IX LUKU.
Kansa marssii.
Hän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta juomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli keltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti suloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi hänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen oveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut sanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen takana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin aivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat, salaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina häneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta ovesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista kovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka heikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi jatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham, seuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän antavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.
Hän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten äkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.
"Sanokaa minulle!" huusi hän. "Missä minä olen? Missä minä olen?"
Toiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. "Missä minä olen?"
Silmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.
"He eivät ole kertoneet hänelle mitään", huudahti nuori tyttö.
"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!" huusi Graham.
"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta".
Hän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi siitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän korotti jälleen ääntään. "Minä olen ollut kolme päivää hereillä — kolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä on rauhattomuuksia — onko tämä Lontoo?"
"On", vastasi nuori mies.
"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa salissa? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Se kai kohdistuu jollain tavalla minuun. Miten, sitä en tiedä. Minun mielestäni on maailma nukkumiseni aikana tullut hulluksi, tai minä olen sitä. Mitä nuo neuvosherrat Atlaan patsaan juurella ovat? Miksi koettivat he myrkyttää minua?"
"Saadakseen teidät vaipumaan tainnuksiin", vastasi keltapukuinen mies. "Estääkseen teitä sekaantumasta asioihin".
"Mutta miksi?"
"Siksi että te olette Atlas, sire", sanoi keltapukuinen mies. "Maailma lepää teidän harteillanne. He hallitsevat sitä teidän nimessänne".
Salissa oli melu vaiennut ja kuului vaan yksi ainoa yksitoikkoinen ääni. Äkkiä syntyi siellä pauhaava melu; kuului jyriseviä huutoja ja eläköönhuutoja ja töminää, tuhannet riemunhuudot kuuluivat, korkeat ja kimeät äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi meluksi, niin että syrjähuoneessa olevat eivät kuulleet toistensa huutojakaan.
Graham seisoi ja koetti epätoivon kiihkolla päästä selvyyteen kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut. "Neuvosto", mutisi hän, sitten johtui hänen mieleensä nimi, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. "Mutta kuka on Ostrog?" kysyi hän.
"Hän on järjestäjä — kapinan järjestäjä. Meidän johtajamme — teidän nimessänne".
"Minunko nimessäni? — Ja te? Miksei hän ole täällä?"
"Hän — on valinnut meidät. Minä olen hänen veljensä — hänen velipuolensa, Lincoln. Hän tahtoo että te ensin näyttäytyisitte täällä kansalle ja sitten tulisitte hänen luokseen. Sen vuoksi lähetti hän meidät. Hän on tuulimoottorien päävirastossa, hän on sen johtaja. Kansa on liikkeellä".
"Teidän nimessänne", huusi nuorempi mies. "Kansaa on hallittu, sorrettu, poljettu. Mutta vihdoinkin —"
"Minunko nimessäni! Minun nimessäni! Valtias?"
Samalla hiljeni hälinä salissa ja nuori mies voi saada äänensä kuuluviin; hän oli kiihoittunut, suuttunut ja punaisen kotkannokan ja pienten viiksiensä alta kuului kova, terävä ääni. "Ei kukaan odottanutkaan teidän heräävän. Nuo tyrannit olivat ovelia. Mutta te yllätitte heidät. He eivät tietäneet, pitikö heidän myrkyttää, hypnotiseerata vai surmata teidät".
Salista kuuluva huuto keskeytti taas kaiken.
"Ostrog on tuulimoottorien toimistossa valmiina. — Taistelu on jo alkanut".
Mies, joka oli kutsunut itseään Lincolniksi lähestyi nyt häntä. "Ostrogilla on omat aikeensa. Luottakaa häneen. Me olemme järjestyneet, kaikki on valmiina. Me otamme lentokoneiden lähtöasemat haltuumme —. Ehkä se jo on tehtykin. Sitten —"
"Tässä yleisessä amfiteaatterissa", sanoi keltapukuinen mies kerskaillen, "ei ole kuin pieni osa meitä. Meillä on viisi myriaadia harjoitettua väkeä —"
"Meillä on aseita", huusi Lincoln. "Meillä on suunnitelmat valmiina, meillä on johtomies. Heidän poliisinsa ovat jo peräytyneet kaduilta ja sulkeutuneet —" Lauseen loppu hukkui hälinään. "Nyt tai ei koskaan. Neuvosto vapisee — se ei voi luottaa edes harjoitettuun väkeensä —"
"Kuulkaa, miten kansa kutsuu teitä!"
