmia, teki muistiinpanoja ja sai laadituksi varsin ymmärrettävän ja tyydyttävän jäljennöksen tärkeimmistä piirustuksista. Sitten hän rupesi miettimään niitä.

Viimein hän nousi huoaten, kääri kokoon alkuperäiset piirustukset, joita hän oli ennen säilyttänyt rintasuojustimessaan, ja pisti ne takkinsa povitaskuun; sijaan hän pani erittäin huolellisesti laatimansa jäljennökset. Tätä tehdessään hänellä ei ollut mielessään mitään aivan selvää suunnitelmaa, hänestä tuntui vain vastenmieliseltä luopua kokonaan salaisuudestaan.

Kauan hän mietiskeli perinpohjaisesti — päätään nyökyttäen. Sitten hän sammutti valon, laskeutui jälleen vuoteeseen ja rakensi suunnitelmia, kunnes nukkui.

Myöskin jalosukuinen kreivi von Winterfeld nukkui vähän sinä yönä, mutta hän olikin niitä henkilöitä, joille ei riitä unta pitkälti ja jotka aikansa ratoksi ratkaisevat päässään shakkiproblemeja. Sinä yönä hänellä olikin erikoisen vaikea problemi selvitettävänä.

Hän yllätti Bertin tämän ollessa vielä vuoteessa ja nauttiessa kahvia ja leipää, jotka muuan sotilas oli hänelle tuonut. Kreivillä oli salkku kainalossaan, ja varhaisessa kirkkaassa aamuvalossa hänen likaisen harmaa tukkansa ja tukevat, hopeasankaiset silmälasinsa tekivät hänet melkein suopean näköiseksi. Hän puhui englantia sujuvasti, mutta äänsi sitä aito saksalaiseen tapaan. Aluksi hän lausui muutamia lieviä kohteliaisuuksia, kumarsi, otti oven takaa pöydän ja saranatuolin, sovitti edellisen Bertin ja itsensä väliin, istuutui jälkimäiselle, yskähti kuivasti ja avasi salkkunsa. Sitten hän laski kyynärpäänsä pöydälle nipisti alahuultaan molemmilla etusormillaan ja katseli Bertiä suurin silmin, niin että tämä joutui hämilleen. "Herra Butteridge, te tulitte luoksemme vastoin tahtoanne", hän virkkoi viimein.

"Mistäs sen päätätte?" kysyi Bert toinnuttuaan hämmästyksestään.

"Päätin sen kartoistanne. Ne olivat kaikki Englannin karttoja. Ja ruokavaroistanne. Ne olivat huviretkeä varten. Sitäpaitsi olivat köytenne sotkeutuneet. Te olette kiskonut niistä — onnistumatta. Ette voinut hallita ilmapalloa, ja joku toinen mahti on tuonut teidät luoksemme. Eikö totta?"

Bert mietti.

"No niin — missä on tuo nainen?"

"Hä! — mikä nainen?"

"Te lähditte matkaan naisen kanssa. Se on päivän selvää. Lähditte huviretkelle. Teidän luontoisenne mies — hän ottaa naisen matkaansa. Hän ei ollut mukananne, kun putositte maahan Dornhofissa. Korissa oli vain hänen päällystakkinsa. Se on tietysti oma asianne. Mutta olenpa hieman utelias."

Bert harkitsi. "Mistäs te sen tiedätte?"

"Päätin sen varusteidenne laadusta. Mihin naisenne on joutunut, sitä en voi saada selville. En myöskään voi sanoa, miksi teillä on sandaalit ja tuollaiset halvat siniset vaatteet. Ne eivät kuulu minun ohjeisiini. Kenties ne ovat joutavuuksia. Virallisesti niihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Naiset tulevat ja menevät — olen maailmanmies. Olen nähnyt viisaiden miesten käyttävän sandaaleja, vieläpä kieltäytyvän liharuokaa syömästä. Olen tuntenut miehiä — tai ainakin olen tuntenut apteekkareja — jotka eivät tupakoineet. Epäilemättä olette jättänyt tuon naisen jonnekin. No niin. Ryhtykäämme asiaan. Korkeampi mahti" — hänen äänensä sävy muuttui, hänen silmänsä näyttivät suurenevan — "on tuonut teidät ja salaisuutenne suoraa päätä meidän luoksemme. Niin on käynyt." Hän taivutti päätään. "Sen on tehnyt Saksan ja prinssimme sallimus. Ymmärrän hyvin, että te kuljetatte aina tuota salaisuutta mukananne. Pelkäätte rosvoja ja vakoojia. Niin se joutui kerallanne meille. Herra Butteridge, Saksa ostaa sen."

