YHDESTOISTA LUKU.

Sivistyksen vararikko.

Ja nyt koko sivistyksen rakenne taipui ja murtui palasiksi ja suli sodan pätsissä.

Tavattoman nopeasti luhistui se aineellinen ja luonnontieteellinen sivistys, joka kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa vallitsi maailmassa, niin nopeasti, että tuon yleisen kukistumisen vaiheet näyttävät historian perspektiivisesti lyhennetyllä lehdellä osittain peittävän toisensa. Ensiksi me näemme maailman melkein varallisuuden ja hyvinvoinnin huippuun kohonneena. Sen asujanten mielestä oli saavutettu myöskin täydellinen turvallisuus. Kun ajatteleva tarkastelija nyt tutkii sen ajan älyllistä historiaa, kun hän lukee säilyneitä kirjallisuuden katkelmia, valtiollisen puhetaidon rippeitä, kuuntelee niitä harvoja heikkoja ääniä, jotka sattuma on tuhannen, miljoonan lausunnon joukosta valinnut kertomaan myöhemmille polville, silloin hänen huomionsa epäilemättä kiintyy eniten tuohon turvallisuuden harhaluuloon. Meistä nykyajan ihmisistä, jotka elämme järjestyneissä ja turvallisissa oloissa, ei mikään näytä niin epävarmalta, niin huimaavan vaaralliselta kuin se yhteiskunnallisen järjestyksen rakenne, joka tyydytti ihmiskuntaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa. Meidän mielestämme jokainen laitos ja yhdysside oli sattuman ja traditsionin tulos, ilmeistä onnenkauppaa, heidän lakinsa olivat laaditut jokainen eri tilaisuutta varten, ottamatta lainkaan huomioon tulevia tarpeita, heidän tapansa olivat epäloogillisia, kasvatus tarkoitukseton ja ylellinen. Heidän taloudellinen yritteliäisyytensä tuntuu asiaan perehtyneestä mitä kiihkeimmältä ja tuhoisimmalta kamppailulta, heidän luottonsa ja rahajärjestelmänsä, joka perustui kullan arvon epäoleelliseen traditsioniin, näyttää melkein luonnottoman epävakaalta seikalta. Ja he elivät kurjasti suunnitelluissa kaupungeissa, heidän ratansa ja tiensä ja ihmisjoukkonsa olivat siroitetut ympäri maata sikin sokin kymmenen tuhannen toisiinsa sopeutumattoman näkökohdan mukaan. Ja kuitenkin he arvelivat luottavaisina, että heidän järjestelmänsä oli varma ja johti alituisesti eteenpäin, ja kolmen sadan vuoden satunnaisen ja säännöttömän kehityksen nojalla he vastasivat epäilijälle: "Asiat ovat aina luistaneet hyvin. Kyllä me suoriudumme!"

Mutta kun vertaamme ihmiskunnan tilaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa johonkin historian varempaan aikakauteen, voimme kenties ruveta tajuamaan tuota sokeata luottamusta. Se ei ollut niin suuressa määrin järkiperäisiin syihin perustuvaa luottamusta kuin jatkuvan onnen välttämätön seuraus. Silloisten mittakaavojen mukaan asiat olivat todellakin luistaneet ihmeteltävän hyvin. Tuskinpa liioittelemme sanoessamme, että ensimäistä kertaa historiassa kokonaiset kansat saivat säännöllisesti syödäkseen enemmän kuin tarvitsivat, ja sen ajan tilastolliset tiedot todistavat terveydellisten olosuhteiden parantuneen nopeammin kuin koskaan ennen. Keskimääräisen sivistyksen taso ja laatu oli kohonnut suunnattomasti, kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa Länsi-Europassa ja Amerikassa oli verrattain harvassa sellaisia, jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Lukeminen ei ole milloinkaan ennen ollut niin yleistä. Yhteiskunnallinen turvallisuus vallitsi varsin laajoilla aloilla. Tavallinen ihminen saattoi turvallisesti matkustaa yli kolmen neljänneksen maapalloa, voi kiertää maan ympäri maksamatta edes niinkään paljon, kuin taitava käsityöläinen vuodessa ansaitsi. Ja joka vuosi, joka kuukausi inhimillinen yritteliäisyys saavutti uusia voittoja, uusia aloja avattiin asutukselle, laadittiin uusia kaivoksia, tehtiin uusia keksintöjä, uusia koneita!

Noiden kolmen vuosisadan aikana maailman kehitys näyttikin tuottavan onnea ihmiskunnalle. Tosin sanottiin, ettei siveellinen elämä pysynyt fyysillisen edistyksen tasalla, mutta harva kallisti korvaansa näille korupuheille, joiden ymmärtämiseen nykyinen turvallisuutemme perustuu. Ylläpitävät ja rakentavat voimat näyttivät todellakin jonkun aikaa vievän voiton sattuman pahansuovasta vaikutuksesta ja ihmiskunnan luonnollisesta typeryydestä, ennakkoluuloisuudesta, sokeista intohimoista ja ylellisestä itsekkyydestä.

Edistyksen satunnainen voitto oli paljon pienempi ja sen sovelluttaminen suunnattomasti monimutkaisempi, kuin mitä sen ajan ihmiset aavistivatkaan; mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että se oli tuntuva voitto. He eivät käsittäneet, että tuo verrattain onnekas aika oli heille äärettömän, mutta satunnaisen otollisen tilaisuuden aikaa. He puuhailivat muuten kylläkin tarmokkaasti, mutta noihin uhkaaviin seikkoihin nähden he käyttäytyivät omituisen veltosti. Kukaan ei huolehtinut ihmiskunnan todellisista vaaroista. He näkivät sotajoukkojensa ja laivastojensa kasvavan yhä suuremmiksi ja tuhoa ennustavammiksi; ainakin muutamat panssarilaivat maksoivat yhtä paljon, kuin valtio vuodessa käytti ylempään kouluopetukseen. He kasasivat varastoihinsa räjähdysaineita ja hävityskoneita, ja sallivat myöskin kansallisten perinnäisyyksiensä ja kateutensa kasvaa. He näkivät rotuvihan yhä yltyvän, kun rodut joutuivat keskinäistä ymmärtämystä saavuttamatta lähemmäksi toisiaan, ja antoivat keskuudessaan syntyä huonohenkisen sanomalehdistön, joka oli omanvoitonpyyntöinen ja häikäilemätön, kykenemätön hyvään ja altis pahaan. Heidän valtionsa oli sanomalehdistöön nähden aivan voimaton. Ajattelemattomina he sallivat tämän sytytinröykkiön virua sota-aittansa ovella jokaisen kipinän sytytettävänä. Historia oli täynnä esimerkkejä sivistysten häviöstä, vaara oli ilmeinen. Nyt on melkein mahdoton uskoa, etteivät he voineet tajuta paremmin.

Olisiko ihmiskunta saattanut estää tätä ilmasodan aiheuttamaa tuhoa? Joutava kysymys! Yhtä turhaa on kysyä, olisiko ihmiskunta voinut estää rappeutumista, joka muutti Assyrian ja Babylonian autioiksi erämaiksi, tai sitä vähittäistä häviötä, asteittaista yhteiskunnallista hajoamista, johon Länsi-Rooman keisarikunta hukkui. Se ei voinut, koska se ei ehkäissyt sitä, ei halunnut sitä ehkäistä. Yhtä turhaa kuin suuremmoistakin on ajatella, mitä ihmiskunta saisi aikaan, jos tahto olisi erilainen. Eikä europpalaistunutta maailmaa kohdannut mikään hidas häviö; nuo toiset sivistykset mätänivät ja murenivat, europpalainen ikäänkuin räjähti ilmaan. Viiden vuoden kuluessa se oli kokonaan hävitetty. Aina ilmasodan aattoon asti oli olemassa herkeämätöntä edistystä, yli maailman ulottuva turvallisuus, suunnattomia alueita, joissa vakinainen väestö harjoitti korkealle kehittyneitä elinkeinoja äärettömiin asti laajentuvia jättiläiskaupunkeja, järvet ja meret tulvillaan laivoja, maalla ratoja ja teitä verkon tavoin. Sitten Saksan ilmalaivasto pyyhälsi äkkiä näyttämön poikki, ja niin jouduttiin lopun alkuun.

Olemme jo kertoneet Saksan ensimäisen ilmalaivaston äkillisestä hyökkäyksestä ja siitä hurjasta, välttämättömästä, mielettömästä hävityksestä, joka silloin kohtasi New Yorkia. Toinen ilmalaivasto paisui juuri kaasusäiliöidensä luona, kun Englanti, Ranska, Espanja ja Italia sekaantuivat leikkiin. Näistä maista ei yksikään ollut varustautunut ilmasotaan yhtä suuremmoisesti kuin Saksa, mutta jokaisella oli jokin salaisuus, jokainen valmistautui jossain määrin, ja Saksan pontevuuden sekä prinssi Karl Albertissa ruumiillistuneen häikäilemättömyyden pelko oli jo kauan sitten liittänyt nämä valtiot toisiinsa, sillä ne odottivat jotain sellaista hyökkäystä. Tämä teki pikaisen yhteistoiminnan mahdolliseksi, ja nopeasti ne toimivatkin. Europan toinen ilmavalta oli näihin aikoihin Ranska. Brittiläiset, jotka olivat huolissaan aasialaisten alueidensa tähden ja tiesivät ilmalaivojen vaikuttavan valtaavasti puolisivistyneisiin kansoihin, olivat sijoittaneet ilmalaivasto-asemansa Pohjois-Indiaan eivätkä senvuoksi kyenneet näyttelemään pääosaa europpalaisessa taistelussa. Kuitenkin oli Englannissakin yhdeksän tai kymmenen isoa ohjattavaa ilmapalloa, pari-, kolmekymmentä pienempää ja joukko erilaisia kokeilu-aeroplaaneja. Ennenkuin prinssi Karl Albertin laivasto oli kulkenut Englannin ylitse — sillä välin kuin Bert vielä tarkasteli Manchesteria yläilmoista — pidettiin diplomaattisia neuvotteluja, jotka johtivat siihen, että liittoutuneet hyökkäsivät Saksan kimppuun. Bernin vuoriston kohdalle kerääntyi kirjava lauma kaikenkokoisia ja -muotoisia ohjattavia ilmapalloja; ne tuhosivat ja polttivat Sveitsin viisikolmatta ilmalaivaa, jotka odottamatta ryhtyivät vastustamaan tätä keskittymistä, ja jättäen Alppien jäätiköille ja laaksoihin omituisia hylkyjä jakaantuivat sitten kahteen laivastoon, joista toinen lähti Berliiniä ahdistamaan, toinen Keski-Saksan ilmapurjehdusasemaa hävittämään, ennenkuin toinen ilmalaivasto ehtisi valmistua taistelukuntoon.

