Kun nukkuja herää: Romaani

by H. G. Wells

XII LUKU.

Ostrog.

Graham käsitti nyt asemansa paljoa selvemmin. Hän harhaili vielä pitkän aikaa. Puheltuaan vanhuksen kanssa oli hän päässyt täydellisesti selville tuosta Ostrogista ja tiesi mitä hänen nyt tuli tehdä. Yksi asia oli päivän selvää, se nimittäin, että kapinoitsijoiden pääosaston oli onnistunut mainiosti salata hänen katoomisensa. Mutta joka hetki odotti hän saavansa kuulla, että hän oli kuollut tai että Neuvosto oli jälleen saanut hänet vangiksi.

Eräs mies seisahtui hänen eteensä. "Oletteko kuullut?" kysyi hän.

"En!" vastasi Graham vavisten.

"Melkein dozandi", sanoi mies, "melkein dozandi miestä!" ja juoksi edelleen.

Joukko miehiä ja tyttöjä juoksi pimeässä huutaen ja tehden kiihkeitä liikkeitä: "Antautunut! Antautunut!" "Dozandi miestä!" "Kaksi dozandia". "Ostrog eläköön! Ostrog eläköön!" Äänet loittonivat ja kävivät epäselviksi.

Toinen huutava parvi seurasi. Jonkun aikaa kuunteli hän vaan noita ohitseen kiitäviä huutoja. Hän epäili, puhuivatko kaikki englanninkieltä. Hän kuuli lauseita, jotka tuntuivat englanninkielen murteelta, neekerien puhetavalta, niin sekavaa ja puutteellista kieltä se oli. Hän ei uskaltanut kysellä keneltäkään. Hänessä varmeni se ajatus, mikä hänellä oli jo ennen ollut kansasta ja taistelusta, ja minkä hän vanhuksen puheiden kautta oli saanut Ostrogista. Vähitellen vasta hän ymmärsi, että kaikki nämät ihmiset iloitsivat Neuvoston sortumisesta, ja että Neuvosto, joka oli niin voimakkaasti ajanut häntä takaa, olikin heikompi näistä kahdesta puolueesta. Ja jos niin oli asian laita, mitä seurauksia se tuottaisi hänelle? Monta kertaa hän arkaili ottaa tarkkaa selvää asioista. Kerran hän jo kääntyi ja seurasi pitkän matkaa erästä pyylevää, lyhyttä, ystävällisen näköistä miestä, mutta hän ei uskaltanut kysellä häneltä.

Hänelle johtui mieleen, että hän voisi tiedustella, missä on "tuulimoottorien" toimisto, olkoon tuo "tuulimoottorien toimisto" sitten mitä tahansa. Ensi kertaa kysyttyään kehoitettiin häntä jatkamaan matkaansa Westminsteriin päin. Seuraavalla kerralla neuvottiin häntä kulkemaan erästä kujaa myöten. Häntä käskettiin sitten kulkemaan aivan toista tietä kuin tähän asti — sillä eihän hän ollut tuntenut mitään muuta kulkutietä — ja laskeutumaan keskikadun portaita alas pimeälle kadulle. Siellä koki hän muutamia seikkailuja; ensiksi kohtasi hän epäilyttävän olennon, jota hän ei voinut nähdä ja joka karkealla äänellään puhui kummallista vieraalta kieleltä kuulostavaa murretta; se oli sanatulva, jossa siellä täällä vilahti englanninkielisiä sanoja, luultavasti oli se sen ajan roskaväen puheenpartta. Sitten läheni toinen, laulava tytön ääni, "tralala tralala". Hän puhutteli Grahamia ja puheensa muistutti hiukan edellisen murretta. Hän väitti kadottaneensa sisarensa, hän painautui häneen päin, aikoi syleillä ja alkoi nauraa. Mutta Graham vastasi hänelle töykeästi ja tyttö katosi jälleen.

Melu alkoi lähetä. Kiihkeästi puhelevia ihmisiä kulki hänen ohitseen. "He ovat joutuneet saarroksiin!" "Neuvosto! Eihän vaan Neuvosto!" "Niin kaduilla kerrottiin". Katu tuntui laajenevan. Äkkiä osui seinä eteen. Hänen edessään oli avonainen paikka, jolle oli kokoontunut kiihtyneitä ihmisiä. Hän kyseli taas tietä eräältä vähäpätöiseltä henkilöltä. "Kääntykää oikealle", sanoi naisen ääni. Hän lähti seinän luota ja töytäsi pientä pöytää vasten, jolla oli lasiesineitä. Grahamin pimeyteen tottuneet silmät huomasivat pitkän pöytärivin. Hän meni niitä kohden. Parin pöydän luota kuuli hän lasien kilinää ja kuuli syötävän. Löytyi siis niin rauhallisia ihmisiä, että he voivat syödä tai ehkäpä varastaa ruokaa itselleen keskellä valtiollista taistelua ja pimeyttä. Ylhäältä, korkealta näki hän äkkiä valon tunkeutuvan puolipyöreästä aukosta. Lähestyessään tätä löysi hän portaat ja joutui galleriaan. Hän kuuli nyyhkytyksiä ja tapasi kaksi pientä tyttöä kyyryllään eräällä kaidepuulla. Tytöt vaikenivat hänen lähestyessään. Hän koetti lohduttaa, mutta he eivät hiiskuneet sanaakaan. Jatkaessaan matkaansa kuuli hän heidän alkaneen uudelleen nyyhkyttää.

Äkkiä osui taas portaat hänen tielleen, ne johtivat suurelle aukolle, ja hän näki valon hohtavan ylhäältä ja astui pimeydestä taas liikkuvalle kadulle. Tätä pitkin kulki huutava kansanlauma. He lauloivat osia vallankumouslaulusta, useimmat heistä aivan väärin. Siellä täällä leimahteli soihtuja luoden väräjäviä varjoja. Hän kysyi taas tietä ja hänelle vastattiin samalla epäselvällä murteella. Vasta kolmannen vastauksen hän ymmärsi. Hän oli kahden penikulman päässä Westminsterista, mutta tietä sinne ei ollut vaikea löytää.

Lähestyessään vihdoin tuulimoottorien toimistoa päätti hän riemuitsevista kulkueista, joita hän kohtasi kaduilla, ilonhuudoista ja lopulta sähkövalon palaamisesta, että Neuvosto oli lopullisesti kukistettu. Eikä missään puhuttu hänen katoamisestaan.

Kaupungin sähkövalon syttyminen vaikutti häikäisevästi. Ensi alussa hän oli soaistu, kaikki hänen ympärillään seisahtuivat ja koko maailma näytti hehkuvan. Valon syttyessä oli hän aivan sen väkijoukon laidassa, joka kiihoittuneina ryhminä täytti tuulimoottorien toimiston läheiset kadut ja tietäessään nyt olevansa kaikkien nähtävänä, tunnettavissa muuttui hänen halunsa päästä Ostrogin luo täydelliseksi kauhuksi.

Häntä tyrkki ja lykki miesjoukko, joiden ääni oli tullut aivan käheäksi hänen nimensä huutamisesta, muutamat olivat saaneet haavoja taistellessaan hänen asiansa puolesta. Tuulimoottorien toimiston ulkoseinällä oli eläviä kuvia, mutta hän ei voinut nähdä niitä, sillä huolimatta kaikista ponnistuksistaan esti kansanjoukko häntä lähestymästä. Sieltä täältä kuulemistaan lauseista päättäen arveli hän niiden esittävän uutisia Neuvoston palatsin edustalla tapahtuvasta taistelusta. Tietämättömyytensä ja epävarmuutensa tekivät hänen liikkeensä hitaiksi ja aroiksi. Hän tuumiskeli, miten hän voisi päästä tämän kansanjoukon läpi. Hän raivasi itselleen tien askel askeleelta tungoksen läpi, kunnes hän huomasi, että keskitieltä lähtevät portaat johtivat rakennuksen sisään. Hän painalti eteenpäin, mutta tungos oli portaiden luona niin taaja, että kesti kauvan ennenkuin hän pääsi perille. Ja sielläkin asettui hänen tielleen kaikellaisia esteitä, ja koko tunti kului kiivaisiin neuvotteluihin ensiksi vartiosalissa ja sitten muissa saleissa, kunnes hän sai erään henkilön viemään kirjelapun sille miehelle, jonka kiihkeimmin olisi luullut haluavan tavata häntä. Ensiksi naurettiin ja pilkattiin häntä; viisastuttuaan tästä kokemuksesta selitti hän vihdoin tuovansa Ostrogille hyvin tärkeitä uutisia. Mitä ne olivat, ei hän tahtonut sanoa. Hänen kirjeensä lähetettiin halveksivaisesti eteenpäin. Pitkän aikaa odotti hän pienessä huoneessa hissin vieressä, kunnes vihdoin Lincoln ilmestyi levottomana, anteeksi pyynnellen ja hämmästyneenä. Hän seisahtui ovensuuhun tarkastamaan Grahamia ja syöksyi sitten hyvin ystävällisesti hänen luokseen.

"Niin", huudahti hän. "Te se olette. Ettekä olekaan kuollut!"

Graham selitti kaikki lyhyesti.

"Veljeni odottaa teitä", selitti Lincoln. "Hän on yksinään tuulimoottorien toimistossa. Me pelkäsimme teidän kaatuneen taistelussa teatterissa. Hän oli aivan onneton — asiat ovat hyvin vaarallisella kannalla, vaikka me kansalle ilmoitammekin toisin — muussa tapauksessa olisi hän rientänyt teidän luoksenne".

He nousivat hissin avulla ylös, tulivat kapeaan käytävään, kulkivat suuren salin läpi väistäen kahta juoksevaa lähettiä, ja tulivat suhteellisesti pieneen huoneesen, jonka ainoana kalustona oli leposohva ja soikea, harmahtava, väriä vaihtava lasilevy, joka riippui alas seinään kiinnitettyjen kannattimien varassa. Lincoln jätti tänne Grahamin, joka alkoi katsella lasilevyllä liikkuvia usvamaisia varjoja, ymmärtämättä niistä mitään.

Hänen huomionsa kiintyi äkkiä kuuluvaan meluun. Kuului huutoja, suunnattoman kansanjoukon riemua, mutta hyvin kaukaa. Se taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin aivan kuin ovi olisi avattu ja suljettu. Viereisestä huoneesta kuului nopeita askeleita ja kalisevaa ääntä, kuten rautaketju olisi kiertänyt pyörän ympäri.

Sitten kuului naispuvun kahinaa ja naisääni sanoi: "Se on Ostrog!"
Pieni kello kilahti, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.

Samassa kuului ääniä, askeleita ja liikuntaa ulkoa. Yhden henkilön askeleet erottautuivat muusta kohinasta ja lähestyivät varmoina ja tasaisina. Verho kohosi hitaasti. Kookas, valkotukkainen mies puettuna kellervään silkkipukuun katseli Grahamia kohotetun käsivartensa alatse.

Hän piteli lyhyen hetken verhoa ylhäällä, antoi sen laskeutua alas ja seisoi sen edessä. Graham huomasi aivan ensiksi hänen leveän otsansa, hyvin vaaleat silmänsä, jotka välkkyivät syvältä valkoisten silmäkulmien alta, kotkannokkansa ja varmapiirteisen, tarmokkaan suunsa. Lihapussit silmien ympärillä, alaspäin kääntyneet suupielet rikkoivat kauniin ulkomuodon ilmaisten, että mies olikin vanha. Graham nousi aivan vaistomaisesti, ja hetkisen seisoivat molemmat miehet vastatusten katsoen toisiinsa.

"Te olette Ostrog?" sanoi Graham.

"Minä olen Ostrog".

"Johtaja?"

"Niin minua kutsutaan".

Vaitiolo alkoi vaivata Grahamia.

"Minä tiedän, että minä saan pääasiassa kiittää teitä pelastuksestani", sanoi hän.

"Me pelkäsimme teidän kaatuneen", sanoi Ostrog. "Tai vaipuneen — ikuiseen uneen. Me olemme kaikin tavoin salanneet — teidän katoamistanne. Missä te olette ollut? Miten tulitte tänne?"

Graham kertoi kaiken lyhyesti.

Ostrog kuunteli sanaakaan sanomatta.

Hän hymähti. "Tiedättekö, mitä minä paraillaan tein, kun minulle ilmotettiin teidän saapuneen?"

"Sitä en voi arvata".

"Valmistin sijaista teille".

"Minun sijaistani?"

"Me valitsimme teidän näköisenne miehen. Me aijoimme hypnotiseerata hänet, jotta hänen olisi helpompi näytellä osaansa. Meidän täytyi se tehdä. Tämän kapinan menestys riippui siitä, että te olitte herännyt, elossa ja kuuluitte meihin. Juuri nyt on suuri kansanjoukko keräytynyt teatteriin vaatien teitä sinne. He eivät luota. Kai te tiedätte — jotain asemastanne?"

"Hyvin vähän", sanoi Graham.

"Teidän asemanne on seuraava". Ostrog astui pari askelta ja kääntyi. "Te omistatte täydellisesti", sanoi hän, "yli puolet maailmasta. Seurauksena siitä on se, että te olette tavallaan kuningas. Teidän valtanne on rajoitettu tuhannella eri tavalla, mutta te olette kuitenkin kaikista korkein, hallituksen populäärisin symbooli. Tuo Valkoinen Neuvosto, Hoitoneuvosto niinkuin sitä kutsuttiin —"

"Minä olen saanut siitä kuulla pääasiat".

"Millähän tapaa".

"Minä tapasin erään lavertelevan vanhuksen".

"Minä ymmärrän… Massat — se sana on saanut alkunsa teidän ajaltanne — ja arvaattehan että meillä on massoja — pitävät teitä todellisena hallitsijana. Samoin teidänkin aikananne monet sekoittivat kruunun ja vallan. Yli koko maapallon ovat massat tyytymättömiä hoitoneuvoston toimintaan. Pääasiassa on se tuo ijänikuinen sota, joka työväellä on kurjuutta, kurinpitoa ja kykenemättömyyttä vastaan. Mutta teidän Neuvostonne on toden totta menetellyt väärin. Muutamissa asioissa, nimittäinkin Työkomppanian järjestämisessä ovat ne menetelleet kaikkea muuta kuin viisaasti. He ovat tuoneet lukemattomia tekosyitä esiin. Ja me toisetkin kansalliseen puolueesen kuuluvat hommasimme uudistuksia — kun te heräsitte. Jos se olisi ollut järjestetty, niin ei se olisi voinut tulla sopivammalla hetkellä". Hän hymyili: "Yleinen mielipide, ajattelematta pitkää untanne, oli jo ajatellut herättää teidät ja pyytää teidän apuanne ja — silloin!"

Hän kuvasi liikkeellä kapinan puhkeamista ja Graham nyökäytti osottaakseen ymmärtävänsä.

"Neuvosto hätääntyi — riitaantui keskenään. Sitä he ovatkin aina tehneet. He eivät voineet päättää, mitä he tekisivät teille. Tiedättehän, miten he sulkivat teidät vankilaan?"

"Tiedän. Tiedän. Ja nyt — olemmeko voittaneet?"

"Olemme. Me olemme todellakin voittaneet. Tänä yönä, viidessä nopeassa tunnissa. Me iskimme äkkiä joka taholta. Tuulimoottorien väki, työkomppania ja sen miljoonat katkaisivat kahleensa. Me olimme ottaneet haltuumme aeropiilit".

Hän vaikeni. "Niin", sanoi Graham, arvaten että aeropiilit olivat ilmalaivoja.

"Se oli välttämätön varokeino. Muuten he olisivat paenneet. Koko kaupunki nousi kapinaan, melkein kaksi kolmannesta otti siihen osaa! Kaikki siniset, kaikki yleiset palvelijat, paitsi viittä aeronautia ja noin puolta punaisesta poliisistosta. Teidät pelastettiin, ja heidän omat katupoliisinsa — noin puolet heistä saarrettiin Neuvoston palatsiin — hajoitettiin, vangittiin tai surmattiin. Koko Lontoo on teidän — nyt. Kaikki muu paitsi Neuvoston palatsi."

"Puolet heidän puolelleen jääneistä punaisista poliiseista kaatui koettaessaan mielettöminä saada teidät uudelleen vangiksi. He kadottivat järkensä kadottaessaan teidät. He ryntäsivät täysin voimin teatteriin. Silloin me katkaisimme heiltä paluutien palatsiin. Tämä yö on todellakin ollut voiton yö. Kaikkialla loistaa teidän tähtenne. Vielä eilen —, hallitsi Valkoinen Neuvosto niinkuin se on grossin vuotta, puolitoista sataa vuotta, hallinnut, ja sitten kuiskataan pari sanaa, miehet tarttuvat kaikkialla aseihin, ja äkkiä — näin!"

"Minä tiedän hyvin vähän", sanoi Graham. "Minä otaksun —. Minä en aivan selvästi käsitä taistelun menoa. Selittäkäähän minulle. Missä on Neuvosto? Missä tapahtuu taistelu?"

Ostrog astui huoneen halki, kuului napsahdus ja äkkiä oli koko huone, paitsi tuo soikea lasilevy, pimeänä. Ensi alussa Graham säikähti.

Sitten näki hän, että tuo harmaa lasilevy kuvasti väriä ja muotoja, se oli kuin suuri ikkuna, josta näkyy outo maisema.

Ensiksi oli hänen aivan mahdotonta arvata, mitä tämä maisema oli. Näkyi harmaan talvipäivän valaisema maisema. Kuvan yli ja kuten näytti puolimatkassa katsojan ja etäisimmän kohdan välillä oli vaakasuorassa paksu kiiltävästä metallilangasta punottu paksu johtoköysi. Suurien tuulimoottorien rivit, suuret välimatkat, siellä täällä olevat pimeät aukot muisti hän nähneensä paetessaan Neuvoston palatsilta. Hän näki järjestyneen rivin punapukuisia miehiä marssivan mustapukuisten miesten vartioimana, ja hän ymmärsi jo ennenkuin Ostrog oli hänelle selittänytkään, että hän näki Lontoon laajan katon. Yöllinen lumi oli kadonnut. Hän arveli, että tämä peili oli jonkimmoinen uusi muodostus entisajan camera obscurasta, mutta hänelle ei tätä selitetty. Vaikka punaisten miesten rivi kulkikin vasemmalta oikealle, niin katosi se kuvasta pois vasemmalla. Hän ensiksi ihmetteli sitä, mutta sitten huomasikin hän, että koko kuva liikkui panoraaman tavoin soikean peilin yli.

"Kohta näette taistelun", sanoi Ostrog hänen vieressään. "Nuo punapukuiset ovat vankia. Tämä on Lontoon katto — kaikki talot muodostavat nykyään yhden ainoan kokonaisuuden. Kadut ja avonaiset paikat ovat nyt katetut. Teidän aikanne tyhjiä, tarpeettomia paikkoja ei löydy enää".

Joku peilin polttopisteen ulkopuolella oleva varjosi puoleksi peilin. Se näytti mieheltä. Kuului metallin helähdys, varjo peitti hetkiseksi koko soikean peilin, aivan kuin linnun silmäluomi peittää sen silmän, ja sitten kuva taas selveni. Ja nyt näki Graham miesten juoksevan tuulimoottorien alitse, käyttäen aseita, joista välähti kirkas valo ja sauhua. He riensivät yhä taajempana joukkueena oikealle päin, huitoen käsiään — he näyttivät huutavan, mutta kuva pysyi äänettömänä. He ja tuulimoottorit kulkivat hitaasti ja tasaisesti peilin pinnan yli.

"Nyt", sanoi Ostrog, "näette Neuvoston palatsin", ja hitaasti tuli musta kuilu näkyviin kiinnittäen Grahamin huomion puoleensa. Kohta huomasi hän, että se ei ollutkaan mikään tavallinen kuilu, vaan mustunut ammottava aukko, rakennusten välillä, josta pieniä sauhupatsaita nousi harmaata talvitaivasta kohden. Suuren rakennuksen rauniot, pilarit ja särkyneet koristeet kohosivat peloittavina tästä pimeästä, ammottavasta aukosta. Ja tämän palatsin jätteillä kiipeili, hyppieli ja kiehui lukematon miesparvi.

"Tämä on Neuvoston palatsi", sanoi Ostrog. "Heidän viimeinen linnoituksensa. Ja nuo mielettömät tuhlasivat ampumavaroja, joilla he olisivat voineet vastustaa meitä koko kuukauden ajan, räjäyttääkseen ympärillä olevat rakennukset, siten muka — estääksensä meidän hyökkäystämme. Kuulittehan räjähdyksen? Se särki puolet kaupungin ruuduista".

Ostrogin puhellessa huomasi Graham raunioiden lomitse kohoten niitä korkeammalle valkoisen suunnattoman suuren rakennuksen. Tämä rakennus oli eristetty ympäristöstään säälimättömästi hävittämällä kaikki sen lähellä olevat talot. Mustat aukot näyttivät, missä hävitys oli kulkenut tietään; suurten salien katot olivat pudonneet alas ja niiden loistava sisustus näkyi talvipäivän hämärässä, ja pitkin särkyneitä seiniä riippui katkenneita johtoja ja vääntyneitä metalliköysien ja lankojen päitä. Tämän hävityksen keskellä liikkui pieniä punaisia pilkkuja, punapukuisia Neuvoston puolustajia. Tavan takaa heikot, haihtuvat tulet valaisivat näitä varjoja. Ensi hetkellä näytti Grahamista siltä, että hyökkäys oli tekeillä tätä yksinäistä valkoista rakennusta vastaan, mutta sitten huomasi hän, että hyökkääjien puolue ei lähestynytkään, vaan kätkeytyen niiden raunioiden taakse, jotka ympäröivät tätä punapukuisten viimeistä suojusvarustusta, ampuivat taukoamatta heitä kohden.

Ja tuskin kymmenen tuntia sitten oli hän seisonut ilmavaihtokoneen alla pienessä huoneessa tässä palatsissa ajatellen, mitähän maailmassa tapahtuu!

Tarkemmin katsoessaan tätä sotakohtausta, joka hiljaa kuvastui peilin keskustaan, huomasi Graham, että tuon valkoisen rakennuksen joka puolella oli raunioita, ja Ostrog alkoi lyhyin lausein selittää, miten palatsin puolustajat olivat panneet tämän hävityksen toimeen suojellakseen itseään hyökkäyksen tapahtuessa. Hän puhui välinpitämättömällä äänellä siitä suunnattomasta mieshukasta, jonka tämä hyökkäys oli maksanut. Hän näytti väliaikaisen ruumishuoneen laaditun sinne, missä kuhisi haavureita kuten muurahaisia pitkin sitä paikkaa, jossa ennen oli ollut liikkuva katu. Hän oli paljoa innostuneempi selittäessään Neuvoston palatsin eri osia, ja hyökkääjien asemia. Muutamassa hetkessä pääsi Graham täydellisesti selville siitä kansalaissodasta, joka riehui Lontoossa. Eilen puhjennut taistelu ei ollut mikään meluisa kapina, ei taistelu erivoimaisten vastustajien välillä, vaan mainiosti järjestetty valtakaappaus. Ostrog oli hämmästyttävän tarkoin arvannut kuinka kaikki päättyisi; hän näytti tuntevan jokaisen niiden mustan tai punaisen pilkun tehtävän, jotka kapuilivat raunioiden keskellä.

Hän ojensi kätensä valoisan kuvan yli ja osotti Grahamille huonetta, josta hän oli paennut, ja näytti kesken raunioita tietä, mitä myöten hän oli paetessaan kulkenut. Graham tunsi onkalon, jossa sadeuoma oli, ja tuulimoottorit, joiden alla hän oli ollut piilossa välttääkseen ilmalaivaa. Muu osa hänen pakotiestään oli räjähdyksen sattuessa kadonnut. Hän katseli kerta vielä Neuvoston palatsia, joka jo puoliksi oli siirtynyt peilistä pois, ja näki oikealla puolella kohoavan kukkulan, jolla olevat kirkot ja tornit hämärinä ja etäisinä liukuivat esiin.

"Ja Neuvosto on todellakin kukistettu?" sanoi hän.

"On", vastasi Ostrog.

"Ja minä —. Onko se totta, että minä —?"

"Te olette maailman herra".

"Mutta tuo valkoinen lippu —"

"Se on Neuvoston lippu — maailman hallituksen lippu. Se laskeutuu. Taistelu on päättynyt. Hyökkäys teatteria vastaan oli heidän äärimmäinen voimanponnistuksensa. Heillä on ainoastaan tuhatkunta miestä ja niistäkin osa aikoo tulla meidän puolellemme. Heillä on vähän ampumavaroja. Ja me uudistamme entiset keksinnöt. Me valamme kanuunoita".

"Mutta — sanokaahan. Onko tämä kaupunki koko maailma?"

"Oikeastaan on tässä kaikki se, mitä heillä on vallastaan jälellä. Toiset kaupungit ovat joko meidän kanssamme nousseet kapinaan tai valmistelevat hyökkäystä. Teidän heräämisenne teki ne epävarmoiksi ja lamautti voimat".

"Mutta onhan Neuvostolla lentokoneita? Miksei se ole paennut niiden avulla?"

"Heillä oli. Mutta suuri osa aeronauteista oli kapinan syttyessä meidän puolellamme. He eivät tahtoneet antautua vaaraan taistelemalla yhdessä meidän kanssamme, mutta he eivät tahtoneet taistella meitä vastaankaan. Yli puolet heistä oli meidän puolellamme ja toiset tiesivät sen. Neuvostolla oli yksi ainoa käytettävänään teidän paetessanne. Tunti sitten — me tapoimme miehen, joka ajoi teitä takaa. Heti alussa otimme me haltuumme kaikki ilmalaivojen lähtöasemat kaikissa kaupungeissa ja siten olemme seisauttaneet ja valloittaneet kaikki aeroplaanit, ja mitä tulee muutamiin pienempiin lentokoneisiin, jotka lähestyivät — sillä muutamat uskalsivat sen tehdä — niin suuntasimme niitä kohden taajan ja voimakkaan tulen, joka esti niitä lähestymästä Neuvoston palatsia. Jos ne olisivat laskeutuneet alas, eivät ne enää olisi voineet kohota ilmaan, sillä maanlaatu teki sen mahdottomaksi. Me hävitimme useita, useat antautuivat; muutamat lensivät mannermaalle päin etsien ystävällistä kaupunkia, jos vaan voivat ennättää sinne ennen kuin koneen voima loppuu. Useat näistä miehistä joutuivat mielellään vankeuteen, sillä siten olivat he turvassa. Ei ole erittäin hauskaa pudota lentokoneen kanssa alas. Tältä puolelta ei Neuvosto saa mitään apua. Sen päivät ovat luetut".

Hän kääntyi taas soikean peilin puoleen näyttääkseen Grahamille, mitä hän tarkotti lentoasemilla. Neljä lähinnä olevaa näkyivät etäältä epäselvästi aamun usvassa. Mutta Graham huomasi, että ne olivat suunnattoman suuria verrattuina alhaalla oleviin rakennuksiin.

Ja kun peilikuva taas siirtyi, saattoi Graham jälleen nähdä sen aukeaman, jonka yli punapukuiset äsken olivat marssineet, sitten mustat rauniot, ja vielä kerran piiritetyn palatsin valkoiset seinät. Se ei enää näyttänyt synkältä rakennukselta, vaan loisti päivänvalossa, sillä aamu-usva oli haihtunut. Piirittäjät olivat hetkeksi tauonneet taistelusta, eivätkä punapukuiset enää ampuneet.

Siten näki yhdeksännentoista vuosisadan mies tuossa kuvastavassa peilissä suuren kapinan viimeisen kohtauksen, näki asemansa vahvistettavan väkivallan avulla. Häntä vapisutti ajastellessaan, että tämä oli nyt hänen maailmansa, eikä se toinen, joka oli hänen takanaan; että tämä ei ollut vaan näytelmää, joka saavuttaa huippukohtauksensa ja katoo sitten; että tässä maailmassa se osa olemassaoloa, mikä hänellä vielä oli jälellä, kuului hänelle velvollisuuksineen, vaaroineen ja tehtävineen. Hän kääntyi alkaen jälleen kysellä. Ostrog vastasi, mutta sanoi sitten äkkiä. "Nämät asiat selitän minä teille sitten myöhemmin. Tällä hetkellä on meillä — velvollisuuksia. Kansa on kerääntynyt kaupungin joka puolelta liikkuvia katuja myöten tälle taistelupaikalle, hallit ja teatterit ovat tungokseen asti täynnä. Te saavuitte juuri oikeaan aikaan. He huutavat haluavansa nähdä teitä. Kaikkialla tahdotaan teitä nähdä. Pariisissa, New-Yorkissa, Chikagossa, Denverissä, Caprissa — tuhannet kaupungit ovat nousseet kapinaan, ovat epävarmoja ja vaatimalla vaativat saada nähdä teitä. Jo useita vuosia on vaadittu herättämään teidät ja nyt, kun se on tapahtunut, ei kukaan tahdo sitä uskoa."

"Mutta enhän minä voi lähteä."

Ostrog vastasi huoneen toiselta puolen ja soikeaan lasiin syntyvä kuva himmeni valon äkkiä syttyessä huoneessa. "Onhan meillä kinetotele-fotografia", sanoi hän. "Kun te täällä kumarratte kansalle — niin yli maanpallon myriadit ja taas myriadit ihmiset istuen koolla pimeissä saleissa näkevät teidän sen tekevän. Kuva esiintyy mustana ja valkoisena — ei tällaisena kuin tämä. Ja te kuulette heidän huutonsa yhtyvän näiden huutoon täällä."

"Meillä on tätä varten eräs optillinen keksintö", sanoi Ostrog, "jota käyttävät muutamat näyttelijät ja tanssijattaret hyväkseen. Se on oleva teille uutta. Kirkas valo osuu teihin, he eivät näe teitä itseään vaan suurennetun kuvanne, joka kuvastetaan valkoiselle pinnalle — niin että etäimmällä parvekkeella oleva henkilö voi laskea, jos tahtoo, silmäripsenne".

Graham teki äkkiä kysymyksen, jota hän epätoivoisena oli tuuminut.
"Paljoko Lontoossa on asukkaita?" sanoi hän.

"Kaksikymmentä kahdeksan myriadia?"

"Mitä?"

"Yli kolmekymmentä kolme miljoonaa".

Tämä määrä oli suurempi kuin Graham saattoi kuvitellakaan.

"Teidän täytyy puhua heille jotain", sanoi Ostrog. "Teidän ei tarvitse pitää puhetta, joksi te sitä kutsutte, vaan sanoa sana, joksi me sitä kutsumme — joku lause, kuusi tai seitsemän sanaa. Jotain hyvin varmaa ja selvää. Esimerkiksi — 'Minä heräsin ja sydämeni kuuluu teille'. Sellaista kansa kaipaa".

"Kuinka tuo lause kuului?" kysyi Graham.

"'Minä heräsin ja sydämeni kuuluu teille'. Sitten kumarratte — kumarratte kuninkaan tavoin. Mutta ensin täytyy teidän saada itsellenne musta puku — musta on teidän värinne. Muistattehan lauseen? Sitten poistuvat he kyllä kotiaan".

Graham epäröi. "Minä olen vallassanne", sanoi hän.

Ostrog oli ehdottomasti samaa mieltä. Hän mietti hetken, kääntyi verhoon päin ja antoi lyhyitä määräyksiä näkymättömille palvelijoille. Melkein heti tuotiin musta puku, se oli aivan samallainen kuin teatterissa saamansa puku. Heittäessään sen harteilleen kuuli hän viereisestä huoneesta kimakkaa kellon soittoa. Ostrog kääntyi kysyvän näköisenä palvelijan puoleen, näytti sitten äkkiä muuttavan mielipidettä, siirsi verhoa syrjään ja poistui.

Hetkisen seisoi Graham nöyrän palvelijan seurassa kuunnellen Ostrogin poistuvien askelten ääntä. Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia ja nähtiin miesten juoksevan pois. Verho siirrettiin syrjään ja Ostrog palasi hyvin kiihottunut ilme kasvoillaan. Hän astui nopeasti huoneen poikki, sammutti valon, tarttui Grahamin käsivarteen ja osotti hänelle peiliä.

"Juuri samassa, kun me käänsimme sille selkämme", sanoi hän.

Graham näki hänen etusormensa suurena ja mustana osottavan Neuvoston palatsia. Ensi aluksi ei hän ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Sitten huomasi hän, että lipputanko, jossa oli liehunut valkoinen lippu, olikin tyhjä.

"Mitä tarkotatte —?" kysyi hän.

"Neuvosto on antautunut. Heidän valtansa on ainiaaksi loppunut".

"Katsokaa!" sanoi Ostrog ja osotti mustaa vaatetta, joka nytkähdellen nousi pitkin tyhjää lipputankoa ja alkoi liehua ilmassa.

Soikea kuva hämärtyi, kun Lincoln siirsi verhon syrjään ja astui huoneesen.

"Kansa käy levottomaksi", sanoi hän.

Ostrog piteli yhä kiinni Grahamin käsivarresta.

"Me olemme nostattaneet kansan kapinaan", sanoi hän. "Me annoimme heille aseita. Ainakin tänään on heidän tahtonsa meille laki".

Lincoln piti verhoa ylhäällä, jotta Graham ja Ostrog pääsivät sen alitse kulkemaan.

Mennessään halliin päin näki Graham ohikulkiessaan pitkän rivin valkoisia huoneita, jonne sinipukuiset miehet veivät arkun tapaisia laatikoita ja jossa lääkärin punaisiin pukuihin verhotut miehet riensivät paikasta toiseen. Tästä huoneesta kuului huutoa ja valitusta. Hän näki tyhjän, verisen vuoteen ja toisia vuoteita, joilla virui verisiä, siteillä sidottuja miehiä. Tämän kaiken näki hän ainoastaan vilahdukselta kulkiessaan erästä parveketta myöten, sitten astuivat he holvin kautta ja he jatkoivat matkaansa hallia kohden.

Kansan kohina läheni, se kuului ukkosen jyrinältä. Mustia lippuja liehui, sinisiä vaatteita ja ruskeita ryysyjä häilyi ilmassa ja hän näki hallien lähellä olevan teatterin aukenevan pitkän käytävän päässä. He tulivat yhä lähemmäksi. Hän tunsi teatterin, se oli sama, jonne hän ensiksi oli tullut, jossa hän viimeksi oli nähnyt valomeren ja pimeyden paetessaan punaisen poliisin tieltä. Tällä kertaa tuli hän saliin pitkin parveketta, joka kulki hyvin ylhäällä näyttämön yläpuolella. Teatteri oli taas kirkkaasti valaistu. Hän etsi käytävää, jonka kautta hän oli paennut, mutta hän ei voinut sanoa, mikä se oli noista monesta samallaisesta aukosta; ei hän myöskään nähnyt kumoon kaadettuja tuolia, eikä rikkiammuttuja istuimia, sillä tungos oli niin tavattoman suuri. Lukuun ottamatta näyttämöä täytti kansa teatterin ääriään myöten. Ylhäältä katsottuna näytti teatteri alueelta, joka oli täynnä vaaleanpunaisia pilkkuja, sillä kaikki katsoivat ylöspäin häntä kohden. Tullessaan Ostrogin seurassa syntyi hiljaisuus, laulu vaikeni, yhteinen jännitys lopetti kaiken sekasorron. Joka ainoa näistä myriadista olennosta näytti katsovan häneen.

XIII Luku.

Vanhan järjestelmän loppu.

Grahamin laskujen mukaan oli juuri keskipäivä silloin, kun Neuvoston valkoinen lippu laskettiin alas. Mutta muutamia tuntia kului, ennenkuin antautuminen muodollisesti oli ennättänyt tapahtua, ja lausuttuaan nuo "sanansa", vetäytyi hän uuteen huoneustoonsa tuulimoottorien toimistoon. Viimeisten kahdentoista tunnin taukoamaton jännitys oli tavattomasti uuvuttanut häntä, hän ei ollut enää edes uteliaskaan; hetkisen istui hän paikallaan toimettomana ja velttona tuijottaen eteensä, ja vaipui piankin uneen. Kaksi lääkärinapulaista herätti hänet tuoden hänelle virkistäviä aineita, jotta hän jaksaisi kestää uusia ponnistuksia. Juotuaan heidän rohtojaan ja kylvettyään heidän neuvostaan kylmässä vedessä, tunsi hän mielenkiintonsa ja tarmonsa palautuvan, ja oli hän heti valmis ja halukas seuraamaan Ostrogia useita penikulmia kulkien pitkin käytäviä ja hisseissä ollakseen läsnä kohtauksessa, jossa Valkoisen Neuvoston valta lopullisesti päättyi.

Heidän tiensä kulki monen monituisen rakennuksen läpi. Lopulta saapuivat he tielle, jonka päässä avautui heidän eteensä soikea paikka; päivän valaisemien pilvien alla kohosi Neuvoston palatsin rauniot. Suunnaton riemunhuuto kuului Grahamin korviin. Sen jälkeen kulki Graham seurueineen pitkin rakennuksien kattoja raunioiden vieritse. Avara arena näkyi Grahamin edessä, se näytti vielä omituisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin soikeasta peilistä katsoessaan.

Tämä melkein amfiteatterin muotoinen alue oli yli penikulman levyinen. Auringon säteet kultasivat sen vasemman puolen ja oikean puolen muodot näkyivät kylmän selvinä varjossa. Neuvoston harmaana muista eroavan palatsin katolla liehui antautumisen musta lippu hitaasti heleää päivää vastaan. Huoneet, salit, käytävät ammottivat niin outoina, katkenneita metallijohtoja riippui sikinsokin raunioiden keskellä. Suuret määrät poikkinaisia, kiemurtelevia johtoja riippui vesiheinän tavoin kaikkialla ja alhaalta kuului lukemattoman kansanjoukon huuto, kumeaa jyrinää ja torvien räikeää pauhinaa. Suunnaton hävitys ympäröi tuota suurta valkoista rakennusta, näkyi särkyneitä ja mustuneita massoja, Neuvoston käskystä perustuksiaan myöten räjäytetyn tehtaan rauniot, kasottain rautaisia rakennuskannattimia, jättiläismäisiä tiilikasoja ja kokonaisia metsiä katkenneita pilareita. Siellä täällä, tämän kamalan hävityksen keskellä kuohui ja kimalteli vesi, ja etäällä näkyi raunioiden välitse, miten kahdensadan jalan korkeudelta pulppusi erään laajan rakennuksen raunioista vettä paksusta vesijohtotorvesta, syöksyen kimaltelevana koskena alas. Ja kaikkialla tungeksi kansaa.

Missä vaan oli hiukankaan jalansijaa, liikkui lyhytkasvuista kansaa, ne näkyivät niin perin tarkoin kaikkialla paitsi siellä, missä päivän paiste muutti ne häikäisevällä kullallaan epäselviksi. He kapuilivat pitkin luhistuneita seiniä, he liittyivät parviksi ja ryhmiksi pystyssä olevien pilarien ympärille. He kulkivat pitkin kehänmuotoista rauniorengasta. Ilma oli täynnä heidän huutojaan, kun he tungeksivat keskustaa kohden.

Neuvoston palatsin ylimmät kerrokset näyttivät autioilta, sieltä ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Valloittajien musta lippu ainoastaan riippui auringon valaisemana tangossaan. Neuvoston palatsin ympärillä ei näkynyt ruumiita, ne oli joko kansa vienyt pois tai tungos peitti ne. Graham näki muutamia harvoja raunioiden ja virtaavan veden keskellä.

"Suvaitsetteko näyttää itsenne heille, sire?" sanoi Ostrog. "He haluavat niin kiihkeästi nähdä teidät".

Graham epäröi, astui sitten eteenpäin aivan rakennuksen katon reunalle. Hän katsoi alaspäin ja hänen yksinäinen pitkä vartalonsa kuvastui taivasta vastaan.

Vähitellen alkoi raunioille kerääntynyt kansanjoukko nähdä hänet. Pieni ryhmä mustaunivormuisia miehiä kulki esteiden yli Neuvoston palatsia kohden. Pienet mustat päät muuttuivat vaaleanpunaisiksi kääntyessään häneen päin, ja nähdessään aaltoilemisen syntyvän tässä joukossa, arvasi hän niiden huomanneen hänet. Hän arveli täytyvänsä antaa heille jotain elonmerkkiä. Hän kohotti kätensä, viittasi Neuvoston palatsiin päin. Alhaalla äänet yhtyivät, kasvoivat, ja nousivat häntä kohden lukemattomina riemuhuudon aaltoina.

Lännen pilvet olivat muuttuneet sinertävän vihreiksi ja vaalenneet, ja Jupitertähti loisti etelässä, eikä antautuminen ollut vielä loppuunsa suoritettu. Ylhäällä taivaalla tapahtui hitaasti muutos, yö läheni kirkkaana ja kauniina; alhaalla vallitsi tungos, kiihkoilu, kuului vastakkaisia käskyjä, kansa seisahtui, koetettiin saada järjestystä aikaan, ihmiset huusivat keskellä suurta epäjärjestystä. Ennenkuin Neuvosto astui palatsista veivät kantajat sadottain niiden ruumiita, jotka olivat taistelussa kaatuneet palatsin pitkiin käytäviin ja saleihin.

Mustapukuiset vartijat seisoivat molemmin puolin tietä, jota myöten Neuvoston piti tulla, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaikkialla kansaa, se kiipeili palatsin ulkoneville rakennusosille ja ympärillä oleville rakennusten raunioille illan sinertävässä valossa. Vaikka kansa ei huutanutkaan, niin kuului kuitenkin aivan kuin meren pauhinaa sen loiskuessa rantakallioita vastaan. Ostrog oli valinnut erään suunnattoman rauniokasan ja käskenyt kiireimmän kautta laatimaan sille kannattimista ja metalliparruista lavan. Se oli jo pääasiassa valmiina, mutta alhaalla kohisi ja jyskyi suuri joukko koneita luoden valovälähdyksiä illan hämärään.

Lavalla oli korkeampi osa, sille asettui Graham Ostrogin ja Lincolnin seurassa, hiukan taempana seisoi joukko alempia upseeria. Tämän ylemmän lavan ympäri kulki toinen lava hiukan alempana ja sille asettui aseellisen kapinan mustapukuiset vartijat viheriöine aseineen, joiden nimeä Graham ei vielä tietänyt. Hänen ympärillään seisovat huomasivat, miten hän katsoi vuoroin hämärässä raunioille seisovaan kansaan, vuoroin Valkoisen Neuvoston palatsiin päin, josta neuvoston jäsenten piti tulla, sitten ympärillä oleviin raunioihin ja uudelleen taas kansaan. Kansanjoukon huuto paisui pauhaavaksi nieluksi.

Hän näki Neuvoston jäsenten ensi aluksi räpyttävän silmiään tielleen asetettujen sähkölamppujen häikäisevän valon osuessa heihin. He seisoivat pienenä valkoisena ryhmänä palatsin portailla. Neuvoston palatsi oli aivan pimeä. Hän näki heidän lähestyvän ja tuo heidän sata viisikymmentä vuotta sortamansa kansa mutisi uhkaavasti heille. Jota lähemmäksi he tulivat sitä selvemmin näki, miten väsyneitä, kalpeita ja arkoja he olivat. Hän näki heidän sähkövalon häikäisevässä loistossa katsovan häneen ja Ostrogiin. Ja samassa hän muisti miten tylyn kylmästi he olivat katsoneet häneen Atlaksen salissa. Nyt tunsi hän jo muutamia heistä; hänet, joka oli lyönyt kättään pöytään Howardin edessä, kookkaan punapartaisen miehen ja toisen hennon, lyhyen, tumman miehen, jolla oli harvinaisen soikea pääkallo. Hän huomasi kahden kuiskaavan keskenään ja katsovan häneen ja Ostrogiin päin. Heitä seurasi kookas, tumma, komean näköinen mies kulkien alakuloisena eteenpäin. Äkkiä katsahti hän ylöspäin, silmänsä osuivat Grahamiin ja siirtyivät siitä Ostrogiin. Tie, jota myöten he saivat kulkea, oli niin järjestetty, että heidän täytyi tehdä suuri kierros ennenkuin pääsivät niille puuportaille, jotka johtivat lavalle, missä heidän lopullinen vallastaluopumisensa tuli tapahtumaan.

"Mestari! Mestari! Jumala ja mestari!" huusi kansa. "Kuolema neuvostolle!" Graham katsoi tuohon suunnattomaan kansanlaumaan, joka huutaen ulottui hämärässä näkymättömän kauvaksi, sitten siirtyi hänen katseensa vieressään seisovaan, kalpeaan, liikkumattomaan ja vaikenevaan Ostrogiin. Silmänsä osuivat taas Valkoiseen Neuvostoon. Sitten loi hän katseensa jälleen tuttuihin tähtiin, jotka kiiluivat päänsä päällä. Hänen omituinen kohtalonsa selveni niin voimakkaana hänelle. Olikohan tuo elämä kuulunut hänelle, joka vielä oli hänen muistossaan, ja josta oli kulunut kaksi sataa vuotta — ja kuuluiko tämä hänelle?