"Ostaako?"

"Ostaa", sanoi sihteeri tarkastellen kiinteästi Bertin sandaaleja, jotka oli heitetty nurkkaan. Hän heräsi mietteistään, tarkasteli hetkisen muistiinpanojaan, ja Bert silmäili hänen ruskeita, kurttuisia kasvojaan täynnä odotusta ja kauhua. "Minut on valtuutettu lausumaan", sanoi sihteeri yhä katsellen pöydälle levitettyjä papereitaan, "että Saksa on aina halunnut ostaa salaisuutenne. Me olemme todellakin odottaneet sitä innokkaasti — hyvin innokkaasti. Ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme teidän isänmaallisuudesta tehneen salaisen liiton Englannin sotaministeriön kanssa, me käyttäydyimme varovaisesti keskustellessamme suuren keksintönne ostamisesta. Nyt me voimme empimättä suostua ehdotukseenne ja maksaa sata tuhatta puntaa."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bert huumaantuneena.

"Mitä tarkoitatte?"

"Koski päätäni", sanoi Bert, kohottaen kätensä sidotulle otsalleen.

"Vai niin. Olen myöskin valtuutettu sanomaan, että mitä tulee tuohon jaloon, väärin syytettyyn naiseen, jota te olette niin urheasti puolustanut englantilaista tekopyhyyttä ja tunteettomuutta vastaan, niin on koko Saksan aatelisto hänen puolellaan."

"Nainenko?" Bert virkkoi heikosti, mutta muisti sitten Butteridgen lemmentarinan. Olikohan tuo ukko lukenut kirjeetkin? Kylläpä hän siinä tapauksessa mahtoi pitää häntä aika tulikekäleenä. "Oh! Se juttu on aivan selvä", hän sanoi. "Sitä minä en ensinkään epäillyt. Minä —"

Hän vaikeni. Sihteeri tuijotti kerrassaan kauhistuttavasta Bertin mielestä ennätti kulua kokonainen ikuisuus, ennenkuin hän antoi katseensa jälleen vaipua. "No niin, kuten suvaitsette. Nainen on teidän asianne. Olen suorittanut tehtäväni. Ja paroonin arvon voitte myöskin saada. Suostumme kaikkeen, herra Butteridge." Hän rummutti pöytää hetkisen ja jatkoi sitten: "Voin kertoa teille, että tulitte luoksemme käänteentekevänä hetkenä. Nyt voin huoletta ilmaista teille suunnitelmamme. Koko maailma on tunteva sen, ennenkuin lähdette jälleen tästä laivasta. Sota on kenties jo julistettu. Me menemme — Amerikkaan. Laivastomme laskeutuu ilmasta Yhdysvaltain kimppuun — se maa ei ole missään suhteessa varustautunut taisteluun. Ovat aina luottaneet Atlantan. Ja merilaivastoonsa. Olemme valinneet määrätyn kohdan se on toistaiseksi päälliköiden salaisuus — jonka me anastamme, ja sitten laadimme varastopaikan — jonkinlaisen sisämaan Gibraltarin. Siitä on tuleva — niin, kuinka sanoisin? — kotkan pesä. Sinne meidän ilmalaivamme kokoontuvat, siellä ne korjataan, ja sieltä ne lentelevät yli koko maan herättäen kauhua kaupungeissa, pitäen vallassaan Washingtonia, ottaen väkisin, mitä tarvitaan, kunnes meidän ehtomme hyväksytään. Ymmärrättekö?"

"Jatkakaa vaan!" sanoi Bert.