Grahamin sielu oli kuin kuutamoyö, vuoroin liikkui siellä synkkiä ja toivottomia pilviä, vuoroin valaisi sen kirkas ja loistava valo. Hän oli maailman herra, mutta sulava lumi oli myöskin kastellut hänet likomäräksi. Saamiensa vaikutelmien joukossa oli kaksi, jotka olivat hänen mielestään aivan toistensa vastakohtia; toiselta puolelta oli olemassa Valkoinen Neuvosto, voimakas, järjestynyt, harvalukuinen, tuo sama Valkoinen Neuvosto, jonka käsistä hän juuri äsken oli päässyt pakenemaan, toiselta puolelta taas rajaton kansajoukko, ihmispaljous, jonka kasvoja ei hän edes voinut erottaa ja joka huusi hänen nimeään ja kutsui häntä valtijaaksi. Edellinen oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, jälkimmäinen, joka pienen oven toisella puolella riemuitsi, oli hänet vapauttanut. Mutta miksi kaikki oli juuri näin, sitä hän ei voinut käsittää.
Ovi aukeni. Lincolnin ääni hukkui huutoihin ja niiden ohella ryntäsi huoneesen joukko ihmisiä, jotka kiihkein liikkein tulivat häntä ja Lincolnia kohden. Ulkoa kuuluvat huudot selittivät, mitä he tahtoivat. "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!" kuului tavan takaa keskeltä melun. Toiset äänet huusivat: "Hiljaa! Alallanne!"
Graham katsoi avoimesta ovesta ja hän näki pitkän, kaidan osan salista, jossa lainehti loputon määrä huutavia olentoja, miehiä ja naisia, heiluttaen käsissään sinisiä vaatteita. Useat seisoivat, eräs ruskeihin ryysyihin verhottu laiha mies seisoi penkillä heiluttaen mustaa vaatetta. Graham näki innostuksen ja odotuksen kuvastuvan nuoren tytön silmiin. Mitähän tuo kansa odotti häneltä. Hän oli huomaavinaan, että hälinän luonne oli muuttunut, että sen keskeltä kuului rytmikästä kohinaa. Grahamin oma mielialakin muuttui. Ensi hetkessä ei hän voinut selvitellä itselleen, minkä vaikutuksen hän tunsi. Se oli ensiksi kyllä pakokauhua, mutta se haihtui. Hän koetti saada puhettaan kuuluviin, tietääkseen, mitä häneltä vaadittiin.
Lincoln huusi hänen korvaansa, mutta hän ei saanut sanoista selvää. Kaikki, paitsi tuo tyttö, viittoivat saliin päin. Nyt hänelle selvisi, mikä muutos oli hälinässä tapahtunut. Tuo suuri kansanjoukko lauloi. Se ei ollut yksinomaan laulua, ääniä yhdisti ja kannatti voimakas soitto, joka muistutti urkujen ääntä, ja siihen yhdistyi torvien räikeä ääni, lippujen liehunta ja mahtavan sotamarssin vauhti ja lento. Ja kansa polki jalallaan tahtia — tram, tram.
Toiset lykkäsivät häntä ovea kohden ja hän totteli koneellisesti. Tuon laulun voima tuki, rohkaisi ja innostutti häntä. Sali avautui hänen eteensä ja kaikkialla liehui kankaita laulun rytmin mukaan.
"Viittokaa heille", sanoi Lincoln. "Viittokaa heille".
"Hänen täytyy", sanoi ääni hänen toisella puolellaan, "saada tämä". Ja kynnyksellä heitettiin hänen harteilleen ja kiinnitettiin hänen kaulaansa pehmeille laskoksille laskeutuva musta viitta. Hän vapautui heistä ja seurasi Lincolnia. Aivan vieressään näki hän tuon harmaapukuisen tytön, joka innostuneen näköisenä oli valmis häntä seuraamaan. Sillä hetkellä oli tuo punastuva, innostuva tyttö Grahamille koko kansan laulusydän. Hän astui alkovista esiin. Heti hänen ilmestyttyään vaikeni laulu ja puhkesi suunnattomaan huutoon. Lincolnin taluttamana kulki hän viistoon näyttämön poikitse yleisöön päin.
