TOINEN KIRJA

MAAILMA HYLKÄÄ SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN.

Ensimmäinen luku.

TUNTEMATTOMANA.

Hra Preemby on kadonnut Christina Albertan elämästä. Joksikin aikaa täytyy hänen kadota melkein yhtä täydellisesti tästä kertomuksestakin. Hra Preemby häipyy pois. Meidän on nyt kerrottava toisesta ja suuremmasta henkilöstä, joka on lainannut hänen ulkonaisen olemuksensa, Sargon ensimmäisestä, loistavasta, kaikkien kuninkaitten kuninkaasta, maan perijästä.

On epäilemättä hyvin ihmeellistä ja suurenmoista huomata, että sen sijaan, että on ollut jokseenkin hämärä, pesulaitoksen omistajattaren leski, jolla ei ole mitään erikoisempaa tarkoitusta tässä maailmassa, yhtäkkiä onkin koko maailman herra, mutta se on samalla omantunnontarkasta, oikeutta harrastavasta miehestä perin häiritsevä ja painava huomio. Ja on luonnollista, että siinä ensiksi täytyy olla jotakin mieltä hiukan hälyyttävää, tuossa suuressa ja säteilevässä ajatuksessa. Se oli aate, joka toi mukanaan vapautuksen ja laajentumisen tunteen. Tarkoituksista, jotka vielä olivat epäselvät, oli häntä pidetty kuin häkissä olevaa eläintä tuossa rajoitetussa ja syrjäytetyssä Preembyn elämässä. Hänen mielikuvituksensa oli kapinoinut sen päättyväisyyttä vastaan, joku syvä vaisto oli ilmaissut hänelle, että elämä oli vain harhakuva. Uneksimisen hetkinä, ja joskus valvomisen ja nukkumisen välillä, oli hän nähnyt viittauksia valosta ja suunnasta todellisuuden toiselta puolelta. Ja nyt äkkiä, ikäänkuin portti olisi avattu, ikäänkuin verhot olisi vedetty syrjään, tulvi tuo valo häikäisevänä häntä vastaan. Hänen elämänsä ei enää ollut mikään yksityinen elämä, joka alkaa, loppuu ja menee ohi kuin tyhjänpäiväinen sävel. Hänen olemassaolonsa oli kuin rihma, joka kiilsi ja hävisi ja palasi taas olemisen äärettömässä työpajassa, se olikin kudottu jotakin tarkoitusta varten. Muinaisuudessa hän oli ollut Porg Klebin kaupungissa, ja hän oli ollut Sargon ja Belzasar. Moni muukin hän oli ollut, mutta nuo muistot nukkuivat vielä unhotuksen mustien vesien alla. Mutta Sargonin muisto loisti kirkkaana. Palannut oli hänen Sargon-minuutensa eikä mikään muu hänen minuuksistaan. Jostakin vielä hämärästä syystä tuo voima, joka ohjasi häntä, tahtoi häntä vielä kerran tulemaan Sargoniksi tässä nykypäivien surkeassa maailmassa. Sargon oli aloittanut elämänsä nöyrästi, hyljättynä pikkulapsena, mutta oli noussut luomaan uudelleen, hallitsemaan ja laajentamaan mahtavampaa valtakuntaa kuin maailma oli milloinkaan ennen nähnyt. Sargon oli osoittanut eräitä ominaisuuksia (hrrump) ja näitten ominaisuuksien takia tuo voima oli taas kutsunut häntä.

Koko sarja muistoja aukeni hänen sielussaan. Merkillisen vakuuttavasti ne muistuttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa, muistoja noilta kaukaisilta ajoilta Sumeriassa, jossa voima oli nostanut hänet korkealle. Ne olivat niin kirkkaita ja miellyttäviä, että ne jo alkoivat työntää hänen muistelmansa Sheringhamista ja Woodford Wellsistä taustalle, tehden hänen Preemby-minänsä varjomaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt paljon noista viime kokemuksistaan, ei milloinkaan palauttanut niitä mieleensä mielihyvällä. Mutta hänen äsken palanneisiin muistoihinsa kannatti kyllä pysähtyä. Niitten joukossa oli kuvia hänen aikaisimmasta elämästään, jolloin hän oli vain löytölapsi, salaperäinen, edeltäjänsä hovissa löydetty lapsi. (Tämän edeltäjän nimeä hän ei vieläkään kyennyt muistamaan.) Nuori Sargon oli sievä, sinisilmäinen nuorukainen, mikä oli hyvin harvinaista Sumeriassa syntyneille, ja hänet oli löydetty liukumassa virtaa alas pienessä, heikossa, kaisloista ja piestä tehdyssä veneessä, ja maan hallitsija oli korjannut hänet ja ottanut hänet lapsekseen. Jo poikana hänet huomattiin poikkeuksellisen viisaaksi, kykeneväksi tekemään kaikkea, mitä muut ihmiset eivät voineet tehdä: hänellä oli hallitsijan henki. Hän ei suinkaan ollut hyvin kaunis, hyvin tietorikas tai voimakas. Monet hänen ympärillään voittivat hänet näissä vähäisemmissä asioissa — tietorikkaudessa ja muistin suuruudessa erikoisesti voitti hänet Prewm, suurvisiirin poika — mutta hänellä oli oikea, kuninkaallinen viisaus ennen heitä kaikkia.

»Oikea, kuninkaallinen viisaus», sanoi hra Preemby-Sargon ääneen
ja törmäsi kovasti pitkään, mustaan herraan, joka kiiruhti St
Jamesin puistosta St Jamesin palatsia kohti. »Valitan!» huusi hra
Preemby-Sargon.

»Minun vikani», sanoi pitkä, musta mies. »Myöhästynyt kohtauksesta», ja jatkoi matkaansa.

Omituista. Missä oli hra Preemby — eli Sargon — ennen nähnyt nuo kasvot? Olikohan… jokin yhdisti ne hämärästi Sheringhamiin ja auringon paistamaan hiekkaan. Mutta sitten nousi Sumeria ylimmäksi, ja pitkästä, mustasta miehestä tuli erämaaheimon päällikkö, hiekka-aavikon keskellä elävän erämaaheimon.

Veden rikkoutunut pinta tuli taas tyyneksi, ja tuo poika-aika Sumeriassa sai jälleen peilimäisen kirkkautensa. Missä olimmekaan? Jo noina aikaisina aikoina olivat miehet huomanneet nuorukaisen ikäänsä vakavammaksi. Hän oli välttänyt poikien leikkejä. Koko ikänsä hän oli välttänyt poikien leikkejä. Hän ei pelannut cricketiä Sheringhamissakaan. Vaatimattomasti, mutta pontevasti tuo nuorukainen oli kohottanut äänensä neuvostohuoneessa ja hänen sanansa huomattiin viisaudeksi. Vanhat miehet olivat ihmetellen istuneet hänen ympärillään. »Hänessä on totuus», sanoivat he muinaisella sumerialaisella tavallaan. Totuuden sanoja. Häntä sanottiin myös nuoreksi tiennäyttäjäksi.

Ennenkuin Sargon oli täyttänyt viittätoista, oli vanha, lapseton hallitsija, jota viholliset ahdistivat ja vehkeilijät kiusasivat, huomannut hänet. »Tuo poika pelastaa valtakunnan.» Sitten kun hän oli vasta muutaman päivän yli kahdeksantoista, oli hänelle annettu tehtäväksi sotaretken johto pohjoisten heimojen rauhoittamiseksi ja heidän liittoutumisensa estämiseksi pohjoisrajan takana olevan vihollisen kanssa. Hän teki enemmän kuin häntä oli käsketty tekemään. Hän retkeili vuoriston läpi niitten takaisille tasangoille, taisteli pohjoisten vihollisten kanssa, löi ja tuhosi heidät ankarasti. Silloin käsittivät kaikki, että hänestä piti tulla Sumerian uusi herra ja hallitsija, vanhan käskijänsä seuraaja. Kaikki hyväksyivät sen vilpittömästi, paitsi Prewm taitava (jota jo silloin koristivat komeat, tuuheat poskiparrat), sillä hän ilmaisi hyväksymisensä kateus silmissään. Ja sitten tuli hallitusvaihdoksen päivä, ja haaremin avaus, kauniita päiviä. Sitten kuninkaallisen prinsessan, hänen ainoan lapsensa syntymä, ja suuri sotaretki etelän erämaihin. Ja sitten lisää sotaretkiä, ja suurta lainsäädäntöä, viisaitten, yhä viisaampien lakien, ja riemuaan osoittavia ihmisjoukkoja, kiitollisia ihmisiä ja onnellisia kyliä. Elämä tuli onnelliseksi kaikkialla. Prewm vehkeili ja kapinoi ja hänet tuomittiin ajan yksinkertaisten menetelmien mukaan. Se oli valitettava välttämättömyys, asia, jossa ei kannata viipyä. Rajat laajenivat ja suuri rauha vahvistui: Venäjä, Euroopan Turkki, Persia, Intia, muinainen Egypti, Somalinmaa ja niin poispäin valloitettiin ja tehtiin onnellisiksi. Amerikka ja Australia ja Atlantiksen jäännökset, sillä se ei vielä siihen aikaan ollut kokonaan uponnut, löydettiin. Ne unohdettiin taas myöhemmin, mutta ne löydettiin todella silloin ja maksoivat veroa. Kansainliitto perustettiin.

Koko maailma kertoi Sargonin hyvyydestä ja eli kultaisia päiviä. Sillä Sargon hallitsi sydämessään piilevän oikeuden valon mukaan. Hän teki temppeliuhrit lempeämmiksi ja toi jonkunlaista protestantismia uskomuksiin ja menoihin. Kansa teki hänestä ylistyslauluja. Ohikulkevat naiset ja miehet juoksivat hänen jäljessään saadakseen suudella hänen kättään. Eikä hän kieltäytynyt olemasta kansansa seurassa. Tämä luottavaisuus oli hänen turmansa. Tuli murhaaja tikareineen, musta murhaaja, hullu, ulkomaalainen…

Ihmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen kuoltuaan.

Hra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas esti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi näppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä, ahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli vielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi tarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen paluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä, maailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan mitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei ollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin johtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.

Nyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja suuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle suojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän katseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja Whitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili. Raitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen Northumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan, ja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja oikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei vielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä jyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla, aukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta toiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta kitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli käynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut erikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet jakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita. Välittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja lapsia leikkien ja kirkuen…

Tämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä katsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli hän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja ja hallitsija.

Ja hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman epäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.

Mutta kuinka oli tuo tehtävä pantava alulle?

Siinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen oli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja National Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja maailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella holhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan tältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan välittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä tehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä erehdyksiä.

Niin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut erehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi voinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet mestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne olisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen, »panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»

Nyt ei enää saisi tapahtua sellaista hätäilyä.

Ei. Hänen tuli mieluummin odottaa ohjeita ylhäältä.

Voiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet tuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa lähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi hänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen, joka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen. Hänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat kierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä välin?… Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä perille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset tarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa kenenkään tietämättä… kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa tarkoituksessa…

»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia kohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä lompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla miehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin pankkitili.»

Hän tunnusteli rintataskuaan. Lompakko oli yhä siellä.

Maksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista, mutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen edustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.

Strandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän ikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli epämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan, joka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.

Hän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava tehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä. Hän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän taas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa myyjälle — eikä tehnyt sitä.

Nyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan erikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai kirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu, jonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi ostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei ainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin selvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä saattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä silmissä oli nyt jotakin salaperäistä.

Hän jatkoi tietään itää kohti, Aldwychiin päin, ja poikkesi sitten Kingswaylle katsellen milloin myymäläin ikkunoita, milloin ihmisten kasvoja.

Tänään hän oli Tuntematon. Tuskin yksikään ihminen katsahti toistamiseen häneen. Mutta pian saapuisi paljastus, ja silloin koko tuo huolettomana puuhaileva joukko magnetisoituisi hänen astuessaan ohi, tervehtisi, kuiskailisi ja ihailisi. Ja hänen oli oltava valmis heitä varten, valmis siitä lähtien johtamaan heidän kohtaloltaan. Ei kävisi päinsä olla neuvoton, jäädä kokoamaan ajatuksiaan ja kirkastaa kurkkuaan, »hrrump».

Hänen hartioillaan lepäsi pelottava vastuu! Mutta hän ei pudistaisi sitä pois. Millä sanoilla hän aloittaisikaan puheensa heille, kun ilmestyksen hetki saapuisi? Ensiksi: »Olkoon rauha!» Parempia sanoja ei kukaan voisi kuvitellakaan. Hän mutisi itsekseen: »Rauha eikä sota kansojen keskuudessa. Rauha eikä sota yksityisten kesken. Rauha kaduilla — työpajoissa, kaupoissa. Rauha! Rakkaus ja rauha. Minä, Sargon loistava, käsken niin. Minä, Sargon, olen palannut monien vuosisatojen jälkeen tuodakseni rauhan koko maailmalle.»

Häntä veti puoleensa erään myymälän ikkuna. Se oli karttakauppa, ja siinä oli selvästi näytteillä Euroopan kartta Versaillesin rauhan jälkeen: kaksi shillinkiä, kuusi penseä. Hän jäi katselemaan sitä. Kaikki tuo olisi taas muutettava. Se oli juuri osa hänen tehtävästänsä. Sitten hän katseli mitä muuta ikkunassa oli. Euroopan kartan takana riippui koko maailman seinäkartta. Sellaista maailman karttaa hän saattaisi tarvita. Ei voi hallita maailmaa ilman karttaa. Taikka sitten unohtuu laajoja maanosia. Olisiko pallokartta parempi? Seinäkartan saattoi nähdä kerrallaan, ja sitäpaitsi sitä oli parempi liikutella. Sitäpaitsi ei kaupassa näyttänyt olevan pallokarttoja, eikä hän tiennyt, mistä sellaisen saisi ostaa. Hän meni sisään, osti maailman kartan ja ilmaantui taas kadulle lyhyen hetken kuluttua kainalossaan neljän jalan pituinen käärö. Hän kantoi myöskin kekseliästä, pahvista tehtyä tähtikarttaa, joka oli sattunut hänen silmiinsä hänen seisoessaan myymäpöydän edessä. Se tuntui hänestä tarpeelliselta astrologisia tehtäviä varten.

Hän alkoi hämärästi ajatella vastaista asuinpaikkaansa. Minne hän oli menossa?

Hän haki itselleen asuntoa, hän haki itseasiassa yksinäistä erakkomajaa. Hän oli karannut kuninkaallisen prinsessan parista, joka myös oli tullut takaisin — jokseenkin tarpeettomasti, arveli hän — tähän nykyaikaiseen maailmaan, koska hänelle oli välttämätöntä olla jonkun aikaa ihan yksin. Hänen oli vietettävä muutama päivä tai viikko henkisissä taisteluissa, mietiskelyssä ja sielullisissa puhdistuspyrkimyksissä, ennenkuin hänen ilmestymisensä tapahtuisi. Tytärkään ei saisi palvella häntä sinä aikana. Hän oli altis, mutta oli pahasti tiellä. Prinsessa ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Hänen huomautuksensa ja kysymyksensä olivat yleensä häiriötä aiheuttavia ja joskus suorastaan kiusallisia. Oli hyvinkin luultavaa, että muodonvaihdosta ei tapahtuisi hänen läsnäollessaan. Ja sitäpaitsi kaikkien suurten profeettojen ja ihmeellisten paluiden tarinoissa oli aina ollut tuo korpeen pakenemisen ja itsetutkimuksen alkuvaihe. Buddha, Muhamed, kaikki ne olivat aloittaneet sillä tavalla. Ehkäpä hänenkin täytyisi paastota. Ehkäpä paastoaminen olisi välttämätöntä. Ehkäpä hänenkin luokseen tulisi taivaallinen sanansaattaja.

Hän olisi halunnut tietää enemmän paastoamisen tekniikasta. Täytyisikö muitta mutkitta lakata syömästä, vai oliko noudatettava joitakin seremonioita ja varovaisuustoimenpiteitä? Mutta siitä myöhemmin. Ensiksi hänen tuli löytää rauhallinen huone, salainen kätkö lopullista valmistautumista varten.

Sillä hetkellä hän huomasi olevansa Bloomburyn harmaassa puistikossa, ja jokaisessa talossa, joitten ohi hän kulki, oli ikkunassa miellyttävä paperipalanen ilmoittamassa: »huoneistoja, yösijaa, aamiaista». Täällä oli myös »yksityishotelleja», vieläpä tavallinen »täysihoitolakin», niin, tänne hänen epäilemättä pitäisi jäädä. Yksinkertainen huone näitten vilpittömien ihmisten luona, yksinkertainen, yksinkertaisesti kalustettu huone.

Mutta vaikka koko Bloombury, sen talojen alakerrosten ikkunoissa olevista tummanvihreistä ja hopeisista korteista päättäen, tarjosi suojaa ja turvaa kodittomille ja vieraille, ei maailman uusi herra kuitenkaan nähnyt niinkään helpoksi löytää yksinkertaista huonetta omiksi tarpeikseen. Sillä jo enemmän kuin tunnin oli hän käynyt harmaasta talosta toiseen, kolkuttanut, seisonut kynnyksellä, astunut ikuisella vahakankaalla verhottuihin eteisiin, pyytänyt nähdä vuokrattavaa huonetta, tarkastanut sitä, kysynyt hintaa ja — se kävi yhä paremmin selville — herättänyt epäluuloja. Ihmiset tuijottelivat hänen karttakääröään ja taivaskarttaansa ja näyttivät inhoavan niitä syvästi. Hän ei ollut odottanut, että häneltä niin jörösti vaadittaisiin tietoja. Hänen hämärä salaperäisyytensä työnnettiin syrjään ja hän huomasi, että hänen oli vaikea selittää asioitaan. He halusivat tietää, mitä tointa hän harjoitti ja milloin hän tahtoisi muuttaa asumaan. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis siihen, että hän muitta mutkitta saisi heti paikalla huoneen haltuunsa. He odottivat, että hän lähtisi hakemaan tavaroitaan. Hänen luottamustaan vähensi se, ettei hänen takanaan ollut mitään tavaroita. Kaikki nämä ihmiset, huomasi hän yhä selvemmin, odottivat, että hän näyttäisi tavaransa, ja saattoivat kiukustua, jos hän ei tehnyt niin. Valmis maksu etukäteen, käsitti hän, ei näyttänyt riittävän heille.

Hän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä näitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja pitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet häntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja vähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä. Useimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat ulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan, useimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa oli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat olivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli kupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan jotakin puolustautuvaa.

Ja huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin ihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta siveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti kuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista rehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari, hylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine, savitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta nämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä valoa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen nuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja näitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset. Sähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten niitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun lasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä huonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia, kiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia sohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti makuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille ripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine mezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista taikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten tympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen koristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä, kultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta näyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille. Tavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty lautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven yläpuolelle.

Hyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä kiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena ja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella. Hänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely siitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko hänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä, oli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin kaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on loppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai korjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen. Ilmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja kuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit näyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.

»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä, huoneita näyttävältä naiselta.

Hän ei tullut huomanneeksi kysymyksensä julmuutta, ennenkuin se oli tehty.

»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi murtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli sairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin tyydyttävää… hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan. Hän oli minun oikein hyvä ystäväni.»

Sargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka paljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa. Ajattelen, ja ilmoitan teille sitten.»

Hän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta saattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on liikaa… Tarjotkaa te, herra.»

Hänen huolen kalventamista silmistään puhui epätoivo.

»Minun täytyy miettiä sitä», sanoi Sargon ja oli taas ulkona.

Mikä saattoi ihmiset noin likaisiksi, surullisiksi ja murtuneiksi? Varmasti ei Sumeriassa milloinkaan ollut sellaisia olentoja. Se oli saatava muuttumaan, kaikki tuo oli muutettava, kun kuningasten kuningas saapuisi.