"Olisimme voineet suorittaa kaiken tämän omillakin ilmalaivoillamme, mutta teidän lentokoneenne tekee suunnitelmamme täydelliseksi. Siitä saamme paremman drachenfliegerin, ja sen lisäksi meidän ei tarvitse enää pelätä Englantia. Ilman teitä Englanti, jota te niin suuresti rakastitte ja joka on niin huonosti palkinnut teitä, tuo fariseuksien ja matelijain maa, ei voi tehdä mitään — ei yhtään mitään! Kuten huomaatte, puhun teille aivan suoraan. No niin, olen valtuutettu sanomaan, että Saksa tunnustaa kaiken tämän. Haluamme saada teidät käytettäväksemme, tehdä teistä ylimmän lentopäällikkömme. Me tahdomme teidän johdollanne varustaa lauman ampiaisia. Me tahdomme, että te johdatte tätä voimaa. Ja juuri Amerikkaan perustettavalla asemallamme me tarvitsemme teitä. Siksi me hyväksymme tinkimättä ehdot, jotka viikkoja sitten esititte — saatte sata tuhatta puntaa ennakkomaksuna, palkaksi kolme tuhatta puntaa vuodessa, eläkkeeksi tuhannen puntaa vuodessa ja paroonin arvonimen, kuten halusitte. Nämä ovat ohjeeni."

Hän ryhtyi jälleen tutkimaan Bertin kasvoja.

"Aivan oikein, luonnollisesti", sanoi Bert hiukan hengästyneenä, mutta muuten päättäväisenä ja tyynenä. Ja hänen mielestään oli nyt aika ryhtyä toteuttamaan yöllisiä suunnitelmia.

Sihteeri tutkiskeli yhä tarkkaavaisesti Bertin kaulusta. Vain hetkiseksi hänen katseensa siirtyi sandaaleihin.

"Vartokaas, kun mietin hiukkasen", sanoi Bert, johon katse teki lamauttavan vaikutuksen. "Kuulkaas nyt!" hän virkkoi viimein kasvoillaan erittäin suora ilme. "Salaisuus on minun hallussani."

"Niin on."

"Mutta en tahdo, että Butteridge nimi tulee tunnetuksi — ymmärrättekö? Olen ajatellut asiaa."

"Hienotunteisuuttako?"

"Aivan niin. Te ostatte salaisuuden — ainakin minä annan sen teille — omistajalta — ymmärrättekö?" Hänen äänensä petti hieman, ja toinen tuijotti yhä. "Tahdon tehdä kaupat salanimellä. Ymmärrättekö?" Sihteeri tuijotti yhä. Bert ajelehti kuin pyörteeseen joutunut uija. "Nähkääs, aion ottaa nimen Smallways. Paroonin nimestä en välitä, olen muuttanut mieleni. Ja rahat tahdon saada huomiota herättämättä. Ne sata tuhatta puntaa on maksettava pankkeihin kolmekymmentä tuhatta Lontoon piirikunnan haaraosastoon Kentin Bun Hiilissä, heti kun luovutan teille suunnitelmat, kaksikymmentä tuhatta Englannin pankkiin, puolet jäännöksestä johonkin hyvään ranskalaiseen pankkiin ja toinen puoli Saksan valtiopankkiin. Juuri niin ne on sijoitettava. Mutta ei Butteridgen nimeen. Ne on sijoitettava Albert Peter Smallwaysin nimeen; sen minä aion ottaa itselleni. Siinä on ensimäinen ehto."

"Jatkakaa!" virkkoi sihteeri.

"Seuraava ehto on se", sanoi Bert, "ett'ette rupea tutkimaan omistusoikeutta, ette kysele, kuinka sen sain. Ymmärrättekö? Tässä mä olen — toimitan teille tavarat, asia on aivan selvä. Muutamat ihmiset eivät häpeä väittää, ettei keksintö ole omani. Mutta se on minun — ihan varmaan, siitä ei ole puhettakaan. Mutta en tahdo, että sitä asiaa ruvetaan penkomaan. Tahdon selvän sopimuksen, jossa se myönnetään. Ymmärrättekö?"

Tämä "Ymmärrättekö?" häipyi syvään hiljaisuuteen.

Lopulta sihteeri huokasi, nojautui taaksepäin tuolissaan, otti esille hammastikun ja käytti sitä apunaan Bertin asiaa miettiessään. "Mikä tuo nimi olikaan?" hän kysyi viimein pannen pois hammastikun. "Minun on kirjoitettava se muistiin."

"Albert Peter Smallways", sanoi Bert lempeällä äänellä.

Sihteeri kirjoitti sen paperille suoriuduttuaan oikeinkirjoitushankaluuksista, jotka aiheutuivat siitä, että kirjaimilla on kummassakin kielessä eri nimet.

