ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINKAITTEN KUNINKAAN, SARGONIN, TULO.

Ensimmäinen luku.

HRA PREEMBYN AIKAISEMPI ELÄMÄ.

Tämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta pesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan Virran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin lähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea eräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen kertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman puhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen aines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta, vaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.

Koska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja liinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta ja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi, on tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen harjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän henkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi Sheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan hyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin hänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä teki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan Virran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain yksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista Lontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.

Hra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi ja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui paljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa. Hänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija, valokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia, joita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä kesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen tyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa samettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi vieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden sävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä kävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli kärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin lähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä — hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v. 1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin suinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby vanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli noin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja ainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.

Nuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka, kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä kauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön sopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan. Koulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä kirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita. Hänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan vähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon epäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin sopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi vuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka oli hiukan sukua hänen äidilleen.

Joku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin tälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä puutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä kuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän tehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen käyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten talojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren Preembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia lahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä ottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen tulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat merkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei tarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että kaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja. Hän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka tarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei kertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen jokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja kun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli jätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden ääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä sinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja vaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.

Mutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät vastaan melkein kuninkaallisesti.

Norwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen jäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin sen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa poliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut kokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot, kaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden miesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän ensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun, kaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden viikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli tämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti suuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen välinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa puvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet häntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.

Tuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin olisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo pieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa, mutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa uimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan pitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin automobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista kaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin mahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä kukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan eläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli järjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen neljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa päivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti Hossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui hänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.

Silloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista voi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä, ennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja vahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen vetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.

Neiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi koneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään häntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen tarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä tapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia. Neiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on pamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli päässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena, pyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan miehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.

Törmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut pyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli irroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä kelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri sai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti tämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin kelloa», sanoi hän.

Hän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit kapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.

»Kehoitin teitä siis väistämään», sanoi hän.

»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin unohtunut unelmiini.»

»Eihän teihin sattunut?» kysyi Meeta.

»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä tavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»

»Olisin lentänyt maahan, jollette olisi saanut kiinni minusta», sanoi
Meeta.

Neiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä mitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko tapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä kuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte kiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista tällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän varovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»

»Ettekö voi ajaa sillä ollenkaan nyt?» kysyi hra Preemby.

»En», sanoi tyttö. »Minun on vietävä se takaisin sinne.»

Hra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän otti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan kaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi olla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla takuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran pyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta luonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin yhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi niinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas neiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet ystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa ja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa Sheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen kolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.

»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby.
»Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»

Vielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä niitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin kanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti jotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli, eikä mihin se olisi ollut sijoitettava.

Aluksi eivät asiat näyttäneet ollenkaan siltä, että hän olisi mennyt naimisiin neiti Hossettin kanssa. Oikeastaan ne näyttivät siltä, ettei hän menisi naimisiin kenenkään kanssa, ja jos sana 'avioliitto’ olisi kuiskattu hänen korvaansa mahdollisena seurauksena hänen kohtauksestaan, olisi hän kauhistunut. Hän huomasi kyllä olevansa täysin hyväksyttävää seuraa noille tytöille, mutta hänestä tuntui, että Meeta oli yhdyssiteenä hänen ja heidän välillään. Heihin liittyi nyt vielä neljäskin henkilö, joka vastasi nimeen Wilfred, ja hra Preembystä tuntui, että keskinäisen suojelusoikeuden tunne Wilfredin ja neiti Hossettin välillä oli eittämätön.

Nuoret kulkivat pienenä ryhmänä rannikkoa pitkin, kunnes hietikko päättyi. Siellä he löysivät varjoisan ja verraten eristetyn komeron matalan kallion juurella ja antautuivat siellä kuhertelun iloon. Sinä iltana Meeta kuherteli hra Preembyn kanssa, ja Wilfred neiti Hossettin. Neljännesvuosisadan pituisen ajanjakson jälkeen oli hra Preemby muistissaan ihan varma siitä, että asianlaita oli ollut tällainen.

Aika ajalta muuttuvat elämän muodot. Tieto on levinnyt ja hienostus kasvanut, ja uusi nuorisopolvi, hillitympi, viisastelevampi, taikka päättävämpi kuin edeltäjänsä, on ottanut maailman haltuunsa. Tuollainen kuhertelu oli taiteetonta, kömpelöä asioitten lykkäämistä ja suuressa suosiossa noina kaukaisina päivinä, asioitten lykkäämistä, jota pidettiin tarkoin sallituissa rajoissa. He syleilivät, he suutelivat ja painoivat tyhmät nuoret päänsä vastatusten, ja viettivät siten pitkän odotusajan, ennenkuin rakkaus otti heidät valtoihinsa. Englannin kesänviettopaikat olivat täynnä nuoria ihmisiä, jotka antautuivat tuohon köyhään, tyhmään, epäarvokkaaseen rakkauden aavisteluun. Kävi ilmi, että hra Preemby oli luontainen kuhertelija.

»Voi, kuinka ihanasti te osaatte puristaa minua», sanoi neiti Meeta.

Hra Preemby puristi vielä kovemmin ja uskalsi suudella kuumaa korvaa.

»Lakatkaa!» sanoi neiti Meeta ihastuksesta paksulla äänellä. »Teidän pienet viiksenne kutkuttavat minua.»

Kuumenneena rohkaisusta ja ajatellen uusia yrityksiä ei hra Preemby ehtinyt huomata, että neiti Hossettin ja hänen Wilfredinsä asiat sujuivat paljoa hankalammin ja vähemmän tyydyttävästi. Wilfred ei ollut sen luontoinen henkilö, joka olisi miellyttänyt hra Preembyä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli vähemmän siististi puettu kuin hra Preemby — hänellä oli harmaat flanellihousut, kukalliset liivit ja villainen Norfolkin takki, ja matalat ruskeat kengät vaaleine sukkineen — hän vaikutti Preembyyn tietoisuudellaan yhteiskunnallisesta ylemmyydestään. Hän oli nuori — nuorin joukosta — ja kuitenkin hallitseva. Hänellä oli suuret, punaiset kädet ja suuret jalat, hyvin sotkuinen tukka, epäsäännölliset piirteet, jotka myöhemmin saattoivat tulla miellyttäviksi, ja rämeä ääni. Hän katseli hra Preembyä kuin olisi tiennyt hänestä kaikki ja ajatellut hänestä kaikkein pahinta, mutta ei kuitenkaan aikonut lähiaikoina millään lailla vaikuttaa häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän oli, selitti Meeta kuiskaten, lääketieteen ylioppilas Cambridgestä, ja hänen isänsä oli lääkäri, joka oli korotettu aatelisarvoon. Hän ei kuherrellut millään lailla antautuvasti, hän näytti väsyneeltä lemmenleikkiin, hän oli kai jo kuherrellut kyllikseen muualla, ja hänen keskustelunsa neiti Hossettin kanssa tapahtui ärsyttävällä, hiljaisella äänellä. Hän istui vähän matkan päässä tytöstä hiekassa, karkeassa sinertävässä heinikossa, ja tytön kasvot olivat punaiset. Toisiinsa kietoutuneen ryhmän oli mahdotonta kuulla, mitä he sanoivat.

»Chris ja Wilfred eivät osaakaan olla yhdessä niinkuin me», sanoi Meeta hiljaa. »He ovat tyhmiä.»

»Hän on sellainen kuin miehet tavallisesti», jatkoi Meeta. »Ehkä yhtä lukuunottamatta! Vaativat kaiken, eivätkä anna mitään.»

»Hän ei edes tahdo sanoa, että he ovat kihloissa», sanoi hän.
»Välttelee puhumasta hänen isälleen.»

Syntyi hiljaisuus miettimistä varten ja sitten taas uudistui lemmenleikki.

»Olen pihkaantunut teihin», sanoi Meeta. »Olen kauniisti pihkaantunut teihin. Teillä on kauneimmat siniset silmät, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kiinansiniset.»

Niin erillään viettivät siis hra Preemby ja hänen tuleva vaimonsa ensimmäisen iltansa yhdessä. Hän muisti sen, niinkuin hän muisti useimmat viime aikoina tapahtuneet seikat, epäselvästi: kuuman hiekan ja auringonpaisteen, sinisenharmaan ruohon ja poppelirivin taustalla, puitten siinä nyökytellessä latvojaan ääretöntä, sinistä taivasta vasten. Ja sitten näytti Chris Hossett kirkastuvien muistojen keskellä juoksevan hänen luokseen hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, jotka suurenivat silmälasien takana.

Kului kaksi tai kolme päivää ennen tuota intohimoista ratkaisua. Ollen satunnainen vieras Sheringhamissa ei hra Preembyn välttämättömästi tarvinnut luoda itselleen yhteiskunnallista taustaa, mutta neiti Pinkey esitti hänet kahdelle lihavalle, hyväntahtoiselle, mielellään paikallaan pysyvälle tädille, nuorena miehenä, joka oli sukua neiti Hossettille ja joka oli pelastanut hänet nolosti putoamasta pyörältä, ja Preemby ja hän olivat teellä Chris Hossettin vanhempien luona. Vanha hra Hossett oli hyvin kivulloinen mies, hyvin lihava ja kiukkuinen. Hän ei milloinkaan ollut entisensä, mitä tuo entisensä sitten lienee tarkoittanutkin, ainoan poikansa kuoleman jälkeen, ja rva Hossettin, tarmokkaan, kuihtuneen enteen siitä, miksi hänen tyttärensä kerran tulisi, tuli pitää huolta miehensä kaikista tarpeista. Hänellä oli sankaiset silmälasit Chrisin sangattomien sijalla, hänen silmänsä olivat työstä väsyneet, hänen kasvonsa nahkeat ja hänen kaulansa ohut. Siellä oli myös eräs naimisissa oleva serkku vaimoineen, hra ja rva Widgery, joilla näytti olevan se vaikutelma, että hra Preemby oli neiti Pinkeyn sukulainen. Hra Widgeryllä oli pitkät, rokonarpiset kasvot ja tylsimmät ruskeat silmät, mitä hra Preemby oli milloinkaan nähnyt. Teen kanssa ei tarjottu mitään raskasta syötävää, ja hra Preemby oli voinut oivallisesti kuunnellessaan rva Hossettin selitystä hra Hossettin olemassaolon vaivoista, jotka johtuivat sydäntaudista, ja kuinka epätyydyttävää ja huolettavaa oli jättää pesulaitos päällysmiehen hoitoon. Wilfred ei tullut teelle. Häntä oli pyydetty, mutta hän ei tullut.

Seuraavana päivänä hra Preemby tapasi Wilfredin rannalla katselemassa, kuinka tytöt opettelivat uimaan. Sen jälkeen kaikki neljä lähtivät hakemaan eristettyä paikkaa, ja kävi selville, että neiti Hossett kieltäytyi enää kuhertelemasta Wilfredin kanssa. Oli silminnähtävää, että hänen ja Wilfredin välillä vallitsi syvä erimielisyys. He tuskin puhelivat, kun palattiin kaupunkiin, ja ennenkuin rannalle päästiinkään, sanoi Wilfred yhtäkkiä »näkemiin», kääntyi ja hävisi sisämaahan päin vievää tietä. Silloin poistui Wilfred hra Preembyn maailmasta. Hra Preemby ei milloinkaan saanut tietää, mitä hänestä oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan, ja seuraavana päivänä hän ensimmäiseksi huomasi neiti Hossettin suurentuneitten silmien katselevan häntä niin kiintyneesti ja pyytävästi, että hän tunsi olonsa hiukan tukalaksi.

Neiti Hossettista tuli vakava este Meetan kuhertelulle. Kvartetti oli nyt supistunut trioksi, ja hra Preemby huomasi niin sanoaksemme olevansa jonkunmoinen kolmion kärki, ikuisen kolmion, erikoisen terävämuotoisen. Milloin vain Meeta oli hänen toisella puolellaan, oli Chris toisella. Hän sanoi häntä »meidän Teddyksemme», hän painautui häntä vasten, menipä niinkin pitkälle, että silitti hänen tukkaansa. Meetan rakastuminen lakastui jossain määrin tässä kilpailussa, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään jyrkkään vastarintaan.

Syvällä miehisen luonteen pohjalla piilee hiukka polygaamista ylpeyttä. Näissä uusissa olosuhteissa oli hra Preemby ylpeä ja matalamielinen. Hän luuli »hoitelevansa» kahta tyttöä yhtaikaa, ja se tuntui hänestä hyvin loistavalta asemalta. Mutta kuitenkaan ei kysymyksessä ollutkaan niin paljon hoiteleminen kuin ansaan joutuminen. Amerikkalaisessa tunteellisen mielikuvituksen maailmassa on olemassa ihanne, jota sanotaan luolamieheksi, ja jota rauhalliset, anastuskyvyttömät naiset suuresti suosivat, koska sen toteuttaminen aiheuttaisi heille itselleen hyvin vähän vaivaa. Luolamiehen otaksutaan tarttuvan naiseen, sieppaavan hänet, kantavan pois ja jumaloivan häntä. Tässä Preembyn yksinkertaisessa rakkaustarinassa neiti Hossett näytteli luolamiehen osaa ainakin ajaen tahtonsa läpi. Kun he ensimmäistä kertaa olivat kahden yhdessä, veti hän nuorukaisen luokseen ja suuteli häntä suulle niin lämpimästi, tulisesti ja vilpittömästi, että se hämmästytti ja lannisti hra Preembyn. Se oli aivan toista kuin Meetan arat saavutukset, taikka mikään hänen tähän asti Norwichissa kokemansa. Hän ei ollut tiennytkään, että sellaisia suutelolta on olemassa.

Ja lämpimässä kesäisessä hämärässä huomasi hra Preemby, että hänet vietiin yksinäiselle paikalle rannikolle kuhertelemaan Chris Hossettin kanssa. Nousevan täysikuun valo sekaantui illan ruskotukseen, kivet maassa loistivat kuin jalokivet ja tähdet. Hän käyttäytyi reippaasti, mutta vapisi kuitenkin kauttaaltaan. Chris Hossettin kuhertelu ei muistuttanut Meetan kuhertelua enempää kuin ahjon hehku kuun paistetta.

»Rakastan sinua», sanoi Chris, ikäänkuin se olisi oikeuttanut kaiken, ja kun he hiipivät kotiin hetkenä, jota hra Preemby sanoi »hävyttömän myöhäiseksi», virkkoi tyttö: »Menettehän naimisiin kanssani, eikö totta? Teidän on mentävä nyt naimisiin minun kanssani, ja sitten voimme me rakastaa oikein täydellä todella. Niin usein kuin tahdomme.»

»En voi väittää olevani siinä asemassa, että jo nyt voisin elättää vaimon», sanoi hra Preemby.

»Minä en huomaa, että minun tarvitsisi pyytää miestä elättämään minut», sanoi neiti Hossett. »Te olette ihmeellinen, Teddy, ja minä tahdon mennä naimisiin kanssanne. Sen on tapahduttava, ja sillä hyvä.»

»Mutta kuinka voin minä mennä naimisiin teidän kanssanne?» kysyi hra
Preemby hiukan kiukkuisesta sillä hän oli todella hyvin kyllästynyt.

»Kun kuulee teidän puhuvan, niin luulisi, ettei kukaan ole mennyt naimisiin ennenkään», sanoi Chris Hossett. »Ja sitäpaitsi… tämän jälkeen… teidän täytyy.»

»Muistakaa, että minun täytyy palata Norwichiin ensi torstaina», sanoi hra Preemby.

»Teidän olisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin», sanoi tyttö.

»Mutta minä menetän paikkani.»

»Isä hankkii teille tietysti toisen paremman. Emme ole köyhiä, Teddy.
Ei ole mitään syytä surra sitä…»

Tällaisin sanoin ja puhein hra Preemby kosi ja sai Chris Hossettin. Hän oli säikähtynyt, pelottavasti säikähtynyt, mutta hänet oli myöskin pelottavasti herätetty. Hänestä tuntui, että koko juttu oli hurjan romanttinen ja että hän oli jokseenkin kova Meeta Pinkeytä kohtaan. Mutta häntä vietiin niin nopeasti eteenpäin, ettei hän ehtinyt ajattelemaan paljon mitään. Hänet esiteltiin nyt Hossettin vanhuksille seuraavana päivänä tyttären kihlattuna sulhasena, ja Chris antoi hänelle salaa kolme kultaista sovereigniä sormuksen ostamiseksi hänelle yllättäväksi lahjaksi. Rva Hossett käyttäytyi aluksi niinkuin hän kyllä olisi hyväksynyt hra Preembyn, mutta ei hyväksyisi avioliittoa, ja sitten kun asia oli selvitetty, syntyi hänen ja tyttären välillä kiivas kohtaus toisessa kerroksessa, jonka jälkeen hän käyttäytyi kuin hyväksyisi hän avioliiton oikein mielellään, mutta olisi sitä mieltä kuin hra Preemby olisi hyvin moitittava henkilö. Hra Hossett ei tahtonut puhua välittömästi hra Preembyn kanssa, mutta hän kuvaili tätä vaimolleen ja kuvitelluille henkilöille hra Preembyn läsnäollessa »lurjukseksi», joka oli »vietellyt hänen tyttärensä». Kuitenkin näyttivät he kumpainenkin pitävän avioliittoa suotavana, eivätkä siinä suhteessa sanoneet mitään vastaan.

Kaikki tämä oli hyvin harmillista ja kiukuttavaa hra Preembystä. Hän ei tehnyt juuri mitään, paitsi mitä käskettiin. Hänet kiskottiin avioliittoon niinkuin olisi hänet paiskattu jonkun esteen yli. Hän jätti kaikkien selitysten annon rva Witcherlylle siitä, mitä oli tapahtunut, sopivampaan tilaisuuteen. Eräänä torstaina hän lähti pois matkalaukkuineen, ikäänkuin olisi matkustanut Norwichiin. Hän kirjoitti lyhyen valittelukirjeen talonvälittäjälle ja hiilikauppiaalle. Tärkeät yksityisasiat estivät häntä palaamasta työhönsä. Hra ja rva Hossett palasivat Lontooseen vieden hänet mukanaan. He kaikki ottivat huoneen raittiushotellissa Bloomsburyssä, ja neiti Preemby vihittiin erikoisella luvalla pyhän Martin kirkossa Trafalgar Squarella.