XIV Luku.

Näkötorni.

Pitkän odotuksen jälkeen ja epäilyksien ja taistelujen kautta oli tämä yhdeksännentoista vuosisadan mies joutunut tämän monimuotoisen maailman herraksi.

Kun hän vapautuksensa ja Neuvoston antautumisen jälkeen heräsi pitkästä unestaan, niin ei hän ensi aluksi tuntenut ympäristöään. Ponnistaen ajatuksiaan löysi hän lopulta muistostaan punaisen langan, ja sen avulla johtuivat kaikki tapahtumat jälleen mieleensä, ensi alussa tosin aivan kuin hän olisi kuullut jonkun uskomattoman tarinan tai lukenut sen jostain kirjasta. Ja ennenkuin ajatuksensa selvenivät, huumasi häntä ilo siitä, että hän oli päässyt pakoon ja hän oli saanut sellaisen loistavan aseman. Hän omisti puolet maailmasta; hän oli maailman herra. Tämä uusi aikakausi oli tavallaan hänen aikakautensa. Hän ei enää udellut itseltään, oliko kaikki näkemänsä vaan unta; hän oli vaan levoton siitä, miten hän pääsee varmuuteen siitä, että kaikki todella oli olevaa.

Nöyrä palvelija auttoi häntä pukeutumaan, ylemmän valvojan johtaessa, joka oli hyvin arvokas, pieni jaapanilaisen näköinen mies, vaikka hän puhuikin englannin kieltä kuten englantilainen. Tämä kertoi hänelle yhtä ja toista asioiden kulusta. Vallankumous oli päättynyt; läpi koko kaupungin oli jo ryhdytty jälleen toimiin ja työhön. Muualla oli Neuvoston kutistuminen otettu ilolla vastaan. Neuvostoa ei suosittu missään ja tuhannet Länsi-Amerikan kaupungit, jotka vielä kahden vuosisadan päästä olivat kateellisia New-Yorkille, Lontoolle ja koko Itä-Amerikalle, olivat nousseet melkein yksimielisesti kapinaan jo kaksi päivää aikaisemmin, heti kun olivat saaneet tiedon Grahamin vangitsemisesta. Pariisissa jatkui vielä taistelua. Koko muu osa maailmaa odotti asiain kehitystä.

Syödessään aamiaista kuului huoneen nurkasta telefoonikellon soitto ja hänen ylin palvelijansa ilmoitti, että Ostrog tiedusteli hyvin levottomana Grahamin vointia. Graham heitti aterioimisen sikseen vastatakseen. Kohta saapui Lincoln ja Graham lausui hänelle toivovansa saada puhua kansalle ja päästä hiukan enemmän selville tästä hänelle niin oudonuudesta elämästä. Lincoln ilmoitti, että kolmen tunnin päästä saapuvat edustavat viralliset henkilöt rouvineen tuulimoottorien johtajan suureen huoneustoon. Mitä tuli Grahamin toivomukseen päästä kulkemaan pitkin kaupungin katuja, niin oli se tällä haavaa kansan kiihkeän mielialan vuoksi mahdotonta. Mutta hän voisi helposti saada kokonaiskuvan kaupungista nousemalla tuulimoottorien tarkastajan näkötorniin. Lincolnin apulainen kyllä oli valmis seuraamaan Grahamia sinne. Lincoln ylisteli apulaisensa kykyä ja pyysi anteeksi sitä, että hän ei voinut lähteä matkaan, sillä kiireelliset hallinnolliset työt kutsuivat häntä.

Tämä näkötorni oli korkeammalla kuin suurimmat tuulimoottorit, se oli ainakin tuhannen jalkaa kattoja korkeammalla ja sen muodosti pieni rautatelineiden ja rautaköysien tukema lava. Graham nostettiin sinne pienessä hississä. Puolimatkassa oli pieni galleria, josta uloni joukko — alhaalta katsottuna hyvin pienen näköisiä — tuubia, liikkuen hitaasti kehässä parvekkeen ulointa reunaa myöten. Nämät olivat speculoita, jotka olivat yhteydessä tuulimoottorien hoitajan peilin kanssa ja jommoisesta Ostrog oli näyttänyt Grahamille hänen uutta valtakuntaansa. Jaapanilainen apulainen astui edeltä ja hän vietti melkein tunnin siellä kysellen ja saaden vastauksia.

Ilmassa tuntui jo kevään tulo. Tuuli tuntui lämpimältä. Taivas oli heleän sininen ja avaran Lontoon päällys kimalteli aamuauringon valossa. Ilma oli puhdas sauhusta ja usvasta ja oli leuto kuten vuoristoilma.

Lukuunottamatta Neuvoston palatsin ympärillä olevaa epäsäännöllisen soikeaa aukkoa ja antautumisen liehuvaa mustaa lippua, niin ei avarassa kaupungissa mikään muistuttanut kapinaa, joka yhden yön ja päivän kuluessa oli muuttanut koko maailman kohtalon. Kansaa kokoontui yhä vielä raunioille ja korkea areena paljaan taivaan alla, josta rauhanaikoina aeroplaanit lähtivät Europan ja Amerikan kaupunkeihin, oli mustanaan ihmisiä. Kaidalla sillalla, joka oli laadittu raunioille, liikkui työmiehiä koittaen yhdistää palatsin kaabelia ja johtolankoja muun kaupungin kanssa, jotta Ostrogin pääkortteeri voitaisiin toistaiseksi siirtää tuulimoottorien toimistosta palatsiin.

Muuten oli päivän valaisema alue aivan autio. Niin suuri oli sen rauha verrattuna sen alla oleviin sekasortoisiin alueihin, että katsellessaan sitä Graham unohti ne tuhannet ihmiset, jotka näkymättöminä tuon lasikaton alla tuossa melkein maanalaisessa sokkelossa, viruivat kuolleina tai kuolemaisillaan yöllä saamistaan haavoista, unohti tilapäiset sairashuoneet, lääkärit, haavurit, rammat, nopeasti liikkuvat kantajat, unohti kaikki uutuudet, ihmeet ja kummat, jotka olivat hänelle näyttäytyneet sähkövalossa. Hän tiesi, että tuolla alhaalla noilla lukemattomilla muurahaisten teillä oli vallankumous saanut voiton, että musta oli kaikkialla saavuttanut ylivallan, mustat koristeet, mustat liput, mustat nauhat kaikkialla joka kadulla. Ja täällä vapaan päivän valossa taisteluhyörinän yläpuolella, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyörivät monet Neuvoston hallituksen aikana laaditut tuulimoottorit rauhallisesti, tehden taukoamatonta työtään.

Kauvempana, jokaisella kukkulalla ja mäellä, joilla ennen lehtoja, huviloita, kirkkoja, hotellia ja maalaiskartanoita näkyi puiden lomitse, oli nyt samallaisia tuulimoottoria kuin muuallakin ja niiden sivuissa ilmoituksia, noita uuden ajan jättiläismäisiä tunnusmerkkiä. Ja tuulimoottorit pyörivät ja hankkivat taukoamatta sitä voimaa, joka virtasi kaikissa kaupungin suonissa. Ja niiden juurella kulkivat ruokatrustin lukemattomat karjalaumat yksinäisten paimentensa ja vahtiensa vartioimina.

Ei missään tuttua muotoa, joka olisi eronnut tuosta jättiläismäisestä yhtenäisestä rakenteesta. Paavalin katedraali oli vielä olemassa ja useimmat Westminsterin rakennuksista, mutta ne olivat näkymättömissä, sillä tämän suuren aikakauden kupukaarrokset peittivät ne. Thames virta ei enää hopeanhohtavana virraten tuottanut vaihetusta tähän laajan laajaan kaupunkiin; janoisat vesijohdot nielivät jokaisen pisaran, ennenkuin ne pääsivät uomaansa. Virran entinen uoma oli jaoitettu ja syvennetty, merivesi täytti sen nyt, ja venheet kuljettivat tehtaisiin raaka-aineita aivan työmiesten eteen. Etäämpänä välkkyi hämärästi taivaan ja maan välillä laaja mastometsä, sillä kaikki liikenne, joka ei vaatinut suurempaa nopeutta, toimitettiin purjelaivoilla pitkin maanpalloa, ja se kauppatavara, jolla oli kiire, toimitettiin perille pienillä nopeakulkuisilla, voimakkaiden moottorien käyttämillä laivoilla.

Kukkuloiden yli johti laaja vesijohto merivettä likaviemäreihin. Kolmeen eri suuntaan johti teitä, joilla liikkui harmaita pilkkuja. Ensi näkemältä päätti Graham mennä niitä katsomaan. Mutta sitten päätti hän sen tehdä ensin purjehdittuaan ilmalaivoilla. Seuralaisensa selitti, että nämät tiet muodosti kaksi eri sadan metrin levyistä pintaa, joita kumpaakin käytettiin tavaran kuljettamiseksi samaan suuntaan. Näiden uusien teiden pinta oli tehty uudesta keinotekoisesta aineesta, nimeltä eadhamite ja sen mukaan kuin hän voi arvostella oli se läpikuultavaa, karaistua lasia. Pitkin näitä teitä kiisi oudon hurjaa vauhtia pieniä gummipyöräisiä ajoneuvoja: jotkut olivat yksipyöräisiä, toisissa taas oli kaksi tai neljä pyörää, ja ne kulkivat yhden ja kymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Rautatiet olivat kadonneet, muutamia penkereitä oli vielä olemassa siellä täällä vanhanaikuisine kiskoineen. Usein olivat ne vaan perustuksena eadhamiteille.

Eräs erikoinen asia herätti hänen huomiotaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjoiseen ja etelään näkyi suuria ilmapalloja ilmoitustauluineen muodostaen sekavan sarjan pitkin aeroplaanien kulkuteitä. Ainoatakaan aeroplaania ei näkynyt. Yksi ainoa aeropiili leijaili korkealla sinitaivaalla pienenä pilkkuna liidellen suurissa kaarissa kukkuloiden ympäri.

Graham oli jo kuullut erään asian, jota hänen oli hyvin vaikea kuvitella, sen nimittäin, että melkein kaikki pienet kaupungit ja kylät olivat kadonneet. Siellä täällä ainoastaan, hänen ymmärryksensä mukaan, oli hotellia muistuttava jättiläisrakennus, joka peitti useamman kilometrin suuruisen alueen ja oli säilyttänyt sen kaupungin nimen, jonka sijalle se oli tullut. Hänen seuralaisensa selitti, että sellainen muutos oli tullut aivan välttämättömäksi. Entinen järjestelmä oli siroittanut pitkin maata lukuisia maatiloja ja aina neljän viiden kilometrin päässä oli jonkun ylhäisen herran tilus; siellä missä oli majatalo, suutarin mökki, kauppapuoti ja kirkko oli samalla kylä. Noin kahdentoista kilometrin etäisyydellä oli huvilakaupunki, jossa asui lainvalvoja, viljan-, kankaan-, rihkamankauppiaat, satulasepät, eläinlääkärit, lääkärit, verhoilijat, kankurit y.m. Mutta ei mitenkään kymmentä, kahtatoista kilometria kauvempana, sillä sen matkan voi helposti suorittaa päästäkseen kaupunkiin asioille, puolet matkasta sinne ja puolet takaisin. Mutta kun rautatiet joutuivat pois käytännöstä ja niiden sijaan tuli kepeät junat ja kaikki uudet automoottori-ajoneuvot, jotka olivat astuneet junien ja hevosten sijaan, ja kun myöhemmin alettiin laatia teitä puusta, kautsukista, eadhamitesta ja muista kestävistä mutta elastisista aineista, niin katosi kokonaan tarve käydä niin usein kaupungissa. Ja suuret kaupungit kasvoivat. Ne vetivät puoleensa työmiehiä tarjoten yhtämittaista työtä ja työnantajia saadakseen helposti ja taukoamatta työvoimia käytettäväkseen.

Kun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen moninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi, ihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun papisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat kaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin sivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja fonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten sijaan — niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut melkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja syödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä tarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen lisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden koneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.

Päinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin Lontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä myöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja lähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan itseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin oli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen aikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai kauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena seurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon ulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa — Edinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin vaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli itsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli "ulompana olevia oloja", jotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja — kaupunkeja, jotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja. Suurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos otti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja englantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin käytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla, lukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi kolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan asti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa; gallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen Persiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen Pekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä, loistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä saksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen ranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.

Kaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon, lukuunottamatta päiväntasaajan "mustia seutuja", vallitsi nyt sama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle, pohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja edesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui kaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin valtakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton; kongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina. Venäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus tuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia — ja uusia edistysmahdollisuuksia — mutta, huumaantunut vallastaan kun hän oli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä. Mitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti tuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa tavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi uhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan hänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa kauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. "Miten nyt on keltaisen vaaran laita?" kysyi hän ja Asano selitti sen hänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja Eurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata oli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli kiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin keskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten yhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista vuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: "Kun oikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa olimmekin valkoisia". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja ajatuksensa saivat uuden suunnan.

Kaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja samalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi ja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja, ne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden kaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat hedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja musiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet julmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen allaan olevissa sokkeloissa.

Tuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin, että tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia ihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään olevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä monimutkaisessa ihmispesässä.

Hän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät, jotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista, vaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen kemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja hienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat, jotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan ja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät kinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä myöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä uutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät johdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan sanomalehtien sijaan.

Neuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin ja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat, suunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet, biljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen näyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot, muhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden, esineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli avattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden valmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri määrä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli palveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat tuulimoottorit.

Hän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu kaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin — noita kolmeakymmentä kolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä, jokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja kaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen oman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä ja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle selvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä, ja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli se ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä kuningaskuntansa.

Hän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen huomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet olivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja omaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset tarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli kylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja he olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein koneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli saanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo, että kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien ehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri, yksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä johtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että tuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella, eivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää työkehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut, ulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät tuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja William Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio tuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin toiveitaan.

Eläessään viimeisiä päiviään tuota entistä kiihkeätä elämäänsä, joka nyt tuntui niin etäiseltä, oli hän pitänyt ihmiskunnan vapauden ja yhdenvertaisuuden kehittämistä mahdollisena. Hän oli toivonut kuten koko hänen silloinen aikakautensakin toivoi, että kerran koittaa päivä, jolloin enemmistön ei tarvitse uhrautua muutamille harvoille; että se aika oli lähellä, jolloin jokaisella naisesta syntyneellä oli samat oikeudet tasa-arvoisuuteen ja onneen. Kahdensadan vuoden päästä sama pettynyt toive kaikui epätoivoisena huutona läpi koko laajan kaupungin. Kahdensadan vuoden kuluessa huomasi hän köyhyyden, toivottoman työn, kaiken kurjuuden kasvaneen entistään suuremmaksi ja saavuttaneen aivan jättiläismäisen muodon.

Vähitellen pääsi hän selville kaikista niistä tapahtumista, jotka olivat sattuneet hänen unensa aikana. Hän näki nyt mikä moraalinen taantumus oli syntynyt yliluonnollisen uskonnon hävittyä kansasta, miten kunniantunto oli heikentynyt, ja mikä vaikutusvalta oli rikkaudella. Sillä ihmiset, jotka olivat kadottaneet uskonsa Jumalaan, olivat kuitenkin säilyttäneet uskonsa omaisuuden voimaan, ja rikkaus vallitsi yli uskonnollisesti suvaitsevaisen maailman.

Jaapanilainen seuralaisensa, Asano, joka selitti hänelle kuluneiden kahden vuosisadan valtiollista historiaa, käytti puheessaan hyvin sattuvaa ajatuskuvaa, verraten sosiaalista järjestelmää hyönteisten tyhjäksi syöneesen siemeneen. Ensi alussa kypsyi siemen voimakkaasti. Sitten ilmestyy hyönteinen, joka laskee siihen munansa, ja hyvin pian on siemenestä jälellä vaan kuori, sillä toukka syö sen sisustan. Ilmestyy sitten joku alempi hyönteinen, joku ichneumonkärpänen ja laskee munansa tähän toukkaan, ja tämä muuttuu taas vuorostaan piankin paljaaksi kuoreksi, ja uusi tulokas kehittyy edeltäjänsä nahan alla, jonka suojana on vuorostaan taas siemenen kuori. Siemenen kuori säilyttää aina muotonsa; koko maailma uskoo sen siemeneksi, eikä mikään estä sitä itseään kuvittelemasta olevansa terve ja elinvoimainen siemen. "Teidän kuningasvaltanne Victorian aikana", sanoi Asano, "oli samallainen — onttosydäminen kuningasvalta". Maanomistajat, paroonit ja pikkuaatelisto astui ensin esiin kuningas Johanin aikaan; kului pitkä aika, sitten mestasivat he Charles kuninkaansa ja kadottivat valtansa kuningas Georgen aikana, jolloin valta todellisuudessa joutui parlamentin käsiin. Mutta parlamentti, maataomistavan pikkuaateliston edustaja, ei saanut pitää valtaa. Se muodostui jo yhdeksännellätoista vuosisadalla. Valtarajat laajennettiin niin, että sen sisälle mahtuivat kaikki asioita ymmärtämättömätkin "myriaadit kaupungin asukkaita", jotka sekavana laumana tulivat äänestämään. Luonnollisena seurauksena tästä valitsijoiden suunnattomasta lukumäärästä oli eri puolueryhmien muodostuminen. Jo Victorian aikana oli valta kuulunut salaisesti järjestetyille, ryhmittyneille ja turmeltuneille yhdistyksille. Hyvin pian joutui se rahamiesten käsiin, jotka antoivat tarpeelliset varat puolueen järjestämiseksi. Jonkun aikaa oli koko valta ja valtakunnan menestys kahden ryhmän käsissä, jotka hallitsivat sanomalehtien ja vaalitaistelujen avulla — kahden, rikkaiden ja taitavien miesten ryhmän käsissä, jotka ensiksi toimivat toisiaan vastaan, mutta sittemmin yksinneuvoin.

Syntyi kyllä reaktiooni, mutta se oli heikko, eikä saanut mitään aikaan. Useat teokset kertoivat siitä, mainitsi Asano, — joista muutamat olivat ilmestyneet siihen aikaan kun Graham vaipui uneen — oli olemassa kokonainen kirjallisuus, joka kosketteli reaktioonia. Reaktioonipuolue näyttää sulkeutuneen huoneesensa ja tehneen rohkeita päätöksiä — paperilla. Välttämättömintä näytti olevan ottaa molempain ryhmien johtomiehet vangiksi ja siten riistää heiltä heidän valtansa, ja tämä ajatus näkyy olevan vallalla kaikissa yhdeksännentoista vuosisadan teoksissa, sekä Amerikassa että Englannissa. Useimmissa asioissa toimi Amerika aikaisemmin kuin Englanti, mutta molemmat kulkivat samaa tietä.

Vasta-vallankumousta ei tapahtunut koskaan. Sitä ei voitu koskaan järjestää niin, että se pysyisi puhtaana. Maailmassa ei löytynyt enää kylliksi tuota vanhanaikuista tunneherkkyyttä eikä uskoa oikeuteen, joka ennen oli vallinnut. Jokainen järjestetty puolue, joka pääsi niin suureen valtaan, että se voi vaikuttaa vaaleihin, joutui etevien rikkaiden miesten houkutusten, hävittämisen ja lahjomisen esineeksi. Sosialistien, kansanvaltaisten, reaktionäärien, oikeamielisten puolueet olivat lopulta vaan rahanvaihtopaikkoja, jotka myivät vakuutuksensa voidakseen maksaa vaalimenot. Ja rikkaiden päätoimena oli turvata omaisuus ja valmistaa tilaa kauppakeinottelulle, kuten entisajan läänityslaitos oli tehnyt säilyttääkseensä metsästys- ja sotaoikeutensa. Koko maailma oli tehty kaupan esineeksi; kaikkialla vallitsi kauppataistelu, rahalliset keikaukset, kurssien aleneminen ja yleneminen, tariffisota saivat enemmän kurjuutta aikaan kahdennellakymmenellä vuosisadalla — sillä kurjuus oli toivottomassa elämässä eikä äkillisessä kuolemassa — kuin sota, rutto ja nälkä olivat saaneet aikaan historian synkimpinä aikoina.

Graham huomasi nyt selvästi, mikä vaikutus hänellä oli ollut asioiden kehitykseen. Tämän mekaanillisen sivilisatioonin asteettaisen kehityksen aikana oli syntynyt uusi voima — joka ensin auttoi ja sitten kokonaan ohjasi sen kehitystä — nimittäin Neuvosto, joka hoiti hänen omaisuuttaan. Ensi alussa oli se vaan satunnainen Isbisterin ja Warmingin miljoonien yhtyminen, rahavaltainen yhtiö, joka oli syntynyt kahden lapsettoman lahjoittajan oikun kautta, mutta sen hoitajien monipuolinen johtokyky nosti sen hyvinkin pian vaikutusvaltaiseen asemaan, kunnes se hypoteekkien, lainojen ja osakkeiden oston kautta, käyttämällä satoja eri liikenimiä oli syöpynyt läpi koko Englannin ja Amerikan valtion.

Käyttämällä suunnatonta vaikutusvaltaansa ja suosikkijärjestelmää tuli Neuvostosta hyvinkin pian valtiollinen puolue; ja omaisuuden kasvaessa taukoamatta tuhlasi se varojaan vaikuttaakseen valtiollisiin päätöksiin ja käytti hyväkseen näitä valtiollisia etuja kootakseen yhä suurempia ja suurempia rikkauksia. Lopulla oli molempien pallonpuoliskojen valtiollisten puolueiden muodostuminen sen käsissä; siitä muodostui sisäasioita valvova, valtiollinen Neuvosto. Viimeisen taistelunsa kävi se suurien juutalaisperheiden liittoa vastaan. Mutta nämät perheet olivat liittyneet toisiinsa heikkojen siteiden kautta, mikä hetki tahansa voi perinnön kautta joutua iso osa heidän rikkauksistaan jollekin kaivostyömiehelle, naiselle tai narrille, avioliitot ja jälkisäädökset siirsivät suunnattomia summia vieraisiin käsiin. Neuvostolla ei ollut näitä vaaroja. Sen omaisuus kasvoi kasvamistaan.

Neuvosto, vaikka siihen alkujaan kuuluikin kaksitoista erinomaisen taitavaa miestä, muodosti yhdessä yhden ainoan nerokkaan persoonallisuuden. Se tavoitteli rohkeasti rikkautta ja valtiollista vaikutusvaltaa ja nämät molemmat auttoivat toinen toistaan. Hämmästyttävällä nerokkaisuudella tuhlasi se suunnattomia summia lentokoneiden kehittämiseen odottaen vaan sopivaa aikaa, jolloin se panisi tämän keksintönsä käytäntöön. Se käytti patenttilakia ja muita puolilaillisia keinoja tuhotakseen kaikki ne keksijät, jotka eivät suostuneet toimimaan yhdessä sen kanssa. Alkuaikoina otti se palvelukseensa kaikki etevät henkilöt ja maksoi niille suuret palkat. Neuvosto noudatti niinä aikoina erehtymätöntä, voimakasta politiikkaa ja sen vaikutus kasvoi kasvamistaan tapaamatta muita esteitä kuin satunnaisesti rikastuneiden miesten hapuilevat, itsekkäät ponnistukset. Sadan vuoden sisällä omisti Graham Afrikan, Etelä-Amerikan, Ranskan, Lontoon, Englannin, ja sen vaikutus ulottui — kaikissa käytännöllisissä asioissa — Pohjois-Amerikaankin — joka siihen asti oli vallinnut koko maata. Neuvosto osti ja järjesti Kiinan, valloitti Aasian rikkaudet, herpaisi vanhan maailman valtiot, otti niiden raha-asiat haltuunsa, ryhtyi taisteluun niiden kanssa ja kukisti ne.

Ja se ahmi itselleen maailman niin ovelasti — satojen pankkien, yhtiöiden, syndikaattien kautta, jotka peittivät Neuvoston toimintaa — että se oli jo päässyt hyvin pitkälle, ennenkuin ihmiset yleensä arvasivatkaan, minkä hirmuvallan alaiseksi he olivat joutuneet. Neuvosto ei koskaan arkaillut eikä vavissut. Liikenneneuvot, maat, tilukset, rakennukset, kunnallishallitukset, lämpimien maiden tuotantoyhtiöt — kaikki inhimilliset yritykset joutuivat sen käsiin. Ja se ohjasi ja järjesti miehistönsä, rautatiepoliisit, liikkuvien katujen poliisit, talojensa vartijat, vesi- ja sähköjohtojensa hoitajat ja maatilojensa viljelijäarmeijan. Se ei osottanut mitään suoranaista vihamielisyyttä palkkalaisiensa järjestämiä yhdistyksiä vastaan, mutta se taittoi niiden vallan, petti ne ja osti ne lahjomalla puolelleen. Se osti lopulta koko maailman itselleen. Ja sen paras temppu oli lentokoneiden ottaminen käytäntöön.

Kun Neuvosto joutui riitaan työväkensä kanssa eräässä suuremmassa monopoolilaitoksessaan ja teki tekoja, joiden laittomuus oli aivan liian selvää — eikä se sitä ennen ollut edes tapansa mukaan lahjonut haitallisia henkilöitä — niin vanha laki, nähdessään etujensa hupenevan, etsi aseita taistellakseen. Mutta sillä ei ollut enää armeijaa eikä laivastoa; rauhan aikakausi oli tullut. Ainoat sotaan kelpaavat laivat kuuluivat Neuvoston meriyhtiölle. Poliisivoima oli heidän hallussaan; rautateiden, laivojen ja maatilojen poliisi, kaikellaiset vartijat, joiden lukumäärä oli kymmentä kertaa suurempi kuin vanhan hallituksen käytettävänä olevat voimat. Silloin laskettiin lentokoneet liikkeesen. Vielä on elossa vanhuksia, jotka muistavat viimeisen suuren taistelun edushuoneessa — lakipuolue oli vähemmistönä, mutta se taisteli epätoivoisena vastaan — väliaikoina edushuoneen jäsenet katselivat terrassilta noita suurisiipisiä koneita, jotka tyynesti leijailivat heidän päänsä päällä. Neuvosto oli saavuttanut täyden vallan. Viimeinen demokraatinen hallitus, joka oli hyväksynyt rajattoman, edesvastuusta vapaan omaisuuden, oli loppunut.

Sata viisikymmentä vuotta Grahamin nukkumisen jälkeen saattoi Neuvosto riisua naamionsa ja hallita, vaatien itselleen ylivallan. Vaalit olivat tulleet vaan naurettavaksi muodollisuudeksi, joka seitsemäs vuosi uusiutuvaksi narrinpeliksi, se oli vaan enää merkityksetön vanha tapa. Sosiaalinen parlamentti, joka oli yhtä tarpeeton kuin kansallisen kirkon neuvosto Victorian aikana, kokoontui silloin tällöin; ja Englannin laillinen kuningas, kadotettuaan perintönsä, esiintyi humalaisena ja typeränä eräässä toisen luokan varieteessa. Siten tuo 19:nen vuosisadan suuremmoinen unelma, jalo tarkoitus taata kaikille yksilöllinen vapaus ja yleinen onni, oli nyt, kun epärehellisyyden ruttotaudit olivat sen saastuttaneet, absoluuttisen omistusoikeuden taikausko sen pilannut, kun uskonnolliset lahkokunnat kiistelivät kansan kasvatuksesta, riistivät ihmisiltä kaikki käyttäytymisen säännöt ja saivat halveksimaan kaikkia moraalisääntöjä — tuo unelma oli muodostunut keksintöjen ja rikollisten yritysten kautta ensin taistelevaksi rahavallaksi ja sitten hirmuvaltaiseksi rahavallaksi. Lopulta ei Neuvosto pitänyt edes tarpeellisena hankkia perustuslaillisten viranomaisten hyväksymistäkään päätöksilleen. Ja sinä aikana lepäsi Graham liikkumattomana, ryppyisenä, kelmeänä, olematta kuollut tai elävä, hän, maapallon täydellinen omistaja. Ja kun hän sitten heräsi, näki hän olevansa tuollaisen perinnön omistaja! Ja kun hän sitten heräsi, seisoi hän täällä pilvettömän taivaan alla katsellen suunnattoman suurta valtakuntaansa.

Mitä tarkoitusta varten hän oli herännyt? Oliko tämä kaupunki, tämä toivottomien raatajien lauma siis lopputulos hänen vanhoista toiveistaan? Tai elikö tuo vapauden liekki, tuo liekki, joka oli hänen kuluneen elämänsä aikana leimahtanut ja sammunut, elikö se vielä kaiken tuon alla. Hän muisteli vallankumouslaulun lentoisaa voimaa. Oliko tuo laulu vaan jonkun kansanyllyttäjän huumekeksintöä, joka unohtui heti tarkoituksen saavutettua? Oliko hänessä yhä vielä elävä toivo vain hyljättyjen aatteiden, vain kuolleen uskon-varjoa? Vai oliko sillä laajempi tarkoituksensa, joka vaikuttaisi koko ihmiskohtaloon? Mitä varten hän oli herännyt, mitä tulisi hänen tehdä? Ihmiskunta oli hänen jalkojensa juuressa aivan kuin kartta. Hän ajatteli miljoonia ja taas miljoonia olentoja, jotka yhtenä virtana seurasivat toisiaan olemattomuuden pimeydestä kuolon pimeyteen. Mitä varten? Joku tarkoitus täytyi hänellä olla, mutta tuo tarkoitus meni yli hänen ymmärryksensä. Ensi kerran näki hän aivan selvästi oman äärettömän pienuutensa, näki mikä traagillinen vastakohta oli ihmisvoiman ja ihmissydämen sykinnän välillä. Tänä lyhyenä aikana tunsi hän, mikä pieni sattuman luoma olento hän oli, ja kuinka suuria olivat hänen toiveensa. Äkkiä tuli hänen oma pienuutensa ja pyrkimyksensä niin sietämättömiksi hänelle itselleen, että vastustamaton voima pakotti hänet rukoilemaan. Ja hän rukoili. Rukouksensa oli sekavaa, epäjohdonmukaista, hapuilevaa, hänen sielunsa pyrki ajan ja paikan yli ja yli olemassa-olon moninaisen ja sekavan hämmingin kohden jotain — hän ei edes tiennyt mitä kohden — kohden jotain, joka ymmärtäisi hänen tuskansa ja armahtaisi häntä.

Etäällä, alhaalla, nautti mies ja vaimo eräällä parvekkeella aamun raikkaasta ilmasta. Mies oli tuonut kiikarin katsellakseen Neuvoston palatsia ja neuvoi naista sitä käyttämään. Pian oli heidän uteliaisuutensa tyydytetty, kun he eivät voineet sinne asti nähdä mitään veriläiskäleitä. Katseltuaan pilvetöntä taivasta, suuntasi nainen kaukoputkensa näkötornia kohden. Ja he näkivät kaksi mustaa pilkkua, niin pientä, että töin tuskin erotti ne ihmisiksi, toinen tarkasteli ympärilleen, toinen kohotti kätensä hiljaista taivasta kohden.

Hän ojensi kaukoputken miehelle. Tämä katsoi ja huudahti:

"Se on kai Mestari. Niin. Minä olen siitä varma. Hän on Mestari!"

Hän laski kaukoputken alas ja jatkoi. "Hän liikuttaa käsiään aivan kuin rukoilisi. Mitähän hän oikeastaan on. Auringonpalvelijako? Hänen aikanaan ei löytynyt tulenpalvelijoita, eihän?"

Hän katsoi taas. "Nyt hän lopetti. Ehkä se olikin vaan satunnainen asento". Hän antoi kaukoputken vaipua ja kävi miettiväksi. "Hänen ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia elämästä — nauttia elämästä. Ostrog kyllä ohjaa purtta. Ostrogilla onkin täysi työ pitääkseen kurissa koko tuon työväkilauman. Heidät ja heidän laulunsa! Ja kaiken tuon on hän saanut omakseen nukkuessaan, nukkuessaan. Kyllä tämä maailma on merkillinen".

XV Luku.

Arvokkaita henkilöitä.

Tuulimoottorien johtajan asunto olisi tuntunut Grahamista hämmästyttävän monimutkaiselta, jos hän olisi tullut sinne suorastaan 19:nen vuosisadan elämästä, mutta hän oli jo ennättänyt tottua uuden ajan rakennussuhteisiin. Vaikeata oli erottaa mitään eri salia tai huoneita, sillä monimutkainen systeemi siltoja, kaarroksia ja käytäviä jakoi ja yhdisti tämän avaran rakennuksen eri osat. Hän saapui tuollaisen, hänelle jo tutun siirtyvän seinän kautta lavalle, josta leveät ja matalat astimet johtivat alaspäin, ja joilla liikuskeli miehiä ja naisia loistavammissa puvuissa kuin mitä hän tähän asti oli nähnyt. Tältä paikalta katsoessaan näki hän pylväistön, jonka omituiset koristeet oli laadittu himmeän valkoisesta, keltaisesta ja purppuranpunaisesta marmorista. Kaikkialla oli parvekkeita, jotka näyttivät olevan tehdyn posliinista ja filigraanista.

Katsoessaan ylöspäin näki hän lukemattoman määrän parvekkeita, joilta kansa katsoi häneen. Ilmassa aaltoili puheen kohina ja soitto, joka kuului ylhäältä, iloinen ja pirteä soitto, mutta jonka alkulähdettä hän ei voinut löytää.

Keskusta oli täynnä väkeä, mutta siellä ei vallinnut tungos; useampia tuhansia näytti olevan koolla. Pukunsa olivat komeita, jopa fantastisiakin, miehet olivat yhtä erikoisesti puettuja kuin naisetkin, sillä oli luovuttu tuosta puritaanisesta miespuvun kuosista, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutus. Miesten tukka, vaikka se ainoastaan harvoilla oli pitkä, oli huolellisesti käherretty laineille ja kaljupäisyys oli kadonnut maailmasta. Runsaasti oli niitä joiden tukka oli käherretty tapaan, joka olisi Rossettiakin hurmannut, ja eräällä omituiselta henkilöllä, jota kutsuttiin Grahamille oudolla nimellä "amoristiksi" oli kaksi palmikkoa. Miesten palmikkoja näki useita, näytti siltä, että syntyjään kiinalaisia kaupungin asukkaita ei enää halveksittu rotunsa tähden. Miesten puvut olivat hyvin vähän yhdenkaltaisia. Komeimmat miehet verhosivat vartalonsa leveihin housuihin, siellä täällä näki puhvi- ja kaistahousuja, viittoja ja mekkoja. Leo X:n aikuiset puvun kuosit olivat kyllä vallalla, mutta itämaiden kaunoaistin määräämät muodot olivat myöskin runsaasti edustettuina. Lihavuus, jota Victorian aikana olisi koetettu supistaa kiristämällä takkia ja verhoamalla ruumis säälimättömän ahtaisiin housuihin ja takkeihin, antoi nyt vaan aihetta runsaihin laskoksiin, jotka ylevinä valuivat maahan asti. Eniten näkyi hentoja ja siroja muotoja. Grahamin mielestä, joka oli jäykkä jäykän aikakauden lapsi, olivat nämät ihmiset liian siroja olennossaan ja liian vilkkaita käytöksessään ja ilmerikkaissa eleissään. He tekivät liikkeitä, kuvasivat hämmästystään, mielenkiintoaan, iloaan, ja ennen kaikkea ilmaisivat hämmästyttävän avomielisesti, minkä vaikutuksen ympärillään olevat naiset tekivät heihin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että naisia oli eniten koolla.

Näiden miesten seurassa olevat naiset olivat puvussaan, liikkeissään ja eleissään hillitympiä, mutta paljoa teennäisempiä. Muutamat matkivat puvuissaan kreikkalaisten pukujen yksinkertaisuutta ja eleissään Ranskan empireajan siroutta, ja Graham näki ohikulkiessaan hohtavan kauniita olkapäitä ja käsivarsia. Muutamilla oli suoria pukuja vailla saumoja tai vyötä, toisilla taas laskeutui suuria laskoksia olkapäiltä alas. Juhlapukujen suloja paljastava muoto ei ollut kadonnut näiden kahdensadan vuoden kuluessa.

Kaikkien liikkeet olivat tavattoman siroja. Graham huomautti Lincolnille, että useat miehet liikkuessaan muistuttivat Raphaelin maalauksia, ja Lincoln sanoi hänelle, että määrättyjen sirojen liikkeiden omaksuminen kuului jokaisen rikkaan henkilön kasvatukseen. Mestari otettiin tullessaan vastaan pienellä naurutervehdyksellä, mutta nämät henkilöt ilmaisivat sivistystään sillä, etteivät juosseet hänen luokseen eivätkä kiusanneet häntä alituisella katselemisellaan hänen astuessaan portaita alas salin keskustaa kohden.

Hän oli jo aikaisemmin kuullut Lincolnilta, että nämät olivat Lontoon seurapiirin arvokkaimpia jäseniä. Melkein jokainen oli mahtava virkamies tai sellaisen virkailijan läheinen sukulainen. Useat olivat palanneet Euroopan Nautinnon kaupungeista tervehtimään häntä. Ilmalaivojen toimimiehet, joilla oli Neuvoston kukistamisessa ollut melkein yhtä tärkeä osa kuin Grahamilla, olivat lukuisasti saapuneet, samoin tuulimoottorien virkailijat. Saapuvilla oli myöskin ruokintatrustin etevämpiä jäseniä; eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen tarkastaja oli alakuloisen ja intressantin näköinen, tavoissaan hienostellun kyynillinen. Juhlapukuinen piispa kulki Grahamin ohitse, puhellen erään henkilön kanssa, joka oli puettu aivan kuin Chaucer, päässään laakeriseppele.

"Kuka tuo on?" kysäsi hän ehdottomasti.

"Lontoon piispa", sanoi Lincoln.

"Ei — minä tarkotan tuota toista".

"Poeta laureatus".

"Vieläkö sellainen —?"

"Tosin ei hän runoile. Hän on Wottonin — erään neuvoston jäsenen serkku. Mutta hän kuuluu äärimmäisten kuningasmielisten klubiin — hauska klubi — ja he ylläpitävät noita vanhoja tapoja."

"Asano kertoi jonkun kuninkaan elävän".

"Kuningas ei kuulu klubiin. He ajoivat hänet sieltä pois. Hän on
Stuartin sukua luullakseni; mutta toden totta —"

"Liian paljon?"

"Aivan liian paljon".

Graham ei ymmärtänyt täydellisesti tätä, mutta se näytti koskettelevan jotain tämän uuden ajan yleistä hairahdusta. Hän kumarsi ensimmäiselle esiteltävälle henkilölle. Selvästi näki hän hienon luokkarajan vielä olevan olemassa tässäkin seurassa, koska Lincoln piti ainoastaan pienen seuran sen arvoisena, että heidät esiteltiin hänelle. Ensimmäinen oli ilmalaivojen ylipäällikkö, jonka päivän rusketuttamat kasvot erosivat ympäristönsä hienovärisistä kasvoista. Hän kun oli luopunut Neuvostosta ratkaisevalla hetkellä, niin oli hän nyt hyvinkin huomattava henkilö.

Hänen esiintymisensä erosi Grahamille sangen mieluisella tavalla kaikista muista. Hän laversi muutamia jokapäiväisiä lauseita, vannoi uskollisuuttaan ja tiedusteli Mestarin vointia. Puheensa oli reipasta eikä hänen kielessään ollut tuota lyhyttä, huolimatonta puhetapaa. Hän mainitsi Grahamille hyvin selvästi, että hän oli vanha "ilmakarhu" — hän käytti sitä sanaa — ettei hän lörpötellyt tyhjiä, että hän oli kiireestä kantapäähän asti jykevä ukko ja vanhanajan mies, ettei hän tahtonut paljoa tietää, ja että se, mitä hän ei tietänyt, ei ollut tietämisen arvoistakaan. Hän kumarsi miehekkäästi aivan kuin tahtoen olla vapaa kaikesta matelemisesta, ja astui syrjään.

"Hauskaa on nähdä tuon ihmislajin vielä olevan jälellä". sanoi Graham.

"Fonograafin ja kinematograafin ansioita", sanoi Lincoln hiukan pilkallisesti. "Hän on matkinut luontoa". Graham vilkaisi kookkaaseen mieheen. Kaikki olikin vaan kopiota.

"Me ostimme hänet", sanoi Lincoln. "Osaksi. Ja osaksi pelkäsi hän
Ostrogia. Kaikki riippui hänestä".

Hän kääntyi nopeasti esitelläkseen koulutrustin ylivalvojan. Tämä oli mielistelevä, sinisen-harmaasen akademian vaippaan puettu henkilö, hän katsoi Grahamiin entisaikaisten silmälasien läpi ja valaisi sanojaan huolellisesti hoidetun kätensä liikkeillä. Graham oli intresseerattu tämän henkilön toiminnasta ja teki hänelle koko joukon kysymyksiä. Ylivalvoja näytti olevan huvitettu Mestarin suuresta suoruudesta. Hän puhui vaan ohimennen kasvatusmonopoolista, joka hänen yhdistyksellään oli, hän oli tehnyt kontrahdin Lontoon monien kunnallishallitusten kanssa, mutta hän puhui sitä innokkaammin niistä edistysaskeleista, jotka kasvatus oli tehnyt Victorian ajasta asti. "Me olemme poistaneet liiallisen rasituksen", sanoi hän, "poistaneet sen kokonaan — maailmassa ei löydy enää ainoatakaan tutkintoa. Ettekö ole tyytyväinen?"

"Mitenkä te sitten saatte ne tekemään työtä?" kysyi Graham.

"Me teemme työn mieluiseksi — niin mieluiseksi kuin mahdollista. Ja jos se ei miellytä jotakuta — saa hän mennä. Meidän toiminta-alamme on ääretön".

Hän selitteli muutamia yksityiskohtia ja keskustelua jatkui. Ylivalvoja mainitsi Pestalozzin ja Froebelin nimet suurella kunnioituksella, vaikka hän ei salannut, että hän ei täydellisesti tuntenut heidän käänteentekeviä teoksiaan. Graham sai kuulla, että yliopisto oli vielä olemassa vaikka toisessa muodossa. "Löytyy esimerkiksi joukko tyttöjä", sanoi Ylivalvoja ylpeillen omasta arvokkaisuudestaan, "joilla on aivan tavaton vimma vakaviin tutkimuksiin — jolleivät ne ole liian vaikeita, ymmärrättehän. Me pidämme siitäkin huolen. Tällä hetkellä" sanoi hän arvokkaasti kuin Napoleon, "melkein viisisataa fonograafia luennoitsee Lontoon eri osissa Platonin ja Swiftin vaikutuksesta Shelleyn, Haylittin ja Burnsin rakkaudentarinoihin. Jälestäpäin kirjoittavat he aineita tämän johdosta ja heidän nimensä julkaistaan paremmuuden mukaisessa järjestyksessä. Näettehän, miten tuo pieni siemen on kasvanut? Tuo teidän aikakautenne typerä välikoulu on kadonnut".

"Ja kansakoulut", sanoi Graham. "Tarkastatteko te niitäkin?"

Ylivalvoja vastasi: "täydellisesti". Graham oli entisinä demokraatisina aikoina ollut niistä hyvin intresseerattu ja hän alkoi yhä innokkaammin kysellä. Hän muisti eräitä lauseita, joita tuo vanhus hämärässä oli hänelle lausunut. Ylivalvoja vakuuttikin vanhuksen lauseet tosiksi. "Me olemme poistaneet rasituksen", sanoi hän, ja Graham kysyi eikö olisi poistettava kaikenlainen kuolettava ja yksitoikkoinen työ. "Me koetamme tehdä alkeiskoulut pikkulapsille mahdollisimman hauskoiksi. Heidänhän täytyy ryhtyä työhön niin perin varhain. Heille opetetaan vaan pääprinsiippiä - tottelevaisuutta, työntekoa."

"Te opetatte heille siis sangen vähän".

"Miksi suotta? Sehän johtaa vaan kapinaan ja tyytymättömyyteen. Me huvitamme heitä. Onhan tälläkin hetkellä — kapinoita ja kiihkoilua. Mistä työväki saa nuo ideansa, sitä on vaikea sanoa. He kertovat niitä toinentoisilleen. Heillä on sosialistisia unelmia — jopa anarkistisiakin! Heidän joukossaan löytyy varmaan agitaattoreja. Minä olen arvellut — minä olen aina arvellut — että minun päätehtäväni on taistella kansan tyytymättömyyttä vastaan. Miksi tekisimme kansan onnettomaksi?"

"Niin juuri", sanoi Graham miettiväisenä. "Mutta on olemassa paljon asioita, joista minä tahtoisin päästä selville".