Hyökkääjät tekivät molemmissa paikoissa suuria vaurioita uudenaikaisilla räjähdysaineillaan, ennenkuin ne saatiin karkoitetuiksi. Keski-Saksassa kaksitoista lähtövalmista ja viisi osittain täytettyä ja miehitettyä jättiläistä kykeni vastustamaan ja lopulla, Hampurista saapuneen drachenflieger-osaston avulla, lyömään viholliset, ajamaan heidät pakosalle sekä vapauttamaan Berliinin. Ja saksalaiset jännittivät jokaisen hermonsa saadakseen ilmaan valtaavan laivaston ja havittelivat jo Lontoota sekä Pariisia, kun Birmasta ja Amerikasta ilmoitettiin aasialaisten ilmalaivojen olevan matkalla Europpaan. Silloin vasta tajuttiin, että taistelussa oli otettava lukuun uusi tekijä.

Tämän tapahtuessa koko maailman rahamarkkinat olivat jo sekasorron vallassa. Kun Amerikan laivasto tuhottiin Atlannilla ja Saksan merkitys Pohjanmerellä sai loppunsa murhaavassa taistelussa, kun maailman neljässä suurimmassa kaupungissa poltettiin ja hävitettiin omaisuutta biljoonain puntien arvosta, silloin ihmiskunta käsitti ensi kerran, ikäänkuin se olisi saanut iskun vasten kasvojaan, kuinka toivottoman kallista sota oli. Luotto hukkui hurjaan myyntipyörteeseen. Kaikkialla uudistui ilmiö, joka oli jo varemminkin esiintynyt pörssikauhun sattuessa: haluttiin hankkia ja kasata kultaa, ennenkuin hinnat alenivat mitättömiksi. Mutta nyt se levisi kulovalkean lailla, tuli yleiseksi. Ylhäällä ilmassa raivosi näkyväinen kamppailu ja hävitys; alhaalla tapahtui jotain, mikä tuotti paljon suurempia vaurioita liike-elämän hauraaseen rakenteeseen, johon ihmiset olivat niin sokeasti luottaneet. Mikäli ilmalaivat taistelivat ylhäällä, sikäli maailman näkyväiset kultavarastot hupenivat alhaalla. Muutamassa viikossa katosi raha, arvossaan alentuneita seteleitä lukuun ottamatta, kassaholveihin, reikiin, talojen seiniin, miljooniin kätköihin. Raha hävisi, ja sen kadotessa kauppa ja teollisuus taukosivat. Taloudellinen maailma horjui ja kaatui kuolleena maahan. Tuntui siltä, kuin se olisi saanut äkillisen taudinkohtauksen, ikäänkuin vesi olisi kadonnut elävän olion verestä; yhdyselämässä tapahtui äkillinen, yleinen maksoittuminen…

Ja kun luottojärjestelmä, joka oli ollut luonnontieteellisen sivistyksen elävä linnoitus, horjui ja kaatui niiden miljoonain päälle, joita se oli pitänyt koossa taloudellisessa yhteenkuuluvaisuudessa, kun ihmiset ymmällään ja avuttomina näkivät tämän ihmeellisen luoton kokonaan tuhoutuvan, silloin Aasian laivat tulivat lukemattomina ja armottomina ilmojen halki, pyyhälsivät itään päin Amerikkaan ja länteen käsin Europpaan. Historian lehdillä tapaamme pitkän sarjan taisteluja, toinen toistaan hurjempia. Brittiläis-indialainen ilmalaivaston päävoima hukkui leimuavien vastustajien kuolinroviolla Birmassa; saksalaiset lyötiin Karpaattien suuressa taistelussa; Indian laajalla niemimaalla puhkesi kapina ja yleinen kansalaissota, ja Gobista Marokkoon asti kohotettiin "Jehadin" lippu liehumaan. Kun sotaa ja hävitystä oli kestänyt muutaman viikon ajan, näytti siltä, kuin Itä-Aasian liittokunta ehdottomasti valloittaisi maailman, ja sitten myöskin Kiinan hauras "uudenaikainen" sivistys murtui pingoituksesta. Tämän maan epälukuinen ja rauhallinen väestö oli kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa "länsimaalaistutettu" vastoin omaa tahtoaan. Japanilaisten ja europpalaisten vaikutuksesta se oli väkipakolla saatu suostumaan terveydenhoitoon, poliisivalvontaan, sotapalvelukseen ja taloudellisiin yrityksiin, joita vastaan koko sen perinnäinen elämänkäsitys kapinoitsi. Sodan aikana sen kärsivällisyys jännittyi äärimmilleen ja katkesi. Kiinassa syntyi sarja toisistaan riippumattomia kapinoita, ja tuo liike kävi voittamattomaksi, kun kourallinen englantilaisia ja saksalaisia ilmalaivoja, jotka olivat pelastuneet päätaisteluista, hävittivät Pekingissä sijaitsevan keskushallituksen. Yokohamassa ilmestyi katusulkuja, musta lippu ja sosiaalinen vallankumous. Täten koko maailma muuttui temmellystantereeksi.

Näin johtui maailmansodasta yleinen yhteiskunnallinen vararikko, ikäänkuin loogillisena seurauksena. Kaikkialla, missä oli paljon väkeä, suuret ihmisjoukot joutuivat työttömiksi, rahattomiksi, eivät kyenneet hankkimaan itselleen ruokaa. Kun sotaa oli kestänyt kolme viikkoa, vallitsi jokaisessa työväen-kaupunginosassa kautta koko maailman nälänhätä. Kuukauden kuluttua ei ollut ainoatakaan kaupunkia, jossa tavallisten lakien ja yhteiskunnallisten menetelmien sijaan ei oltu turvauduttu jonkinlaisiin poikkeustoimenpiteisiin, joissa ei olisi käytetty tuliaseita ja sotavoimia järjestyksen ylläpitämiseksi ja väkivaltaisuuksien estämiseksi. Ja yhä levisi nälänhätä köyhälistön keskuudessa ja tiheään asutuissa seuduissa, tunkeutuipa siellä ja täällä niihinkin piireihin, jotka olivat olleet varakkaita.

Niin aiheutui tästä yhteiskunnallisesta sekasorrosta yhteishyvän valiokuntain aikakausi, joksi historioitsijat sitä nimittävät. Sitten seurasi kiihkeä ja ankara taistelu hajoamista vastaan; kaikkialla ponnisteltiin järjestyksen ylläpitämiseksi ja taistelun jatkamiseksi. Ja samaan aikaan sota muuttui luonteeltaan, kun kaasulla täytettyjen suunnattomien ilmalaivojen sijasta sotavälineinä ruvettiin käyttämään lentokoneita. Niin pian kuin suuret laivastotaistelut olivat päättyneet, aasialaiset koettivat perustaa vihollismaiden arimpien kohtien lähelle linnoitettuja keskuksia, joista lentokoneilla voi tehdä partioretkiä. Jonkun aikaa he saivat tällä alalla menetellä mielin määrin, mutta sitten, kuten jo kerrottiin, Butteridgen salaisuus tuli päivänvaloon ja taistelu muuttui tasaisemmaksi ja samalla sen tulos entistään epätietoisemmaksi. Sillä nämä uudet lentokoneet, jotka olivat liian vähäiset suuriin yrityksiin, soveltuivat mainiosti sissisotaan; niitä voi rakentaa nopeasti ja huokealla, käyttää helposti ja piilotella mukavasti. Piirustuksia jäljennettiin ja painettiin joutuisasti Pinkervillessä ja levitettiin kaikkialle ympäri Yhdysvaltoja; muutamia lähetettiin Europpaankin, missä niitä taas jäljennettiin. Jokaista miestä, jokaista kaupunkia ja kylää, joka vain saattoi tällaisen koneen hankkia, kehotettiin käyttämään niitä hyväkseen. Pian niitä valmistettiinkin kaikkialla, ei ainoastaan hallitusten ja paikallisten viranomaisten toimesta, vaan myöskin rosvojoukoille, kapinallisten komiteoille, vieläpä kaikellaisille yksityishenkilöillekin. Butteridgen koneen yhteiskunnallinen turmiollisuus johtui sen perinpohjaisesta yksinkertaisuudesta. Se oli melkein yhtä yksinkertainen kuin moottoripyörä. Sodan varempien vaiheiden avarat ääriviivat katosivat sen vaikutuksesta, eri kansakuntien ja valtakuntien ja rotujen väliset laajat riitaisuudet hävisivät yksityistaistelujen kiehuvaan joukkoon. Maailma siirtyi yhdellä ainoalla harppauksella yhtenäisyydestä ja yksinkertaisuudesta, jonka kaltaista ei vallinnut edes Rooman keisarikunnan kukoistusaikanakaan, yhteiskunnalliseen hajanaisuuteen ja sirpaleisuuteen yhtä täydelliseen kuin keskiajan nyrkkivallan ajalla. Mutta edelliseen oli saavuttu vähitellen luisumalla, nyt pudottiin suoraan alas kalliolta. Kaikkialla miehet ja naiset käsittivät tämän ja ponnistivat epätoivoisesti pysyäkseen kuilun partaalla.

Seuraa neljäs vaihe. Taisteltaessa sekasortoa vastaan nälänhädän vanavedessä saapuu toinen ihmiskunnan vanha vihollinen — rutto, punainen kuolema. Mutta sota ei taukoa. Liput liehuvat yhä. Ilmaan kohoaa vereksiä laivastoja, uudellaisia ilmalaivoja, ja niiden varjossa maailma pimenee — sen historia melkein keskeytyy.