Sitten hän lähti appivanhempineen Kirkkaan Virran Pesulaitokseen elääkseen siellä ja hoitaakseen apulaisjohtajan, asiakkaiden hankkijan ja ilmoituspäällikön tehtäviä. Hra Hossett ei milloinkaan puhutellut häntä, mutta puhui hänestä monesti hyvin epämiellyttävästi muille hänen huoneessa ollessaan, tehden syytöksiä, joista kukaan ei ollut tietääkseenkään, mutta rva Hossett tuli jälleen ystävälliseksi. Pian sen jälkeen hra Hossett sai sydänkohtauksen ja kuoli, ja muutaman kuukauden kuluttua huomasi hra Preemby itsekin olevansa isä. Kun hän ensimmäisen kerran kohtasi tyttärensä ja, kuten sittemmin kävi selville, ainoan lapsensa, näytti se hänestä perin rumalta, punaiselta oliolta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lasta niin aikaisella ikäkaudella. Sillä oli hiukan hyvin ohutta, kosteaa tukkaa, joka vähitellen väistyi vahvemman kasvun tieltä, sillä oli leveät, epämääräiset kasvot ja huomattavan suuret kädet ja jalat. Hra Preembyllä oli se hullunkurinen vaikutelma, että hän oli nähnyt lapsen jossakin ennen, eikä ollut pitänyt hänestä. Sitten muutaman päivän perästä tytöstä tuli tavallinen punertava lapsonen ja ihmetys väistyi rakkauden tieltä.

Hänet kastettiin Christina Albertaksi äitinsä ja hra Preembyn mukaan.

Ajan kuluessa kaikki nämä kokemukset sekaantuivat hra Preembyn muistissa epäselväksi, suurenmoiseksi, romanttiseksi, seikkailurikkaaksi menneisyydeksi. Hän pysyi yhä hiukan uneksivana ja hajamielisenä, mutta yleensä hän oli velvollisuudentuntoinen, rakastava perheenisä ja hän tuli mainiosti toimeen hallitsemishaluisen ja pystyvän vaimonsa kanssa.

Chris oli, sen hän oli huomannut heitä vihittäessä, kolmea vuotta häntä vanhempi, ja pysyikin kaikissa suhteissa häntä vanhempana kuolinpäiväänsä saakka. Mutta vaimo kohteli häntä omistajan rakkaudella, valitsi hänelle kaikki vaatteet, ohjaili hänen tapojaan ja käyttäytymistään ja puolusti häntä kaikkia muita ihmisiä vastaan. Hän puki hänet hiukan enemmän voittoisan golfinpelaajan malliin kuin hän olisi itse tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa asioissa. Chris ei antanut hänen hankkia polkupyörää moniin vuosiin, oli hiukan vaativainen hänen tapaansa nähden hoitaa pesulaitoksen kirjoja, määräsi hänen taskurahansa kymmeneksi shillingiksi viikossa ja oli taipuvainen rajoittamaan hänen keskustelumahdollisuuksiaan liikkeen henkilökunnan naisjäsenten kanssa. Mutta hra Preemby omasta puolestaan ei huomauttanut mitään, jos vaimo hiukan poikkeilikin aviollisesta tottelevaisuudesta. Hänessä alkoi ilmetä lihomisen merkkejä, ja hänelle kasvoi aika joukko vaaleaa partaa ilman erikoisia ponnistuksia.

Heidän kotinsa oli hyvin miellyttävä paikka etenkin senjälkeen, kun rva Hossett oli seurannut miestään lepoon marmorisen ristiinnaulitun kuvan alle, johon oli kaiverrettu kyyhkynen olivinoksineen kahden käden yhtymään, Woodford Wellsin hautausmaalle. Hra Preembystä tuli innokas lukumies, joka ei lukenut ainoastaan romanttisia tarinoita — hän inhosi suuresti realismia kaikissa sen muodoissa — mutta myös muinaisajan historiaa, astronomiaa, astrologiaa ja mystillisiä teoksia. Hän harrasti syvällisesti pyramidien arvoitusta ja kadonneen Atlantismaan otaksuttua historiaa. Sielua käsittelevät tieteet viehättivät häntä myös, ja mahdollisuus kasvattaa tahdon lujuutta erikoisesti. Hän harjoitteli joskus tahdonvoimaansa makuuhuoneen peilin ääressä, kun rva Preemby ei ollut läsnä. Öisin hän koetti joskus pakottaa itsensä nukkumaan tahdon ponnistuksella, sen sijaan että olisi nukkunut tavallisella tavalla. Hän kiinnitti suurta huomiota ennustuksiin ja Raamatun selityksiin. Hän muodosteli tuomionpäivästä omia mielipiteitä, jotka olisivat saattaneet johtaa välien rikkoutumiseen valtiokirkon kanssa, jollei rva Preemby olisi ajatellut, että sellainen ristiriita vaikuttaisi huonosti pesulaitoksen asioihin. Ajan kuluessa hän kokosi yli tuhannen niteen suuruisen kirjaston ja hyvin suuren sanavaraston.

Hänen vaimonsa suhtautui tällaisiin henkisiin harrastuksiin ystävällisen myötämielisesti, joskus oikein ylpeästikin, mutta hän itse otti niihin hyvin vähän osaa. Pesulaitos oli kyllin hyvä hänestä. Hän rakasti pesulaitostaan yhä enemmän, rakasti sen puhtaaksi pestyjä ja kovetettuja paitoja ja kauluksia ja sen mankeloituja ja taivutettuja lakanoita, rakasti sen koneitten kirskuntaa ja pesuhuoneitten kosteaa puuhaa. Hänestä oli mieluista nähdä kaiken olevan toiminnassa, järjestyksessä ja kunnossa, tuntea kaiken kulkevan pesu- ja kiertoputkien läpi varmasti ja ehyenä, niin ettei mikään haitannut, ei mitään puuttunut lopussa. Kun hän kierteli työhuoneissa, alentuivat äänet, ja pesu tuli kunnioittavan innokkaaksi. Ja hän piti myös siitä, että liike tuotti.

Sunnuntaisin iltapäivällä ja sellaisina päivinä, jolloin pesulaitos ei kaivannut hänen palveluksiaan, teki hra Preemby pitkiä kävelyretkiä. Kauniilla ilmalla hän käveli aina Eppingin metsään tai Ongariin, vieläpä Roothingin maalaisrauhaankin, mutta huonolla ilmalla hän käveli mieluimmin Lontooseen päin. Jonkun ajan kuluttua ulottuivat raitiotiet aina Woodfordin nykyiselle päätepysäkille saakka ja tuli mahdolliseksi ajaa keskelle Lontoota Seitsemän sisaren tien ja Camden Townin kautta, taikka, jos halusi kävellä pikkuisen matkaa enemmän, Lea Bridgen tietä ja Holbornin enkelin kautta.

Lontoon monenlainen ja suurenmoinen toimeliaisuus herätti nukkuvia voimia hra Preembyn mielikuvituksessa. Hän saattoi mennä syömään aamiaisekseen leipää ja voita ja kupillisen kaakkaota ja ehkäpä hiukan hilloakin johonkin ravintolaan, ja hän saattoi kuluttaa tuntikausia katselemalla myymälöiden ikkunoita ja joskus ostamalla jotakin pientä. Hän rakasti Charing Crossin tietä kirjakauppoineen, Tottenham Courtin tietä, Holbornia, Clerkenwelliä ja Whitchapelin tietä, mutta Piccadilly ja Bond Street ja Regent Street näyttivät kalliilta ja niiltä puuttui oikeaa henkistä mielenkiintoa, etenkin kun hän tunsi, että hänen villaiset polvihousunsa ja hattunsa olisivat hiukan vanhanaikuiset näillä hienoilla paikoilla. Joskus hän saattoi mennä British Museumiin ja katsella hyvin tarkkaan pyramideihin kuuluvia esineitä. Suuret julkiset tapahtumat veivät hänet aina Lontooseen. Jos siellä oli suuri murhajuttu, suuri tulipalo, kuninkaalliset häät tai kuninkaalliset hautajaiset, niin oli varmaa, että hra Preemby oli katselemassa niitä siellä, missä ihmisjoukko oli tiheintä, usein mukanaan sievä käärö eväitä, voileipä, appelsiini tai jotakin muuta rva Preembyn hankkimaa. Mutta hän ei nähnyt milloinkaan juhlavalaistusta tai ilotulitusta, koska rva Preemby mielellään piti häntä kotona, kun päivän työ oli tehty. Hän eli ajatuksissaan mukana suuressa sodassa 1914—1918 vakavasti ja syvästi. Kerran hän kulki miehen ohi, josta hän jälkeenpäin tuli ajatelleeksi, että tämä jokseenkin varmasti oli saksalainen vakooja. Tuo ajatus kiusasi häntä koko päivän. Mies oli kuitenkin katsahtanut häneen hyväntahtoisesti. Nyt hän odotti joukottain ilmahyökkäyksiä. Hän oli yli neljä vuotta liian vanha asevelvolliseksi, kun pakollinen sotapalvelus astui voimaan, eikä rva Preemby olisi antanut hänen edes ruveta ylimääräiseksi järjestyksenvalvojaksi, peläten hänen vilustumistaan.

Hra Preembyn työ konttorissa ei ollut kovinkaan raskasta, niin että hän jouti ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota liikkeen laventamiseen laajemmallekin. Hän keksi eräitä puoleensavetäviä kiertokirjeitä. Hänen kokemuksensa talonvälityksestä oli harjaannuttanut hänet painamaan mieleensä suurten, mukavien talojen olemassaolon, jotka muuten olisivat jääneet häneltä huomaamatta, ja ottamaan selville, asuttiinko niissä vai ei. Sitten hän tiedusteli, saiko Kirkkaan Virran pesulaitos työtä näistä taloista, jos ei, niin lähetti hän niihin kiertokirjeensä, kirjoittipa sen lisäksi usein persoonallisen kirjeenkin. Hän ei pitänyt kirjaimellisesti kiinni sopimuksista. Hän saattoi joskus jäädä pitkäksi aikaa tuijottamaan uuneihin tai pesualtaisiin tai mihin hyvänsä uuteen koneosaan, kuten uuteen mankelikoneeseen, kunnes hän tottui siihen. Mutta jos hän seisoskeli jossakin, missä oli tyttöjä työssä, niin rva Preemby saattoi keksiä jonkun tekosyyn saadakseen hänet takaisin toimistoon sen vuoksi, kuten hän selitti, että miehen läsnäolo sai tytöt tekemään huonompaa työtä. Hän tilasi ja joskus lukikin Englantilaista Pesijää ja Värjärien ja Silittäjien Lehteä.

Joskus hänellä oli onnellisia ajatuksia. Hänen keksintöään oli se, että pesua kaupungille kuljettavat rattaat maalattiin kirkkaan sinisiksi ja koristettiin hakaristeillä, ja samalla värillä ja samoilla merkeillä varustettiin myös pesulaitoksen pääty ja kuvattiin se laskuihin. Mutta kun hän tahtoi pukea rattaiden kuljettajatkin hakaristeillä koristettuihin puseroihin ja värjätä sinisiksi pukujen liepeet, sanoi rva Preemby, että siinä jo oli menty kyllin pitkälle. Hra Preemby juuri ehdotti otettavaksi käytäntöön Ford-autot hevosten sijaan jo niin aikaisin kuin v. 1913. Tämä muutos tehtiinkin v. 1915.

Ja niin kasvoi Christina Alberta tytöksi ja naiseksi kotona rauhallisen, huolehtivan isänsä ja toimeliaan, joskus vähän kärttyisen äitinsä seurassa.

Toinen luku.

CHRISTINA ALBERTA.

Tämä kertomus, kuten selvästi selitettiin ensimmäisen luvun ensimmäisen pykälän ensimmäisessä kappaleessa, on tarina hra Preembyn elämästä hänen viime vuosinaan, leskeysvuosinaan. Tällä tiedonannolla on tavallisen kaupallisen takuun arvo, emmekä me missään tapauksessa loittone kauaksi hra Preembystä. Sillä hänen tyttärensä elämä oli niin läheisesti kietoutunut hänen omaan elämäänsä tänä aikana, että on välttämätöntä kertoa useita tätä koskevia asioita selvästi ja painokkaasti, ennenkuin saamme varsinaisen kertomuksemme oikein kunnollisesti alkuun. Ja senkin jälkeen, kun se on alkanut, kun se jatkuu, ja aina loppuun saakka sekaantuu Christina Alberta siihen.

Sekaantuminen kuuluikin hänen luonteeseensa. Hän ei ollut milloinkaan n.s. puoleensavetävä lapsi. Mutta hän piti aina äärettömän paljon isästään, ja isä taas rakasti ja helli häntä suuresti.

Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan kykyä suhtautua asioihin, ja hänessä oli aina jotakin kaukaista ja eristyvää, jotakin keijukaismaista vaihtelevaisuutta. Hänen ulkonäkönsäkin oli tahditon. Hänellä oli esiinpistävä nenä, jolla oli taipumusta kasvaa leveämmäksi, kun rva Preembyn nenä oli pieni ja punertava ja hänen silmälasiensa väliin puristettu, ja hänen isänsä hienosti veistetty nenä muistutti pientä, urheaa venettä, joka vilahti esiin tuimasta viiksikoskesta. Hän oli tumma, vaikka molemmat vanhemmat olivat vaaleita. Hänen kasvaessaan kokosivat nuoruuden maagilliset voimat hänen piirteensä miellyttävään yleisvaikutelmaan, mutta hän ei milloinkaan ollut todella kaunis. Hänen silmänsä olivat ruskeat, kirkkaat ja kovat. Hänellä oli äitinsä ohuthuulinen, päättävä suu ja vaatimattomasti kaartuva leuka. Samoin hänellä oli äitinsä vaalea, luja iho ja kirkas väri. Hän oli suriseva, huuteleva, juoksenteleva, meluava lapsi, joka oli taipuvainen olemaan kuuntelematta neuvoja, ja hänellä oli melkein vaistomainen taito välttää äkillisiä iskuja. Hän ikäänkuin liiteli ympäriinsä. Hän saattoi olla kuvauspaikalla tai vuoteenne alla. Ei saattanut tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä.

Hän tanssi. Hra Preemby ei tanssinut, eikä rouvakaan, ja tuo ikuinen pyöriskeleminen hämmästytti ja harmitti heitä. Kaukainen piano tai soittokunta voi saattaa hänet tanssimaan, tai sitten hän hyppeli oman hyräilynsä mukaan, tanssipa virsienkin säveleillä sunnuntaisin. Hra Preemby teki pysyvän kuuden pensen tarjouksen, jos tyttö istuisi paikallaan viisi minuuttia, mutta tämä ei milloinkaan suostunut siihen.

Ensimmäisessä koulussaan, päivä-yhteiskoulussa Buckhurst Hillissä, oli hän ensi alussa hyvin vähäisessä suosiossa, sitten suuressa suosiossa ja sitten hänet erotettiin. Sen jälkeen hän menestyi erinomaisesti Tavernerin tyttökoulussa Woodfordissa, jossa hänet heti alussa tunnustettiin humoristiksi. Aina oli vaikeaa kutsua häntä muulla kuin Christina Albertan nimellä. Ihmiset koettivat kaikenlaisia muita nimiä, mutta niistä ei pysynyt mikään muu kuin Christina Alberta. Kotona häntä sanottiin »vauvaksi» ja »tyttöseksi», »Bertieksi» ja »Bussiksi», taikka »Allyksi» ja »Tinaksi», koulussa koetettiin sellaista nimiä kuin »Nöpönenä» ja »Suopa» tai »Preemy» ja »Prim», ja myös »Pörröpää» hänen kiharan tukkansa vuoksi. Nämä nimet hävisivät kaikki jättäen paikkansa oikealle nimelle.

Hän oppi hyvin läksynsä ja erikoisesti historiaa, maantiedettä ja piirustusta, mutta opettajista hän ei paljoa välittänyt. Koulun hokkeyjoukkueessa hän esiintyi oikeana hyökkääjänä erinomaisella menestyksellä. Hän osasi juosta kuin tuuli, eikä hän näyttänyt milloinkaan hengästyneeltä. Hänen hyökkäyksensä oli ihan hirmuinen. Hän saattoi tehdä nenällään sellaisia ilveitä, että heikommat joutuivat jonkunmoiseen hysteeriseen tilaan. Hän oli taipuvainen kujeilemaan varsinkin rukousten aikana koulussa.

Tyttären ja äidin välillä oli jonkunmoista pientä napinaa. Se ei ollut sen pahempaa, mutta sellaista kuitenkin oli. Äidillä näytti olevan häntä vastaan jotakin ilmilausumatonta vihaa. Se ei estänyt rva Preembyä tekemästä velvollisuuttaan lapseen nähden, mutta se esti kaiken todella lämpimän tunteen heidän välillään. Aikaisesta lapsuudesta saakka sai isä suudelmat ja sai olla sinä, jonka selässä kiipeiltiin ja jota nyittiin ja revittiin. Hän vastasi tähän ystävyyteen. Isä sanoi häntä »omaksi pieneksi tytökseen», lausuipa joskus, että lapsi oli aivan ihmeellinen. Hän otti hänet mukaansa kävelylle ja kertoi hänelle kaikenlaista salaperäistä, mielessään liikkuvaa: hävinneestä Atlantismaasta, Tiibetin laamoista ja astrologian periaatteista, jotka säilyivät ratkaisemattomina pyramidien suhteissa. Hän kertoi että hän usein halusi saada oikein kunnolla tarkastella pyramideja. Huomasihan joku usein sellaista, mitä muut eivät huomanneet. Tyttönen kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei aina ihan oikeassa hengessä.

Hän saattoi kertoa Atlantiksen asukkaiden tavoista ja tiedoista.

»He kävelivät ympäriinsä puettuina pitkiin, valkoisiin hameisiin», selitti hän. »Enemmän Raamatun henkilöiden kuin varsinaisten ihmisten näköisinä.»

»Sepä oli edullista pesulaitoksille, isä», sanoi Christina Alberta.

»Kaikki tietomme astrologiasta ovat vain murto-osia heidän tiedoistaan.
He tunsivat menneisyyden ja tulevaisuuden.»

»Olipa vahinko, että he hukkuivat», virkkoi tyttö tarkoittamatta olla ironinen.

»Ehkäpä he eivät kaikki hukkuneetkaan», sanoi isä hämärästi.

»Luuletko sinä, että Atlantiksen asukkaita vieläkin on olemassa?»

»Muutamat ovat saattaneet pelastua. Heidän jälkeläisiään saattaa olla lähempänä kuin voit otaksuakaan. Meissäkin, minussa ja sinussa, Christina, saattaa olla atlantislaista verta.»

Hänen ilmeensä ilmaisi hänen vahvan vakaumuksensa.

»Se ei näytä auttavan paljoakaan», sanoi tyttö.

