XX.
Eläinkansan muuttuminen.
Näin oli minusta tullut tohtori Moreaun saaren eläinkansan jäsen. Herätessäni vallitsi ympärilläni synkkä pimeys. Nousin istualleni ihmetellen missä olin. Käsivarttani särki. Kuulin ulkoa käheää keskustelua. Sitten huomasin, että ovivarustukseni oli hävinnyt ja että majan suu oli avoinna. Revolveri oli yhä kourassani.
Kuulin hengitystä ja huomasin lähelle viereeni kyyristyneen olennon. Pidättelin hengitystäni ja koetin katsoa, mikä tämä oli. Olento alkoi liikahdella melkein huomaamattomasti, ja lopuksi tunsin jotakin kosteaa ja lämmintä liukuvan käteni yli.
Kaikki lihakseni vetäytyivät kokoon, ja tempasin käteni pois. Tukahutin kauhunhuudon, joka oli pääsemäisillään huuliltani ja pusersin revolverinkahvaa.
"Kuka siellä?" kysyin käheästi ja ojensin revolverini.
"Minä, herra."
"Kuka sinä olet?"
"Sanovat, ettei ole enää herraa. Mutta minä tiedän, minä tiedän. Minä kannoin ruumiit mereen, oi sinä mereen kävijä, niitten ruumiit, jotka tapoit. Minä olen orjasi, herra."
"Sinutko tapasin rannalla?"
"Minut, herra."
Olento oli ilmeisesti uskollinen, sillä se olisi vaivatta voinut hyökätä kimppuuni nukkuessani.
"Hyvä on", sanoin ojentaen käteni uutta nuolevaa suutelemista varten.
Aloin käsittää, mitä tämä merkitsi, ja rohkeuteni kasvoi.
"Missä muut ovat?" kysyin.
"He ovat hulluja. He ovat mielettömiä", sanoi koiraihminen. "He ovat tuolla ja sanovat: 'herra on kuollut; ruoskamies on kuollut. Mereen kävijä on niinkuin me. Meillä ei ole herraa, ei ruoskia, ei tuskien huonetta enää. Kaikki tuo on loppunut. Me rakastamme lakia ja tahdomme sen täyttää; mutta ei enää koskaan ole meillä herraa, ruoskia, tuskien huonetta'. Näin he sanovat, herra, mutta minä tiedän, minä tiedän."
Hapuilin pimeässä koiraihmisen päätä ja taputin sitä ja sanoin vielä kerran:
"Hyvä on."
"Nyt sinä tapat heidät kaikki", sanoi koiraihminen.
"Niin, tapan heidät kaikki, sitten kuin muutama päivä on kulunut ja erinäisiä asioita on tapahtunut. Säästän vain ne, joille sinä haluat armoa, kaikki muut muserran."
"Kenen herra tahtoo tappaa, sen hän tappaa", virkahti koiraihminen äänessään tyytyväinen sävy.
"Ja jotta heidän syntinsä kasvaisi", sanoin, "annan heidän elää hulluudessaan kunnes heidän aikansa on täyttynyt. Heidän ei vielä tarvitse tietää, että minä olen herra."
"Herran tahto on suloinen", sanoi koiraihminen rotunsa nöyryydellä.
"Mutta yksi heistä on rikkonut", sanoin minä. "Hänet minä tapan heti kun hänet kohtaan. Kun sanon sinulle 'tuossa hän on' on sinun käytävä hänen kimppuunsa. — Ja nyt minä menen miesten ja naisten joukkoon, jotka ovat kokoontuneet tuonne."
Majan aukko pimeni hetkeksi koiraihmisen astuessa ulos. Minä seurasin häntä ja tulin melkein samaan paikkaan, missä olin ollut silloin kuin Moreau koirineen tuli minua kiinniottamaan. Mutta nyt oli yö, ja vieressäni oleva rotko oli pikimusta. Aurinkoisen vihreän rinteen asemesta näin punaisen tulen, jonka ääressä liikkui kumaroita, kummallisia olentoja. Etäämpänä muodostivat paksujen puitten mustat latvat tumman kehyksen tälle kuvalle. Kuu nousi parhaillaan rotkon reunan yläpuolelle, ja sumujuova kulki kuin silta yli sen pinnan. Sumu oli kuumasta lähteestä nousevaa höyryä.