Lincoln, joka koko keskustelun ajan oli tarkastanut Grahamia, ehätti väliin. "Täällä on useita muitakin", sanoi hän puolikovaa.

Ylivalvoja teki kauniin kumarruksen ja väistyi syrjään. "Ehkä", sanoi Lincoln seuraten Grahamin katsetta, "haluatte tutustua muutamiin naisiin?"

Eurooppalaisen sianteurastustrustin johtajan tytär oli suloinen, pieni, punatukkainen ja kirkas-sinisilmäinen olento. Lincoln antoi Grahamin keskustella hetkisen hänen kanssaan, ja hän näytti ihailevan suuresti "tuota vanhaa hyvää aikaa", jonka loppupuolella Mestari oli vaipunut uneen. Hän hymyili puhuessaan ja hänen silmänsä hymyilivät tartuttavalla tavalla.

"Minä olen koettanut", sanoi hän, "monta monituista kertaa kuvitella, millainen oli tuo vanha romantinen aika. Ja te — muistatte sen. Kuinka omituiselta ja sekavalta mahtaakaan nykyaika tuntua teistä! Minä olen nähnyt valokuvia ja tauluja noilta vanhoilta ajoilta, pieniä yksinäisiä, poltetuista tiilistä tehtyjä rakennuksia, jotka olivat aivan mustia hiilenpolton tähden, rautatiensiltoja, yksinkertaisia ilmoitustauluja, juhlallisia puritaanisia miehiä, joilla on mustat puvut ja tuollaiset korkeat hatut, rautatien junia kulkien siltoja pitkin päänne yläpuolella, hevosia ja ajoneuvoja, ja koiria, jotka hurjina juoksevat pitkin katua. Ja sitten te yht'äkkiä joudutte tänne!"

"Tänne", sanoi Graham.

"Erilleen omasta elämästä — kaikesta, mihin olitte tottunut".

"Tuo entinen elämä ei ollut mitään onnellista elämää", sanoi Graham, "minä en kaipaa sitä".

Neiti katsahti häneen. Syntyi lyhyt äänettömyys. Hän huokasi pettyneenä. "Ettekö?"

"En", sanoi Graham. "Elämä oli niin pikkumaista — vailla tarkotusta. Mutta tämä —. Me pidimme maailmaamme kyllin järjestyneenä, väkirikkaana ja sivistyneenä. Nyt näen — vaikka olenkin tässä maailmassa ollut vaan neljä päivää — ajatellessani entistä aikaa — että se oli raaka, vanhentunut — ainoastaan alkuna tälle nykyiselle järjestelmälle. Teidän on vaikea uskoa, kuinka vähän minä vielä tiedän kaikesta".

"Kysykää minulta, mitä vaan haluatte", sanoi hän hymyillen.

"Sanokaa sitten, keitä nämät ihmiset ovat. Minulla on hyvin hämärät tiedot heistä. Olen aivan ymmällä. Ovatko nuo kenraalia?"

"Nuoko sulkahattuiset miehet?"

"Eivät suinkaan. Ei. Minä otaksun, että he ovat suurten yleisten toimien tarkastajia. Kuka on tuo hienon näköinen mies?"

"Tuoko? Hän on hyvin ylhäinen virkailija. Hän on Morden. Hän on sappitautipilleri-tehtaan johtaja. Minä olen kuullut, että hänen miehensä valmistavat vuorokaudessa myriadin myriadia pilleriä. Ajatelkaahan, myriadin myriadia!"

"Myriadin myriadia. Eipä ihme, että hän on ylpeän näköinen", sanoi Graham. "Pilleriä! Mikä merkillinen aika. Ja tuo purppurapukuinen mies?"

"Hän ei oikeastaan kuulu hienompaan seurapiiriin. Mutta me pidämme hänestä. Hän on todellakin hyvin viisas ja hauska mies. Hän on Lontoon yliopiston lääketieteellisen osaston johtomiehiä. Kaikki lääkärit, ymmärrättehän, kuuluvat lääketieteellisen osaston komppaniaan, ja kantavat purppuranpunaista pukua. Jokaisen pitäisi — kyetä tehtäväänsä. Mutta onhan se selvää, että kun ihmiset saavat vakituisen palkan tehdäkseen jotain —" Hän hymyili ivallisesti sellaisten ihmisten sosiaalisille vaatimuksille.

"Onko täällä ketään aikanne suurta taiteilijaa tai kirjailijaa?"

"Ei kirjailijaa. Ne ovat yleensä niin hassuja olentoja — ovat vaan intresseerattuja omasta itsestään. Ja he ovat niin kovia riitelemään! Muutamat heistä voivat tapella siitäkin, kenellä on oikeus kulkea portailla toisen edellä. Eikö se ole kamalaa? Mutta minä luulen, että Wraysbury muoti-capillotomisti on täällä. Hän tulee Caprista".

"Capillotomisti", sanoi Graham. "Ah! Nyt muistan. Taiteilija!
Miksikäpä ei?"

"Meidän täytyy palvella häntä", sanoi neiti puolustuksekseen. "Onhan meidän päämme hänen käsissään". Hän hymyili.

Graham arkaili lausua neidin odottamaa kohteliaisuutta, mutta hänen katseensa oli sitä puhuvampi. "Onko taide kehittynyt samaan suuntaan kuin kaikki muu?" kysyi hän. "Ketkä ovat teidän suurimpia maalarianne?"

Neiti katsoi ensin kummastuneena häneen. Alkoi sitten nauraa. "Ensi aluksi", sanoi hän, "luulin minä teidän tarkottavan —" Hän nauroi taas. "Te tarkotitte varmaankin noita kunnon miehiä, joista te piditte sellaista melua siksi, että he osasivat peittää suuria pinta-aloja öljyvärillä. Suuria neliöitä. Ja ihmiset panivat niitä kultakehyksiin ja ripustivat niitä pitkiin riviin seinilleen. Ei meillä ole sellaisia. Ihmiset ovat väsyneet sellaisiin".

"Mutta mitä te luulitte minun tarkottaneen?"

Merkitsevällä liikkeellä laski hän sormensa poskelleen, jonka helakkaa väriä ei olisi voinut kukaan epäillä, ja hymyili veitikkamaisesti, somasti ja yllyttävästi. "Ja nämät", ja hän osotti silmäkulmiaan.

Graham oli joutumaisillaan kiusauksen valtaan. Sitten juolahti mieleensä kuva, jonka hän joskus oli nähnyt, ja joka kuvasi setä Topiasta ja leskeä. Ja entisajan häpeän tunne sai vallan hänessä. Hänestä tuntui tuskalliselta olla suuren ihmisparven uteliaiden katseiden esineenä. "Minä ymmärrän", sanoi hän kuten sattumalta. Hämillään kääntyi hän viekottelevan ja hauskan seuralaisensa luota pois. Hän katsahti ympärilleen ja näki miten kaikkien silmät kääntyivät katselemaan jotain muuta. Hän tunsi hieman punastuvansa. "Kuka on tuo mies, joka puhelee saframipukuisen naisen kanssa?" kysyi hän välttäen neidin katsetta.

Kysymyksessä oleva henkilö oli suurten amerikalaisten teatterien organiseeraaja ja hän oli juuri palannut suurelta näytäntöretkeltä Mexikosta. Hänen kasvonsa muistuttivat Caligulan kasvoja. Toinen arvokas henkilö oli neekerien työnjohtaja. Se lause ei sillä hetkellä tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta, mutta hän muisti sen sitten myöhemmin; — neekerien työnjohtaja? Pikku neiti sanoi sitten, joutumatta lainkaan hämilleen, erään ohikulkevan kauniin naisen olevan Lontoon piispan apupuolison. Hän alkoi ylistellä piispan rohkeutta — tähän asti oli yksiavioisuus ollut tavallista kirkollisissa piireissä — "joka ei ollut luonnollista eikä edullista. Miksi tunteiden luonnollista kehittymistä rajoitetaan tai estetään sen vuoksi, että mies on pappi?"

"Ja, sanokaahan", kysyi hän, "oletteko te anglikaani?" Graham arkaili kysyä, mitä tuo apupuoliso oikeastaan oli, sillä se lause tuntui niin erikoiselta, kun samassa Lincolnin tulo keskeytti tämän hupaisan ja intressantin keskustelun. He menivät salin halki erään kookkaan, tulipunaisessa puvussa olevan henkilön luo, joka kahden suloisen, (hänen mielestään) birmalaiseen pukuun puetun naisen kanssa odotti heitä. Heidät esiteltyä esiteltiin Grahamille vielä useita muita.

Pian nämät moninaiset vaikutelmat muodostuivat hänessä yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensiksi tämä kokoontunut seura herätti hänessä demokratian; hän kävi vihamieliseksi ja ivalliseksi. Mutta ihmisluonne ei voi vastustaa kohteliaiden katseiden vaikutusta. Soitto, valo, värien välke, välkkyvät käsivarret ja olkapäät hänen ympärillään, käsien kosketus, hymyilevien kasvojen ilme, taidolla laadittujen lauseiden helinä, kohteliaisuuksien määrä, kunnioitus ja ihailu, tuotti hänelle lopulta suurta nautintoa. Hän unohti hetkiseksi kokonaan suuret tuumansa. Hän antautui huomaamattaan uuden asemansa huumaavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tuli käytöksessään vapaammaksi, itsetietoisemmaksi kuninkuudestaan, hän astui varmemmin, musta puku laskeutui rohkeammille laskoksille ja ylpeys antoi äänelleen jalomman soinnun. Olihan tämä kuitenkin niin loistava ja mieltä kiinnittävä maailma.

Hyväksyvällä katseella silmäili hän ympäristönsä pukujen vaihtelevia väriä. Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hänen jollain tavoin täytyi pyytää anteeksi tuolta pieneltä, punatukkaiselta ja kirkassilmäiseltä neidiltä. Hän tunsi menetelleensä hiukan kömpelösti. Ruhtinaan ei sopinut olla huomaamatta tuollaisia lähentelyjä, vaikka hänen poliittisena henkilönä täytyikin ne hyljätä. Hän ajatteli miten hän löytäisi tuon neidin uudestaan. Äkkiä pieni asia riisti kaiken loiston tältä seurueelta ja muutti sen arvon toiseksi.

Hän katsoi ylöspäin ja näki posliiniparveketta myöten kulkevan olennon, joka katsoi häneen, kadoten melkein samalla, hän oli se sama nuori tyttö, jota hän toissayönä oli ihaillut teatterin takaisessa pienessä huoneessa paettuaan Neuvoston vankilasta. Hänen katseessaan oli tuo sama hillityn toivon ilme, joka epävarmana, mutta jännityksellä odotti hänen toimintaansa. Ensi hetkessä ei hän muistanut, missä he olivat tavanneet toisensa, mutta heti muistettuaan heräsi hänessä tuo sama loihtuisa tunne kuin silloinkin. Mutta ilmassa kaikuva tanssisävel esti häntä muistamasta marssin säveltä.

Nainen, jonka kanssa hän puheli sai uusia kysymyksensä ja Graham palasi tuohon puolikuninkaalliseen lemmenleikkiin, johon hän oli joutunut.

Mutta tästä hetkestä alkaen sai hänessä vallan outo tunne, joka kasvoi melkein vastenmielisyydeksi. Hän tunsi ikäänkuin moitteen siitä, että hän oli lyönyt laimin velvollisuutensa, että tärkeät asiat liukuivat pois keskellä tätä valoa ja loistoa. Hänen ympärillään olevat hurmaavat naiset eivät enää vaikuttaneet häneen. Hän antoi vaan epämääräisiä ja sekavia vastauksia kaikkiin lemmekkäisiin ehdoituksiin, joita hän huomasi hänelle tehtävän, ja silmänsä etsivät noita kasvoja, jotka olivat niin mieluisasti vaikuttaneet hänen kauneudenaistiinsa. Mutta hän ei nähnyt häntä uudelleen, odottaessaan Lincolnia, lähteäkseen pois tästä seurasta. Vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli Lincoln luvannut, että iltapäivällä he lähtevät lentämään, jos ilma vaan on suotuisa. Hän oli mennyt tekemään valmistuksia.

Graham seisoi ylemmällä parvekkeella puhellen erään kirkassilmäisen naisen kanssa eadhamitista — hän oli itse valinnut tämän keskusteluaiheen eikä nainen. Hän oli keskeyttänyt kaikki persoonalliset alamaisuuden osoitukset tekemällä kysymyksiä. Hän huomasi, kuten hän jo oli huomannut useista muista tämän ajan naisista, että ne olivat vähemmän sivistyneitä kuin hurmaavia. Äkkiä, taistellen lähempää kaikuvan soiton säveliä vastaan kuului kapinanlaulu saliin karkeana ja mahtavana hänen korviinsa.

Hän katsahti kummastuneena ylös ja näki soikean aukon, josta laulu kuului ja hän näki kaapelia, sinisen usvan ja katujen lamppurivit. Hän kuuli laulun hukkuvan meluun ja vaikenevan. Mutta nyt erotti hän selvästi liikkuvien katujen kohinan ja kansanjoukon melun. Hän oli vakuutettu, miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta tunteensa sen sanoi, että tuolla ulkona taaja kansanjoukko ympäröi sitä paikkaa, missä heidän Mestarinsa oli huvittelemassa.

Vaikka laulu oli niin äkkiä vaiennut, vaikka salissa kaikuva soitto hukutti jälleen kaikki muut äänet, niin marssin sävel kerran alettuaan soi yhä hänen sielussaan.

Kirkassilmäinen nainen selitteli vaivalloisesti vielä eadhamitin salaisuuksia, kun Graham taas näki teatterissa tavanneensa tytön. Hän tuli nyt parveketta myöten häntä kohden; Graham huomasi hänet ennen kuin hän Grahamin. Hänen pukunsa oli hohtavaa harmaata kangasta, tumma tukkansa kaarsi kepeästi hänen otsaansa, ja kun Graham huomasi hänet laskeutui kadulle johtavasta aukosta kylmä valo hänen alaspäin painuneille kasvoilleen.

Nainen, joka oli joutunut pulaan keskustellessaan eadhamitista, huomasi ilmeen vaihteen hänen kasvoissaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänestä vapaaksi. "Tahdotteko tutustua tuohon tyttöön, sire?" kysäsi hän rohkeasti. "Hän on Helen Wotton — Ostrogin sisarentytär. Hän tietää ja tuntee paljon vakavia asioita. Hän on sivistynein kaikista naisista. Minä olen siitä varma, että hän miellyttää teitä".

Vähän sen jälkeen keskusteli Graham tytön kanssa, ja kirkassilmäinen nainen oli kadonnut.

"Minä muistan teidät varsin hyvin", sanoi Graham. "Te olitte tuossa pienessä huoneessa silloin kun kansa lauloi ja polki jaloillaan tahtia. Ennenkuin astuin saliin sisään".

Hänen arkuutensa katosi. Hän katsahti vakavasti Grahamiin. "Se oli ihanaa", sanoi hän, epäröi, ja jatkoi sitten hiukan vaivalloisesti. "Kaikki he olisivat kuolleet teidän puolestanne, sire. Tuona yönä kuoli lukematon määrä miehiä teidän puolestanne".

Hänen kasvonsa säteilivät. Hän vilkaisi sivuilleen nähdäkseen kuuliko kukaan heitä.

Lincoln näkyi matkan päässä parvekkeella astuvan joukon läpi heitä kohden. Tyttö huomasi hänet, kääntyi äkkiä omituisen kiihkeänä Grahamin puoleen ja puhui hänelle tuttavallisesti. "Sire", sanoi hän nopeasti, "minä en voi nyt täällä selittää kaikkea. Mutta kansa on onneton; sitä sorretaan — hallitaan huonosti. Elkää unohtako kansaa, joka uhmaili kuolemaa — kuolemaa, jotta te saisitte elää".

"Minä en tiedä mitään" — sanoi Graham.

"Minä en voi nyt selittää".

Lincoln oli aivan lähellä. Hän kumarsi anteeksipyytääkseen tytölle.

"Miellyttääkö uusi maailma teitä, sire?" kysyi Lincoln kunnioittavasti hymyillen ja osottaen käden liikkeellä koolla olevaa loistavaa seuraa. "Joka tapauksessa, on se mielestänne kai muuttunut".

"Niin on", sanoi Graham, "muuttunut. Eikä kuitenkaan muutos ole ollut niin perin suuri".

"Odottakaahan, kunnes pääsette ilmaan", sanoi Lincoln. "Tuuli on tyyntynyt; aeropiili odottaa teitä".

Nuori tyttö odotti Grahamin tervehdystä poistuakseen.

Graham katsahti häneen, oli tekemäisillään kysymyksen, näki varottavan ilmeen hänen kasvoissaan, kumarsi hänelle ja poistui Lincolnin seurassa.

XVI Luku.

Aeropiili.

Kulkiessaan Lincolnin seurassa Tuulimoottorien toimiston käytävien läpi oli Graham mietteisiinsä vaipuneena. Mutta hän pinnisti ajatuksiaan kuullakseen Lincolnin selityksiä. Ja pian hänen synkät mietteensä haihtuivat. Lincoln puheli hänelle lentomatkasta. Grahamissa heräsi kiihkeä halu tutustua lähemmin tähän uuteen keksintöön. Hän alkoi ahdistaa Lincolnia kysymyksillään. Hän oli tarkoin seurannut ilmapurjehduksen hapuilevia kokeiluja edellisen elämänsä aikana; hän kuunteli ihastuksella hänelle tuttuja nimiä sellaisia kuin Pilcher, Langley ja Chanute ja ennenkaikkea ilmapurjehduksen marttyyri Lilienthal, joka oli säilynyt ihmisten kunnioittavassa muistossa.

Edellisen elämänsä aikana olivat kokeilut pitäneet mahdollisena kaksi eri vastakkaista muotoa, ja nyt ne molemmat olivat toteutetut. Toisella puolella oli suuri koneellakäypä aeroplaani, jossa oli kaksinkertainen rivi vaakasuoria siipiä ja takana oli paksu ilmapropelli, toisella puolella oli kepeämpi aeropiili. Aeroplaanit kulkivat turvallisesti ainoastaan leudossa tai tasaisessa tuulessa, ja äkilliset myrskyt, häiriöt ilmapiirissä, jotka nyt voitiin aivan tarkoin tietää jo edeltäpäin, tekivät ne kelpaamattomiksi kaikkea kiireellisempää käytäntöä varten. Ne tehtiin suunnattoman suuriksi — siipien väli oli tavallisesti kuusisataa jalkaa tai enemmänkin ja pituus tuhannen jalkaa. Niitä käytettiin yksinomaan matkustajien kuljetukseen. Niiden alla riippuva kepeä vaunu oli sata ja sataviisikymmentä jalkaa. Se oli kiinnitetty niin, että voitiin niin pieneksi kuin mahdollista supistaa häilyminen, jonka leutokin tuuli voi saada aikaan, ja samoin vaunussa olevat pienet istuimetkin — jokainen matkustaja istui matkalla ollessaan — keinui vapaasti joka puolelle. Kone voitiin heittää liikkeesen vaan vaunun avulla, joka kulki kiskoilla erittäin sitä varten rakennetulla lavalla, Graham oli nähnyt näitä suuria lavoja, lentolavoja näkötornista. Oli olemassa yhteensä kuusi sellaista suurta areenaa, ja jokaisella oli suunnattoman suuri "lähetysvaunu-lava".

Laskeutumispaikka oli myöskin rajoitettu, tarvittiin aivan vaakasuora pinta ennenkuin laskeutuminen saattoi tapahtua turvallisesti. Jos tämä suuri määrä kangasta ja köysiä olisi laskeutunut alas tai sen olisi pitänyt nousta joltain epätasaiselta pinnalta, esimerkiksi mäen rinteeltä, niin olisivat siivet voineet puhjeta tai vioittua, tai köydet katketa, ehkä matkustajatkin kuolla.

Ensi alussa tunsi Graham itsensä pettyneeksi nähdessään nämät monimutkaiset laitokset, mutta pian huomasi hän, että pienempiä koneita ei olisi kannattanut laittaa, siitä syystä, että niiden kantavuuskyky olisi ko'on pienetessä tullut mitättömäksi. Sitäpaitsi voivat ne tavattoman kokonsa kautta — ja se olikin pääehto — kulkea ilman halki hyvin nopeasti ja siten välttää odottamattomia ilmanmuutoksia. Lyhin matka, Lontoosta Pariisiin, kesti noin kolme neljännestä, jolloin nopeus ei vielä ollut erikoisen suuri; matka New-Yorkiin kesti noin kaksi tuntia ja jos kiiruhti eri pysäkeillä niin voi lentää maapallon ympäri yhdessä päivässä.

Pienet aeropiilit (ne olivat ilman mitään erikoista syytä saaneet tämän nimen) olivat aivan toisen muotoisia. Useita sellaisia näkyi juuri ilmassa. Ne oli laskettu kantavan vaan yhden tai kaksi henkilöä, ja niiden rakenne ja hoito tuli niin kalliiksi, että ne jäivät vaan rikkaimpien yksinomaiseksi oikeudeksi. Niiden kirkasväriset purjeet olivat tehdyt kahdesta vaakasuorasta siivestä ja takana oli propelli. Pienen muotonsa tähden saattoi niillä laskeutua helposti mille avonaiselle paikalle tahansa, ja niihin voi helposti kiinnittää gummipyöriä tai tavallisia moottoria ja kuljettaa niitä siten pitkin maata, kunnes sopiva nousupaikka ilmaantui. Löytyi erityisiä nopealiikkeisiä vaunuja, jotka heittivät aeropiilin ilmaan, mutta ne voivat toimia millä puista ja korkeista rakennuksista vapaalla paikalla tahansa. Inhimilliset lentokoneet olivat kuitenkin Grahamin mielestä hyvin kaukana kalalokkien ja pääskysten nopeudesta. Puuttui suuri vaikutin, joka nopeasti olisi kehittänyt aeropiilit viimeiseen täydennykseensä asti; tätä keksintöä ei ollut nimittäin vielä koskaan käytetty sodassa. Viimeinen suuri kansainvälinen taistelu oli tapahtunut ennen Neuvoston vallananastusta.

Lontoon kuusi lentokonelaivaa oli sijoitettu epätasaiseen kaareen Thames virran eteläpuolelle. Ne muodostivat parittain kolme eri ryhmää ja niillä oli entiset etukaupunkien nimet. Niillä oli seuraavat nimet: Roehampton, Wimbleton Park, Streatham, Norwood, Blackheath ja Shooter's Hill. Ne olivat korkeita kaavamaisesti laadittuja rakennuksia, jotka kohosivat paljon yleisen katon yläpuolelle. Jokainen niistä oli noin neljä tuhatta jalkaa pitkä ja tuhannen jalkaa leveä ja ne olivat laaditut tuosta raudan ja aluminiumin yhdistyksestä, joka oli astunut entisajan rakennusraudan sijaan. Ne muodostivat avonaisia ristikkoja, joiden kautta hissit ja portaat nousivat, ja ylhäällä oli tasainen pinta, jolla heittovaunut voivat loivia kiskoja myöten liukua lavan reunaan asti. Jollei joku aeroplaani tai aeropiili ollut juuri lähtemässä, niin näitä lavoja pidettiin vapaina tulevia aeroplaania varten.

Sillä aikaa kun aeroplaania pantiin kuntoon, odottivat matkustajat teattereissa, ravintoloissa, uutishuoneissa tai lukuisissa huvittelupaikoissa, joita löytyi alhaalla suuremmoisten makasiinien rinnalla. Tämä osa Lontoota olikin sen vuoksi kaupungin iloisin osa, jossa vallitsi merisataman tai hotellikaupungin vilkas elämä. Ja niitä varten, jotka ottivat ilmapurjehduksen vakavammalta kannalta, olivat eri uskonlahkot perustaneen houkuttelevan määrän hartauskappelia, joiden kanssa kilpaili suuremmoiset lääketieteelliset laitokset, jotka valmistivat rohtoja matkaa varten. Ja eri korkeudella, läpi huoneiden ja käytävien, kulki, liittyen kaupungin liikkuviin katuihin, järjestetty joukko portaita, hissiä ja vaunuja, joiden avulla voitiin helposti kuljettaa matkustavia ja tavaroita toiselta lavalta toiselle. Kuvaavaa tämän kaupunginosan rakenteelle olivat monet raskaat rautapilarit ja kannikkeet, jotka kaikkialla estivät näköalaa ja yhdistivät saleja ja hallia toisiinsa, risteillen ja liittyen toisiinsa kannattaakseen lavoja ja aeroplaanien raskasta rakennetta.

Graham lähti lentoasemalle yleistä katua myöten. Häntä seurasi Asano, hänen jaapanilainen seuralaisensa. Lincoln oli saanut kutsun saapua Ostrogin luo, joka oli kokonaan vaipunut hallitustoimiin. Tuulimoottorien poliisien vahva vartiosto odotti Mestaria Tuulimoottori-viraston ulkopuolella ja raivasivat hänelle tietä ylemmälle katukäytävälle. Hänen lähtönsä lentoasemalle tapahtui aivan odottamatta ja kuitenkin kokoontui suuri kansanjoukko hänen ympärilleen ja seurasi häntä määräpaikkaansa. Kulkiessaan kadulla kuuli hän kansan huutavan hänen nimeään ja näki lukemattoman määrän sinipukuisia naisia ja lapsia nousevan keskikäytävän portaita ylös huitoen käsiään ja huutaen. Hän ei kuullut, mitä ne huusivat. Hän huomasi taas, että kansan alemmilla kerroksilla oli erikoinen murre. Poistuessaan liikkuvalta kadulta ympäröi tiheä ja kiihkeä kansanparvi heti hänen vartijansa. Jälestäpäin tuli hän ajatelleeksi, että useat tahtoivat ojentaa hänelle anomuksia. Vartijat raivasivat vaivalloisesti hänelle tietä.

Aeropiili ja sitä hoitava aeronauti oli häntä odottamassa. Läheltä katsottuna näytti kone hyvin pieneltä. Kun sen aluminiumirunko asetettiin heittovaunuihin, niin ei se ollut sen pitempi kuin 20 tonnin jahdin runko. Sivusiivet oli kiinnitetty runkoon metallikannattimilla, jotka muistuttivat suonia mehiläisen siivissä, ja niiden päälle pingoitettu kalvo loi varjoaan monen sadan metrin suuruisen alueen yli. Kaksi tuolia, toinen käyttäjää toinen matkustajaa varten, riippui vapaasti metalliköysistä siipien alapuolella melkein lentokoneen takaosassa. Matkustajan tuolia suojasi tuulivarjostin ja sitä ympäröi metallikehä, joissa oli gummityynyt. Se voitiin, jos niin halusi, kokonaan sulkea umpeen, mutta Graham, joka tahtoi jälleen nähdä jotain uutta, antoi sen olla avoinna. Aeronauti istui lasin takana, joka suojasi hänen kasvojaan. Matkustaja voi sitoa itsensä tuoliin kiinni, joka olikin melkein välttämätöntä maahan laskeutuessa, tai saattoi hän pienien kiskojen ja ohjaustangon avulla liikkua koneen vieressä olevalle laatikolle asti, jonne matkatavarat ja matkalla tarvittavat virvoitusaineet pantiin, ja joka yhdessä tuolien kanssa muodosti vastapainon koneelle, joka aeropiilin keskellä ulottui toisaalla propelliin ja toisaalla kärkeen asti.

Kone näytti hyvin yksinkertaiselta. Asano näytti hänelle sen eri osia ja selitti, että se muistutti Victorian aikaisia kaasumoottoria, joka pisaroittain kulutti "fomile" nimistä ainetta. Koneessa oli vaan reservoaari ja pitkä terästanko, joka oli yhdistetty propellin pitkään veiviin. Niin paljon pääsi Graham koneesta selville.

Lentoasemalle ei päästetty muita kuin Graham, Asano ja hänen seurueensa. Aeronautin avulla asettui Graham tuoliin istumaan. Sitten joi hän erotinin sekaista juomaa, jota ainetta hän kuuli annettavan kaikille lentokoneesen lähtijöille, sillä se esti vähenevän ilmanpaineen vaikuttamasta vahingollisesti ihmisen elimistöön. Juotuaan sanoi hän olevansa valmis lähtemään. Asano otti tyhjän lasin hänen kädestään, kiipesi kannikerautojen yli ja heilutti lavalle päästyään kättään. Äkkiä näytti hän liukuvan lavaa pitkin oikealle ja katoavan.

Kone kohisi, propelli pyöri ja samassa alkoi lava ja alapuolella olevat rakennukset liukua nopeasti ja vaakasuoraan Grahamin silmien ohi; sitten näyttivät ne äkkiä aivan katoavan. Hän tarttui vaistomaisesti istuimensa kaidepuihin. Hän tunsi nousevansa ylöspäin, ilma kohisi tuulisuojuksen yli. Propelli pyöri tahdissa kovaa ympäri — yksi, kaksi, kolme, sitten paussi; yksi, kaksi, kolme — jota liikettä koneenkäyttäjä tarkalleen seurasi. Kone alkoi vavahdella, ja sitä sitten jatkui koko matkan, ja katot ja talot katosivat huimaavan nopeasti pieneten yhä enemmän ja enemmän. Graham tahtoi katsoa koneen rautakannattimien lomitse. Sivullepäin katsoessaan ei hän kauhistunut laisinkaan — pikajunasta katsoessaan olisi hän tuntenut saman tunteen. Hän tunsi Neuvoston palatsin ja Highgaten tuomiokirkon. Sitten katsahti hän oikealle puolelleen alaspäin.

Silloin valtasi hänet fyysillinen kauhu, kamala epävarmuuden tunne. Hän aivan jähmettyi. Vähään aikaan ei hän voinut lainkaan avata silmiään. Noin sadan jalan päässä hänestä, aivan suoraan hänen alapuolellaan oli tuollainen suuri Lontoon tuulimoottori ja sen vieressä näkyi lentolaiva, joka oli aivan täynnä mustilta pilkuilta näyttäviä ihmisolentoja. Kaikki tämä näytti aivan kuin putoavan yhä alemmaksi. Hetkisen tunsi hän vastustamattoman halun heittäytyä alas. Hän puri hampaansa yhteen, kohotti voimiaan ponnistaen katseensa ylöspäin, ja tuo kauhu katosi.

Hän puri hetkisen hampaitaan yhteen ja silmät selällään tuijotti sinistä taivasta kohden. Trop, trop, trop — pani kone; trop, trop, trop — yhä uudelleen. Hän puristi lujasti kaidepuita, katsahti aeronautiin ja näki hymyn hänen ruskettuneilla kasvoillaan. Hän hymyili vastaukseksi — vaikka hiukan pakollisesti. "Ensi alussa se tuntuu hyvin omituiselta", huusi hän unohtaen koko arvokkaisuutensa. Mutta hän ei pitkään aikaan uskaltanut katsoa alaspäin. Hän tuijotti aeronautin pään yli sinertävää taivasta kohden, joka näkyi pilvien lomitse. Pitkään aikaan ei hän voinut olla ajattelematta, että jokin onnettomuus voisi helposti tapahtua. Trop, trop, trop — pani kone; entä jos jokin pieni osa koneesta menisi rikki. Entä jos menisi —! Hän koetti kaikin voimin karkottaa senlaatuisia ajatuksia. Ja hän kohosi yhä, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kirkkaasen ilmaan.

Kun hän oli päässyt vapaaksi siitä vastenmielisestä tunteesta, jonka ilmaan nousu oli hänessä herättänyt, niin katosi koko ilkeä tunne, ja matka muuttui hänelle hyvinkin mieluisaksi. Hänelle oli puhuttu ilmakivusta. Mutta hänen mielestään oli aeropiilin vavahteleva liike yhdessä leudon lounastuulen kanssa paljoa pienempi kuin laivan keinuminen aallokossa tuulessa, ja hän oli hyvä purjehtija. Ja harveneva ilma, johon he nousivat, herätti hänessä helpoituksen ja iloisuuden tunteen. Hän katsoi ylös ja näki taivaan olevan täynnä pieniä pilvenhattaroita. Hän katseli sitten koneen kannatusosien läpi alemmaksi ja näki ryhmän hohtavanvalkoisia lintuja lentävän hänen alapuolellaan. Sitten katsoessaan varovaisesti alemmaksi näki hän tuulimoottorien vartijan siron, auringon valaiseman näkötornin pienenevän pienenemistään. Kun hän nyt huolettomammin katsoi alas, näki hän sinertäviä kukkuloita ja tuulen alla Lontoon ja sen jättiläiskaton. Sen ulkorajat erottautuivat selvinä ja terävinä, ja hänen viimeinen vastenmielisyyden tunteensa haihtui jättäen sijaa kummastukselle. Sillä tämä Lontoon raja oli kuin muuri tai kallioseinä, kolmen tai neljänsadan jalan korkuinen pystysuora seinä, jossa vaan siellä täällä näkyi joku parveke tai omituisesti koristettu pääty.

Tuo kaupungin vähittäinen muuttuminen etukaupungin kautta maaseuduksi, joka oli ollut niin kuvaavaa yhdeksännentoista vuosisadan kaupungille, oli nyt kokonaan kadonnut. Lontoon ympäristöstä ei ollut jälellä muuta kuin rauniot erilaisten pensaiden peitossa, jotka ennen olivat koristaneet esikaupunkien puutarhoja, siellä täällä oli kivitettyjä katuja ja pensasaitoja. Nämät olivat alkaneet jo ulottua rakennusten sisällekin. Mutta suureksi osaksi nämät raunioiden kasat olivat entisten katujen ja teiden varsilla, aivan kuin yksinäiset saaret keskellä vihantaa. Asukkaat olivat lähteneet niistä jo aikoja sitten, mutta ne näyttivät liian jykeviltä, jotta ne olisi voitu raivata tämän uuden ajan maanviljelyksen tieltä pois.

Tämän erämaan vihanta kasvullisuus lainehti ja rehoitti lukemattomien sortuvien muurien keskellä, ja ulottui aivan kaupungin ulkoseinään asti, jossa kasvoi köynnöksiä, tiuhaa pensaikkoa ja pitkää ruohoa. Siellä täällä kohosi loistavia nautinnon palatsia keskellä Victorian ajan rakennusten raunioita, ja kaapelitiet johtivat kaupungista sinne. Tällaisina talvipäivinä näyttivät palatsit olevan autioina. Autioita olivat myöskin komeat, raunioiden keskellä olevat puutarhat. Kaupungin rajat olivat yhtä selvästi määrätyt kuin keskiajalla, jolloin portit suljettiin yönaikaan ja vihamies hiipi aivan muurin luo. Puolikaaressa kulkeva eadhamititie vei kansaa suunnattomassa määrässä Bathiin päin. Hänen iloinen tunnelmansa kasvoi nopeasti ja muuttui melkein huumaukseksi. Hän hengitti syvään raitista ilmaa, nauroi ääneen ja hänen teki mielensä huutaa. Jonkun ajan päästä tämä halu tulikin liian voimakkaaksi ja hän huusi.

Kone oli nyt noussut niin korkealle kuin aeropiili voi kohota, ja he alkoivat kaaressa laskeutua etelään päin. Tarkastaessaan huomasi Graham mitä saatiin aikaan avaamalla pari kapeaa kaistaa toisessa tai toisessa muuten liikkumatta pysyvässä siivessä tai panemalla kone kulkemaan eteen tai taaksepäin pitkin kannatusrautojaan. Aeronauti antoi käyntikoneen hiljaa liukua kiskojaan myöten eteenpäin ja avasi tuulen alla olevan siiven aukon, kunnes aeropiilin keskirunko oli aivan vaakasuorassa asennossa ja osotti eteläänpäin. Ja tähän suuntaan kiisivät he myötätuuleen, vaihtaen silloin tällöin lentotapaa, ensin nousivat he jyrkkään ylöspäin ja sitten laskeutuivat loivasti alaspäin, ja tämä lento tuntui hyvin suloiselta. Tämän laskeutumisen aikana ei propelli ollut käynnissä. Noustessa tunsi Graham onnellisen voimantunteen, laskeutuminen läpi puhtaan ilman tuotti hänelle aivan selittämätöntä iloa. Hän olisi tahtonut ainiaaksi jäädä ilmaan.

Hän tarkasteli seutua, joka hänen alapuolellaan kiisi pohjoista kohden. Sen pienet selvästi näkyvät muodot miellyttivät häntä suuresti. Hän näki raunioina talot, jotka ennen olivat peittäneet maan, näki puuttomia suunnattomia alueita, joista talot ja kylät olivat kadonneet jättäen vaan raunioita jälelle. Hän tiesi, että niin oli käynyt, mutta se tuntui kuitenkin toiselta nähdessään sen omin silmin. Hän koetti löytää paikkoja, jotka hän ennen oli tuntenut tuon kuperan laakson pohjalla, mutta jätettyään Thames-virran laakson taakseen ei hän tuntenut ainoatakaan seutua. Mutta kun he kulkivat korkean kalkkivuoren yli, niin tunsi hän sen Guildfordin aasin seläksi, sillä sen itäisin puoli oli hänelle tuttu omituisen muotonsa vuoksi ja hän tunsi molempien kaupunkien rauniot, jotka olivat tuon laakson kummallakin puolen. Ja siitä voi hän johtaa muutkin paikat mieleensä, tuolla oli Leith Hill, Aldershotin hiekkaiset särkät ja paljon muita tuttuja paikkoja. Hiekkasärkällä oli jättiläissuuria, hitaasti liikkuvia tuulimoottoreja. Lukuunottamatta leveätä Portsmouthiin johtavaa eadhamititietä, joka oli entisen rautatien paikalla, oli koko Weyn laakso yhtenä ainoana tiheikkönä.

Koko särkkäranta, niin pitkälle kuin silmä kantoi usvan läpi, oli täynnä suuria tuulimoottoreja, joiden rinnalla kaupungin tuulimoottorit näyttivät niiden nuoremmilta veljiltä. Ne liikkuivat majesteetillisesti tuulessa. Siellä täällä oli alueita täynnä englantilaisen ruokayhtiön lampaita, joita paimensi hevosen selässä istuva pieneltä pilkulta näyttävä mies. Sitten näytti kiitävän aeropiilin alle Wealdenin kukkulat, Hindheadin ylängöt, Pitch Hill ja Leith Hill, jolla oli uusi rivi tuulimoottoria, jotka näyttivät kiistelevän särkkien tuulimoottoreilta itselleen osaa tuulesta. Punertavan usvan läpi näkyi keltakukkaisia niittyjä, ja etempänä kulki suuri musta härkälauma ratsastavien miesten paimentamana. Kaikki tämä kiisi nopeasti aeropiilin alatse ja pian se himmeni, kadotti värinsä ja oli vaan liikkuva varjo, joka katoo usvaan.

Ja kun tämä kaikki oli haihtunut etäisyyteen, kuuli Graham aivan vierestään kalalokkien kirkunaa. Hän huomasi nyt olevansa eteläisten särkkien kohdalla, ja katsoessaan olkansa yli näki hän Portsmouthin ilmalaivat, jotka kohosivat Portsdownin kukkulaa korkeammalle. Heti sen jälkeen näki hän uivaa kaupunkia muistuttavan laivajoukon, Needlesin matalat, valkoiset auringon valaisemat kalliot ja meren lahdelman harmaat, kimaltelevat laineet. He kulkivat Solentin yli, ja pian oli Wightin saari heidän takanaan ja hänen alapuolellaan avautui meri yhä laajempana ja laajempana, milloin se punersi usvan alla, milloin oli se harmaa tai ruskehtavan kimalteleva, milloin taas lainehtien sinivihreänä. Wightin saari pieneni pienenemistään. Vähän ajan päästä erkani harmaa usvaharso toisista, jotka olivatkin pilviä, painautui alaspäin ja näytti rannikon — houkuttelevan alueen auringon valossa — Pohjois-Ranskan rannikon. Se selveni, sai väriä, tuli selväpiirteisemmäksi ja Englannin vastainen särkkämaa aukeni hänen eteensä.

Äkkiä Pariisi näkyi taivaan rannalla, ja katosi jälleen näkyvistä, kun aeropiili teki suuren kaaren kääntyäkseen jälleen pohjoiseen päin. Graham näki Eiffeltornin vielä seisovan paikallaan ja sen vieressä korkean kupukaton, jonka päässä oli neulannupilta näyttävä kuvapatsas. Ja hän huomasi myöskin, vaikka hän ei sitä silloin ymmärtänyt, pitkän kiemurtelevan savupilven. Aeronauti puhui jostain "häiriöistä sisemmillä teillä", mutta Graham ei silloin pannut siihen mitään huomiota. Mutta hän näki tornia, kupoolia, siroja rakennuksia, jotka lukemattomina kohosivat ilmaan yläpuolelle kaupungin tuulimyllyjä, ja hän huomasi, että siroudessa ja komeudessa voitti Pariisi aina Lontoon, tuon avaran ja väkirikkaamman kilpailijansa. Katsellessaan tätä kiisi harmaansininen esine kuten tuulessa ajelehtiva kuiva lehti kaupungista. Se lensi monessa kaaressa ja kiisi heitä kohden kasvaen nopeasti yhä suuremmaksi. Aeronauti sanoi jotain. "Mitä?" kysyi Graham, vastenmielisesti kääntäen katseensa pois tästä suuremmoisesta näystä. "Aeroplaani, sire", huusi aeronauti viitaten kädellään.

Se läheni ja kääntyi pohjoiseen päin tullessaan lähemmäksi. Jota enemmän se läheni sitä suuremmaksi se kasvoi. Aeropiilin koneen vauhti, joka oli tuntunut niin voimakkaalta ja nopealta tuntui äkkiä hitaalta verrattuna tuohon hurjaan lentoon. Mikä suunnaton jättiläinen! Kuinka nopea ja tasakulkuinen! Se kulki aivan heidän alitseen, hiljaa eteenpäin rautakehyksineen ja läpikuultavine siipineen, aivan kuin elävä olento. Graham näki vilahdukselta monta riviä matkustajia, jotka istuivat pienissä tuoleissaan ilmanhalkasijan takana, valkopukuisen kuljettajan, joka huolimatta kovasta ilmavirrasta kulki pitkin tikapuusiltaa, kohisevat koneet, jotka puhkuivat höyryä, pyörivän propellin ja äärettömän laajat siivet. Hän joutui aivan intoihinsa tämän nähdessään. Pian oli se kadonnut näkyvistä.

Se nousi hiukan ylemmäksi ja aeropiilin siivet uivat sen siipien ilmavirrassa. Se laskeutui ja pieneni. He olivat tuskin liikahtaneetkaan, ennenkuin se näytti olevan vaan pieni sinervä pilkku pilvissä. Se oli Lontoon ja Pariisin välillä kulkeva aeroplaani. Kauniilla ja tyynellä ilmalla teki se tämän matkan neljään kertaan kumpaankin suuntaan.

He kulkivat nyt Kanaalin yli, hitaasti, kuten Graham nyt näki liioittelevassa mielessään, ja Beachy Head kohosi harmaana heidän oikealla puolellaan.

"Maa!" huusi aeronauti ja hänen äänensä kuului heikosti tuulessa.

"Ei vielä", vastusti Graham nauraen. "Ei vielä maihin. Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen".

"Minä luulin —" sanoi aeronauti.

"Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen", sanoi Graham uudestaan.

"Minä tulen teidän luoksenne", sanoi hän, nousi tuoliltaan ja astui askeleen heitä erottavalle raiteelle. Hän seisahtui, kalpeni ja kätensä kouristuivat. Uusi askel ja hän tarttui kiinni aeronautiin. Hän tunsi ilmanpainon painavan kuin taakan olkapäitään. Tukkansa liehui pörröisenä. Hattu lensi kauvaksi. Ilmavirta kohisi jakajan yli ja löi hänen kutrinsa poskille. Aeronauti teki nopeasti muutaman liikkeen saadakseen tasapainon kuntoon ja suojatakseen hänet ilmanpainolta.

"Selittäkää minulle", sanoi Graham. "Mitä seuraa siitä, kun lykkäätte koneen eteenpäin".

Aeronauti epäröi. Vastasi sitten. "Sitä on hyvin vaikea selittää, sire".

"Vaikkakin", huusi Graham. "Vaikkakin".

Syntyi hetken äänettömyys. "Lentotaito on salaisuus —"

"Minä tiedän. Mutta minähän olen Mestari ja haluan sen tietää". Hän nauroi tietäessään mikä valta hänellä oli ilmassakin.

Aeropiili teki kaarroksen alaspäin ja tuuli puhalsi Grahamin kasvoihin ja pukunsa liehui koneen kärjen kääntyessä länteenpäin. Molemmat miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään.

"Sire, on olemassa laki."

"Joka ei kuulu minuun", sanoi Graham. "Te näytätte sen unohtavan".