»Auttaa enemmän kuin luuletkaan. Salaisia lahjoja. Ennustustaitoa.
Kaikkea sellaista. Me emme ole tavallisia ihmisiä, Christina Alberta.»

Jonkun hetken molemmat jatkoivat toisistaan riippumattomia haaveitaan.

»Kuitenkaan me emme tiedä, olemmeko atlantalaisia», sanoi Christina
Alberta.

Kun hän oli avannut tiensä kuudennelle luokalle Tavernerin koulussa, häiriytyi Christina Albertan kasvatuksellinen kehitys koulun sekä sisä- että ulkopuolella ilmenneitten erimielisyyksien takia. Opettajakunta oli erimieltä hänestä. Hänen käyttäytymisensä oli huonoa, hänen työnsä luokalla horjuvaa ja kehnoa, mutta hän läpäisi tutkinnoissa, etenkin koulun ulkopuolelta tulevien, riippumattomien tutkijoiden kokeissa, merkillisellä menestyksellä. Yleensä tahdottiin saada hänet pois koulusta, mutta olisiko meneteltävä niin, että hänet siirrettäisiin yliopistoon, vaiko vain yksinkertaisesti pyydettäisiin hänen vanhempiaan ottamaan hänet pois, siitä syntyi riitakysymys. Voimistelun opettajatar oli taipuvainen pitämään hengen ottamista kolmantena mahdollisena keinona sen vuoksi, että tyttö oli osoittanut leikeissä ääretöntä välinpitämättömyyttä tyyliä kohtaan, hänen epäurheilullisten temppujensa vuoksi koettaa voittaa pelit epäsäännöllisellä ja odottamattomalla tavalla ja hänen pyrkimystensä vuoksi tehdä voimistelusta ja harjoituksista karkeaa pilaa, joka ei ollenkaan soveltunut koulun seinien sisällä. Englannin kielen ja kirjallisuuden opettajatar oli samaa mieltä, vaikka Christina Alberta saattoi viettää tunteja aineita kirjoittaessaan ja koettaessaan muovailla Paterin, Ruskinin ja Hazlittin mietelauseita ja pykäliä sellaisiksi, että ne soveltuisivat hänen omiin, alkuperäisiin sepitelmiinsä. Ei ollut Christina Albertan syy, että alinomaa noihin kirjallisen kullan lankoihin oli merkitty punaisella musteella »kömpelöä», taikka »voisi olla paremmin ilmaistu», taikka »liian kukallista» Vain johtajatar sanoi todella hyvän sanan Christina Albertan puolesta. Mutta johtajatar koettikin, asemansa vuoksi, erikoisesti ymmärtää vaikeita tilanteita.

Ja Christina Alberta esiintyikin aina rauhallisen kunnioittavasti johtajatarta kohtaan ja osasi näyttää luonteensa parempia puolia kaikkein hämmästyttävimmällä notkeudella, milloin hyvänsä johtajatar tuli huoneeseen.

Kun Christina Albertalle kävi selväksi, mikä olisi tulos, valitsi hän kuitenkin opintien. Hän muuttui melkein silminnähtävästi, hän tuli kiltiksi, lakkasi olemasta oikullinen, hävisi tenniksessä voimistelunopettajattarelle niinkuin pienen urheilijanaisen tuleekin, lakkasi väittelemästä vastaan ja muuttui oudostelevan äidinkielenopettajattaren ihmeeksi ahkeraksi Stevensonin jäljittelijäksi. Mutta se oli vaivalloista työtä. Hänen uudistetussa tennispelissään oli liiaksi siroa antautumista, hänen samettiin käärityssä englanninkielessään hiukan liikaa parodiointia. Se mahdollisuus, että hän milloinkaan pääsisi noitten onnellisten tyttöjen joukkoon, jotka esikaupungeista menevät luennoille Lontooseen ja elävät korkeampaa elämää perheen tarkastusvallan ulkopuolella, viettäen aikaansa usein myöhäiseen iltaan opiskeluhuoneissa, laboratorioissa ja luentosaleissa, näytti hyvin epävarmalta, ottamatta lukuun äidin rauhallista, mutta päättävää vastarintaakaan.

Sillä rva Preemby ei ollut sellainen nainen, joka olisi pitänyt siitä, että hänen tyttärensä saisi korkeamman sivistyksen kuin hänen vanhempansa ja kuin hänen asemansa edellytti. Hän rupesi valittelemaan sitä heikkouttaan, ettei ollut pannut Christina Albertaa työhön pesulaitoksessa, niinkuin hänet itsensä, jo neljäntoista ikäisenä, oli pantu. Silloin hän olisi oppinut ammatin alusta alkaen ja olisi kyennyt auttamaan, ja sitten seuraamaankin äitiään, niinkuin rva Preemby oli auttanut ja seurannut rva Hossettia. Mutta koulu tenniksineen, musiikkeineen, ranskoineen ja niin poispäin oli saanut hänen tyttärensä vieraantumaan puhtaasta ja puhdistavasta elämästä. Hän oli nyt tulossa seitsemäntoista ikäiseksi, ja mitä pikemmin hän luopui noista asioista, jotka veivät vain suoraan opettajattareksi, vanhaksi piiaksi, Italian-matkoihin, taiteellisiin pukuihin ja ehdottomaan kykenemättömyyteen, sitä parempi hänelle ja kaikille muillekin.

Hän kävi taistelua Christina Albertan tapaa vastaan istua epänaisellisissa asennoissa kirjan ääressä, ja kun hra Preemby rupesi ennenkuulumattoman uskaliaasti väittämään, että se oli liian kovaa tyttöä kohtaan, ja ettei hän huomannut kirjoissa mitään haittaa, ja sen sellaista, vei rva Preemby hänet Christina Albertan omaan huoneeseen katsomaan, mitä siitä sukeutui, ja erikoisesti tarkastamaan hänen sinne ripustamiaan kuvia. Vaikka hänelle näytettiin suuri valokuva Michel Angelon Aatamin luomisesta, sellaisena kuin mestari oli kuvannut tuon tapahtuman sixtiniläisen kappelin kattoon Roomassa, koetti hän vieläkin vähän vastustella ja sanoi, että se oli »taidetta».

»Minusta näyttää, että sinä puolustat kaikkea, mitä hän tekee», sanoi rva Preemby. »Katsoppa tätä! Taidetta! Katsele noita kirjoja! Darwinin 'Lajien synty’! Se on kaunis kirja tytön rukouskirjaksi!»

»Ei hän kai näe siinä mitään pahaa»; sanoi hra Preemby.

»Hän!» sanoi rva Preemby arvokkaasti. »Ja katso tätä!»

»Tämä» oli Howen »Biologinen kartasto». Hän aukaisi sen näyttääkseen suurta sivua, jossa esitettiin tarkoin sammakon elinten jaoittelu.

»Mitäpä tuosta», sanoi hra Preemby. »Sehän on hänen oppikirjojaan. Siinä ei todella ole mitään, mitä saattaisimme sanoa sopimattomaksi. Se on tiedettä. Ja sehän on kuitenkin vain sammakko.»

»Kauniita juttujapa ne opettavat kouluissa nykyään. Mitä on tuo sinun tieteesi ja taiteesi! Ei kai niistä mielikuvitus paljoakaan kostu. Jos minä olisin tyttönä ollessani kysynyt äidiltä, mitä eläinten ruumiissa on, olisi hän lyönyt minua ja lyönyt kovasti. Ja se olisi ollut ihan oikein. On asioita, jotka täydellä syyllä salataan meiltä — ja salattava ne onkin. Jumala näyttää meille niin paljon kuin tarvitsemmekin. Enemmänkin! Ei eläimiä tarvitse avata. Ja tässä, tässä on ranskankielinen kirja.»

»Hm», sanoi herra Preemby hiukan perääntyen. Hän otti tuon sitruunankeltaisen niteen ja käänteli sitä kädessään.

»Kaikki tuo lukeminen!» sanoi rva Preemby ja näytti kolmea kirjahyllyä.

Hra Preemby kokosi kaiken rohkeutensa. »Sinun ei pidä odottaa, Chris», sanoi hän, »että minä rupeaisin vastustamaan lukemista. Se on iloa ja valistusta. Kirjoissa on asioita… Todella, Chris, luulisin, että olisit onnellisempi, jos lukisit hiukan. Christina Alberta on syntynyt lukemaan, pidätpä sinä siitä tai et. Hän tulee minuun, luulisin.»

Rva Preemby oikein säpsähti ja silmäili punastuvaa vastustajaansa, ja hänen silmiensä kiukku suureni lasien vaikutuksesta. »On ihmeellistä», sanoi hän hetken kuluttua, »on todella ihmeellistä, kuinka Christina Alberta saa kaikki, mitä haluaa.»

Nti Maltby-Neverson, Tavernerin koulun johtajatar, kutsui rva Preembyn luokseen ja järkytti aikalailla hänen vakaumustaan. Hän oli selvästikin sivistynyt nainen, ja koulun pesulasku nousi lukukausien aikana kahteenkymmeneen puntaan viikossa. Neiti Maltby-Neverson vietiin katsomaan tuota pahennusta aiheuttanutta maalausta, ja johtajatar sanoi: »Se on varmasti hyvin kaunis. Yksi todella suuria maalauksia maailmassa. Syvästi uskonnollinen. Siinä on itse Raamatun sanat ilmaistu maalauksella. Mitä moitittavaa te siinä huomaatte, rva Preemby?»

Ja silloin, niinkuin taikavoimalla, maalaus lakkasi olemasta pahennusta herättävä, ja rva Preemby oli häpeissään itsensä takia. Hän huomasi nyt, ettei maalauksessa ollutkaan mitään moitittavaa.

Nti Maltby-Neverson sanoi, että Christina Alberta on vaikeasti hoidettavaa lajia, mutta sielultaan hyvin mielenkiintoinen, oikea luonne. Hänellä on suuri rakastamisen kyky.

»Sitä minä en ole huomannut», sanoi rva Preemby.

»Hän on luonne, jota minä olen tutkinut», sanoi nti Maltby-Neverson yksinkertaisesti, mutta päättävästi.

Hän selitti, että Christina Alberta on aktiivinen luonne. Jos hänet jätettäisiin ilman sellaista työtä, jossa hän voisi kehittää ominaisuuksiaan, niin hän voisi joutua minkälaisiin onnettomuuksiin tahansa. Vaikka minkälaisiin! Hänessä ei suinkaan oleellisesti ole mitään pahaa. Hänessä on vain tarmoa. Jos hän saisi kovaa, soveliasta työtä ja kunnianhimoa herättäviä päämääriä, saattaisi hänestä tulla hyvinkin tyydyttävä nainen, mahdollisesti erikoisen eteväkin nainen.

»Minä en voi käyttää eteviä naisia», sanoi rva Preemby lyhyesti.

»Mutta maailma voi», vastasi nti Maltby-Neverson hiljaa.

»Pelkään, että minä olen vanhanaikaista lajia», sanoi rva Preemby.

»Mutta Christina Alberta ei ole.»

»Sallikaa miehen saavuttaa menestystä maailmalla ja naisen kotona», sanoi rva Preemby. »Olen pahoillani, että olen toista mieltä kuin te, mutta eihän omille mielipiteilleen mitään voi.»

»Se riippuu kokonaan teistä itsestänne», sanoi nti Maltby-Neverson.

»Pelkään vain, että miehet sopivat paremmin hallitsemaan», sanoi rva Preemby. »Naisella on oma paikkansa maailmassa, ja se ei ole miehen paikka.»

»Mutta minä luulin, että hra Preemby erikoisesti kannatti ajatusta opiskelun jatkamisesta.»

Rva Preemby oli ällistynyt. »Hän kannatti», sanoi hän ikäänkuin ei oikein olisi käsittänyt, mitä se asia tähän kuului.

»Tehkääpä koe», sanoi neiti Maltby-Neverson. »Ehkäpä hän kuitenkaan ei tahdo tulla ylioppilaaksi».

Mutta Christina Alberta suoritti tutkintonsa liioillakin äänillä. Hän ei jättänyt mitään sattuman varaan. Oli olemassa kaksivuotinen korkeakoulukurssi, jonka eräs edistystä kannattavien oppien ystävä oli perustanut. Kurssit pidettiin Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa. Heti kun Christina Alberta sai tietää, että hänet oli hyväksytty, meni hän, sanomatta mitään äidilleen tai kellekään muulle, parturiin ja leikkautti tukkansa lyhyeksi. Tämä oli rva Preembylle vielä ankarampi isku kuin yliopistoluvut. Hän seuraili lyhyttukkaista, somanenäistä tytärtään, tämän kuljeskellessa lyhyissä voimisteluhameissaan, oikean närkästyksen vallassa.

Hän toivoi saavansa tyttärensä tuntemaan häntä kohtaan samoja tunteita kuin hän itse tunsi. »Toivoisinpa, että vain näkisit itsesi», sanoi hän kirpeän katkerasti.

»Mitä hyvää siitä olisi», sanoi Christina Alberta.

»Sinä olet kuin vitsaus minulle», sanoi rva Preemby.

Mutta Christina Alberta oli opiskellut Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa vuoden ja oli aloittamaisillaan toisen, kun äiti pakoitti hänet luopumaan yliopistoluvuista. Christina Alberta oli eräänä iltana jäänyt myöhään Lontooseen sanomatta äidilleen, että niin kävisi, hän oli kuunnellut keskustelua väestökysymyksestä Uuden Toivon Klubissa Fitzgeraldkadulla, ja hän oli tullut kotiin tuoksuen niin voimakkaasti tupakalta, että hänen äitinsä oli katunut ja peruuttanut siitä hetkestä lähtien kaikki nykyaikaisuudelle tekemänsä myönnytykset.

Hän oli odottanut tätä hetkeä monta kuukautta.

»Tähän se loppuu», sanoi hän päästäessään tyttärensä taloon.

Christina Alberta huomasi, että ei ollut mitään avointa tietä kiertää tai kumota tätä päätöstä. Hän puhui turhaan isälleen ja neiti Maltby-Neversonille. Mutta sen sijaan, että hän olisi jättänyt opintonsa paikalla, kuten häntä oli käsketty tekemään, hän koetti voittaa aikaa ja selitti koulussa poissaolonsa perhetapahtumista johtuneeksi.

Näihin aikoihin oli rva Preembyn terveys jo hyvin huono, mutta tämä tosiasia jäi hänen tyttäreltään ja mieheltään kokonaan varjoon sen paljoa vaikuttavamman tosiasian rinnalla, että hän nykyään aina oli pahalla tuulella. Kaikki näytti liittoutuvan tuottamaan hänelle harmia — paitsi hra Preemby, joka tiesi, että oli parempi olla tekemättä mitään sellaista.

Maailmansodan viimeinen vuosi, ja vielä enemmän seuraava, joka toi epätyydyttävän rauhan, olivat hyvin vaikeita pesulaitokselle. Sotatarveteollisuus suoritti pesijättärille parempia palkkoja, ja heidän kanssaan ei enää tahtonut tulla toimeen. Hiilet, suopa, kaikki oli kuulumattoman kallista, ja oli mahdotonta päästä takaisin entisille tuloille kohottamalla hintoja. Ihmiset, vieläpä kaikkein hienoimmatkin, alkoivat luopua entisestä siisteydestään. Hyvässä asemassakin olevat herrat alkoivat pitää frakkipaitojaan kolme neljä kertaa ja käyttivät samoja alusliivejä ja aluspaitoja kaksikin viikkoa. Talousvaatteita käytettiin vastaavassa määrässä kauemmin. Ihmiset olivat liikkuvalla jalalla. Uusien upseerien vaimot tulivat yhtenä, lähtivät toisena päivänä ja jättivät laskunsa maksamatta. Milloinkaan ei rva Preemby ollut nähnyt sellaista määrää huonoja velallisia. Pesun kuljettajat palasivat rintamaita pommien pilkkomina ja niin sotilaallisiksi muuttuneina, että he petkuttivat puhtaasta hermostuneisuudesta ja tavasta. Verotus muuttui painajaiseksi. Sekä ulkona että kotona oli rva Preembyn elämä pelkkää ristiriitaa. Hän sai laitoksensa kannattamaan tämän kaamean ajan läpi, koska hän oli järjestelynero, mutta hän teki sen menettäen tavattomasti elinvoimaa.

Hän tuli katkeran arvostelevaksi hra Preembyn ja tyttärensä avuttomuuteen nähden. Kun he koettivat auttaa, arvosteli hän heidän kyvyttömyyttään. He tekivät enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aterioitten ajat olivat kaameita. Hän saattoi istua paikoillaan punakkana ja tuijotellen lasiensa läpi, silminnähtävästi kiukkuisesti tuntien tämän maailman vääryyden ja syöden hyvin vähän. Hra Preembyn yritykset saada hilpeä keskustelu käyntiin eivät useimmiten johtaneet minnekään. Christina Alberta oli myöskin pelon vallassa.

»Asiathan käyvät vähän paremmin tänään», saattoi hra Preemby sanoa.

»Enkö minä saa olla rauhassa asioilta edes ruoka-aikana?» saattoi naisparka valitella.

Taikka: »Näyttää tulevan hyvä ilma Derbyn kilpailuille.»

»Onpa vahinko, että et voi mennä sinne, kun apuasi niin kipeästi kaivataan kotona. Et ole kai kuullut, mitä vaunulle numero 2 on tapahtunut?»

»En ole», vastasi hra Preemby.

»Et tietysti. Takimmainen likasuojus on pirstoina. Rattaat eivät kelpaa kuukauteen. Eikä kukaan tiedä, kuka sen on tehnyt. Tuntuu kuitenkin siltä kuin se olisi jonkun miehen kiusantekoa. Mutta minun asianihan on ottaa siitä selvä! Ja maksaa! Niinkuin kaikki muukin täällä kotona.»

»On parasta tiedustella…»

»Kyllä minä ne sinun tiedustelusi tunnen. Parasta jättää koko juttu silleen. Irvistellä ja pitää hyvänään…»

Hiljaisuus palasi ruokapöytään.

Hän näytti pitävän tuota kaameaa hiljaisuutta suuressa arvossa. Hän valitti sitäkin, että Preemby söi juustokeksinsä suutaan maiskuttaen. Mutta millä muulla tavalla juustokeksiä voi syödä? Christina Alberta oli tehty kovemmasta aineesta ja rupesi väittämään vastaan. Silloin saattoi äiti tulistua hänen nenäkkyytensä takia ja selittää, että »jommankumman heistä oli lähdettävä pöydästä».

»Menen yläkertaan lukemaan», sanoi Christina Alberta. »En haluakaan syödä täällä.»