"Seuraa minua", sanoin rohkaisten mieleni, ja vierekkäin astuimme edelleen välittämättä tummista olennoista, jotka majojen ovilta minua katselivat.
Ei kukaan tulen äärellä istujista yrittänytkään tervehtiä — useimmat eivät mieltänsä osottaen olleet näkevinäänkään minua. Etsin katseillani hyenasikaa, mutta sitä ei näkynyt. Tulen ääressä istui kumarassa parikymmentä eläinihmistä keskenään lörpötellen ja tuleen tirkistellen.
"Hän on kuollut, hän on kuollut, herra on kuollut", kuulin apinaihmisen sanovan oikealta puolen minua. "Tuskien huone on poissa — ei ole enää tuskien huonetta."
"Hän ei ole kuollut!" sanoin kovalla äänellä. "Hän näkee nytkin meidät!"
He hätkähtivät. Kaksikymmentä silmäparia tähysti minuun.
"Tuskien huone on poissa", lisäsin minä, "mutta se palaa takaisin. Te ette näe mestaria, mutta hän näkee teidät ylhäältä."
Varmuuteni hämmästytti heitä. Eläin saattaa olla sekä villi että viisas, mutta valehtelemiseen tarvitaan ihminen.
"Mies käsi siteessä puhuu merkillisiä asioita", lausui muuan eläinihminen.
"Minä sanon teille, että totuus on sanojeni mukainen!" sanoin. "Mestari ja tuskien huone palaavat takaisin. Voi sitä, joka rikkoo lakia vastaan!"
He töllistelivät hämmästyksissään toisiinsa.
Teeskennellyn välinpitämättömänä aloin kaivella kirveelläni hiekkaa. He katselivat tekemiäni syviä uria.
Satyyri lausui epäilevänsä; vastasin hänelle; muuan pilkullisista kummituksista lausui vastaväitteitään ja vilkas keskustelu syntyi tulen ääressä.
Hetki hetkeltä tulin yhä vakuutetummaksi siitä, että voin tuntea oloni varmaksi. Puhuin heille nyt ilman epäröintiä, joka aluksi oli minua kiusannut, kun olin niin kiihdyksissäni. Tunnin kuluttua olin todella saanut monet heistä uskomaan puhuneeni totta, mutta useimmat olivat kuitenkin kahden vaiheella.
Tähystin tarkkaan vihollistani, hyenasikaa, mutta se ei näyttäytynytkään. Toisinaan saatoin hätkähtää epäilyttävän liikkeen takia, mutta luottamukseni kasvoi kuitenkin hetki hetkeltä.
Kuun alkaessa painua taivaanrantaan alkoivat he toinen toisensa perään haukotella (näyttäen mitä eriskummallisimpia hampaita kuutamossa) ja vetäytyivät vähitellen majoihinsa solassa.
Peläten pimeyttä ja äänettömyyttä seurasin heitä, tietäen varsin hyvin, että olin paremmassa turvassa monen kuin yhden ainoan kanssa heistä.
Täten alkoi pisin jakso oleskelustani tohtori Moreaun saarella.
Tuosta yöstä saarelta lähtööni asti sattui vain yksi ainoa tapaus, joka on maininnan arvoinen, vaikkakin yhtä mittaa sattui epämiellyttävyyksiä ja koko oloni oli vain yhtämittaista kiusallista epävarmuutta.
Sivuutan siis tuon ajan ja kerron vain yhden tapahtuman niitten kymmenen kuukauden ajalta, jotka vietin eläinkansan parissa, noitten puoliksi ihmismäisten eläinten hyvänä ystävänä. Muistissani on paljon, josta voisin kertoilla — asioita, joista antaisin oikean käteni, jos sillä voisin unohtaa ne. On kummallista — kun sitä nyt ajattelen — kuinka pian noitten kuvatusten tavat tarttuivat minuun ja saavutin heidän luottamuksensa. Luonnollisesti riitelin toisinaan heidän kanssaan ja ruumiissani on vieläkin heidän hampaittensa jälkiä, mutta hyvin pian hankki terävä kirveeni ja kivenheittotaitoni tarpeellisen arvovallan minulle.