Aeronauti tarkasti hänen kasvojaan. "En", sanoi hän. "Minä en sitä unohda, Sire. Mutta koko maan päällä — ei ole muilla kuin valantehneillä aeronauteilla — oikeutta hoitaa konetta. Muut ovat vaan matkustajia —"

"Minä olen kyllä kuullut siitä. Mutta minä en aijo ruveta väittelemään tästä teidän kanssanne. Tiedättekö, miksi olen nukkunut kaksisataa vuotta? Saadakseni lentää ilmassa!"

"Sire", sanoi aeronauti, "laki — jos minä rikon lain —"

Graham teki rauhoittavan liikkeen.

"Jos siis tahdotte seurata minun liikkeitäni —"

"En", sanoi Graham, joka äkkiä horjahti ja tarrasi kiinni, sillä kone nosti taas kärkensä noustakseen. "Se ei riitä minulle. Minä tahdon itse hoitaa konetta. Itse hoitaa, vaikka murskautuisinkin! Ei! Minä tahdon. Ymmärrättekö? Minä kiipeän tänne — ja istun viereenne. Varokaa! Minä tahdon itse lentää oman lentoni, vaikka lopulta syöksyisinkin alas. Minä tahdon saada jonkun korvauksen nukkumisestani. Ja kaikesta muustakin —. Menneessä elämässäni uneksin saavani lentää. Nyt — pysykää nyt tasapainossa".

"Tusina vakoojia vaanii minua, sire!"

Grahamin kärsivällisyys oli loppunut. Ehkä hän hiukan liioittelikin ärtymystään. Hän kirosi. Hän hyppäsi välillä olevien kannattamien yli ja aeropiili heilahti.

"Olenko minä maailman herra?" sanoi hän. "Vai onko se teidän yhtiönne? No. Ottakaa kätenne pois noista viputangoista ja tarttukaa ranteisiini. Niin — noin. Ja nyt, ja miten nyt käännetään sen kärki, jos haluan laskeutua alaspäin?"

"Sire", sanoi aeronauti.

"Mitä nyt?"

"Suojelettehan minua?"

"Hyvä Jumala! Suojelen! Vaikka minun täytyisi sytyttää koko Lontoo tuleen. Nyt!"

Ja tällä lupauksella maksoi Graham ensimäisen opetuksensa ilmapurjehduksessa. "Sitä edullisempaa vaan teille", sanoi hän leveästi nauraen, sillä ilma vaikutti häneen huumaavan viinin tavoin —, "jos tänään opetatte minulle kaiken niin pian kuin mahdollista. Pitääkö minun vetää tästä? Ah! Näinkö? Hei vaan!"

"Taapäin, sire! Taapäin!"

"Taapäin — hyvä on. Yksi, kaksi, kolme — hyvä Jumala! Ah! Kas, kuinka se nousee! Mutta tämähän on kuin elävä olento!"

Ja kone alkoi kaarrella mitä omituisimmin ilmassa. Toisinaan kiisi se sata metriä leveässä kierteessä ylöspäin, toisinaan nousi se hurjaa vauhtia, laskeutui jälleen melkein pystysuoraan alaspäin, nopeasti, kiitäen kuin haukka, noustakseen taas huimaavaa kyytiä yläilmoihin. Kerran nopeasti laskeutuessaan näytti se kiitävän suoraan ilmoituspalloja kohden, mutta lensikin niiden alitse ja väisti ne sukkelalla käänteellä. Liikkeen tavaton nopeus ja sulous, puhtaan ilman vaikutus sai Grahamin aivan huolettoman raivon valtaan.

Mutta eräs omituinen tapaus rauhotti jälleen häntä ja palautti hänet tuohon kummalliseen arvoituksista rikkaasen allaan olevaan maailmaan. Kiitäessään alaspäin töytäsi hän jotain vastaan, tuntui pieni tärähdys ja muutama pisara putosi hänen päälleen. Laskeutuessaan alemmaksi käänsi hän päänsä ja näki jotain valkoista putoavan koneen jälestä. "Mitä se oli?" kysyi hän. "Minä en sitä huomannut".

Aeronauti katsoi, tarttui sitten koneesen saadakseen aeropiilin nousemaan, sillä he painaltivat hurjaa vauhtia alaspäin. Kun aeropiili jälleen kohosi ylöspäin, hengähti hän syvään: "Se oli", sanoi hän osottaen alaspäin putoavaa valkoista esinettä, "joutsen".

"Minä en huomannut sitä", sanoi Graham. Aeronauti ei vastannut ja
Graham huomasi hänen otsallaan veripilkkuja.

He kiisivät vaakasuoraan eteenpäin ja Graham kapusi tuoliinsa koettaen välttää ilmavirtaa. Sitten laskeutuivat he huimaa vauhtia eteenpäin, propelli pyöri vastaiseen suuntaan helpoittaakseen alaslaskeutumista, lentolava läheni enemmän ja enemmän. Aurinko painui lännen kalkkivuorien taakse ja kultasi pilvet.

Ihmiset erottautuivat jo pieninä mustina pilkkuina. Hän kuuli huutojen kohoavan häntä kohden, huutojen, jotka muistuttivat aaltojen loisketta rantakallioita vastaan. Lentolavan ympärillä olevat katot olivat mustanaan kansaa, jotka iloitsivat nähdessään hänen terveenä palaavan takaisin. Lavan alapuolella oli suunnaton kansan paljous, josta erottautui lukemattomia kasvoja, liehuvia nenäliinoja ja liikehtiviä käsiä.

XVII Luku.

Kolme päivää.

Lincoln odotti Grahamia lentolavan lähellä olevassa huoneustossa. Hän näytti olevan utelias saamaan lähempiä tietoja matkasta, ja iloitsi nähdessään, millä ilolla ja innolla Graham oli ottanut retkeen osaa. Graham oli aivan haltioissaan. "Minun täytyy saada oppia lentämään", huudahti hän. "Minun täytyy osata hoitaa konetta. Minä säälin kaikkia olentoja, jotka ovat kuolleet saamatta tuntea tätä nautintoa. Kuinka suloista on tuollainen huima ilmamatka! Se on ihmeellisin keksintö, minkä maailma on luonut".

"Te saatte nähdä, että tämä uusi aika on täynnä ihmeellisiä keksintöjä", sanoi Lincoln. "Minä en tiedä, mitä te nyt mielellänne haluaisitte. Meidän musiikkimme tulee olemaan teille jotain aivan uutta".

"Tällä hetkellä", sanoi Graham, "olen eniten innostunut lentämiseen. Antakaa minun oppia se täydellisemmin. Aeronautinne sanoi, että jokin säädös estää oppimasta".

"Niin estääkin", sanoi Lincoln. "Mutta eihän se koske teitä! Jos te itse tahdotte hoitaa konetta, niin voimmehan me huomenna tehdä teidät valantehneeksi aeronautiksi".

Graham sanoi kiihkeästi haluavansa sitä ja puheli laajasti, minkä vaikutuksen lento oli tehnyt. "Ja valtioasiat", kysyi hän äkkiä. "Millä kannalla ne ovat?"

Lincoln lykkäsi valtioasiat syrjään. "Ostrog kertoo kyllä niistä huomenna", sanoi hän. "Kaikki alkaa jo tasaantua. Vallankumous ulottuu yli koko maailman. Siellä täällä tapaa kyllä vastustusta, mutta teidän valtanne on varma. Te voitte olla aivan rauhassa, kun Ostrog hoitaa asioita".

"Käykö se laatuun, että minut nimitetään valantehneeksi aeronautiksi, joksi te sitä kutsutte, heti — ennen levolle menoa?" kysyi Graham astuen hitaasti eteenpäin. "Silloin voisin minä heti huomisaamuna ryhtyä siihen."

"Kyllä se käy laatuun", sanoi Lincoln miettiväisenä. "Varsin hyvin. Kyllä se toimitetaan". Hän nauroi. "Minä tulin juuri ehdottamaan teille huvituksia, mutta te olettekin itse pitänyt siitä huolen. Minä telefoneeraan täältä aeronautikaaliselle asemalle ja me palaamme tuulimoottorien johtajan toimistossa olevaan asuntoonne. Te syötte päivällistä ja sillä välin on aeronauteilla aikaa saapua. Ettekö sitten syötyänne haluaisi —?" Hän vaikeni.

"Mitä", kysyi Graham.

"Me olemme järjestäneet tanssiohjelman. Tanssijattaret ovat saapuneet
Caprin teatterista".

"Minä vihaan balettia", sanoi Graham lyhyesti. "Minä olen aina niin
tehnyt. Mutta tuo toinen asia —. En minä tanssia halua nähdä.
Meillä oli entisaikaan tanssijattaria. Niitä oli jo muinaisessa
Egyptissäkin. Mutta saada lentää —"

"Se on totta", sanoi Lincoln. "Mutta meidän tanssijattaremme —"

"He voivat odottaa", sanoi Graham, "he voivat odottaa. Kyllä minä tiedän. Minä en ole mikään latinalainen. Minä tahtoisin kysellä muutamia seikkoja joltain asiantuntevalta — koskien mekaanisia asioita. Siihen minä olen innostunut. En minä kaipaa huvituksia".

"Teillä on koko maailma valittavananne", sanoi Lincoln; "kaikki mitä vaan haluatte, kuuluu teille".

Asano saapui ja mahtavan vartioston seuraamana kulkivat he kaupungin katuja pitkin Grahamin asuntoon. Hänen palatessaan oli kokoontunut paljoa suurempi joukko katsomaan häntä kuin lähtiessään, ja kansan ilo ja riemuhuudot peittivät usein ne vastaukset, jotka Lincoln antoi Grahamin lukuisiin lentoa koskeviin kysymyksiin. Ensi aluksi otti Graham tervehdyshuudot vastaan nyökkäämällä ja viittomalla kädellään, mutta Lincoln huomautti hänelle, että sellaista menettelyä voitaisiin pitää sopimattomana. Graham, joka oli jo väsynyt noihin yhtämittaisiin tervehdyksiin, luopui niistä matkansa loppupuolella.

Heti kun he olivat saapuneet hänen huoneustoonsa, lähti Asano etsimään kinematograafisia kuvia koneista, ja Lincoln lähetti Grahamin pyynnöstä hakemaan konemallia ja pieniä koneita, jotka voisivat selittää koneiden kehitystä näinä viimeisinä kahtenasatana vuotena. Pieni ryhmä koneita, joilla telegrafeerattiin pitkien matkojen päähän, miellyttivät Mestaria niin suuressa määrässä, että hänen maukas päivällisateriansa, jota tarjoilemassa oli miellyttäviä, kohteliaita palvelijattaria, sai odottaa. Tupakoimisen tapa oli jo kadonnut maan päältä, mutta kun hän halusi nauttia siitä, niin alettiin etsiä ja löydettiin Floridasta mainioita sikaaria, jotka tuotettiin hänelle erikoisella pneumaattisella tavalla sillä aikaa kun hän oli aterioimassa. Sitten saapuivat aeronautit, ja heidän insinöörinsä näytteli Mestarille useita nerokkaita keksintöjä. Tällä hetkellä olivat lasku- ja mittauskoneiden komeus ja täydellisyys, rakennuskoneet, kehruukoneet, patenttiovet, räjähdysmoottorit, vilja- ja vesielevaattorit, teurastuskoneet ja niittokoneet Grahamille mieluisampia kuin tanssijattaret. "Me olimme villiä", sanoi hän tavan takaa, "me olimme villiä. Me elimme kiviajassa — verrattuna tähän. Ja mitä muuta teillä on?"

Psykologistit tulivat selittämään hänelle, mitä mieltäkiinnittäviä edistysaskeleita oli tehty hypnotismin alalla. Milne, Bramwell, Fechner, Liebault, William James, Myers ja Gurney olivat tulleet niin kuuluisiksi, että heidän aikalaisensa olisivat hämmästyneet. Useat käytäntöön sovitetut kohdat psykologiaa olivat nyt yleiseen tunnettuja; niitä käytettiin suuressa määrässä rohtojen, antiseptisten ja anestetisten lääkekeinojen sijasta; niitä käyttivät melkein kaikki, joilla oli jotain tekemistä ajatusten ponnistusten kanssa. Inhimilliset henkiset avut näkyvät tässä suhteessa kehittyneen hyvin paljon. Lukujen laskijoiden ihmeet, joita Graham ennen oli pitänyt hypnotiseeraajan suurimpana voittona, voi nyt tehdä kuka tahansa, jolla vaan oli varoja maksaa erikoiselle hypnotiseeraajalle. Jo aikoja sitten oli vanha tutkintosysteemi saanut väistyä tämän järjestelmän tieltä. Opiskelevien ei tarvinnut lueskella vuosikausia, he makasivat muutaman viikon hypnotillisessa unessa, ja tänä aikana taitavat opettajat saivat painaa heidän mieliinsä kaikki ne tiedot, jotka vastasivat määrättyihin kysymyksiin, lisäten vielä senkin, että he kauvan aikaa voivat säilyttää nämät tiedot. Erittäinkin matematiikassa oli tämä apu hyvin tärkeä, ja kaikki ne henkilöt, jotka pelasivat shakkia tai muita suurta ajattelemista vaativia peliä, käyttivät tätä hyväkseen. Tällä tavoin myöskin kaikki leikkaukset toimitettiin ankarien sääntöjen mukaan, se on, melkein koneellisesti, ja päästiin siten vapaaksi mielikuvituksen tai levottomuuden aikaansaamista hairahduksista ja voitiin kaikki toimittaa hämmästyttävän tarkkaan. Työväenluokan lapset, heti kun pääsivät tarpeelliseen ikään, hypnotiseerattiin, ja muuttuivat siten ajatteleviksi koneiksi, jotka tekivät tehtävänsä täsmällisesti ja kuuliaisesti ja pääsivät vapaaksi pitkän pitkistä opinnoista. Aeronautien oppilaat, joiden päätä huimasi, vapautettiin hypnotismin avulla tästä pelosta. Joka kadulla näki hypnotiseeraajia, jotka olivat valmiit painamaan pysyväisiä ajatuksia ihmisten mieleen. Jos joku tahtoi muistaa jonkun nimen, summan, laulun tai puheen, niin turvaantui hän tähän keinoon, sen avulla voitiin myös poistaa ikäviä muistoja, pahoja tapoja hävittää ja intohimoja karkoittaa. Tällaista psyykillistä leikkausta käytettiin hyvin usein. Siten voi unohtaa halpamaisuudet, loukkaukset, nöyryytykset, rakastavat lesket poistivat mielestään miesvainajansa kuvan, onnettomasti rakastuneet pääsivät vapaaksi tunteestaan. Mutta haluja ei vielä voitu hävittää ja ajatusten siirtämistä ei vielä oltu systemaattisesti järjestetty. Psykoloogit todistivat taitoaan antaen sinipukuisten kalpeiden lasten suorittaa mitä vaikeimpia muistitemppuja.

Graham, samoin kuin suurin osa hänen aikalaisistaan, halveksi hypnotiseeraajia; jollei hän olisi sitä tehnyt, olisi hän heti voinut päästä vapaaksi monesta tuskallisesta tunteesta. Mutta vaikka Lincoln kuinkakin vakuutteli, niin pysyi hän vanhassa teoriiassaan, jonka mukaan vaipumalla hypnoottiseen uneen ihminen luopui omasta persoonallisuudestaan, omasta tahdostaan. Katsellessaan hypnootillisia kokeiluja päätti hän pysyä järkähtymättömästi omana itsenään.

Kolmena seuraavana päivänä katseli Graham tällaisia kokeiluja, välillä käyttäen useita tuntia ilmapurjehdusmatkoihin. Kolmantena päivänä leijaili hän Ranskan yläpuolella ja näki lumipeitteiset alpit. Nämät matkat tuottivat hänelle rauhallisen unen ja pian katosi se heikkous, joka herätessään oli häntä vaivannut. Ja aina kun Graham vaan ei ollut lentomatkoilla, niin Lincoln koetti kaikin tavoin huvittaa häntä. Hänelle näytettiin kaikki uuden ajan keksinnöt ja erikoisuudet, siksi kunnes hänen uteliaisuutensa alkoi olla tyydytetty. Voisi kirjoittaa tusinan paksuja kirjoja kuvatakseen kaikkia hänelle näytettyjä keksintöjä. Joka iltapäivä oli hänellä noin tunnin kestävä vastaanotto. Hän iloitsi nähdessään, miten aikalaisensa tulivat yhä tutummiksi ja persoonallisemmiksi. Ensi alussa kiintyi hänen huomionsa siihen, mikä heissä oli erikoista ja odottamatonta, kaikki teennäisyys heidän puvuissaan, kaikki heidän tapansa, jotka sotivat hyvää makua vastaan, loukkasivat ensi alussa häntä. Mutta hän itsekin hämmästyi, miten siitä syntyvä vastenmielisyys alkoi kadota, ja miten pian hän tottui uuteen asemaansa ja piti entistä aikaansa, yhdeksättätoista vuosisataa, niin perin etäisenä ja omituisena. Eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen johtajan punatukkainen tytär miellytti häntä aivan erikoisesti. Seuraavana päivänä, päivällisen jälkeen tutustui hän erääsen uuden ajan tanssijattareen ja ihmetteli hänen suurta taituruuttaan. Ja sen jälkeen katseli hän taas hypnotiseeraajien ihmeellisiä kokeita. Kolmantena päivänä koetti Lincoln houkutella Grahamia lähtemään Nautinnon kaupunkiin, mutta Graham kieltäytyi eikä suostunut ottamaan hypnotiseeraajilta mitään apua lähtiessään lentoretkilleen. Paikallisuuden side pidätti häntä Lontoossa; hän nautti tuntiessaan eri paikat kaupungissa, ja tätä nautintoa hän ei olisi saanut missään muualla osakseen. "Täällä — tai sata jalkaa alempana", saattoi hän sanoa, "söin minä ateriani oleskellessani Lontoon yliopistossa. Tuolla kauempana oli rautatienasema ja lukematon määrä junia. Kuinka usein seisoinkaan tuolla, matkalaukku kädessäni, katsellen merkkilyhtyjen lomitse taivasta kohden ajattelemattakaan, että minä kerta vielä saisin matkustaa tuolla korkealla ilmassa. Ja nyt kiidän minä aeropiilillä ilmassa, joka ennen oli yhtenä harmaana usvana".

Näinä kolmena päivänä oli Graham niin kiintynyt tällaisiin huvituksiin, että hän hyvin vähän tiesi niistä valtiollisista liikkeistä, jotka tapahtuivat hänen asuntonsa ulkopuolella. Hänen ympäristönsä ei maininnut hänelle siitä mitään. Joka päivä tulivat Ostrog, johtaja, hänen suuri visiirinsä, hänen palatsinhoitajansa kertomaan, että maassa vallitsi rauha ja hänen valtansa oli lujitettu; joku "pieni kapina" oli kukistettu jossain kaupungissa, "vähäpätöinen häiriö" jossain toisessa. Sosiaalisen kapinan laulu ei enää kaikunut Grahamin korvissa; hän ei koskaan saanut tietää, että kunnallinen hallitus oli kieltänyt sen; ja kaikki ne suuret vaikutelmat, jotka hän oli tuntenut näkötornissa, olivat haihtuneet hänen mielestään.

Mutta toisena ja kolmantena päivänä, vaikka teurastuslaitoksen johtajan tytär miellyttikin häntä, ja ehkä juuri hänen puhelujensa vaikutuksesta, alkoi hän muistella Helen Wottonia, tuota tyttöä, joka oli puhellut hänelle niin omituisesti tuulimoottorien johtajan palatsissa pidetyssä juhlassa. Hän oli tehnyt hyvin syvän vaikutuksen Grahamiin, vaikka monet, uudet, hämmästyttävät seikat estivät häntä pitempää aikaa ajattelemasta häntä. Mutta nyt tuo muisto sai hänessä vallan. Hän mietiskeli, mitähän hän oli tarkottanut noilla katkonaisilla, jo puoliksi unohtuneilla sanoillaan, hän alkoi yhä enemmän muistella hänen silmiään, kasvojensa vakavan kiihkeätä ilmettä, ja hänen innostuksensa kaikkiin uusiin keksintöihin alkoi vähetä. Helenen kauneus asettui hänen ja eräiden äkkiä puhjenneiden, huonojen nautinnon halujen väliin. Mutta Graham ei nähnyt häntä kertaakaan näinä kolmena päivänä.

XVIII Luku.

Graham muistaa.

Graham tapasi hänet eräässä pienessä galleriassa, joka johti tuulimoottoritoimistosta hänen juhlahuoneustoonsa. Galleria oli pitkä ja kaita, siinä oli joukko syvennyksiä ja niissä suuria kaari-ikkunoita, joista näkyi palmuja kasvava pihamaa. Graham näki hänet istuvan eräässä syvennyksessä. Kuullessaan hänen askeleensa käänsi hän päänsä, tunsi hänet ja vavahti. Hän tuli aivan kalmankalpeaksi. Hän nousi heti, astui askeleen häntä kohden, ikäänkuin aikoen puhua hänelle, mutta epäröi. Graham seisahtui ja odotti. Sitten, nähdessään että suuri levottomuus esti nuorta tyttöä puhumasta, ymmärsi hän hänen tulleen tänne nimenomaan tavatakseen hänet.

Kuninkaallinen tunne vaati häntä rohkaisemaan häntä. "Minä olen kaivannut teitä", sanoi hän. "Muutama päivä sitten halusitte te sanoa minulle jotain — halusitte puhua kansasta. Mitä teillä on sanottavaa?"

Tyttö katsahti levottomana häneen.

"Te väititte, että kansa on onneton".

Tyttö vaikeni hetkisen.

"Se tuntui teistä kai oudolta", sanoi hän äkkiä.

"Tuntui kyllä. Mutta kuitenkin —"

"Minä tein sen vaistomaisesti".

"Todellako?"

"Niin".

Tyttö katsahti epäröiden häneen. Hän jatkoi vaivalloisesti. "Te unohdatte", sanoi hän huokaisten syvään.

"Mitä?"

"Kansan —"

"Mitä tarkoitatte —?"

"Te unohdatte kansan".

Graham katsahti kysyvästi häneen.

"Niin. Te hämmästytte. Sillä te ette ymmärrä, kuka te olette. Te ette tiedä, mitä on tapahtunut".

"Mitä?"

"Te ette ymmärrä".

"En ehkä aivan selvästi. Mutta selittäkää minulle".

Helen teki äkkinäisen päätöksen ja kääntyi hänen puoleensa. "Sitä on niin vaikea selittää. Minä olen toivonut ja tahtonut sen tehdä. Ja nyt — en voikaan sitä tehdä. Minä en osaa sovittaa sanojani. Mutta kaikki, mikä teitä koskee — on niin kummallista. Teidän unenne — heräämisenne — on aivan kuin ihme. Ainakin minulle — ja kansalle. Te, joka kärsitte ja kuolitte, kuten tavallinen kansalainen, te heräätte jälleen eloon ja olette silloin koko maailman herra".

"Maailman herra", sanoi Graham. "Niin he sanovat minulle. Mutta te ette voi tietää, kuinka vähän minä tiedän itse asiassa".

"Kaupungit — trustit — työkomppania —"

"Ruhtinaskunnat, hallitukset, valtiot — valta ja loisto. Niin minä olen heidän kuullut sitä huutavan. Minä tiedän sen. Minä olen Mestari. Kuningas, jos niin tahdotte. Yhdessä Ostrogin kanssa —"

Hän vaikeni.

Helen kääntyi häneen päin ja katsoi uteliaana ja jännitettynä häntä kasvoihin. "No niin?"

Graham hymyili. "Joka kantaa edesvastauksen".

"Sitä me olemmekin alkaneet pelätä". Hän vaikeni hetkiseksi. "Ei", sanoi hän hitaasti. "Teidän täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne. Teidän täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne. Kansa luottaa teihin".

Helen puhui hitaasti. "Kuulkaa! Puolet unenne ajasta — sukupolvet toisensa jälkeen — monet ihmiset, yhä useammat ihmiset ovat rukoilleet, että te heräisitte — rukoilleet".

Graham aikoi puhua, mutta ei voinutkaan.

Helen epäröi ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. "Tiedättekö, että te olette ollut myriadeille — kuningas Arthur, Barbarossa — kuningas, joka saapuu otollisena aikana ja palauttaa maailman tolalleen".

"Minä luulen, että kansan mielikuvitus —"

"Ettekö ole kuullut puheenpartta: 'Kun nukkuja herää?' Teidän maatessa elottomana ja liikkumattomana — tuli luoksenne tuhansia. Tuhansia. Joka kuun ensimmäisenä päivänä makasitte te valkoisessa juhlapuvussanne ja kansa tulvehti teitä katsomaan. Pikku tyttönä näin teidät tuollaisena, niin kalpeana ja tyynenä".

Helen loi katseensa hänestä ja tuijotti edessään olevaan seinään. Hän puhui hiljaa. "Pikku tyttönä katselin kasvojanne … minusta olivat ne niin liikkumattomat ja odottavaiset, aivan kuin Jumalan pitkämielisyys".

"Sitä me ajattelimme teistä", sanoi hän. "Sellaisena, näimme me teidät".

Hän kääntyi säihkyvin silmin Grahamiin päin, äänensä soi kirkkaana ja voimakkaana. "Kaupungissa, koko maailmassa odottavat myriaadin myriaadit miehet ja naiset, mitä te teette, ja tämä odotus on täynnä satunnaisia, uskomattomia toiveita".

"Niinkö?"

"Ei Ostrog — eikä kukaan muu — voi ottaa tätä edesvastausta niskoilleen".

Graham katsahti hänen innostuksesta hehkuviin kasvoihinsa. Hän oli vaivalloisesti alkanut puhua ja oli lämmennyt omista sanoistaan.

"Uskotteko", sanoi hän, "että te, joka elitte pienissä olosuhteissa niin kaukana menneisyydessä, te joka vaivuitte uneen ja heräsitte aivan kuin ihmeen kautta — uskotteko, että koko maailman ihailu, kunnioitus ja toiveet olisivat ympäröineet teitä, jotta te taas saisitte elää uutta, omaa, pientä elämäänne?… Jotta te vapautuisitte edesvastauksesta siirtämällä sen toisen harteille?"

"Minä arvaan, mikä edesvastaus minulla on tästä kuninkuudestani",
sanoi Graham epäröiden. "Minä tiedän, kuinka suurelta se näyttää.
Mutta onko se todellinen? Se on niin uskomatonta — aivan kuin unta.
Onko se todellista, vai onko se vaan suuri hairahdus?"

"Se on todellinen", sanoi Helen, "jos te vaan uskallatte".

"Siis perustuu, kaikesta päättäen, minun kuninkuuteni ainoastaan uskoon. Se on ihmisten sieluissa syntynyt hairahdus".

"Jos te uskallatte!" sanoi hän.

"Mutta —"

"Lukemattomat ihmiset uskovat siihen", sanoi Helen, "ja niin kauvan kuin tämä ajatus pysyy heidän sielussaan — tottelevat he".

"Mutta minä en tiedä mitään. Vaikka koetankin parastani. Minä en tiedä mitään. Ja nuo toiset — Neuvosherrat, Ostrog. He ovat viisaampia, kylmäverisempiä, he tuntevat asiat aivan tarkoin. Ja mistä onnettomuudesta te puhutte? Mitä minun tulee tietää? Mitä tarkoitatte —"

Hän vaikeni äkkiä.

"Minä en ole muuta kuin lapsi", vastasi Helen. "Mutta minun mielestäni on maailma täynnä kurjuutta. Maailma on teidän ajastanne muuttunut ja muuttunut hyvin omituisella tavalla. Minä olen rukoillut saavani sanoa tämän kaiken teille. Maailma on muuttunut. Ikäänkuin syöpä olisi saanut siinä vallan — ja se riistää elämän kaikelta, millä vaan on jotain arvoa".

Helen katsahti häneen punastuen yht'äkkiä. "Teidän aikanne oli vapauden aika. Niin — niin minä olen uskonut. Minä olen saanut paljon ajatella, sillä minun elämäni — ei ole ollut onnellinen. Ihmiset eivät ole vapaampia, suurempia eikä parempia kuin teidän aikananne. Eikä siinä kaikki. Tämä kaupunki — on vankila. Jokainen kaupunki on nyt vankila. Mammona pitää sen avaimet hallussaan. Myriaadit, lukemattomat myriaadit kärsivät kehdosta hautaan asti. Onko se oikein? Täytyykö tätä kestää — ijankaikkisesti? Niin, olot ovat paljoa pahemmat kuin teidän aikananne. Ympärillämme, allamme vallitsee vaan hätä ja tuska. Kaikki ne väärät nautinnot, joilla teidät ympäröidään koskettelevat aivan läheltä mitä kurjinta elämää. Niin, köyhä sen tietää — se tietää kärsivänsä. Nuo lukemattomat olennot, jotka kaksi yötä sitten uhmailivat kuolemaa teidän tähtenne —! Te olette velvollinen uhraamaan heille elämänne".

"Niin", sanoi Graham hitaasti. "Niin. Niin, minä olen velvollinen uhraamaan heille elämäni".

"Te elitte sinä aikana", sanoi Helen, "jona suurten kaupunkien hirmuvalta oli vasta alulla. Niin, se on hirmuvaltaa — hirmuvaltaa. Teidän aikananne oli läänitysherrojen valta kadonnut ja uusi rahavalta oli alulla. Puolet maapallon asukkaista eli vapaana maalla. Kaupungit eivät vielä olleet nielleet heitä. Minä olen lukenut sen vanhoista kirjoista — silloin oli olemassa aatelismiehiä. Kansa eli elämää, joka oli täynnä rakkautta ja uskollisuutta — he saivat vapaasti toimia. Ja te — te tulette tuosta ajasta".

"Niin eivät olot olleet —. Mutta vähät siitä. Millaista on elämä nyt —?"

"Taistelua rahasta ja Nautinnon kaupungit! Tai orjuus — säälitön, häpeällinen orjuus".

"Orjuus!" sanoi Graham.

"Orjuus".

"Ettehän toki väitä, että ihmisolentoja kohdellaan kuin kuolleita kappaleita".

"Vielä pahemmin. Juuri se täytyy teidän tietää, nähdä se. Minä tiedän, että te ette sitä tiedä. He tahtovat salata sen teiltä ja viedä teidät Nautinnon kaupunkiin. Mutta olettehan nähnyt sinipukuisia miehiä, naisia ja lapsia, nähnyt heidän kalpeat kasvonsa ja elottomat silmänsä?"

"Olen, kaikkialla".

"Puhuen kamalaa, raakaa, köyhää murrettaan".

"Minä olen kuullut sen".

"Ne ovat orjia — teidän orjianne. Ne ovat Työkomppanian, teidän omaisuutenne orjia".

"Työkomppanian! Mutta sehän sana kuuluu tutulta. Ah! nyt muistan.
Minä näin sen kävellessäni pitkin kaupunkia, silloin kun sähkövalo
syttyi uudelleen … harmaan sinisiä suunnattomia rakennuksia.
Tarkoitatteko te siis todellakin —?"

"Tarkoitan. Miten voisin selittää sen teille? Tietysti on sininen puku pistänyt silmäänne? Kolmas osa kansaanne saa kantaa sitä — ja uusia tulee joka päivä. Työkomppania on kasvanut taukoamatta".

"Mitä on tuo Työkomppania?" kysyi Graham.

"Mitä te ennen teitte nälkää kärsiville?"

"He joutuivat köyhäinhuoneisiin, jotka olivat seurakuntien valvonnan alaisina".

"Köyhäinhuoneet! Niin — minä tiedän. Niistä puhuttiin historiantunnilla. Nyt minä muistan. Työkomppania hävitti köyhäinhuoneet. Se muodostui — osaksi — erään yhdistyksen perustalle — muistatte kai uskonnollisen järjestetyn yhdistyksen, jonka nimi oli Pelastusarmeija, — ja siitä muodostui afäärikomppania. Alussa oli se yksinomaan hyväntekeväisyyslaitos. Se pelasti ihmiset köyhäinhuoneen kurjuudesta. Nyt minä muistan, että se oli teidän yhtiönne ensimmäisiä valtauksia. He ostivat Pelastusarmeijan ja muodostivat sen täksi. Perusajatus oli ollut antaa työtä kodittomille ihmisille".

"Niin".

"Nykyään ei löydy köyhäinhuoneita, ei hyväntekeväisyyslaitoksia, ei muuta kuin Työkomppania. Sen toimistoja on kaikkialla. Sen väri on sininen. Ja jokaisen miehen, naisen tai lapsen, joka on nälkäännääntymäisillään ja epätoivoissaan, koditon ja vailla ystäviä, täytyy lopulta kääntyä komppanian puoleen — tai etsiä jotain tapaa kuollakseen. Euthanasia ei ole heidän vallassaan, heitä odottaa vaan tuskallinen kuolema. Ja joka aika vuorokaudesta saavat he ruokaa, suojaa ja kaikille samallaisen sinisen puvun — se on komppanian ensimmäinen pääehto — ja yhden päivän suojasta saavat he tehdä komppanialle yhden päivän työtä, joka antaa sitten työmiehelle pukunsa takaisin ja ajaa hänet pois".

"Todellako?"

"Ehkä se ei tunnukaan teistä niin kamalalta? Teidän aikananne kuolivat ihmiset kadulle nälkään. Se oli kyllä kamala kuolema, mutta he kuolivat ainakin ihmisinä. Jotavastoin nämät sinipukuiset —. On olemassa sananlasku: 'Sininen puku kerran, sininen puku ainiaaksi!' Komppania käyttää hyväkseen heidän työtään ja takaa heille ainaista työtä. Ihmiset tulevat sen käsiin puutetta kärsien ja avuttomina — he saavat yhden päivän ruoan ja nukkuvat yhden yön ja lähtevät taas pois. Jos he ovat tehneet hyvin työtä, saavat he pennin tai pari — jolloin he menevät teatteriin tai tanssipaikalle, kinematograafiin, syövät tai pelaavat. He harhailevat sinne tänne tuhlattuaan rahansa. Kerjääminen on ankarasti kielletty. Eikä kukaan antaisikaan mitään. He palaavat seuraavana tai sitä seuraavana päivänä — saman toivottomuuden ajamana kuin ensi kerrallakin. Lopulta heidän vaatteensa kuluvat, tai ryysynsä käyvät niin kurjiksi, että heitä hävettää. Silloin täytyy heidän tehdä monta kuukautta työtä ennenkuin voivat hankkia itselleen uusia. Jos he haluavat saada uusia. Suuri määrä lapsia syntyy komppanian valvonnan alaisena. Palkaksi saamastaan hoidosta täytyy äidin tehdä koko kuukauden työtä, sitten kasvatetaan ja kehitetään lapsia neljänteentoista ikävuoteensa asti, jonka jälkeen heidän täytyy tehdä kaksi vuotta työtä. Ymmärrättehän, että nämät lapset ovat syntyneet kantamaan sinistä pukua. Siten toimii komppania".

"Tässä kaupungissa ei löydy irtolaisia?"

"Ei. He joko kantavat sinistä pukua tai ovat vankilassa".

"Jolleivät tahdo tehdä työtä?"

"Useimmat suostuvat siihen tilaan jouduttuaan tekemään työtä, ja komppanialla on omat keinonsa. He käyttävät omaa rangaistustapaa — he riistävät heiltä ruoan — ja jos joku mies tai nainen kieltäytyy tekemästä työtä, niin hänen tuntomerkkinsä ja kuva hänen peukaloistaan lähetetään kaikille työkomppanioille yli koko maailman. Ja sitäpaitsi, millä tuollainen miesparka lähtee pois kaupungista? Matka Pariisiin maksaa kaksi leijonaa. Ja tottelemattomuuden seurauksena on vankila,— pimeät, kamalat tyrmät — tuolla alhaalla näkymättömissä. Ihminen voi monesta syystä joutua vankilaan".

"Ja kolmas osa kansasta saa kantaa sinistä pukua".

"Enemmän kuin kolmas osa. Nuo työjuhdat saavat elää vailla ylpeyttä, iloa tai toivoa. Tarinat Nautinnon kaupungeista kaikuu heidän korvissaan ilkkuen heidän surkeaa elämäänsä, puutettaan ja rasitustaan. He ovat liian köyhiä hankkiakseen edes euthanasian, tuon rikkaan miehen keinon päästä elämästä vapaaksi. Nuo mykät, sorretut miljoonat, lukemattomat miljoonat, yli koko maailman, jotka eivät tiedä muuta kuin että elämänsä on rajoitettu ja toiveensa täyttämättä. He syntyvät, kärsivät ja kuolevat. Siihen tilaan olemme me tulleet".

Graham istahti pää alas painuneena.

"Mutta sittenhän tuli vallankumous", sanoi hän. "Kaikki tämä muuttuu.
Ostrog —"

"Sitä me toivoimmekin. Sitä toivoi koko maailma. Mutta Ostrog ei sitä tee. Hän on valtiomies. Hän tahtoo säilyttää olot sellaisinaan. Vähät hän kaikesta muusta. Hänestä on se niin luonnollista. Kaikki rikkaat, vaikutusvaltaiset, kaikki onnelliset pitävät lopulta kurjuutta luonnollisena. He käyttävät ihmisiä politiikkaansa varten ja elävät oman mielensä mukaan turmeltuneitten pyyteittensä orjina. Mutta te — te tulette onnellisemmasta ajasta ja teihin katsoo kansa. Teihin".

Graham katsoi häneen. Helenen silmät uivat kyynelissä. Graham tunsi omituisen tunteen. Hän unohti hetkeksi koko kaupungin, hän unohti ihmisrodun ja epäselvät äänet tämän kauniin naisen suoranaisen ihmisyyden edessä.

"Mutta mitä minun tulee tehdä?" kysyi hän katsoen häntä suoraan silmiin.

"Hallitkaa", vastasi hän hiljaa kumartuen häntä kohden. "Hallitkaa maailmaa niinkuin sitä vielä ei koskaan ole hallittu, ihmisten onneksi ja hyväksi. Sillä teillä on valta — te osaatte hallita. Kansa on rauhaton. Yli koko maailman on kansa rauhaton. Yksi sana, yksi sana teidän suustanne, ja ne liittyvät yhteen. Keskisäätykin on levoton — onneton. Teille ei kerrota, mitä on tapahtunut. Kansa ei tahdo palata orjuuteen, se ei tahdo luopua aseista. Ostrog herätti enemmän kuin hän tahtoikaan — hän herätti toivon".

Graham tunsi sydämensä vinhaan sykkivän. Hän koetti olla juhlallisen, punnitsevan näköinen.

"Heiltä puuttuu vaan johtaja", sanoi Helen.

"Ja sitten?"

"Te teette mitä tahdotte; — maailma kuuluu teille".

Graham ei uskaltanut enää katsoa häneen. Äkkiä alkoi hän puhua. "Nuo vanhat unelmat, kaikki se mitä uneksin, vapaus, onni. Ovatko ne vaan unelmaa? Voisiko yksi mies — yksi mies —?" Äänensä hiljeni ja hän vaikeni.

"Ei yksi mies, vaan kaikki yhdessä — antakaa heille vaan johtaja, joka antaa muodon heidän sydämensä toiveille".

Graham pudisti päätään ja vaikeni hetkisen.

Hän katsoi äkkiä ylös ja heidän katseensa yhtyivät. "Minä en usko niinkuin te", sanoi hän. "Minä en ole niin nuori. Minulla on täällä vaan otaksuttu valta. Ei — antakaa minun puhua. Minä en voi perustaa oikeuden valtakuntaa — siihen minulla ei ole voimaa — mutta jotain, joka enemmän lähenee oikeutta kuin vääryyttä. Minä en voi luoda tuhatvuotista valtakuntaa, mutta minä olen päättänyt hallita. Puheenne on herättänyt minut. Te olette oikeassa. Ostrog saa tietää, missä hänen valtansa loppuu. Ja minä opetan hänelle. Yhden minä lupaan teille. Tämä työorjuus loppuu".

"Ja te tahdotte hallita?"

"Niin. Sillä ehdolla, että —. Yhdellä ehdolla".

"Millä?"

"Sillä, että te autatte minua".

"Minä! — nuori tyttö!"

"Niin. Ettekö te näe, että minä olen ypöyksin".

Helen vavahti ja silmissään näkyi säälin ilme. "Tarvitseeko teidän kysyä, tahdonko auttaa teitä?" sanoi hän.

Helen seisoi hänen edessään kauniina, lumoavana, ja hänen innostuksensa, heidän aikeittensa suuruus loi aivan kuin vahvan virran heidän välilleen. Koskea häneen, tarttua hänen käteensä oli se ilo mitä hän eniten toivoi. "Minä tahdon siis hallita", sanoi hän hitaasti. "Minä tahdon hallita —" Hän vaikeni. "Teidän kanssanne".

Syntyi syvä äänettömyys. Sitten kuului kellon lyönti. Helen ei vastannut mitään. Graham nousi.

"Juuri nyt", sanoi hän, "odottaa Ostrog minua". Hän epäröi katsoen häntä suoraan silmiin. "Kun minä olen kysynyt häneltä muutamia asioita —. On paljon, mitä minun täytyy saada tietää. Minä menen ehkä omin silmin katsomaan kaikkea tuota, josta te puhuitte. Ja kun sitten palaan —?"

"Minä saan kyllä tietää, milloin menette ja tulette. Minä tahdon odottaa teitä täällä".

Graham loi häneen syvän katseen.

"Minä saan sitten tietää", sanoi Helen ja vaikeni.

Graham odotti, mutta hän ei sanonut enää mitään. He katsoivat toisiinsa hetkisen suoraan, kysyvästi. Sitten lähti Graham tuulimoottorien toimistoa kohden.

XIX Luku.

Ostrogin katsantokanta.

Ostrog odotti Grahamia antaakseen hänelle muodollisen selonteon päivän hallinnosta. Tätä ennen oli Graham toimittanut tämän tehtävänsä niin nopeasti kuin mahdollista päästäkseen jatkamaan ilmapurjehduskokeilujaan, mutta nyt alkoi hän tehdä laajoja ja selviä kysymyksiä. Hän halusi heti tarttua vallan ohjaksiin. Ostrog antoi hänelle hyvin edullisia tietoja ulkomaanasioiden kehittymisestä. Pariisissa ja Berliinissä kuuli Graham olleen häiriöitä, ei mitään järjestettyä kapinaa, mutta tyytymättömyyden ilmauksia. "Monien vuosien päästä", vastasi Ostrog Grahamin kiihkeisiin kysymyksiin, "oli kommunismi taas nostanut päätään. Jos suoraan puhui, niin taistelun oikea luonne oli anarkistinen". Mutta järjestys oli palautettu näissä kaupungeissa. Mutta Graham alkoi aavistaa pahaa ja kyseli sen vuoksi tarkemmin, oliko ollut mitään taistelua. "Oli hiukan", vastasi Ostrog. "Mutta ainoastaan yhdessä kaupunginosassa. Mutta meidän afrikalainen maanviljelyspoliisimme senegalilainen osasto — yhdistyneillä afrikalaisilla yhtiöillä oli mainiosti harjoitettu poliisilaitos — oli valmiina, samoin aeroplaanit. Me odotimme pieniä kapinoita mannermaan kaupungeissa ja Amerikassa. Mutta Amerikassa on kaikki rauhallista. He ovat tyytyväisiä Neuvoston kukistamiseen. Ainakin joksikin aikaa".

"Minkä vuoksi te odotitte kapinaa?" kysyi Graham äkkiä.

"On olemassa paljon tyytymättömyyttä — sosiaalista tyytymättömyyttä".

"Työkomppania?"

"Te olette ottanut asioista selvää", sanoi Ostrog hiukan hämmästyneenä. "Niin. Pääasiassa ollaan tyytymättömiä Työkomppaniaan. Se sai aikaan tarpeellisen kiihoituksen kukistaaksemme Neuvoston — se sekä heräämisenne".

"Niinkö?"

Ostrog hymyili. Hän alkoi selvitellä. "Meidän täytyi yllyttää tyytymättömyyttä, herättää nuo entiset yleisen onnen unelmat — tasa-arvoisuudesta — yleisestä onnesta — ylellisyyden estämisestä tulemasta muutamien harvojen osaksi — nuo unelmat, jotka olivat olleet kaksisataa vuotta haudattuina. Kyllähän te ne tunnette? Meidän täytyi herättää nuo unelmat, niin mahdottomia kuin ne olivatkin — voidaksemme kukistaa Neuvoston. Ja nyt —"

"No niin?"

"Vallankumous on tapahtunut, Neuvosto on kukistettu, ja tuo herättämämme kansa — pysyy levottomana. Me emme taistelleet kyllin kauvaa. Teimmehän me lupauksia. Kummallista on nähdä, miten voimakkaasti ja nopeasti tuo epämääräinen, vanhentunut humanitarismi heräsi ja levisi. Se on hämmästyttänyt meitäkin, jotka sen panimme alkuun. Pariisissa, kuten jo sanoin — saimme turvautua ulkoapäin tulevaan apuun".

"Ja täällä".