Ennenkuin Christina Albertan yliopistollinen rata äkkiä katkesi, oli hän ollut läsnä vain aamiaisella ja illallisella. Illallinen ei ollutkaan yhtä kaamea kuin aamiainen, ja aamiaisen saattoi helposti lyödä laimin ja olla poissa, mutta Uuden Toivon Klubin kokousta seuranneen romahduksen jälkeen oli hän läsnä kaikilla aterioilla jonkunmoisena valonjohtajana isälleen ja jonkunlaisena hillitsevänä voimana, vaikkakin närkästyksen lisääjänä äidilleen. Äiti viittaili siihen suuntaan, että kun kerran hänen yliopistouransa nyt oli lopussa, niin tuli hänen perehtyä pesuliikkeeseen, mutta Christina Alberta väitti hyvin jyrkästi, että sen harjoittaminen jonkunlaisellakaan menestyksellä nykyisissä olosuhteissa vaati »asiaankuuluvaa liikekasvatusta». Jos hän ei saanut mennä Lontoon Taloudelliseen Korkeakouluun, niin tahtoi hän mennä Tomlinsonin Kauppakouluun Chancery Lanella ja oppia kirjanpitoa, pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja kauppakirjeenvaihtoa, ranskalaista kauppakieltä ja niin poispäin. Kolmen viikon tuskallisten päivällisaterioiden jälkeen tämä suunnitelma hyväksyttiin ankarilla ehdoilla, ja hänen vuosilippunsa Lontooseen uudistettiin. Hän työskenteli toisen talven hyvin siedettävästi Tomlinsonin koulussa, koko Lontoo toimintapiirinään. Hän oppi kaikenlaista. Hän sai uuden joukon ystäviä ja tuttavia, joillakin leikkotukka, toisilla ei, mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista piireistä ja yhtymistä, sen ystäväpiirin lisäksi, jonka hän oli kerännyt ympärilleen jo Korkeakoulussa.

Kun rva Preemby rupesi puhumaan häntä ahdistavasta, jäytävästä kivusta, niin hänen miehensä ja tyttärensä pitivät sitä aluksi molemmat vain hänen heihin kohdistuvan pahantuulensa uutena kehitysmuotona, eivätkä olleet siitä erikoisemmin huolestuneita. Hra Preemby sanoi vain, että hänen mielestään hänen pitäisi kysyä neuvoa tai käydä jonkun lääkärin luona, mutta muutaman päivän hän suhtautui tähän ehdotukseen vain ylenkatseellisesti. Jos hän nyt yhtäkkiä lähtisi lääkäriin, niin olisi heti löydettävä toinen hoitamaan pesulaitosta. Lääkärit määräävät vuoteeseen ja antavat lääkkeitä vuoteessa juotaviksi. Ja kuinka he sillä aikaa tulisivat toimeen?

Sitten hän muuttui yhtäkkiä. Eräänä aamuna hän tunnusti voivansa pelottavan pahoin. Hän palasi vuoteeseen, ja oudosti aavistellen, että loppu oli lähellä, hra Preemby kiiruhti lääkäriin. Mittari näytti kovaa kuumetta. »Pakottaa, kylkeäni pakottaa», sanoi rva Preemby. »Minulla on ollut se kerran ennenkin, mutta ei näin kovana.»

Christina Alberta tuli sinä iltana kotiin huomatakseen, että hän osasi pelätä, tuntea omantunnon moitteita ja hellyyttäkin.

Hän joutui olemaan äitinsä seurassa muutamia outoja hetkiä hourailun ja tunnottomuuden väliaikoina. Rva Preembyn kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi ja kauniimmiksi, kuumeen puna hänen poskillaan valehteli nuoruutta. Hän ei enää ollut kova eikä vihainen, mutta pikemmin pateettisen ystävällinen. Ja Christina Alberta ei ollut nähnyt häntä vuoteessa vuosikausiin.

»Pidä huolta isästä», sanoi rva Preemby. »Olet saanut häneltä enemmän — tai vähemmän — kuin luulotkaan. Minun oli tehtävä kaikki, mitä olen tehnyt. Pidä huolta hänestä. Hän on kiltti ja hyvä. Hänet saa helposti vakuutetuksi mistä hyvänsä, ei häntä voi jättää yksinään maailmaan… En ole ollut sinulle kaikkea sitä, mitä äidin olisi pitänyt. Mutta sinä olit hyvin vaikea luonne, Christina… pidän sinua suuressa arvossa… Olen iloinen siitä, ettei sinulla ole minun silmiäni. Silmälasit ovat koettelemus…»

Huoli pesulaitoksesta täytti suuren osan hänen ajatuksiaan.

»Se Smithersin akka siellä pesuhuoneessa on varas, mutta sen uuden miehen, Baxandalen, sain pidetyksi kurissa. En tiedä, kuinka olen voinut pitää sitä rva Smithersiä niin kauan… Heikkoutta … En ole varma siitä miehestäkään. En tiedä mitään varmaa vielä, mutta tunnen, ettei hän ole suora… Pelkään, että olemme antaneet lady Badgerille liian paljon luottoa. Nykyaikana saa arvonimiä varoa. Hän on johdattanut minut harhaan…Hän lupasi maksu osoituksen… Mutta epäilen, kuinka te kaksi tulette yhdessä toimeen pesulaitoksessa. Hän ei osaa mitään, ja sinä et tahdo. Sinä olisit kyllä kyennyt hoitamaan sen. Mutta mitäpä siitä nyt enää. Jos sen myisi näin toimivana liikkeenä? Widgeryt ostaisivat sen. Hän on kova, mutta hän on suora. Hyvin suora. He tahtoisivat mielellään saada sen… Se ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähäni. Luulin kestäväni vielä kaksikymmentä vuotta… Toivoisin, ettei lääkäri ajattelisi leikkausta. Se ei tekisi hyvää.»

Hän toisti monesti mietteensä.

»Minua inhottaa ajatus, että minut avattaisiin», sanoi hän. »Niinkuin se sammakko sinun kirjassasi… Pakattuna täyteen kuin laukku… Ei saisi sitä milloinkaan takaisin… Irtonaisia palasia … Pesuallas tai semmoinen, pitämässä sitä koossa.»

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät asioihin, joita Christina Alberta ei saattanut ymmärtää.

»Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen… Ihmettelenpä, mitä hän nyt tekee… Otaksupa… Kuvittelehan, jos hän juuri tekisi leikkauksen… Leikkauksen… Olimmepa aika lapsellisia.»

Hän näytti palaavan tuntoihinsa ja katseli tytärtään kovilla, kysyvillä silmillä. Jokin vaisto Christina Albertassa sai hänet ottamaan epäuteliaan ilmeen. Mutta nuo sanat sattuivat hänen mieleensä, jäivät sinne ja itivät kuin jyvät. He olivat lapsellisia, ja hän juoksi tiehensä? Omituista, mutta sopi kuitenkin yhteen monenlaisten muiden arvaamattomien seikkojen kanssa.

Hra Preemby näytti tavattoman pieneltä, mutta tavattoman arvokkaalta täydessä surupuvussaan. Christina Alberta oli myös hyvin musta ja kiiltävä. Hänen hameensa ulottuivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään nilkkoihin saakka, uhraus, jonka hän tiesi vainajan hengen erikoisen mielellään hyväksyvän.

Christina Albertan elämään oli tullut uusi tekijä: vastuunalaisuus. Hän tiesi, että hän tutkimattomista syistä oli vastuussa hra Preembystä.

Oli selvää, että vaimon äkillinen kuolema lääkärin veitsen uhrina oli ollut ankara isku hra Preembylle. Hän ei sortunut, ei itkenyt, eikä antautunut surunpurkauksiin, mutta hän oli merkillisen hiljainen ja alakuloinen. Hänen pyöreät, kiinansiniset silmänsä ja hänen viiksensä katselivat maailmaa äreän juhlallisesti. Hautajaistoimisto oli harvoin tavannut niin tuottavaa leskeä. »Kaikki parasta lajia», sanoi hra Preemby. »Hänen täytyy saada kaikki, mitä hän voi saada.» Näissä olosuhteissa hautajaistoimiston omistaja, joka oli perheen ystävä tavattuaan sekä herra että rouva Preembyn jokseenkin usein whistipöydässä, laski hintansa hyvin kohtuullisiksi.

»Et voi kuvitellakaan, mitä kaikki tämä merkitsee minulle», sanoi hra Preemby Christina Albertalle hyvin usein. »Se oli puhdas rakkausavioliitto», hän sanoi, »puhdasta romantiikkaa. Hän ei voittanut mitään menemällä naimisiin kanssani. Mutta kumpikaan meistä ei ajatellut epäpuhtaita asioita.» Hän oli hetkisen vaiti taistellen unohtumattomien muistojen kanssa. »Heti kun kohtasimme toisemme», sanoi hän, »tuntui meistä siltä, että niin täytyi käydä.»

»Juoksi pois ja jätti minut», kuului heikkona kuiskauksena Christina
Albertan muistossa.

Näinä surupäivinä oli paljon tekemistä. Christina Alberta teki paraansa auttaakseen, vartioidakseen ja ohjatakseen hra Preembyä, niinkuin hänen äitinsä oli toivonutkin, mutta hän hämmästyi nähdessään isässään eräänlaista, aivan odottamatonta päättäväisyyttä, joka oli nähtävästi tullut hänen olemukseensa muutaman tunnin kuluessa puolison kuoleman jälkeen. Hän oli selvästi päättänyt, että Christinan ja hänen piti päästä irti pesulaitoksesta joko myymällä tai vuokraamalla se, taikka, jollei mitään keinoa ilmestyisi sen käyttämiseksi sillä lailla, polttaa tai räjäyttää se niin pian kuin suinkin. Hän ei ryhtynyt keskusteluunkaan siitä, hän piti sitä vääjäämättömänä välttämättömyytenä. Hän ei osoittanut mitään kiukkua pesulaitosta kohtaan, hän ei arvostellut millään lailla vihamielisesti siellä viettämäänsä elämää, mutta jokainen ajatus ilmaisi kuitenkin hänen äärimmäistä vastenmielisyyttänsä sitä kohtaan. Ja sitten he lähtisivät pois — suoraan pois Woodford Wellsistä, eivätkä milloinkaan palaisi sinne. Christina oli omin päin tullut jokseenkin samoihin johtopäätöksiin, mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa niitä niin tyynen ankarina isällään.

Isä rupesi selvittelemään tulevaisuutta, kun he istuivat aterialla hautajaisiltana:

»Äitisi serkku, Sam Widgery», kertoi hän, »on puhunut kanssani.»

Hän mutusteli hetkisen. Hänen viiksensä liikkuivat ylös ja alas, ja hänen kiinansiniset silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta auringonlaskun punaamiin pilviin. »Hän haluaa ostaa sen.»

»Pesulaitoksenko?»

»Niin, käynnissä olevana liikkeenä. Ja koska hän on läheisin sukulaisemme, niin sanoakseni, annan sen hänelle mieluummin kuin kenellekään muulle. Muutenhan se on yhdentekevää… Toivoisinpa tietäväni, paljonko häneltä pyytäisin siitä. En tahtoisi pyytää liian vähän. Niinpä sanoin, etten halunnut puhua liikeasioista hautajaisissa. Sanoin, että hänen on parempi tulla tänne huomenna. Heidän liikkeensä ei oikein menesty. Se on ikäänkuin hautaantunut Walthamstowniin. Hänen kannattaisi päästä pois ja myydä maa rakennustonteiksi. Hänellä ei ole kovin paljon rahaa… Mutta hän tahtoo tämän liikkeen. Hän todella tahtoo tätä liikettä.»

Hänen siniset silmänsä olivat näkyjennäkijän silmät.

»En tiedä, opetettiinko sinulle siellä korkeakoulussa, kuinka yhtiöitä perustetaan. Olen täysi lapsi sellaisissa asioissa. Hän puhuu osuuksista, hypoteekkilainoista ja sen sellaisista, mutta mitä me haluamme — me haluamme rajoitettua yhtiötä. Ja me tahdomme myöskin tuollaista velkakirjan tapaista, taikka paremminkin etuoikeutettuja osakkeita. Me järjestämme sen niin, että kuta enemmän hän saa irti liikkeestä, sitä enemmän mekin saamme. Muuten yhtiö saattaa vähentää velkakirjamme vakuutta, maksamalla liikaa osinkoa tavallisille osakkaille. Hän haluaa tavallisia osakkeita. Hän ja hänen vaimonsa. En tahdo sanoa, että hän tekisi sellaista tahallaan, mutta hänet saattaa hyvin helposti johdattaa tekemään niin. Häntä täytyy pitää silmällä. Meidän on järjestettävä asiat niin, että jos hän maksaa enemmän omille osakkailleen kuin meille, niin meidän on saatava osuutemme nousemaan. Se on kaikki hyvin vaikeaa ja monimutkaista, Christina Alberta.»

Christina Alberta katseli isäänsä uudella ja syventyvällä kunnioituksella. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan sillä lailla aterioiden aikana, mutta hän ei ennen myöskään ollut turvassa keskeytyksiltä ja oikaisuilta.

»Meidän on pyydettävä asianajajaamme järjestämään se parhaansa mukaan», sanoi hra Preemby.

»Me emme jää kovinkaan niukalle osalle», jatkoi hän ottaen juustoa.

»Meillä on vielä eräitä kiinnityslainoja ja muutamia taloja Backhurst Hillissä. Se on omituista, mutta kuolleella äiti parallasi oli eräänlainen luottamus minun arvostelukykyyni taloihin nähden. Hän antoi minun usein neuvoa itseään. Ja minulla oli aina se tunne, että minä kokosin tällä hommalla jotakin vararahastoon… On hyvin mahdollista, että Sam Widgery ostaa suurimman osan tämän talon kalustoakin. Hänellä on suurempi talo kuin tämä…»

»Mutta minne aiomme asettua asumaan, isä?» keskeytti Christina Alberta.

»En oikein tiedä», sanoi hra Preemby minuutin verran mietittyään.
»Mielessäni on useitakin paikkoja.»

»Lontooseen», sanoi tyttö. »Jos pääsisin takaisin opiskelemaan, ennenkuin on liian myöhäistä!»

»Lontooseen», sanoi isä. »Se on kyllä mahdollista.» Hän epäröi lausumasta seuraavaa ehdotustaan, sillä epäröiminen oli tullut hänelle tavaksi, niin tottunut hän oli siihen, että hänen ehdotuksensa puristettaisiin kokoon kuin paperi ja heitettäisiin pois. »Oletko milloinkaan kuullut täysihoitoloista, Christina Alberta?» kysyi hän epäluonnollisen välinpitämättömästi. »Oletko milloinkaan ajatellut mahdolliseksi, että me asettuisimme asumaan täysihoitolaan?»

»Lontooseenko?»

»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita. Näethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon huonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku kapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa — Taylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme asettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit opiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin lueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja, joita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten puhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut tuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin, harkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan kuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki oli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen tarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia asioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä noissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä ruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä olisi hauska kuunnella!»

»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita», sanoi Christina Alberta.

»Niitä on joka lajia», sanoi hra Preemby.

»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin oluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»

»Eikö sitä joskus sanota Tunbridgeksikin, isä?»

»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä, Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa — ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»

»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta, »ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»

Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi ensimmäiseksi hiljaisuuden.

»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa, olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas… Sitä pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta… Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän, mustanauhaisen huopahatun.»

»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen, isä», sanoi Christina Alberta.

»Käyköhän se surupukuun?»

»Ihan varmasti, isä.»

Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.

»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen hautansahan se ennen kaikkea on.»

Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri — melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus, ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä, etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä väärinkäsitettynä.

Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa, ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge Wellsistä.

Christina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta hilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä valmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän halusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva silloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni maailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän ystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta ja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi filologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä, jotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren paikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja epämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin nuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin kokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa oli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät olevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa kaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka osa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja tiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina Albertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää leukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon enemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki milloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän tuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet muusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta. Ylioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa lukujakin.

Surressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta, rajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen isänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän kuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea tupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä teki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien vuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman myöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa rajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin hän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä oikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin parittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla erillään.

Ja maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema, kaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman isänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta kypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön laitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa mitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin vuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa, kenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat kuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua, heille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä. Hän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta hän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin seurauksista.

Niinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan huomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään eläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla, ja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen seuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä kuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä. Hän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun ajoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen ja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se itää, ja hra Preemby iti.

Äiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta nyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.

Kolmas luku.

LONSDALEN TALLEISSA.

Kanneltuaan kuukauden syvää surua, heitti Christina Alberta syrjään pitkät hameensa ja rupesi jälleen käyttämään lyhempiä, joihin hän oli tottunut. Hän ei ollut toimeton sillä aikaa kuin hänen isänsä kävi neuvotteluja myynnistä hra Sam Widgeryn kanssa, ja hän oli laatinut suunnitelman vastaista elämää varten, joka lupasi onnellisen olon hänelle ja hänen isälleen. Hän myöntyi ajatukseen täysihoitolasta ja suunnitelmaan, että aluksi asetuttaisiin Tunbridge Wellsiin. Hän lakkasi vastustamasta sitä, että hänen isänsä itsepäisesti, mutta rauhallisesti yhä sanoi sitä Tumbridge Wellsiksi; hän käsitti, että tuo Tumbridge kuitenkin oli se paikka, jonne hän joka tapauksessa muuttaisi asumaan. Tuo vähäinen poikkeaminen ehdottomasta tarkkuudesta oli juuri hänen tapansa mukaista elää hiukan syrjässä olemassa olevista asioista.

Mutta hän sai isänsä suostumaan siihen, että kun heidän elämänsä tästä lähin olisi liikkuvaa, ja kun heillä oli joukko kirjoja, myytäväksi kelpaamattomia huonekaluja, joita rva Widgery ei tahtonut ottaa mukaan arviointiin, joukko harvinaisuuksia — esim. kranaatin kappale, jonka hän luuli olevan suuren kamelikurjen munankuorta, Ruusuristin tunnusmerkkejä, egyptiläinen haukkamuumio, jolla oli ennustamisen lahjat — säilytettävänä, niin heillä täytyisi olla pysyvä päämaja Lontoossa, jonne nuo esineet voitaisiin asettaa, ja jonne isä ja hän voisivat palata eri täysihoitoloista ympäri maailman. Tätä suunnitelmaa toteuttaessaan hän tiedusteli ja laati ihmeteltävän ehdotuksen, että he jakaisivat erään huoneuston kahden hänen ystävänsä kanssa, jotka harjoittivat taidetta, kirjallisuutta ja maalauksellista säästäväisyyttä eräällä Chelsean syrjäisellä puistokadulla. Hän tekikin sopimuksen heidän kanssaan. Hän sanoi hra Preembylle tehneensä sen hänen ohjeillensa mukaan, ja jonkun ajan kuluttua Preembystä alkoikin näyttää siltä, että hän todella oli antanut nuo ohjeet, joitten mukaan tytär toimi.

