XIII.
Keskustelu.
Tulin kumminkin ajatelleeksi, että minulla vielä oli yksi puolustuskeino. Moreaun väkineen etsiessä minua saarelta saatoin minä kiertoteitse juosta aitaukseen, musertaa oven kivellä ja etsiä jotakin asetta talosta. Olin jo merenrannalla, kun näin ensin yhden ja sitten useamman olennon tulevan esiin pensaikosta: Moreaun ajokoirineen, Montgomeryn ja pari muuta lisäksi. He pysähtyivät.
He näkivät minut, alkoivat viittoilla ja lähetä. Molemmat eläinihmiset juoksivat katkaistakseen tieni. Montgomery astui suoraan minua kohti. Moreau seurasi koirineen hitaammin.
Silloin havahduin toimettomuudestani ja astuin veteen. Se oli sangen matalaa aluksi, vasta kolmenkymmenen metrin päässä ulottui se vyötäisiini. Näin epäselvästi merieläväin kiitävän jalkojeni tieltä.
"Mitä teette, mies?" huusi Montgomery.
Pysähdyin ja käännyin heihin päin. Montgomery seisoi huohottaen vedenrajassa, punaisena ponnistuksista, tukka epäjärjestyksessä ja alahuuli lerpalla, niin että hänen epäsäännölliset hampaansa näkyivät. Moreau astui parhaillaan hänen luokseen, kalpeana ja tyynenä. Heillä oli kummallakin ruoska kädessä. Koira haukkui minua. Etäämpänä seisoivat eläinihmiset töllistellen minuun.
"Mitäkö minä teen?" vastasin minä. "Aion hukuttautua!"
Montgomery ja Moreau katsahtivat toisiinsa.
"Minkä tähden?" kysyi Moreau.
"Sen tähden että se on parempaa kuin joutua teidän kidutettavaksenne!"
"Sanoinhan sen!" sanoi Montgomery, ja Moreau vastasi jotakin, jota en kuullut.
"Miksi luulette minun aikovan kiduttaa teitä?" lisäsi hän.
"Olen nähnyt kylliksi — aituuksessa…"
"Vaiti!" sanoi Moreau kohottaen kättään.
"Ei, minä en vaikene! — Nuo ovat olleet ihmisiä, mitä he nyt ovat? Minä en ainakaan tule heidän kaltaisekseen", lisäsin katsahtaen heidän ohitseen eläinihmisiin. Etäämpänä näin erään valkopukuisista olennoista, jotka olivat olleet veneessä. Vielä kauempana, erään puun varjossa, näin pikku apinaihmiseni, ja hänen takanaan muutamia epäselviä olentoja.
"Mitä nämä olennot ovat?" kysyin viitaten niihin. "Ne ovat kerran olleet ihmisiä — ihmisiä kuten tekin — jotka te olette muuttaneet pedoiksi, orjuuttaneet, ja joita te vieläkin pelkäätte. — Te muut, jotka kuulette sanani", jatkoin minä kääntyen eläinihmisiin, "ettekö te näe, että nuo kummatkin ihmiset vielä pelkäävät teitä? Minkä tähden te pelkäätte heitä? Teitä on paljon —"
"Herran tähden, Prendick, vaietkaa!" huusi Montgomery.
"Prendick!" huusi Moreau.
He koettivat huudoillaan estää ääneni kuulumasta. Heidän takaansa tirkisteli eläinkansa riippuvin käsivarsin ja hartiat koholla. He näyttivät yrittävän käsittää, mitä minä sanoin ja muistaa jotakin menneestä ihmiskaudestaan.
Huusin heille, että he voivat tappaa Moreaun ja Montgomeryn, että he eivät ole ollenkaan pelottavia ja kaikkea muuta, jota en tarkoin muista. Näin vihreäsilmäisen miehen, jonka olin tavannut saarelletuloiltana, astuvan esiin puitten joukosta ja muitten seuraavan häntä paremmin kuullakseen.
Lopulta täytyi minun vaieta hengästyksestä.