"Ja nyt, herra Smallways", hän sanoi lopuksi nojautuen taaksepäin ja ruveten jälleen tuijottamaan, "kertokaapa, miten te saitte käsiinne herra Butteridgen ilmapallon?"

Kun kreivi von Winterfeld viimein poistui Bert Smallwaysin luota, tämä tunsi itsensä peräti tyhjäksi ja köykäiseksi, sillä hänen oli täytynyt kertoa koko juttu.

Hän oli keventänyt omantuntonsa putipuhtaaksi. Aivan yksityiskohtiin asti oli hänen täytynyt syventyä. Hänet oli pakotettu selittämään sininen puku, sandaalit, "Aavikon dervisshit" — kaikki tyyni. Jonkun aikaa tieteellinen into hallitsi sihteeriä, ja suunnitelmien kohtalo pysyi ratkaisematta. Rupesipa hän pohtimaan kysymystä, kutka pallossa olivat ensin olleet. "Luultavasti", hän sanoi, "tuo nainen oli se oikea. Mutta se asia ei kuulu meihin."

"Tämä on varsin omituinen ja hullunkurinen juttu, mutta pelkäänpä prinssin pahastuvan. Hän toimi päättäväisesti kuten tavallisesti — hän toimii aina ihmeteltävän päättäväisesti, kuten Napoleon. Heti, kun hänelle oli kerrottu teidän laskeutuneen Dornhofin leiriin, hän sanoi: 'Tuokaa hänet! Tuokaa hänet! Sen on tähteni tehnyt!' Hänen kohtalonsa tähti! Ymmärrättekö? Hän pettyy. Hän määräsi, että teidän on tultava herra Butteridgenä, mutta te ette ole tehnyt niin. Te olette koettanut, luonnollisesti; mutta huonolla menestyksellä. Hän arvostelee ihmisiä erittäin oikein, ja ihmisten on parasta vastata hänen odotuksiaan. Varsinkin juuri nykyään."

Hän asettui omituiseen asentoonsa, nipistäen etusormillaan alahuultaan. Hän puhui melkein tuttavallisesti. "Tämä on noloa. Minä koetin lausua epäilyksiä, mutta niitä ei otettu huomioon. Prinssi ei kuuntele. Hän on ilmassa kärsimätön. Kenties hän ajattelee, että hänen tähtensä on tehnyt hänelle kepposen. Kenties hän arvelee minun petkuttaneen häntä." Hän veti otsansa ryppyihin ja imaisi sisään suupielensä.

"Onhan minulla suunnitelmat", huomautti Bert.

"Aivan oikein, niin onkin. Mutta nähkääs, herra Butteridge herätti romanttisuutensa tähden prinssissä mielenkiintoa. Herra Butteridge oli niin paljon enemmän — oh! — kuvasta päättäen. Pelkäänpä, ett'ette kykene johtamaan leirimme lentokoneosastoa, kuten hän toivoi teidän tekevän. Hän oli itse luvannut tehdä sen…

"Ja sitten Butteridgen maailmanmaine — se olisi painanut meidän puolellamme… No, katsotaanpa, mitä tässä voidaan tehdä." Hän kurotti kättään. "Antakaa paperit minulle."

Herra Smallwaysin olemuksen valtasi jäätävä kylmyys. Hän ei vielä elämänsä lopullakaan ollut selvillä siitä, itkikö hän vai eikö, mutta varmasti hänen äänessään oli kyyneleitä. "Kuulkaapas nyt!" hän vastusteli. "Enkö minä saa — mitään niistä?"

Sihteeri silmäili häntä hyväntahtoisesti. "Te ette ansaitse mitään!" hän sanoi.

"Olisinhan voinut repiä ne."

"Ne eivät ole teidän!"

"Tuskinpa ne olivat hänenkään."

"Tarpeetonta maksaa mitään."

Bert näkyi saavan rohkeutta epätoivoiseen tekoon. "Soo!" hän sanoi kahmaisten takkiaan. "Vai tarpeetonta!"