Lonsdalen vanhat tallit aukenevat Lonsdalen tielle, Chelseassa, ja talossa on komea portti, jonka molemmin puolin on suuret tukipylväät ja kaari yläpuolella, jossa on reliefinä Neptunus merihevosineen ja sanat: »Lonsdale Mews.» Sisäpuolella on ennen ollut talleja ja vaunuvajoja, ja jokaisen yläpuolella makuu- ja olohuone, jota myös entisinä rikkaampina aikoina oli käytetty makuuhuoneena, ja kaappikomero ja porraskäytävä ja niin poispäin, ajurin pieni koti (vaimolle ja perheellekin), josta pääsi hienosyntyisten vaunujen ja hevosten luo alas. Mutta tieteen ja keksintöjen edistyminen on hävittänyt hienouden ja vähentänyt ajureitten ja vaunujen lukua maailmassa niin, että Lonsdalen tallit saivat ottaa vastaan uusia asukkaita. Mutta koska ne olivat liian ahtaasti rakennettuja autojen menoa ja tuloa varten, ollakseen aiheuttamatta aika lailla kolauksia likasuojuksille ja radiaattoreille, oli ne sittemmin maalattu, uudistettu miellyttäviksi ja olivat joutuneet taiteen ja älyn kotipaikaksi.

Christina Albertan ystävillä oli hallussaan yksi noita luonteensa muuttaneita ajurinasuntoja, ja koska he olivat riittämättömästi valmistetut maksamaan vuokraa — tuskin oli kysymys ylimyksellisestä vuokrasta — olivat he hyvin iloisia voidessaan toivottaa hra Preembyn ja etenkin Christina Albertan asuintovereikseen. Hra Preembyn piti saada suuri huone alakerrassa, ja sinne hän sai järjestää kirjansa ja liiat huonekalunsa, taide-esineensä ja harvinaiset tavaransa, ja sinne hän sai sohvan, jonka saattoi avata oikeaksi vuoteeksi, kun hän halusi nukkua Lontoossa. Christina Albertan piti saada oma makuuhuoneensa sen takaa, huone, jossa ilmavan koristeelliset, oranssinväriset ja kirkkaan siniset kuviot enemmänkin kuin korvasivat auringonvalon ja puhtaan ilman puutteen. Mutta kun molemmilla ystävättärillä oli kutsut, taikka milloin hra Preemby oli poissa, oli heillä lupa käyttää alakerrankin suurta huonetta, ja vierailujen' aikana joutui Christina Albertan kamari olemaan naisten pukuhuoneena.

Varsinaisille vuokraajille jäi yläkerran huoneiden käyttö, ja mitä keittiöön tuli, oli kaikkea siellä hoidettava yhteisesti. Mitään näistä järjestelyistä ei pantu paperille, ja monet yksityisseikat jätettiin kokonaan avoimiksi vastaisen ratkaisun varalle. »Me saamme olla hölmöinä, jotka maksavat vuokran», sanoi Christina Alberta. Se on yleinen käsitys. »Moni seikka selviää aikaa myöten», sanoi hra Harold Crumb. »Kukapa sen niin varmaan tietää. Ei ole syytä laatia liian ehdottomia määräyksiä.» Ainakin se oli varmaa, että hra Preembyn oli maksettava vuokra.

Hra Harold Crumb oli punatukkainen nuori mies, pörröpäinen, jyrkkäkasvoinen herrasmies, joka oli puettu siniseen overall-pukuun, käytti harmaita tohveleita ja sukkia. Hänellä oli suuret, täplikkäät kädet ja hän harrasti mustaa ja valkoista, jota hra Preemby oli luullut whiskylajiksi, mutta jonka hän huomasikin taidelajiksi. Harold eli yrittämällä myydä piirustuksia lehdille ja pilakuvia viikkolehdille. Hänen puhetapansa oli äänekästä ja hänen äänensä kireä, ja hra Preembystä tuntui, että hra Crumb pikemmin suvaitsi kuin oli mielissään heidän tulostaan. Christina Albertaan nähden hra Crumb näytti olevan vaiteliaan ystävyyden kannalla, ja heidän välillään ei vaihdettu montakaan sanaa. Hän kohotti kättään ja heilutteli sormiaan hänelle — hiukan surumielisesti.

Rva Crumb oli puheliaampi. Hän syleili lämpimästi Christina Albertaa ja vastasi nimeen »Keijukainen». Sitten hän kääntyi hra Preembyn puoleen ja puristi hänen kättään ihan tavallisesti. Hän oli hoikka nuori nainen, jolla oli huolettomasti käherretty, lyhyt, rukiinvärinen tukka, vaalean harmaat silmät ja uneksivat kasvot. Hänkin oli puettu siniseen overalliin, mutta hänellä oli osterinväriset sukat ja tohvelit, ja ehkä muutakin, ja hänen elämäntehtävänsä, sai hra Preemby kuulla, oli kirjojen arvostelu eräille sanomalehdille ja romanttisten juttujen kirjoittaminen rautatiemyymälöiden julkaisuihin. Hänen oikeassa etusormessaan oli tuo lähtemätön mustetahra, joka jää vain vuotavan säiliökynän käyttämisestä. Alakerran huoneessa, joka hra Preembyn piti saada, oli suuri varjostin, jonka rva Crumb oli peittänyt arvostelemiensa kirjojen kirjavilla, valehtelevilla paperikansilla. Tämä hermostutti hra Preembyä sitä enemmän, kun useat kannet olivat selvästi nurinpäin, eikä hän saattanut käsittää, johtuiko se taiteen harrastuksesta, huolimattomuudesta vai jostakin vakavasta henkisestä vajavaisuudesta.

»Meidän täytyy hankkia jotakin syötävää», sanoi hän hra Preembylle, ja sitten heidän piti sopia asioista. Mutta hän puhui niin nopeasti, että lausutun piti kypsyä toistakymmentä sekuntia hra Preembyn aivoissa, ennenkuin hän saattoi käsittää sen.

Sillä välin kääntyi hän jo Christina Albertan puoleen: »Mullon paljo tekemistä», selitti hän. »Kaikkon puhdistettava. Katselkaa silaikaa’pärillenne, kuNolly hakeesyötävää. Ette voi tulla yläkertaan, ennenkuin oonsiivont.»

»Hyvä on», sanoi Christina Alberta ymmärtäen kaiken. Hra Preemby jäi sinne huumautuneena, huulten hiljalleen liikkuessa. »No niin», virkkoi Harold ja otti rahaa mustasta teekannusta ja lähti ulos törmäillen käytävässä oleviin esineisiin, kunnes selvisi lopulta avaraan maailmaan Fayn kadotessa yläkerrokseen.

»Hän on mennyt yläkertaan», selvitteli hra Preemby hitaasti äsken kuulemaansa, »siivoamaan huoneita. Ja mies on mennyt hankkimaan jotakin ruokaa. Tämä on hauska, suuri huone, Christina Alberta — ja aika valoisa.»

»Luulenpa, etten milloinkaan ennen ole ollut tallissa», sanoi hra
Preemby lähestyen erästä miellyttävää piirrosryhmää seinällä.

»Missä, isä?»

»Tallissa. Eli atelierissä… Kyllä kai nämä ovat alkuperäisiä.»

Christina Alberta odotti hiukan huolestuneena, mitä hän lausuisi piirustuksista.

»Näyttävät olevan joitakin hedelmiä ja ihmisten jalkoja ja sen sellaisia», sanoi hra Preemby. »Ihmettelenpä, mitä se tarkoittaa? Kesäilta, sanotaan, ja tämä on Intohimoa yksinäisyydessä. En oikein ymmärrä, mutta otaksun, että se on symboolista, tai sen sellaista.» Hän käänsi pyöreät, siniset silmänsä huoneeseen yleensä. »Minun pitäisi saada harvinaisuuksilleni mahonkinen kaappi ja panna se tuohon seinää vasten. Pitäisin sellaisesta, jossa on lasiovet, että ihmiset voisivat nähdä esineet, ja jos olisi muutama hylly lisää, sopisivat sinne kaikki kirjanikin. Mutta täytyisihän minulla olla vuodekin jossain.»

»Heillä on ylhäällä sohva», sanoi Christina Alberta, »jonka päät voi laskea alas.»

»Sopisikohan se tähän?»

»Taikka ikkunan alle.»

»Ja tietysti vaatteenikin», sanoi hra Preemby. »Toivoisinpa melkein, etten olisi tullut luvanneeksi Sam Widgerylle äitisi vaatekaappia. Se on ruusupuuta. Siinä on paljon tilaa, ja se olisi sopinut mainiosti tuohon seinää vasten. Arkusta tulee jonkunmoinen istuin, jos saan kulmat korjatuiksi. Miltähän tuo varjostin näyttäisi hiukan tuonnempana. Kirjat voisi panna sen taakse. Nämä telineet ja laitokset he kai vievät yläkertaan… Kyllä me tänne järjestystä saamme.»

Christina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan hänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää atelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä makuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli unohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista järjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä, että hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan isä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki hänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.

»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi hra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa, että he olisivat aviopari.»

»Eivät he niin kamalasti naimisissa ole», sanoi Christina Alberta.

»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta enempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos nyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme, Christina Alberta.»

»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoi
Christina Alberta.

»Se ei kuitenkaan ole kovinkaan luultavaa. Saat luottaa Fayhin.»

»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti ja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien piirrosten luo.

»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoi
Christina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»

Kaukaa kuului vastaus: »Halloo!»

»Joko olet valmis?»

»En vielä.»

Christina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää kallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu mitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi poispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö huomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni käsittämään.

Hän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina Albertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään pakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan ennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko paperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi panna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta. Omituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»

Nyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan kysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän Christina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa oli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet oli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä oli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta. Samoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi täysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden, mutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby puhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin olisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä maalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja pukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan verhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain silloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole pyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»

»Koetetaan järjestää», sanoi hra Preemby hiukan vaivautuneena.

»Niin, kyllä me sen jotenkin järjestämme», sanoi rva Crumb.

Mutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi Harold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä sanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä kädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi jokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.

»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä on siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e. tuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein hauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä atelierielämääkin.»

Koko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita valmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut: »Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä», riippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt kuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla katsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena puuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet, jotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby ojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli aikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän hommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä pöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja tuoksutessa.

Sillä välin rva Crumb kattoi siniseksi maalatun pöydän hra Preembyn tulevaan huoneeseen oranssinvärisellä liinalla, lautasilla ja lautasten osilla, keltaisilla savituopeilla, joihin oli jollakin maalaismurteella maalattu jotakin, eräillä veitsillä ja haarukoilla, savituopilla, joka oli täynnä savukkeita, ja ruskeassa maljakossa olevilla auringonkukilla. Tässä pöydässä hra Preemby sitten huomasi istuvansa kasvoiltaan hyvin punakkana ja paistista räiskyneen rasvan tahraamana. Kukaan ei lukenut ruokalukua, ja ateria alkoi.

Yleinen käsitys oli se, että hra Preembyn vuokra-asia oli selvä, vaikka olikin olemassa monta kohtaa, joista hän mielellään olisi halunnut tarkemman selvityksen. Etenkin oli hänestä tärkeää estää, niin hienolla tavalla kuin mahdollista, vaatteittensa ja muitten tavaroittensa yleinen käyttö silloin, kun noita naamiaisia pidettäisiin, mutta hän ei oikein tiennyt, kuinka hän sen ottaisi puheeksi. Ja häntä vaivasi epäilys, eikö hänen flanellisia yöpaitojaan, jos niitä julkisesti näytettäisiin, pidettäisi vanhanaikaisina näitten taiteellisten ihmisten parissa. Mutta keskustelu kierteli niin, että hänen oli vaikea johtaa sitä siihen, mitä hänellä oli sanomista. Hän oli tottunut, etenkin seurassa ollessaan, kirkastamaan kurkkuaan sanomalla »hrrump» ja kohottelemaan viiksiään ylös ja alas, ennenkuin hän alkoi puhua, ja kun hän sitten lopulta oli valmis lausumaan ajatuksensa, olikin joku toinen ehtinyt edelle sanomalla jotakin muuta. Niinpä hän koko aterian aikana ei tullut sanoneeksi muuta kuin silloin tällöin »hrrump».

Molemmat naiset käyttivät puhelahjojaan enimmän. Harold näytti alakuloiselta ja lausui vain silloin tällöin satunnaisen korjauksen tai huomautuksen vaimonsa esityksen johdosta, mutta hän söi enimmän paistia kiusaantuneen näköisenä kuin mies, jolla on hellät hampaat ja joka on tottunut parempaan ruokaan. Kerran hän kysyi hra Preembyltä, pitikö tämä todella hyvästä musiikista, ja kerran, oliko hän nähnyt iberialaista tanssijatarta viime vuonna, mutta kumpikaan näistä kysymyksistä ei johtanut kestävään keskusteluun. »Hrrump, en», sanoi hra Preemby. »En oikein, en erikoisesti», ja toisessa tapauksessa: »En, en nähnyt.»

Rva Crumb puheli laajasti eräistä tehtävistä, joita hän oli saanut sanomalehdiltä, ja kuinka häntä oli pyydetty toimittamaan »Patriotic News» lehden lastenosastoa, ja ottaisiko hän tarjoukset vastaan — hra Preembystä tuntui siltä, että hänen mainitsemansa toimittajat näyttivät olevan aika turmeltunutta joukkiota — mutta enimmältään koski keskustelu suuren ystäväpiirin jäsenten keskuudessa tapahtuvia muutoksia ja järjestelyitä. Aterian jälkeen tarjottiin kahvia, ja alistuvan näköisenä lähti Harold sitten pesemään astioita.

Pesulaitoksessakin oli vielä monta seikkaa, jotka vaativat huomiota, ja poltettuaan pari kolme savuketta päätti hra Preemby: »Meidän on aika lähteä, Christina Alberta.»

»Järjestämme kaikki kuntoon sillä aikaa», sanoi Harold heidän lähtiessään.

Hra Preemby vaipui silloin tällöin mietteisiinsä hänen ja Christina Albertan palatessa junassa Liverpoolkadulta Woodford Wellsiin. »Ei se ole oikein sellaista, mihin minä olen tottunut», sanoi hra Preemby. »Kaikki on niin toisenlaista kuin se tapa, jolla äitisi hoiti asioita… Vähemmän säännöllistä… Tietysti voisin minä pitää vaatteeni lukon takana kirstussanikin.»

»Kyllä te siihen totutte. He ovat hyvin kultaista väkeä. Fay pitää teistä jo tavattomasti», sanoi Christina Alberta.

Mutta ennenkuin Christina Alberta nukkui sinä yönä, tunsi hän omantunnon moitteita. Hän tunsi omantunnon moitteita isänsä asioiden järjestämisen johdosta. Hän epäili, tuntisiko isä todella olonsa mukavaksi ja onnelliseksi tuolla Lonsdalen tallien atelierissä ja kykenisikö hän viettämään elämäänsä tuon ainaisen uteliaisuuden vallassa, jota hän oli suunnitellut niin rauhallisen iloisena — kun hän siinä hyräili itsekseen ja kierteli viiksiään ja sanoi »hrrump», kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.

Tämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra Preembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten kuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein niinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä hänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä oli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.

Hänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia, jota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se johti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään perusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan. Se oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti siitä.

Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana. Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana. Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.

Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä, että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla, sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.

»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut. Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»

Taikka:

»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus. Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»

Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia. Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen, huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»

Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen, suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä. Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta», sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen sovittaaksesi?»

»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»

»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet, ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat, kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia, Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»

»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä. Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen, että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös. Lupaan ja vannon…»

»Hm», sanoi tuomioistuin.

Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään. Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.

Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla, kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan. Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa, joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.

»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.

»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold lämpimän vakuuttavasti.

»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby. »Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»

Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta. Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi viileätä. Koetetaanpa sitä.»

Haukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoi
Fay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.

Harold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella. Hra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan siinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä viattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava vaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja kuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti savukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän savukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä: »Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra Preembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin sama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»

Hra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä tavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»

»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä itsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli kurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:

Hänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä kasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen kokoisilta:

»Joka minuutin jälkeen tulee toinen minuutti, ja sitten, ole varma, vielä toinen. Kuin räystäältä tippuva pisar et halua astua eelleen, mutta ne tahtovat, oi, loppumattomiin, vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan, vaan kuoleman elämän keskeen tuoden, kuoleman siruja kuolemaa kulumalla. Tipu eelleen elossa, kuolema vanha! Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta! Tipu eelleen!

Tuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään nykyaikaisesta runoudesta?»

»En ole tullut huomanneeksi sitä», vastasi hra Preemby jalomielisesti.

»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi hra Crumb pessimistisellä äänellä.

Kun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän kulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla, epätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.

Christina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen ymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi, kuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi ehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan purkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja vetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa vaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»

Hra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien alapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin kovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin äidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että hra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka oli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen velvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä. Kirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne piti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät pitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin. Siellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia pikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat harvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen kuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä niin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa. Siellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo, luultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt Eppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna, jossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja — erikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja ei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn esi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo naamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei osannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä apuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen mielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se olisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.

Christina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan, väheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay kohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko joukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa ihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas alusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai kahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot kahteen kertaan.

Harold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi hra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen kalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen lakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta nankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri musta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.

»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän vaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä se nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai minun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa on musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi paljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»

»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä tapauksessa, että minun on muutettava pois… On ihan paikallaan, että ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin ulkopuolella…»

»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen talon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista. Jonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee. Ja me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään siitä jonkunlainen laitos.»

»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hra
Preemby.

Hän huomasi, että joku silitti lämpimästi hänen hiuksiaan.

»Rakas, pikku isä», sanoi Christina Alberta.

Mutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki jälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen teeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä, hänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota kiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen huumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi päästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja hän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina mennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina Albertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt hän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä. Päällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen tyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli löytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn silmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi meluttomasti: »Mitä ne ovat?»

Christina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku Teddy
Winterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»

»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis puristamaan kättänne.»

»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme kaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole juuri mitään purettavaa enää.»