Tässä kirjassa ei ole aikomus puhua niistä ajoista, kertoa, kuinka ilmasota jatkui sen vuoksi, etteivät mitkään viranomaiset voineet kokoontua ja sopia ja lopettaa sitä, jatkui kunnes jokainen hallitus maailmassa oli hajallaan ja murskana, kuten kasa porsliinia, jota on survottu kepillä. Viikko viikolta noina hirmuvuosina historia käy yhä hajanaisemmaksi ja sekasotkuisemmaksi, yhä pienipiirteisemmäksi ja epävarmemmaksi. Sivistys ei kukistunut ankaraa ja sankarillista vastarintaa tekemättä. Tuosta katkerasta yhteiskunnallisesta kamppailusta kohosi esiin isänmaallisia yhdistyksiä, järjestyksen veljeskuntia, pormestareita, prinssejä väliaikaisia toimikuntia, jotka koettivat palauttaa maahan järjestystä ja pitää taivaan vallassaan. Mutta tämä kaksoisponnistus tuhosi heidät. Sivistyksen mekaanisten lähteiden ehtyminen puhdistaa taivaan lopulta kokonaan ilmalaivoista, anarkia, nälänhätä ja rutto taasen viettävät voittojuhlaa maan päällä. Suuret kansa- ja valtakunnat ovat muuttuneet vain nimiksi. Kaikkialla on raunioita, hautaamat tornia kuolleita ja kuihtuneita, keltakasvoisia eloonjääneitä, jotka on vallannut täydellinen välinpitämättömyys. Kaikki on hajaannustilassa. Maailman oivallinen järjestys ja menestys ovat kurtistuneet kuten räjähtänyt rakko. Viidessä lyhyessä vuodessa maailma ja ihmiskunnan henkinen näköpiiri ovat taantuneet yhtä paljon kuin muinoin Antoninuksien ajasta yhdeksänteen vuosisataa siirryttäessä…

Tämän synkän hävityksen halki vaeltaa muuan vähäpätöinen ja mitätön henkilö, josta tarinamme lukijat kenties ovat hieman huolissaan. Hänestä on vielä kerrottavana vain yksi ainoa ihmeellinen asia. Kautta pimentyneen ja kadotetun maailman, kautta kuolintuskissa vääntelehtivän sivistyksen meidän harhaileva ritarimme saapui perille ja löysi Ednansa! Hän löysi todellakin Ednansa!

Hän joutui takaisin Atlannin poikki osaksi presidentin määräyksen, osaksi oman onnensa avulla. Hänen onnistui päästä englantilaiseen puutavaralaivaan, joka lähti Bostonista ilman lastia, etupäässä nähtävästi siitä syystä, että sen kapteenilla oli hämärä toivo "joutua kotiin" South Shieldsiin. Bert otettiin mukaan pääasiallisesti sen vuoksi, että hän näytti kumisaappaissaan merimieheltä. Matka oli pitkä ja vaiherikas, laivaa ahdisti — niin sen väki ainakin luuli — jonkun tunnin aasialainen panssarilaiva, joka lopulta joutui taistelemaan erästä englantilaista risteilijää vastaan. Molemmat laivat kamppailivat kolme tuntia, kierrellen ja ajautuen etelään päin, kunnes hämärä nieli ne. Muutamia päiviä myöhemmin Bertin alus menetti peräsimensä ja ison maston myrskyssä. Ruokavarat ehtyivät ja miehistö elätti itseään kalastamalla. Se näki outoja laivoja kulkevan itään päin Azorien lähellä ja laski sitten Teneriffan satamaan hankkiakseen ruokavaroja ja saadakseen peräsimen korjatuksi. Kaupunki oli hävitetty ja satamaan upotettu kaksi isoa linjalaivaa, joissa makasi vielä kuolleita. Teneriffasta he saivat ruokaa ja korjaustarpeita, mutta heidän työtään häiritsi suuresti kaupungin raunioissa lymyilevä vihamielinen partiojoukko, joka ammuskeli ja koetti ajaa heidät pois.

Mogadorin luona he lähettivät maihin venekunnan vettä noutamaan, ja se oli joutumaisillaan araapialaisen rosvojoukon vangiksi. Siellä he myöskin saivat laivaan punaisen kuoleman ja purjehtivat tiehensä veressään sen siemeniä. Ensin sairastui kokki, sitten perämies, ja ennen pitkää jokainen oli taudin omana ja eturuumassa makasi kolme kuollutta. Sattui olemaan tyven, ja he ajautuivat avuttomina ja myöskin kohtalostaan välittämättä takaisin päiväntasaajaa kohti. Kapteeni koetti parannella heitä rommilla. Yhdeksän kuoli, eikä neljästä eloon jääneestä yksikään osannut laivaa ohjata. Kun he lopultakin rohkaisivat jälleen mielensä ja kykenivät purjeita käsittelemään, suunnattiin kulku tähtien mukaan umpimähkään pohjoista kohti. Jo olivat ruokavarat toistamiseen lopussa, kun heidät kohtasi Riosta Cardiffiin kulkeva höyrylaiva, johon heidät mielellään otettiin, koska punainen kuolema oli surmannut suuren osan sen miehistöä. Harhailtuaan näin ainakin vuoden ajan Bert pääsi siis viimein Englantiin. Hän nousi maihin eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä ja huomasi punaisen kuoleman juuri aloittaneen hävitystyönsä.

Cardiffin väestön oli vallannut kauhu ja moni oli paennut vuorille. Heti kun laiva saapui satamaan, sen miehitti joku epävirallinen väliaikainen toimikunta, joka otti jälelle jääneet ruokavarat huostaansa. Bert lähti vaeltamaan maan halki, jonka rutto oli saattanut perinpohjaiseen epäjärjestykseen. Monesti hän oli nääntymäisillään nälkään, ja kerran hän joutui keskelle väkivaltaisuuksia, jotka uhkasivat päättää hänen elämänuransa. Mutta se Bert Smallways, joka vaelsi Cardiffista Lontooseen epämääräisesti pyrkien kotiin ja etsien jotain omaa, jonka näkyväisenä muotona oi vain Edna, hän erosi suuresti siitä "Aavikon dervishistä" joka vuotta varemmin pyyhälsi Englannista Butteridgen ilmapallossa. Tämä oli ruskea, laiha ja sitkeä lujakatseinen ja ruton suolaama mies, ja hänen suunsa joka ennen oli ammottanut velttona, sulkeutui nyt kuin teräsloukku. Hänen ohimoillaan kuumotti valkoinen arpi, joka oli jäänyt muistoksi taistelusta laivalla. Cardiffissa hän oli tuntenut tarvitsevansa uudet vaatteet sekä aseen ja oli hankkinut eräästä autiosta panttilainamyymälästä flanellipaidan, puvun ja revolverin ynnä viisikymmentä patruunaa — tosin tavalla sellaisella, että se olisi saattanut hänet vuosi sitten häpeämään. Hän hankki myöskin saippuaa ja peseytyi ensi kerran kolmentoista kuukauden jälkeen kunnollisesti joessa kaupungin ulkopuolella, järjestysjoukot, jotka ensin olivat varsin ahkerasti ampuneet kaikki rosvot, olivat joko ruton vuoksi hajaantuneet tai puuhasivat uutterasti kaupungin ja kalmiston välillä koettaen turhaan pysyä viikatemiehen rinnalla. Hän hiiviskeli nälkiintyneenä kolme, neljä päivää kaupungin laidoilla, yhtyi sitten viikon ajaksi sairaanhoitajaosastoon ja vahvisti siten ruumistaan muutamilla tukevilla aterioilla, ennenkuin lähti matkalle itään päin.

Walesin ja Englannin maaseudulla ilmeni siihen aikaan mitä omituisin sekoitus kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolen varallisuutta ja jonkinlaista dürerimäistä keskiaikaisuutta. Kaikki edellisen järjestyksen laitteet, talot ja raiteet, pensasaidat ja sähköjohdot, tiet ja kivitys, ilmoitustaulut ja -pylväät olivat vielä suurimmaksi osaksi ennallaan. Vararikot, yhteiskunnallinen sekasorto, nälänhätä ja rutto eivät olleet tuottaneet niille mitään vahinkoa; varsinainen tuho oli kohdannut ainoastaan suurkaupunkeja ja valtion hermokeskuksia. Jos joku olisi äkkiä joutunut maaseudulle, hän ei olisi huomannut mitään sanottavaa erotusta. Kenties hän olisi ensiksi havainnut, että kaikki pensasaidat kaipasivat tasoittelua, ruoho teiden varsilla oli kasvanut reheväksi, tiet käyneet sateen uurtamiksi ja mökit näyttivät monin paikoin autioilta, että puhelinlanka oli pudonnut siellä ja täällä ja tien oheen oli jäänyt hyljätyt kärryt. Mutta hänen nälkäänsä olisi yhä vielä kiihottanut korea ilmoitus, että Wilderin Sokeroidut Persikat ovat oivallisia tai että Gobblen makkarat ovat aamiaispöydän paras herkku, ja sitten tuli äkkiä dürerimäinen aines: ojassa makasi hevosen raato tai joku ruhjoutunut repalekasa, josta pisti esiin omituisesti ojentuneet jalat ja keltaiset, punatäpläiset kasvot tai irvistävät kasvojen jäännökset. Täällä saattoi olla kynnetty pelto, joka odotti kylväjäänsä, tuolla taasen ohravainio, jonka elukat olivat polkeneet jalkoihinsa, tuolla tielle rakennettu murros.

Sitten hän saattoi tavata keltanaamaisen ja luultavasti huolimattomasti puetun ja aseestetun miehen tai naisen, joka vaaniskeli ruokaa. Näillä ihmisillä voi olla maankiertäjän tai pahantekijän hipiä, silmät ja ilme, mutta usein hyvinvoivan keskisäädyn tai yläluokan jäsenen vaatetus. Moni kyseli kiihkeästi uutisia ja oli halukas antamaan vastalahjaksi apua, vieläpä kummallisen lihan rippeitäkin tai harmaata ja sitkeätä leipää. He kuuntelivat Bertin tarinaa ahneesti ja koettivat pidättää häntä seurassaan päivän tai pari. Postinkulun taukoaminen ja sanomalehtien katoaminen oli jättänyt suunnattoman aukon tämän ajan henkiseen elämään. Ihmiset olivat äkkiä menettäneet maailman ääret näkyvistään ja heidän täytyi vielä ottaa käytäntöön keskiajan kulkupuhetavat. Heidän silmissään, käytöksessään ja puheessaan ilmeni eksyneen sielun epätietoisuutta.