Kun hämärä sitten alkoi tummentua, löysi Sargon juuri sen rauhallisen huoneen, jota hän tarvitsi. Se ilmaisi itsensä toivorikkaasti ei tuolla tavallisella painetulla kortilla, vaan käsin kirjoitetulla, jossa oli luettavana »Huone vuokrattavana», ikkunassa, jossa ei ollut pellavaverhoja, vaan punertavat uutimet, jotka pikemminkin ympäröivät kuin kätkivät avaran näköisen valkoisen huoneen, missä hupaisesti paloi roihuava valkea. Siellä oli pari maalausta — oikeita värimaalauksia — riippumassa valkoisella seinällä. Sargon kohotti jokseenkin väsyneesti kolkutinta ja lisäsi sen vaikutusta soittamalla sähkökelloa.

Ei tullut välitöntä vastausta, ja hän kolkutti vielä kerran, ennenkuin ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui hoikka nuori mies, joka piti hartioillaan pikku tyttöä. Tyttönen katseli Sargonia totisesti hyvin tummilla, harmaansinisillä silmillään.

»Kaikki näyttävät menneen ulos», sanoi hoikka nuori mies miellyttävällä äänellä. »Millä voin palvella teitä?»

»Teillä on huone vuokrattavana», sanoi Sargon.

»Niin, on kyllä, huone on vuokrattavana», sanoi hoikka nuori mies ja hänen arvostelevat tummat silmänsä tarkastelivat yksityiskohdittain hänen edessään seisovaa henkilöä.

»Saanko katsoa sitä?»

»Luulen, että annamme hänen katsoa sitä, Susan», sanoi nuori mies epäröiden pikku tytölle.

»Tietysti herra saa katsoa sitä», sanoi pikku tyttö. »Jos rva Richman olisi täällä, niin näyttäisi hän sitä oikein kiireesti, sinä tyhmeliini.» Ja hän tukisti nuorta miestä — ystävällisesti, mutta aika kovasti.

»Katsokaas», selitti nuori mies. »Rouva on ulkona. Älä nyt, Susan! Ja rouvan palvelijatar on myös ulkona. Kaikki ovat ulkona — ja meidät on näin epävirallisesti jätetty jollakin lailla pitämään huolta asioista. Oikeastaan minun ei olisi pitänyt avata ovea.»

»Mutta käskinhän minä sinua avaamaan, tyhmeliini», sanoi pieni tyttö.

Nuori mies ei päättänyt sitä eikä tätä. Sen sijaan hän kysyi: »Karttako tuo on, jota te kannatte?»

»Se on maailmankartta», vastasi Sargon.

»Hyvin hyödyllinen kaiketikin, herra. Ja niinpä olette löytänyt tienne tänne. No niin, yläkerran huoneeseen, olkaa hyvä. Pidä lujasti kiinni, Susan, mutta älä koeta kuristaa minua.»

Hän lähti menemään edellä portaita ylös.

Se oli ihan tavallinen porraskäytävä ja seinäpaperit jäljittelivät jotakin hyvin visaista ja suurisyistä puuta. Kun he nousivat ylöspäin, joutui nuori neitonen vaaraan pudota sen takia, että oli päättänyt olla ottamatta silmiään Sargonista ja hänen kartastaan. Hän kääntyi kokonaan ympäri ja pakotti kantajansa pysähtymään ensimmäiselle portaalle ja asettamaan hänet paikalleen. »Jos vielä kerran kiskot tukkaani», sanoi hoikka nuori mies, »niin lasken sinut maahan, enkä anna sinun milloinkaan, milloinkaan enää ratsastaa. Seuraavassa kerroksessa, hyvä herra, olkaa hyvä, menkää edellä.»

Huone näyttäytyi ilahuttavan vapaaksi tarpeettomista huonekaluista. Siellä oli pieni, siisti vuode, pöytä ikkunan alla, kaasu-uuni, seinät oli paperoitu ruskealla paperilla, joka oli koristeltu tavallisilla, mutta virkistävillä japanilaisilla väripainoksilla. Toisella puolella uunia oli tyhjä hylly, joka oli maalattu siniseksi samoinkuin uunikin. Nuori mies oli kiertänyt palamaan miellyttävästi verhotun sähkölampun.

»Pidän siitä», sanoi Sargon. »En kaipaa mitään ylellisyyttä.»

»Käytin sitä makuuhuoneenani», sanoi nuori mies, »mutta nyt asun ruokasalissa yhdessä alakerroksen väen kanssa ja olen luopunut siitä. Se on melkein minun omallatunnollani…»

»Alakerroksen väki, mitä alakerroksen väkeä? Ei siellä ole mitään väkeä alakerrassa. Hän tarkoittaa isää ja äitiä», sanoi pikku tyttö.

»Se on lähinnä minun omallatunnollani», sanoi nuori mies, »että pyysin rva Richmania muuttamaan kaluston. Se ei ole kaikkien maun mukainen.»

»Saanko kysyä», sanoi Sargon, »kuinka paljon huone maksaa?»

»Kolmekymmentä shillinkiä, luullakseni», sanoi nuori mies, »aamiaisineen.»

Sargon laski karttansa ja taivaansa pöydälle. Hän tunsi, että hänen piti saada tämä huone taikka jäädä iäkseen tappiolle.

»Olen halukas», sanoi hän, »ottamaan tämän huoneen. Maksan siitä etukäteen ja jään tänne heti. Mutta, minun täytyy varoittaa teitä, asemani maailmassa on erikoinen. En anna mitään tietoja itsestäni, en tuo mitään tavaroita.»

»Paitsi tietysti näitä karttoja», sanoi nuori mies. »Eikö teillä esimerkiksi ole hammasharjaa?»

Sargon mietti. »Ei. Kyllä minun täytyy hankkia itselleni hammasharja.»

»Minusta se näyttäisi paremmalta», sanoi nuori mies.

»Jos on tarpeellista», jatkoi Sargon, »niin maksan etukäteen kahdesta viikosta, ja hankin itselleni kaikki välttämättömät tavarat.»

Nuori mies katseli häntä ystävällisin ilmein. »Jos tämä olisi minun huoneeni», sanoi hän, »olisin vuokrannut sen muitta mutkitta teille. Mutta rva Richman on sen omistaja, ja hän on monessa suhteessa toisenlainen kuin minä. Oletteko matkustanut kaukanakin, herra?»

»En — paikkaan katsoen», sanoi Sargon.

»Mutta ehkäpä ajassa?»

»Ajassa kyllä. Mutta en tällä hetkellä haluaisi ruveta selittelemään.»

Nuoren miehen huvi ja mielenkiinto syveni. Hän päästi Susannen jaloilleen. »Saanko katsella karttaanne?» hän kysyi.

»Mielellänne», sanoi Sargon. Hän kiersi kartan auki pöydällä ja laski sormensa Lontoon päälle. »Tässä me olemme», sanoi hän.

»Juuri niin», sanoi nuori mies auttaen häntä pitelemään karttaa pöydällä, jolta se pyrki luisumaan pois.

»Se on yhä maailman mukavin keskus», sanoi Sargon.

»Melkein mihin tarkoitukseen hyvänsä», sanoi nuori mies.

»Ja etenkin minun tarkoituksiini», sanoi Sargon.

»Ja tuo tähtilaitos — siitä on kai suurta apua?»

»On kyllä», sanoi Sargon.

»Otaksun, että haluatte — tehdä työtä tässä huoneessa? Tarvitsetteko sen vain itsellenne? Ettei synny mitään ihmisten edestakaisin kulkemista?»

»Ei mitään. Niin kauan kuin olen täällä, ei kukaan tunne minua. Myöhemmin mahdollisesti. Mutta se ei liikuta meitä nyt. Täällä minä pysyn tuntemattomana.»

»Tuntemattomana», toisti nuori mies, ikäänkuin harkiten sanaa. »Tietysti, luonnollisesti. Saanko muuten kysyä nimeänne. (Jos lyöt minua vielä, Susan, teen jotakin julmaa ja hirmuista sinulle.) Meidän pitäisi saada tietää nimenne.»

»Sopisiko… sopisiko toistaiseksi hra… hra Sargon.»

»Tietysti», sanoi nuori mies, »toistaiseksi. Sargon… Eikös hän ollut
Joku Assyrian kuningas, vai pettääkö muistini?»

»Tässä tapauksessa ei ole kyseessä Assyrian Sargon vaan Sumerian
Sargon, hänen edeltäjänsä.»

»Teidän ei tarvitse sanoa sanaakaan enempää, herra, ymmärrän jo. Olette tietysti väsynyt pitkän matkanne jälkeen ja antaisin teille mielelläni, hyvin mielelläni, tämän huoneen. Ai, Susan! Mene alakerrokseen! En voi sietää nipistämistä. Mene tiehesi. Mene alas omaan huoneeseesi ja laita niin ettemme tiedä mitään hullutuksistasi. Ala mennä!»

Susan peräytyi seinän viereen ja valmistautui vastarintaan kynsin hampain. »En aikonut nipistää, Bobby», sanoi hän. »En aikonut nipistää. Ihan totta. Koettelin vain housujasi. Älä lähetä minua alas, Bobby! Älä lähetä alas. Olen kiltti, olen kauhean kiltti. Seison tässä ja katselen tuota hupaista herraa. Jos viet minut alas, Bobby…»

»Tahdotko tosiaan parantaa itsesi, Susan, kääntyä, muuttaa sydämesi?
Tahdotko todella olla kiltti pikku tyttö, niin annan sinulle anteeksi.»

»Olen vaikka mitä, rakas Bobby, kun annat minun olla.»

»No niin, älä sitten anna kuulua mitään itsestäsi ja minä annan sinulle anteeksi. Mitä tuo kiltti herra ajatteleekaan sinusta, Susan? Ja olet jo yli viiden vuoden. No niin. Mistä me puhuimmekaan, hra Sargon? Niin, minähän sanoin, että teidän pitäisi ottaa huone. Maksu etukäteen hyväksytään. Mutta se hammasharja. Ja muita pieniä — kuinka nyt sanoisinkaan — todellisuusarvoja. Omasta puolestani en valittaisi siitä, mutta minähän olen vain edustaja, niin sanoaksemme. Oikeastaan olen jonkunmoinen kirjailija. Oikeastaan minun pitäisi paraikaa kirjoittaa novellia, mutta kuten näette, on rva Richman jättänyt talon käsiini, ja ystäväni alakerroksessa ovat jättäneet tämän viehättävän nuoren neidin hoitooni — Pistä kieli suuhusi heti, Susan. Epänaisellinen tyttö — ja tässä sitä ollaan. Mutta, kuten sanoin, on rva Richmanilla valta. Hänellä on omat mielipiteensä asukkaista. On hyödytöntä väitellä niistä. Hän tahtoo nähdä tavaroita. Hän vaatii niitä. Mutta se ei ole mikään voittamaton vaikeus. Tämä — painakaa muistiinne nimi — on Midgardkatu, nro yhdeksän. Jos kuljette sitä pitkin ja käännytte vasempaan ja jatkatte suoraan eteenpäin, tulette pääkadulle, joka on täynnä autobusseja ja raitiovaunuja ja liikettä ja valoa ja melua, ja kulmassa löydätte kaupan, jossa myydään käytettyjä laukkuja ja arkkuja. Jos te siis ostatte vanhan, kuluneen, suurehkon laukun, ja menette sitten rohdoskauppaan ja ostatte tarpeelliset pesutarpeet… niin, varakauluksen tai jotain sellaista vaatetuskaupasta tuolta aivan vierestä… Tarvitsette varmasti sellaisia tavaroita… ymmärrättehän tarkoitukseni?»