»Pari kolme luuta vain ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.

Teddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on kivettynyt sarvikuonon luu.»

»Se on hevosen luu ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.

»Suokaa anteeksi! Se on sarvikuonon luu.»

»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja nuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en tiedä, minne sen panisin.»

Hra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja harmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan seurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen ravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan, hyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.

Hra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin ulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle miehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia hra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää ruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei ole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»

« Hopeatukkainen mies nyökkäsi myöntävästi. »Juuri niin», hän sanoi.

Harold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei. Poppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen ruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä, hänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen murekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän panee ravioliinsa, se saa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa kiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat peevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin hienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»

Hra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson malliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin kohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen huomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti häntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat häneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni yhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn katsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän matkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain pitänyt häntä jonakin toisena.

Erikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen pitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti vastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari johtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias, mutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa hapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa kuin uhkaukselta. Chianti.

Harold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa nauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä täyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin ettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin te teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se… vie siitä hengen.»

»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman lujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.

»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle hopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat matoja.»

»Juuri niin, juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.

Harold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat kasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä Yrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli syödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa hänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen käsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas viereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay osoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen, kun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka munaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.

Mutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies olisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria ravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus. Pitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda suurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä kuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi maailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista Tunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista unelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi kykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin asioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös tummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella puolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin lintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin kanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille ihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla kadonneesta Atlantiksesta.

Hän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta. Kotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt häntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin tai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen mannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen unelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä erosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä, mystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa puolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä haluaa, mutta ei saa puhua.

Mistä hän tiesi, että kadonnut manner oli ollut olemassa?

»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen tutkinut sitä vuosikausia.»

»Mitä todistuksia siitä on olemassa?» kysyi huolimaton nuori nainen.

»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia.
Erilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma.
Monta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»

»Minkälaisia ihmisiä siellä oli?» kysyi huolimaton tyttö.

»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump!
Hyvin ihmeellisiä ihmisiä.»

»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori mies suu täynnä.

»Meidän tietomme ovat vain sirpaleita», sanoi hra Preemby, »vain sirpaleita.»

»Kuinka he pukeutuivat?»

»Hrrump. Viittoihin. Valkoisiin viittoihin… hyvin arvokkaasti. Sinistä… taivaansinistä… oikeutta jaettaessa. Plato kertoo siitä paljon meille.»

»Osasivatko he lentää?»

»He ymmärsivät taidon. Sitä ei käytetty.»

»Autoja, ja kaikkea sellaista?»

»Jos he vain halusivat. Siellä oli vähemmän autonajoa, enemmän miettimistä. Me elämme… murrosaikaa. Hrrump.»

»Ja sitten se hävisi tyhjiin», sanoi naapuriatelierin nuori mies.
»Upposi ja niin poispäin. Mikä opetus!»

»Sitä ei olisi pitänyt tapahtua», sanoi hra Preemby synkästi.

Hra Preemby huomasi hämärästi, että epäilijöitäkin oli.

»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikalla
milloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton Christina
Albertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä.
Valtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»

Hra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman näköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin olevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi olevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli aina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys verhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää jotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen uskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin koko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan huvittavan.

Muu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista mennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa. Hra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja epäarvokkaina.

»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme keksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja kiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista erikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»

Hän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä selittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen lisäämiseksi.

Ei ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä vastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle miehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja julistavasti viiksiensä takaa.

»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö itsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»

»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on erinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te täytitte sen! Kiitos.»

Puhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin välillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi yhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen poikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän näki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin käsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten kuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä kädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut heidän välillään.

Hän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä lailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana olisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli jonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän, sait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja eräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina. Seurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla ja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma sattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa sivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.

Kaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra Preembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta sitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen silmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka se todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta hra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli nähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt oikein hyväksyvän sitä.

Pitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä myöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä: »oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»

»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen miehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»

»Juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.

»Puhun siitä hänelle.»

»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi.
Hyvin ymmärtäväinen mies.

Tuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli hakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta, »ja sovimme siitä myöhemmin.»

Poppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla puolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti jaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa, minne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo Chianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko Poppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli vaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle. Ihmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä antaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku saattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava. Jotakin hienotuntoista.

Hra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa kuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin toivonut olleeni lähempänä.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

Rva Crumbissa oli jotakin hyvin viehättävää. Ei niin kauheasti naimisissa, mutta naimisissa kuitenkin.

Hra Preemby arveli, että he menisivät kotiin juodakseen hiukan kahvia, jutellakseen ja sitten vuoteeseen: hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä sinä iltana vielä oli hänen edessään. Hän ei vielä tiennyt mitään siitä, kuinka kauan ihmiset saattavat istua valveilla ja olla vilkkaita vielä pikkutunneillakin tässä uudessa, nuorten ihmisten maailmassa, johon Christina Alberta oli vienyt hänet.

Ja jonkunmoisella kiihkeällä, epäjohdonmukaisella tavalla he saattoivatkin olla vilkkaita tuntikausia. Hra Preemby käsitti vähitellen hämärästi, että rva Crumb oli määrännyt säännöllisesti toistuvan päivän iltahuvituksia varten atelierissä, ja että tämä ilta, jonka hän oli valinnut lopullisesti asettuakseen tänne asumaan, oli juuri sellainen. Uusia ihmisiä tuli huoneeseen. Eräs vieraista oli nähtävästi hiukan pelottava, ja hän saapui melkein heti heidän palattuaan Poppinettilta. Hän oli hyvin lihava ja leveä valkokasvoinen mies, siinä neljänkymmenen korvilla, jokseenkin hengästynyt, silmät hyvin älykkään näköiset leveän otsan alla ja jokseenkin veltto, jörö suu. Hän käyttäytyi sellaisen ihmisen vaistomaisella itsetietoisuudella, joka tietää, että hänet huomataan. Hänen nimensä näytti olleen Paul Lambone, ja hän oli kirjoittanut kaikenlaista. Jokainen kohteli häntä mahdollisimman kohteliaasti. Hän tervehti Christina Albertaa hyvin lämpimästi.

»Mikä nyt on uusin pyrkimys?» sanoi hän pudistaen tytön kättä ikäänkuin olisi mieltynyt siihen ja puhuen niin laajaan henkilöön nähden pienellä äänellä. »Mikä on edistyksen viimeinen askel?»

»Saatte tavata isäni», sanoi Christina Alberta.

»Onko teillä isä? Luulin, että semmoiset pikkuiset kasvavat kuin ruohonkorret — Nietzschen ja Bernard Shawin ja muitten sellaisten maaperästä.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

Hra Lambone kääntyi häneen päin. »Mikä mitättömyys tuollainen tytär onkaan», sanoi hän kumartaen hiukan Christina Albertaa kohden, »paraskin heistä.»

Hra Preemby vastasi Woodford Wellsin vanhempien malliin: »Hän on hyvä tytär minua kohtaan, herra.»

»Niin, mutta eivät ne pojille riitä.»

»Teillä on kai poikia, herra?»

»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne toteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa, ja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen nuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen älykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan lörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»

Samassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi tervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: — itsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa tukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli puettu Watteaun tyyliin.

Keskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten taustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä, kirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen seurue», sanoi hän.

»Niin minäkin luulin.»

»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja joukko tavaroitani on vielä purkamatta.»

Hopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein», sanoi hän ääneen.

Jokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa puheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen puheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän emännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio kiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli punatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli selästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta »hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista, hopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut keksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.

Fay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä tai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi hra Preemby.

Keskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi kuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli hra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta, mutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra Lambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta kulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».

Sitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri ostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti Haroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet juuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi heistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli pitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka välttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.

Soitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi, mutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi tahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria pyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra Preemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen äkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi lainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen ääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli kyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby näki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.

»Hrrump», sanoi hän ja siveli viiksiään ja katseli hopeatukkaista miestä.

He olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat muutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina. Jostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina Alberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet lanteilla.

Jokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi. Alussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni Christina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti, pitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet permantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui pitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy katselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja sitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä toista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä korvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen taputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen ohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.

Sitten gramofoni korisi kuolemaansa, ja tanssi oli päättynyt.

Hra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen, mutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.

Kaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa toistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta juhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.

Naapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat jäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä. Löydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä musiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä. Nuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin nopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään soiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.

Sitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta. Heistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen ja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä oli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja kulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita, jotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä, jossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat kahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren kansan on mentävä levolle.»

Oli ainakin selvää, ettei Londsdalen tallit nro 8 ainakaan tekisi sitä.

Olutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita. Paljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia, ja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky olivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää tanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä suorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold. Tämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti. Keskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita hän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.

Väsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen mielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin kadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat filosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä. Korkeita ajatuksia.

Hän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä, ällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.

»Jaau», sanoi hän vieressään istuvalle Paul Lambonelle.

»Asutteko täällä?» kysyi hra Lambone.

»Tulin juuri tänään. Christina Alberta on järjestänyt niin.»

»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä silmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi hetkeksi.

»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa ihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»

Hän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön alulle.»

Hra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman lauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.

»Ei», sanoi Christina Alberta painokkaasti.

»Eikö vähääkään?» kysyi Teddy.

»En kaipaa sellaista», vastasi tyttö.

»Kaipaatpa kuitenkin.»

»Mene hiiteen.»

»Ei siinä mitään vaaraa ole.»

»En tule. On liian myöhäistä.»

»Odotan kuitenkin.»

»Odota vain.»

»Pikku Chrissy, epäröijä. Teen kaikkeni miellyttääkseni sinua.»

Kello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen esimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.

»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole, hra Preemby.»

»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika pitkä päivä.»

Christina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään.
»Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.

»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen vuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli niin että leuat olivat mennä sijoiltaan.

»Yötä», sanoi Fay myös haukotellen.

»Mennään nukkumaan», sanoi Harold. »Näkemiin, hra Preemby.»

Haukotus tarttui Haroldiinkin. Kuinka kummannäköiseksi hän tuli.

»Hyvää y-öötä.»

»Hy-yvää y-öötä.»

Ovi sulkeutui heidän takanaan.

Hänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian myöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä ei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.

Hän sanoi kuin ohimennen: »Pidän paljon tuosta valkotukkaisesta herrasta.»

»Niinkö?» sanoi Christina Alberta muissa ajatuksissa.

»Hän on älykäs. Hän otti suuresti osaa kadonneen Atlantiksen kohtaloon.»

»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä, mies parka.»

»Ohoh!» sanoi hra Preemby.

»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen siihen, mikä hänen mieltään painoi.

»Onhan se hiukan rappeutunutta», sanoi hra Preemby.

»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin katselemaan paikkoja.»

»Huomenna», sanoi hra Preemby.

»Ei huomenna.»

»Miksi ei?»

»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma huomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei todellisuudessa merkitse paljoakaan.»

»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hra
Preemby.

»Miksi ei?» virkkoi Christina Alberta kuin itsekseen ja epäröi.

Hän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.

»Mennäänkö huomenna?»

»Ei… mennään… En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi.
Tärkeää, tavallaan… No, mennään sentään huomenna, isä.»

Hän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja maalauksia.

»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.

»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»

Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi taivas, kuinka hän oli väsynyt!

»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina
Alberta.»

»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»

Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki — kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli kolme!»

Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja korvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä. Hän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä häntä.

»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette aina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»

Hän oli mennyt.

Jonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman ajatuksen vallassa.

Atelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä, ja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä oli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja savukkeen tuhkaa.

Tämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella hyvin erilaista.

Mutta se oli kokemusta.

Hra Preemby sai itsensä pakoitetuksi riisuutumaan.

Flanellisia yöpaitoja ei vielä ollut otettu esiin.

Aamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla, mentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin puoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn kanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti Tumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti Etelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä kertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia yleensä. Se oli alustavaa tutustumista.

Museoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuin
British Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.

Christina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä ja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.

Hän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain käynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti yhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman hellä isäänsä kohtaan.

Harold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin että heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla mielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli löytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta Atlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.

Neljäs luku.

TÄYSIHOITOLA PETUNIA.

Monella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja vertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko maanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se olisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi, että se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja aukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän kuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin päässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina kohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta tuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole mitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten suojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä sen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta. Rikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin yleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut suojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä. Siinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana, ilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen, pahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy- ja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin kuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja jotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille, että Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava totuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni kevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja Christina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet hakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.

He ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille, josta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut kauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada yleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa kaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä järjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo ja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian täysihoitolaan.

Oppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja. »Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On tehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa yläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa huvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään jokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi varakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen läpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»

»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan», sanoi Christina Alberta.

»Luulen, että vaistoni on tuonut minut suoraan tänne», sanoi hra
Preemby.

Täysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie johtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen mahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka muut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin kukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin arvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen, kultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan »hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin, hyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili hra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin alustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily Rewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka oli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne syrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni, punaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen hienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä ja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat hiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra Preemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»

Selityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina Alberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan olemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa, että se oli talleissa.

Nti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin sovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama huone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily Rewster.

»Se on samantekevää, kun vain saa ikkunan auki», sanoi Christina
Alberta.

Huoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin tyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos tarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali erikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa ja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen ja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia suuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen, jotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin vieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa. Pianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa kiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen ja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala kirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa komeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi naista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi nti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »herrat tupakoivat».

»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin paljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt on vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän aamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi täällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi tiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He aikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja niinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He pysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä puoteja.»

Hän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme ryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme välitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»

»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen», jatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan itseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset juttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät toisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja yhdessä. Hyvin miellyttävää.»

Christina Alberta teki oleellisen kysymyksen.

»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja ihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi eläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet virkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»

Christina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen »eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.

»Tumbridge Wells on aina houkutellut minua», sanoi hra Preemby.

»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä. »Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen majesteettinsa armollisesta käskystä.»

»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui itsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»

»Siin’ on nimeä koko suun täydeltä», sanoi Christina Alberta.

»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily lauhkeasti.

Täysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin hänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan vaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen luokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva pieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja tulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.

Junassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja laati suunnitelmiaan.

»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen tallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin lasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon mukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut kaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia kallioita.»

»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja mennä katsomaan niitä iltapäivällä.»

»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on ihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu, että on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä rauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina Alberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä sinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista — Christina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se häiritsee minua…»

Christina Alberta mietti. »Mitä toivot löytäväsi noista kallioista?»

Hra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle. »Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan kadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on säilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka tietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin. Suunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British Museumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta…»

Hän myhäili hetken hyvillään.

»Otan muistikirjan mukaani», sanoi hän, »ja erivärisiä kyniä.»

Hän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta kolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.

»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja taiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista ajatella, että sinä joutuisit rappiolle.»

»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin rappiolle?» kysyi Christina Alberta.

»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby. »Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi, Christina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun ystäväsi… aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut sellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»

Christina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut tuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä. Minun laitani on ihan hyvin.»

Hra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän virkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian tuttavallinen.»

»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian tunkeilevainen.»

»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet välittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.

Mutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen yksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko loppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.

Isä näytti unohtaneen hänet.

Mutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian tunkeilevaksi.

Kaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin kohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan lisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan todistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut isänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge Wellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot onnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella tapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon vapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan mielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin ympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun siemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon, mutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi harkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä myöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan pälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon kiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä kaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells näyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme sellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja tyydyttävämpi olotila.

Hän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä tapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena päivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä mielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti tavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana. Hän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän pettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan niitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti luonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa, että Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä Yukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli silminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi suorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän, kaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä kuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään koristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»

Christina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin tavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän huomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän mielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä jonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat häntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.

»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän ensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi itsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli. »Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»

»Odotin… jotakin itselleni. Jotakin merkityksellistä.»

»Sinulleko?»

»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut siinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt… en tiedä, minne kääntyä.»

»Mutta mitä merkitsevää odotit?»

»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut merkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin atelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja salaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin kaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso sen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja nyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin. Hyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti. Jossakin täytyy olla avain.»

»Mutta sellaistahan me kaikki tunnemme, isä», huudahti Christina
Alberta.

»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby heiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää, ravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja ja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se olisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta niiden perään … aterioitten välissä…»

Kukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että tällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?

»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos en ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu tarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta kuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei elämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas äitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump, mutta niin se oli.»

Christina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja he kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he taas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät kiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.

Hra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla suruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon itseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä täysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset. Olo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa päivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren rannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia tarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja kiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka leiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat rakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja huolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he huoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja, ja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin rannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt kaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa vietettiin.

He tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan tavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty muunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi, omituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen takana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien parvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät mitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli yhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää. Aterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa verhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit pöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki hän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn katsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan haarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi hän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja lähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.

Hra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti Margaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat paikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia vieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby sanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat kaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen, nähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He kiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada ikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille asukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin arvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies sanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat olivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä »myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä, joita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja hinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa messuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti seurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan, saattaa olla liian makeaa», selitti herra.

»Olisiko se liian makeaa?»

»Entä Pommard, kultaseni?»

»Miksikäs ei Pommardia, myyräseni?»

»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on hyvää tai huonoa.»

»Aivan yhtä mahdollista.»

Pullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja peukalo valitun viinin kohdalla.

Kasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli nähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat huomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia, molemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin kasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja terävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui herra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra Preembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se herra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan näköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi kuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.

»Taas tomaattikeittoa», sanoi hän.

»Tomaattikeitto on tavallisesti hyvää», sanoi hänen vaimonsa.

»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä en pidä tomaattikeitosta.»

Pöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat sisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen rouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta, kaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi, ja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli tervehdyksiään joka puolelle.

»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta herralta.

»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen paksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»

»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset vastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»

»Niin maalauksellinen», sanoi silmälasipäinen.

»Niin avoin ja miellyttävä seutu», sanoi silmälasiton.

»Näittekö merta?»

»Oi, oikein hyvin», sanoi silmälasipäinen.

»Niin kaukana, kaukana», sanoi silmälasiton.

»Aivan kuin taivas olisi ollut terästä», sanoi silmälasipäinen.

»Näköpiiri oli aivan kuin hopeinen juova», sanoi silmälasiton.

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni», sanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie tärisytti tavattomasti.»