Vaeltaessaan kylästä toiseen ja piirikunnasta piirikuntaan, vältellen niin paljon kuin mahdollista väkivaltaisuuden ja epätoivon märkiviä keskuksia, isoja kaupunkeja, Bert huomasi tilan suuresti vaihtelevan. Toisessa kylässä olivat suuret talot poltetut, pappila hävitetty — nähtävästi jotain epäiltyä ja kenties kuviteltua ruokavarastoa etsittäessä — kaikkialla makasi hautaamattomia ruumiita ja koko yhteiskunnallinen koneisto oli seisahtunut. Toisessa työskentelivät järjestyneet joukot pontevasti, hiljan maalatut ilmoitustaulut varoittivat maankiertäjiä lähestymästä, aseelliset miehet vartioitsivat teitä ja viljavainioita, ruttoa pidettiin silmällä, harjoitettiinpa sairaanhoitoakin, sarvikarjaa ja lampaita suojeltiin huolellisesti ja pari, kolme tuomaria, lääkäri tai joku talonpoika hallitsi koko seutua; oli todellakin palattu viidennentoista vuosisadan itsehallinto-oikeudella varustettuun kuntaan. Mutta sellaiseen kylään saattoi milloin hyvänsä hyökätä aasialaisia tai afrikkalaisia tai muita senkaltaisia partioretkeläisiä, jotka vaativat paloöljyä, väkijuomia tai ruokaa. Järjestyksen säilyminen vaati melkein sietämätöntä valppautta ja voimain ponnistusta. Suurempien paikkojen läheisyyden ilmaisivat karkeasti maalatut ilmoitukset: "Karanteeni" tai "Muukalaiset ammutaan", tai puhelinpylväissä riippuva sarja mätäneviä rosvoja. Oxfordin tienoilla oli katoille pystytetty isoja tauluja, joissa yksi ainoa sana, "Tykkejä", varoitti ilmarosvoja lähestymästä.

Näistä vaaroista välittämättä teillä liikuskeli yhä vielä muutamia pyöräilijöitä, ja pari kertaa Bert näki pitkällä vaelluksellaan voimakkaan automobiilin, jossa ajaa suhautti naamioituja olennoita. Poliiseja näkyi harvassa, mutta tuon tuostakin polkupyörillä kiiti ohitse joukko laihoja ja repaleisia sotamiehiä, ja sellaisia esiintyi yhä enemmän, mikäli hän pääsi Walesista Englantiin. Keskellä tätä hävitystä pidettiin vielä sotaharjoituksia! Hän oli aikonut turvautua yöksi vaivaistaloihin, jos nälkä ahdistaisi ylen ankarasti, mutta näistä olivat toiset suljetut, toiset muutetut sairaaloiksi. Kerran hän löysi iltahämärässä sellaisen erään Gloucestershiren kylän lähettyvillä; siinä vallitsi haudanhiljaisuus, ovet ja akkunat olivat auki, ja kompuroidessaan sen lemuavia käytäviä myöten hän huomasi kauhukseen, että se oli täynnä hautaamattomia kuolleita.

Gloucestershirestä Bert kulki pohjoista kohti Birminghamin ulkopuolella sijaitsevaan Englannin ilmapurjehdusleiriin, toivoen siellä saavansa suojaa ja ruokaa. Sillä siellä hallitus tai ainakin sotaministeriö oli vielä voimassa ja koetti tarmonsa takaa pitää Englannin lippua liehumassa kaikista onnettomuuksista huolimatta ja kannustaa pormestaria ja maistraattia uusiin ponnistuksiin. He olivat keränneet siltä seudulta kaikki eloon jääneet parhaat käsityöläiset, varustaneet leirin piirityksen varalta ja rakensivat innokkaasti suurempia Butteridge-koneita. Bert ei kuitenkaan päässyt osalliseksi tähän työhön, hän kun ei ollut kyllin taitava, ja hän oli juuri matkalla Oxfordiin, kun se suuri taistelu tapahtui, jossa tämä leiri joutui lopullisesti tuhotuksi. Hän näki siitä hieman Boar Hill nimisestä paikasta. Hän näki aasialaisen osaston ilmestyvän lounaisten mäkien takaa ja erään näistä ilmalaivoista kiertävän jälleen etelään päin kahden aeroplaanin ahdistamana; tämä saatiin lopulta kiinni, tuhottiin ja poltettiin Edge Hillin luona. Mutta hän ei saanut koskaan tietää koko taistelun tulosta.

Hän kulki Thamesin poikki Etonista Windsoriin ja kiersi Lontoon eteläpuolitse Bun Hilliin, missä hän tapasi Tom veljensä. Tämä oli juuri paranemassa punaisesta kuolemasta ja näytti vanhassa puodissaan ikäänkuin joltakin synkältä, puolustautumaan asettuneelta otukselta. Jessica taasen makasi yläkerrassa armottoman kuoleman kynsissä, kuten hänestä näytti. Hän houraili tilauksista ja morkkaili alinomaa Tomia, peläten hänen vievän liian myöhään rouva Thompsonin perunat ja rouva Hopkinsin kukkakaalin, vaikka kaikki kauppaliike oli jo ammoin lakannut ja Tom oli kehittynyt kerrassaan taitavaksi pyydystämään rottia ja varpusia ja salaamaan ryöstettyjä jyviä sekä korppuja. Tom tervehti veljeänsä varovaisen sydämellisesti.

"Taivas!" hän sanoi, "siinähän on Bert. Arvelin sinun tulevan kerran takaisin, ja tervetuloa nyt sitten. Mutta en voi tarjota sinulle mitään syötävää, minulla kun ei ole lainkaan ruokaa… Missä sinä olet ollut koko ajan?"

Bert rauhoitti veljeään näyttämällä vilahdukselta puoleksi syötyä lanttua ja kertoi parhaillaan tarinaansa palasittain ja syrjähuomautuksin, kun hän havaitsi myymäläpöydän takana hänelle osoitetun kellastuneen kirjelipun. "Mikä tämä on?" hän kysäisi ja huomasi Ednan kirjoittaneen sen vuosi takaperin. "Hän tuli tänne", Tom selitti ikäänkuin jotain joutavaa seikkaa muistellen, "tiedustelemaan sinua ja pyysi meitä ottamaan hänet luoksemme. Se tapahtui taistelun jälkeen, kun Clapham oli sytytetty tuleen. Minä kyllä olisin suostunut, mutta Jessica oli vastaan — ja sitten hän lainasi minulta salaa viisi killinkiä ja meni tiehensä. Eiköhän mahtane puhua siitä tuossa lipussa —"

Tom oli oikeassa. Edna kertoi kirjeessään lähteneensä tätinsä ja enonsa luo, joilla oli tiilitehdas Horshamin lähellä. Ja sieltä Bert lopulta löysi hänet, taivallettuaan ja seikkailtuaan vielä parisen viikkoa.

Havaitessaan toisensa Bert ja Edna ensin tuijottivat ja nauroivat, niin muuttuneita he olivat, niin repaleisia ja hämmästyneitä. Ja sitten molemmat tyrskähtivät itkemään.

"Voi, Bertti kulta!" Edna huusi. "Sinä tulit tulit kuitenkin!" ja ojensi kätensä ja horjui. "Minä sanoin sen hänelle. Hän uhkasi ampua minut, ellen ottaisi häntä miehekseni."

Mutta Edna ei ollut naimisissa, ja kun Bert hetken kuluttua sai hänet puhumaan, hän kertoi, mikä työ Bertiä odotti. Tuo pieni syrjäinen seutu oli joutunut erään öykkäri-parven valtaan, jota johti Bill Gore niminen mies, alkuaan teurastajan renki ja sittemmin nyrkkitaistelija. Joukon oli järjestänyt muuan aatelismies, joka oli ennen vanhaan ollut kilpa-ajokuuluisuuksia; mutta jonkun ajan kuluttua hän oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, jolloin Bill oli kohonnut seudun johtajaksi ja kehittänyt opettajansa menetelmiä melkoisen tarmokkaasti. Tuolla aatelismiehellä oli ollut kehittyneitä filosofisia aatteita, hänen mielestään oli "parannettava rotua" ja luotava yli-ihminen, ja näitä aatteita hän toteutti joukkoineen solmimalla avioliittoja melkoisen tiheään. Bill seurasi hänen jälkiään niin innokkaasti, että alkoi menettää parvensa suosiota. Eräänä päivänä hän oli kohdannut Ednan, joka kaitsi sikoja, ja oli heti ruvennut kiivaasti kosiskelemaan purtiloiden ääressä. Edna oli puolustautunut urheasti, mutta mies ahdisteli vielä tarmokkaasti ja peräti kärsimättömänä. Nyt hän saattoi tulla takaisin milloin hyvänsä, Edna selitti ja katsoi Bertiä silmiin. He olivat jo joutuneet takaisin tuohon raakalaistilaan, jolloin miehen on pakko tapella lemmittynsä puolesta.

Ja tässä meidän täytyy valittaa, että totuus ja ritarilliset perinnäistavat joutuvat ristiriitaan. Tekisi mieli kertoa, kuinka Bert lähti haastamaan kilpailijansa voittosille, kuinka molemmat taistelivat ankarasti ja Bert pääsi voitolle rohkeutensa, rakkautensa ja onnensa avulla. Mutta näin ei käynyt. Hän latasi revolverinsa hyvin huolellisesti ja istui sitten mökin parhaassa huoneessa levottomana ja ymmällään, kuunnellen juttuja Billistä ja hänen toimistaan ja ajatellen päänsä puhki. Sitten Ednan täti ilmoitti äkkiä väräjävin äänin tämän herran lähestyvän. Hän saapui kahden seuralaisen kera puutarhan veräjästä. Bert nousi seisomaan, työnsi vaimon syrjään ja katsahti ulos. Tulijat näyttivät merkillisiltä. Heillä oli yllään jonkinlainen univormu: punainen golf-nuttu ja valkoinen villapaita, potkupallo-housut, sukat ja kengät ja peräti eriskummallinen päähine. Billillä oli naisen hattu, jota koristi suunnaton joukko kukonsulkia, ja toisilla villinnäköiset lerppahatut.

Bert huoahti ja nousi syvästi mietiskellen, ja Edna tarkkasi häntä odottavaisena. Naiset seisoivat aivan ääneti. Hän poistui akkunan luota ja lähti eteiseen jotensakin hitaasti ja huolestuneen näköisenä, kuten mies, joka aikoo ryhtyä mutkalliseen ja epävarmaan yritykseen. "Edna!" hän kutsui, ja tytön tullessa hän avasi ulko-oven.

Hän kysäisi yksinkertaisesti ja viitaten etummaiseen noista kolmesta miehestä: "Tuoko se on?… Onko varmaa?" Ja saatuaan myöntävän vastauksen hän ampui viivyttelemättä ja tarkasti kilpakosijaansa keskelle rintaa. Sitten hän ampui Billin uskollisinta seuralaista päähän ja runteli siipirikoksi kolmannen miehen, joka lähti pakosalle. Tämä ulvoi ja juoksi edelleen hullunkurisesti ontuen.