Sargon seisoi kaasu-uunin edessä, jossa ei ollut tulta. »Mutta sehän on kuin pientä petkutusta.»

»Mutta täytyyhän teillä olla puhtaita kauluksiakin kerran», selitteli nuori mies.

»Se on totta», myönsi Sargon.

»Ja sitten voitte asettua tänne ja kertoa minulle omista hommistanne.
Muuten saatte vain kävellä ympäriinsä.»

»Ehdotuksenne on todella hyödyllinen», sanoi Sargon ajateltuaan tarkemmin asiaa. »Hyväksyn sen.»

»Mutta osaattehan takaisin?»

»Miksi en osaisi?»

»Numero yhdeksän. Midgardkatu.»

»Muistan kyllä.»

»Tämä maailma on kovin merkillinen», sanoi nuori mies. »Eikö olekin?
Miksi jätitte nuo vanhat kansat siellä — Sumeriassa?»

»Kansani oli onnellinen», sanoi Sargon.

»Niin kyllä. Olen ollut siellä sen jälkeen. Ihan äsken. Mutta ilma ei ollut hyvä, ja sainpa ruumiiseeni granaatinkappaleen ja vietin ikäviä aikoja haavoittuneena vankina. Kuumaa. Ahdasta. Ei missään varjoa. Ei mitään kylmää juotavaa. Mutta teidän aikananne oli toisenlaista.»

»Aivan toisenlaista», sanoi Sargon.

»Ja nyt… mutta se helkkarin kattila kiehuu yli kaiken aikaa, Susan. Tulkaa minun huoneeseeni ja juodaan kuppi teetä kaikessa vaatimattomuudessa. Ja sitten voitte te mennä ulos ja toimittaa nuo pikku järjestelyt ja niin sanoakseni asettua paikoillenne, ennenkuin rva Richman palaa. Tämä on muuten kaasumittarimme. Saatte kaasua panemalla shillingin lukkolaitokseen.»

»Olette kovin avulias minulle», sanoi Sargon. »En unohda teitä, kun aikani on tullut.»

»Älkää siitä välittäkö. Jouduitte kuin sattumalta minun käsiini, niin sanoakseni. Ei, Susan, emme me siitä välitä. Mene nyt alas. Nipistäminen on annettu anteeksi, mutta ei unhotettu. Voitte jättää karttanne ja tuon tähtilaitoksen näkyviksi merkeiksi puuhistanne. Ei, Susan, kävele vain omilla jaloillasi.»

Nuoren miehen huone oli täynnä kirjoja ja jokseenkin suuressa epäjärjestyksessä, ja Susan oli rikkonut leikkikalujaan matolle: posliinipäinen nukke ja toinen keltaiseksi maalatusta puusta tehty näyttivät olleen pääuhrit. Nukesta oli vuotanut aika lailla sahajauhoa. Ikkunan eteen oli vedetty tummat verhot, ja vihreäverhoinen sähkölamppu jätti varjoon koko muun osan huonetta paitsi permannon. Siellä oli kaasu-uuni, ja kaasukeittiö, jonka päällä savusi kattila kuin kiukkuinen tulivuori. Siellä oli pöytä, jolla oli kasa Täti Susannalle Wilkinsin Viikkolehteen osoitettuja kirjeitä, ja siellä oli suuri, järjestämätön kirjoituspöytä, jolla oli toinen kasa nähtävästi juuri tarkastuksen alaisia kirjeitä, ja keskellä pöytää paperilehtiö, jonka päällä putki juoksevaa liimaa ja puoleksi korjattu leikkikalu. Liima vuoti lehtiön ylimmälle liuskalle seuraavien, kauniilla, siistillä käsialalla kirjoitettujen sanojen alle:

YLÖS JA ALAS

Romaani jalkamatkalta

Kirj.

ROBERT ROOTHING

Ensimmäinen luku.

Sankarimme esitellään.

Tämän pitemmälle ei romaani näyttänyt edistyneen.

Pitkäaikaisesta tottumuksesta johtuneella näppäryydellä Bobby valmisti teetä ja otti esiin rusinaleipää ja voita. Sillä välin hän piti tarkasti silmällä Susanea, joka oli istuutunut paperikorin viereen ja repi paperia, ja vastaili huomattavan vieraansa huomautuksiin ja näkökantoihin.

Sargon piti jo nyt tavattomasti nuoresta miehestä. Oli erittäin rauhoittavaa ja rohkaisevaa kohdata tuollaista ystävällistä hyväksymistä ja ymmärrystä edellisten tuntien kokemusten kylmyyden, epäilyksen ja kolkkouden jälkeen. Ja oli miellyttävää ja virkistävää saada teetä. Jonkunmoinen harmaa epävarmuuden ja uhkaavan painostuksen tunne, joka oli vallannut hänen sielunsa, väistyi pois tässä ystävällisessä ilmapiirissä. Kutistunut tuntemattomuus alkoi taas laajeta. Sen alle kätketty salaisuus kasvoi taas rikkaaksi ja kokonaiseksi. Tämä nuori mies näytti olevan valmis uskomaan mihin hyvänsä. Sargon käveli edestakaisin kädet selän takana kuin syviin ajatuksiin uponneena. Hän olisi lausunut jonkun sanan sumeriaksi, mutta jostakin syystä hän oli kokonaan unohtanut tuon unohtuneen kielen.

»Te siis kirjoitatte kirjoja?» sanoi hän kuninkaallisesti.

»Enpä juuri kirjoja», vastasi Bobby puoleksi olkansa yli juuri voidellessaan rusinaleivän palasta. »En vielä kirjoja. Mutta… se on naurettavaa, eikö olekin? — Minussa on hiukan runoilijan vikaa ja kaikenlaista sellaista, ja olen jonkunlainen sanomalehtimies. Vastaan paraikaa kirjeenvaihtajille. Työlästä, mutta se elättää.» Hän osoitti kirjekasaa sivupöydällä. »Mitä taas kirjoihin tulee — olen todella aloittanut romaanin, se on tuossa pöydällä — mutta se tapahtui ihan näinä päivinä. Ja on niin vaikeaa saada pikkuisen aikaa vain itseään varten, että oikein pääsisi kiinni siihen.»

»Innoitusta», sanoi Sargon ymmärtävästi.

»Niin, täytyy päästä vähän irti, luulisin, ainakin aluksi. Mutta on aina tiellä jotakin muuta, mitä pitäisi tehdä.»

»Niin minullekin pyrkii käymään.»

»Epäilemättä.»

»Sen vuoksi minäkin», selitti Sargon, »vetäydyn tänne hiljaisuuteen. Aion koota voimia. Sumeriassa oli aina semmoinen tapa, ennen kaikkia suuria yrityksiä, että mentiin korpeen muutamiksi päiviksi.»

»Jos minä menisin korpeen, niin tuntisin olevani kovin yksin illalla», sanoi Bobby. »Shh! Se kuului ulko-ovelta.»

Hän meni porraskäytävään ja kuunteli.

»Rva Richman», kuuli Sargon hänen sanovan.

»Niin on», vastasi naisen ääni.

»Täällä on toisen kerroksen vuokraaja.»

»Olen ollut elävissä kuvissa», sanoi ääni ulkoa. »Mary ja Doug… se oli suurenmoista.»

Näkyviin tuli mustamyssyinen nainen huohottaen raskaasti. Hän läähätti muutamia asiaan kuuluvia kysymyksiä, ja Bobby liikuskeli auttavasti Sargonin vieressä estääkseen häntä tekemästä erehdyksiä. »Hän maksaa etukäteen», sanoi Bobby.

»Se on hyvä», sanoi rva Richman. »Milloin hän muuttaa tänne?»

»Hän menee heti hakemaan tavaroitaan», sanoi Bobby.

»Kaikki lienee siis niinkuin olla pitääkin», sanoi rva Richman.

»Tunnen hänen sukulaisensa. Tunnen heitä ainakin vähän. Olen ollut sillä puolen maata. Voitte olla aivan varma siitä, että kaikki on paikallaan», sanoi Bobby.

»Uskon, kun sanotte sen», virkkoi rva Richman. »Toivon, että tulette viihtymään hyvin, hra…»

»Hra Sargon.»

Ja eräitten hyvin hämärien, säätilannetta koskevien viittausten jälkeen lähti rva Richman pois. »Ja nyt», sanoi Bobby, »siirrän Susannan hänelle ja tulen kanssanne tavaroita hakemaan. On kummallista, kuinka paljon ihmisiä eksyy Lontoossa nykyään.»

»Olen vuokrannut toisen kerroksen huoneen hullulle miehelle», sanoi Bobby kiiruhtaen kertomaan uutista alakerroksessa asuville ystävilleen, hra ja rva Malmesburylle.

»Mutta Bobby, ja Susankin oli läsnä!» huudahti rva Malmesbury toruen.

»Mutta hän on ihan vaaraton hullu, Tessy — ja pitihän hänen päästä jonnekin asumaan.»

»Mutta hullu!» sanoi rva Malmesbury.

»Sanoin sen vain vaikuttaakseni teihin», jatkoi Bobby. »Hän on itse asiassa melkein sairaalloisen terve. En olisi antanut hänen mennä pois millään ehdolla. Kun jonakin päivänä oikein pääsen kirjoittamaan tuota novellia, pistän hänetkin siihen. Minun täytyy saada aineksia, Tessy. Ja hän on ihmeellinen.»