Bernhardilais-koiraihmiseni uskollisuus oli arvaamattoman hyödyllinen minulle. Huomasin, että noitten olentojen kunnioituksenkäsitys hyvin yksinkertaisesti perustui vain kykyyn aikaansaada syviä haavoja. Kerskumatta voin sanoa, että saavutin eräänlaisen esivalta-aseman eläinkansan keskuudessa. Joku heistä, joita jossakin kiistassa olin pahasti haavottanut, kantoi tosin kaunaa minua kohtaan, mutta nämä tunteet purkautuivat vain irvistyksiin selkäni takana.
Hyenasika vältti minua ja minä olin aina varuillani sen takia. Koiraihmiseni, joka ei koskaan väistynyt viereltäni, vihasi ja pelkäsi sitä sanomattomasti, ja todella luulen, että tämä oli perussyy tuon olennon uskollisuuteen.
Pian huomasin, että hyenasika oli maistanut verta ja kulkenut leopardi-ihmisen jälkiä. Se rakensi itselleen pesän jonnekin metsään ja eli yksinäisyydessä.
Kerran koetin saada eläinkansan lähtemään sen ajoon, mutta siihen puuttui minulta mahtia. Monta kertaa koetin yllättää hyenasian pesäänsä, mutta se oli aina liiaksi viekas, se joko näki tai vainusi minut ja pääsi aina pakoon. Se teki jokaisen metsäpolun epävarmaksi sekä minulle että eläinkansalle, asettumalla väijyksiin. Koiraihminen tuskin uskalsi jättäytyä seurastani.
Ensimäisen kuukauden kuluessa oli eläinkansa jokseenkin ihmismäinen, ensi aikaan verraten, ja vieläpä voin kiittää itseäni siitä, että he eivät ainoastaan sietäneet minua, vaan vieläpä olivat ystävällisiäkin. Pieni punertava olio oli hassunkurisesti minuun kiintynyt ja alkoi seurata minua kaikkialle, mutta apinaihminen suututti minua. Se väitti — koska sillä oli viisi sormea — olevansa ainoa vertaiseni ja jutteli koko joukon tunkeilevaa roskaa. Muuan seikka näytti minusta hauskalta. Sillä oli mielikuvituksellinen kyky yhdistellä uusia sanoja. Sen mielestä kai kieli oli vain sitä varten, että voitaisiin lörpötellä joukottain eri nimityksiä. Hän nimitti sitä "suuriksi ajatuksiksi", erotukseksi "pienistä ajatuksista" — eli tavallisista terveistä arkiharrastuksista. Jos lausuin jotakin, jota se ei ymmärtänyt, oli sen tapana ylistää suuresti sanojani ja pyytää minua toistamaan ne. Se opetteli ne ulkoa ja rehenteli sitten niillä — yhdistäen ne joihinkin tolkuttomiin sanoihin — muitten keskuudessa. Kaikkea yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää piti se arvottomana. Minä keksin muutamia hullunkurisia "suuria ajatuksia" hänen erikoiskäyttöään varten. Luulen nyt, että tuo apinaihminen oli typerin olento, minkä koskaan olen nähnyt, se oli kehittänyt inhimillisen typeryyden ihmeellisen pitkälle, menettämättä silti hitustakaan apinan luonnollisesta yksinkertaisuudesta.
Näin oli, kuten sanottu, ensi viikkojen aikana eläinkansan parissa ollessani. Tuona aikana pitivät ne kunniassa "lain" määräämiä tapoja, ja käyttäytyivät varsin kunnollisesti.
Kerran löysin toisen hyenasian raateleman kaniinin — siinä kaikki.
Vasta toukokuussa huomasin heidän esiintymisensä ja puheensa todellisesti muuttuneen. Heidän äänensä muuttui karkeammaksi ja heidän haluttomuutensa jutteluun lisääntyi.