"Täällä on rauhatonta. Monet eivät halua palata töihinsä. Yleinen lakko on olemassa. Puolet tehtaista ovat tyhjinä ja kansa kuljeksii kaduilla. He puhelevat kommunismista. Silkki ja samettipukuisia miehiä solvaistaan kadulla. Sinipukuiset odottavat teiltä vaikka mitä. Mutta teillä ei ole mitään syytä olla levoton. Me panemme puhekoneet käymään, ne saavat olla vastapainona kaikille vahingollisille vaikutuksille ja vedota lakiin ja järjestykseen. Meidän täytyy tarttua lujasti kiinni; siinä kaikki".

Graham mietti. Hän huomasi millä keinoin hän voisi saada vallan käsiinsä. Mutta hän jatkoi hilliten itseään.

"Vaikka täytyisikin tuottaa neekeripoliisit", sanoi hän.

"Se on välttämätöntä", sanoi Ostrog. "Ne ovat mainion uskollisia olentoja, joilla ei ole mitään omia ajatuksia — jotka turmelevat meidän rotumme. Jos Neuvostolla olisi ollut niitä katupoliiseina niin asiat olisivat kääntyneet toisin. Joka tapauksessa ei tarvitse pelätä muuta kuin pieniä häiriöitä ja väentungoksia. Te voitte lähteä lentoretkillenne ja voitte pujahtaa Capriin, jos täällä aletaan ampua tai polttaa. Meillä on kaikkien suurien yhtiöiden langat käsissämme; aeronauteilla on etuoikeuksia ja he ovat rikkaita miehiä, se on maailman suljetuin yhtiö, samoin on tuulimoottorien insinöörienkin laita. Meillä on ilma vallassamme, ja silloin me vallitsemme maankin. Ei löydä ainoatakaan elävää olentoa, joka voisi ohjata niitä meitä vastaan. Heillä ei ole johtajia — lukuunottamatta niiden paikallisten salaisten seurojen johtomiehiä, jotka me järjestimme ennen teidän heräämistänne. He ovat vaan villitsijöitä ja kiihoittajia, jotka ovat hirveän kateellisia toisilleen. Kukaan heistä ei kelpaa ylimmäksi johtajaksi. Jos kapina syttyy, niin se ei ole järjestetty. Ollakseni suora — niin minä toivon sitä. Mutta se ei tule häiritsemään teidän lentoretkiänne. Ne ajat, jolloin kansa pystyy tekemään vallankumouksen, ovat olleet ja menneet".

"Kyllä minä uskon", sanoi Graham. "Kyllä minä uskon". Hän vaipui mietteisiinsä. "Tämä teidän maailmanne on hämmästyttänyt minua monessa suhteessa. Minun aikanani uneksimme ihmeellisestä kansanvaltaisesta elämästä, jolloin jokainen olisi yhdenarvoinen ja onnellinen".

Ostrog katsoi häneen terävästi. "Kansanvaltaisuuden ajat ovat jo menneet", sanoi hän. "Menneet ainiaaksi. Ne alkoivat Crecyn jousimiesten taistelulla, ja päättyivät, kun hyökkäävä jalkaväki, mieslaumat lakkasivat saavuttamasta maailmanvoittoja, kun kalliit kanuunat, suuret sotalaivat ja sotilaalliset rautatiet tulivat vallan apukeinoiksi. Nyt on rahavallan aika. Rahalla on nyt suurempi valta kuin koskaan ennen — se hallitsee maata, merta ja pilviä. Valta kuuluu sille, joka osaa rikkautta käyttää. Teidän täytyy alistua tosiasioiden alle, ja nämät ovat tosiasioita. Maailma kansalle! Kansa hallitsemaan! Teidänkin aikananne tuo oppi hyljättiin ja tuomittiin. Nykyään sillä ei ole muuta kuin yksi kannattaja — tosin monipäinen, mutta typerä — yksityinen kansaan kuuluva mies".

Graham ei heti vastannut. Hän oli vaipunut synkkiin ajatuksiinsa.

"Ei", sanoi Ostrog. "Kansanmiehen aikakausi on ollut ja mennyt. Vapaudessaan on mies yhtä hyvä kuin toinenkin, tai melkein yhtä hyvä. Aikaisempi aatelisto perustui tuohon hiukan häilyvään perustaan, voimaan ja rohkeuteen. Heidän valtaansa rajoitettiin — rajoitettiin. Syntyi kapinoita, kaksintaisteluja, sotia. Ensimmäinen, todellinen aatelisto syntyi linnojen ja peitsien turvassa, ja sortui kiväärien ja kaaripyssyjen edessä. Mutta nyt on olemassa toinen aatelisto. Se oikea. Tuo kanuunain ja kansanvallan aika oli vaan pyörre virrassa. Kansanmies kuuluu nyt avuttomasti yhteen suureen kokonaisuuteen. Nyt meillä on tuo suuri koneisto, jonka nimi on kaupunki, ja täydellinen järjestelmä, jota kansanmies ei voi hävittää".

"Mutta", sanoi Graham, "jotainhan vastustusta löytyy — jotain, jota teidän täytyy tukahuttaa — mutta joka ponnistelee ja vastustaa".

"Saattepa nähdä", sanoi Ostrog hymyillen pakollisesti ikäänkuin lykätäkseen nämät vaikeudet syrjään. "Minä en ole herättänyt tuota voimaa omaksi turmiokseni — luottakaa siihen".

"Kukapa tietää", sanoi Graham. Ostrog katsoi hämmästyneenä häneen. "Täytyykö maailman mennä tätä tietä eteenpäin?" sanoi Graham, joka ei enää voinut hillitä itseään. "Täytyykö sen kulkea tätä tietä eteenpäin? Onko meidän kaikki toiveemme olleet turhia?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ostrog. "Toiveemme?"

"Minä tulen kansanvaltaisesta ajasta. Ja minä löydän aateliston hirmuvallan!"

"Niin, — mutta tehän olette tämän hirmuvallan päämies".

Graham katsahti ylös.

"No niin", sanoi Ostrog, "katsokaahan kaikkea yleisemmältä kannalta. Tätä tietä on muutos aina kulkenut. Toisella puolella aatelisto, etevämpien ylivalta — toisella puolella kykenemättömien kärsimys ja sorrettu tila, siten kuljetaan edistystä kohden".

"Aatelisto! nuo ihmiset, jotka tapasin —"

"Oh! eivät he!" sanoi Ostrog. "Useimmat heistä kulkevat kohti kuolemaansa. Pahe ja nautinto! Heillä ei ole lapsia. Se ihmislaji kuolee sukupuuttoon, jos maailma kulkee tietään eikä käänny takaisin. Irstailun rauhallinen tie, jonka lopulla on nautinnon karreksi polttamille olennoille euthanasia, on keino, jonka avulla tuo rotu tuhotaan!"

"Hyvinkin hauska keino", sanoi Graham. "Kuitenkin —". Hän mietti hetkisen. "Mutta onhan olemassa muutakin — tuo köyhien suuri lauma. Kuoleeko sekin? Se ei kuole. Se kärsii, ja sen kärsimys on voima, jota ette tekään —"

Ostrog teki kärsimättömän liikkeen ja hän alkoi puhua rauhattomammin kuin äsken.

"Elkää olko levoton näiden asioiden, suhteen", sanoi hän. "Kaikki tämä tasaantuu muutamassa päivässä. Kansa on suuri, typerä eläin. Mitä siitä, vaikka se ei kuolekaan? Ja vaikka se ei kuolekaan, niin sitä voidaan kesyttää ja ohjata. Minulla ei ole mitään hellyyttä orjia kohtaan. Te kuulitte tuon kansan huutavan ja laulavan kaksi yötä sitten. Heille oli opetettu tuo laulu. Jos te olisitte sattumalta valinnut jonkun ja kylmäverisesti kysynyt, miksi hän huusi, niin ei hän olisi voinut vastata siihen. He luulivat teidän ihastuvan heidän huudoistaan, he uskoivat siten osottavansa uskollisuuttaan ja alamaisuuttaan. Sillä hetkellä olivat he valmiita tuhoamaan Neuvoston. Tänään — alkavat he jo suuttua niille, jotka kukistivat Neuvoston".

"Ei, ei", sanoi Graham. "He huusivat siksi, että heidän elämänsä oli kamala, iloton ja toivoton ja siksi että he toivoivat minun — minun —".

"Ja mitä he toivoivat? Mitä he toivoivat? Mikä oikeus heillä oli toivoa? He tekivät huonosti työtä ja kadehtivat niitä, jotka tekevät hyvin. Ihmiskunnan toive — mikä se on? Että jonain päivänä ilmestyy yli-ihminen, että jonain päivänä kaikki huono, heikko ja raaka vähenee ja katoo. Vähenee, jollei aivan katoa. Maailmassa ei ole tilaa huonoille, typerille ja hermostuneille. Heidän velvollisuutensa — sillä onhan se velvollisuus — on kuolla. Kuolema sovittaa heikkenemisen! Tätä tietä kulkien raaka peto saavuttaa korkeamman maalin".

Ostrog astui muutaman askeleen, näytti miettivän ja kääntyi Grahamin puoleen. "Minä voin kuvitella, miten oudolta tämä meidän aikamme näyttää Victorian aikuiselle englantilaiselle. Te kaipaatte kaikkia vanhoja eduslaitosmuotoja — muutamissa ihmisissä kummittelee vielä ajatus äänestävästä neuvostosta, parlamentista ja muista yhdeksännentoista vuosisadan hullutuksista. Te olette valmis inhoamaan Nautinnon kaupunkeja. Olisihan minun pitänyt ajatella sitä, jollen olisi ollut niin toimiin kiintynyt. Mutta kyllä te vielä muutatte mielipiteitänne. Kansa on aivan mieletön kateudesta — heillä on sama kanta kuin teilläkin. Kaduilla huudetaan paraillaan, että Nautinnon kaupungit olisi hävitettävät. Mutta Nautinnon kaupungit ovat valtion puhdistuskeinoja, sinne kokoontuu vuosittain kaikki, mikä on heikkoa ja turmeltunutta, mikä on irstasta ja laiskaa, kaikki maailman konnamaisuus, joka kulkee hienoa häviötään kohden. He menevät sinne, oleksivat siellä, kuolevat lapsettomina, ja ihmiskunta parantuu. Jos kansa punnitsisi järkevästi, niin eivät he kadehtisi rikkaiden kuolintapaa. Ja te tahtoisitte parantaa typerät ja tyhmät työmiehet, jotka me olemme tehneet orjiksi, ja koettaa tehdä heidän elämänsä rauhalliseksi ja hauskaksi. Juuri kun he ovat vaipuneet siihen, mihin he kelpaavat." Hän hymyili tavalla, joka ärsytti Grahamia. "Kyllä te muutatte mielipiteitä. Kyllä minä nuo ajatukset tunnen; nuoruudessani minä luin Shelleytä ja uneksin vapaudesta. Vapautta ei löydy viisauden ja itsensähillitsemisen ulkopuolella. Vapaus on meissä — eikä ulkopuolellamme. Se on jokaisen oma asia. Otaksukaahan — vaikka se on mahdotonta — että tuo haukkuva, typerä, sinipukuinen joukkio saisi ylivallan, mitä sitten? He joutuisivat vaan toisten vallitsijoiden käsiin. Niin kauvan kuin lampaita on olemassa, niin luonto ehdottomasti tuottaa susia. Jos he saisivat voiton, niin merkitsisi se vaan monen sadan vuoden taantumista. Aateliston muodostuminen on kohtalon horjumaton tahto. Lopputuloksena on yli-ihminen — huolimatta ihmiskunnan hulluista vastustuksista. Tehkööt kapinoita, voittakoot ja surmatkoot minut ja kaltaiseni. Uusia nousee — uusia johtajia. Lopputulos on aina sama".

"Kukapa tietää", sanoi Graham itsepäisesti.

Hän seisoi hetken katse maahan painuneena.

"Mutta minun täytyy itse saada nähdä kaikki", sanoi hän äkkiä varmalla ja käskevällä äänellä. "Vasta silloin voin ymmärtää. Minun täytyy nähdä. Sen minä tahdoin sanoa teille, Ostrog. Minä en tahdo tulla Nautinnon kaupungin kuninkaaksi; se ei ole mieleeni. Minä olen kuluttanut kylliksi aikaa ilmapurjehduksiin — ja moneen muuhun. Minun täytyy oppia näkemään, miten kansa nyt elää, miten kansan elämä on kehittynyt. Sillä minun täytyy päästä tästä kaikesta selville. Minun täytyy nähdä, miten elää — varsinkin työkansa — miten he tekevät työtä, menevät naimisiin, saavat lapsia, kuolevat —"

"Näettehän sen meidän realistisista kertomuksistamme", vakuutti
Ostrog käyden äkkiä hätäiseksi.

"Minä tahdon nähdä todellisuuden", sanoi Graham.

"Se käy vaikeaksi", sanoi Ostrog vaipuen mietteisiinsä. "Kaikkialla ehkä —"

"Sitä en odottanut —"

"Minä vaan arvelin —. Mutta kuitenkin, ehkä —. Te sanoitte haluavanne kulkea pitkin kaupungin katuja katsomassa kansan elämää".

Äkkiä näytti hän tekevän päätöksen. "Teidän täytyy pukeutua valepukuun", sanoi hän. "Kaupunki on kiihkoissaan ja tieto teidän läsnäolostanne voisi saada vaarallisen mellakan aikaan. Mutta koska te haluatte lähteä katselemaan kaupunkia —. Niin, nyt se kyllä näyttää mahdolliselta —. Me löydämme kyllä keinon. Jos se todellakin huvittaa teitä! Olettehan te valtijas. Te voitte mennä, minne vaan haluatte. Asano hankkii teille valepuvun tätä matkaa varten. Hän lähtee kanssanne. Tuo ajatus ei ole sittenkään mikään huono ajatus".

"Ettekö te tahdo neuvotella mistään minun kanssani?" kysyi äkkiä
Graham, jossa paha epäluulo oli herännyt.

"Oh, hyvä Jumala, en lainkaan! En! Minä luulen, että te voitte uskoa asioiden hoidon minun käsiini ainakin joksikin aikaa", sanoi Ostrog hymyillen. "Vaikka me olisimmekin eri mieltä —"

Graham loi häneen terävän katseen.

"Luuletteko, että verinen taistelu puhkee kohta?" kysyi hän äkkiä.

"En suinkaan".

"Minä ajattelen noita neekerejä. Minä en usko, että kansa ryhtyy mihinkään vihamielisyyksiin minua kohtaan, sillä olenhan minä kuitenkin mestari. Minä en tahdo, että noita neekerejä tuotetaan Lontoosen. Ehkä se on vanhanaikuinen ennakkoluulo, mutta minä tunnen jotain osanottoa europpalaisia ja heidän heimoisia rotujaan kohtaan. Ja mitä Pariisiinkin tulee, niin —"

Ostrog katsoi häneen rypistyneiden silmäkulmiensa alta. "Minä en tuota neekereitä Lontoosen", sanoi hän hitaasti. "Mutta jos —"

"Te ette saa tuoda aseellisia neekeriä Lontoosen, tapahtukoon mitä tahansa", sanoi Graham. "Tässä suhteessa on päätökseni järkähtymätön".

Ostrog, oltuaan hetken vaiti, päätti olla vastaamatta ja kumarsi kunnioittavasti.

XX Luku.

Kaupungin kaduilla.

Samana yönä lähti Graham kenenkään tuntematta tai aavistamatta, puettuna kuten tuulimoottoritoimiston alempi palvelija, joka oli saanut lomapäivän, seurassaan Työkomppanian siniseen pukuun puettu Asano, tarkastamaan kaupunkia, jonka läpi hän oli harhaillut pimeän vallitessa. Mutta nyt näki hän sen valaistuna, kansaa oli liikkeellä ja kaikkialla vallitsi elämän hyörinää. Välittämättä vallankumouksen kuohuvasta pauhusta, välittämättä tavattomasta tyytymättömyydestä, valmistuksista uuteen taisteluun, jolle edellinen kapina oli ollut vaan alkusäveleenä, kulkivat kaupan monenlaiset virtaukset laajoina ja voimakkaina. Hän oli jo päässyt selville uuden ajan yleispiirteistä ja yleissuhteista, mutta hän ei ollut valmistautunut niiden odottamattomien hämmästysten varalta, jotka monenlaiset värit ja vaikutelmat herättivät hänessä.

Nyt hän ensi kertaa joutui suoranaisiin tekemisiin tämän uuden kansan kanssa. Hän huomasi, että kaikki se, mikä tätä ennen oli tapahtunut, lukuunottamatta huomioitaan suuressa teatterissa ja halleissa, oli ollut jotain erikoista, oli ollut rajoitettua toimintaa valtiollisessa kaupunginosassa ja siis suhteellisen supistettua, ja että kaikki hänen aikaisemmat vaikutelmansa olivat kohdistuneet hänen omaan asemaansa. Mutta nyt näki hän kaupungin yön toimeliaimpien tuntien aikana, näki kansan suurin joukoin palanneen omiin välittömiin puuhiinsa, näki todellisen elämän eikä virallista, näki tämän uuden ajan olot ja tavat.

Ensiksi tulivat he kadulle, jonka vastakkaisiin suuntiin liikkuvat katukäytävät olivat täynnä sinipukuista kansaa. Tämä joukkue oli osa kulkueesta, joka — kummaa kyllä katsella — kiersi kaupunkia istuen. Miehillä oli karkeasta punaisesta kankaasta tehtyjä lippuja, joihin oli maalattu kirjoituksia. "Ei luovuta aseista", seisoi lipuissa, useimmin olivat kirjaimet kömpelöitä ja sama asia lausuttiin eri sanoilla, kuten: "Miksi me luopuisimme aseista?" "Ei heitetä aseita". "Ei luovuta aseista". Lippu toisensa jälkeen kiisi ohitse yhtenä virtana ja lopulta kaikui vallankumouksen laulu omituisten räikeiden soittimien säestämänä. "Heidän pitäisi kaikkien olla työssä", sanoi Asano. "Heillä ei ole ollut ruokaa näinä kahtena päivänä, tai ovat he sen sitten varastaneet".

Äkkiä teki Asano kierroksen karttaakseen tungosta, joka oli syntynyt ruumiita kannettaessa sairashuoneesta hautuumaalle, noita ensimmäisen kapinan kuoleman viikatteen tähkiä.

Tänä yönä nukkuivat hyvin harvat, kaikki olivat liikkeellä. Suunnaton levottomuus, loppumattomien joukkojen ääretön määrä ympäröi taukoamatta Grahamia; taukoamaton hälinä, huudot ja alkavan sosiaalisen taistelun oudot välähdykset huumasivat hänet kokonaan. Kaikkialla liehui mustia nauhoja ja lippuja ja omituisia koristuksia, jotka selvästi osoittivat, kuinka suuressa kansan suosiossa hän oli. Kaikkialla kuuli hän palasia tuosta karkeasta ja lyhyestä murteesta, jota käytti kirjallisesti sivistymätön kansa, se on se luokka, joka ei voinut kustantaa itselleen fonograafillista opetusta. Kaikkialla puhuttiin aseiden luovuttamisesta niin kiihkeästi, että hän ei voinut sitä otaksuakaan tuulimoottoritoimistossa ollessaan. Hän käsitti täytyvänsä heti palattuaan keskustella tästä Ostrogin kanssa paljoa pontevammin kuin tähän asti, ja samalla myöskin kapinan seurauksista, jotka niin selvästi ilmenivät. Taukoamatta tänä yönä, heti matkan alussa kiinnitti tämä levottomuus ja kapinallisuus niin hänen huomionsa, että hän ei joutunut ottamaan varteen lukuisia yksityiskohtia, jotka muuten eivät olisi jääneet huomaamatta.

Näiden ajatusten vaikutuksesta sai hän vaan puolinaisen kuvan kaikesta. Vaikka hän näkikin näin paljon omituisia ja mieltäkiinnittäviä seikkoja, niin ei ainoakaan esine tai seikka, oli se sitten kuinka persoonallinen tai hämmästyttävä tahansa, voinut kokonaan kiinnittää hänen ajatuksiaan. Toisinaan muisto vallankumouksesta katosi kokonaan hänen mielestään, ikäänkuin verho olisi vedetty syrjään jonkun ihmeellisen näyn edestä. Helen oli hänessä herättänyt tuon kiihkeän tutkimishalun, mutta toisinaan katosi hänkin hänen ajatuksistaan. Kerran esimerkiksi huomasi hän kulkevansa uskonnollisen kaupunginosan läpi, sillä nopeiden liikeneuvojen tähden ei kirkkoja ja kappelia tarvinnut enää siroittaa sinne tänne kaupunkia — ja hänen huomionsa kiintyi erään kristityn uskonlahkon rakennuksen päätyyn.

He kulkivat istuen ylemmällä liikkuvalla katukäytävällä. Eräässä kadun käänteessä välähti rakennus heidän näkyviinsä ja näytti lähestyvän täyttä vauhtia. Ylhäältä alas asti oli rakennuksen seinä täynnä valkoisia ja punaisia kirjoituksia, vapaana oli vaan se osa seinää, jossa avaralla läpikuultavalla pinnalla esitettiin hyvin realistisesti kohtausta uudesta testamentista, ja kirjoitusten edessä liehui suuri musta lippu osottaen, että uskontokin seurasi valtiollisia virtauksia. Graham oli jo tottunut lukemaan näitä foneettisia kirjoituksia ja nämät kirjoitukset näyttivät hänen mielestään solvaisevan uskontoa. Vähemmän loukkaavien joukossa oli seuraavia: "Pelastus ensi kerroksessa oikealla". "Sijoittakaa rahanne Vapahtajaanne", "Nopein kääntäminen Lontoossa, taitavat ohjaajat! Avatkaa silmänne!" "Mitä Kristus sanoisi Nukkujalle". "Turvatkaa uusimpiin pyhimyksiin!" "Tulkaa kristityiksi — huolimatta nykyisestä toimialastanne". "Taitavimmat piispat tänä iltana ja palkinnot tavallisuuden mukaan". "Nopein ja käytännöllisin armo afääri-ihmisille".

"Tämähän on ilettävää!" sanoi Graham tämän jättiläisrakennuksen edessä, jossa uskontoa kaupattiin.

"Mikä on ilettävää?" kysyi hänen seuralaisensa koettaen turhaan etsiä jotain odottamatonta näiden huutavien kirjoitusten joukosta.

"Tämä! Uskonnon perusajatus onhan kunnioitus".

"Oh! tämäkö!" Asano katsahti Grahamiin. "Sekö teitä loukkaa?" sanoi hän aivan kuin tehden odottamattoman löydön. "Totta kyllä, sen myönnän. Minä aivan unohdin. Nykyään on kilpailu huomion herättämisessä niin suuri, eikä ihmisillä ole nykyään niin paljoa aikaa pitää huolta sielustaan kuin ennen". Hän hymyili. "Teidän aikananne oli teillä sunnuntai, jolloin lähdettiin maalle. Vaikka minä muistan jostain lukeneeni, että sunnuntai-iltapäivällä —"

"Mutta, tuo", sanoi Graham vilkaisten taakseen kirjavaan rakennukseen. "Tuo ei liene ainoa —"

"Löytyy satamäärä eri tapoja. Mutta jollei uskonlahko turvaudu reklaamiin, niin ei se kannata. Uskonto on kehittynyt ajan mukana. Löytyy ylhäisöä varten eri uskonlahkoja, jotka käyttävät hienompia keinoja — kalliita suitsutuksia, yksityisiä jumalanpalveluksia. Mutta nämät lahkokunnat ovat hyvin suosittuja ja menestyvät mainiosti. He maksavat monta tusinaa leijonaa näistä lokaaleistaan Neuvostolle — teille, aijoin sanoa".

Rahayksikkö oli jo aikaisemmin tuntunut Grahamista oudolta ja tuo lause "tusinasta leijonaa" pakoitti hänet ottamaan selvää siitä. Tämä uusi ajatus poisti heti hänen mielestään kaikki kirkot ja niiden ilmoitukset. Hän kysyi ja sai tietää, että kulta ja hopea olivat kadonneet ja että myntätty raha, jota foinikialaiset kauppiaat ensin olivat alkaneet käyttää, oli kokonaan poistettu. Muutos oli tapahtunut vähitellen mutta nopeasti, sen oli saanut aikaan shekkijärjestelmä, joka jo hänen eläissään oli esiintynyt kaikissa suuremmissa kauppa-asioissa. Koko kaupungin asioissa ja koko maailman liikkeessä käytettiin Neuvoston pienille summille osoitettuja ruskeita, viheriäisiä ja punertavia shekkiä. Asanolla oli muutamia muassaan ja ensi tilaisuudessa täydensi hän kokoelmaansa. Ne eivät olleet painetut kestävälle paperille vaan läpikuultavalle silkkikudonnalle. Jokaisessa oli Grahamin nimikirjoitus, ja ensi kerran kahdensadan kolmen vuoden päästä näki hän nuo tutut kirjaimet ja käänteet.

Nämät tekemänsä huomiot eivät vaikuttaneet kyllin voimakkaasti häneen voidakseen estää ajatusta "aseiden riisumisesta" uudelleen pujahtamasta sieluunsa. Erään teosoofisen temppelin sekavat seinämaalaukset ja tuikkivista valoista muodostetut suunnattoman korkeat kirjaimet, jotka lupasivat Ihmeitä, eivät ehkä kokonaan haihtuneet hänen muistostaan. Northumberland kadun jättiläisruokasalit herättivät suurta mielenkiintoa hänessä. Asanon pontevan ja itsepäisen esiintymisen kautta pääsi hän katsomaan salia pieneltä parvekkeelta, jota palvelusväki käytti. Koko suuren salin täytti äärestä toiseen kaukainen kohina, se oli kuin vihellystä, tukahutettua huutoa, josta hän ei ensi aluksi ymmärtänyt mitään, mutta se muistutti sitä omituista, karkeata ääntä, jonka hän oli kuullut yöllisellä matkallaan silloin, kun valo yht'äkkiä jälleen syttyi.

Hän oli jo tottunut suuriin rakennusmuotoihin ja taajalukuisiin kansanjoukkoihin, mutta yhtä kaikki jäi hän pitkäksi aikaa katselemaan tätä. Katsellessaan aivan alapuolellaan olevan pöydän luona tapahtuvaa tarjoilua ja kysellessään ja saadessaan vastauksia tiedusteluihinsa alkoi hän saada täydellisen käsityksen tästä ateriasta, johon useampia tuhansia ihmisiä otti osaa.

Hän oli tavan takaa tullut huomaamaan, että ne muutokset, joiden olisi pitänyt herättää hänen erikoista huomiotaan, liukuivat hänen ohitseen, jos niihin ei vaan liittynyt jokin häiritsevä kohta, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Siten ei ollut juolahtanutkaan hänen mieleensä, että tämä kaupungin rajoitettu alue, joka oli suojattu kaikkia ilmanmuutoksia vastaan, nämät suuret salit ja kadut, olivat hävittäneet entisajan asunnot; että tuo Victorian ajalle niin ominainen "koti", tuo pieni erikoinen rakennus, johon kuului kyökki ja tarjoiluhuone, asuinhuoneet ja makuuhuoneet, oli, lukuunottamatta maalla olevia raunioita, kadonnut aivan kokonaan. Mutta nyt hän huomasi sen, joka jo alussa oli esiintynyt niin selvänä, että Lontoo, katsottuna elävien olentojen asuinpaikaksi, ei enää ollutkaan koottu lukuisista eri rakennuksista, vaan oli yksi ainoa hotelli, hotelli, jossa oli tuhansia eri mukavuuksia, tuhansia ruokasaleja, kappeleita, teattereja, toreja ja kokoontumispaikkoja, erilaisimpien toimialojen yhdistys, ja hän, Graham, omisti tämän kaiken. Kansalla oli makuuhuoneensa, ja niiden yhteydessä ehkä asuinhuonekin, jotka olivat ainakin terveellisiä, oli ne sitten kuinka vähä mukavia tai eristettyjä tahansa; mitä muihin asukkaihin tulee, niin elivät he kuten useimmat olivat eläneet jo Victorian aikana uudenaikaisissa jättiläishotelleissa, syöden, lukien, ajatellen, huvitellen, puhellen, yhä vaan yleisillä paikoilla, lähtien sitten työhönsä joko kaupungin tehdasosastoon tai kauppaosastossa oleviin toimistoihinsa.

Hän käsitti, että tämän kaiken oli ehdottomasti täytynyt kehittyä Victorian aikuisesta kaupungista. Uudenaikuisen kaupungin toiminnan periajatuksena oli aina ollut yhteistoiminnan kautta saavutettu säästäväisyys. Pääsyynä siihen, että hänen aikanaan eivät vielä asukkaat olleet sulautuneet yhteen, oli kansan vaillinainen sivistys, raa'an ylpeyden synnyttämä vastustushalu, intohimot ja ennakkoluulot, kateus, ja väkivaltaisuus, joka vallitsi keski- ja alaluokissa; se oli pakoittanut eroittamaan asunnot täydellisesti toisistaan. Mutta kansan muodostaminen ja kehittäminen oli jo silloin kulkenut hyvää vauhtia eteenpäin. Kolmenkymmenen elinvuotensa kuluessa oli hän huomannut, miten ihmiset yhä enemmän ja enemmän tottuivat aterioimaan ulkopuolella kotiaan, yleiset ravintolahuoneet olivat laajenneet, naisklupeja oli perustettu, ja lukusalien ja kirjastojen nopea kasvaminen todisti, että sosiaaliselta kannalta katsottuna ihmiset alkoivat yhä enemmän luottaa toisiinsa. Tämä alku oli nyt kehittynyt täydellisyyteensä. Lukittua, eristettyä taloutta ei enää ollut olemassa.

Tämän ruokasalin vieraat kuuluivat, kuten hänelle sanottiin, ylempään aliluokkaan, ne olivat juuri sinipukuisten työmiesten yläpuolella, luokkaan, joka Victorian aikana oli siihen määrään tottunut nauttimaan ateriansa erillään, yksityisesti, että jos heidän pakosta täytyi aterioida yhdessä, niin he salasivat hämillä olonsa karkean leikinlaskun taakse tai käyttäytyivät jäykän juhlallisesti. Mutta nämät kirkkaan värisiin, kepeisiin ja yksinkertaisiin pukuihin puetut ihmiset, vaikka toimivatkin nopeasti, kiireesti, puhellen vähän toisilleen, olivat koko esiintymisessään luonnollisia ja viihtyivät varmaankin siinä suhteessa, missä he olivat toisiinsa.

Eräs seikka herätti Grahamin erikoista huomiota; pöytä, niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, oli miellyttävän puhdas, ei missään näkynyt epäsiisteyden merkkiäkään, ei leivänsiruja, ei lihan tai vihannesten jätteitä, ei pöydälle kaatuneita juomia tai sikin sokin heitettyjä ruoka-astioita, joka kaikki oli niin silmiinpistävää Victorian ajan kansan tavoissa. Koko ruokapöydän järjestelmä erosi hyvin paljon entisajan pöydistä. Pöydällä ei ollut mitään koristuksia tai kukkia, pöydällä ei ollut liinaa, se oli valmistettu jostain aineesta, joka värinsä ja kuvioittensa puolesta muistutti liinakudontaa. Hän huomasi myös, että pöydän kuviot muodostivat samalla siroja liikemiesten ilmoituksia.

Jokaisen aterioivan edessä oli eräänlaatuisessa syvennyksessä posliinista ja metallista tehty erikoinen koneisto. Jokaisella oli valkoinen posliinivati ja eri ruokalajien välillä huuhteli jokainen itse vatinsa kuumassa ja kylmässä vedessä, joita hän sai eri torvista; samoin huuhteli hän valkoisesta metallista tehdyt komeat veitsensä, kahvelinsa ja lusikkansa.

Soppa ja kemiallinen viini, jota tavallisesti juotiin, tuli samallaisista torvista, ja muut ruokalajit tulivat aistikkaasti järjestetyissä vadeissa automaattisesti hopearaiteita myöten, jotka kulkivat pitkin pöytää. Aterioiva seisautti ne ja otti itselleen sen, minkä halusi. Ne ilmestyivät pienestä ovesta salin toisesta päästä ja katosivat toiseen. Tässä kansassa ilmeni niin selvänä tuo pilaantuneen kansanvaltaisuuden piirre, tuo alhaisten sielujen ylpeys, joka estää heitä palvelemasta yhdenvertaisiaan. Grahamin huomio oli niin kiintynyt tähän kaikkeen, että vasta poistuessaan huomasi hän suuret dioramailmoitukset, jotka kulkivat juhlallisesti pitkin salin seinien yläpuolta ja ylistelivät eri kauppatavaroiden verrattomia ominaisuuksia.

Sieltä joutuivat he saliin, joka oli täpötäynnä väkeä, ja nyt hän myöskin tajusi, mistä se ääni lähti, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. He maksoivat sisäänpääsymaksun käänneportin luona.

Grahamin huomio kiintyi heti kovaan, karjuvaan huutoon, jota seurasi voimakas, karkea ääni. "Mestari nukkuu rauhassa", huusi se. "Hänen terveytensä on mainio. Hän aikoo uhrata lopun elämästään ilmapurjehdukselle. Hän sanoo, että naiset ovat kauniimmat nyt kuin ennen. Klup-klup-vov! Meidän ihmeellinen sivistyksemme hämmästyttää häntä rajattomasti. Aivan rajattomasti. Klup-klup. Hän luottaa Ostrogiin, luottaa aivan täydellisesti. Ostrogista tulee hänen pääministerinsä; hän voi eroittaa ja asettaa kaikki yleiset virkailijat — kaikki järjestys on hänen käsissään. Kaikki järjestys Ostrogin käsissä! Neuvoston jäsenet on viety takaisin omaan vankilaansa, jonka he rakensivat Neuvosto-palatsin päälle".

Graham seisahti ensi lauseen kuulleessaan, ja katsoessaan ylöspäin huomasi hän äänen tulevan naurettavasta torvesta, joka oli ihmisen kasvojen näköinen. Se oli Yleisten Uutisten kone. Se näytti hengähtävän hetkisen, kuului vaan säännöllistä napsutusta sen koneistosta. Sitten huusi se jälleen "Klup-klup", ja alkoi taas.

"Pariisi on nyt rauhoitettu. Kaikki vastustus on loppunut. Klup-klup! Mustat poliisit pitävät kaikki kaupungin tärkeimmät paikat hallussaan. He taistelivat urhoollisesti laulaen sotalauluja, joita heidän esi-isiensä kunniaksi kirjoitti muinoin runoilija Kipling. Pari kertaa pääsivät he karkaamaan johtajiensa valvonnan alta, ja kiduttivat ja rääkkäsivät haavottuneita ja vangituita kapinallisia, miehiä ja naisia. Moraali — ei pidä ryhtyä kapinaan! Haha! Klup-klup! Ne ovat vilkkaita poikia. Rohkeita ja voimakkaita. Olkoon tämä varoituksena tämän kaupungin järjestymättömille rosvojoukoille. Niin! Rosvojoukoille! Maailman saastalle! Klup, klup!"

Ääni vaikeni. Joukosta kuului tyytymättömyyden mutinaa. "Kirotut neekerit". Eräs mies alkoi puhua hänen lähellään. "Onko Mestari niin käskenyt, veljet? Onko Mestari niin käskenyt?"

"Mustat poliisit!" sanoi Graham. "Mitä ne ovat? Enkö minä ole —"

Asano kosketti hänen käsivarteensa ja loi häneen varoittavan katseen. Samassa alkoi eräs toinen kone käydä pitäen hirveätä ääntä ja kimakka ääni alkoi huutaa. "Jahah, jaha, jap! Kuulkaa elävän sanomalehden puhetta! Elävän sanomalehden. Jaha! Kauheita murhia Pariisissa! Jahaha! Pariisilaiset ovat joutuneet mustien poliisien menettelyn kautta epätoivoon ja ovat tehneet monta murhaa. Kauhea kosto. Raa'at ajat palaavat jälleen. Verta! Verta! Jaha!" Lähempänä oleva puhekone alkoi äkkiä huutaa, "Klup, klup!" Lauseen loppu ei kuulunut, ja kone jatkoi alkaen äskeistä lempeämmällä äänellä selitellä kapinan kauhuja.

"Lakia ja järjestystä on ylläpidettävä", sanoi lähempi puhekone.

"Mutta", alkoi Graham.

"Elkää kyselkö täällä mitään", sanoi Asano, "jollette tahdo joutua keskusteluihin ihmisten kanssa".

"Menkäämme siis pois", sanoi Graham, "sillä minä tahdon saada näistä asioista lähempiä tietoja."

Kun hän seuralaisineen sai kyynärpäillään raivata itselleen tietä kansanjoukon läpi, joka tiheänä laumana kuunteli näitä koneita, päästäkseen ulko-ovelle, niin joutui Graham lähemmin tarkastamaan tämän salin laajuutta ja muotoa. Se oli pitkä ja kapea, ja siellä oli kai tuhannen tuollaista vinkuvaa, huutavaa, karjuvaa ja löpisevää konetta, ja jokaisen edessä oli kuulijaparvi, joista suurimmalla osalla oli sininen puku. Siellä oli kaikenlaisia koneita, pienistä löpisevistä koneistoista asti, jotka lausuivat purevia lauseitaan jossain syrjäisessä nurkassa, jättiläiskokoisiin viisikymmentä jalkaa korkeisiin asti, jommoisen huutavan äänen Graham ensiksi oli kuullut.

Sali oli tavallista täydempi, sillä kaikkien huomio oli nyt siirtynyt Pariisin tapahtumiin. Nähtävästi oli taistelu ollut paljoa verisempi kuin miksi Ostrog oli sen kuvannut. Kaikki koneet puhuivat vaan tästä samasta asiasta ja kansan kertoessa erikoisia lauseita syntyi tavaton melu, jonka keskeltä erotti sanoja, kuten "Poliiseja tapettu", "Naisia poltettu elävältä". "Mutta salliiko Mestari sellaista tapahtuvan?" kysyi eräs mies hänen lähellään. "Tämäkö on alku Mestarin valtakunnalle?"

Tämäkö on alku Mestarin valtakunnalle? Vielä kauvan aikaa sen jälkeen, kun hän jo oli salista poistunut, kaikui koneiden huuto, vihellys ja ulvonta hänen korvissaan: "klup, klup", "Jahaha, jaha, jap! jaha!" Tämäkö on alku Mestarin valtakunnalle?

Heti kun olivat päässeet kadulle, alkoi hän kysellä Asanolta lähempiä tietoja Pariisin kapinasta. "Tuo aseiden riisuminen! Mitä vastustusta he tekivät? Mitä tämä kaikki tietää?" Asano näytti etupäässä haluavan vakuuttaa hänelle, että kaikki oli hyvin siten kuin oli. "Mutta nuo väkivaltaisuudet!"

"Ei munapaistikasta synny", sanoi Asano, "jollei särje munia. Se on vain roskaväkeä. Vain yhdessä kaupungin osassa. Kaikki muu on järjestynyt. Pariisilaiset työmiehet ovat hurjimpia koko maailmassa, lukuunottamatta meikäläisiä".

"Mitä! Lontoolaisiako?"

"Ei, jaapanilaisia. Heitä täytyy pitää järjestyksessä".

"Mutta elävältä poltettuja naisia!"

"Kommunismia!" sanoi Asano. "He tahtoivat ryöstää itselleen teidän omaisuuttanne. He tahtoivat hävittää kaiken omaisuuden ja antaa maailman roskaväen haltuun. Te olette Mestari, maailma kuuluu teille. Mutta täällä ei synny kommunismia. Täällä ei tarvita mustia poliisia."

"Koetettiin olla mitä hienotunteisimpia heitä kohtaan. Ne ovat heidän omia neekereitään — ranskaa puhuvia neekereitä. Senegalin, Nigerin ja Timbuktun rykmentit".

"Rykmentit?" sanoi Graham, "minä luulin, että niitä oli vaan yksi —"

"Ei", sanoi Asano luoden katseen häneen. "Niitä on useampia kuin yksi".

Graham tunsi itsensä niin toivottoman voimattomaksi.

"Minä en voinut ajatellakaan", alkoi hän ja vaikeni äkkiä. Hän oli jatkavinaan lausettaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista puhekoneiden johdosta. Suurimmaksi osaksi oli salissa koolla ollut joukko köyhästi, melkeinpä kurjasti puettua kansaa, mutta Graham sai kuulla että varakkaita varten löytyi jokaisessa vähänkin mukavammassa yksityisessä asunnossa kaupungissa puhekoneita, jotka alkoivat heti toimia kun vaan painoi erästä nappulaa. Asukas voi yhdistää koneensa jokaiseen Uuden Yhtiön johtoon, aivan mielensä mukaan. Kuullessaan tämän kysyi hän, miksei niitä ollut laisinkaan hänen huoneissaan. Asano tuijotti häneen. "Sitä en tullut ajatelleeksi", sanoi hän. "Ostrog on ne varmaankin poistanut".

Graham tuijotti häneen. "Kuinka minä siis saisin mitään tietääkään?" huudahti hän.

"Ehkä hän luuli sen häiritsevän teitä", sanoi Asano.

"Ne ovat pantavat paikoilleen heti kotia tultuani", sanoi Graham lyhyen äänettömyyden jälkeen.

Hänen oli vaikea ymmärtää, että tuo uutisten sali ja ruokasali eivät olleetkaan ainoita sellaisia paikkoja, vaan että niitä oli kaikkialla pitkin koko kaupunkia. Mutta tavan takaa, kulkiessaan yön aikaan pitkin kaupunkia, kuuli hän keskeltä liikkuvien katujen kohinaa Ostrogin oman äänenkannattajan "Klup, klup!" Tai kimakan "Jahaha, jaha, jap! — Kuulkaa elävän sanomalehden puhetta!" joka oli sen vaarallisin kilpailija.

Kaikkialla oli myöskin sellaisia seimiä kuin se, johon he nyt tulivat. Sinne tultiin hissin avulla ja pitkin lasisiltaa, joka kulki ruokahallin ylitse ja johti kadun poikki. Päästäkseen ensimmäiseen osastoon täytyi hänen Asanon kehoituksesta näyttää nimikirjoituksensa. Mies, jolla oli sinipunerva puku ja kultainen solki, käytännöllisen lääkärin tunnusmerkit, liittyi heti heitä seuraamaan. Hän huomasi tuon miehen käytöksestä, että hän tiesi, kuka hän oli, ja sen vuoksi uskalsi hän vapaasti kysellä kaikkea tässä omituisessa laitoksessa.

Kummallakin puolen käytävää, joka oli hiljainen ja kankaalla vuorattu, jotta kaikki kolina katoaisi, oli pieniä ovia, jotka muotonsa puolesta muistuttivat Victorian aikuisia vankityrmän ovia. Mutta kunkin oven yläosa oli tehty tuosta samasta vihertävästä, läpikuultavasta aineesta, joka oli häntäkin verhonnut hänen herätessään, ja jonka takana hämärästi näki jokaisessa osastossa makaavan pienen lapsen pienessä pumpulipesässä. Hyvin täydellinen kone näytti millaista ilma kussakin osastossa oli ja pani kellon soimaan hyvin kaukana keskustoimistossa, jos ilman lämpö tai kosteus hiukankaan muuttui. Tämä seimi järjestelmä oli melkein kokonaan astunut entisen epävarman imettämisen sijaan. Grahamin seurassa oleva lääkäri kiinnitti hänen huomiotaan imettäjiin, koneellisiin nukkeihin, joiden käsivarret, olkapäät ja rinta oli erehdyttävän hyvin muovailtuja, mutta jotka olivat vaan kolmijalalla seisovia rintakuvia ja kasvojen sijassa oli sileä levy, jossa oli äitien huomiota kiinnittäviä ilmoituksia.

Kaikesta siitä oudosta, minkä Graham tänä yönä oli nähnyt, ei mikään niin suuressa määrässä sotinut hänen tapojaan ja ajatuksiaan vastaan kuin juuri tämä. Hänestä tuntui vastenmieliseltä nähdä noita pieniä olentoja, joiden jäsenet tekivät ensimmäisiä epävarmoja liikkeitä, noin yksinään, vailla hyväilyjä ja hellyyttä. Lääkäri oli aivan toista mieltä. Hän todisti statistiikan avulla aivan epäämättömästi, että Victorian aikana oli vaarallisin osa elämää se, joka kului äidin sylissä, että sillä ijällä oli kuolemismäärä suurin. Sitä vastoin tämä kansainvälinen seimi-yhdistys ei kadottanut kuoleman kautta muuta kuin puoli prosenttia niistä miljoonista lapsista, jotka uskottiin sen hoidettavaksi. Mutta Grahamissa oleva ennakkoluulo ei voinut hävitä näiden numeroidenkaan vaikutuksesta.