Bert seisoi yhä mietiskellen revolveri kädessään ja välittämättä lainkaan naisista, jotka olivat hänen takanaan.

Tähän asti kaikki oli käynyt hyvin.

Hän tajusi, että hänet hirtettäisiin viipymättä salamurhaajana, ellei hän ryhtynyt toimimaan viisaasti. Senvuoksi hän lähti, sanomatta sanaakaan naisille, kylän kapakkaan, jonka ohitse hän oli kulkenut tuntia varemmin Ednan luo mennessään, ja astui sisään takaovesta. Siellä hän kohtasi pienen joukon epäilyttäviä veijareita, jotka ryypiskelivät tarjoiluhuoneessa ja keskustelivat avioliitosta ja Billin rakkausjutuista hilpeinä, mutta myöskin kateellisina. Bert piti kädessään huolellisesti ladattua revolveria ja kehotti heitä yhtymään hänen johdollaan muodostettuun "järjestyskometiiaan", kuten hän sitä nimitti. "Sellainen on tarpeen täällä, ja meitä on siinä jo muutamia." Hän koetti uskotella, että hänellä oli ystäviä ulkopuolella, vaikk'ei hänellä itse asiassa ollut koko maailmassa muita ystäviä kuin Edna ja hänen tätinsä ja kaksi naispuolista serkkua.

Asemaa pohdittiin nopeasti, mutta varsin vakavasti. Miehet pitivät häntä mielipuolena, kun hän oli tunkeutunut niille seuduille Billiä tuntematta. He halusivat lykätä asian tuonnemmaksi, kunnes heidän johtajansa saapuisi. Bill hänet kyllä nujertaisi. Joku mainitsi Billin.

"Bill on kuollut", Bert sanoi. "Minä ammuin hänet. Meidän ei tarvitse välittää hänestä. Hän on ammuttu ja samoin myöskin eräs punatukkainen kierosilmä. Se asia on järjestetty. Nyt ei enää tarvita Billiä. Hänellä oli nurinkurinen käsitys avioliitosta ja muista sellaisista. Hänen kaltaisensa miehet me korjaamme pois."

Tämä ratkaisi asian, ja kokous taipui.

Bill haudattiin hätäisesti, ja Bertin järjestyskometiia — niin sitä yhä nimitettiin — vallitsi hänen sijassaan.

Tähän tarinamme loppuu, mikäli se koskee Bert Smallwaysia. Me jätämme hänet Ednansa kera elämään uudisasukkaana syrjässä tapausten virrasta. Siitä alkaen heidän elämänsä sisällyksenä olivat talonpojan ponnistukset, siat ja kanat, pienet tarpeet ja lapset, kunnes Clapham ja Bun Hill ja luonnontieteiden aikakauden koko elämä muuttui Bertille vain unen himmeneväksi muistoksi. Hän ei saanut koskaan tietää, miten ilmasodassa kävi tai vieläkö sitä käytiinkään. Huhuttiin ilmalaivoja tulevan ja menevän ja Lontoon tienoilla tapahtuneen jotain. Pari kertaa niiden varjo livahti hänen ylitsensä hänen tehdessään työtä, mutta hän ei tietänyt, mistä ne tulivat tai minne ne menivät. Eikä häntä haluttanutkaan tietää, niin ankarasti ahdisti nälkä. Toisinaan saapui rosvoja ja varkaita, toisinaan taudit kävivät karjan kimppuun ja ruoka loppui, ja kerran hän sai taistella koiralaumaa vastaan, joka häiritsi asutusta. Hän koki monet seikkailut, mutta suoriutui niistä kaikista.

Tuon tuostakin heitä molempia uhkasivat onnettomuudet ja kuolema, siirtyen sitten jälleen loitommalle. He rakastivat ja kärsivät ja olivat onnellisia, ja vaimo synnytti monta lasta — yksitoista perillistä — toisen toisensa jälkeen, joista ainoastaan neljä sortui heidän yksinkertaisen elämänsä välttämättömiin koettelemuksiin. He elivät ja menestyivät, menestyivät sen ajan käsityksen mukaan. Ajan täyttyessä he kulkivat kaiken katoovaisen tietä.

Loppulause.

Eräänä kirkkaana kesäaamuna ummelleen kolmekymmentä vuotta Saksan ensimäisen ilmalaivaston sotaanlähdöstä muuan vanha mies otti erään pienen pojan mukaansa, lähtiessään etsimään kadonnutta kanaa Bun Hillin raunioista. Ei hän ollut mikään perin vanha mies, lähestyi totta puhuen vasta kuudettakymmenettä kolmatta ikävuottaan, mutta hän oli saanut alituiseen ahertaa kumarassa lapio ja tadikko kädessään, kantaa juuria ja lantaa ja uurastaa kosteassa ulkoilmassa vaatteita muuttamatta, joten hänen vartalonsa oli köyristynyt sirpin muotoiseksi. Sen lisäksi hän oli menettänyt kaikki hampaansa, ja se oli tärvellyt hänen ruuansulatuselimistönsä ja tämän kautta hänen hipiänsä ja mielenlaatunsa. Kasvoiltaan ja ilmeeltään hän muistutti merkillisesti vanhaa Thomas Smallwaysia, joka oli muinoin palvellut Sir Peter Bonen ajurina, ja tämä olikin aivan paikallaan, sillä hän oli Tom Smallways nuorempi, jolla oli ennen ollut pieni vihannesmyymälä kolisevan ilmaraitiotien alla Bun Hillin Ison kadun varrella. Mutta nyt ei ollut enää olemassa vihannesmyymälöitä, ja Tom eleli eräässä rappeutuneessa huvilassa likellä tuota käyttämätöntä talonpaikkaa, jossa hän oli harjoittanut ja yhä vielä harjoitti puutarhanhoitoa. Hän asui vaimoineen yläkerrassa, ja vieras- ja ruokailuhuoneissa, joista kaksoisovet johtivat nurmikolle, ja yleensä kaikkialla alakerrassa Jessica, joka nyt oli laiha ja kurttuinen ja kaljupäinen, mutta yhä vielä toimelias ja tarmokas muori, säilytti kolmea lehmäänsä sekä kaakattavaa kanalaumaansa.

Nämä molemmat kuuluivat pieneen joukkoon eloon jääneitä ja palanneita pakolaisia — heitä lienee ollut kaikkiaan puolitoista sataa henkeä — joka oli asettunut Bun Hilliin elämään näissä pakokauhun ja nälänhädän ja ruton luomissa uusissa olosuhteissa. He olivat palanneet eriskummallisilta retkiltä ja omituisista piilopaikoista, majoittuneet tuttuihin taloihin ja ryhtyneet luontoa vastaan ankaraan taisteluun ravintonsa puolesta, joka oli nyt heidän elämänsä pääharrastus. He olivat rauhallista väkeä, varsinkin sen jälkeen kuin Wilkes, maa-asioitsija, joka uneksi tämän seudun omistamista, oli hukutettu lammikkoon tuhotun kaasuaseman luona, koska hän oli ruvennut tiedustelemaan heidän omistusoikeuksiaan ja osoittautunut riidanhaluiseksi. Ei häntä murhattu, vaan ihmiset olivat varoitukseksi upottaneet hänet veteen hiukan pitemmäksi aikaa, kuin oli terveellistä.

Tämä pieni yhteiskunta oli palannut esikaupunkilaisten loiselämästä siihen tilaan, joka epäilemättä oli ollut ihmiskunnan normaalista elämää ikimuistoisista ajoista alkaen. Se oli mitä läheisemmässä yhteydessä lehmien ja kanojen ja maatilkkunsa kanssa, vietti elämää, joka hengittää ja huokuu lehmien hajua ja jossa sen synnyttämäin bakterien ja matojen toiminta tuottaa tarpeeksi asti kiihotusta ja vaihtelua. Sellaista oli ollut Europan talonpojan elämä historian koitosta luonnontieteiden aikakauteen asti, siten oli suurin osa Aasian ja Afrikan väestöä aina tottunut elämään. Jonkun aikaa oli näyttänyt siltä, että koneiden ja luonnontieteellisen sivistyksen avulla Europpa tulisi kohotetuksi tästä alinomaisesta eläimellisestä raadannasta ja että Amerikka jo alun pitäen säästyisi siitä suureksi osaksi. Mutta kun teknillisen sivistyksen korkea, uljas ja vaarallinen rakennus yht'äkkiä luhistui, silloin tavallinen ihminen palasi jälleen maalle, kävi taasen käsiksi lantaan.

Pienet yhteiskunnat, joissa vielä kummitteli tuhansia muistoja suuruuden ajoilta, yhtyivät ja loivat melkein hiljaisesti tavanmukaiset lait ja joutuivat poppamiehen tai papin johdettaviksi. Maailma keksi uudelleen uskonnon, tunsi tarvitsevansa jotain, mikä liitti sen yhteiskunnat toisiinsa. Bun Hillissä tämä tehtävä annettiin eräälle vanhalle baptistipapille. Hän opetti yksinkertaista, mutta riittävää uskontoa. Hänen saarnoissaan Sana-niminen hyvä prinsiippi taisteli alituisesti Punaiseksi vaimoksi nimitettyä pirullista, naisellista vaikutetta ja Alkoholi-nimistä pahaa vastaan. Tämä Alkoholi oli jo ammoin muuttunut yksinomaan hengellistetyksi käsitteeksi, jolla ei ollut mitään aineellista vastaavaisuutta; se ei ollut missään yhteydessä niihin whisky- ja viinivarastoihin, joita silloin tällöin löydettiin lontoolaisten kellareista ja jotka tuottivat Bun Hillin asukkaille heidän ainoat pyhäpäivänsä. Sunnuntaisin hän opetti, ja arkena hän oli rakastettava ja ystävällinen vanhus, kuuluisa siitä, että halusi pestä joka päivä kätensä ja, jos mahdollista, kasvonsakin ja että hän oli ihmeellisen taitava leikkelemään porsaita. Hän piti jumalanpalveluksia eräässä vanhassa kirkossa Beckenhamin tien varrella, ja tänne kerääntyi seudun väestö puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat Edwardin ajan kaupunkilaisasua. Kaikilla miehillä oli poikkeuksetta pitkä takki, silkkihattu ja valkoinen paita, vaikka usealla ei ollutkaan jalkineita. Tom herätti näissä tilaisuuksissa erikoista huomiota, koska hänellä oli kultanauhalla koristettu korkea hattu ja vihreät vaatteet, jotka hän oli tavannut erään luurangon yllä Kaupunki- ja Piirikunta-Pankin alakerroksessa. Naiset, yksinpä Jessicakin, käyttivät kirkkomatkalla päällysnuttuja ja suunnattomia hattuja, joita koristi määrätön paljous keinotekoisia kukkia ja outojen lintujen höyheniä — sellaisia sai runsaasti Lontoon pohjoisosan myymälöistä — ja lapsillekin (niitä ei ollut paljon, koska suuri osa Bun Hillin vastasyntyneistä kuoli muutamassa päivässä käsittämättömiin tauteihin) oli korjailemalla valmistettu samallaiset vaatteet.