Hän valmisti illallista Malmesburyille ja itselleen. Hän paistoi makkaroita ja perunoita kaasukeittiössä. Sitä ennen oli Bobby tehnyt suurimman osan työtä Susannea nukkumaan pantaessa, oli istunut ja kertonut hänelle satuja tavallisuuden mukaan, kunnes hän oli nukkunut syvästi. Tessy Malmesbury ei voinut hyvin. Hänellä oli neuralginen päänkivistys ja Billy Malmesbury oli vienyt hänet kävelemään Regents Parkiin ja hän oli tullut kotiin ihan nääntyneenä. Kaikki olisi mennyt hullusti, jollei Bobby olisi käynyt käsiksi kaikkeen.

Tessy ei milloinkaan voinut oikein hyvin näinä aikoina. Hän oli laiha ja heikko, ja Susan oli ollut hurja ja vallaton lapsi kauan ennen syntymäänsäkin. Pitkinä, kaukaisina päivinä ennen sotaa, kun Bobby oli nähnyt Tessyn ensimmäisen kerran, oli hän ollut kaikkein köykäisin, miellyttävin, täydellisin olento, mitä kuvitella voi. Bobby oli verrannut häntä kukkalehteen, joka liitelee ilmassa auringonpaisteessa, ja melkein kirjoittanut runonkin hänestä. Bobby oli rakastunut häneen pelottavasti. Mutta hänestä tuntui mahdottomalta kosia niin erinomaista olentoa, ja Billy Malmesbury, joka ei ollut niin hienotuntoinen, oli päässyt edelle hänestä ja nainut tytön, eikä tämä ollut osannut antaa arvoa toisen hienotunteisuudelle olla kosimatta häntä. Ja sitten tuli sota ja haavat, ja tässä he taas olivat kaikki, loppuun ajettuina ja lähempänä kolmeakymmentä, maailmassa, missä heidän pienet elinkorkonsa antoivat heille paljon vähemmän kuin lupasivat. Billy oli nuorempi osakas eräässä arkkitehtuuriliikkeessä ja hänellä oli paljon hommaa piirustuspöytänsä ääressä. Hän oli vahvarakenteinen nuori mies, kasvot suuret, pyöreät, miellyttävät ja hiukan hämmästyneen näköiset, hauskasti täplikkäät. Hän tunsi syvää suojelevaa ystävyyttä Bobbya kohtaan. Hän piirteli paraikaa uutta, työtä säästävää keittiötä ja antoi Bobbyn laittaa ruokaa tuntien vahvasti suojelevansa häntä.

»Ja nyt voin kertoa teille kaiken», sanoi Bobby, kun kaikki kolme vihdoinkin istuivat pöydässä.

»Hän on hyvin herttainen pieni hullu», sanoi hän, »jos hän on ollenkaan hullu.»

»Toivon, ettei hän ole», sanoi Tessy.

»Hän on hyvin huolellinen ulkoasustaan ja ihan johdonmukainen — sielullisesti johdonmukainen — eivätkä hänen silmänsä ole vähääkään hurjat. Hiukan liian kirkkaat ja avoimet ehkä. Mutta hän ajattelee, että maailma kuuluu hänelle.»

»Niin Susankin luulee», sanoi Billy.

»Ja Billy myös», sanoi Tessy.

»Mutta ei samanlaisen suurenmoisen vastuunalaisuuden vallassa. Katsokaas, hän luulee olevansa eräs mesopotamialainen hallitsija, nimeltä Sargon. Olen kuullut hänestä, koska meillä oli pikkuinen ottelu turkkilaisten kanssa siellä hänen asuma-alueillaan ja niitten ympärillä. Hän luulee, että hän on taas maailmaan jollakin lailla palannut Sargon — se seikka on vähän epäselvä — joka on jälleen tullut hallitsemaan koko maailmaa. Sargonhan toi maailmaan, nähkääs, kaikki nuo englantilaiset leijonat ja kotkat. Ja niinpä hän aikoo ottaa haltuunsa tämän planeetan, joka on niin kamalassa tilassa…»

»Kuulkaa, kuulkaa!» sanoi Billy.

»Ja panna sen järjestykseen.»

»Mikäs olisi yksinkertaisempaa?» sanoi Tessy.

»Juuri niin. Miksi emme me kaikki ole tulleet sitä ajatelleeksi?» sanoi
Billy.

»Mutta mistä hän tulee?» kysyi Tessy.

»Siitä ei ole merkkiäkään. Hän saattaa olla puutarhuri etukaupungista, pieni kangaskauppias tai jotakin sellaista. En keksi hänelle paikkaa. Eräät hänen käyttämänsä sanat viittasivat talonvälitykseen. Mutta hän on saattanut lainata ne jostakin ilmoituksesta. Ja hänen ensimmäinen tehtävänsä — aivan järkevä — oli ostaa maailman kartta. Luonnollisesti, jos lähdet hallitsemaan maailmaa, täytyy sinulla olla kartta siitä käytettävissäsi.»

»Onko hänellä rahaa?»

»Kylliksi maksaakseen elantonsa. Hänellä oli pieni lompakko. Siinä suhteessa näyttää kaikki olevan kunnossa. Kun olimme ostaneet hänelle laukun — hänellä ei ollut mitään matkatavaroita — ja pidin parhaana ostaa laukun tyydyttääksemme rva Richmania, istuimme yhdessä yläkerrassa ja puhelimme avomielisesti maailmasta ja siitä, mitä sille olisi tehtävä. Hyvin opettavaista.»

Bobby otti itselleen hiukan lisää paistetuita perunoita.

»Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä?»

»Odottakaas», sanoi Bobby, »se on kokonainen hyvin viehättävä ohjelma. Lähinnä se minun mielestäni muistuttaa työväenpuolueen suunnitelmia. Se on vain yksinkertaisempi ja perinpohjaisempi. Rikkauden ja köyhyyden erotus on kerta kaikkiaan poistettava. Naiset on vapautettava kaikista epäkohdista. Sotaa ei saa käydä milloinkaan. Hän menee joka asian perustaan.»

»Jos nuo ovat perustoja.»

»Mutta eikö oikeastaan ole kysymys siitä, kuinka se on tehtävä?» kysyi
Tessy. »Emmekö me ole kaikki yhtä mieltä noista näkökohdista teoriassa?»

»Kyllä, teoriassa», vastasi Bobby, »mutta ei toiminnassa. Jos jokainen todella haluaisi poistaa erotuksen rikkaan ja köyhän väliltä, niin olisi mitättömän helppoa löytää keinotkin. Kaikkeen on aina olemassa keinot, jos vain halutaan löytää ne. Mutta kukaan ei oikeastaan halua tehdä sellaista. Ei sillä tavoin kuin haluamme saada ravintomme. Ihmiset toivovat kaikenlaista muuta, mutta vakavasti ei toivota, ettei enää olisi köyhiä eikä rikkaita. Siihen nähden on olemassa vain hurskaita toiveita. Ja samoin on sodankin laita. Emme halua olla köyhiä, emmekä halua, että sota loukkaisi ja runtelisi meitä, mutta se ei ole samaa kuin toivoa, että kaikki sellainen loppuisi. Hän haluaa lopettaa ne.»

»Mutta kuinka hän aikoo ryhtyä asiaan?» kysyi Billy.

»Se on vielä hieman hämärää. Arvelen, että hän aikoo laatia jonkunmoisen julistuksen. Hän harkitsee sitä paraikaa yläkerroksessa. Hän näyttää myös aikovan kutsua itselleen joukon opetuslapsia. Sitten arvelen hänen menevän Westminsteriin, ottaakseen puhemiehen paikan »villasäkillä», taikka jotakin sellaista. Puhemieshän istuu »villasäkillä», vai kuinka? Vai lordikansleriko? Oli miten oli, niin pitäisi tulla mielenosoituksia — suurenmoisia ja arvokkaita. Ihmiset ovat unohtaneet entiset, yksinkertaiset lait, sanoo hän. Hänkin oli unohtanut ne. Mutta hän on muistanut ne taas, ne ovat tulleet takaisin hänen mieleensä, ja kohta muistaa ne jokainen, kaikki nuo vanhat suuret käsitykset oikeudesta, uskosta, tottelevaisuudesta, keskinäisestä avuliaisuudesta. Niinkuin muinaisessa Sumeriassakin oli. Siinä haavemaassa, muinaisessa Sumeriassa, tiedättehän. Tuolla rakkaalla kultakaudella. Hän on tullut muistuttamaan ihmisille, mikä elämässä oikeastaan on suurinta — sitä, jonka kaikki ovat unohtaneet. Ja kun hän on muistuttanut niistä heille, muistaa jokainen ne. Ja tulee hyväksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, Tessy. Toivon, että se vaikuttaisi Susanneenkin, mutta siitä en ole ollenkaan varma. Minusta tuntuu siltä kuin Susan kumoaisi jokaisen kulta-ajan, joka on pantu alulle, viidessä minuutissa, mutta minulla on ehkä ennakkoluuloja häneen nähden.»

»Se on kuitenkin perin ihmeellistä», sanoi Billy.

»Hän on todella ihmeellinen. Hän istuu tuolla ylhäällä, katselee sinua pyöreillä, viattomilla silmillään ja kertoo sinulle kaikkea tällaista. Ja jos myönnämme, että hän on maailman herra, on tuo kaikki ihan oikein ja paikallaan. Hän istuu siinä maailman kartta avoinna pöydällään. Tohdin huomauttaa, että hän tarvitsisi joukon alipäälliköitä ja johtajia. 'Niitä tulee kyllä’, sanoi hän. 'Oikea kansa vain saa tästä lähin hoitaa kaikkia virkoja ja tehtäviä. Oikeaa kansaa on liian kauan lyöty laimin. Antakaa jokaisen tehdä sitä, mihin hän paraiten sopii. Silloin tulee kaikki hyväksi’.»

»Ja milloin pitäisi tämän kaiken alkaa?» kysyi Billy.