Kulkiessaan pitkin erästä käytävää tapasivat he äkkiä sinisiin pukuihin verhotun nuoren parin, joka hermostuneesti nauraen katseli lasin läpi esikoisensa kaljua päätä. Grahamin kasvoissa näkyi varmaankin se lämmin tunne, jota hän tunsi heitä kohtaan, sillä he vaikenivat äkkiä ja olivat hämillään. Mutta tämä pieni tapaus todisti hänelle niin selvästi, mikä ammottava kuilu oli hänen ja tämän uuden ajan ajatusten välillä. Hämillään ja hajamielisenä tuli hän leikkihuoneeseen ja lastenpuistoon. Hän näki nämät laajat huoneet tyhjinä! Tämän uuden ajan lapset edes nukkuivat kuitenkin yönsä. Kulkiessaan näissä saleissa osoitti oppaansa hänelle leikkikaluja, jotka olivat kehittyneet etevän sentimentalistin Froebelin keksinnöistä. Löytyi kyllä lapsenhoitajia täällä, mutta ne olivat koneellisia ja käyntiin pantua lauloivat, tanssivat ja liekuttivat.

Monesta seikasta ei Graham vielä ollut selvillä. "Mutta näin paljon orpoja", sanoi hän kummastuneena, sillä hän teki taas väärän johtopäätöksen, ja hänelle täytyi selittää, että ne eivät lainkaan olleet orpoja.

Heti kun olivat seimen jättäneet alkoi hän puhua siitä kauhusta, jonka nuo lapset hautomakaapeissaan olivat hänelle tuottaneet. "Onko äidintunne kadonnut?" kysyi hän. "Oliko se vaan jotain oletettua? Se oli ehdottomasti vaisto. Tämä tuntuu luonnottomalta — melkein hirvittävältä".

"Me tulemme kohta tanssipaikalle", sanoi Asano vastauksen sijasta. "Se on tietysti tungokseen asti täynnä. Huolimatta kaikista valtiollisista rauhattomuuksista on siellä tulvillaan väkeä. Naiset eivät yleensä ota osaa politiikkaan — harvoja poikkeuksia lukuunottamatta siellä ja täällä. Te saatte nähdä äitejä — suurin osa Lontoon nuorista naisista on äitejä. Tämä kansanluokka pitää kunnianasiana saada yhden lapsen — se on elinvoimaisuuden merkki. Mutta harvoilla alemman luokan jäsenillä on useampaa kuin yksi lapsi. Työkomppanian laita on aivan toisin. Mikä äidintunne heissä! He ylpeilevät kovasti lapsistaan. He käyvät usein täällä katsomassa niitä".

"Tarkoitatteko siis, että maailman väkiluku —?"

"Pienenee? Tarkoitan. Paitsi Työkomppanian vallan alle kuuluvissa joukoissa. Ne ovat huolettomia —".

Äkkiä alkoi ilmassa kuulua tanssisoittoa, ja pitkin käytävää, jota he sivultapäin lähestyivät, ja jota koristi kimaltelevat, kuten näytti kirkkaasta ametistista tehdyt pilarit, tulvehti iloinen ihmisparvi ja huutoja ja naurua kaikui kaikkialla. Hän näki käherrettyjä hiuksia ja seppelöityjä otsia ja riemuitseva joukko kulki heidän ohitseen.

"Nyt saatte nähdä", sanoi Asano hymähtäen. "Maailma on muuttunut.
Hetken kuluttua saatte nähdä uuden ajan äidit. Tulkaa tätä tietä.
Kohta saamme nähdä tuommoisia nuoria pareja kuin seimessä näimme".

He nousivat jonkun matkaa nopeakulkuisella hissillä ja siirtyivät siitä hitaampaan. Noustessaan kuului soitto yhä selvemmin, kunnes se kaikui täyteläisenä ja kirkkaana, ja sen heleiden sävelien keskeltä eroittivat he tanssivien jalkojen kopinan. He maksoivat sisäänpääsymaksun ja nousivat parvekkeelle, joka kiersi tanssisalia ja josta täydellisesti voi nähdä ja kuulla kaiken.

"Tuossa näette", sanoi Asano, "noiden pienokaisten isät ja äidit".

Halli ei ollut yhtä rikkaasti koristettu kuin Atlaksen sali, mutta sitä lukuunottamatta oli se komein mitä Graham oli nähnyt. Kauniit valkomuotoiset kuvapatsaat, jotka kannattivat parveketta, muistuttivat hänelle jälleen kuvanveistotaiteen suuremmoista kehitystä; ne näyttivät ottavan lumoavia asentoja ja hymyilevän. Soitto tuli jostain näkymättömästä lähteestä ja loistava permanto oli täynnä tanssivia pareja. "Katsokaa heitä", sanoi hänen oppaansa, "katsokaa miten paljon he välittävät äidintunteesta".

Se parveke, jolla he seisoivat, oli rakennettu suuren holviaukon päälle, joka toiselta puolelta katkaisi tanssisalin ja eroitti sen ulkosalista, josta taas näkyi suurien aukkojen kautta kaupungin taukoamatta liikkeessä olevat kadut. Tässä ulkosalissa oli kansaa, joka oli yksinkertaisemmin puettua kuin se joka tanssi, suurimmalla osalla oli Työkomppanian sininen puku, joka Grahamille oli jo käynyt niin tutuksi. He olivat liian köyhiä maksaakseen sisäänpääsymaksun, mutta he eivät voineet olla katselematta tanssin pyörrettä ja salin loistoa. Muutamat olivat hankkineet itselleen hiukan tilaa ja tanssivat ryysyjään liehuttaen. Muutamat huusivat tanssiessaan ja singahuttelivat sanasutkauksia, joita Graham ei ymmärtänyt. Äkkiä alkoi eräs viheltää vallankumouksen laulua, ja Graham oli kuulevinaan miten äkkiä laulu saatiin vaikenemaan. Nurkka, jossa tämä tapahtui, oli niin pimeä, että Graham ei nähnyt, mitä oli tekeillä. Hän loi jälleen katseensa saliin päin. Parveketta kannattavien kuvapatsaiden yläpuolella oli niiden miesten kuvapatsaita, joita tämä uusi aika piti suurina moraalin uudistajina ja esitaistelijoina; useat nimet olivat Grahamille outoja, mutta tuttuja sellaiset kuin Grant Allen, Gallienus, Nietzsche, Shelley ja Goodwin. Suuret mustat liput ja kaunopuheliaat kirjoitukset täyttivät sen koristuksen, joka rumensi tanssisalin yläosaa ja ilmoitti, että "Heräämisjuhlaa" paraillaan jatkui.

"Myriaadit ovat jättäneet paikkansa tai ottaneet lomaa viettääkseen sitä, lukuunottamatta niitä työmiehiä, jotka ovat kieltäytyneet palaamasta työhön", sanoi Asano. "Ne ovat aina valmiita pitämään juhlapäivää".

Graham lähestyi kaidepuuta ja nojautui siihen katsellen tanssivia. Lukuunottamatta pari kolme paria jotka olivat erottautuneet muista saadakseen rauhassa kuiskailla, olivat hän ja oppaansa kahden parvekkeella. Lämmin hajuveden ja hien sekainen ilma nousi heitä kohden. Salissa olevat miehet ja naiset olivat kepeästi puetut, käsivarret ja kaula paljaina, sillä kaupungin yhäti lauhkeassa ilmassa kävi se laatuun. Miesten hiukset olivat useimmin naismaisesti käherretyt, leuka oli parraton ja posket useimmin rasvatut tai maalatut. Useat naiset olivat somia ja kaikki olivat keikailevan aistikkaasti puettuja. Kun tanssivat parit alhaalla kulkivat hänen ohitseen niin näki hän kasvoissa huumaantuneen ilmeen ja silmät olivat nautinnosta puoliksi ummessa.

"Mitä lajia kansaa nämät ovat?" kysyi hän äkkiä.

"Työväkeä — varakasta työväkeä. Sitä, mitä teidän aikananne kutsuttiin keskiluokaksi. Vapaat kauppiaat ja niiden pienet erikoiset liikkeet ovat jo aikoja sitten kadonneet. Nyt löytyy makasiinien ja varastojen palvelijoita, johtajia ja insinööriä jos jonkinlaisia. Tänään on lepopäivä ja senvuoksi kaikki kaupungin tanssisalit ovat luonnollisesti ahdinkoon asti täynnä, samoin kaikki uskonnolliset paikat".

"Mutta — naiset?"

"Ovat samallaisia. Nykyään löytyy tuhansia eri työaloja naisille. Mutta naisen työn kautta saavutettu riippumattomuus on saanut alkunsa teidän aikananne. Suurin osa naisista on nyt riippumattomia. Useimmat näistä naisista ovat enemmän tai vähemmän naimisissa — löytyy niin monenmoisia avioliittosopimuksen muotoja — ja sen kautta naiset kartuttavat tulojaan ja voivat enemmän huvitella".

"Minä ymmärrän", sanoi Graham katsellen kiihoittuneita kasvoja, liikkeiden hyörinää ja ajatellen kuin unennäköä noita avuttomia pienokaisia. "Ja nämät ovat — äitejä".

"Suurin osa".

"Jota enemmän katselen tätä, sitä monimutkaisemmalta teidän probleeminne tuntuu. Vanhat totutut ajatukseni eivät tahdo haihtua — ajatukset, jotka luullakseni perustuvat jo olleihin ja menneihin oloihin. Meidän aikanamme oli naisen velvollisuus ei ainoastaan synnyttää lapsia, vaan rakastaa niitä, uhrautua niille, kasvattaa niitä — lapsi sai kiittää äitiään moraalisen ja henkisen kasvatuksensa perustuksesta. Useimmilla sitä kyllä ei ollut. Nykyään eivät lapset näytä tarvitsevan sitä, ne eivät ole sen enempää kuin perhoset. Minä ymmärrän sen! Mutta meillä oli olemassa ihanne — se oli vakava, kärsivällinen nainen, kodin hiljainen ja vakaa johtaja, äiti ja ihmisen luoja — hänen ihailemisensa oli tavallaan jumalanpalvelusta —"

Hän vaikeni ja sanoi uudelleen, "tavallaan jumalanpalvelusta".

"Ihanteet muuttuvat", sanoi tuo pieni mies, "sen mukaan kuin olot muuttuvat".

Graham näytti vaipuneen syviin unelmiin, ja Asanon täytyy toistaa sanansa. Grahamin ajatukset palasivat jälleen näihin asioihin.

"Minä näin kyllä kaiken järjellisen johdannaisuuden tässä. Esteet, vakavuus, kypsyneet ajatukset, epäitsekkäät teot kuuluvat välttämättöminä ehtoina raakalaisvaltioon, vaararikkaasen elämään. Rauhattomuus ja epäluottamus on ihmisen vero valloittamattomalle luonnolle. Mutta nyt on ihminen saanut luonnon valtaansa kaikissa käytännöllisissä kysymyksissä — valtiolliset olot järjestää johtaja mustan poliisin avulla — ja elämä on iloista".

Hän loi jälleen katseensa tanssijoihin. "Iloista", sanoi hän.

"Löytyy sitä väsymyksenkin hetkiä", sanoi pieni opas mietteisiinsä vaipuneena.

"He näyttävät kaikki nuorilta. Heidän joukossaan olisin minä kai vanhimman näköinen. Omana aikanani olisin ollut keski-ikäisen näköinen".

"He ovatkin nuoria. Tämän kansanluokan joukossa löytyy hyvin vähän vanhoja".

"Kuinka niin?"

"Vanhusten elämä ei ole nyt niin hauskaa kuin ennen, jolleivät he ole rikkaita ja voi palkata itselleen niitä, jotka heitä rakastavat ja auttavat. Ja meillä on laitos, jonka nimi on Euthanasia".

"Aha! Euthanasia!" sanoi Graham. "Helppo ja mieluinen kuolema?"

"Helppo kuolema. Se on viimeinen nautinto. Euthanasia-yhtiö on hyvin suosittu. Ihmiset maksavat maksun — se on hyvin suuri — jo aikoja ennen, menevät johonkin nautinnon kaupunkiin ja palaavat sieltä köyhtyneinä ja väsyneinä, hyvin väsyneinä".

"Paljon on vielä asioita, joita minä en ymmärrä", sanoi Graham hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Nyt minä näen loogillisuuden tässä kaikessa. Meidän aikanamme löytyi surun hyve ja taistelun ilo ja ne olivat seurauksena vaaroista ja rauhattomasta elämästä. Stoalainen, puritaani, ne alkoivat jo minunkin aikanani kadota. Entisaikaan valmistautui ihminen taistelemaan tuskaa vastaan, nyt voi hän uhrata kaiken nautinnolle. Siinä on koko eroitus. Sivistys on karkoittanut tuskan ja vaaran kauvaksi rikkaista. Ja rikkaat ainoastaan merkitsevät nykyään jotain. Minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta".

Hän nojasi hetkisen kaidepuuta vastaan seuraten tanssin vaihtelevia käänteitä. Tämä näky oli todella suuremmoinen.

"Suoraan sanoen", jatkoi Graham äkkiä, "niin olisin mieluimmin haavoitettu vartija, joka tuiskussa värisee kuin joku noista houkkioista!"

"Tuiskussa oleva", sanoi Asano, "ajattelee kai toisin".

"Minä olen sivistymätön", sanoi Graham välittämättä hänen lauseestaan. "Siitä kaikki syntyy. Minä olen alkuasukas — muinaisaikuinen. Heidän raivonsa, vihansa ja pelkonsa lähde on teiltä suljettu, elämänne tavat tekevät teidät iloisiksi, kepeämielisiksi, säteileviksi. Koettakaa käsittää, että minulla on yhdeksännentoista vuosisadan inho ja kyllästyminen tätä kaikkea kohtaan. Te sanoitte että nämät ovat taitavia työntekijöitä ja ammattilaisia. Ja heidän tanssiessaan taistelevat toiset — toiset kuolevat Pariisissa, jotta maailma pysyisi samallaisena ja he saisivat tanssia".

Asano hymähti. "Samaa tarkoitusta varten kuolee ihmisiä
Lontoossakin", sanoi hän.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Missä he nukkuvat?" kysyi Graham.

"Ylhäällä ja alhaalla — erikoisissa makuusaleissa"

"Ja missä he tekevät työtä? Tämähän on — joutoelämää".

"Te näette tänä yönä hyvin vähän tehtävän työtä. Puolet työväestä on aseissa tai poissa työstä. Puolet näistä viettivät lomapäivää. Mutta me voimme mennä työpaikalle, jos niin tahdotte".

Hetkisen katseli Graham tanssivia, sitten hän äkkiä kääntyi. "Minä tahdon nähdä työmiehiä. Minä olen jo kylliksi katsellut näitä", sanoi hän.

Asano vei hänet parveketta myöten tanssisalin toiselle puolelle.
Äkkiä tulivat he käytävään, josta puhalsi raittiimpi, viileämpi ilma.

Asano loi sinne katseen, pysähtyi, palasi varpaillaan ja kääntyi hymyillen Grahamin puoleen. "Täällä, sir", sanoi hän, "on jotain, jota olette tottunut näkemään — ja kuitenkin. Mutta minä en sano mitään edeltäkäsin. Tulkaa!"

Hän vei Grahamia pitkin suljettua käytävää, jossa yht'äkkiä tuntui kylmältä. Jalan kaiku ilmaisi, että he kulkivat pitkin siltaa. Kuljettuaan pyöreää galleriaa myöten, jossa ruudut eroittivat heidät ulkoilmasta saapuivat he pyöreään huoneesen, joka Grahamista tuntui tutulta, vaikk'ei hän varmaan voinut muistaa, milloin hän siinä oli ollut. Tässä huoneessa oli tikapuut — ensimmäiset, jotka Graham näki heräämisensä jälkeen — joita myöten he kapusivat ja saapuivat korkeaan, pimeään, kylmään huoneesen, jossa oli toiset tikapuut. Grahamin hämmästykseksi he nousivat näitäkin ylös.

Mutta päästyään ylös tunsi hän ne rautakannattimet, joihin hän nojasi. Hän oli siinä häkissä, joka peitti Pyhän Paavalin katedraalin kupua. Tuomiokirkon kärki kohosi vain hiukkasen yläpuolelle muun kaupungin yön hämärässä ja katosi loistavana ja kuten etäisen valon verhoomana pimeyteen.

Kannattimien välitse suuntasi hän katseensa pilvettömälle pohjoiselle taivaalle ja näki tähtisikermät kirkkaina ja muuttumattomina kuten aina. Capella näkyi lännessä, Vega oli nousemassa ja Otavan seitsemän kiiltävää pistettä loisti hänen päänsä päällä suunnaten majesteetillista kaartaan pohjoista kohden.

Hän näki nämät tähdet pilvettömällä taivaalla. Etelässä ja idässä valittaen liikkuvat suuret tuulimoottorit peittivät Neuvoston palatsin kohdalla siivillään suuren osan taivasta. Lounaisessa kimalteli Orionin kalpea valo rautakannattimien välistä. Rämeä huuto keskeytti hiljaisuuden ja ilmoitti ilmalavalta maailmalle, että aeroplaani oli lentoon lähdössä. Grahamin katse kiintyi hetkiseksi tuohon valaistuun lähtöasemaan. Sitten käänsi hän jälleen silmänsä pohjoista taivasta kohden.

Pitkän aikaa oli hän vaiti. "Tämä" sanoi hän vihdoin hymyillen pimeässä, "näyttää kuitenkin merkillisimmältä kaikesta. Seisoa Pyhän Paavalin tuomiokirkossa ja katsella jälleen näitä tuttuja, hiljaisia tähtiä!"

Sitten Asano vei hänet mutkikkaita teitä myöten siihen suureen peli- ja afäärikaupunginosaan, jossa kaupungin suuret omaisuudet kadotettiin ja voitettiin. Hän näki melkein loppumattoman sarjan hyvin suuria hallia, joissa oli parveke toisensa päällä ja näillä tuhansia eri konttooreita, ja hallien läpi kulki suuri joukko siltoja, kävelyteitä, ilmamoottorikiskoja, johtoja ja rautaköysiä. Ja täällä, jos missään, ilmeni tuo tavaton elinvoimaisuus, suunnaton, kiihkeä toiminta. Kaikkialla oli räikeitä ilmoituksia, kunnes hänen silmiään huumasi tuo tavaton värien ja valon sekoitus. Ja erittäin kimakkaääniset puhekoneet, joita oli kaikkialla, täyttivät ilman loppumattomalla löpinällään ja järjettömillä lauseillaan. "Sulkekaa silmänne ja antakaa luistaa", "Hei vaan, Bonanze", "Lörpöttäjät, tulkaa ja kuulkaa!"

Suunnattoman laaja alue näytti hänestä olevan täynnä kiihkeitä ihmisiä tai niitä ilmestyi kaikkialta kuin salaperäisen loihdun voimasta. Mutta hän sai kuulla, että täällä nyt oli suhteellisesti tyhjää, että viimeisten päivien suuret valtiolliset mullistukset olivat kauppaliikenteen tehneet mahdollisimman pieneksi. Eräällä avaralla paikalla näkyi suunnaton rivi pelipöytiä, joiden jokaisen ympärillä tungeskeli kiihoittunut, alhainen ihmisjoukko; toisaalla oli laverteleva Babel, jossa kalpeakasvoiset naiset ja punakaulaiset, suurikeuhkoiset miehet myivät jonkun tekaistun yhtiön osakkeita, jotka joka viides minuutti maksoivat kymmenen prosenttia ja erään arpapyörän avulla arvottiin kelpaamattomiksi osa osakkeista.

Tämä afääritoiminta oli niin kiihkeätä, että se helposti muuttui väkivaltaiseksi, ja kun Graham läheni erästä tiheää joukkoa, näki hän keskellä kaksi kauppiasta kiivaasti väittelevän kynsin hampain jostain arkaluontoisesta kauppakysymyksestä. Jotain siis oli vielä maailmassa, jonka edestä kannatti tapella. Hänen huomiotaan herätti eräs kaikkialla esiintyvä ilmoitus, jossa foneettisilla loistavilla kirjaimilla, jotka olivat kaksi kertaa miestä korkeammat ilmoitettiin: "Me vakuutamme omistajan. Me vakuutamme omistajan".

"Minkä omistajan?" kysyi hän.

"Teidät".

"Mutta miksi he minut vakuuttavat?" kysyi hän. "Miksi he minut vakuuttavat?"

"Eikö teillä ollut vakuutuksia?"

Graham mietti. "Henkivakuutuksia?"

"Niin — henkivakuutuksia. Niinhän sitä entisaikaan kutsuttiin. He vakuuttavat teidän henkenne. Dozandit ihmiset ovat ottaneet itselleen osuuksia, myriadia leijonia on maksettu teistä. Ja tuonnempana maksavat muut vuosikorkoja. Siten tehdään jokaiselle vähänkin huomatulle henkilölle! Katsokaa tuonne!"

Suuri kansanjoukko riehui ja mutisi, ja Graham näki mustalle pohjalle äkkiä ilmestyvän purppuraiset hohtavat kirjaimet. "Omistajan kuoletus — x 5 pr. G." Kansa alkoi karjua lukiessaan sen, joukko hengästyneitä miehiä, silmät tuijottaen päässä ja kädet heiluen ilmassa juoksi eteenpäin. Erään pienen oven luona syntyi mieletön tungos.

Asano laski nopeasti. "Seitsemäntoista prosenttia vuodessa on heidän vuosikorkonsa. Eivät he maksaisi niin paljoa, jos tietäisivät teidän olevan täällä, sire. Mutta he eivät sitä tiedä. Tätä ennen oli teidän vuosikorkonne varma, mutta nyt se on vaihtelun alaista. Tämä viimeinen teko on kai vaan epätoivoinen toimenpide. Tuskimpa ihmiset enää sijoittavat siihen rahojaan".

Vuosikoron ottajien lukumäärä kasvoi äkkiä niin suureksi heidän ympärillään, että he eivät päässeet eteen eikä taaksepäin. Graham huomasi, mikä suuri määrä naisia oli keinottelijoiden joukossa, ja muisti miten ekonoomisesti riippumattomia heidän sukupuolensa nykyään oli. Ne näyttivät varsin hyvin tulevan tungoksessa toimeen käyttäen kyynärpäitään erinomaisen taitavasti, ainakin mitä ne häneen itseensä kohdistuivat. Eräs nuori, käherrettytukkainen mies, joka äkkiä joutui tähän tungokseen, katsoi pitkään häneen useamman kerran, aivan kuin hän olisi hänet tuntenut, sitten, lähestyen häntä tahallaan, kosketti hänen käteensä käsivarrellaan tavalla, jota ei voinut otaksua satunnaiseksi ja ilmaisi katseellaan, joka oli yhtä vanha kuin Chaldea, että Graham oli löytänyt suosion hänen silmissään. Mutta eräs laiha, harmaapartainen mies, hikoillen kovasti tuossa jalossa rikastumisen taistelussa, ollen sokea kaikelle muulle maalliselle, tunkeutui heidän väliinsä rynnätessään vimmalla tuota loistavaa "x 5 pr G" kohden.

"Minä tahdon päästä täältä pois", sanoi Graham Asanolle. "Tätä minä en tahdo nähdä. Näyttäkää minulle työmiehiä. Minä tahdon nähdä sinipukuisia. En näitä mielettömiä loisia —"

Hän huomasi joutuneensa keskelle raivoisaa parvea ja viimeinen toiverikas lauseensa jäi kesken.

XXI Luku.

Alhaalla.

Kauppaliikkeen kaupunginosasta tulivat he liikkuvia katuja myöten pian siihen kaupunginosaan, jossa tehdastavaraa summittain valmistetaan. Matkallaan kulki katu kahdesti Thames-virran yli, ja he tulivat leveää kohotietä myöten sille laajalle tielle, joka pohjoisesta saapui kaupunkiin. Molemmissa tapauksissa oli saamansa vaikutelma hyvin nopea, mutta syvä. Virta, leveä, kimalteleva, tummalla merivedellä täytetty uoma, kulki rakennuksien alitse ja katosi kummallekin puolen pimeään, josta välkkyi vaan valoja. Sarja mustia pursia, joita ohjasi sinipukuiset miehet, kulki merta kohden. Pohjoisesta tuleva tie oli hyvin pitkä, leveä ja korkea tunneli, jota pitkin koneelliset ajoneuvot kulkivat täyttä vauhtia mutta äänettöminä. Täälläkin näkyi pääasiassa Työkomppanian sinipukuista väkeä. Tuo kaksiraiteinen tie ja paksujen, ilmalla täytettyjen gummipyörien korkeus ja kepeys verrattuina ajoneuvoihin, herättivät Grahamin erikoista huomiota. Kapeat ja hyvin korkeat ajoneuvot, joissa oli pitkittäin rautatankoja ja joista riippui monta sataa teurastettua lammasta, olivat hänen erikoisen huomionsa esineenä. Mutta äkkiä tien käänne esti häntä näkemästä sen enempää.

Kohta lähtivät he kadulta ja laskeutuivat alas hissin avulla, kulkivat loivaa käytävää pitkin ja joutuivat jälleen alaspäin laskeutuvaan hissiin. Täällä kaikki alkoi muuttua toisellaiseksi. Kaikki, mikä oli rakennustaiteellisen koristeen näköistä, katosi, sähkövalot pienenivät voimansa ja lukumääränsä suhteen, rakennukset tulivat yhä kookkaimmiksi sen mukaan, jota lähemmäksi saavuttiin tehdaskaupunginosastoa. Ja kaikkialla, ruukunvalajain tomuisissa kaupunginosissa, joissa posliinia valmistettiin, kalkkimyllyissä, metallisorvarien osastoissa, keskellä eadhamitin valmistussammioita, kaikkialla näki vain sinisiä pukuja miehillä, naisilla ja lapsilla.

Monet näistä tomuisista Gallerioista olivat vain autioita konerivejä, loputtomia sammuneita sulatusuuneja, jotka kertoivat vallankumouksen aikaansaamista häiriöistä. Mutta siellä missä työtä tehtiin, tekivät sitä siniseen pukuun puetut miehet hitaasti. Ainoat, joilla ei ollut sinistä pukua, olivat työpaikan tarkastusmiehet ja työpoliisit keltaisissa univormuissaan. Ja nähtyään tanssipaikan säteilevät kasvot, kauppaosaston tahdonlujat ja toiverikkaat ilmeet, näki hän täällä väsyneitä kasvoja, heikkoja lihaksia ja työmiesten toivottoman väsyneitä katseita. Kaikki ne, jotka hän näki työssä olivat silminnähtävästi ruumiillisesti heikompia kuin iloisiin väreihin puetut tarkastusmiehensä tai tarkastusnaiset, jotka johtivat heidän töitään. Yhdeksännentoista vuosisadan voimakkaat työmiehet olivat kadonneet samaa tietä kuin vetohevoset ja kaikki muut elävän voiman tuottajat; heidän liian kalliiden lihaksiensa sijaan oli tullut taitavia ja täydennettyjä koneita. Työntekijän, sekä miehen että naisen tehtävänä oli hoitaa, syöttää konetta, hän oli palvelija ja apulainen, tai taiteilija, joka noudatti määräyksiä.

Naiset, verrattuina niihin, joita Graham muisti, olivat rumia ja laihoja. Kaksisataa vuotta ulkopuolella moraalin ja puritaanisen uskonnon, kaksisataa vuotta kaupunkielämää oli tehnyt tehtävänsä ja riistänyt kaiken naisellisen kauneuden ja joustavuuden noilta myriadeilta sinipukuisilta. Loistaa ruumiillisesti tai sielullisesti, olla jollain tavalla huomiota herättävä tai erikoinen, oli ollut ja oli vieläkin ainoa keino, jolla voi päästä orjuudesta vapaaksi, paeta Nautinnon kaupunkiin, loistoon ja komeuteen ja lopulta euthanasian kautta lepoon. Se kurja henkinen ruoka, jota näille raukoille tarjottiin ei voinut pitää heitä lujina tällaista kiusausta vastaan. Grahamin entisen elämän aikana oli nuorissa kaupungeissa juuri muodostunut työläiskansa ollut hyvin toisistaan eroavaa, mutta kaikilla oli samat persoonalliset ajatukset kunniasta ja korkeammasta moraalista; nyt se muodosti oman erikoisen luokkansa, jolla oli moraalisesti ja ruumiillisesti toisista eroava kanta — ja jolla oli oma murteensakin.

He laskeutuivat yhä ja yhä alaspäin kohden vakituisia työsaleja. Matkallaan kulkivat he liikkuvan kadun alitse ja näkivät miten ne kiskojen päällä kiisivät eteenpäin ja miten poikittaisten liisteiden lomitse välkkyi valkoista valoa. Niissä tehtaissa, joissa työ oli tauonnut, oli vain heikko valaistus; ja niiden korkeat kaarrokset ja jättiläismäiset koneet näyttivät hukkuvan puolihämärään, ja niissäkin osastoissa, joissa työ oli käynnissä, oli valaistus köyhempi kuin kaduilla.

Kuljettuaan häikäisevien eadhamitisammioiden ohi saapuivat he kultaseppien osastoon, ja vasta kun hän oli näyttänyt nimikirjoituksensa, pääsi Graham näihin saleihin. Ne olivat korkeita ja hämäriä, melkein kylmiä. Ensimmäisessä työmiehet valmistelivat kultafiligraani-töitä, kukin työskenteli oman pienen työpöytänsä ääressä ja pienen verhotun lampun valossa. Pitkä rivi valoisia pilkkuja, nuo monet taitavat, voimakkaasti valaistut sormet, jotka käsittelivät kultaista, hohtavaa lankaa, ja haamumaiset, näivettyneet kasvot jokaisen valopilkun edessä, vaikuttivat omituisesti katsojaan.

Työtä tehtiin huolellisesti, mutta kuosista puuttui voima ja aisti, pääasiassa olivat ne monimutkaisia koukeroita tai muunnoskuosia geometrisen kuvion ympärillä. Näillä työmiehillä oli erityiset univormut, joissa ei ollut taskuja eikä hihoja. He pukivat tullessaan sen ylleen ja riisuivat lähtiessään, ja ennen lähtöään tarkastettiin heidät huolellisesti. Kaikista varokeinoista huolimatta, kertoi hiljaa eräs työpoliisi, varastetaan yhtiöltä hyvinkin usein. Etempänä oli pitkä galleria, jossa naiset valmistivat ja kiinnittivät juotoksiin keinotekoisia rubiinia, ja seuraavassa valmistivat miehet ja naiset kuparilankaa koruissa käytettävien ristikkojen tekemistä varten. Useiden näiden työmiesten huulet ja sieramet olivat lumivalkeita, se oli tunnusmerkkinä eräästä purppuranpunaisesta emaljista, joka siihen aikaan oli kovasti muodissa. Asano pyyteli anteeksi Grahamilta sitä, että oli tuonut hänet näkemään näin vastenmielisiä olentoja, ja ylisteli tämän retken muita hyviä puolia. "Tätähän minä tahdoin nähdä", sanoi Graham, "tätähän minä tahdoin nähdä", koettaen hillitä väristystä, joka hänessä syntyi, kun eräs erikoisen muodottomaksi mennyt nainen loi heihin tylsän katseensa.

"Olisi hän voinut tehdä muuta parempaa kuin tämän", sanoi Asano.

Graham ilmaisi inhonsa tämän nähdessään.

"Mutta, sire, mahdotontahan on pitää koristuksia ilman purppuraemaljia", sanoi Asano. "Teidän aikananne ihmiset kyllä suvaitsivat tällaista julmuutta, olivathan he kaksisataa vuotta lähempänä raakalaisuutta".

He jatkoivat matkaansa ja kulkivat pitkin tämän koristeosaston sivugalleriaa, ja joutuivat pienelle sillalle, joka kulki erään holvin yli. Katsoessaan kaidepuun yli näki hän alhaalla suuren varvin, jonka kattokaarrokset olivat laajimmat mitä hän tähän asti oli nähnyt. Kolmea parkkilaivaa, joita tuskin näkyi tomuisen ilman läpi, purettiin paraillaan. Niissä oli survottua kalkkia ja sitä kuljetti joukko yskiviä miehiä pienien kärryjen avulla. Tomu täytti ilman niin, että sähkölamput tuikkivat sen läpi keltaisina. Sarja purkajien varjoja läheni ja eteni pitkin valkoiseksi rapatun seinän sivua. Tuon tuostakin pysähtyi joku yskimään.

Korkea tiilirakenne, joka kohosi mustan vedenpinnan ylitse muistutti Grahamille, mikä suuri määrä katuja, käytäviä ja hissejä, kerros toisensa päällä oli hänen ja pilvien välillä. Miehet tekivät vaiti työtä kahden työpoliisin valvonnan alaisina; astuntansa kaikui kumeasti kulkiessaan lautoja pitkin. Mutta äkkiä joku ääni pimeässä alkoi laulaa.

"Hiljaa!" huusi toinen poliisi, mutta käsky jäi tottelematta, ja ensin toinen ja sitten toinen näistä valkotomuisista miehistä, jotka täällä alhaalla työskentelivät, alkoivat uhallakin laulaa vallankumouksen laulua. Ja laudat heidän jalkojensa alla kumisivat heidän tahtia poikiessaan. Poliisi, joka äsken oli huutanut, loi katseen toveriinsa ja Graham näki tämän vain kohottavan olkapäitään. Hän ei koettanutkaan enää vaientaa laulua.

Näin jatkoivat he matkaansa tehtaiden ja työpajojen läpi, ja näkivät paljon kamalaa ja pöyristyttävää. Grahamin muistoon jäi kuva lukemattomista holvikattoisista saleista, holvista, joissa ihmiset työskentelivät keskellä paksua tomupilveä, monimutkaisista koneista, töistä, joissa metallilangat kaartelivat eri kuoseissa, maanalaisista huonosti valaistuista saleista, kansan makuuhuoneista, ja pitkistä rivistä pieniä nuppineulan kärjen tapaisia valopilkkuja; kauvan kuuli hän korvissaan koneiden jyskettä, vaunujen ja nostokoneiden vinkunaa ja pauketta. Täällä oli parkin hajua, leipomon hajua, tuntemattomia höyryjä. Ja kaikkialla näki pylväitä ja kaarroksia niin suuria, ettei Graham sellaisia ollut koskaan nähnyt, suuria tiilistä muurattuja, kiiltäviä jättiläisiä, jotka makasivat tämän suuren kaupungin alla. Ja kaikkialla näki myös kalpeita kasvoja, heikkoja jäseniä, muodottomia ja huonontuneita ihmisolentoja.

Kolme kertaa vielä kuuli Graham vallankumouksen laulun pitkän ja vastenmielisen kulkunsa aikana, ja kerran näki hän tappelun eräässä käytävässä ja kuuli, että joukko työmiehiä oli anastanut itselleen leipää ennenkuin päivätyönsä oli päättynyt. Graham nousi katuja kohden, kun hän näki joukon sinipukuisia lapsia juoksevan erästä käytävää pitkin ja äkkiä huomasi hän syynkin tähän pakoon, joukko työpoliisia juoksi pamput käsissä jotain tuntematonta kahakkaa kohden. Sitten kuuli hän etäältä melua. Mutta suurimmaksi osaksi ne, jotka olivat alhaalla, tekivät toivottomina työtään. Kaikki se innostus ja tuli, mitä tässä huonontuneessa ihmiskunnassa vielä oli jälellä, oli kaduilla, kutsuen Mestaria ja taistellen urhoollisesti ja kiihkeästi hänen puolestaan.

He nousivat näistä alemmista kerroksista ylös ja seisoivat jälleen kadun keskikäytävän häikäisevässä valossa. Etäältä kuulivat he uutistoimiston puhekoneen löpinää, ja äkkiä juoksi miehiä heidän ohitseen, ja pitkin katuja ja käytäviä kuului huutoja. Heidän ohitseen juoksi eräs nainen tuijottaen eteensä aivan kalpeana kauhusta, sitten toinen, joka juostessaan päästi sydäntäsärkeviä hätähuutoja.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Graham hämmästyneenä, sillä hän ei ollut ymmärtänyt ihmisten murteellista puhetta. Sitten kuuli hän sen omalla kielellään ja tajusi, että se asia, jota jokainen huusi, jota miehet kertoivat toisilleen, jonka vaimot kiraisten kuulivat, joka puhalsi kuin rajuilman ensimmäinen tuulenpuuska läpi kaupungin, kylmänä ja hävittävänä, oli tämä: "Ostrog on kutsunut mustat poliisit Lontoosen. Mustat poliisit tulevat Etelä-Afrikasta. Mustat poliisit. Mustat poliisit".

Asano kalpeni ja hänen kasvoissaan kuvastui kummastus; hän hidasteli, katsahti Grahamiin ja kertoi hänelle sen, minkä tämä jo tiesi. "Mutta mistä he ovat sen saaneet tietää?" kysyi Asano.

Graham kuuli jonkun huutavan. "Pysäyttäkää työt. Pysäyttäkää työt!" ja tummanverinen kyttyräselkäinen mies, joka oli puettu naurettavaan viheriän ja kullan kirjavaan pukuun, juoksi katuja alas heitä kohden huutaen: "Tämä on Ostrogin työtä! Ostrog, senkin konna! Mestaria on petetty". Äänensä oli rämeä ja valkoinen vaahto juoksi hänen suustaan. Hän kertoi, mitä hirmutekoja mustat poliisit olivat tehneet Pariisissa ja riensi pois huutaen: "Ostrog, konna!"

Hetkisen seisoi Graham liikkumattomana, sillä uudelleen heräsi hänessä se ajatus, että tämä kaikki olikin vain unta. Hän loi katseensa korkeisiin rakennuksiin kadun kummallakin puolen, jotka katosivat sinervään usvaan sähkölamppujen yläpuolelle, ja sitten liikkuville katukäytäville, joilla huutava, huitova kansa juoksi hänen ohitseen. "Mestaria on petetty!" huusivat ne. "Mestaria on petetty!"

Äkkiä asian tila selveni hänelle kirkkaana, vaatien häntä toimimaan.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä taajemmin ja voimakkaammin.

"Se on tapahtunut", sanoi hän. "Olisihan minun pitänyt se aavistaa.
Hetki on tullut".

Hän ajatteli nopeaan. "Mitä minun nyt tulee tehdä?"

"Palata Neuvoston palatsiin", sanoi Asano.

"Miksi en turvautuisi näihin —? Täällä on kansa".

"Te menetätte sen kautta aikaa. He voisivat epäillä teitä. Mutta he kokoontuvat Neuvoston palatsin eteen. Siellä te tapaatte heidän johtajansa. Siellä on teidän voimanne — heidän kanssaan".

"Mutta ehkä se onkin vaan paljasta huhua?"

"Se kuuluu todenmukaiselta", sanoi Asano.

"Ottakaamme siitä selvä", sanoi Graham.

Asano kohotti olkapäitään. "Parasta olisi mennä Neuvoston palatsiin", huusi hän. "Sinne kaikki rientävät. Tuskin taitaa enää päästä raunioiden yli".

Graham loi häneen epäröivän katseen ja seurasi häntä.

He nousivat nopeimmin kulkevalle katukäytävälle, ja siellä puhutteli
Asano erästä työmiestä. Hän vastasi epäselvällä kansan murteella.

"Mitä hän sanoo?" kysyi Graham.

"Hän tietää hyvin vähän, mutta hän sanoo, että mustat poliisit olisivat saapuneet tänne kansan tietämättä — jollei joku tuulimoottorien toimistosta olisi sitä ilmaissut. Se kuuluu olleen eräs tyttö".

"Tyttökö? Ei vaan —?"

"Tyttö, sanoi hän — mutta ei tiedä kuka hän oli. Hän tuli Neuvoston palatsista huutaen ääneen ja kertoi asian sen raunioilla työskenteleville miehille".

Tällä hetkellä kuului uusi huuto ja heti sekava melu muuttui järjestyneeksi. Huuto kulki kuin vihuri pitkin katuja. "Osastoihinne, osastoihinne. Joka mies aseisiin. Joka mies paikoilleen!"

XXII Luku.

Taistelu Neuvoston palatsissa.

Kun Asano ja Graham juoksivat Neuvoston palatsia ympäröiviä raunioita kohden, huomasivat he miten kaikkialla kansaa yhä enemmän kokoontui. "Osastoihin! Osastoihin!" Kaikkialla juoksi sinipukuisia miehiä ja naisia tuntemattomista pohjakerroksista keskikadun portaita myöten ylös; eräällä paikalla näki Graham vallankumouksellisen komitean asevaraston, jonka ympärillä oli suuri joukko huutavia miehiä, ja toisaalla taas ajoi kansanjoukko takaa keltapukuisia työpoliiseja pitkin vastaiseen suuntaan nopeasti liikkuvaa katua.

"Osastoihin!" kaikui yhä useammin jota lähemmäksi he tulivat Neuvoston palatsia. Muutamista huudoista ei saanut laisinkaan selvää. "Ostrog on pettänyt meidät", huusi eräs mies karkealla äänellä taukoamatta karjuen tätä lausetta Grahamin korviin siksi että hän ei enää muuta kuullutkaan. Tämä mies seisoi aivan Grahamin ja Asanon vieressä nopeakulkuisella katukäytävällä heittäen lauseensa niille ohimennessään, jotka seisoivat alempana hitaampikulkuisilla katukäytävillä. Hän vuoroin syytti Ostrogia, vuoroin antoi epäselviä määräyksiä. Kohta hyppäsi hän alemmaksi ja katosi.

Melu huumasi Grahamin ajatukset. Hän oli hyvin epävarma siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Milloin oli hän seisovinaan jollain korkealla parvekkeella puhuen kansalle, milloin astuvinaan suoraan Ostrogin eteen. Hän oli raivoissaan, hän tunsi vastustamatonta halua käyttää voimiaan, kätensä puristautuivat nyrkkiin ja huulensa olivat lujaan yhteen puristetut.

Neuvoston palatsiin ei voinut päästä raunioiden yli, mutta Asano aavisti tämän vaikeuden tulevan eteen ja vei hänet pääpostitoimistoon. Postilaitos toimi säännöllisesti, mutta sinipukuiset palvelijat liikkuivat vastahakoisesti tai seisahtuivat katselemaan galleriansa holviakkunoista ulkona liikkuvia huutavia miehiä. "Joka mies osastoonsa! Joka mies osastoonsa!" Täällä, Asanon kehoituksesta, ilmaisi Graham kuka hän oli.

He tulivat Neuvoston palatsiin kuljetuskaapelia myöten. Nyt jo, niin vähän palatsin antautumisen jälkeen, oli raunioissa tapahtunut suuri muutos. Ryöppynä syöksyvä vesijohto oli tukittu ja uusia johtoja oli laiteltu, pitkät väliaikaiset heikon näköiset telineet kannattivat niitä. Ilma oli täynnä Neuvoston palatsiin vieviä johtoja ja uudet rakennustelineet, joilla oli nostokoneita ja muita käynnissä olevia laitoksia, kohosivat valkoisen rakennuksen vasemmalla puolella.

Liikkuvat kadut oli täällä pantu kuntoon ja kulkivat jonkun osan matkaansa paljaan taivaan alla. Nämät kadut oli Graham nähnyt herättyään pieneltä parvekkeelta, siitä oli nyt tuskin yhdeksän päivää ja toisella puolen oli nukkumissalinsa, jossa nyt näkyi suuria alaspudonneita lohkareita ja särkynyttä rappausta.

Oli jo selvä päivä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pitkistä sähkövalolla valaistuista holveistaan tulivat liikkuvat kadut, joilla oli tungokseen asti kansaa, se riensi heitä kohden ja asettui raunioille ja röykkiöille. Heidän huutonsa täytti ilman, ja kansa tungeksi rakennuksen keskiosaa kohden. Yleensä oli tämä joukko hajanaista mutta siellä täällä näki Graham koetettavan saada järjestystä toimeen. Ja kaikki äänet huusivat järjestymään. "Osastoihin! Joka mies osastoonsa!"

Kaapeli vei heidät huoneesen, jonka Graham tunsi Atlas-salin etuhuoneeksi, lähelle sitä parveketta, jota myöten hän muutama päivä sitten kulki Howardin seurassa näyttääkseen itseään nykyään kukistetulle Neuvostolle. Nyt oli sali tyhjä, siellä oli vaan kaksi kaapelin hoitajaa. Nämät miehet näyttivät kovasti hämmästyvän tuntiessaan Nukkujaksi sen miehen, joka risti-istuimelta hyppäsi alas.

"Missä on Helen Wotton?" kysyi hän. "Missä on Helen Wotton?"

Kukaan ei tiennyt.

"Missä sitten on Ostrog. Minun täytyy heti tavata Ostrog. Hän on rikkonut määräykseni. Minä olen palannut ottaakseni vallan pois hänen käsistään". Odottamatta Asanoa riensi hän salin halki, nousi sen päässä olevia portaita ylös, veti verhon syrjään ja seisoi titaanin edessä, joka yhä kantoi raskasta taakkaansa.