"Rauhoittukaa", sanoi sihteeri. "Kuunnelkaa! Te saatte viisi sataa puntaa. Minä lupaan sen. Sen verran teen teidän hyväksenne, enempää en voi. Ottakaa se summa minulta. Mikä tuon pankin nimi olikaan? Kirjoittakaa se tähän. Kas niin! Sanonpa teille, ettei prinssin kanssa ole leikittelemistä. En luule, että hän oli eilen illalla teihin tyytyväinen. En voi vastata hänestä. Hän odotti Butteridgeä, ja nyt te pilasitte koko jutun. Prinssi — en oikein ymmärrä sitä, hän on omituisessa tilassa. Sen on tehnyt lähtöhetken jännitys ja tämä suuremmoinen liiteleminen ilman halki. En voi taata hänen tekojaan. Mutta jos kaikki käy hyvin, niin toimitan teille viisi sataa puntaa. Riittääkö se? Antakaa minulle nyt paperit."

"Senkin kitupiikki!" sanoi Bert, kun ovi oli sulkeutunut. "Saamarin kitupiikki! — Saituri!"

Hän istuutui tuolille ja vihelteli jonkun aikaa hiljalleen.

"Kylläpä olisi pettynyt, jos olisin repinyt ne palasiksi! Olisin voinut tehdä sen."

Hän hieroi nenänsä vartta miettiväisenä. "Pilasin koko jutun. Ei olisi pitänyt puhua salanimestä… Hätäilit, poikaseni — nuolaisit, ennenkuin tipahti. Tekisi mieli potkaista itseäni.

"No, eihän tulos sentään ole varsin huono", hän jatkoi. "Viisi sataa puntaa… Eihän se olekaan minun salaisuuteni. Niinhän se on, kuin olisin löytänyt tieltä viisi sataa puntaa.

"Paljonkohan piletti Amerikasta Englantiin maksaa?"

Myöhemmin samana päivänä Bert Smallways seisoi peräti masentuneena ja järkytettynä prinssi Karl Albertin edessä.

Keskustelu kävi saksankielellä. Prinssi oli omassa hytissään, joka sijaitsi ilmalaivan keulassa; se oli viehättävä huone, kalustona korituoleja ja -pöytiä, etuseinällä koko huoneen levyinen akkuna. Hän istui vihreällä veralla verhotun pöydän ääressä, rinnallaan von Winterfeld ja kaksi muuta upseeria, ja edessään heillä oli joukko Amerikan karttoja, Butteridgen kirjeet ja salkku sekä kasa irtonaisia papereita. Bertiä ei pyydetty istumaan, ja hän saikin seisoa koko haastattelun ajan. Von Winterfeld kertoi hänen tarinansa, ja tuon tuostakin Bert erotti sanat ilmapallo ja Butteridge. Prinssin kasvot pysyivät ankarina ja pahaa ennustavina, upseerit tarkastelivat niitä varovaisesti tai vilkaisivat Bertiin. Tuossa tarkastelussa oli jotain omituista uteliaisuutta, levottomuutta. Sitten prinssin mieleen juolahti jotain, ja he rupesivat keskustelemaan piirustuksista. Prinssi kysyi äkkiä Bertiltä englannin kielellä: "Oletko milloinkaan nähnyt tämän koneen nousevan ilmaan?"

Bert hätkähti. "Näin sen Bun Hillin luona, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne."

Von Winterfeld selitti tarkemmin. "Kuinka nopeasti se liikkui?"

"En voi sanoa, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne. Sanomalehdet, ainakin Daily Courier, sanoivat kahdeksankymmentä englanninpeninkulmaa tunnissa."

He keskustelivat siitä jonkun aikaa saksan kielellä.

"Voiko se pysyä paikallaan? Ylhäällä ilmassa? Sen juuri haluan tietää."

"Se saattoi leijailla kuin ampiainen, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne", sanoi Bert.

"Viel besser, nicht wahr?" virkkoi prinssi von Winterfeldille ja jatkoi sitten saksan kielellä jonkun aikaa.

Hetken kuluttua he lopettivat pakinansa, ja molemmat upseerit katsahtivat Bertiin. Toinen soitti kelloa, ja salkku jätettiin palvelijalle, joka vei sen pois.

Sitten he palasivat Bertin asiaan, ja prinssi oli ilmeisesti taipuvainen kohtelemaan häntä ankarasti. Von Winterfeld pani vastaan. Luultavasti puututtiin jumaluusopillisiinkin näkökohtiin, sillä monesti mainittiin sana "Gott". Keskustelijat pääsivät viimein johonkin lopputulokseen, ja nähtävästi von Winterfeld sai toimekseen ilmoittaa sen Bertille.