»Milloin hyvänsä. En usko…» Bobbyn kasvojen ilme muuttui perusteellisesti harkitsevaksi. »En luule hänen tekevän mitään ennenkuin vasta päivän tai parin perästä. Selitin hänelle, että hänen tuli suunnitella mielenosoituksensa hyvin huolellisesti, ennenkuin hän ryhtyy niihin, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Hän sanoi, että hän jo oli tehnyt jonkun erehdyksen. En saanut selville, minkä. Hän lähtee nähtävästi huomenna tarkastelemaan Lontoota, rauhallisesti, mutta vakavasti, St Paulin kupoolista. Ja hän haluaa myöskin tarkastella alamaistensa käyttäytymistä kaduilla, asemilla ja kaikkialla, missä ihmisiä on enemmälti koolla. Suomut ovat pudonneet hänen silmiltään, selittää hän, ja nyt kun hän tuntee olevansa maailman herra, käsittää hän, kuinka vaikeata ja epätyydyttävää jokaisen elämä on — vaikka he eivät itse tietäisikään, että se on epätyydyttävää. Hänen oma elämänsä oli pelottavasti epätyydyttävää, epätodellista ja hukkaan mennyttä, kunnes hän heräsi ja käsitti tehtävänsä suurenmoisuuden.»

»Ja minkälaista tuo hänen elämänsä oli?» kysyi Tessy.

»Koetin saada sen selville. Mutta luulen, että hän huomasi utelevan sävyn äänessäni ja sulkeutui kuoreensa kuin osteri. Se on ehkä kulunut kangaskauppiaan myymälässä, taikka maitokaupassa, en tiedä.»

»Mutta Bobby», huudahti Billy moittivalla äänellä, niinkuin hurjaa järjettömyyttä toruen, »täytyyhän hänen tulla jostakin.»

»Tietysti», vastasi Bobby. »Ja jonkun täytyy pitää huolta hänestä. Mutta tällaisissa asioissa ei saa kiiruhtaa liikoja. Minusta on ehdoton velvollisuutemme pitää häntä silmällä ja katsoa, ettei hän loukkaa itseään liikaa tai joudu vääriin käsiin… Kunnes joku ilmestyy… Älä nouse ylös, Tessy, olet väsynyt.»

Ja Bobby hyppäsi jaloilleen ja alkoi vaihtaa lautasia ja ruokia, kun Billy vaipui syvästi ajattelemaan heidän yläkerrassa asuvan naapurinsa arvoitusta.

Sitten hän hymyili ja pudisti päätään lempeän moittivasti.

»Tämä sopii Bobbylle mainiosti», sanoi hän Tessylle. »Aina kun hänen pitäisi olla alhaalla omassa huoneessaan jatkamassa tuota romaaniaan, hän joutuukin toiseen kerrokseen juttelemaan tuon, — mikä hän nyt olikaan? — Sargonin kanssa.»

»Kokoamaan aineksia», korjasi Bobby tarjoilupöydän äärestä, jossa hän tyhjensi persikkasäilykettä tinalaatikosta maljakkoon. »Kokoamaan aineksia. Ei edes hämähäkkikään voisi kehrätä lankaa tyhjästä vatsasta. Tessy, oletko yksinkertaisesti hukannut kerman, vai oletko pistänyt sen johonkin uuteen paikkaan, jota minun on liian vaikea arvata. Hyvä on, minä löysin sen jo.»

Mutta puhukaamme suoraan siitä: Sargonilla oli omat epäilyksensä.

Ei aina. Oli aikoja, jolloin hänen mielikuvituksensa eli rohkeasti ja kantoi hänet korkealle kaikkien epävarmuuden varjojen yli, ja hän oli kaikkea sitä mitä hän suinkin saattoi toivoa olevansa. Silloin hra Preemby oli melkein kokonaan unohtunut. Mutta oli hetkiä, oli kausia, jolloin hän tunsi kuin kylmänä pohjavirtana tietoisuuden siitä, että hän kaikesta huolimatta oli juuri hra Preemby, entinen Kirkkaan Virran pesulaitoksen omistaja, joka nyt uskotteli jotakin, ajoi jotakin, mutta ehkä äkkiä ei kyennytkään toteuttamaan tehtäväänsä. Tämä epäilyksen kylmä virtaus voi pakottaa hänet tutkistelemaan itseään, pakottaa hänet lopullisesti ratkaisemaan asian itsekseen. Hän saattoi vilpittömästi ja lapsellisesti väitellä asiasta itsensä kanssa. Varmasti siinä ei ollut mitään petollista, siinä henkien manauksessa. »Ne kertoivat minulle sellaista, jonka vain minä itse saatoin tietää», toisteli hän. »Siihen minä luotan.»

Hän tiesi, ettei Christina Alberta ollut vakavasti uskonut sitä. Juuri tytön paljastavan epäilyksen vuoksi Sargon olikin paennut hänen luotaan. Hän oli tehnyt kysymyksiä, repiviä, leikkaavia kysymyksiä, ja oli sanonut »hm». Ei ole sopivaa sanoa »hm» maailman hallitsijalle. Jos hän nyt paastoaisi ja joutuisi transsiin, niin oli hän varma siitä, että tyttö taas tulisi, seisoisi hänen vieressään ja sanoisi »hm», ja pilaisi kaiken. No niin, hän pysyi erillään sellaisesta jonkun aikaa. Mutta ei riittänyt olla poissa epäilyjen saavutettavista. Suuri keksintö uhkasi levitä ihmisten tietoon. Sargon tarvitsi opetuslapsien lohdutusta. Hän kaipasi apua ja varmuutta.

Bobby oli lohduttanut häntä suuressa määrässä. Sargonin kulkiessa epäilyttävästä majapaikasta toiseen oli ihmiskunnan uuden pelastajan usko heikontunut suuressa määrässä. Mutta Bobbyn käytöksessä oli alusta alkaen jotakin erilaista, hän näytti ymmärtävän. Hänen kysymyksensä olivat tulleet yhä järkevämmiksi. Ehkäpä hänestä tulisi ensimmäinen heränneistä puoluelaisista. Ehkäpä Sargon jonkun ajan kuluttua tuntisi hänet joksikin uskolliseksi palvelijaksi tuossa yhä niin suureksi osaksi unohtuneessa menneisyydessä, uskotuksi kenraaliksi ehkä, taikka joksikin läheiseksi hovimieheksi.

Mutta silloin kun Sargon epäili, uskoi hän. Se on hyvin helposti käsitettävä paradoksi. Hän tiesi selvästi, että Sargonina oleminen oli todellisena olemista, se merkitsi jotakin ja sai koko maailman merkitsemään, oli paluuta menneisyyteen ja ulottumista suoraan tulevaisuuteen, oli täydellistä pääsyä irti Preembyn elämän kutistuneesta merkityksettömyydestä. Sargonina olo ei ollut ainoastaan suuruuden, vaan myöskin hyvyyden saavuttamista. Sargon saattoi antaa ja Sargon saattoi uskaltaa. Sargon saattoi uhmata leijonia ja kuolla kansansa hyväksi, mutta Sargon saattoi kiertää kolme peltoa, oli kiertänytkin kolme peltoa, väistääkseen haukkuvan terrierin vihamielisyyttä. Preembyn sanat olivat tomua ja tuhkaa, tomujyväsiä äärettömässä tilavuudessa, ja niissä ei ollut muuta elämää kuin alistuvaisuus. Preemby oli kuollut, Sargon oli uudesti syntynyt laajojen näköpiirien maailmaan. Sargon sai itsensä vakuutetuksi näistä tosiasioista hiukan hämärästi, mutta hän tunsi ne kuitenkin koko olemuksessaan. Hänelle oli tapahtunut jotakin äärettömän arvokasta ja totta, hänen oli tartuttava kiinni tuohon lahjaan, pidettävä sitä ja puolustettava sitä, taikka hän kaatuisi iäksi. Huolimatta Christina Albertasta, huolimatta koko maailmasta.

Niin hän asteli edestakaisin pienessä yläkerroksen huoneessaan Midgardkadulla ja kehitteli käsitystään uudesta osastaan koko maailman suojelijana ja herrana. Hämärä muuttui yöksi, mutta hän ei kiertänyt valoa palamaan. Hän piti ystävällisestä pimeydestä. Kaikki näkyvät esineet ovat rajoitettuja esineitä, mutta pimeys menee kaiken yli ja kaiken ohi Jumalan luo. »Minun on katseltava», sanoi hän. »Minun on valvottava ja tarkattava. Mutta ei liian kauan. On olemassa toiminta. Toiminta antaa elämää. Tuo Preemby parka saattoi kyllä tarkata asioita, mutta uskalsiko hän nostaa sormeaankaan? Ei! Joka paikassa vallitsee kärsimys, joka paikassa vääryys ja epäjärjestys, erämaa ja korpi tunkeutuu takaisin meihin, mutta hän ei tehnyt mitään. Jos joku ei kutsu, ei kutsu ääneensä, niin kuinka voi odottaa vastausta? Tässä maailmassa, joka on laaja ja pelottava, on vain lakkoja… ryöstöjä… väärennyksiä… keinottelua… Ja kuitenkin oli kerran ihmisiä, jotka tekivät velvollisuutensa… ja jotka tekisivät sen vielä nytkin… Kunhan vain kuulisivat kutsun: Herää! Muista! Käy velvollisuuden tietä! Yksinkertaista kunniaa. Sargon kutsuu teitä… Hrrump!»

Hän pysähtyi verhottoman ikkunansa ääreen ja katseli ulos vastapäisen talon sileää, litteää pintaa, jonka siellä täällä valaistu ikkuna lävisti. Useimmissa oli verhot laskettu alas, mutta juuri vastapäätä työskenteli nainen lampun valossa, pöydän ääressä, ommellen jotakin. Hänen neulaa kuljettava kätensä kohosi tuontuostakin ylös, ja vieressä istuvan lukijan kirja ja toinen käsi ja hiha tuli myöskin kuvaan, lopun jäädessä verhojen peittoon. Erään makuuhuoneen ikkunan vieressä oli peili, ja sen ääressä koetteli tyttö hattua ja kääntyili sen edessä. Sitten hän äkkiä katosi, ja pienen hetken jälkeen sammui valokin.

»Kaikki heidän hajalliset elämänsä», sanoi Sargon ojentaen käsiään hyväntahtoisella liikkeellä, »ommeltuina, vedettyinä yhteen viisauden ja rakkauden avulla. Peräsin asetettuna ajelehtivaa maailmaa ohjaamaan.»

Ovelta kuului kolkutus. »Sisään», sanoi Sargon.