Sali oli tyhjä. Se oli paljon muuttunut siitä, kun hän sen ensi kertaa näki. Se oli kärsinyt suuria vaurioita ensimmäisen taistelun aikana. Kuvapatsaan oikealla puolen oli seinän yläosa noin kahdensadan jalan pituudelta särkynyt ja suuri levy sitä samaa joustavaa ainetta, jonka alla Grahamkin oli herännyt, peitti aukon ja hiljensi, mutta ei kokonaan tukahuttanut ulkoa kuuluvia ääniä. "Osastoihin! Osastoihin! Osastoihin!" kuuli hän huudettavan. Tämän kuultavan aineen läpi näkyi metallinen rakennusteline, joka nousi ja laski sen mukaan kuin työ vaati. Erään rakennuskoneen pitkät, punaiseksi maalatut ulottimet, jotka hiljalleen ottivat kivennäisaineista tehdyt rakennuskoristeet ja asetti ne halutulle paikalle, kuulsi outona tämän viheriäiseksi maalatun seinän läpi. Telineillä näkyi joukko työmiehiä kummastuneina katselevan alhaalla liikkuvaa kansaa. Hetkisen seisoi hän katsellen tätä kaikkea, kunnes Asano tuli hänen luokseen.

"Ostrog", sanoi Asano, "on kai tuolla taempana olevissa pienissä virkahuoneissa". Tuo pieni mies oli nyt kalmankalpea ja hänen katseensa kiintyi Grahamin kasvoihin.

He olivat astuneet tuskin kymmentä askelta verhon luota eteenpäin, kun pieni ovi Atlaksen vasemmalla puolella nousi, ja Ostrog Lincolnin ja kahden musta ja keltapukuisen neekerin seurassa ilmestyi ja kulki salin nurkan poikki toista aukkoa kohden, joka oli auki. "Ostrog" huusi Graham ja hänen äänensä kuullessaan seisahti tuo pieni ryhmä hämmästyneenä.

Ostrog sanoi jotain Lincolnille ja lähestyi yksinään.

Graham puhui ensiksi. Hänen äänensä oli voimakas ja käskevä. "Mitä minä kuulen?" kysyi hän. "Aijotteko te tuottaa tänne neekereitä — pitääksenne kansaa kurissa?"

"Jo on aikakin", sanoi Ostrog. "Tämä kansa on kapinan jälkeen käynyt yhä hillittömämmäksi. Minä arvasin, että te —"

"Siis nuo kirotut neekerit ovat tulossa?"

"Ovat. Näittehän millainen kansa on — tuolla ulkona?"

"Ei ole ihmekään. Mutta — sen jälkeen mitä minä määräsin. Te olette ollut liian omavaltainen, Ostrog".

Ostrog ei sanonut mitään, vaan lähestyi.

"Nämät neekerit eivät saa tulla Lontoosen," sanoi Graham. "Minä olen
Mestari ja kiellän heitä tulemasta".

Ostrog katsahti Lincolniin, joka heti lähestyi heitä molempien seuralaistensa kanssa. "Miksi ei?" kysyi Ostrog.

"Valkoisia miehiä on hillittävä valkoisilla miehillä. Muuten —"

"Neekerit ovat vain välikappale".

"Siitä ei nyt ole kysymys. Minä olen Mestari. Minä aijon olla
Mestari. Ja minä sanon, että nuo neekerit eivät tule".

"Kansa —"

"Minä luotan kansaan".

"Siksi että te olette anakronismi. Te tulette tänne menneisyydestä — sattumalta. Te omistatte ehkä puolet maailmasta. Mutta te ette ole Mestari. Teillä ei ole kylliksi tietoja ollaksenne Mestari".

Hän loi jälleen katseen Lincolniin. "Minä tiedän nyt, mitä te ajattelette. Minä arvaan kyllä, mitä te aijotte tehdä. Vielä ei ole kyllin myöhäistä varoittaa teitä. Te uneksitte ihmisten yhdenvertaisuutta — sosialistista järjestystä — teillä on kaikki nuo yhdeksännentoista vuosisadan unelmat elävinä ja virkeinä mielessänne, ja te aijotte hallita tätä aikakautta, jota ette laisinkaan ymmärrä".

"Kuulkaa!" sanoi Graham. "Te kuulette sen — kuten meren pauhinan. Ei eri ääniä — yhden ainoan laulun. Ymmärrättekö te sitä?"

"Me sen heille opetimmekin", sanoi Ostrog.

"Ehkä. Voitteko pakoittaa heitä se unohtamaankin? Mutta kylliksi tästä! Nuo neekerit eivät saa tulla".

Syntyi äänettömyys ja Ostrog katsoi häntä suoraan silmiin.

"Ne tulevat", sanoi hän.

"Minä kiellän sen", sanoi Graham.

"Ne ovat jo matkalla".

"Minä en sitä salli".

"Ette", sanoi Ostrog. "Ikävä kyllä täytyy minun noudattaa Neuvoston tapaa —. Teidän omaksi eduksenne — te ette saa olla kapinan puolella. Ja nyt kun te olette täällä —. Te olitte ystävällinen kun tulitte tänne".

Lincoln laski kätensä Grahamin olalle. Samassa huomasi Graham minkä suunnattoman tyhmyyden hän oli tehnyt tullessaan tänne Neuvoston palatsiin. Hän kääntyi verhoa kohden, joka eroitti salin etuhuoneesta. Asanon käsi oli tiellä. Ja samassa hetkessä tarttui Lincoln Grahamin viittaan. Hän kääntyi ja löi Lincolnia vasten kasvoja, mutta samassa toinen neekeri oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja käsivarteensa. Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi, hihansa repesi, hän horjahti taaksepäin, ja toinen neekeri pisti jalkansa hänen tielleen. Hän kaatui raskaasti maahan ja oli hetken liikkumatta tuijottaen kaukaiseen kattoon.

Sitten hän huudahti, kääntyi suulleen, taisteli vimmalla, tarttui toisen neekerin jalkaan ja kaatoi hänet maahan ja nousi itse jaloilleen.

Lincoln tuli jälleen häntä kohden, mutta sai nyrkiniskun leukaansa, kaatui ja jäi liikkumattomana makaamaan. Graham astui pari askelta ja horjahti. Ostrogin käsivarsi kietoutui hänen kaulaansa ja heitti hänet selälleen maahan, ja hänen käsivartensa painettiin lujaan lattiaa vastaan. Ponnistettuaan muutaman kerran epätoivoissaan luopui hän taistelusta ja jäi selälleen makaamaan tuijottaen läähättävään Ostrogiin.

"Te — olette — nyt vankina", läähätti Ostrog riemuiten. "Te — olette hullu — kun tulitte takaisin".

Graham käänsi päänsä vasemmalle ja näki salin epätasaisen viheriän ikkunan läpi, miten rakennustelineillä olevat miehet kiihkeästi viittoivat alhaalla olevalle kansalle. Ne olivat nähneet kaiken!

Ostrog seurasi hänen katsettaan ja säpsähti. Hän huusi jotain Lincolnille, mutta Lincoln ei liikahtanutkaan. Kuula lensi seinään Atlaksen yläpuolelle. Molempiin kuultavasta aineesta tehtyihin levyihin, jotka peittivät aukkoa, syntyi reikä, niiden reunat mustenivat, käpristyivät, levenivät nopeasti reunoja kohden, ja silmänräpäyksessä oli Neuvoston sali avoinna ulkoilmaan. Kylmä viima tulvehti sisään, ja sen mukana kuului raunioilta huutoja ja uhkauksia: "Pelastakaa Mestari!" "Mitä he tekevät Mestarille?" "Mestaria on petetty!"

Graham äkkäsi, että Ostrogin huomio siirtyi sinne, että hänen otteensa höltyi, ja lykäten hänen käsivartensa syrjään nousi hän äkkiä polvilleen. Sitten töytäisi hän Ostrogia taapäin, ja polvistuen toiselle jalalleen tarttui hän Ostrogin kurkkuun ja puristi lujaa hänen kaulassaan olevaa silkkihuivia.

Mutta nyt riensi heitä kohden miehiä salin perällä olevasta ovesta — ja joiden aikeet Graham ymmärsi väärin. Hän näki jonkun juoksevan etuhuoneen verhoa kohden, ja samassa pääsi Ostrog hänen käsistään ja vastatulleet hyökkäsivät Grahamin kimppuun. Hänen suureksi hämmästyksekseen tarttuivat ne häneen. He tottelivat Ostrogin huutamia käskyjä.

Ne veivät häntä jo kymmenkunta metriä eteenpäin, kun hän vasta huomasi, että ne eivät olleetkaan mitään ystäviä — että ne vetivät häntä avoinna olevaa oviaukkoa kohden. Tämän huomatessaan hän heittäytyi taapäin, koetti painua istualleen alas ja huusi apua niin kovaa kuin jaksoi. Tällä hetkellä kuului huutoja vastaukseksi hänelle.

Hänen kurkkuaan kuristava käsi hellitti ja katso! muurin repeämän sisimmän puoleiseen kulmaan ilmestyi ensin yksi ja sitten useampia pieniä tummia olentoja, jotka huusivat ja huitoivat käsiään. He hyppäsivät sille parvekkeelle, joka vei hiljaisiin huoneisiin. He juoksivat niin läheltä, että Graham näki aseita heidän käsissään. Ostrog hänen vieressään huusi kehoitushuutoja häntä ympäröiville miehille ja jälleen taisteli Graham kaikin voimin niitä miehiä vastaan, jotka koettivat viedä häntä oviaukkoa kohden. "He eivät pääse alas", läähätti Ostrog. "He eivät uskalla ampua. Hyvä on. Vielä he eivät saa häntä käsiinsä".

Muutaman minuutin ajan, jotka Grahamista tuntuivat pitkiltä, kesti tätä vimmattua taistelua. Pukunsa oli siekaleina, hän oli aivan tomuinen, toinen kätensä oli ruhjoutunut. Hän kuuli puoluelaistensa huudot ja kuuli laukauksiakin. Voimansa raukesivat, hän tunsi tekevänsä mieletöntä, turhaa vastarintaa. Mutta apua ei tullut ja varmasti, väistämättä, läheni tuo ammottava aukko yhä enemmän.

Äkkiä tunsi hän käsien päästävän hänet irti ja hän nousi seisaalleen. Hän näki Ostrogin harmaan pään äkkiä horjahtavan ja hän tunsi olevansa vapaa. Hän kääntyi ja seisoi mustapukuisen miehen edessä. Viheriäinen pyssy laukesi aivan hänen vieressään, kirpeä sauhu tulvehti hänen kasvoilleen, teräase välähti. Koko sali musteni hänen silmissään.

Hän näki sinipukuisen miehen lävistävän musta- ja keltapukuisen vartijan kolmen askeleen päässä hänestä. Sitten käsiä tarttui taas häneen.

Häntä vedettiin nyt kahteen eri suuntaan. Hänen mielestään huudettiin hänelle jotain. Hän koetti ymmärtää, mutta ei voinut. Jotkut tarttuivat hänen jalkoihinsa ja nostivat hänet ylös kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Äkkiä hän ymmärsi tarkoituksen ja lakkasi taistelemasta vastaan. Miehet nostivat hänet olkapäilleen ja veivät hänet kauvas vaarallisesta oviaukosta. Kymmenen tuhatta miestä huusi voitonriemusta.

Hän näki sini- ja mustapukuisten juoksevan peräytyvien Ostrogilaisten jälestä ja ampuvan. Istuessaan miesten olkapäillä näki hän nyt koko salin Atlaksen kuvan luota, näki että häntä vietiin keskellä olevaa koroitusta kohden. Salin toinen pää oli jo täynnä kansaa, joka juoksi häntä kohden. Ne katsoivat häneen ja hurrasivat.

Hän huomasi että jonkimmoinen henkivartiosto muodostui hänen ympärilleen. Toimeliaat miehet hänen ympärillään jakoivat epämääräisiä käskyjä. Hän näki aivan vierellään sen mustaviiksisen, keltapukuisen miehen, joka yleisessä teatterissa jo oli häntä tervehtinyt, johtavan ja komentavan. Sali oli jo aivan täynnä kiihoittunutta kansaa, pieni metalliparveke notkui huutavan joukon alla, perällä oleva verho oli vedetty syrjään ja etuhuone oli tungokseen asti täynnä väkeä. Melu oli niin suuri, että häntä lähinnä oleva mies tuskin kuuli hänen kysymystään. "Missä on Ostrog" tiedusteli hän.

Mies osoitti kädellään ihmisten päiden yli pienempää ovea, joka oli salin päässä vastapäätä muurinaukeamaa. Se oli auki ja sinipukuiset kapinalliset, joilla oli mustat vyöt, juoksivat siitä sisään ja katosivat takana oleviin huoneisiin ja käytäviin. Laukauksien rätinä kuului melun läpi. Grahamia kannettiin kaaressa salin läpi pientä ovea kohden, joka oli muurinaukeaman alapuolella.

Hän näki miesten tylyn käskevästi koettavan raivata hänelle tietä joukon läpi, jotta hän pääsisi eteenpäin. Salista poistuttuaan näki hän uuden, juuri valmistetun, valkoisen muurin, jonka yläpuolella kuulsi sininen taivas, kohoavan eteensä. Hänet laskettiin jaloilleen ja joku tarttui hänen käsivarteensa opastaakseen häntä. Hän näki keltapukuisen miehen kulkevan vierellään. Hän nousi kapeita portaita ylös ja pian näki hän edessään rakennuskoneen punaiset nostolaitokset, vivut ja tangot.

Hän pääsi portaiden päähän. Hän kulki kaitaa, sivuilta verhottua käytävää myöten, ja äkkiä huumaavan huudon kaikuessa aukeni raunioinen amfiteatteri jälleen hänen eteensä. "Mestari on meidän kanssamme! Mestari! Mestari! Mestari!" Huuto kulki kuin laine kasvoista kasvoihin tuossa häntä kohden kääntyneessä ihmismeressä, löi raunioiden kareja vastaan ja palasi suurena riemunhuutona. "Mestari on meidän puolellamme!"

Graham huomasi, että kansaa ei enää ollut hänen ympärillään, että hän seisoi valkoisesta metallista tehdyllä väliaikaisella parvekkeella, joka kuului Neuvoston palatsia ympäröiviin heikon näköisiin telineihin. Kaikkialla, pitkin laajoja raunioita lainehti huutava kansa; siellä täällä liehui kapinallisten mustia lippuja muodostaen harvoja järjestyneitä kohtia tässä tungoksessa. Muureilla ja telineillä, joiden kautta pelastajat olivat tunkeutuneet Atlaksen saliin, oli tiheä joukko kansaa, ja pienet, jäntevät, tummat olennot takertuivat pilareihin ja rakennuksen ulkonevan osiin ja koettivat kaikin tavoin saada tuota tiheää ja paikallaan seisovaa kansanjoukkoa liikkeelle. Hänen takanaan rakennustelineiden huipulla kapusi joukko miehiä ylöspäin kuljettaen mukanaan liehuvaa mustaa lippua. Ammottavasta seinän aukeamasta saattoi hän nähdä Atlaksen salissa ahdinkoon asti pakkautuneen odottavan kansanjoukon. Etelän puolella olevat lentoasemat näkyivät selvinä ja loistavina aivan kuin odottamattoman kuulakka ilma olisi tuonut ne lähemmäksi. Keskiasemalta lähti äkkiä yksinäinen aeropiili aivan kuin tulevia aeroplaaneja vastaan.

"Miten Ostrogin on käynyt?" kysyi Graham, ja juuri tätä sanoessaan näki hän kaikkien katseiden kääntyvän hänestä Neuvoston palatsin katolle päin. Hänkin katsoi samaan suuntaan. Ensiksi ei hän nähnyt muuta kuin muurin särkyneen kulmauksen, joka selvänä erottautui sinistä taivasta vastaan. Sitten näki hän varjon keskeltä huoneen sisustan, ja vavahtaen tunsi hän sen valkoisista ja viheriäisistä koristuksista vankilakseen. Ja tämän avonaisen huoneen läpi tuli aivan raunion ääreen asti nopeasti pieni valkopukuinen mies ja hänen jälessään kaksi mustaan ja keltaiseen puettua olentoa. Hän kuuli viereisensä miehen huudahtavan "Ostrog", ja kääntyi häneen päin kysyäkseen. Mutta hän ei ennättänyt sitä tehdä, sillä samassa toinen hänen vieressään oleva mies huudahti ja osoitti sormellaan. Hän katsoi sinnepäin ja näki, että aeropiili, joka äsken oli lähtenyt lentoasemalta, lähestyikin heitä. Sen nopea ja säännöllinen lento oli hänelle vielä siksi uutta, että se voi kokonaan kiinnittää hänen huomionsa puoleensa.

Se läheni, tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kulki etäisimmän raunion yli ja joutui siten koko kansan näkyviin. Se sukelsi paikan halki, nousi ja kulki ihmisten päiden yli ja välttääkseen Neuvoston palatsin seiniä nousi tuo kuultava kone, jonka kannattimien lomitse näkyi yksinäinen aeronauti, yhä ylemmäksi. Se katosi raunioiden yläpuolelle.

Graham käänsi huomionsa Ostrogiin. Tämä viittoi kädellään samalla kun hänen seuralaisensa riensivät nousemaan edessään olevalle seinän rauniolle. Vähän ajan päästä palasi aeropiili, ensin näkyen pienenä pilkkuna, lensi suuressa kaaressa ja hidastutti kulkuaan.

Sitten keltapukuinen mies äkkiä huusi: "Mitä he tekevät? Mitä kansa tekee? Miksi jättävät he Ostrogin tuonne? Miksi eivät ota häntä vangiksi. Hän pääsee pakoon — hän pääsee aeropiilillä pakoon! Ah!"

Suunnaton huuto vastasi kaikuna näihin sanoihin. Viheriäisten aseiden pauke kuului ylös Grahamin luo asti, ja katsoessaan alas näki hän musta- ja keltapukuisia miehiä juoksevan pitkin avointa käytävää, joka oli aivan sen paikan alapuolella, missä Ostrog seisoi. He ampuivat juostessaan miehiin, joita ei näkynyt, sitten näkyi joukko kalpeita sinipukuisia miehiä ajavan heitä takaa. Tämä taistelu näiden pienien ryhmien välillä teki mitä omituisimman vaikutuksen. Ne näyttivät juoksevilta tinasotilailta. Tämä taistelu avonaisessa, särkyneessä talossa keskellä huoneita ja käytäviä näytti niin epätodelliselta. Se tapahtui kai noin kahdensadan metrin päässä hänestä ja noin viisikymmentä jalkaa raunioilla seisovan joukon yläpuolella. Musta ja keltapukuiset miehet asettuivat erääsen holviin, kääntyivät ja laukaisivat yhteislaukauksen. Eräs takaa-ajajista harppasi raunioiden reunalle, heilutti käsiään, horjahti sivullepäin, näytti Grahamin mielestä hetkisen riippuvan raunion yli, ja putosi sitten pää edellä alas. Graham näki hänen lentävän erästä esiinpistävää kulmaa vastaan, ponnahtavan ulommaksi, pyörähtävän ympäri ja katoavan rakennuskoneen punaisten telineiden taakse.

Sitten varjo osui Grahamin ja auringon väliin. Hän katsahti ylös, taivas oli kirkas, mutta hän tajusi aeropiilin lentäneen ohitse. Ostrog oli kadonnut. Keltapukuinen mies hänen vieressään syöksyi eteenpäin ja osoitti hiki otsassa ja vimmasta karjuen kädellään.

"Ne laskeutuvat alas!" huusi keltapukuinen mies. "Ne laskeutuvat alas. Käskekää kansaa ampumaan. Käskekää ampumaan!"

Graham ei ymmärtänyt tästä mitään. Hän kuuli jyrisevien äänien uusivan tätä käskyä.

Äkkiä näki hän raunioiden yläreunan yli saapuvan aeropiilin ja äkkiä pysähtävän. Heti ymmärsi hän, että kone oli tullut auttamaan Ostrogia pakoon. Hän näki alhaalta nousevan sinisen sauhun ja ymmärsi, että alhaalla oleva kansa ampui nyt sitä kohden.

Vieressään oleva mies huudahti ilosta, ja hän näki että sinipukuiset miehet olivat valloittaneet musta ja keltapukuisten miehittämän holvin ja juoksivat nyt loputtomana virtana avonaista käytävää myöten.

Äkkiä aeropiili liukui Neuvoston palatsin katonrajan ohi ja laskeutui alaspäin. Se painui neljänkymmenen viiden asteen kulmassa alaspäin, niin jyrkästi että Grahamin samoin kuin kaikkien muiden katsojien mielestä sen oli enää mahdotonta nousta ylös.

Se laskeutui niin läheltä häntä, että hän näki Ostrogin pitelevän tuolin nojapuista kiinni ja valkoisen tukkansa liehuvan ilmassa; hän näki aeronautin aivan kalpeana kaikin voimin painavan sitä vipua, jonka avulla moottori kulki raiteitaan myöten. Hän kuuli pelokkaita huutoja alhaalta lukuisan kansan joukosta.

Graham nojasi edessään olevaan kaidepuuhun ja tuijotti aeropiiliin. Tämä sekunti tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Aeropiilin alaosa melkein hipaisi alhaalla olevaa kansaa, joka kiljuen ja parkuen tyrkki ja murskasi toisiaan.

Ja sitten se nousi ylöspäin.

Hetkisen näytti siltä, kuin ei se voisi päästä vastakkaisen muurin yli, ja sitten, ettei se voisi väistää lähellä olevan tuulimoottorin siipiä.

Mutta äkkiä oli se vapaa liikkumaan mielin määrin, lensi yhä vielä sivuttain ja kohosi sinertävää taivasta kohden.

Hetken jännitystä seurasi epätoivoinen raivo, sillä kansa tajusi Ostrogin päässeen pakoon. He alkoivat, mutta liian myöhään, kiivaasti ampua, laukausten pauke muuttui loputtomaksi pauhuksi, koko arenan peitti sininen sauhu ja ilma muuttui kirpeäksi ja pistäväksi.

Liian myöhään! Aeropiili pieneni pienenemistään, lensi kaaressa ja laskeutui sirossa käänteessä samaa lavaa kohden, josta se hetki sitten oli lähtenyt. Ostrog oli päässyt pakoon.

Jonkun aikaa kuului raunioiden keskeltä epäselvää mutinaa, sitten kaikkein huomio palasi Grahamiin, joka seisoi ylhäällä rakennustelineellä. Hän näki ihmisten kasvojen kääntyvän häneen päin, kuuli heidän iloitsevan hänen pelastuksestaan. Kaukaa liikkuvilta kaduilta kaikui vallankumouksen laulu, se levisi kuin vihuri tämän lainehtivan ihmismeren yli.

Hänen ympärillään oleva pieni ryhmä miehiä onnitteli häntä pelastumisensa johdosta. Keltapukuinen mies seisoi aivan hänen vieressään ja hänen liikkumattomissa kasvoissaan säihkyi silmät. Ja laulu kasvoi, paisui ja laajeni.

Hitaasti alkoi hän käsittää kaikkien näiden tapausten merkityksen, ja ymmärsi mikä nopea muutos oli tapahtunut hänen asemassaan. Ostrog, joka aina oli ollut hänen rinnallaan, kun hän seisoi tämän kansan edessä, pakeni nyt tuolla — vastustajanaan. Kukaan ei enää hallinnut Mestarin sijasta. Ympärillään oleva kansakin, joukon johtajat ja päälliköt odottivat häneltä määräyksiä toimiakseen, odottivat hänen käskyjään. Nyt oli hän todella kuningas. Hänen valehallituksensa oli loppunut.

Hän halusi nyt tehdä sen, mitä häneltä odotettiin. Hänen hermonsa ja jäntereensä olivat jännityksessä, hänen ajatuksensa olivat ehkä hiukan sekavia, mutta hän ei tuntenut pelkoa eikä vihaa. Kätensä, jota oli puristettu, vavahti ja oli kuuma. Ajatellessaan, mitä hänen tuli tehdä, hermostui hän hiukan. Hän tiesi, ettei hän pelännyt, mutta hän oli arka siitä, että luultaisiin hänen pelkäävän. Entisessä elämässään oli hän ollut kiihoittuneempi pelatessaan valppautta kysyviä peliä. Hän halusi heti toimia, hän tiesi, ettei hän saisi liian yksityiskohtaisesti ajatella edessään olevaa taistelua, sillä hän pelkäsi sen monipuolisuuden vaikuttavan häneen lamauttavasti. Tuolla toisella puolella nuo neliskulmaiset siniset lavat, nuo lentolavat merkitsivät Ostrogia. Hän taisteli nyt Ostrogin kanssa maailmasta.

XXIII Luku.

Kun aeroplaanit ovat tulossa.

Maailman herra ei alussa ollut omien ajatustensa herra. Hänen tahtonsakaan ei näyttänyt enää kuuluvan hänelle itselleen, hänen omat tekonsa kummastuttivat häntä, eivätkä ne olleet muuta kuin osa siitä omituisten kokemusten sarjasta, joka tulvehti hänen ylitseen. Seuraavat seikat olivat aivan varmat, aeroplaanit tulevat, Helen Wotton ilmoitti kansalle niiden tulosta, ja hän oli maailman Mestari. Jokainen näistä ajatuksista taisteli saadakseen hänen sielunsa valtaansa. Ne pilkistivät esiin suurista saleista, korkeilta parvekkeilta, huoneista, joissa osastojen päälliköt kokoontuivat, kinematograafi- ja telefoonihuoneista ja ikkunoista, joista näkyi marssivien miesten loputon virta. Keltapukuinen mies, ja ne, joita hän kutsui osastojen päälliköiksi, lykkäsivätkö häntä eteenpäin vai tottelivatko häntä nöyrästi; sitä oli vaikea sanoa. Ehkä he tekivät kumpaakin. Ehkä jokin näkymätön ja aavistamaton voima ajoi heitä kaikkia eteenpäin. Mutta hän tiesi aivan varmaan aikovansa antaa julistuksen maailman kansoille ja hänen mielessään liikkui muutamia suuria lauseita, yhtä epäselviä ja määräämättömiä kuin sekin, mitä hän aikoi sanoa. Muutamien pienten tapausten jälkeen astui hän keltapukuisen miehen kanssa pieneen huoneesen, jossa hänen tuli lausua julistuksensa.

Tämä huone oli hänen mielestään hyvin omituisesti kalustettu. Keskellä oli kirkas soikea pinta, jota heijastajilla varustetut sähkölamput valaisivat ylhäältäpäin. Kaikki muu oli pimeää ja kaksinkertaiset, huolellisesti valmistetut ovet, joiden kautta hän saapui Atlaksen meluavasta salista tänne, eroittivat kaikki vieraat äänet pois. Ovien kumea kaiku sulkeutuessaan, ja kaiken sen melun äkillinen katoaminen, jossa hän pitkän aikaa oli elänyt, häikäisevä valo, varjossa hämärästi näkyvien palvelijoiden kuiskaukset ja nopeat liikkeet, tekivät Grahamiin omituisen vaikutuksen. Koneellisen fonograafin suuret korvat odottivat hänen sanojaan, suurten valokuvauskoneiden mustat silmät vuottivat hänen liikkeitään, etäällä metalliset tangot ja langat kuulsivat himmeästi ja jotain pyörien kohisi taukoamatta hänen takanaan. Hän astui keskelle valoa, ja hänen varjonsa supistui pieneksi, mustaksi kehäksi hänen jalkojensa juureen.

Se, mitä hän aikoi sanoa, alkoi jo saada epämääräisiä muotoja hänen sielussaan. Mutta tämä hiljaisuus, tämä yksinäisyys, äkkinäinen erottautuminen kansan tarttuvasta innostuksesta, nuo hiljaiset, kiiltävät, ammottavat, kuuntelevat koneet olivat hänelle jotain aivan odottamatonta. Tuntui siltä kuin kaikki se, mikä häntä kannatti olisi kadonnut; hän tunsi pudonneensa tänne aivan odottamatta, tunsi löytäneensä itsensä täältä kuten sattumalta. Samassa kaikki hänessä muuttui. Hän pelkäsi nyt olevansa heikompi, kuin mitä asemansa vaati, pelkäsi olevansa teatraalinen, pelkäsi äänensä pettävän, puheensa tulevan epäselväksi; anteeksipyytävällä liikkeellä kääntyi hän keltapukuisen miehen puoleen. "Hetkisen", sanoi hän, "täytyy minun odottaa. Minä en luullut tätä tällaiseksi. Minun täytyy miettiä sanottavaani".

Hänen arkaillessaan saapui lähetti kiireesti ilmoittamaan, että ensimmäiset aeroplaanit olivat jo kulkeneet Arawanin yli.

"Arawan?" kysyi hän. "Missä se on? Mutta olkoon kuinka tahansa, he tulevat. He ovat kohta täällä. Milloin?"

"Iltahämärässä".

"Suuri Jumala! Muutaman tunnin päästä. Mitä uutta lähtöasemilta?" kysyi hän.

"Lounaisen osaston miehet ovat valmiina".

"Valmiina!"

Hän kääntyi kärsimättömänä jälleen linssien kehää kohden.

"Minun mielestäni pitäisi puheeni olla jonkimmoinen kehoituspuhe. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä minun tulee sanoa! Aeroplaanit ja Arawan! Nämät ovat varmaankin lähteneet ennen suurta laivastoa. Ja kansa ei ole muuta kuin valmiina! Ehdottomasti…"

"Samahan se on, puhunko hyvin vai huonosti!" sanoi hän ja näki valon tulevan voimakkaammaksi.

Hän oli jo ajatuksissaan muodostellut muutamia kansanvaltaisia lauseita, kun epäilys äkkiä heräsi hänessä. Hän huomasi, että hänen luottamuksensa sankaritehtäväänsä ja suureen kutsumukseensa oli alkanut horjua. Hän tunsi olevansa pieni häilyvä korsi käsittämättömän kohtalon hurjassa myrskyssä. Äkkiä selveni hänelle totuus: tämä kapina Ostrogia vastaan oli ennenaikuinen, jo edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan, ajattelematon tunnepurkaus muuttamattomia oloja vastaan. Aeroplaanien nopea lento oli hänen mielestään kuva kohtalosta, joka kiisi tuhotakseen hänet. Hän ihmetteli sitä, että hän ennen oli nähnyt asiat toisin. Näin punnitessaan asioita päätti hän, heittäen syrjään kaikki arvelut, käyköön kuinka tahansa, suorittaa alkamansa työ loppuun asti. Mutta alkaakseen ei hän löytänyt sanaakaan. Seisoessaan siinä arkana, hidastellen, kömpelöt anteeksipyynnön sanat huulillaan, kuuli hän hämmästyksen huudahduksia ja ihmisten juoksevan sinne ja tänne. "Odottakaa", huusi joku ja ovi aukeni. "Hän on tullut", sanoi ääni. Graham kääntyi ja häikäisevä valo himmeni.

Avoimesta ovesta näki hän harmaapukuisen olennon kepeästi kulkevan laajan salin läpi. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Se oli Helen Wotton. Meluava riemastus seurasi ja ympäröi häntä. Keltapukuinen mies astui varjosta valokehän sisään.

"Tämä tyttö ilmaisi meille Ostrogin aikeet", sanoi hän.

Helenin kasvot säteilivät ja muutamat irtaantuneet tummat kiharat laskeutuivat hänen olalleen. Pehmeän silkkipukunsa laskokset aaltoilivat astuntansa tahdissa. Hän yhä läheni ja läheni ja Grahamin sydän sykki kiivaammin. Nyt hänen kaikki epäilyksensä olivat kadonneet. Kynnyksellä varjo verhosi Helenin vartalon ja kasvot ja hän seisoi Grahamin edessä. "Te ette ole pettänyt meitä?" huudahti hän. "Te olette meidän puolellamme?"

"Missä te olitte?" kysyi Graham.

"Lounaisten osastojen toimistossa. Kymmenen minuuttia sitten en vielä tietänyt paluustanne. Minä menin lounaiseen osastoon etsimään osastopäälliköitä, jotta nämät kutsuisivat kansan koolle".

"Minä palasin heti kun kuulin —"

"Minä tiesin sen", huudahti hän. "Tiesin, että te tahdoitte olla meidän puolellamme. Ja minä se olin — minä, joka kerroin uutisen kansalle. Ne ovat nousseet aseisiin. Koko maailma on noussut aseisiin. Kansa on herännyt. Suokoon Jumala, etten ole turhaan toiminut! Te olette vielä Mestari".

"Te ilmaisitte sen kansalle", sanoi hän hitaasti, ja hän näki, että rauhallisesta katseestaan huolimatta nuoren tytön huulet vapisivat ja rinta nousi ja laski kiihkeästi.

"Minä ilmaisin sen. Minä kuulin käskyn. Minä olin täällä. Minä kuulin, että neekerit tulevat Lontoosen suojelemaan teitä ja kukistamaan kansan — ja vangitsemaan teidät. Ja minä sen estin. Minä riensin ulos ja kerroin sen kansalle. Te olette vielä Mestari".

Graham loi katseen valokuvauskoneiden mustiin linsseihin, koneiden suuriin, kuunteleviin korviin ja sitten jälleen Heleniin. "Minä olen vielä Mestari", sanoi hän hitaasti ja hän muisti aeroplaanien pitkää, lentävää laivastoa.

"Ja te tämän teitte? Te, Ostrogin sisarentytär".

"Teidän tähtenne", huudahti hän. "Teidän tähtenne! Jotta te, jota maailma on odottanut, ette tuntisi valtaanne rajoitetuksi".

Graham seisoi hetkisen sanatonna, katsellen häntä. Hänen epäilynsä ja arvelunsa olivat Helenin läsnäollessa kadonneet. Hän muisti, mitä kaikkea hän oli aikonut sanoa. Hän astui jälleen koneiden kehään ja valo tuli kirkkaammaksi. Hän kääntyi kerta vielä häneen päin.

"Te pelastitte minut", sanoi hän, "te pelastitte valtani. Ja taistelu on alkanut. Jumala tietää, miten se päättyy — ei ainakaan häpeällä".

Hän vaikeni. Sitten alkoi hän puhua noille näkymättömille joukoille, jotka noiden omituisten silmien kautta katsoivat häneen. Aluksi puhui hän hitaasti.

"Te uuden ajan miehet ja naiset", sanoi hän, "te olette nousseet taistelemaan ihmisyyden puolesta! Ja tässä taistelussa ei voittoa ole helppo saavuttaa".

Hän vaikeni etsiäkseen sanoja. Ne ajatukset, jotka olivat ilmenneet ennen Helenin tuloa, palasivat jälleen, mutta muuttuneina ja vailla mahdollisen epäilyksen varjoja. "Tänä yönä se alkaa", huusi hän. "Tämä taistelu, joka on tullut, joka leimahdellen saapuu tänä iltana, se on vaan alkua. Koko elämänne ajan täytyy teidän ehkä taistella. Elkää lannistuko, vaikka minä sortuisin, kokonaan katoaisin".

Hän huomasi, että sielussaan oleva ajatus oli liian epämääräinen sanoihin puettavaksi. Hän oli hetkisen vaiti, puheensa kohdistui kehoituksiin ja rohkaisuihin, mutta sitten sanojen virta puhkesi taas esiin. Paljon siitä, mitä hän puhui, oli vaan menneen ajan humanitaarisia suuria sanoja, mutta äänensä vakuuttava voima teki ne eläviksi. Hän kertoi vieressään olevalle naiselle, mitä entisajan päivät olivat nykyajan ihmiselle. "Minä tulen menneisyydestä luoksenne", sanoi hän, "ja minulla on muisto aikakaudesta, joka toivoi paljon. Minun aikani oli unelmien aika — alun aika, jalojen toiveiden aika; koko maailmassa me olimme herättäneet kaipuun saada sodat loppumaan, jotta kaikki miehet ja naiset saisivat elää jalosti nauttien vapautta ja rauhaa. Niin me toivoimme menneinä aikoina. Ja miten on näiden toiveiden käynyt? Minne on ihminen joutunut näinä kahtena satana vuotena?"

"Suunnattoman suuria kaupunkeja, laajoja valtoja, kollektiivinen suuruus, jota emme voineet uneksiakaan. Sitä varten me emme työskennelleet, ja se oli seurauksena. Mutta miten on käynyt niiden yksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden? Millaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena — puutetta ja työtä, elämää, joka on särkynyttä ja pettymyksistä rikasta, elämää sitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen. Vanha uskonto on hävitetty tai muutettu ja uusi uskonto —. Löytyykö uutta uskontoa?"

Monta seikkaa, joita hän ennen oli toivonut voivansa uskoa, hän tunsi nyt uskovansa. Hän puhui uskosta, selvitteli sitä, takertui siihen joksikin aikaa. Hän puhui innokkaasti, katkonaisin ja epäjohdonmukaisin lausein, mutta sydämen lämmöllä ja koko voimallaan tuosta uudesta uskostaan, joka hänellä oli. Hän puhui kieltäytymisen suuruudesta, uskostaan ihmiskunnan elämän kuolemattomuuteen, elämän, jossa me olemme ja liikumme ja josta saamme alkumme. Hänen äänensä nousi ja laski, ja mittauskoneet merkitsivät voimakkaita suosionosoituksia, pimeässä hänen rinnallaan kuuntelijat odottivat hänen sanojaan. Ja tällä epäilyksen ja häilyväisyyden hetkellä sai hän varmuutta ja suoruutta tietäessään vierellään olevan kuulijoita. Innostuksensa sai hänessä vallan; hän ei epäillyt sankarikutsumustaan, ei sankarillisia sanojaan, ne tulivat luonnollisesti ja vaivatta. Kaunopuheliaisuutensa ei enää ollut ontuvaa. Vihdoin lopetti hän puheensa. "Tässä ja nyt", huusi hän, "teen minä testamenttini. Kaikki, mitä minun on tässä maailmassa, annan minä maailman kansalle. Sen minä annan teille, ja itseni minä annan teille. Ja, jos Jumala sen tahtoo, elän puolestanne tai kuolen puolestanne".

Suurella liikkeellä lopetti hän puheensa ja kääntyi poispäin. Hän näki äskeisen innostuksensa kuvastuvan nuoren tytön kasvoilla. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ne olivat tulvillaan innostuksen kyyneleitä. Näkymätön voima vei heitä toisiaan kohden. He tarttuivat toistensa käsiin ja seisoivat siten kauvan vaiti. Helen kuiskasi. "Minä tiesin sen", kuiskasi hän. "Minä tiesin sen". Graham ei löytänyt sanoja, hän vaan puristi hänen kättään omassaan. Hänen sielussaan taisteli suuret tunteet.

Keltapukuinen mies astui heidän viereensä. Ei kumpikaan heistä huomannut hänen tuloaan. Hän ilmoitti, että lounainen osasto marssi palatsia kohden. "Minä en odottanut niiden niin pian valmistuvan", huudahti hän. "He ovat tehneet ihmeitä. Teidän täytyy lähettää heille joku sana rohkaistakseen heitä matkallaan".

Graham laski Helenen käden vapaaksi ja katsoi keltapukuiseen mieheen vaipuneena omiin ajatuksiinsa. Sitten vavahti hän ja mieleensä juolahti aikaisempi ajatuksensa lentoasemista.

"Niin", sanoi hän. "Se on hyvä, se on hyvä". Hän mietti sopivaa tervehdystä. "Sanokaa heille: — oivasti tehty, lounaislaiset".

Hän loi jälleen katseensa Helen Wottoniin. Hänen kasvoistaan voi Helen lukea, miten eri ajatukset taistelivat hänen sielussaan. "Meidän täytyy valloittaa lentoasemat", selitti hän. "Jos emme sitä onnistu tekemään, niin voivat he tuoda neekerit kaupunkiin. Ennen kaikkea täytyy meidän saada ne valtaamme".

Puhuessaan tunsi hän, ettei tämä ollut sitä, mitä hänen mielessään liikkui ennenkuin hänet keskeytettiin. Hän näki pettymyksen ilmeen Helenin silmissä. Hän aikoi jotain sanoa, kun kimeä kellonsoitto peitti hänen sanansa. Graham aavisti Helenin odottavan siitä, että hänen piti astua johtamaan marssivaa kansaa, että se oli hänen tehtävänsä. Hän ehdoitti sitä yht'äkkiä. Hän puhui keltapukuiselle miehelle, mutta Helenille hän oikeastaan sen sanoi. Helenen kasvoissa välähti ilo. "Täällä minä en tee mitään", sanoi Graham.

"Se on mahdotonta", vastusteli keltapukuinen mies. "Taistelu on käsirysyä. Teidän paikkanne on täällä".

Hän selitteli laveasti. Hän näytti, missä huoneessa Grahamin tuli odottaa, ja väitti, ettei mikään muu ollut mahdollista. "Meidän täytyy tietää, missä te olette", sanoi hän. "Joka hetki voi syntyä odottamattomia seikkoja, jotka vaativat teidän läsnäoloanne ja päätöstänne". Huone oli komea ja siellä oli runsaasti uutiskoneita ja särkynyt peili, joka ennen oli ollut yhteydessä vahtitornin kanssa. Grahamin mielestä oli aivan luonnollista, että Helen jäi hänen luokseen.

Suunnattomat rauniot olivat herättäneet hänessä kuvan voimakkaasta taistelusta, taajoista joukoista, jotka taistelivat vimmoissaan. Mutta täällä ei ollutkaan uneksimaansa taistelukenttää. Sen sijaan täytyi hänen olla erillään — ja joutilaana. Vasta iltapäivällä sai hän vähitellen tarkan tiedon taistelusta, joka sinne kuulumatta ja näkymättä raivosi neljän kilometrin päässä hänestä Roehamptonin lentoaseman alapuolella. Se oli omituinen ja ennen tuntematon kamppailu, taistelu, joka muodostui sadasta tuhannesta pienestä ottelusta teiden risteyksissä ja käytävissä, kaukana auringon valosta, sähkövalon loistossa, suunnaton taistelu, kun monet aseihin tottumattomat huutojen ohjaamina kävivät sotaa, monet, joiden voimat olivat heikontuneet koneellisessa työssä ja veltostuneet kaksisataa vuotta kestäneen orjuustunteen vaikutuksesta, koettaen voittaa toisia, jotka olivat huonontuneet aistillisen ja etuoikeuksien luoman turmeluksen kautta. Ei heillä ollut kanuunoita kummallakaan puolella, eikä mikään univormu eroittanut heitä; ainoana aseena kummallakin puolen oli tuo viheriäinen pyssy, joiden salainen valmistaminen ja äkkinäinen jakaminen runsain määrin oli ollut Ostrogin taitavin voimannäyte taistelussaan Neuvostoa vastaan. Harvat osasivat näitä aseita käyttää, useat eivät olleet niitä koskaan ladanneet, moni sellaisen saatuaan lähti ilman ampumavaroja taisteluun; sodan historia ei tunne hurjempaa taistelua. Se oli harjottelijain sotaa, hirveätä koetaistelua, aseelliset kapinoitsijat taistellen toinen toistaan vastaan, aseelliset kapinalliset rientäen huutojen ja laulun vimman johtamina eteenpäin, luottaen omaan lukumääräänsä, juosten myriadittain pitkin kapeita käytäviä, hävitettyjä hissejä, verestä liukkaita gallerioja, salit ja käytävät täynnä sauhua, lentoasemien alapuolella, oppien siellä, missä kaikki peräytyminen oli mahdotonta, entisen sodankäynnin salaisuudet. Taivas oli aivan kirkas, ja lukuunottamatta pieniä rusohohtavia usvia, jotka illan tullen lisääntyivät, ei taivaalla näkynyt ainoatakaan pilveä. Ostrogilla ei näyttänyt olevan pommia ja taistelun alkupuolella ei siis aeroplaaneilla ollut mitään tehtävää. Taivas oli kirkas, se näytti pysyvän selvänä odottaessaan aeroplaanien tuloa.

Tavan takaa tuli uusia viestejä ilmoittaen aeroplaanien lähestyvän, viestejä ensin Välimeren etelärannalta ja sitten äkkiä Etelä-Ranskasta. Mutta Grahamin käskyistä huolimatta ei löydetty niitä uusia kanuunoita, jotka Ostrog oli antanut valaa ja jotka löytyivät jossain kaupungin sisällä; ei myöskään tiedetty, millä tuloksella vimmattu kansa taisteli lentoasemien valloittamisesta. Toinen Työkomppanian osasto toisensa jälkeen ilmoitti olevansa valmiina ja lähtevänsä liikkeelle, sitten katosivat ne sokkeloihin, joissa sota riehui, eikä niistä kuulunut enää sen enempää. Mitä siellä tapahtui? Toimeliaimmat osastopäällikötkään eivät sitä tietäneet. Vaikka ovia taukoamatta avattiin ja suljettiin, vaikka kiireellisiä viestejä tuotiin, ja sähkökellot soivat ja tiedonantokoneet yhtäpäätä naksuttivat, niin tunsi Graham olevansa niin erillään kaikesta, niin kumman toimeton ja tarpeeton.