»Tie tärisytti minuakin tavattomasti», sanoi keltanuttuinen rouva.

»Minun täytyy päästää hiukan ilmaa pois huomenaamulla.»

»Se olisi hyvä.»

»Teen sen huomenaamuna. En tahtoisi vaivautua enää tänään.»

»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken hyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»

Hiljaisuus ja innokasta työtä veitsillä ja haarukoilla.

»Porruck ei ole kirjoittanut mitään siitä», sanoi metsämajuri.

»Hänellä on luultavasti paljon tekemistä», sanoi hänen vaimonsa.

Hiljaisuus.

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

Christina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka antaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei kyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai vaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän olisi ponnistellut jotakin vastaan.

Kalan jälkeen saatiin lammasta.

»Luulin, että tuo Sittingbournen tie olisi kamala», sanoi autoileva herra.

»Sehän olikin kamala», sanoi hänen vaimonsa,

Christina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle aamulla.»

Veitset ja haarukat vaikenivat. Kaikki kuuntelivat.

»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi Christina
Alberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»

»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin lupaava. Hrrump.»

Hän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean tehtävän.

Veitset ja haarukat alkoivat taas toimintansa.

»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä se johtuu dillikastikkeesta.»

»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta saadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.

»Vuodenaika on myöhäinen herneille», vastasi tytärpuoli.

Molemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva Bone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa. Saaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby huomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt häntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle ruokahalua.

»Sinun täytyy varoa, ettet lihoisi, isä», sanoi Christina Alberta.

Inhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut omenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa. Lihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin seurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni», sanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»

Solbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria, vilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä. Päivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden pienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin. Burman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään paksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei näyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin niveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä pisti esiin korsi…

Christina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan kahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi, tällaistako on elämä!» sanoi hän.

»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka ritisi aikalailla.

Christina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti savukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä halutti huutaa.

Lihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina Albertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti Emily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä. Hän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa savukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina Alberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä jaloilleen.

»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä jotakin.»

Entisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen keskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät ajatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen henki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja nyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset seuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta, peleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut yhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä oli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut itselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten, kuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja neulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut pöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin monimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä toisella sohvista, Timesin numeron takana, ja hänen tyttärensä istui pöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista. Satunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja ja menneet ulos.

Kukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta. He seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi hra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja jätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.

»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen. Mennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä, jos sinua huvittaisi selailla niitä.»

Christina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hra
Preemby poistui ryiskellen.

Hän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja näyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuvia Sketchistä ja Tatlerista. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli välinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä Burmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat. Sedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on…»

»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä…»

»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa… paljoa arempi kuin minkään naisen…»

»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.

»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita siellä valmistettiin…»

Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla runsaita yksityisseikkoja.

Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia, he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan…

Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla: isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta — sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä, kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä, vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?

»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.

Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä, mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä, koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella: whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen, harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa viikon kuluessa.

»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.

»Padat ovat ihan hassuja tänään», sanoi silmälasipäinen nti Solbé.

»Minun juoksee oikein hyvin», sanoi poskipartaisen herran tytär.

»Osaako tyttärenne miss Milliganin pasianssin?» kysyi nuorempi Solbén sisaruksista.

»Ei muuta kuin kahdeksan kahdeksikkoa», vastasi hilpeä rouva, »Miss
Milligan on liian vaikea hänelle.»

»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä, minne se vie.»

»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä saan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat niinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä edellisessä yhtään ässää.»

Christina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän yritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan verran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren hiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet vihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi rva Bone puhettaan.

»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän. »He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on meneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran käsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän sinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä lintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita ja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu — sitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En todellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin englantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan päässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn lintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran, tarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin itse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan koettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos hän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa, kadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi aina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei tahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes takaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät pyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen kiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on minun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’

»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota mellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi omaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin selkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet suurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa englanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili, mutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen pitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla, jota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin hänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan…»

Hän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli kokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.

»… nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen vuotta.»

Mieltenkuohua.

»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä», sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»

Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra, joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan, ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen, mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty, mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen, tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku ruumiinsa läpi.

»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia, ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot, tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset, pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää ne piiloon.

Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi. Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi, ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat, joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee, ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin, kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään! Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät oli siitetty!

Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi: »Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä, ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä, hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!

Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä edessä olevia kuvia.

Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa, puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?

Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan, että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa, ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää, vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.

Hän oli rakastanut… Se oli ollut kummallista…

Nuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan, mahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen…

Christina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni ulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni alakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.

»Jätän paraan osan jutuista taakseni», tuumi Christina Alberta.

Hän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän ja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta onnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.

»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia temppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»

»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että kaiverrukset, joista puhuitte? … Jotakin korkeaa symbolismia?»

Molemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä tarkkaavaisena ja kuuntelevana.

»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle tuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista siivottomuutta. Vaikea keskustella siitä… Nuori nainen on lähellä … Hrrump.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä, rakkaani? Me juttelemme, juttelemme… jokseenkin teknillisistä asioista.»

»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui hetkeksi hänen tuolinsa selustalle.

»Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.

Miettivää hiljaisuutta.

»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka minulle», virkkoi hra Preemby.

»Toivon, että niin on, pikku isä. Hyvää yötä.»

Olemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan ensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden hiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti olevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta äärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua mitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön mahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti poskipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna Bathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat saaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä, jota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta», sanoi hän, »Burman jälkeen.»

Päivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset vieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina Albertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä, voisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia. »Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja auttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta viiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun jälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä, tuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina Albertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.

Tämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen noudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta kuin ryiskeli koko aterian ajan.

Päivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista kuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti luvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret Rewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti Emily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu. Hra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen mahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista ja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen ajattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti protestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut oikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua Bathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin yksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta. Hän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä ja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa. Hän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja tuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He olivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville, että he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä minulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna yhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»

Salongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista.
Poskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa»
Christina Albertalle.

»Hyvää iltaa», vastasi Christina Alberta.

»Olette ollut kävelemässä tänään?»

»Kyllä, olimme Kilpikonnakalliolla, Korkealla ja Eridgen puistossa.»

»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti taas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä tarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.

Ei taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä kertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli kirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta luki ne kaikki.

Mennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin ratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun täytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»

Hra Preemby ei vastustellut sen enempää.

Kolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet olivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän pääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen kuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman näköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku voiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri Tunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa, luultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme päivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi korjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan, mutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut rahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa, ja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa Cambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa. Nämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin yksipuolisen keskustelun kuluessa.

Alusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta cambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton, hänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen sijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan hra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen elämässään.

Kun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta, tuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen keskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään mahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?

»Täällä on koko joukko hauskoja kävelyteitä», sanoi hra Preemby.

»Käveleminen ei ole kovinkaan hauskaa yksinään», sanoi nuori mies.

»Mutta huomioiden tekeminen on aina iloa», sanoi hra Preemby.

»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies.
»Onko täällä museota?»

Sitä ei hra Preemby tiennyt.

»Joka kaupungissa pitäisi olla museo.»

Kahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti salonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt puoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan poskipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa. Christina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti hän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun »Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren cambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.

»Aika ikävää täällä», sanoi hän.

»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen ohitseen.

»Ei paljoa tekemistä, vai mitä?»

»Tänään ei ole mikään juhlailta.»

»Olen kiikissä.»

»Saattepa sietää sen.»

»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi nuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.

»Valitan», sanoi Christina Alberta ja kääntyi mennäkseen.

»Ettehän pahastunut?» kysyi nuori cambridgeläinen.

»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka olisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä kuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»

Ja nuori cambridgeläinen ymmärsi, että hänet oli hyljätty.

Christina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa mitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja huomenna hän olisi Lontoossa.

Mitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisi
Rousseauhon.

Hän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta erikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon tytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle…

Kolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja kun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma vaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä, ja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta, joka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen yksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta olisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta uteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut sellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt ajatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge Wellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan sinne.

»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle on ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista, ja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan koko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä tiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun kanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta luultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä sinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella uskomattomina.»

»Tietoja?» virkkoi Christina Alberta lukien uudelleen kirjeen.
»Tietoja?»

Hän lähti Tunbridge Wellsiin sinä iltana.

Viides luku.

SUOMUT PUTOAVAT HRA PREEMBYN SILMISTÄ.

»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»

He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat, siniset ja kaukaiset.

Christina Alberta odotti jatkoa.

»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia… on vaikea selittää. Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit, että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä… aina avomielinen. Ei mitään dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»

»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»

»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»

Kuinka se alkoi?»

Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla tavallani.»

Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.

»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen. On kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu paljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen taipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo pettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi minun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän, että juuri minä panin koko asian alulle.

»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui kuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista herraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu. Luonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat molemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria naisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme yhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan kylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on silmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin mielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla pakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan, että eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista tehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi tässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä määrättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi, että toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että jollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan pakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi, painaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin selittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin kuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan, että sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli ennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti…»

»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä, ennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»

»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin epäilevä henkilö.»

»Oliko nuori cambridgelainen läsnä väitellessänne?»

»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko hänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä katsomaan.»

Hra Preemby yskähti ja aloitti uuden osaston kertomuksessaan.

»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin tupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin salonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli lentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan pasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa, jolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla ihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat saada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti Solbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos haluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla. Hra Hockleby luki juuri lehteään — Timesiä, muistaakseni, mutta se saattoi olla Morning Postkin — mutta hän laski sen alemmas kuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia hullutuksia, hra Preemby?’

»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui, päättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä uskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin naimisiin.’

»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin joku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli jonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä vastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella koettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’

»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet tuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista kirjallisuuttakin.»

»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä hiukan epäilevän näköisenä.

»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta, korkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon lukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti Hockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen epäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra Hockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli ainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä hän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan pöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun sammuttelimme valoja…»

»Mutta miksi te sen teitte, isä?»

»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin suosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki meille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne nuori herra Charles Fenton ja kysyi… Mitä hän nyt kysyikään? Hän käytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on tekeillä?’»

»Hänkö oli se nuori moottoripyöräilijä?»

»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme, ja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään psyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja näytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen. ’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’ Nyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta tulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa, ettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei hän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö, ja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan merkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat kuin kellään meistä.

»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot ja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan olevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen ihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää hänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja mutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa, mitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä pysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti. 'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta kolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan pöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä permannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien permantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien käsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta, todella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin kaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi jokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti häntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta hämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään. Kiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’

»Pyysin häntä koettamaan vielä kerran.

»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se osoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä rupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen tuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta liiaksi matkaa Kanaalin yli.’

»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita jatkamaan.

»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan epäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla aiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan aihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä pöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.

»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet minuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja sitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé lensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani. Oli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn pitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika kovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä auttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla, hysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.

»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin sähkövirta.’

»Hän puhui aivan vilpittömästi.

»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli rva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin avioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta sitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää, että joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti päästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja selvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli käytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto läpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se koputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa merkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja jossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin poispäin.

»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme, haluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin kuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A B C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa, että hypähdin.»

»Ja mitä te saitte tavatuksi, isä?»

»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: — Sargon, ja sitten: kuningasten kuningas. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki Sargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä? Kyllä. Kuka keskusteli kanssamme? Oujah. Kuka oli Oujah? Taikuri. Oli hyvin hidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin pitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän haukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin nääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin hyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli hän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me koetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet kuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen tapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten menimme kaikki nukkumaan.»

»Tietysti hra Fenton kolkutti», sanoi Christina Alberta.

»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia kuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»

Syntyi hiljaisuus.

»Jatkakaa tarinaanne», sanoi Christina Alberta.

»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut, oli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän vastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa olivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja Raamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä. Tällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen: Herää, Sargon! Nouse, taikka olet iäksi kaatunut!

»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin ilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä vakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’ On. Tiesin, että hän olisi. 'Onko hän joku tästä seurasta?’ On. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen hra Hocklebyä. Hyvin äänekäs ei. 'Minäkö?’ Niin.

»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä, ikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.

»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi hän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen on syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin, ja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita kretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin kummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni siitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu ryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä tuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi hyvin paljoa.»

»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi ja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset silmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia valtakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja hänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen kertomuksensa pysymään yhtenäisenä.

»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani omalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän tunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti tilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko sitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin tuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte puhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi: 'Transsi.’

»'Mitä transsi on?’ sanoi hra Fenton samassa tilassa. 'Mitä on transsi?’

»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä. Sivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä vaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän alkoi mutista.

»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’, sellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin palvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän jälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun se kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu moottoripyörä.’

»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän suuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia kirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.

»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan omituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen tavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä. Hän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.

»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah välttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle tietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt. Samalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne hän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby kirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi, 'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää sitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä sinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja paljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan hakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat hakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet häilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä taas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule minua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa esinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»

»Oletko varma, että sanat kuuluivat juuri niin, isä?»

»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä aivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»

»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka sitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen välistä, ja hän on voinut nähdä sen.»

»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä pohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi tiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi kertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni nimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita, vaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui katkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan tyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar näytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin maailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja. Ja sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä. Mutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta. Kysykää erämaiden raunioilta.’»

»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi ollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»

»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin… Ja minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren hellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden elämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin vaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että tietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon äkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva Hockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra Jumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’

»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan näännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.

»Kysyimme, siihenkö hänen tiedonantonsa päättyi.

»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut ilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei ole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut? Toivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei pidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’

»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä, jolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten ilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista kuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin harvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä sukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan kävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja luonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti todella väsyneeltä.»

»Eikö hän yhtäkkiä ruvennut nauramaan?» kysyi Christina Alberta.

»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan siitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen pyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran mukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut. Hän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes tahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että hra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettää Occult Reviewiin, tuli hänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi tällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen perheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F. Cambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan erilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta minua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»

»Meillä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin suostua.»

»Ja siinäkö on koko sinun saamasi ilmestys, isä?»

»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa yhä enemmän ja enemmän.»

»Muistaa?»

»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori hra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka riippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on revennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä paikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella voi tulla…

»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut, että olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin mielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku muu. Olen aina ollut joku muu.»

»Mutta kuka luulet sitten olevasi, isä?»

»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö kaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja, eeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia asioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten kuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia Britannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta vuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne kertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti Samarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli juutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia. Ja myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi, mutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani on tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku muukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on Sargon. Hän on palannut minun muodossani.»

»Mutta, isä, uskotko todella tuohon kaikkeen?»

»Uskonko!… Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset, oli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu. Nyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä hyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein epäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu nyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt, ja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin vuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin pieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin kauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja muilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin olevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä, sisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon Solbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia… ja varmasti nuorempia… paljon nuorempia… ja puettuina lämpimän ilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan… istui vieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla värjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa istui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra Hocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama pieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä viitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki muistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti siltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan olivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään pronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat alhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi ruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet pakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja ne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri samaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä kyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja jokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita kuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan kastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran rannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen: 'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»

»Mutta tuohan on unta, isä.»

»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä nähnyt mitään?»

»Sellaista sattuu.»

»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni etelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä ja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa pääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja tiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa järjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet unia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja järjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan ennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot, jotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta voin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut eilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä, että olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni, jälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin, minulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»

Hän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui paikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.

Tyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville hänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.

»Ja siinäkö oli saamanne ilmoitus, isä?» kysyi hän vihdoin.

»Sinun tulee tuntea minut», sanoi hra Preemby, »palvella ja auttaa minua.»

(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka pitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)

»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän äkillisesti. »Oletteko kertonut?»

Hän käänsi juhlalliset kasvonsa hiukan enemmän tyttöä kohti.

»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja varovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole hetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin sivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon. On oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.

»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi, jos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm olivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on kapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä tapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan…

»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma jostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi. On totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet minua kertomaan enemmän unistani… hekin sanovat niitä uniksi. Mutta heidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut hyvin pidättyväinen.»

»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on ajateltava arvokkuuttasi.»

»Minun on tietysti ajateltava arvokkuuttani. Kuitenkin…»

Hän teki taas kädellään uuden suurenmoisen liikkeen.

»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin sitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä olen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka ja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia, välikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi ei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma on nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on hajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt ole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani Sumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.

»Mutta mitä voit tehdä, isä?»

Rakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä, ei mitään kiirettä.»

»Ei», sanoi Christina Alberta.

Syntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun.
Nuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»

»En, jatka vain.»

»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin ollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää olevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla. Hyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa ei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa, että hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja erikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä luonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi, kuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta, joitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»

»Oletko sanonut hänelle sen?»

»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava hyvin hienotunteinen.»

Taas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas niin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»

Christina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian täysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat ja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän näytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja ikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty matto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut samanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen askeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka hartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.

He tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo paikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn kasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan. »Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina Albertalle katsoen häntä silmiin.

»On hauskaa olla taas täällä», sanoi Christina Alberta.

Kuudes luku.

CHRISTINA ALBERTA KYSYY NEUVOA VIISAALTA MIEHELTÄ.

Christina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein vuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen kirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta piti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen kanssaan ollessaan.

Paul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia kirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan viisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva viisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä ja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen vuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta hänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat menestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä ja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia, vieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul Lambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen tuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan henkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja halukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he hairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille, mikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja etenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.

Mutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on omistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja neuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen tekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea tätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen silmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa näyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen yleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä. Hän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi tuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli ihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa aina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi vaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän oli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan omaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne hänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen maine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä julkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus johtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa, jonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän paikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin oli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana vaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä hänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän sai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin, koska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden viekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona Kentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun oli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi hän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein vieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.

Paul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin rajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä, kuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee maailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän varpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku alitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti tunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta. Hän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen, että tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli, että varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli itseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka kerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli viettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen mättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa, kuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa riidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon, Julius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut samanlaiset sankarilliset työmyyrät.

Hän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö hommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi jalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön intoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän oli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri, astetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että tytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän nimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen nykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti säälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten yhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa, astua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.

Christina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän käsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli tuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja ajatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli. Tyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen silmänsä usein pyöristyivät.

Ja Lambone oli viisas kaikin puolin häneen nähden, pelottavan viisas.