"Herra Smallways", hän sanoi, "te olette saanut tässä laivassa jalansijan häpeämättömästi ja järjestelmällisesti valehtelemalla."

"Ei siinä juuri järjestystä ollut", virkkoi Bert. "Minä —"

Prinssi viittasi häntä vaikenemaan.

"Ja Hänen Ylhäisyytensä voi kohdella teitä kuin vakoojaa ainakin."

"Älkääs nyt! — Minä tulin myymään —"

"Ssh!" sanoi toinen upseereista.

"Mutta koska onnellinen sattuma on tehnyt teidät Jumalan välikappaleeksi ja te siten olette saattanut tämän Butteridgen lentokoneen Hänen Ylhäisyytensä käsiin, niin teidät on päätetty armahtaa. Niin — te toitte hyviä sanomia. Te saatte jäädä tähän laivaan, kunnes sopivassa tilaisuudessa voimme vapautua teistä. Ymmärrättekö?"

"Me kuljetamme häntä", lisäsi prinssi kammottavasti tuijottaen, "Als
Ballast."

"Te seuraatte meitä", sanoi von Winterfeld, "paarlastina.
Ymmärrättekö?"

Bert avasi suunsa kysyäkseen noista viidestä sadasta punnasta, mutta pelastava älyn kipinä sai hänet vaikenemaan. Hän kohtasi von Winterfeldin katseen, ja hänestä näytti siltä, että sihteeri nyökkäsi kevyesti. "Mene!" sanoi prinssi tehden kädellään suuren liikkeen ovea kohti. Bert katosi kuin myrskytuulen ajama lehti.

Mutta ennen ylläkerrottua pelottavaa kohtausta Bert oli tarkastellut Vaterlandia päästä toiseen. Retki oli tuntunut hänestä hauskalta, vaikka mielessä liikkuikin pahoja aavistuksia. Useimpien Saksan ilmalaivaston miehien tavoin Kurt ei tietänyt juuri sanottavia ilmapurjehduksesta, ennenkuin hänet komennettiin uuden lippulaivan upseeriksi. Mutta hän oli peräti innostunut tähän uuteen ihmeelliseen aseeseen, jonka Saksa oli niin äkkiä hankkinut. Poikamaisella kiihkeydellä ja ihastuksella hän näytteli sitä Sertille, aivan kuin lapsi, joka uutta leikkikalua näytellessään tutustuu siihen toistamiseen. "Tarkastetaanpa koko laiva", hän sanoi mielihyvällä. Hän huomautti erittäinkin kaiken keveyttä, aluminiumiputkien runsasta käyttöä, tiivistetyllä vedyllä täytettyjä, joustavia pieluksia; väliseininä oli jäljitellyllä nahalla peitettyjä vetysäiliöitä, yksinpä ruoka-astiatkin oli laadittu perin ohuiksi ja niiden ontto sisusta tehty ilmattomaksi, joten ne painoivat tuskin nimeksikään. Missä lujuutta tarvittiin, siellä oli käytetty uutta Charlottenburg-seosta, n.s. saksanterästä, maailman sitkeintä ja kestävintä metallia.

Tilasta ei ollut puutetta. Tila ei merkinnyt mitään, kunhan ei paino lisääntynyt. Laivan asuttava osa oli kahdensadan viidenkymmenen jalan pituinen ja hytit sijaitsivat kahdessa kerroksessa. Niiden yläpuolella oli omituisia pikku torneja, joissa oli suuret akkunat ja ilmanpitävät kaksinkertaiset ovet ja joista saattoi katsella avaria kaasusäiliöitä. Tämä sisäpuoli teki Bertiin syvän vaikutuksen. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt, ettei ilmalaiva ollut mikään yhtämittainen kaasusäkki, jossa ei ollut muuta kuin kaasua. Nyt hän näki yläpuolellaan sen selkärangan ja suuret kylkiluut, "neuraliset ja haemaliset kanavat", sanoi Kurt, joka oli lukenut hieman biologiaa.

"Melkeinpä niin!" myönsi Bert, vaikk'ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta noiden sanojen merkityksestä.

Sinne voitiin kiinnittää pieniä sähkölamppuja, jos jotakin joutui yöllä epäkuntoon. Olipa siellä tikapuitakin. "Mutta eihän kaasun keskelle voi mennä", väitti Bert. "Ei sitä voi hengittää."