Bobby ilmaantui. »No, kuinka voitte, herra?» kysyi hän voittavalla, nöyrällä tavallaan. Hän sytytti sähkön ja tuli huoneeseen. (Hänellä oli kalpeat, miellyttävät kasvot, muistan kai piankin, kuka hän oli.) »Ajattelin vain, ettekö tarvitsisi mitään ruokaa tänään?» kysyi hän.

»Olen ihan unohtanut ravinnon», vastasi Sargon. »Ihan kokonaan. Sieluni on tuskassa monien suurten asioiden vuoksi. Minun täytyy ajatella paljon, suunnitella paljon. Tulee myöhä. Aika on lähellä. Mahtaisikohan palvelustyttö…»

»Vain aamiaista», sanoi Bobby. »Me annamme täällä vain vuoteen ja aamiaisen. Lopun saa itse hankkia. Tällaista tapausta varten ei ole olemassa mitään niin hyvää kuin Rubikonin ravintola. Sen grill room on avoinna hyvin myöhään. He laittavat teille kyllä palan paistia tai kyljyksen, taikka kinkkua ja munaa. Heillä on erinomaista kinkkua ja munaa käristettynä. Menette ulos täältä, käännytte vasemmalle seuraavassa kulmassa ja menette Hampshiren katua pitkin, kunnes tulette sinne. Sitä ei ole ollenkaan vaikea löytää.»

Sana »käristetty» sai hänet tekemään päätöksensä.

»Sitä käytänkin hyväkseni», sanoi Sargon.

»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan levottomuuden sävyä äänessään.

»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta ilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni kaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä vuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»

»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin toisenlainen.»

Seuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta suuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli ulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä seuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon asenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä paljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä hänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta ja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se oli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi kultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian laaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua vain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli levinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät ulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi sumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi kukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin leikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja kädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui hauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.

Hän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi: »Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut… Kuinka ihana se voisikaan olla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä tuleekaan!»

Ja nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut koota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli kutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä. He odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä odottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi heitä, saapuisivat he varmasti.

Tietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten kohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että juuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä pitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten joukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat kirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten toimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui hänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen oikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa hiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi rohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin, kun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»

Hän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana.
»Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt… Mutta ensiksi.»

Se seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut häntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli mutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.

»Hrrump», sanoi hän — monille kielille yhteinen sana, joka aukaisi tien viidentuhannen vuoden väliajan jälkeen unohtuneiden sointujen palaamiselle uudelleen käytettäviksi maailmassa.

»Dadendo Fizzoggo Grandioso Magnificendodidodo, juuri niin», hän kuiskasi. »Näen verhojen putoamisen. Ensimmäinen ilmestys. Sitten he ehkä näkevät.»

Ja hän astui hitaasti portaita alas silmien etsiessä Churchyardin toisiinsa liittyvistä julkisivuista jotakin parturituvan merkkiä.

Toinen luku.

OPETUSLASTEN KUTSUMINEN.

On jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä siitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon kutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet kaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo etukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden puolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo vähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein perinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet nuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet sen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja muuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot yhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot, jotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen kaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän kulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja salaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän hatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?

Ensimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley, nuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva tapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi mikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen varsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja hillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä sanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin tutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein tunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään tasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen ohimenoa, kun hän sai kutsun.

Hän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka siniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui hänen käsivarteensa.

»Arvelinkin», sanoi Sargon, »että te olette te.»

Hra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että hän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi luulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan »tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi puhettaan.

»Tarvitsen apuanne», sanoi Sargon. »Suuri tehtävä on alulla.»

Hra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä oli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan jokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin hänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain rajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan välttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka hra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta ja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa merkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava nuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko minut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä muistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri, tietäjiemme päällikkö.»

»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän ta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni on ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»

»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut teitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa, että minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua kaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan. Me olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa kristallisoitumisessa…»

»Mihi-hi-hinkä me oikeasta-ta-taan me-mennään?» kysyi nuori mies.

»Luottakaa minuun», sanoi Sargon. »Pysykää mukanani.»

Nuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen. Mutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen alaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi sirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin ympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme työtä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten niin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin khakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä nuorukaisia.

»Katsokaapa tuota», sanoi Sargon. »On jo aika uuden kauden alkaa.»

Hän puhutteli miestä, joka seisoi posetiivin vääntäjän oikealla puolella.

»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla on työtä teille.»

»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen äänellä. »Minkälaista työtä?»

»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan siihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia. Mitä työtä se on?»

»Shillinki tunnilta?» kysyi kolmas.

»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja vastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee ihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»

»Kauas?» kysyi mies, joka oli puhunut ensiksi.

Sargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat suunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.

»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti koneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat mielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan, mitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley äärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.

Seuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi sargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä mies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili koko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen hännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset nappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin. Hän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa, mahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili hyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu sanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle kirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»

Sargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin kuningas!» sanoi hän.

»Ei osaa enklantia», sanoi musta herrasmies, »portukalia.»

»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus.
Seuraa minua.»

Musta herra liittyi luottavasti saattoon.

»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa käyttää värillistä työväkeä.»

»Hiljaa», sanoi Sargon. »Pian selvenee teille kaikki.»

»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa ihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi huvittaa ja hämmästyttää.

Sargon kiiruhti käyntiään.

»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa ma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.

Innoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan huolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti vastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri kirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla katukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi kiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä hän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan ihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen silloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen, syvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana. Hän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen, silkkihattuisen herran viereen.

»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette todistajaa, olen heti valmis!»

Hänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen herran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät tekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu, joka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin käytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta siitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi joukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen, joka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä karttuvaan joukkoon.

Sananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja vaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa siitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla on liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima on huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa joukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla puolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama Mobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä vakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn luo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä entistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn ja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta jokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut äidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan onneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan, että Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä, lippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon, mahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen katutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli tekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin sukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi tappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja tuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja vakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa matkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon oli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli sattunut hänen silmiinsä.

Hän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli hyvin elävä.

»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika on tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä yhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun tehtävä velvollisuuteni.»

»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se höyrylautan malli.»

»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja kääntyi seuraamaan Sargonia.

Hän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä, mutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet housujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa hiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka näytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta osallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan jälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.

»Hän tietää», vastasi entinen, työtön sotilas viitaten Sargoniin.

Mutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä hän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt, epäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen olemuksessaan.

Aina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa sielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että hänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet hänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä. Kutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja valaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan omaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille. Ja niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt sielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan vastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään, syljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja, opetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka seurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.

Oliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas ryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?

Nämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin ratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin vauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen kantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa. Ehkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa se tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen nimi oli Preemby.

Senjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta eläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien vaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista sisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa vähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista hankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan odotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan jonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa asettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos hän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu heille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He pettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi väsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset pettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan. He hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut mennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen pienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa Holbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja suojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka hän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän edelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä liikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli Preemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen, päättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata selityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen ja loputtomaan mitättömyyteen.

Äkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka kaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.

Bobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuin
Bobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.

»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli melkein kokonaan viiksien vallassa.»

»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen käynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän on joutumassa selkkauksiin.»

»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä hän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa, Bobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen asiaan.»

Bobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi hän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua peitti sargonistit Billyn silmiltä.

»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen puhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta töytäyksestä.

»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui. Tämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa luokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Näille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus oli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja hälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu pöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat vastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja loistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva rakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli hankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.

»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme ja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat selityksensä.»

Kirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille oppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin suurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin oven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut kaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava kunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään näköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen, joka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna nahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun, joka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja hankittiin juuri ravintolan ovella.

»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja aterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka muuttaa koko elämänne.»

»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen englantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja vastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.

Rubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja äkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava todellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden hänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen seuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden sekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa, ja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun mainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä hyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui siitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli lausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola oli tullut näkyviin.

Tärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta kääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset lähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään vastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin jäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin. Ehkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla koristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin surupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen harjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään, ja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas, sen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut häntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen kuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen nainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.

Avarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui pyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka äkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen laskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa kanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan huomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan hienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä herrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei halunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä, vaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja loistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja seurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä olivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn, komeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki selvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle aivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä pitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan äännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi myös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä olisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin puoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen pääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa eteiseen.

Bobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä ei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»

»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu väkisinkin pulaan.»

»Mitäpä sillä on väliä.»

»Mutta minusta on.»

»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat lähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä. Katseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee reiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä poliisikamarissa.»

»Mutta emmehän me voi jättää häntä pulaan tänne.»

»Mutta kuinka voit auttaa häntä?»

Ravintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa, mutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei kuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa vastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina, voittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.

Rubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta Rubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen aikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka. Ja tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä täällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon, joilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva perhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme tai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita omituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin kuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja vielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä päivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina siistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen perinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa sinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka näkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä. Kolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja ylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.

Palveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat, viinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti liinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan tuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme. Sargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja lasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen ponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.

Jokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja seurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui: — pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät, kirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä opetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita, joita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot kohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi. Taaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän selvästi erotettavina.

Sargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja vielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä tarjoilupöydälle.

Sargon päästi viimeisen saaliinsa irti ja astui eteenpäin.

»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän pöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa haluan neuvotella.»

»Pöytä, hyvä herra», sanoi hovimestari. »Ja kuinka monelle, herra?»

»Suurelle seuralle.»

»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään, »mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»

Johtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa jätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon huomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset voimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne syömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä voivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen. Erikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa pöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa ne yhteen.»

Kuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista liikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu bolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt paikan, jonne tunkeutua.»

»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa olla rauhassa niistä!»

Ensimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista bolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti, välinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee? kysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»

Mutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen. Heti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan lähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän joukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun humalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.

Mutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi vain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli murtaa häntä kohtaava vastarinta.

»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja koettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa, Elysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa, kun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien järjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi muitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle seurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»

»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella katsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko unelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.

Mutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi kovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei niin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä kannallaan.

»Tiedättekö», huusi Sargon, »kenen kanssa te nyt olette tekemisissä?»