Apinaihmisen lörpöttely kasvoi, mutta se muuttui yhä epäselvemmäksi, yhä apinamaisemmaksi Muutamat taas näyttivät kokonaan menettävän puhekykynsä, vaikkakin he vielä ymmärsivät, mitä heille sanoin. Voitteko kuvitella mielessänne puheen, joka kerran on ollut selvä ja puhdas, muuttuvan kurkkuäänteiksi, menettävän sävynsä ja merkityksensä ja palautuvan yksityisiin äänteisiin?
Pystyssä käynti alkoi heistä myöskin olla yhä vaikeampaa. Yllätin usein jonkun heistä nelin ryömin liikkumasta ja kykenemättömänä enää pystyyn nousemaan. He häpesivät tätä kyvyttömyyttään. He alkoivat yhä kömpelömmin pitää esineitä käsissään, alkoivat juoda ja syödä yhä enemmän eläimen tavalla j.n.e. Muistin, mitä Moreau oli sanonut itsepintaisesta eläimellisestä verestä. He vaipuivat yhä nopeammin takaisin entiseen eläimen tilaansa.
Muutamat heistä — panin erikoisesti merkille, että nämä kaikki olivat vaimonpuolta — alkoivat halveksia häveliäisyyden lakeja, yleensä ollenkaan häpeilemättä. Toiset taas yrittivät, vieläpä aivan julkisestikin, hyökkäillä yksiavioisuutta vastaan. Laki menetti yhä enemmän arvovaltaansa. En halua enempää kosketella tätä epämieluista aihetta.
Koiraihmiseni muuttui huomaamatta koiraksi uudelleen. Se tuli yhä mykemmäksi ja hiljaisemmaksi, karvaisemmaksi ja nelijalkaisemmaksi. Tämä tapahtui niin vähitellen, että tuskin huomasinkaan muutosta toverista vierelläni lönkyttäväksi koiraksi.
Kun huolimattomuus ja epäjärjestys päivä päivältä vain lisääntyivät, muuttui majojen välinen kujanne, joka ei koskaan ollut ollut miellyttävä, niin inhottavaksi, että jätin sen, muutin saaren päinvastaiselle puolelle ja rakensin puitten oksista majan Moreaun aituuksen mustien raunioitten keskelle. Huomasin, että muinaisten kauhujen ja tuskien muisto teki tämän paikan minulle turvallisimmaksi eläinihmisten mahdollisilta pahoilta aikeilta.
Olisi mahdotonta yksityiskohdittain kuvailla noitten kuvatusten rappeutumista — mitenkä heidän ihmisominaisuutensa päivä päivältä heikkenivät, mitenkä he heittivät vaatteet ja peitteet päältään, mitenkä karva alkoi peittää heidän paljaita jäseniään, kuinka heidän otsansa muuttui yhä luisummaksi ja heidän kasvonsa yhä kuonomaisemmaksi, kuinka minusta lopuksi tuntui kauhealta edes muistellakaan, että aluksi olin pitänyt heitä melkein ihmisinä.
Muutos tapahtui hitaasti, mutta ehdottomasti. Mitään äkkinäistä muutosta en huomannut kanssakäymisessämme. Vielä saatoin oleskella heidän parissaan aivan turvallisena, koska heidän luisumisensa eläintä kohti ei osottanut minkäänlaista eläimellisen vaiston äkillistä esiinpurkautumista.
Mutta minä aloin pelätä, että tämä purkautuminen pian saattaisi tapahtua. Koiraihmiseni seurasi minua majaani, ja hänen valppauttaan sain kiittää siitä, että toisinaan voin nukkua rauhassa. Pikku punertava eläinihminen jätti minut lopuksi arkana ja levottomana, palatakseen entiseen elämäänsä puitten oksille. Olimme juuri sillä asteella, jota voidaan verrata eläintenkesyttäjän "onnellisiin perheisiin", jos hän onnistuttuaan kesyttää erilaisia eläimiä elämään yhdessä jättäisi ne oman onnensa nojaan.