Sali oli avara ja monipuolinen — parvekkeita, riviä, kohoavia amfiteaatteri-istuimia ja suuria holvikaarroksia. Etäällä, ylhäällä oli suunnattoman suuren valtauoman aukko täynnä huutavaa kansaa. Koko tuo kansanpaljous muodosti yhden kokonaisuuden. Muutamat olennot erottautuivat joukosta, vetivät Grahamin huomion hetkiseksi puoleensa ja katosivat jälleen joukkoon. Lavan edessä, kolmen miehen olkapäillä, istui komea hajahapsinen nainen heiluttaen viheriäistä sauvaa. Tämän ryhmän vieressä eräs ryppyinen sinipukuinen vanhus pysyttelihe vaivoin paikallaan ja taaempana huusi eräs aivan kalju mies hampaaton suunsa ammollaan. Eräs ääni lausui tuon loihtusanan: "Ostrog". Kaikki muu vaikutti himmeästi Grahamin mieleen paitsi tuo rytmikäs laulu. Kansa säesti sitä poljennollaan — astuen tahdissa tram, tram, tram, tram, tram. Viheriäiset aseet heiluivat, välkkyivät ja painuivat alas. Sitten hän näki, että lähinnä lavaa olevat alkoivat liikkua suurta holviaukkoa kohden huutaen: "Neuvostoon!" Tram, tram, tram, tram. Hän viittoi kädellään ja huuto tuli kahta kertaa voimakkaammaksi. Hän muisti huutaneensa: "eteenpäin!" Suunsa lausui sankarillisia sanoja, joita ei kukaan kuullut. Hän viittoi vielä kerran holvia kohden huutaen: "eteenpäin!" Nyt ei enää poljettu laulun tahtia, vaan astuttiin eteenpäin; tram, tram, tram, tram. Joukossa oli täysi-ikäisiä miehiä, vanhuksia, nuoria, liehuvapukuisia naisia käsivarret paljaina. Uuden ajan miehiä ja naisia! Ylelliset puvut, risaiset ryysyt liehuivat yhdessä vallitsevan sinisen värin keskellä. Suuri musta lippu vietiin oikealle. Hän näki sinipukuisen neekerin, ryppyisen keltapukuisen vaimon; sitten ryhmä kookkaita vaaleatukkaisia, valkoihoisia sinipukuisia miehiä kulki teatraalisesti hänen ohitseen. Hän huomasi myöskin kaksi kiinalaista. Kookas, kellertävä ihoinen, tummatukkainen, kirkassilmäinen, kiireestä kantapäähän valkoiseen puettu nuori mies hyppäsi lavalle innostuneena huutaen, ja hyppäsi jälleen alas, liittyi joukkoon katsahtaen taakseen. Päät, hartiat, käsissä olevat aseet aaltoilivat eteenpäin marssin tahdissa.
Useat kasvot erottautuivat joukosta, katseet yhtyivät ja he katosivat jälleen. Miehet viittoivat hänelle huutaen yksityisiä lauseita, joita hän ei kuullut. Useimpien kasvot olivat punaisia, mutta kalpeitakin näkyi joukossa. Tauditkin ilmenivät heidän joukossaan, ja moni häntä kohden ojennettu käsi oli laiha ja voimaton. Uuden ajan miehiä ja naisia! Omituinen ja outo kansanjoukko! Kun kansan virta kulki hänen ohitseen oikealle päin, saapui ylempää salista uusia, jotka täyttivät edellisten paikat; tram, tram, tram, tram. Holvien ja käytävien kaiku vahvisti ja monisti yksiäänistä laulua. Sekaisin miehet ja naiset kulkivat rivissä; tram, tram, tram, tram. Koko avara maailma tuntui marssivan. Tram, tram, tram, tram; Graham tunsi suonien ohimoillaan takovan tahdissa. Joukko lainehti eteenpäin, uusia kasvoja esiintyi yhä runsaammin.
Tram, tram, tram, tram; Lincoln viittasi hänelle ja hän kääntyi holvia kohden astuen vaistomaisesti laulun tahdissa. Hän tuskin tiesi mitä liikkeitä hän teki, hän oli kokonaan laulun lumoissa. Joukko, liikkeet ja laulu, kaikki kulki samaan suuntaan, kansanvirta kulki alaspäin, kunnes taakseen katsovien kasvot olivat hänen jalkojensa tasalla. Hän huomasi, että hänelle tehtiin tilaa, että hänen ympärilleen muodostui kunniavartiosto ja että Lincoln kulki hänen oikealla puolellaan. Uudet tulokkaat liittyivät vartiostoon ja yhä enemmän estivät häntä näkemästä kansaa. Hänen edellään kulki mustapukuinen vartiosto, kolme miestä rivissä. Kulkue kulki avonaista tietä myöten, pitkin pylväistöä, jonka alapuolella kansanjoukko riemuiten tervehti häntä. Hän ei tietänyt minne häntä vietiin, eikä hän sitä halunnutkaan tietää. Hän katsahti taakseen suureen valoloistavaan saliin päin. Tram, tram, tram, tram.