Sellainen oli Bun Hillin alueen sunnuntaiasu, omituinen ja mieltäkiinnittävä jäännös luonnontieteiden aikakauden hienostuksesta. Arkipäivinä ihmiset verhoutuivat likaisiin rääsyihin ja kulkivat joko avojaloin tai kömpelöissä puusandaaleissa. Lukijan on muistettava, että nämä ihmiset olivat barbaariseen maalaistilaan vajonneita kaupunkilaisia eivätkä siis pystyneet tekemään yksinkertaisiakaan käsitöitä. He olivat monessa suhteessa omituisen huonontuneita ja kykenemättömiä. Heillä ei ollut aavistustakaan kankaan kutomisesta, tuskin he osasivat ommella vaatteita valmiista aineksista, ja heidän täytyi verhoja hankkiakseen turvautua niihin yhä hupeneviin varastoihin, joita he tapasivat raunioissa. Kaikki yksinkertaiset kätevyydet olivat unohtuneet, ja uudenaikaisen viemärilaitoksen, vesijohtojen ja myymäläjärjestelmän hävittyä heidän sivistyneet tapansa olivat hyödyttömiä. Keittotaito oli alkuperäistäkin kehnompi; kiehautettiin hiukan ruokaa puutulella vierashuoneiden ruostuneissa takoissa, sillä keittiön liesi nieli liian paljon puita. Ei kenelläkään ollut käsitystäkään leipomisesta, juomain panemisesta tai astiain valmistamisesta.

Käyttäessään arkiasunaan säkkikangasta ja muuta karkeata vaatetta, joka sidottiin kiinni nauhalla ja jonka sisäpuolelle työnnettiin lämmön vuoksi heiniä ja muuta täytettä, nämä ihmiset näyttivät eriskummallisilta, ikäänkuin "pakatuilta". Ja koska Tom otti veljenpoikansa kerallaan kanaa etsimään juuri arkipäivänä, niin molemmat olivat yllämainitulla tavalla puetut.

"Vai tulit sinä lopultakin Bun Hilliin, Tettu", virkkoi ukko Tom, ryhtyen puhumaan ja hiljentäen kulkuaan, kun he olivat joutuneet Jessica muorin lähettyviltä. "Sinä olet viimeinen Bertin pojista, joka minulla vielä oli näkemättä. Annas olla, nuoren Bertin olen nähnyt, Sissin ja Matin ja Tomin, joka on minun kaimani, ja Pekan. No, ja matkustajat toivat sinut ehjänä perille?"

"Kyllä minä selvisin", sanoi Tettu, joka oli kuivakiskoinen miehen alku.

"Eivätkö halunneet syödä sinua matkalla suuhunsa?"

"Ne olivat hyvää väkeä", sanoi Tettu. "Ja me näimme miehen ajavan polkupyörällä."

"Äläs toki!" huudahti Tom, "nykyään ei sellaisia ole paljon liikkeellä. Minne hän ajoi?"

"Sanoi ajavansa Dorkingiin, jos maantie oli hyvä. Mutta tuskinpa hän sinne pääsee. Burfordin tienoilla se oli aivan veden vallassa. Me tulimme mäen poikki, eno — sanovat sitä Roomalaiseksi tieksi. Se on korkea ja varma."

"En tiedä siitä mitään", virkkoi Tom ukko. "Vai että polkupyörällä!
Oletko varma siitä, että se oli polkupyörä? Oliko siinä kaksi pyörää?"

"Kyllä se oli oikea polkupyörä."

"Muistanpa ajan, jolloin niitä oli aivan määrättömästi, saatoit seisoa juuri tässä — tie oli silloin sileä kuin permanto — ja nähdä niitä pari-, kolmekymmentä yhdellä haavaa, polkupyöriä ja moottoripyöriä, automobiileja ja kaikellaisia hurisevia ajopelejä."

"Äläs nyt!"

"Ihan totta. Niitä kulki ohi kaiken päivää — sadoittain."

"Mutta minne ne kaikki menivät?" Tettu kysyi.

"Vilistivät Brightoniin — et kai ole koskaan nähnyt Brightonia? — se on tuolla meren rannalla, ja se olikin vasta ihmeellinen paikka — ja kävivät myöskin Lontoossa."

"Minkä tähden?"

"Käviväthän vaan."

"Mutta minkätähden?"

"Taivas sen tietää, Tettu. Näetkös tuon ison esineen, joka on kuin pitkä ruostunut naula? Ja tuolla on toinen ja kolmas, ja tuolla niistä on pudonnut jotain talojen väliin. Näes, ne ovat ilmaraitiotien osia. Sitä myöten mentiin myöskin Brightoniin, yöt ja päivät kulki vaunuja, suuria kuin talot, ja ne olivat täynnä väkeä."

Pieni poika katseli noita ruostuneita todistuskappaleita, jotka
ulottuivat lokaiseksi karjakujaksi muuttuneen Ison kadun poikitse.
Häntä halutti ilmeisesti epäillä, mutta, olihan siinä jäännöksiä.
Tämä asia kävi yli hänen mielikuvituksensa.

"Minkä tähden ne kaikki menivät?" hän kysyi.

"Heidän täytyi. Niihin aikoihin elämä oli yhtämittaista menoa."

"Niin, mutta mistä ne tulivat?"

"Katsos, kaikissa noissa taloissa asui silloin ihmisiä, ja tuolla tien varrella oli enemmän taloja ja ihmisiä. Etpä taida oikein uskoa, Tettu, mutta se on totta kuin jumalan sana. Voit kulkea tuota tietä loppumattomiin, ja aina vaan tapaat lisää taloja. Ei niistä tule loppua. Ja ne käyvät yhä suuremmiksi." Hän alensi äänensä, ikäänkuin lausuakseen oudon nimen. "Siellä on Lontoo", hän sanoi.

"Ja nyt se on autio ja hyljätty. Päivät päästään se on autio. Tuskin tapaat ainoatakaan ihmistä, näet vain koiria ja kissoja, kunnes joudut Bromleyn ja Beckenhamin puolelle, ja siellä on Kentin miehiä sikoja paimentamassa. Aika hurjaa väkeä ne ovat, nuo paimenet! Sanonpa sinulle, että niin kauan kuin aurinko on ylhäällä, siellä on yhtä hiljaista kuin haudassa. Olen käynyt siellä päivällä — monet monituiset kerrat." Hän vaikeni hetkeksi.

"Ja kaikki nuo talot ja kadut ja tiet olivat täynnä ihmisiä ennen ilmasotaa ja nälänhätää ja punaista kuolemaa. Ne olivat täynnä ihmisiä, Tettu, ja sitten tuli aika, jolloin ne olivat täynnä ruumiita, jolloin et voinut kulkea peninkulmaakaan sinne päin, ennenkuin niiden katku karkoitti sinut. Näes, punainen kuolema oli tappanut jok'ikisen niistä. Se tarttui kissoihin ja koiriin ja kanoihin, jokainen sitä poti. Meistä jäi vain muutamat henkiin. Minä siitä selvisin ja sinun tätisi myöskin, vaikka häneltä se vei tukan. Nyt tapaat taloissa luurankoja. Tällä puolella me olemme käyneet kaikissa taloissa, ottaneet mitä tarvitsimme ja haudanneet useimmat kuolleet, mutta tuolla Norwoodin puolella on taloja, joissa akkunat ovat vielä eheät ja kalusto koskematon — lahoaa palasiksi — ja luurankoja makaa kaikkialla, toisia vuoteissa, toisia talojen ympärillä, juuri niinkuin punainen kuolema ne kaatoi viisikolmatta vuotta takaperin. Kävin eräässä — viime vuonna Higginsin ukon kera — ja siinä oli huone täynnä kirjoja, Tettu — tiedätkö, mitä kirjat ovat, Tettu?"

"Olen nähnyt niitä. Niissä on kuvia."

"Niin, kirjoja kaikkialla, Tettu, satoja kirjoja, homehtuneita ja kuivuneita. Halusin jättää ne rauhaan — en ole koskaan välittänyt suuria lukemisesta — mutta Higginsin ukon piti välttämättä koskea niihin. 'Luulenpa, että osaisin lukea niitä nyt', hän sanoi.

"'Etpähän', minä sanoin.

"'Osaisinpa', hän sanoi nauraen, otti yhden käteensä ja avasi sen.

"Katsoin sitä, ja siinä oli värikuva, herranen aika, kuinka kaunis se oli Tettu! Siinä oli nainen ja käärmeitä puutarhassa. En ole koskaan nähnyt niin kaunista.

"'Tämä on minun mieleeni', sanoi Higginsin ukko.

"Ja sitten hän ikäänkuin ystävällisesti lyödä läimähytti kirjaa —"

Vanha Toin Smallways vaikeni mahtipontisesti.

"No, entä sitten?" Tettu kysyi.

"Se hajosi tomuksi, valkoiseksi tomuksi!" Hän kävi yhä mahtipontisemmaksi. "Sillä kertaa ei enää kajottu noihin kirjoihin. Ei haluttanut enää."

Molemmat olivat kauan ääneti. Sitten Tom, joka ei voinut irroittaa ajatuksiaan tuosta aiheesta, toisti: "Kaiken päivää ne makaavat — hiljaa kuin haudassa."

Tettu tajusi lopulta ajatuksen. "Eivätkö ne makaa yöllä?" hän kysyi.

Tom ukko puisti päätään. "Sitä ei kukaan tiedä, poika."

"Mutta mitäs ne sitten voisivat tehdä?"

"Sitä ei kukaan tiedä. Kukaan ei ole nähnyt kertoakseen — ei kukaan."