Tämä erillään olo tuntui hänestä omituisemmalta, odottamattomimmalta mitä oli tapahtunut heräämisensä jälkeen. Tämä muistutti tuota pakollista toimettomuutta, jota ihminen joskus tuntee unissaan. Ensiksi kapina, odottamaton taistelu hänen ja Ostrogin välillä maailman vallasta, ja sitten tämä oleskelu rauhallisessa pienessä huoneessa, jossa oli torvet, kellot ja särkynyt peili!

Toisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat aivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi ulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken tässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät sisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui kuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti valaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja väkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten heidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita, peloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen toisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman vähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa olevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja toimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit, jotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.

Ensiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne toisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen ylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet aikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen innoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan. Mutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä tappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika, jolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui itsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä elämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten katsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja hairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen entisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi Mestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään vihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään kaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka Helen herätti hänessä. "Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä kohtalo minua", sanoi hän; "tämä suunnaton perintö, josta en voinut uneksiakaan".

Vähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen taistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi kysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään, puhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet hänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka Grahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa traagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä, kasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut hänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman hetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain suuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.

Samassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit tulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo Avignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn eteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen ja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon väliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden huoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta — mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän huoneesensa.

Kasvojensa ilme oli muuttunut. Hänen mielessään hämärti ajatus, että taistelu oli jo puoliksi käyty, että Ostrog pysyi kannallaan, että aeroplaanien tulo voi saada aikaan pakokauhun, josta voi olla turmiokkaita seurauksia. Erään lähettilään viestissä oleva lause sai hänet ajattelemaan, mitä oli tulossa. Jokainen näistä lentävistä jättiläisistä toi tuhannen puolivilliä neekeriä tuhoamaan kaupungin. Äkkiä hänen humaaninen innostuksensa lauhtui. Kaksi osastopäällikköä ainoastaan oli salissa, kun hän vähän ajan kuluttua sinne palasi, Atlaksen sali näytti tyhjältä. Hän huomasi muutoksen tapahtuneen ympärillään olevissa ihmisissä. Synkkä pettymyksen tunne valtasi hänet. Helen katsoi levottomana häneen, kun Graham jälleen palasi hänen luokseen.

"Ei mitään uutta", sanoi hän teeskennellyn väliäpitämättömästi nähdessään hänen kysyvän katseensa.

Sitten hän puhui suoraan. "Tai pikemmin — huonoja uutisia. Me olemme tappiolla. Me emme valloita asemaa itsellemme, ja aeroplaanit lähestyvät yhä enemmän".

Hän käveli huoneen perälle ja kääntyi.

"Jollemme aivan kohta saa lentoasemia valtaamme — niin jotain kauheata tapahtuu. Me joudumme tuhon omiksi".

"Ei!" sanoi Helen. "Meillä on oikeus ja kansa puolellamme. Meillä on
Jumala puolellamme".

"Ostrogilla on sotakuri — hänellä on suunnitelmansa. Tiedättekö, mitä juuri äsken tunsin —. Kun kuulin noiden aeroplaanien yhä lähenevän. Minä tunsin taistelevani kohtalon sotavoimaa vastaan".

Helen ei vastannut pitkään aikaan. "Me olemme tehneet oikein", sanoi hän vihdoin.

Graham loi häneen epäilevän katseen. "Me teimme, mitä meidän täytyi. Mutta riippuiko tämä meistä? Eikö tämä ole vanha synti, vanhan synnin palkka?"

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Helen.

"Nuo neekerit ovat villiä, voiman avulla on heitä hallittu, ja voimana heitä on käytetty. Ja he ovat olleet valkoisten vallan alaisena kaksisataa vuotta. Eikö se ole rotujen keskinäistä taistelua? Toinen rotu rikkoo — toinen kostaa".

"Mutta nämät työmiehet, tämä onneton Lontoon kansa —!"

"Näennäistä sovintoa. Nousemalla kapinaan kostavat he tehtyjä vääryyksiä".

Helen katsoi häneen kummastuen sitä uutta puolta, jonka hän näki asioista.

Samassa kuului kellon kimeä ääni, askelten ääntä ja fonograafisen koneen puhetta. Keltapukuinen mies tuli huoneesen. "Mitä?" kysyi Graham.

"He ovat Vichyssä".

"Missä ovat ne kaikki, jotka odottivat Atlaksen salissa?" kysyi
Graham äkkiä.

Samassa kuului taas puhekoneen ääni. "Me saisimme nyt voiton", sanoi keltapukuinen mies mennessään pois, "jos vaan tietäisimme, minne Ostrog on kätkenyt kanuunat. Kaikki riippuu nyt siitä. Ehkä tämä —" Graham seurasi häntä. Kaikki tiedot koskivat vain aeroplaania. Ne olivat ennättäneet jo Orleansiin.

Graham palasi Helenin luo. "Ei mitään uutisia", sanoi hän. "Ei mitään uutisia".

"Emmekö me voi mitään tehdä?"

"Emme mitään".

Hän käveli kärsimättömänä edes ja takaisin huoneessa. Äkkiä hänen luonteensa mukainen suuttumus sai hänessä vallan. "Kirottu olkoon tämä sekava maailma!" huusi hän, "ja kaikki ihmisten keksinnöt! Että ihminen kuolee kuin hiiri satimeen koskaan näkemättä vihamiestään! Oh, kun saisi purkaa kiukkuaan!…"

Hän kääntyi, ja koko esiintymisessään oli tapahtunut muutos. "Tämähän on järjetöntä", sanoi hän. "Minä olen villi-ihminen".

Hän käveli ja sitten seisahtui. "Ovathan Lontoo ja Pariisi vain kaksi kaupunkia. Koko lauhkea vyöhyke on noussut kapinaan. Mitä siitä, vaikka Lontoo on tuomittu turmioon ja Pariisi häviöön? Nehän ovat vain satunnaisia tapauksia". Jälleen ajoi uutisten kuulemisen nälkä hänet tiedustelemaan. Hän palasi vakavamman näköisenä ja istui Helenin viereen.

"Loppu on jo lähellä", sanoi hän. "Kansa näyttää kymmentuhansin joukoin taistelleen ja kaatuneen, kadut Roehamptonin tienoilla mahtavat näyttää palaneelta mehiläiskeolta. Ja he ovat turhaan kaatuneet. He hyökkäävät vain alinta kerrosta vastaan. Aeroplaanit ovat Pariisin lähellä. Vaikka voitto leimahtaisikin nyt esiin, niin ei mitään voitaisi tehdä, ei olisi aikaa tehdä mitään, ennenkuin ne ovat hyökänneet meihin. Kanuunat, jotka olisivat voineet pelastaa meidät, ovat kadonneet! Kadonneet! Ajatelkaa tätä epäjärjestystä! Katsokaa tätä järjetöntä taistelua, jossa ei löydetä edes omia aseita! Oh, olisi minulla nyt aeropiili — edes yksi ainoa! Ilman sitä olen voitettu. Ihmiskunta on voitettu ja asiamme kadotettu! Minun kuningaskuntani, minun järjetön ja typerä kuningaskuntani on kestänyt yhden yön. Ja minä yllytin tätä kansaa taisteluun —"

"He olisivat muutenkin taistelleet".

"Sitä epäilen. Minä olen tullut heidän keskelleen —"

"Ei", huudahti Helen, "se ei ole totta. Jos tappio tulee — jos te kuolette —. Mutta se ei voi tapahtua, ei voi tapahtua näin monen vuoden kärsimysten jälkeen".

"Ah! Me tarkoitimme hyvää. Mutta — uskotteko todellakin?"

"Jos joudutte tappiolle", huudahti hän, "niin te olette kuitenkin puhunut. Sananne kiisivät tuulen viimana läpi maailman, ja puhalsivat vapaudentulen ilmiliekkiin. Mitä siitä, jos tuo liekki hiukan leiskahteleekin. Ei mikään voi puhuttua sanaa muuttaa. Tehtävänne on onnistunut."

"Mitä varten? Olkoon niin. Olkoon niin. Muistattehan, mitä tästä kaikesta sanoin, kun te siitä minulle puhuitte — hyvä Jumala! Siitä on nyt tuskin vuorokausi kulunut! — Minä sanoin, ettei minulla ollut teidän uskoanne. Olkoon kuinka tahansa — nyt ei missään tapauksessa voi tehdä enää mitään."

"Teillä ei ole minun uskoani! Tarkoitatteko sillä —? Kadutteko?"

"En", vastasi Graham nopeasti, "en! Nimessä Jumalan — en!" Äänensä värähti. "Mutta —. Minä olen hätäillyt. Minä tiesin liian vähän — ja toimin liian nopeasti…"

Hän vaikeni. Hän häpesi omaa tunnustustaan.

"Mutta yksi onni korvaa kaiken. Minä löysin teidät. Tämän vuosien kuilun yli tulin luoksenne. Kaikki muu on täytetty — loppunut. Teillekin on tämä ehkä ollut hiukan enemmän — tai hiukan vähemmän —"

Graham vaikeni ja katsoi suoraan häneen, ja ulkona huusi lähetti, että aeroplaanit olivat jo Amiensin kohdalla.

Helen nosti kätensä kaulaansa, huulensa olivat kelmeät. Hän tuijotti eteensä aivan kuin nähden jonkun kamalan mahdollisuuden uhkaavan. Äkkiä kasvojensa ilme muuttui. "Oh! kunhan vaan olen ollut rehellinen!" huudahti hän, ja sitten, "olenko ollut rehellinen? Minä rakastin maailmaa ja vapautta, minä vihasin julmuutta ja sortoa. Niin, sitä se oli".

"Niin", sanoi Graham, "niin. Ja me teimme, mitä me voimme tehdä. Me julistimme oppimme, meidän oppimme. Mutta nyt —. Mutta nyt kai viimeinen hetkemme on tullut, kun nämät suuret asiat ovat täyttyneet."

Hän vaikeni. Helen istui vaiti. Kasvonsa olivat kalman kalpeat.

He eivät kuulleet äkillistä melua ulkoa, edes ja takaisin juoksemista, huutoja. Sitten äkkiä Helen vavahti ja kuunteli. "Se on —", kiljaisi hän ja nousi, voimatta puhua, voimatta uskoa, riemuiten. Ja Grahamkin kuunteli. Kirkkaat äänet huusivat "Voitto!" Niin, he huusivat "Voitto!" Hänkin vuorostaan nousi ja tavaton toivon välke loisti kasvoissaan.

Keltapukuinen mies veti verhot syrjään ja astui sisään vavisten, suuren mielenliikutuksen vallassa. "Voitto", huusi hän, "voitto! Kansa voittaa. Ostrogin miehet ovat joutuneet tappiolle".

"Voittoko?", huudahti Helen ja hänen äänensä sointui käheältä ja heikolta.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Graham. "Kertokaa minulle! Mitä?"

"Me olemme karkoittaneet heidät Norwoodin alemmista gallerioista, Streatham sytytettiin ja palaa ilmiliekissä, ja Roehampton en meidän hallussamme. Meidän! — ja me olemme anastaneet sinne jääneen aeropiilin".

Hetkisen Graham ja Helen olivat vaiti, heidän sydämensä sykkivät
kiihkeästi, he katsoivat toinen toisiinsa. Viimeisen kerran välähti
Grahamin mieleen ajatus valtakunnasta, kuningasvallasta yhdessä
Helenin kanssa. Se välähti ja katosi.

Kimeä kello soi. Kiihoittunut, harmaatukkainen mies tuli osastopäällikköjen huoneesta. "Kaikki on hukassa", huusi hän.

"Mitä hyötyä meillä nyt on Roehamptonin valloituksesta? Aeroplaanit nähtiin jo Boulognen luona!"

"Siis kanaali enää jälellä!" sanoi keltapukuinen mies.

Hän teki nopeasti laskelman. "Puolen tunnin päästä".

"Heillä on kolme lentoasemaa hallussaan", sanoi vanhus.

"Ja kanuunat?" sanoi Graham.

"Me emme voi saada niitä kuntoon — puolessa tunnissa".

"Onko ne siis löydetty?"

"Liian myöhään", sanoi vanhus.

"Jos me voisimme heitä pidättää tunnin ajan!" huusi keltapukuinen mies.

"Ei mikään heitä nyt voi pidättää", sanoi vanhus. "Heillä on ensimmäisessä laivastossaan lähes sata aeroplaania".

"Tunninko ajan?" kysyi Graham.

"Niin lähellä voittoa!" sanoi osastopäällikkö. "Nyt kun olemme löytäneet nuo kanuunat. Niin lähellä voittoa —. Jos saisimme ne edes nostetuiksi kaupungin katolle".

"Pitkänkö ajan se veisi?" kysyi Graham äkkiä.

"Tunnin ajan — varmasti".

"Liian myöhään", huudahti osastopäällikkö, "liian myöhään".

"Onko se liian myöhäistä?" kysyi Graham. "Juuri nyt —. Tunnin päästä!"

Hän keksi äkkiä pelastuksen mahdollisuuden. Hän koetti puhua tyynesti, mutta kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Yksi mahdollisuus löytyy. Te sanoitte, että yksi aeropiili löytyy —?"

"Roehamptonin lentoasemalla, sir".

"Särjettynäkö?"

"Ei. Se makaa selällään vaunuissa. Sen voi nostaa raiteille — hyvin helposti. Mutta meillä ei ole aeronautia —".

Graham katsahti molempiin miehiin ja sitten Heleniin. Hän puhui pitkän äänettömyyden jälkeen. "Meilläkö ei ole aeronautia?"

"Ei ainoatakaan".

"Aeroplaanit ovat kömpelöitä", sanoi hän mietteissään, "verrattuina aeropiileihin".

Hän kääntyi äkkiä Helenin puoleen. Hän oli päätöksensä tehnyt. "Minun täytyy se tehdä".

"Tehdä, mitä?"

"Mennä lentoasemalle — tuon aeropiilin luo".

"Mitä te tarkoitatte?"

"Minähän olen aeronauti. Ja siis —. Nämät päivät, joista te minua moititte, eivät siis ole kuluneet hukkaan".

Hän kääntyi keltapukuisen ja vanhuksen puoleen. "Käskekää heitä nostamaan aeropiili raiteille".

Keltapukuinen hidasteli.

"Mitä te aijotte tehdä?" huudahti Helen.

"Tuo aeropiili — se on kohtalon suoma —".

"Te aijotte —?"

"Taistella — niin. Taistella ilmassa. Minä olen sitä jo ajatellut
—. Aeroplaani on kömpelö. Tarmokas mies —!"

"Mutta — siitä asti kuin lentokoneet keksittiin —" huudahti keltapukuinen mies.

"Sitä ei ole tarvittu. Mutta nyt on aika tullut. Sanokaa heille nyt — käskekää heitä nyt — nostamaan se raiteille".

Vanhus loi kysyvän katseen keltapukuiseen mieheen, kohotti päätään, ja riensi pois.

Helen astui askeleen Grahamia kohden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
"Mutta — miten yksi voi taistella? Te saatte surmanne".

"Ehkä. Mutta, jollen tee sitä itse — tai annan jonkun toisen sen uskaltaa —".

Hän vaikeni, hän ei enää voinut puhua, yhdellä liikkeellä hän syrjäytti muut mahdollisuudet, ja he seisoivat katsoen toisiinsa.

"Te olette oikeassa", sanoi Helen vihdoin hiljaa. "Te olette oikeassa. Jos se on tehtävä. Niin teidän täytyy mennä".

Graham astui askeleen häntä kohden, Helen peräytyi, käänsi kalpeat kasvonsa poispäin ja esti häntä lähestymästä. "Ei", sanoi hän vaivalloisesti hengittäen. "Minä en voisi —. Menkää nyt".

Graham ojensi kätensä. Helen puristi sitä. "Menkää nyt", huudahti hän. "Menkää nyt".

Graham hidasteli ja tajusi. Hän nosti kätensä ylöspäin puoliteatraalisella tavalla. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Hän poistui.

Keltapukuinen mies kääntyi hienotunteisena ovea kohden. Mutta Graham meni hänen ohitseen. Hän riensi salin läpi, jossa osastopäällikkö telefoonin kautta käski nostamaan aeropiilin raiteille.

Keltapukuinen mies loi katseen liikkumattomaan Heleniin, hidasteli ja riensi Grahamin jälestä. Graham ei katsahtanut taakseen, hän ei sanonut sanaakaan ennenkuin etuhuoneen suureen saliin johtava verho sulkeutui hänen takanaan. Sitten käänsi hän päänsä ja verettömiltä huuliltaan kuului lyhyt, nopea käsky.

XXIV Luku.

Aeroplaanien tulo.

Kaksi sinipukuista miestä makasi suullaan rautasillalla, joka kulki Roehamptonin lentoaseman reunaa myöten, pyssyt ojolla tähystellen Wimbleton-Parkin lentoasemalle päin. Tuon tuostakin nämät miehet vaihtoivat sanan keskenään. He puhuivat sitä sotkuista englanninkieltä, jota heidän kansanluokkansa ja aikakautensa käytti. Ostrogilaisten tuli oli harventunut ja lopulta tauonnut, eikä vähään aikaan ollut näkynyt muuta kuin joitakuita yksityisiä vihollisia. Mutta kaiku siitä taistelusta, jota yhä vielä käytiin alemmissa gallerioissa, kuului joskus kansan huutojen tauottua. Muutaman metrin päässä heidän takanaan virui kuollut taistelija selällään, ja hänen sininen pukunsa kyti hiljaa sen aukon ympärillä, josta kuula oli osunut hänen rintaansa. Aivan ruumiin vieressä istui eräs haavoittunut, jonka jalka oli ammuttu, elottomin kasvoin tuijottaen vammaansa. Heidän takanaan lepäsi jättiläiskoossaan valloitettu aeropiili kärryjensä päällä selällään. Toinen miehistä kertoi miten hän nähdessään erään vihollisen koettavan pujahtaa rautapylvään taakse suojaan, oli umpimähkään ampunut ja osunut toiseen juuri kun tämä vauhdin vaikutuksesta olikin juossut pylvään ohitse.

"Minä en näe häntä lainkaan", sanoi toinen mies kiusalla.

Ampuja alkoi räyhätä ja haukkua kiihoittuneena selittäen tehneensä tuon teon. Mutta äkkiä, keskellä hänen puhettaan kuului alhaalta voimakasta huutoa.

"Mitä nyt on tapahtunut", sanoi hän ja nousi toiselle kyynärpäälleen ja katsoi portaiden päästä keskikerrokseen. Joukko sinipukuisia riensi portaita ylös ja kiisi lentoaseman halki aeropiilin luo.

"Emme me tarvitse noita houkkioita", sanoi hänen toverinsa. "Ne vaan häiritsevät ja estävät ampumasta. Mitä he nyt aikovat?"

"Ssh! — he huutavat jotain".

Molemmat miehet kuuntelivat. Äsken tullut joukko oli kokoontunut aeropiilin luo. Kolme osastopäällikköä, jotka tunsi heidän mustista viitoistaan ja arvonmerkeistään, ryömi aeropiilin sisään ja nousi sen päälle. Koko joukko tarttui koneesen, pari kolme miestä kuhunkin siivenkannattajaan, kunnes koko lentokoneen ympärillä oli nostajia. Toinen ampujista nousi polvilleen. "He aikovat kääntää sen vaunuilleen — sitä he tekevät".

Hän nousi seisomaan, samoin toverinsa. "Mitä varten?" sanoi hänen toverinsa. "Eihän meillä ole aeronautia".

"He panevat sen ainakin kuntoon". Hän loi katseen pyssyynsä, sitten puuhaavaan parveen, ja äkkiä kääntyen haavoittuneen puoleen sanoi hän: "Pidä sinä tätä", antaen hänelle pyssynsä ja patruunalaukkunsa; ja kiireesti juoksi hän aeropiilin luo. Neljännestunnin ajan oli hän hikoileva, vetävä, lykkäävä, huutava ja käskyjä noudattava titaani, ja kun se oli saatu paikoilleen oli hän toisten titaanien joukossa huutamassa hurraata omalle työlleen. Silloin vasta sai hän kuulla sen, minkä jokainen jo kaupungissa tiesi, että Mestari, vaikka olikin vasta-alkaja, aikoi itse käyttää lentokonetta, ja saapui kohta tarkastamaan sitä, eikä sallinut kenenkään muun antautuvan vaaraan. "Se, joka uskaltaa suurimpaan vaaraan, joka kantaa raskaimman taakan, se mies on kuningas", siten kerrottiin Mestarin sanoneen. Ampuja huusi vielä hurraata ja hiki tippui hänen pörröisestä tukastaan, kun hän kuuli yhtämittaista kohinaa, vallankumouksen laulun poljennan ja säveleen. Joukon keskelle auennutta tietä myöten näki hän sankan parven nousevan portaita ylös. "Mestari tulee", huudettiin, "Mestari tulee", ja joukko hänen ympärillään taajeni taajenemistaan. Ampuja koetti päästä lähemmäksi keskiportaita. "Mestari tulee!" "Nukkuja, Mestari!" "Jumala ja Mestari", huusivat äänet.

Äkkiä nousi hänen eteensä vallankumouksen kaarti mustissa univormuissaan ja ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään näki hän Grahamin aivan läheltä. Hän oli kookas mies, yllään liehuva, musta viitta, kasvonsa kalpeat mutta päättäväiset ja katsoen suoraan eteenpäin; mies, joka ei kuullut, ei nähnyt, ei ajatellut ympärillään olevia pikkuseikkoja. Koko elinaikansa hän oli muistava Grahamin kalpeat kasvot. Hetkisen kuluttua oli hän mennyt ohitse ja ampuja koetti raivata itselleen tietä taajassa joukossa. Kauhusta itkevä sotilas tyrkkäsi häntä, juosten portaita kohden huutaen: "Tilaa aeropiilille!" Lähtökello soi äkkiä raskaasti ja soinnuttomasti.

Kellon äänen kaikuessa korvissaan astui Graham lähemmäksi aeropiiliä ja kulki sen siipien alitse. Hän huomasi, että monet vieressään seisovat tarjoutuivat seuraamaan häntä, mutta hän hylkäsi käden liikkeellä heidän tarjoumuksensa. Hänen täytyi miettiä, miten hän saa koneen käyntiin. Kello soi yhä nopeammin ja tahdissa astuvan kansan käynti kuului yhä voimakkaammin ja selvemmin. Keltapukuinen mies auttoi häntä nousemaan siipien kannikerautojen yli. Hän asettui aeronautin paikalle ja istui huolellisesti ja varmasti tuoliin. Mitä se oli? Keltapukuinen mies osotti kahta aeropiiliä, jotka näkyivät etelän taivaalla. Ei epäilemistäkään, ne odottivat aeroplaanien tuloa. Pääasia — tällä hetkellä — oli päästä lähtemään. Hänelle huudettiin jotain, kysymyksiä, varoituksia. Nuo ihmiset ikävystyttivät häntä. Hän tahtoi miettiä, muistella kaikkea, mitä hän edellisillä kokeiluillaan oli oppinut. Graham viittasi kansaa väistymään ja hän näki keltapukuisen miehen astuvan siipien kannattimien yli, näki kansan viittauksestaan poistuvan edessään olevilta kiskoilta.

Hetkisen oli hän liikkumattomana, katsoi vipuun, josta kone pantiin käyntiin, ja hentoihin koneenosiin, jotka hän niin puutteellisesti tunsi. Silmiinsä osui pieni kaltevuuden mittaaja, jonka ilmarakkula oli hänen puolellaan, ja hän muisti äkkiä jotain, kuljetti kymmenkunta sekuntia konetta eteenpäin, kunnes vesirakkula oli mittaajan torven keskellä. Kansa oli vaiti, tarkastellen hänen jokaista liikettään. Kuula osui erääsen rautaan hänen päänsä päällä. Kuka ampui? Oliko tie vapaa? Hän nousi katsomaan ja istui jälleen alas.

Sekunti sen jälkeen alkoi propelli pyöriä ja hän kiisi raidetta myöten eteenpäin. Hän tarttui ohjausvipuun ja siirsi koneen taapäin saadakseen aeropiilin keulan nousemaan. Silloin alkoi kansa hurrata. Hetkisen sykki sydämensä kilpaa koneen tykytyksen kanssa, sitten huudot hiljenivät ja lopulta kaikki oli hiljaista. Ilma vinkui tuulisuojustimen yli ja maa näytti painuvan yhä alemmaksi.

Ylöspäin hän kiisi. Hän tunsi itsensä niin kaikesta levottomuudesta vapaaksi, niin tyyneksi ja varmaksi. Hän nosti keulan vielä hiukan korkeammalle, avasi vasemman siiven aukon, pyöri ympäri ja kohosi. Hän katsoi päätään huimaamatta alas ja sitten ylös. Toinen Ostrogin aeropiileistä riensi estämään hänen kulkuaan. Graham lähestyi sitä viistoon aikoen äkkinäisellä käänteellä lentää sen alitse. Sen pienet aeronautit pitivät häntä silmällä. Mitähän he aikoivat tehdä? Hänen toimintahalunsa kasvoi. Toisen näki hän tähtäävän pyssyllä valmistuen laukaisemaan. Mitähän ne luulivat hänen aikovan tehdä? Samassa ymmärsi hän heidän aikeensa, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hänen hetkellinen toimettomuutensa oli kadonnut. Hän avasi kaksi aukkoa lisää vasemmanpuolisesta siivestä, pyöri ympäri, lensi vihamielistä aeropiiliä kohden, sulki siiven aukot ja iski suoraan sitä kohden, keulan ja tuulisuojustimen varjellessa häntä pyssyn kuulalta. Se taipui hiukan ikäänkuin väistääkseen. Graham käänsi keulan ylöspäin.

Hän puri hampaansa yhteen, kasvonsa vääntyivät tahtomattaan, ja krats! Hän iski vastustajaan! Hän iski alhaalta ylöspäin lähinnä olevaan siipeen.

Hyvin hitaasti näytti vastustajan siipi palaavan entiseen asentoon hyökkäyksen jälkeen. Hän näki sen koko leveydessään, sitten se liiti alas hänen näkyvistään.

Hän huomasi keulansa painuvan alaspäin, kätensä takertui vipuun kiinni, veti ja sai koneen siirtymään taapäin. Hän tunsi pienen täräyksen, koneen keula kääntyi äkkiä ylöspäin ja hetkisen aikaa tunsi hän makaavansa melkein selällään. Kone kieppui ja heilui, se näytti tanssivan paikallaan. Hän ponnisti kovasti voimiaan, painautui vipua vastaan ja sai koneen hitaasti taas kulkemaan eteenpäin. Hän nousi, mutta ei enää niin jyrkästi pystysuoraan. Hän läähätti hetkisen, ja tarttui jälleen vipuihin. Ilma vinkui hänen ympärillään. Uusi ponnistus ja hän lensi melkein vaakasuorassa. Hän saattoi jälleen hengittää. Ensi kerran käänsi hän päänsä nähdäkseen, miten vastustajiensa oli käynyt. Hän tarkasti vielä vipua, katsoi uudestaan alaspäin. Ensi hetkessä luuli hän niiden kadonneen. Kuten kupariraha pyörii rahapeliä pelattaessa, niin näki hän etelänpuoleisten lentoasemien välillä jotain pientä, litteää, kepeää ja särkyvää putoavan.

Ensiksi ei hän ymmärtänyt, mitä se oli, mutta sitten hurja ilo sai hänessä vallan. Hän huusi täyttä kurkkua ja hänen äänensä kuului villiltä, ja kiisi yhä ylemmäksi taivaalla. "Missä on toinen aeropiili", ajatteli hän. "Nyt on sen vuoro —" Katsoessaan ympärilleen avaruuteen pelkäsi hän ensi hetkessä, että se oli lentänyt hänen yläpuolelleen, mutta sitten näki hän sen laskeutuvan Norwoodin lentoasemalle. He olivat aikoneet ampua. Mutta kun olisivat voineet pudota suinpäin pari tuhatta jalkaa alaspäin, niin heidän rohkeutensa ei riittänyt siihen. Taistelu oli päättynyt.

Hetkisen liiteli hän kehässä ja sitten lensi hän jyrkästi alaspäin lounaisia lentoasemia kohden. Hämärä alkoi jo tulla; sauhu palavasta Streathamin lentoasemasta, joka oli ollut niin paksu ja musta, oli nyt vaan tulipylväänä. Kaikki liikkuvien katujen täyttämät aukeamat, kadut ja läpikuultavat kupukatot, kuilut rakennusten välillä välkkyivät nyt sähkövalon loistossa, jota pehmensi laskevan auringon säteet. Niillä kolmella lentoasemalla, jotka vielä olivat Ostrogilaisten hallussa — sillä Wimbledon-Parkin asemaa ei voitu käyttää, — se oli niin lähellä palavaa Roehamptonia, ja Streatham oli yhtenä pätsinä — paloi rovioita opastaakseen tulevia aeroplaaneja. Kun hän lensi Roehamptonin ylitse näki hän siellä tiheän väkijoukon. Hän kuuli innokkaita hurraahuutoja, kuuli Wimbleton-Parkista ammutun kuulan suhahtavan ilman läpi ja lentävän Surreyn kenttien yli. Hän tunsi tuulen viiman ja käänsi lentokoneensa niin, että se nosti hänet yhä ylemmäksi.

Hän kohosi ja kohosi, pitäen silmällä koneen tasaista käyntiä, kunnes koko seutu näytti siniseltä ja epäselvältä, ja koko Lontoo oli kuin pieni valojuovainen kartta, leikkikalukaupunki etäisyydessä. Taivaanrannan pilvireunan alapuolella oli taivas safiirinvärinen ja noustessaan ylöspäin tuli yhä enemmän tähtiä näkyviin.

Ja kas! Etelässä alhaalla ja nopeasti lähestyen näkyi kaksi pientä valopilkkua, sitten useampia ja lopulta kokonainen valosikermä kiitäen nopeasti eteenpäin. Kohta hän saattoi ne laskea. Niitä oli kaksikymmentä neljä. Aeroplaanien ensimmäinen laivasto saapui! Kauempana näkyi vielä suurempi lauma.

Hän lensi puolikehässä päästämättä tätä lähestyvää laivastoa näkyvistään. Ne lensivät kolmion muodossa, ja nuo jättiläiskokoiset loistavat muodot lähestyivät täyttä lentoa ilmassa Grahamin alapuolella. Hän laski sukkelaan heidän nopeutensa ja lykäten koneen eteenpäin alkoi hän laskeutua yhä suuremmalla vauhdilla. Hän veti vivusta ja kone lakkasi käymästä. Hän alkoi laskeutua alaspäin yhä nopeammin ja nopeammin. Hän suuntasi kolmion kärkeä kohden. Hän putosi kuin kivi vinkuvan ilman halki. Hänen mielestään kului tuskin sekunti tämän hetken ja sen hetken välillä, jolloin hän iskee etummaiseen aeroplaaniin.

Ei kukaan tuossa lähenevässä suuressa neekerilaumassa aavistanut uhkaavaa kohtaloaan, ei kukaan uneksinutkaan haukasta, joka taivaalta siten iski heitä kohden. Ne, jotka eivät olleet ilmataudista heikkoja, kurottivat mustia kaulojaan ja silmät selällään katselivat usvaista kaupunkia, joka yhä läheni, rikasta ja loistavaa kaupunkia, jonne heidän tottelevia käsivarsiaan tuotettiin. Hampaat kiiluivat ja mustat kasvot loistivat. He olivat kuulleet puhuttavan Pariisiin tuotettujen toveriensa urotöistä, ja he tiesivät, että heilläkin olisi ihanat hetkensä Lontoon köyhälistön keskellä. Ja äkkiä Graham iski heihin.

Hän oli suunnannut aeroplaanin runkoa kohden, mutta aivan viime hetkessä heräsi parempi ajatus hänen mielessään. Hän kierrähti hiukan ja lensi koko painollaan vasempaan siipeen. Töytäys lennätti hänet taapäin. Keula lensi aeroplaanin joustavan siiven läpi keskustaa kohden. Hän tunsi miten suuren aeroplaanin vauhti vei häntä ja aeropiiliään eteenpäin, ja kului sekunti, jona hän ajatteli, miten tämä päättynee. Hän kuuli tuhannen ihmisen hätähuudot ja huomasi, että koneensa pysyi tasapainossa, mutta kiinni jättiläislaivassa, joka vei häntä mukanaan alaspäin. Hän katsoi sivulle ja näki aeroplaanin keskisiiven ja vastaisen siiven läpättävän. Hän näki siipien kannatteiden läpi kaatuneita tuolia, tuijottavia silmiä ja taipuneihin kannatteihin takertuvia käsiä. Vastaisen siiven aukot aukenivat, kun aeronauti koetti saada laivaansa tasapainoon! Ylhäällä seisahtui toinen aeroplaani äkkiä välttääkseen joutuvansa putoavan toverinsa pyörteesen. Leveiden siipien lainehtiva pinta tuntui ratkeavan. Hän tunsi aeropiilinsä päässeen irti. Ja tuo vioittunut hirviö hänen allaan kääntyi aivan nurin kuin kaatuva muuri.

Graham ei ollut aivan selvillä siitä, että hän oli iskenyt aeroplaanin sivusiipeen ja päässyt irti, ennenkuin hän huomasi lentävänsä vapaasti ja alaspäin nopeasti lähestyen maata. Mitä oli hän tehnyt? Sydämensä sykki rinnassaan kuten hurjasti käypä kone, ja vähään aikaan, joka oli vaarallinen hetki hänelle, ei hän voinut liikuttaa vipuja, sillä hänen kätensä olivat aivan herpaantuneet. Vihdoin saattoi hän sen kuitenkin tehdä ja veti voimakkaasti konetta taapäin, taisteli pari sekuntia häilymistä vastaan, tunsi koneen pääsevän paikoilleen, asettuvan vaakasuoraan, ja sai vihdoin sen jälleen liikkeesen.

Hän katsoi ylöspäin ja näki kaksi aeroplaania kiitävän aivan hänen ylitseen, niiden matkustajat huusivat. Hän katsoi taaksepäin ja näki laivaston pääosan hajaantuvan ja pakenevan joka taholle; hävittämänsä aeropiili, ja joka ei ollut voinut kääntyä oikeinpäin, sipaisi kuin jättiläissuuren veitsen terä aivan alapuolellaan olevan tuulimoottorin siipiä.

Hän painoi koneen taapäin ja katsoi vielä. Hänen koko huomionsa kohdistui allaan olevaan näkyyn ja hän nousi ylöspäin tarkastamatta aeropiilinsä suuntaa. Suuri aeroplaani putosi maahan, ja oma painonsa särki koneen sisustan; sitten kone heilahti, murskaantui suulleen siipiensä päälle. Äkkiä sen kyljestä nousi valkoinen tulen kieleke taivasta kohden. Tällä hetkellä huomasi Graham toisen aeroplaanin kiitävän suoraan häntä kohden, ja käänsi koneensa ylöspäin ja vältti siten hyökkäyksen — jos se oli hyökkäys. Se kaarteli hänen vieressään, veti hänet metrin verran alaspäin ja melkein kaasi hänet nurin hurjaa vauhtia kiitäessään.

Hän näki kolme muuta aeroplaania syöksyvän häntä kohden ja hän huomasi, että hänen välttämättä täytyi päästä niiden yläpuolelle. Aeroplaaneja oli hänen ympärillään ja ne kaartelivat hurjaa kyytiä koettaen väistää häntä, kuten hän luuli. Niitä oli hänen vieressään ylä- ja alapuolella, idän ja lännen puolella. Hyvin etäältä kuuli hän yhteentörmäyksen ja kaksi aeroplaania syöksyi syvyyteen. Etäällä näkyi uusi laivasto saapuvan. Graham nousi tasaisesti ylöspäin. Kohta olivat kaikki aeroplaanit hänen alapuolellaan, mutta vähään aikaan ei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, kun ei tietänyt välimatkan suuruutta. Ja sitten syöksyi hän toisen uhrinsa kimppuun, ja kaikki siinä olevat sotilaat näkivät hänen tulevan. Raskas kone kieppui ja heilahteli, sillä kaikki kauhistuneet miehet kapusivat aeroplaanin peräosaan ottamaan aseitaan. Joukko kuulia vinkui ilmassa ja tulikipinä välähti häntä suojaavan tuulisuojuksen lasissa. Aeroplaani hidasti kulkuaan ja laskeutui alemmaksi, mutta laskeutuikin liian paljon. Samassa hetkessä näki Graham Bromleykukkulan tuulimoottorien kiitävän lähemmäksi, käänsi koneensa syrjään ja aeroplaani, jota hän oli kiidättänyt eteenpäin paiskautui sitä vastaan. Kaikki äänet yhtyivät kamalaksi hätähuudoksi. Suuri aeroplaani näytti sekunnin ajan seisahtuvan pystyyn moottorien siipien sirpaleiden keskelle, ja sitten se särkyi. Suuria kappaleita lensi ilman halki ja sen koneet pirstaantuivat kuin simpukan kuoret. Kirkas liekki leimahti iltahämäräiselle taivaalle.

"Kaksi!" huusi Graham, samalla kun ylhäältä heitetty pommi räjähti pudotessaan, ja kiisi täyttä vauhtia jälleen ylöspäin. Ylpeä iloisuus sai hänessä vallan ja hän tunsi jättiläissuurta toimintahalua. Kaikki hänen levottomuutensa ihmiskunnan kohtalosta ja omasta kykenemättömyydestään olivat kokonaan kadonneet. Hän oli nyt vaan taistelija, joka iloitsi omasta voimastaan. Aeroplaanit näyttivät kiitävän joka taholle, koettaen vaan päästä häntä pakoon, neekerien hätähuudot kuuluivat lyhyeinä parahduksina aina kun hän lensi niiden lähitse. Hän valitsi kolmannen uhrinsa, iski siihen nopeasti, mutta ei saanut sitä kaatumaan. Se pääsi pakoon ja murskaantui Lontoon korkeita ulkoseiniä vastaan. Tästä yhteentörmäyksestä päästyään liiti hän niin alas, että näki jäniksen peloissaan kiitävän erään kummun yli. Äkkinäisellä käänteellä nousi hän ylöspäin ja huomasi kulkevansa Lontoon keskiosan yli ja että ilma hänen ympärillään oli aivan vapaa. Hänen oikealla puolellaan lennättivät Ostrogilaiset ilmaan tavattoman määrän varoitusrakettia, jotka paukkuivat hämärässä. Etelässä sauhusi puoli tusinaa aeroplaanin raunioita, ja idässä, lännessä ja pohjoisessa pakeni niitä hurjaa kyytiä. Ne liitelivät pohjoiseen ja länteen ja palasivat sitten etelään, sillä ne eivät voineet pysähtyä ilmassa. Nykyisen hämmennyksen aikana olisi jokaista hyökkäysyritystä seurannut kamalia yhteentörmäyksiä. Grahamin oli vaikea täydelleen arvostella, mitä hän oli tehnyt. Joka taholla poistui aeroplaaneja. Ne poistuivat. Ne tulivat yhä pienemmiksi. Ne pakenivat!

Hän kulki noin parisataa jalkaa Roehamptonin lentoaseman yläpuolitse. Se oli aivan mustanaan kansaa, joka innoissaan huusi. Mutta miksi Wimbleton-Parkin asema oli myöskin mustanaan riemuitsevaa kansaa? Streathamin lentoaseman liekit peittivät kolme etäämpänä olevaa asemaa. Hän kiersi ja nousi ylemmäksi nähdäkseen pohjoiset kaupunginosat. Ensiksi näkyi sauhun takaa Shooters' Hill'in valaistu lentoasema, jolla eräs aeroplaani, jonka oli onnistunut päästä maihin, purki neekereitään. Sitten näkyi Blackheath, ja viimeisten sauhupilvien alla Norwoodin lentoasema. Blackheathille ei ollut tullut aeroplaania, mutta eräs aeropiili oli lentovalmiina raiteilla. Norwood oli aivan täynnä kansaa, joka juoksi sinne ja tänne hurjan sekasorron vallitessa. Miksi? Äkkiä hän ymmärsi syyn. Lentoasemien itsepintainen puolustus oli loppunut, kansa tunkeutui Ostrogin viimeisen turvapaikan alakerrokseen. Ja sitten, kaukaa kaupungin pohjoiselta puolelta kuului kumea jyrähdys, iloinen viesti hänelle, voiton merkki ja ääni, kanuunan raskas paukahdus. Suunsa aukeni puoliksi, mielenliikutus kuvastui kasvoissaan.

Hän hengitti syvään. "He voittavat", huusi hän vapaasen ilmaan; "kansa voittaa!" Toinen kanuunan paukahdus kuului aivan kuin vastaukseksi. Ja sitten näki hän Blackheathin aeropiilin kiitävän pitkin raiteitaan lentääkseen. Se kiisi eteenpäin ja kohosi. Se lensi ilmaan kuin kuula suunnaten kulkuaan etelään, häntä pakoon.

Heti ymmärsi hän, mitä oli tekeillä. Ostrog pakeni varmaankin sillä. Hän huusi ja kiisi sitä kohden. Jouduttamalla laskeutumistaan lensi hän nopeasti viistoon alaspäin. Pakolainen nousi äkkiä hänen lähestyessään. Graham lisäsi vauhtia ja syöksyi suoraan sitä kohden.

Mutta aeropiili väisti äkkiä, ja Graham meni ohitse kiitäen suinpäin hyödyttömällä vauhdillaan maata kohden.

Graham oli raivoissaan. Hän veti koneen taapäin ja kiisi kaarissa ylöspäin. Hän näki edessään Ostrogin aeropiilin kierteenmuotoisesti pakenevan. Graham nousi suoraan ylöspäin ja sai sen kiinni suuremmalla vauhdillaan ja aeropiilinsä kepeydellä, hänellä kun oli siinä yksi mies vähemmän. Hän syöksyi suinpäin ja epäonnistui jälleen! Kiitäessään ohitse näki hän Ostrogin aeronautin tyynet ja itseensä luottavat kasvot, ja Ostrogin horjumattoman päättäväisen ryhdin. Ostrog näytti katsovan suoraan toisaanne — etelään. Graham käsitti kuinka kömpelöltä hänen lentonsa mahtoi näyttää, ja se suututti häntä. Alapuolellaan näki hän Croydonin kalliot. Hän nousi äkkiä jälleen ylöspäin ja sai uudelleen vihollisensa kiinni.

Hän katsoi olkansa yli, outo näky kiinnitti hänen huomiotaan. Shooter's Hill'in lentoasema näytti nousevan; tulipylväs, joka muuttui harmaaksi muodoksi, kuten savu ja rautahatuksi, lensi ilmaan. Silmänräpäyksen tämä hatun muoto pysyi pudottaen päältään suuret määrät metallia, sitten tiheä sauhu alkoi tulvia siitä. Kansa oli räjäyttänyt sen ilmaan aeroplaanineen ja kaikkineen! Ja äkkiä toinen samallainen harmaa sauhupylväs nousi Norwoodin lentoasemalta. Ja juuri kun hän tätä katseli, kuului kumea jyrähdys, ja ensimmäisen räjähdyksen ilmalaine osui häneen. Hän lensi ylös ja sivulle.

Ensiksi aeropiili putosi melkein pystysuoraan keula edellä ja oli menemäisillään aivan nurin. Graham nojasi tuulensuojustimeen välttäen pyörää, joka kieppui hänen päänsä päällä. Ja sitten toisen räjähdyksen laine iski aeropiilin sivuun.

Graham takertui erääsen kannaterautaan ja ilma vinkui hänen ohitseen ja ylöspäin. Hän tunsi olevansa paikallaan, liikkumatta ilmassa, viiman kulkiessa hänen ohitseen. Hän otaksui putoavansa. Sitten oli hän putoamisestaan varma. Hän ei voinut katsoa alaspäin.

Hän muisti uskomattoman nopeasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut heräämisestään asti, epäilyksen hetkiä, vallan päiviä, ja lopulta Ostrogin suunnitellun petoksen myrskyisää ilmitulemista. Hän oli joutunut tappiolle, mutta Lontoo oli pelastettu. Lontoo oli pelastettu.

Kaikki se oli hänen mielestään niin epätodellista. Kuka oli hän?
Miksi takertui hän niin epätoivoisesti kiinni? Miksi hän ei voinut
irroittautua? Tällähän tavoin lukemattomat unet olivat päättyneet.
Mutta hetken päästä hän varmaan herää.

Ajatuksensa kiisivät yhä nopeammin. Hän kysyi itseltään, näkeneekö hän enää Heleniä. Hänestä olisi se järjetöntä, ellei hän enää tapaisi häntä. Tämän täytyi olla unta! Nyt hän varmaankin kohtaa hänet. Hän ainakin oli todellinen. Hän oli todellinen. Hän herää ja tapaa hänet.

Vaikka hän ei sitä voinutkaan nähdä, niin äkkiä huomasi hän tulleensa aivan lähelle maata.

LOPPU.