Tietystikään näistä olennoista ei tullut sellaisia villieläimiä, joita lukija on nähnyt eläintarhoissa, tavallisia karhuja, susia, tiikereitä, härkiä, sikoja ja apinoita. Niissä oli aina jotain omituista, Moreau kun aina oli sekottanut eri eläinlajeja toisiinsa. Joku niistä oli ehkä pääasiallisesti kissamainen, toinen taas härkämäinen, mutta kaikissa oli myöskin toisen eläimen piirteitä, siis jonkinlaista yleistettyä eläimellisyyttä, joka tuli esiin erinäisistä taipumuksista. Sangen usein kummastutti minua myöskin ihmismäisyyden häipyvät jäännökset, esim. tilapäinen puhekyvyn palautuminen, etukäpälän odottamaton kätevyys, kömpelö yritys kävellä pystyssä.
Minussakin oli täytynyt tapahtua omituisia muutoksia. Vaatteeni olivat vain kellahtuneita riepoja, joitten välistä päivän parkitsema nahka paistoi. Tukkani tuli pitkäksi ja takkuiseksi. Väitetäänpä vieläkin, että katseeni on omituisen terävä ja huomioissaan nopea.
Alussa vietin valoisan ajan päivästä lounaassa olevan lahden rannalla, tähystäen jotakin laivaa ulapalta. Toivoin ja rukoilin saavani nähdä sellaisen. Otaksuin, että Ipecacuanha palaisi vuoden kuluessa, mutta sitä ei kuulunut.
Viisi kertaa näin taivaanrannalla purjeen ja kerran höyrylaivan savun, mutta ainoakaan noista aluksista ei tullut saarelle. Joka kerta sytytin rovion, joka minulla aina oli varalta valmiina, mutta arvattavasti luultiin sitä vain tulivuorenpurkaukseksi, joista saari oli tunnettu.
Vasta syys- tai lokakuussa aloin ajatella lautan rakentamista.
Käsivarteni oli tällöin jo parantunut, joten saatoin taas käyttää kumpaakin kättäni.
Ensiksi tuntui avuttomuuteni kamalalta. En koskaan ollut tehnyt timperin työtä, ja päivä toisensa perästä kului yrityksiini kaataa puita ja liittää niitä yhteen.
Minulla ei ollut tähän työhön köysiä eikä muitakaan soveliaita aineksia. Köynnöskasvit eivät olleet kyllin vahvoja eikä notkeita, ja huolimatta kaikesta tieteellisestä kasvatuksestani en kyennyt niitä siksi tekemään.
Yli viikon pöyhin aituuksessa ja veneitten palopaikalla etsien nauloja ja muita metallinpalasia, joita voisin käyttää lautantekoon. Joskus tuli joku saaren olennoista katselemaan puuhiani, juosten heti tiehensä huutaessani sille.
Alkoivat sitten sateet ja myrskyt ja ukonilmat, jotka suuresti haittasivat työtäni, mutta lopuksi sain lauttani kuitenkin valmiiksi.
Olin peräti ihastunut siihen. Mutta kun aina olin ollut epäkäytännöllinen, olin rakentanut sen kauas rannasta, ja ennen kuin olin sen saanut vedetyksi vedenrajaan, oli se hajonnut. Ehkäpä onnekseni en sitä veteen saanut. Mutta lautan hajotessa oli epätoivoni niin suuri, että monta päivää istuin rannalla ja mietin kuolemaa.
Mutta koskaan ei minua kuitenkaan haluttanut kuolla, ja muuanna päivänä sattui jotakin, joka varotti minua antamasta päivien kulua tällä tavoin typerään toimettomuuteen.
Lojuin majaani ympäröivän muurin varjossa, kun tunsin jotakin kylmää paljailla kantapäilläni.
Kääntyessäni näin tuon pienen punertavan olennon vilkuilevan silmillään.
Se oli jo aikaa sitten menettänyt puhekykynsä, ja pikku eläimen vikkelyys ja hieno karva olivat päivä päivältä kasvaneet. Lyhyet kynnet olivat tulleet yhä pitemmiksi. Huomatessaan, että olin sen nähnyt, päästi se ähisevän äänen, astui kappaleen matkaa viidakkoon päin ja katsoi minuun.
Ensiksi en käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta sitten juolahti mieleeni, että hän ehkä halusi minua mukaansa. Seurasinkin häntä, vaikkakin hyvin hitaasti, sillä päivä oli tavattoman kuuma. Saavuttuaan puitten luo kiipesi olento puuhun, sillä se liikkui nopeammin puitten oksilla ja niistä riippuvilla köynnöksillä kuin maassa.