"Eikö kukaan?"

"Jutellaanhan sitä yhtä ja toista", sanoi Tom, "mutta siihen ei ole uskomista. Minä menen kotiin päivän laskiessa ja pysyn siellä, joten en voi sanoa mitään. Mutta ihmiset ajattelevat yhtä ja toista. Olen kuullut sanottavan, ettei ole hyvä riisua niiltä vaatteita, elleivät luut ole valkoiset. Ne kertovat —"

Poika tarkasteli enoaan terävästi: "Mitä sitten?" hän kysyi.

"Kertovat siellä kuljettavan kuutamoöinä. Mutta min' en välitä niistä. Minä pysyn vuoteessani. Jos kuuntelet juttuja — herra nähköön! rupeat pelkäämään itseäsi vainiolla ja keskellä päivää."

Poikanen katseli ympärilleen ja herkesi hetkeksi kyselemästä.

"Kertovat Beckenhamissa asuvan sikopaimenen, joka harhaili Lontoossa eksyksissä kolme vuorokautta. Hän meni hakemaan whiskyä Cheapsidesta, eksyi raunioiden keskellä ja kulki kulkemistaan. Kolme vuorokautta hän vaelsi ja kadut muuttuivat, niin ettei hän voinut päästä kotiin. Ellei hän olisi muistanut muutamia raamatunlauseita, hän olisi ehkä vielä tänäkin päivänä siellä. Kaiken päivää hän kulki ja kaiken yötä — ja kaiken päivää siellä oli hiljaista. Koko päivän oli niin hiljaista kuin haudassa, kunnes aurinko meni mailleen ja tuli pimeä, ja silloin alkoi kahista ja kuiskia ja kuulua kiireistä jalkojen kopinaa."

Hän vaikeni.

"Kuule", sanoi poikanen henkeään pidätellen, "kerro enemmän. Kuinka sitten kävi?"

"Kuului kärryjen ja kavioiden kolinaa ja suurten vaunujen jylinää ja kimeitä vihellyksiä, jotka tunkivat luihin ja ytimiin. Ja heti kun vihellettiin, silloin rupesi näkymään jos jotakin, kaduilla riensi väkeä, ihmiset puuhailivat taloissa ja myymälöissä, kaduilla vilisi automobiileja, kaikissa lampuissa ja akkunoissa loisti kuin kuutamo. Mutta eivät ne olleet oikeita ihmisiä, Tettu. Ne olivat haamuja, niiden ihmisten haamuja, jotka ennen vanhaan tunkeilivat noilla kaduilla. Ja ne kulkivat hänen ohitseen ja hänen lävitseen, eivät koskaan väistäneet, liitelivät kuin sumu, Tettu. Ja välistä ne olivat iloisia, välistä taas hirmuisia, sanomattoman hirmuisia. Kerran hän tuli erääseen paikkaan, jonka nimi on Piccadilly, ja siellä oli valoista kuin päivällä ja katukäytävällä vilisi hienoja herroja ja naisia ja kadulla jyrisi ajopelejä. Ja hänestä tuntui siltä, että ne näkivät hänet äkkiä, ja naiset rupesivat katselemaan häntä ja puhumaan hänelle — kauheita, hirmuisia asioita. Eräs tuli aivan hänen lähelleen, Tettu, ihan hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Eikä sillä ollutkaan kasvoja, ainoastaan maalattu pääkallo, ja silloin hän huomasi, että kaikki olivat maalattuja pääkalloja. Ne tungeksivat toinen toisensa perästä hänen ympärilleen, puhuivat hirmuisia asioita, tavoittelivat häntä ja uhkasivat ja mielistelivät, niin että hänelle nousi sydän kurkkuun pelosta."…

"Kerro vielä", pyysi Tettu huohottaen.

"Silloin hän muisti raamatunlauseen ja pelasti henkensä. 'Herra on minun auttajani', hän sanoi, 'senvuoksi en pelkää mitään'. Ja heti kiekaisi kukko jossakin ja katu oli tyhjä pitkin pituuttaan. Ja sen jälkeen Herra oli hänelle armollinen ja johti hänet kotiin."

Tettu tuijotti ja keksi uuden kysymyksen. "Mutta ketkä niissä taloissa elivät?" hän sanoi. "Mitä väkeä ne olivat?"

"Liikemiehiä, rahakasta väkeä — ainakin me luulimme sitä rahaksi, kunnes kaikki meni myttyyn ja sitten näimme, että se olikin paljasta paperia. Niitä oli satoja tuhansia, miljoonia. Min' olen nähnyt tuon Ison kadun suuruisen kadun niin täynnä kansaa, ettei voinut kulkea eteenpäin käytävää pitkin."

"Mutta mistä ne saivat ruokaa ja muuta sellaista?"

"Ostivat sellaisista myymälöistä, jommoinen minullakin oli aikoinani. Näytän sinulle sen paikankin, Tettu, kun menemme takaisin. Nykyajan ihmisillä ei ole aavistustakaan myymälöistä — ei pienintäkään. Peililasiakkuna — se on heille hepreaa. Minulla oli myytävänä yhdellä haavaa niinkin paljon kuin puolitoista tonnia perunoita. Sinulta lentäisi silmät päästä, jos näkisit, mitä kaikkea minulla oli puodissani. Kasoittain päärynöitä ja omenia, ihania suuria päärynöitä." Hänen äänensä muuttui makeaksi — "Banaaneja, appelsiineja."

"Mitä ne banaanit ja appelsiinit ovat?" poika kysyi. "Hedelmiä. Makeita, meheviä, ihania hedelmiä. Ulkomaalaisia. Niitä tuotiin Espanjasta ja New Yorkista ja ties mistä. Laivoilla ja jos jollakin. Niitä tuotiin minulle joka maailman kolkasta, ja minä niitä myin puodissani. Minä myin niitä, Tettu! Vaikka nyt kuljenkin vanhaan säkkiin puettuna ja haen sinun kanssasi kadonneita kanoja. Minun puotiini tuli ihmisiä, ihania herrasnaisia, niin hienoja, ettet voi sellaista uneksiakaan; tulivat sinne ja sanoivat: 'No, herra Smallways, mitäs teillä on tarjottavana tänä aamuna?' Ja minä taas sanoin: 'Onhan minulla oikein kauniita Kanadan omenia', tai joskus sanoin 'tuoreita rypäleitä'. Ymmärrätkös? Ja he ostivat niitä. Sanoivat heti: 'Lähettäkää minulle hiukan'. Herra jumala! Sepä vasta oli elämää. Siinä puuhattiin ja pyörittiin, näit kaikellaista kummaa, automobiileja ja rattaita, väkeä, posetiiviukkoja, saksalaisia soittokuntia. Aina jotain ohi kulkemassa — aina jotain. Ellei olisi noita tyhjiä taloja, niin luulisin sen kaiken olleen unta."

"Mutta mikä ne ihmiset tappoi, eno?" Tettu kysyi.

"Sitten tuli aika mylläkkä", selitti ukko Tom. "Kaikki kävi hyvin, kunnes sota alkoi. Kaikki kävi kuin kello. Jokainen puuhasi ja oli onnellinen ja sai syödä vatsansa täyteen jok'ikinen päivä." Hän kohtasi epäilevän katseen. "Jokainen", hän sanoi varmasti. "Jos ei muuten saanut, niin meni vaivaistaloon, siellä annettiin aimo kulhonen kuumaa keittoa ja leipää parempaa kuin nyt osataan tehdä, oikein valkoista leipää, hallituksen leipää."

Tettu ihmetteli, mutta ei sanonut mitään. Juttu herätti hänessä syviä haluja, ja hän huomasi olevan parasta tukahduttaa ne.

Vanhus antautui joksikin aikaa makeiden muistojen valtaan. Hänen huulensa liikkuivat. "Säilykelohta!" hän kuiskasi, "ja etikkaa… Hollannin juustoa, olutta! Piippu ja tupakkaa."

"Mutta miten ne ihmiset tulivat tapetuiksi?" Tettu kysyi hetken kuluttua.

"Syttyi sota. Sodasta se kaikki sai alkunsa. Sota räiskyi ja raivosi, mutta ei se oikeastaan tappanut kovin paljon väkeä. Mutta se pani asiat sekaisin. Viholliset tulivat Lontooseen ja sytyttivät sen tuleen ja polttivat ja upottivat kaikki laivat, mitä Thamesissa oli — me näimme viikkokausia savua ja höyryä — ja sitten ne heittivät pommin Kristallipalatsiin ja särkivät rautatiet ja muut laitteet. Mutta ihmisiä ne tappoivat vain enimmäkseen vahingossa. Enemmän ne surmasivat toisiaan. Eräänä päivänä näillä seuduin oli suuri taistelu, Tettu, ylhäällä ilmassa. Siellä lenteli isoja laitoksia, isompia kuin viisikymmentä taloa, isompia kuin Kristallipalatsi, isompia kuin mikään muu, ja ne paukuttelivat toinen toistaan ja niistä tippui kuolleita miehiä. Se oli hirveätä. Mutta ei niillä kuolleilla olisi ollut väliä, mutta kun ne lakkauttivat kaiken kaupan. Sitten ei voitu enää käydä kauppaa, Tettu, ei ollut enää rahaa liikkeellä eikä mitään ostettavaa, jos rahaa olikin."

"Mutta mitenkä ne ihmiset tulivat tapetuiksi?" kysyi poikanen vanhuksen vaiettua.

"Kyllä minä siitä kerron, Tettu", vanhus vastasi. "Ensin puhutaan siitä, kuinka kaupankäynti taukosi. Äkkiä näytti kaikki raha loppuneen. Oli vielä shekkejä — ne olivat paperinpalasia, joihin oli kirjoitettu jotakin, ja ne kävivät rahasta — aivan kuin olisit ne saanut kauppatuttavilta. Sitten nekin katosivat äkkiä. Minulle jäi kolme sellaista ja kaksi olin antanut vaihtorahana. Sitten sanottiin, etteivät viiden punnan setelit kelvanneet, ja sitten hopeakin hupeni. Kultaa et saanut mistään hinnasta. Se oli joutunut Lontoon pankkeihin, ja ne oli kaikki hävitetty. Jokainen teki vararikon. Jokainen joutui työttömäksi. Jok'ikinen!"

Hän vaikeni ja tarkasteli kuulijaansa. Poikasen älykkäillä kasvoilla kuvastui toivoton hämmennys.