"Kuulkaapa silmänräpäys", sanoi Moreau lujalla äänellä, "sitten saatte sanoa, mitä ikinä haluatte."
"No?"
Hän yskähti ja sanoi:
"Puhun latinaksi, Prendick. Koulupoikalatinaa! Mutta koettakaa ymmärtää. Hi non sunt homines, sunt animalia, qui nos habemus [Nämä eivät ole ihmisiä, vaan eläimiä, jotka me olemme…] … vivisektoineet. Ihmistyttävä teko. Selitän lähemmin sitten. Tulkaa maihin nyt vain!"
"Kaunis juttu!" ilkuin minä. "Hehän puhuvat ja rakentavat majoja ja keittävät ruokaa. He ovat ihmisiä — he olivat ihmisiä. — Varonpa tulemasta lähellenne!"
"Syvä vesi alkaa aivan takananne … ja siellä vilisee haikaloja."
"Se on minun asiani", sanoin minä lyhyesti ja terävästi. "Nyt…"
"Odottakaapa hetkinen", sanoi hän, otti taskustaan välkkyvän esineen ja heitti sen hiekalle. "Se on ladattu revolveri", sanoi hän. "Montgomery menettelee samoin. Nyt menemme kauemmas rannalta, kunnes tulette vakuutetuiksi. Sitte voitte tulla ottamaan revolverit".
"En tule. Teillä on kyllä niitä useampia."
"Mutta ajatelkaa edes vähäsen, Prendick. Ensiksikään en ole koskaan pyytänyt teitä tulemaan tälle saarelle. Toiseksi olimme nukuttaneet teidät eilen illalla, joten, jos olisimme halunneet tehdä teille jotakin pahaa, olisimme silloin voineet siihen ryhtyä. Mietittyänne rahtusen huomaatte, ettei teillä ole syytä epäillä Montgomeryä. Olemme oman etunne vuoksi ajaneet teitä takaa, sen vuoksi että tämä saari on täynnä … vihamielisiä ilmiöitä. Minkä vuoksi tahtoisimme ampua teidät, kun te kerran itse tahdotte hukuttautua?"
"Miksi usutitte väkenne kimppuuni, ollessani majassa?"
"Olin varma siitä, että saisin teidät kiinni ja voisin viedä teidät turvaan. Sen jälkeen loittonimme tahallamme teistä, jättääksemme teidät rauhaan."
"Mutta se, minkä näin aituuksessa…"
"Se oli puma."
"Kuulkaa Prendick", sanoi Montgomery, "te olette aasi. Tulkaa nyt ottamaan nämä revolverit ja puhelemaan kanssamme. Emme kai voi muuta tehdä, vai kuinka?"
"Menkää kauemmas rannalle ja pitäkää kädet ylhäällä."
"Se ei käy päinsä", sanoi Montgomery kohauttaen merkitsevästi harteitaan eläinkansaan päin. "Arvotonta!"
"No niin, menkää sitte metsänreunaan", sanoin minä.
"Kirotun typerää joutavuutta", sanoi Montgomery.
Montgomery karkotti ruoskaansa paukuttelemalla jäntevät, kömpelöt kuvatukset läheltään metsään. Kun he olivat menneet kyllin etäälle astuin maihin ja otin revolverit. Ollakseni varma kaiken varalta ammuin koelaukauksen ja tyytyväisyydekseni näin laavanpalasen, johon kuula sattui, murskaantuvan muruksi.
"Olette kirotulla kuvittelullanne pilannut parhaan osan päivästäni", sanoi Moreau sävyisästi ja astui Montgomeryn kanssa edelläni ääneti, kuin hieman halveksien minua.
Muuan eläinihminen aikoi seurata minua, mutta kaikkoni Montgomeryn läimäyttäessä ruoskallaan ilmaa. Toiset seisoivat hiljaa — odottaen. He lienevät aikaisemmin olleet eläimiä. Mutta minä en koskaan ennen ollut nähnyt eläintä, joka olisi yrittänyt ajatella.