Luutnantti avasi erään kaapin oven ja otti esille sukeltajan asun kaltaiset varusteet. Niihin kuuluivat öljytystä silkistä laadittu puku ja tiivistetyllä ilmalla täytetty säiliö sekä kypärä, jotka olivat aluminiumin ja jonkun keveän metallin sekoituksesta tehdyt. "Me voimme päästä aivan turvallisesti sisäpuoliseen verkkolaitokseen käsiksi ja paikata vuodot sekä kuulien tekemät repeämät", hän selitti. "Tässä on verkkolaitosta sekä sisä- että ulkopuolella. Koko ulkokuori on niin sanoakseni köysiverkkoa."

Ilmalaivan asuttavan osan perästä alkoi räjähdysaineiden varasto, joka ulottui sen keskivaiheille asti. Siinä oli erilaisia pommeja, enimmäkseen lasikuorisia. Saksalaisilla ilmalaivoilla ei ollut muita tykkejä kuin yksi pieni pom-pom (käyttääksemme vanhaa, buurisodan aikuista englantilaista pilanimeä), joka oli keulaparvekkeella kotkan sydämen kohdalla. Varastosta johti kaasusäiliöiden alitse perässä sijaitsevaan konehuoneeseen peitetty kangaskäytävä, jonka pohjaan oli kudottu aluminiumilankoja ja sivulle laadittu köysikaide; sitä myöten ei Bert kuitenkaan kulkenut eikä siis milloinkaan tullut nähneeksi koneita. Mutta hän nousi päin ankaraa ilmavirtaa, jolla tuulettaminen toimitettiin, pitkin tikapuita, jotka johtivat jonkinlaista kaasunpitävää käytävää myöten halki etumaisen suuren ilmasäiliön sille pienelle parvekkeelle, jolla sijaitsi kaukopuhelin ja kevyt pom-pom-tykki kuula-arkkuineen. Tämä parveke oli tehty aluminiumi-magnesiumiseoksesta. Ylä- ja alapuolella pöhötti ilmalaivan kiinteä, kallion tapainen rinta ja musta kotka levitti siipiään niin suunnattomana, että sen äärimmäiset osat katosivat pullistuvan kaasusäiliön taakse.

Ja etäällä, leijailevien kotkien alapuolella, kenties neljänkin tuhannen jalan syvyydessä oli Englanti, joka näytti aamuauringon valossa varsin pieneltä ja turvattomalta.

Huomatessaan sen Englanniksi Bert tunsi äkkiä ja odottamatta isänmaallisia tunnonvaivoja. Hänessä heräsi aivan uusi ajatus. Hän olisi yhtäkaikki saattanut repiä nuo paperit palasiksi ja heittää ne pois. Eivät nämä ihmiset olisi voineet tehdä hänelle suuriakaan. Ja jos olisivatkin, niin eikö englantilaisen pitäisi kuolla maansa puolesta? Tähän asti tuo ajatus oli melkein tukehtunut kilpailuun kiihottavan arkielämän huoliin. Hänen mielensä muuttui perin alakuloiseksi. Hän tajusi, että hänen olisi varemmin pitänyt nähdä asia siinä valossa. Miksi hän ei ollutkaan nähnyt asiaa siinä valossa varemmin?

Niin, eikö hän ollut tavallaan kavaltaja?…

Hän ihmetteli, miltä ilmalaivasta mahtoi näyttää tuolta alhaalta käsin. Epäilemättä järisyttävältä ja musertavalta.

Kurt kertoi, että kuljettiin Manchesterin ja Liverpoolin väliä. Näköalan poikki ulottuva kimmeltävä juova oli Laivakanava ja etäällä näkyvä vyöryvä oja, joka oli täynnä aluksia, Merseyn vuono. Bert oli kotoisin Etelä-Englannista, hän ei ollut milloinkaan käynyt pohjan puolella, ja lukemattomat tehtaat ja savupiiput — jälkimäiset olivat nyt suurimmaksi osaksi hyljätyt ja savuttomat, sillä sijaan oli tullut suunnattomia sähkölaitoksia, jotka nielivät oman nokensa — vanhat maantiesillat, raitiotieverkot, tavaravajat ja likaisen harmaat rakennukset ja hujan hajan risteilevät kadut tekivät häneen ränsistyneen esikaupungin vaikutuksen. Siellä ja täällä oli ikäänkuin verkkoon tarttuneina vainioita ja maanviljelyselämän jäännöksiä. Epäilemättä tässä sekamelskassa oli myöskin museoita, raatihuoneita ja tuomiokirkkojakin osoittamassa kunnallisen ja uskonnollisen järjestyksen teoreettisia keskuksia. Mutta Bert ei voinut nähdä niitä, ne eivät pistäneet lainkaan esiin tuosta sekavasta taulusta, jonka kokoon kasatut työläisasunnot ja työpaikat, myymälät ja yksinkertaiset kirkot ja kappelit muodostivat. Ja tämän teollisuussivistyksen leimalla merkityn maiseman yli liukuivat saksalaisten ilmalaivojen varjot kuin kiireesti uiva kalaparvi…