"Niin siinä kävi", jatkoi Tom. Hän etsi jotain sopivaa vertausta. "Ikäänkuin olisi pysäyttänyt kellon," hän sanoi. "Kaikki kävi hiljaiseksi, hiljaiseksi kuin hauta, ilmalaivat vaan tappelivat taivaalla, ja sitten ihmiset rupesivat kiihtymään. Muistan viimeisen ostajani, kaikkein viimeisen ostajani. Hän oli eräs herra Moses Gluckstein, kaupunkilainen herrasmies, aika hauska mies, piti paljon parsaheinästä. Hän tuli sisään — meillä ei ollut käynyt moneen päivään ainoatakaan ostajaa — ja rupesi puhumaan perin sukkelaan ja tarjosi minulle kaikesta, mitä minulla oli, potuista ja kaikesta, tavaran painon kultaa. Sanoi aikovansa keinotella hiukkasen; luultavasti hän häviäisi, mutta samantekevää, hän tahtoi kuitenkin koettaa, oli aina mielellään pelannut, niin hän kertoi. Minun piti vain punnita tavarat, niin hän antaisi heti shekin. No, siitä jouduttiin pikku väittelyyn, kaikessa ystävyydessä, väiteltiin siitä, vieläkö shekki kelpasi. Ja sillä välin kuin hän paraillaan selitteli, meidän kohdalle saapui joukko työttömiä kantaen isoa lippua, josta jokainen sai lukea — siihen aikaan osasi jokainen lukea — 'Tahdomme ruokaa'. Kolme tai neljä niistä kääntyy äkkiä ja tulee minun puotiini.

"'Onko täällä ruokaa?' sanoo yksi.

"'Ei', minä sanon, 'ei ole myydä. Hyvä, jos olisi. Mutta jos olisikin, niin en voisi antaa sitä teille. Tämä herra on tarjonnut —'

"Herra Gluckstein koetti estää minua puhumasta, mutta se oli liian myöhäistä.

"'Mitä hän on tarjonnut', kysyi muuan roteva mies, jolla oli kirves kädessä; 'mitä hän on tarjonnut?' Minun täytyi kertoa.

"'Pojat,' hän sanoi, 'tässä on taas rahamies!' Ja ne veivät hänet kadulle ja hirttivät lyhtypylvääseen. Hän ei nostanut sormeaankaan vastustellakseen. Ei sanonut sanaakaan sen jälkeen kuin minä olin antanut hänet ilmi…"

Tom mietiskeli jonkun aikaa. "Näin silloin ensimäistä kertaa miehen hirressä!" hän lisäsi.

"Kuinka vanha olitte silloin?" Tettu kysyi.

"Noin kolmekymmentä vuotta", ukko vastasi.

"Voi toki! Minä näin, kuinka kolme sianvarasta hirtettiin, ennenkuin olin kuuden vuoden vanha", kerskaili Tettu. "Isä vei minut katsomaan, koska syntymäpäiväni oli tulossa. Hän sanoi, että minut täytyi karaista…"

"Mutta etpäs olekkaan nähnyt automobiilin surmaavan ihmistä", väitti ukko Tom kateellisena. "Etkä ole nähnyt kuollutta miestä kannettavan apteekkiin."

Tetun hetkellinen voitonriemu häipyi. "En", hän myönsi, "en olekkaan."

"Etkä saakkaan nähdä. Sin' et saa koskaan nähdä sellaisia, mitä min' olen aikoinani nähnyt. Et, vaikka eläisit sadan vuoden vanhaksi… No niin, kuten sanoin, sillä lailla sai nälänhätä ja kapina alkunsa. Sitten tuli lakkoja ja sosialismia, aina yhä pahempaa. Tapeltiin ja ammuttiin, poltettiin ja ryöstettiin. Lontoon pankit ne valloittivat ja saivat niistä kultaa.

"Mutta eivätpä osanneet tehdä ruokaa kullasta. Entäs me, mitenkäs me sitten suoriuduimme? Näes, me elimme rauhassa. Emme sekaantuneet muiden asioihin, eikä kukaan sekaantunut meidän asioihimme. Meillä oli vähän vanhoja pottuja, mutta enimmäkseen syötiin rottia. Meidän talo oli vanha, siinä vilisi rottia, eikä nälänhätä näyttänyt vaivaavan niitä. Usein saimme kiinni rotan. Usein. Mutta useimmilla tämän puolen ihmisistä oli liian hieno vatsa, eivät huolineet rotista. Olivat tottuneet kaikellaisiin herkkuihin eivätkä suostuneet rehelliseen ravintoon, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Kuolivat mieluummin.

"Nälänhätä se vasta alkoi kansaa tappaa. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä syksyllä jo ennen punaisen kuoleman tuloa. Muistan koko jutun varsin hyvin! Minut se koppasi ensimäisten joukossa. Olin juuri ulkona haeskelemassa kissaa tai jotain sen tapaista, ja sitten menin maatilkulleni katsomaan, olisiko sinne ehkä unohtunut nauriita, ja silloin alkoi kauheasti koskea. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kivusta, Tettu melkein se väänsi ruumiini kahtia. Makasin juuri tuossa nurkassa, ja tätisi tuli hakemaan minua ja raahasi minut kotiin kuin säkin.

"En olisi koskaan parantunut ilman tätiäsi. 'Tom', hän sanoi minulle, 'sinun täytyy tulla terveeksi', ja minun täytyikin. Sitten hän sairastui. Hän sairastui, mutta sinun tätisi ei kuolekkaan niin hevillä. 'Herra Jumala!' hän sanoi, 'ettäkö jättäisin sinut tänne yksin rehkimään!' Juuri niin hän sanoi. Sinun tädilläsi on kieli paikallaan, on totisesti. Mutta tukan se häneltä vei — ja vaikka kovin pyysin, ei hän välittänyt koskaan peruukista, jonka hänelle toin — otin sen eräältä vanhalta naiselta, joka makasi pappilan puutarhassa.

"Niin, se punainen kuolema — se ihan lakaisi ihmisiä pois, Tettu. Niitä ei voitu enää haudatakkaan. Ja se vei koirat ja kissatkin ja rotat ja hevoset. Lopulta jokainen talo ja puutarha oli täynnä ruumiita. Lontooseen päin ei voinut ollenkaan kulkea niiden hajulta, ja meidän täytyi muuttaa talostamme siihen huvilaan, missä nyt asumme. Ja kaikki vesi loppui. Sen nielivät viemärit ja maanalaiset tunnelit. Taivas tietää, mistä se punainen kuolema tulee. Toiset sanovat rottain syömisestä, toiset syömättömyydestä. Toiset sanovat aasialaisten tuoneen sen jostakin ylängöltä, taisi olla Tiipetistä, missä se ei koskaan tehnyt kelienkään suurta haittaa. Sen vain tiedän, että se tuli nälänhädän jälkeen. Ja nälänhätä tuli sodan jälkeen."

Tettu ajatteli. "Mistä se punainen kuolema syntyi?" hän kysyi.

"Johan minä sen kerroin!"

"Mutta miksi se sota aloitettiin?"

"Eivät voineet hillitä itseään, kun olivat tehneet niitä ilmalaivoja."

"Kuinka se sota sitten päättyi?"

"Taivas tietää, onko se vieläkään päättynyt, poika", sanoi Tom ukko. "Taivas tietää, onko se päättynyt. Tästä on kulkenut matkustavaisia — pari kesää takaperin kävi eräs mies — ne sanovat sitä kestävän yhä vielä. Sanovat pohjoisessa olevan joukkoja, jotka jatkavat sitä, ja Saksassa ja Kiinassa ja Amerikassa ja muuallakin. Hän kertoi niillä olevan yhä lentokoneita ja kaasua ja muuta sellaista. Mutta me emme ole seitsemään vuoteen nähneet ilmassa mitään, eikä kukaan ole tullut meidän lähelle. Viimeksi näimme erään kutistuneen ilmalaivan painuvan tuonne päin. Se oli pienenpuoleinen laitos ja kylki oli litistynyt, taisi olla vialla."

Hän viittasi ja vaikeni huomatessaan jäännöksen vanhasta aidasta, jonka luona hän muinoin oli naapurinsa, maidonkuljettaja Stringerin kera katsellut Etelä-Englannin ilmapurjehdusklubin lauantairetkeä. Kenties hänen mieleensä palasi hämäriä muistoja tuosta iltapäivästä.

"Tuolla alhaalla, missä kaislikko hohtaa niin punaisena, siellä oli kaasulaitos."

"Mitä kaasu on?" kysyi poikanen.

"Se on jonkinlaista ilmaa, jota pannaan palloihin, että ne kohoavat.
Ja sitä poltettiinkin, ennenkuin ruvettiin käyttämään sähköä."

Poikanen koetti turhaan luoda näiden tietojen perustalla itselleen käsitystä kaasusta. Sitten hänen ajatuksensa palasivat äskeiseen asiaan.

"Mutta miks'ei sotaa lopetettu?"

"Oltiin itsepäisiä. Jokainen kärsi vahinkoa, mutta jokainen teki vahinkoa ja oli ylpeä ja isänmaallinen, ja niin ne rupesivat sen sijaan hävittämään. Hävittivät hävittämistään. Ja perästä päin kävivät epätoivoisiksi ja hurjiksi."

"Sen olisi pitänyt loppua", huomautti poikanen.

"Sen ei olisi pitänyt alkaakaan", sanoi Tom ukko. "Mutta ihmiset olivat ylpeitä. Ylpeitä ja pöyhkeitä. Heillä oli liian paljon ruokaa ja juomaa. Vai myöntyä — vieläpäs mitä! Ja hetken perästä ei kukaan pyytänyt heitä myöntymään. Ei kukaan pyytänyt…"

Hän imeskeli vanhoja ikeniään miettiväisenä, ja hänen katseensa harhaili laakson poikki Kristallipalatsin raunioille, joissa särkyneet lasit kimaltelivat auringossa. Hänen mielensä valtasi hämärä tunne, että elämä oli häneltä auttamattomasti riistänyt suuria mahdollisuuksia. Hän toisti itsepäisesti, verkalleen, peruuttamattomasti lopullisen tuomionsa kaikista näistä asioista.

"Sano mitä haluat", hän päätteli, "mutta sen ei olisi pitänyt koskaan alkaakaan."

Hän lausui sen yksinkertaisesti — jonkun olisi jossain pitänyt ehkäistä jotain, mutta kenen ja miten ja miksi — sitä hän ei kyennyt selvittämään.