Yhtäkkiä näin tallatulla paikalla hirveän näyn. Koiraihmiseni makasi kuolleena maassa, ja sen vieressä oli pitkällään hyenasika epämuodostuneilla kynsillään repien vielä värisevää lihaa, kaluten sitä ja muristen mielihyvästä.
Lähestyessäni tuota petoa nosti se päätään ja katsoi minuun, huulet paljastivat sen veriset hampaat ja se murisi uhkaavasti. Se ei ollut peloissaan eikä häpeissään, viimeinenkin ihmisyyden pisara oli siitä hävinnyt. Astuin askelen lähemmäs ja kohotin revolverini — lopultakin oli peto käsissäni!
Eläin ei aikonutkaan paeta, sen korvat vetäytyivät taaksepäin, niskakarvat nousivat pystyyn ja se kyyristyi syöksyyn.
Tähtäsin sitä silmäin väliin ja ammuin.
Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi peto, suoraan minun päälleni. Kaaduin maahan kuin keila. Peto hapuili kynsillään kurkkuani. Kaaduin sen alle, mutta onneksi sattui laukaus, ja peto oli kuollut jo hypätessään.
Kömmin inhottavan elukan alta, nousin vavisten ja katsoin sen värisevää ruumista.
Olin siis päässyt siitä vaarasta, mutta käsitin, että se ei ollut ainoa. Kahta innokkaammin aloin rakentaa uutta lauttaa. Työ tekijäänsä neuvoo, ja onnistuin yhä paremmin, mutta suurin vaikeuteni oli kuitenkin vesiastian keksiminen. Jos saarella olisi ollut savea, olisin yrittänyt savenvalajan ammattia.
Sillä välin tähystelin edelleen merelle, ja lopulta näin purjeen lähenevän saarta.
Sytytin heti suuren valkean, enkä malttanut edes syödä tai juoda, vaan seisoin yhä päivän ja tulen paahteessa, kunnes päätäni alkoi pyörryttää. Huomasin purjeen kuuluvan pienehköön alukseen, mutta lopuksi peitti yön pimeys sen silmiltäni.
Koko yön lisäsin puita rovioon, ja aamun koitteessa oli purje tullut lähemmäksi, ja näin nyt, että se oli laivaveneen lokerttipurje. Kaksi miestä istui veneessä, toinen etukeulassa, toinen peräsimessä. Huusin ja melusin, mutta he eivät näyttäneet kuulevan. Vene purjehti merkillisesti, vuoroin se nousi tuuleen, vuoroin laski. Lopuksi ajautui se maihin lahden rannalle, sata metriä aituuksesta. Juoksin veneen luo. Miehet olivat kuolleet ja jo niin mädänneet, että ruumiit hajosivat koskettaessani niihin. Toinen oli punatukkainen, aivan kuin _Ipecacuanha_n kapteeni, ja veneen pohjalla oli likainen valkoinen kapteenin lakki.
Seisoessani veneen vieressä lähestyi kolme saaren kuvatusta nuuskien minua. Minut valtasi kammo, astuin veneeseen ja työnsin sen vesille. Kaksi pedoista, susia, tuli lähemmäs kuono väristen ja kiiluvin silmin; kolmas oli tuo inhottava hirviö, karhun ja härän sekotus.
Nähdessäni noitten surkeitten olentojen lähenevän ja kuullessani niiden murisevan toisilleen paljastaen välkkyvät hampaansa, valtasi minut mieletön kauhu. Laskin purjeen alas, tartuin airoihin ja sousin kauemmas lahdelle. En voinut edes katsahtaa taakseni.
Nukuin yön veneessä riutan ja saaren välissä, ja aamulla täytin veneessä olevan astian lähdevedellä. Niin kärsivällisenä kuin suinkin kykenin olemaan tuossa tilanteessa kokosin hedelmiä ja ammuin kaksi kaniinia kolmella viimeisellä patruunallani. Petojen pelosta olin kätkenyt veneen erääseen riutan poukamaan.