Oli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän, saisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi Lambone, »olen ihan yksin teen aikaan».

Hän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori nainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»

Hän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle divanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui spriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole sitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa jossakin… Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita… ihan liian topakoita yleensä… Toivon, ettei se ole mitään vakavaa… Hänkin on aika poikaa puolestaan.»

Christina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta kuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.

»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne.
»Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»

»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita minulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa silmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»

Christina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja tuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun minä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä suhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta, jotakin toisenlaista.»

Hän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen teetarjottimen ääreen.

»Tunnette isäni», sanoi hän kädet lanteilla.

»En milloinkaan ole nähnyt lapsestaan niin eroavaa isää.»

»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut käyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään järkensä.»

Hra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista järkeä, jossa olisi menettämistä?»

»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä joutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se ei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän on hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä ja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. En tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei ole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette ajatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen vanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen ainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne oikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan. Ja toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat… ei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»

»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia palvelusta.»

»Tunnetteko, kuka hän on?»

Hän oli suora: »Näkeehän sen.»

»Jos te tunnette hänet…» Tyttö ei puhunut loppuun.

»Tunnen hyvin vähän tuota nuorta miestä», sanoi Lambone.

»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä. »Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö vavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti paraikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut kiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa hänelle… Siinä se, mitä rakastajalta saa…»

»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti pahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta rakastajalta.»

»Häneltä kuitenkin.»

»Ja sinä tulit pois?»

»Niin, kuinkas muuten?»

»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin luulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»

»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista kiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää merkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on mennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»

»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän, etten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä. Ja ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä. Ei, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet saanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu, äläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun luokseni, hyvin iloinen… Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli pieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui… mitä roskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin miellyttävää roskaa… Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani hänestä, kunnes olet saanut teetä.»

Kun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut hiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt kaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.

»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti todella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin», sanoi Christina Alberta, »katsokaas…» hän vaikeni.

Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.

»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista, jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista. Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa. Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista. Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia lapsenpäiväisiä unelmia.»

»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen — naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai useamman kerran.»

»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän — aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö, ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä, taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin. En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä, Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»

»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»

»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo, että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»

»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»

»Pelkään sitä.»

»Jo piankin?»

»Se juuri huolettaa minua.»

»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista ihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin. Meidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin irtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki ihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta. Siellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja hän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan tuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»

»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa eräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan… Mutta jatka…»

»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän kummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset, jotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua millä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä. Siellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin hakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän oli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska hän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin ja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen sijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa tapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista hänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin vaikeaa, näettehän.»

»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin sellaista?»

»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia tekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»

»Ja hän on nyt Lontoossa?»

»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra, ja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän sanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän kuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja asettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin sellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on kirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain presidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan häntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä postiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»

»Jokseenkin niin kuin Muhametin kirjeet maailman valtiaille», sanoi
Lambone.

»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki hyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’. En luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta ajatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»

»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli edestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet syvällä taskuissa.

»Sanoppa, huomaako hänessä ulkonaisesti mitään omituista?»

»Ei vähääkään.»

»Onko hän huolimaton puvussaan?»

»Siisti niinkuin aina.»

»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko hän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»

»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa pysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»

»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös kuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin muuta siihen suuntaan?»

»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi suuri, mahdoton ajatus.»

»Eikö hän tuhlaa rahaa, tai jotain muuta sellaista?»

»Ei ollenkaan. Hän on aina ollut varovainen raha-asioissa.»

»Ja on edelleenkin?»

»On kyllä.»

»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole järjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos joku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta syytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että vähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden kuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan käyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla hulluutta, mutta ei enää. Ei.»

»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena… Katsokaas, vasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän isästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi viedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille, jotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi mielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi. Tuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä ja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»

»Arvaan sen», sanoi Lambone. »Vihaa.»

»Niin», vastasi tyttö. »Vihaa.»

Hän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen näyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen hyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän vastuunalaisuuden yhdistelmältä.

»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko ne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä, kuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain pilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä. Mutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt sitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän kulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden levätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat hänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»

»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone. »Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi. Mutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo luonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat hoitajat… kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä tuossa työssä… liikaa kelle hyvänsä… En tiedä, minkälaisia hullut ovat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät kiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen nähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko, että isäsi olisi hullu.»

»En minäkään. Mutta sekään ei saata pelastaa häntä.»

»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin haaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä tapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»

»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin… jokseenkin sellaiseksi kuin hän oli.»

»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua hänelle…»

»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut jonkun verran Freudia… ja hiukan Jungia.»

»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä aamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi saada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten… onko teillä yhtään rahaa?»

»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa. Tähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä maksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»

»Mutta saattaa käydä toisinkin.»

»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai kuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki mennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»

»Ei», sanoi Lambone.

Muutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin pitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa tuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli sanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen hänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa olisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti häntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin tyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies saattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja kirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä oli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle päin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla kankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen suuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin, miettiviin silmiinsä.

»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on asia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja joutua ikävyyksiin.»

»Pelkään sitä.»

»Niin juuri. Onko hän turvassa siellä, minne hänet jätit.»

»Siellä on eräs henkilö hänen kanssaan.»

»Joka ei anna mitään tapahtua?»

»Niin.»

»Siihen asti on kaikki hyvin.»

»Mutta mitä minun on tehtävä?»

»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin mitään.

»No?» virkkoi tyttö.

»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti.
Niin. Minun pitäisi tavata hänet.»

»Tulkaa siis häntä tapaamaan.»

»Tahtoisin tulla häntä tapaamaan. Nyt juuri.»

»Tulkaa siis.»

Hän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä en?» kysyi hän.

»No niin.»

»Ja sitten… ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä. Teemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat siitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä parempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi parempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme täysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»

Hän tunsi rauhoittuvansa suuresti.

Hän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi nyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa ja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa. Niin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»

»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin ylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan. »Olen valmis», sanoi hän.

»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen minuuttia.

Ajuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä tulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme suunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»

»En usko hänen epäilevän sellaisia.»

Mutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay Crumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta, hänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä kuin tavallisesti.

»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä, surkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»

»Mennyt?»

»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos yksinään.»

»Mutta Fay, sinähän lupasit!»

»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle, että palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes takaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän. 'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’ En tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En olisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka puvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt muista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa viisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut ulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin huomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin sinne katsomaan… Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän palaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»

Fayn vakaumus siitä, että hän ei koskaan palaisi, oli liiankin selvä.

»Olen tehnyt kaikkeni», sanoi hän.

Christina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein täyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»

Lambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui yksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena yöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti. »Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»

»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.

»Tunnen luissani, ettei hän palaa moniin aikoihin», sanoi Lambone.

»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi Christina
Alberta.

»Joitakin hassutuksia», sanoi Lambone.

»Mitä hyvänsä», sanoi Christina Alberta.

»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä. Luuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka, jonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä hakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»

»Mutta haluatteko te tulla hakemaan häntä?»

»Olen palveluksessasi.»

»Se ei kuulunut sopimukseen.»

»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että minun täytyy tulla mukaan.»

Christina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa viisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin palatsiin ja pyytää audienssia… Ei, niin hän ei asiaa ajattele: — tarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin innoissaan tänä aamuna. Ja sitten… pelkään, että he pidättävät hänet ja tutkivat hänen mielentilaansa.»

»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään Buckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti hitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»

He saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla ajavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen tosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit tottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät Victorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin edustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen. »Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai odottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta. »Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin nopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona… Ajattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»

Lambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava ilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen tallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut kutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä huomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän miehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä tuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin monet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea hänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella Christina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin näkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän tunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen, hän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri, hieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren näköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi leikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä kovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät on vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.

»Luulenpa, että meidän täytyy kysyä joltakin», sanoi tyttö.

»Keneltä?»

»No, joltakin vartioista.»

»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita pojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen patsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä sanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En sietäisi sitä, että…»

»Mutta mitä meidän on tehtävä?»

»Ei mitään hätiköityä.»

»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla puolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on kaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies tuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»

Lambone ei liikahtanutkaan. »Mutta jos hän ei olekaan ollut täällä?»

»Tiedän, että hän on ollut.»

»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi meidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin suuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi olla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään päättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen portin luona.»

Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja venytetty.

»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät. Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa. Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän. 'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan, että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista, minkälainen… mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä. Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»

»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.

»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’ Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä. 'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä, joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä, poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’ Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»

Lambone kyseli vielä.

»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä
Trafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»

Oli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.

»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»

Hän kiitti poliisia.

»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti ratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä hänet.»

»Mutta mistä?»

»Siinäpä se mutka juuri onkin.»

Hän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan rinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan, kuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall Mallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan hetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas lokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit ja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta, iltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin korkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta. Oli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua, ja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta leveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan auringon loisteessa.

»Arvelen hänen menneen tähän suuntaan», sanoi Lambone.

Christina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan.
»Sitä minäkin luulen.»

Leveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon pienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja sieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja kauemmaksi siniseen hämärään.

»Mitä hän nyt mahtanee hommata?»

»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan.»

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan.

»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja surullinen ajatus täytti hänen mielensä.

Mutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.

Hän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä vaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu pois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan hassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän halusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi Christina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta seurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin hän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta sillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti häntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja palaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan ja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen klubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä odottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.

Sitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi tehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli tytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi melkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä silmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä. Näyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä kokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti keltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi enää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti, pääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan aiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen elämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli toimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin, että tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen mielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti näkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka oli kohdannut häntä.

Hän teki päätöksensä.

»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa.
»Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»

»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään ohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»

»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea Thamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin. Voimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme olemaan ruoan tarpeessa… Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta hommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta. Hänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En luule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on — katselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla paikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta joukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa alkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä kohti — länteenpäin.»

»Riittääkö teiltä aikaa siihen?»

»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli pitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On mielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata hänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta… Tiedättekö, luulenpa melkein, että me löydämme hänet.»

Tyttö seisoi paikallaan muutaman hetken.

»Teette kamalan kiltisti, kun tulette mukaan», sanoi hän.

»Tulen yhdellä ehdolla… että et kävele liian kovaa. Emme ole milloinkaan kävelleet paljon yhdessä, Christina Alberta, mutta tunnen sinut kylliksi tietääkseni, että sinä kävelet kamalan kovaa.»

Jokainen tuntee Neptunuksen kahvilan Piccadilly Circuksen luona ja sinne kokoontuvan sekalaisen seurakunnan. Siellä näette taiteilijoita ja maalareita, jotka tuskin ovat taiteilijoita, runoilijoita ja pelkkiä kynäilijöitä, taiteilijain malleja ja lääkkeitten vastustajia, filosofian ja lääketieteen ylioppilaita, jotka eivät ole sen parempia kuin heidän täytyy olla, kirjapainoväkeä ja reippaita asianajajia, bolshevikeja ja valkoisia pakolaisia, amerikkalaisia turisteja, jotka tulevat tekemään pilaa ja joutuvat itse sen uhreiksi, eksyneitä ylioppilaita Kaukaisesta Idästä ja juutalaisia, juutalaisia ja juutalaistyttöjä. Ja sinne tuli puolen kymmenen seudussa väsyneen näköinen mies, jota seurasi viehättävä nuori neiti, lyhythameinen, leikkotukkainen, joka piteli suurta ja komeaa nenäänsä ylpeästi pystyssä. He tunkeutuivat eteenpäin pöytien keskitse tupakansavun täyttämän ilman läpi hakien sopivaa paikkaa. Sekavasta, huumaavasta hälystä tuli esiin mies, jolla oli punainen tukka, käänsi heitä kohden pitkähköt kasvonsa ja kysyi äänekkäästi kuiskaten: »Oletteko löytäneet hänet?»

»Emme jälkeäkään», vastasi Paul Lambone.

Fay Crumbin kasvot kurkistivat pöydän äärestä tupakkapilven keskeltä.

»Emme mekään. Mekin olemme hakeneet.»

»Yhtä hyvin täältä kuin muualtakin», sanoi paksu mies. »Mistä te olette hakeneet?»

»Täältä», sanoi Harold, »ja näiltä seuduin. Tämä näytti sopivalta kohtauspaikalta.»

»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme kävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on kieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun piti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun tähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina Alberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa eikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee hyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja voileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»

Hän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan puhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi Christina Alberta Faylta.

»Puoli yhdeksältä. Ei merkkiäkään hänestä.»

»Oletteko olleet kaukana?» kysyi Harold Lambonelta.

»Kaukana!» vastasi Lambone ja oli jonkun aikaa kykenemätön liikkumaan.

Hänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta pientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain eteenpäin — poliisin luota poliisin luo… Christina Alberta on hyvin päättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa hänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi kertoa vielä…»

Harold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On täysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti itselleen uuden hatun.»

»Tietysti hänen on täytynyt hankkia hattu», sanoi Fay.

»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä jotakin niin järkevää.»

»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoi
Christina Alberta.

»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan tervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»

»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi Christina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme häntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas, paljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta miehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti juuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta kalaa katukauppiaalta.»

»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet yksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää. »Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat meidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui hyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi. Ihmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin epämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen, samanniminen.’»

»Mutta mitä hän sanoi?»

»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin ihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei meidät Portland Roadin asemalle.»

Shampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää», sanoi tarjoilija koetellen pulloa.

»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen voileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni täytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»

Christina Alberta joi hiukan ja söi koneellisesti.

»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold. »Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun menevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon täytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin maanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin jollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään kulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä kadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn tietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»

»Mutta hän on saattanut tällä aikaa palata atelieriin», sanoi Fay.

Paul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi kolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi näistä virvokkeista.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki lankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä tapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt siitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa siisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään koko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein koneellisesti… Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun hänellä oli hattu päässä.»

»Minä olisin tuntenut hänet», väitti Christina Alberta.

»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä verkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen kantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään jokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta, liikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä — mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin, minne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili heikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa asioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen ajatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin hengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se on aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti, kadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra, vielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä. Kulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei ollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta eikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii keskemmälle katua…»

»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta terävästi.

»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja pienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa. Korkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä voimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan Trafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää kutsua noudattaen… Käsitättekö menetelmäni?»

Hän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen kadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä surkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä, pisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän monivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen yli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä. Hänen maailmansa! Kuinka se on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa hänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me istumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä, Harold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen oluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa hyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa, silloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme mennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen. Mikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista meistä…»

Christina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa sairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton mennessään katujen yli.»

Paul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin tekosyytä saadakseen jäädä istumaan.

»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat sairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos paraikaa… kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika…»

Teddy Winterton ilmaantui tunkeutuen itsepäisesti istumassa pysyvän ihmisjoukon läpi. Hän oli suunnannut silmänsä Christina Albertaan.

»Halloo!» virkkoi Lambone tervehtien ei liian ystävällisesti, ja silmäsi Christina Albertaan ja taas äsken tulleeseen.

Teddy taisteli saadakseen vapaan tuolin, jolle eräs nainen oli pannut hylkeennahkaisen takkinsa, ja sieppasi sen pyytäen tuhannesti anteeksi takin omistajattarelta ja tuuppasi sen pöydän päähän Haroldin ja Fayn väliin, jotka sulkivat häneltä tien Christina Albertan luo. »Säälikää yksinäistä miestä», sanoi hän hupaisesti ja koetti katsoa Christina Albertaa silmiin.

»Saatte lasin shampanjaa», sanoi Lambone hiukan pakollisesti lausuen vieraan tervetulleeksi.

»Mitä kuuluu, Christina Alberta?» sanoi Teddy koettaen pakottaa hänet kiinnittämään huomiota itseensä.

Christina kääntyi Fayn puoleen. »Haluatko lähteä pois minun kanssani nyt?» kysyi hän. »Takaisin atelieriin. Minun täytyy nyt soittaa sairashuoneisiin, että se tulisi tehdyksi.»

Fay katsahti häneen hiukan ällistyneesti. »Se on vakavaa», sanoivat Christina Albertan silmät, ja Fay nousi paikaltaan ponnistellen saadakseen takin ylleen. Christina Alberta ei ollut riisunut päällystakkiaan ja oli valmis. »Kuule, Christina Alberta», sanoi Teddy, »haluaisin puhua sanan kanssasi.»

»Mennään, Fay», sanoi Christina Alberta tuupaten hiukan ystävätärtään takaapäin ikäänkuin ei olisi kuullut Teddyn puhetta.

Teddy seurasi heitä Piccadillyn kivitykselle. »Vain sana», sanoi hän. Fay aikoi vetäytyä hiukan syrjempään, mutta Christina Alberta ei sallinut sen tapahtua.

»En tarvitse sanaakaan», sanoi hän.

»Mutta tahtoisin auttaa sinua.»

»Olisit voinut auttaa minua. Nyt se on liian myöhäistä. En tahdo enää milloinkaan nähdä sinua.»

»Anna minun edes yrittää.»

»Olet saanut yrittää, ja olet tehnyt parhaasi.»

»Voithan edes säilyttää kaiken ulkonaisesti entisellään», sanoi Teddy.

»Minä välitän viisi ulkonaisista seikoista!» sanoi Christina Alberta.
»Mennään, Fay.»

Hän tarttui ystävättärensä käsivarteen.

Teddy jätettiin siihen tuijottamaan. Hän epäröi ja palasi sitten kahvilaan Crumbin ja Lambonen luo.

Molemmat nuoret naiset jatkoivat vaieten matkaansa.

»Onko jotakin tapahtunut?» kysäisi Fay.

»Kaikki on lopussa», sanoi Christina Alberta. »Mahtaako meillä olla mahdollisuuden varjoakaan tavata isä atelierissä?»

He jatkoivat tietään Chelseahen puhumatta sen enempää. Fay ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Christina Albertaa väsyneenä.

Kun Fay avasi oven, syöksyi Christina Alberta huoneeseen hänen ohitseen. »Isä!» huusi hän pimeään eteiseen. »Isä!»

Fay sytytti tulen. »Ei», sanoi Christina Alberta. »Tietysti hän ei ole täällä. Hän on mennyt. Fay! Mitä minun pitää tehdä?»

Fayn siniset silmät pyöristyivät. Christina Alberta, tuo urhoollinen, tuo nykyaikainen, itki.

»Kysytään sairaaloista», sanoi Fay koettaen parhaansa ollakseen reipas ja hilpeä.