Kurt ja Bert rupesivat pakinoimaan ilmapurjehdustaidosta ja lähtivät hetken kuluttua alaparvekkeelle, jotta Bert saisi nähdä drachenfliegerit, jotka oikean siiven ilmalaivat olivat edellisenä iltana ottaneet hinattavikseen; niitä oli nyt jokaisen laivan perässä kolme tai neljä kappaletta. Ne näyttivät näkymättömien nuorien nenässä kiitäviltä suunnattomilta leijoilta. Niillä oli pitkä neliskulmainen pää ja litteä pyrstö sekä sivuilla propellit.

"Noihin tarvitaan suurta taitoa — suurta taitoa!"

"Niinpä tietenkin!" Äänettömyys.

"Onko teidän koneenne erilainen, herra Butteridge?"

"Aivan erilainen", vastasi Bert. "Enemmän hyönteisen, vähemmän linnun kaltainen. Ja se hyrisee, eikä se ajelehdi tuolla tavoin. Mitähän noilla on virkaa?"

Kurt ei ollut itsekään siitä selvillä ja selitteli parhaillaan, kun Bert kutsuttiin prinssin luo kuulusteltavaksi, kuten varemmin olemme kertoneet…

Ja kun tutkinto oli päättynyt, putosivat Butteridgen viimeiset jäännökset Bertin yltä kuin vaatteet, ja hän muuttui Smallwaysiksi. Sotamiehet lakkasivat tekemästä hänelle kunniaa, ja upseerit eivät olleet hänestä tietävinäänkään, paitsi luutnantti Kurt. Hänet ajettiin ulos sievästä hytistään ja ahdettiin tavaroineen luutnantti Kurtin kumppaniksi, tämä kun oli upseereista nuorin. Linnunpää-upseeri palasi asuntoonsa, yhä vielä hiljakseen kiroillen ja kantaen käsissään parranajotarpeita, saapaspuita, kevyitä hiusharjoja, käsipeilejä ja pomaadarasioita. Bert joutui Kurtin luo senvuoksi, ettei koko laivassa ollut ainoatakaan muuta paikkaa, minne hän olisi saattanut kallistaa sidotun päänsä. Mutta hänen oli määrä aterioida miehistön kera.

Kurt saapui sisään ja seisoen hajasäärin tarkasteli häntä hetkisen, kun hän istui masentuneena uudessa asunnossaan.

"No, mikä teidän oikea nimenne on?" kysyi Kurt, joka oli saanut vain vaillinaisia tietoja asiain uudesta tilasta.

"Smallways."

"Minä ajattelin, että teissä oli hiukan petkuttajaa — silloinkin, kun luulin teitä Butteridgeksi. Kiittäkää onneanne, että prinssi pysyi niin tyynenä. Hän on hirveän vaarallinen, kun hän suuttuu. Häntä ei arveluttaisi vähääkään heittää teidän laisenne mies ulos laivasta, jos sen asianhaarat vaatisivat… Ne sysäsivät teidät minun vastuksikseni, mutta tämä on minun hyttini."

"Kyllä koetan muistaa", sanoi Bert.

Kurt poistui, ja palatessaan hän toi mukanaan erään kuvan, jonka hän kiinnitti seinään. Se oli Siegfried Schmalzin "Sodan jumala", tuo hirvittävä, musertava olento, joka viikinkikypärä päässään, punainen viitta yllään ja miekka kädessään kahlaa hävityksen halki. Ulkonäöltään se muistutti erittäin suuresti prinssi Karl Albertia, jonka mieliksi se oli maalattu.