»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja valittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.

»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on aikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani päivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri, Sargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni joukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja ruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee tehdyksi.»

Hän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta siellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen ja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin reportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti joukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut toverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley mikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat poistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa pitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja arveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli saanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.

»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hra
Godley.

Sikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli johtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono kaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja kuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä tarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja vanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.

»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen, että minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»

Poistumaan? Ei milloinkaan!

»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon kohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten korviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne minua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään valoa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on tänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia ja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman käskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos tapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja muinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä valoon, jalouteen, vapauteen…»

»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja ojentaen kättään.

»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten seisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla äänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen minuuttia tuota kanamuhennosta.»

Sitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi poliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.

Hänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka oli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut milloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt? Nyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi, ja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka lähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi. Sargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa, konstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»

»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi, »olipa hän herra tai ei.»

Hyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa vaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin, mutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt hänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän ei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä tahtoi, täytyi sen tapahtua.

»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti ja hiljaisesti.

»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille lisää vaikeuksia.»

Hän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin ilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa ravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta oikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä, vaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.

Hän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä ajatuksissa.

Niin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa, jollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.

Mutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa koettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava, pari pientä kohtausta häntä vangittaessa.

Toinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia ravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa ällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut hänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra Mobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten hän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi rintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä paperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä Lontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen sitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.

»Mikä tämä on?» kysyi johtaja.

Musta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan.
»En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay.
Lemonallkatu.»

Häntä ei ollut helppo ohjata perille.

Sillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään lailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa, omituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset sotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän ilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen häiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä seisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti löytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä. Ja sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi, komean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.

»Tuossa hän tulee!» sanoi Billy, kun Sargon talutettiin ulos.

Kaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja Sargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä arvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat tavattoman surulliset.

»Mutta mitä ne hänelle tekevät?» kysyi Bobby.

»Sattuisitteko tuntemaan hänet, herra?» kysyi upseeri äkkiä.

»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu täällä on.»

Vaikenemisellaan ilmaisi Bobby olevansa samaa mieltä.

»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä», sanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen läsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että heidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.

»Meidän on parasta mennä kotiin», sanoi Billy tulkiten hymyilyn näin.

Nuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa, punaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että oli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän kolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».

»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta polvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin minä käsitän.»

»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen poliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat päästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.

»Parasta pysyä irti siitä», sanoi Billy.

Mutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli Bobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä hämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.

»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby», sanoi Tessy lohduttavasti.

»Tietysti hän tulee takaisin», vahvisti Billy.

»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne päästäkään.»

Hän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös tekemään jotakin työtä.»

»Niin pitäisikin», sanoi Billy.

»Kuinka romaanisi edistyy?» kysyi Tessy.

»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on sekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon asioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy minun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä suositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät. Siitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa … Pelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon jonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella on oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon… Billy, maailma on vaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät ne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko maailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi — ja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja pieni tyhjä vuode rukkansa.»

»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä syrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden kasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin tyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa tuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet sillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että teet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että hän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun tunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten kanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen vuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen pisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»

»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö huomenna poliisikamariin, Bobby?»

»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin sairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on liian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»

Ja seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja istui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan ilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle, seurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta, kahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren ikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa, mutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat hävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään kuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin ravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby kiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi ollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä muilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea jotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan hänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen! Hän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa odotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla. Oliko Sargon loihdittu pois maailmasta?

Seuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista.
Bobby valvoi koko yön.

Kolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut toveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä, Lemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos kukaan.»

Ohjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman komean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa. »Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä kolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn kysymykseen.

Bobby selitti tilanteen vilpittömästi.

»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten on kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan työlaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista varten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko saavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan syytteeseen.»

»Saavat todistuksen?» kysyi Bobby.

»Niin, mielipuolisuudesta», sanoi tarkastaja Mullins.

»Ja kuinka hänen kävi?»

»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä hetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety Cummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei sovi, niin jonnekin muualle.»

»Huh», virkkoi Bobby. »Sepä on nopeaa.»

Hän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntä
Cummerdown Hilliin?» kysyi hän.

»Luultavasti ette», sanoi tarkastaja Mullins, »koska ette ole sukulainen.»

»Mutta otan osaa hänen kohtaloonsa.»

»Se ei liikuta teitä.»

»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on hullu… Outoa hänen sukulaistensa puolelta… Tiedättekö mitään hänen sukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»

»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat. Saatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat teille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista, että hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa on niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan sukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta hänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai nainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea päästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan koettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä ollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu minuun… Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa… Ei, ei mitään vaivaa. Hyvästi.»

Bobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana, välinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.

Kolmas luku.

SARGONIN MATKA ALAISIIN MAAILMOIHIN.

Eräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa kuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään rohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä alkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen rinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli vain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä. Se olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi ollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois muistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman aikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan, dramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se tekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita ja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja. Mutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän tehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle, eikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän tarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta totuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa uskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta, joihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän asteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija saattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti virkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen, kotiin palaavan poliisin seuralainen.

Yksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä merkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei ollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli johtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli nimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava kuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta kunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei ollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa historiaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin kaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet paljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus oli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti häntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan selvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan koko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen olisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt välttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta nähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi oli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin hän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila oli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin kieltämään itsensä.

Mitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän… taikka minä en ole, se… vai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun olevan. Hän mutisi sitä itsekseen.

»Mitä?» kysyi poliisi.

»Ei mitään. Onko se hyvin kaukana?» kysyi Sargon.

Se oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa huoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta hiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja osoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon ensimmäinen».

»Eikö mitään ristimänimeä?»

»Ennen Kristusta», vastasi Sargon.

»Eikö mitään annettua nimeä, tarkoitan?» sanoi kysyjä.

»Ei.»

»Entä osoite?»

»Ei mikään tällä hetkellä.»

»Noinko vain missä hyvänsä?»

Tähän kysymykseen ei Sargon vastannut.

»Giffordkadulle kuuluva tapaus», sanoi ääni hänen takanaan.

»Muisti kadonnut tai jotakin sellaista», sanoi pöydän takana istuva.

»Joka tapauksessa Giffordkadulle.»

»Mikä Giffordkadulla on?» sanoi Sargon mietittyään.

»Sairashuone, jossa saatte levätä ja olla rauhassa vähän aikaa.»

»Mutta minä tahdon, että minut tutkittaisiin oikeudessa. En tarvitse lepoa ja rauhaa.»

»Siitä saatte tiedon Giffordkadulla. Buxton, viekää hänet mukaanne.»

»Mutta minä olen ihan terve. Mitä varten menisin sairashuoneeseen?»

»Järjestyksen vuoksi, arvelen», sanoi pöydän takana istuva poliisi ja kiinnitti huomionsa muualle.

Kummallista! Mitä hän sairashuoneessa tekisi? Voima kohteli häntä kovin omituisella tavalla. Hänen oli alistuttava voiman tahtoon, hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän olisi vain toivonut selvempiä tietoja.

Hän oli nyt niin omissa mietteissään astellessaan siinä konstaapeli Buxtonin rinnalla, ettei hän kiinnittänyt huomiota katuihin, ei liikenteeseen, eikä ohikulkijoihin. Nyt he olivat jo oven edessä, korkean muurin vierellä, jonka takana näytti olevan rakennuksia. Sitten he tulivat pieneen toimistoon, ja suurikokoinen, harmaakasvoinen ovenvartia katseli häntä ja vaihtoi puoliääneen huomautuksia poliisin kanssa. Sitten he menivät laajan pihan yli ja suuresta ovesta käytävään, missä oli joutilaat paarit ja pari kolme hoitajatarta virkapuvuissaan. He tulivat pienelle lasiovelle, Sargonia pyydettiin istumaan penkille seinää vasten sillä aikaa kuin soitettiin puhelimella. Buxton käyskenteli käytävää poispäin ikäänkuin ajatellen, että tehtävä oli suoritettu.

Siihen tuli pieni, harmaapukuinen mies, joka katseli Sargonia. Muutaman hetken he tuijottivat vaieten toisiaan. »No?» sanoi pieni harmaapukuinen.

»Nimeni on Sargon. En tiedä, miksi minut on tuotu tänne. Onko tämä sairaala? Käsitän, että se on. En ole sairas.»

»Saatatte olla sairas tietämättänne.»

»En.»

»Me haluamme vain pitää teitä täällä jonkun aikaa tarkastaaksemme teitä.»

Sargon kohotteli hartioitaan.

Nyt ilmaantui sinne mies, jolla oli äärettömän leveät hartiat ja suuret, sileiksi ajellut kasvot, joilla lepäsi hyvin voimakas itsetyytyväinen ilme. Hänellä oli leveä, ohuthuulinen suu, esiinpistävät harmaat silmät ja kovasti rasvattu, ja lopullisesti kukistettu hiekanvärinen tukka, jossa oli pyöriäinen otsalla.

»Kiireellinen ilta», sanoi hän. »Tämä on jo numero kolme.»

»Aika täyttä siis», sanoi pieni harmaapukuinen.

»Liian täyttä», sanoi hra Jordan. »Ei tiedä, miten kaiken hoitaisi. Onko tämä se?» kysyi hän osoittaen Sargonia, kumartaen paksua niskaansa ja painaen suupieliään häntä kohti.

»Tämä», sanoi pieni harmaapukuinen Sargonille, »on hra Jordan. Hän näyttää teille, minne teidän on mentävä ja mitä teidän pitää tehdä.»

Heti, vaistomaisesti, tunsi Sargon vastenmielisyyttä hra Jordania kohtaan. Mutta hän nousi tottelevaisesti paikaltaan, koska hänen ajatuksensa alistumisesta voiman tahtoon näytti jollakin lailla käsittävän ja sisältävän tämän uuden koettelemuksen. Hra Jordan päästi suustaan äänen, joka ilmaisi matalaa, rasvaista, vilpillistä ystävällisyyttä: »Tulkaa mukaan, vanha veikko, minun kanssani», sanoi hän. »Teemme olonne oikein mukavaksi, jos te ette tee häiriötä.»

He kulkivat nurkan ympäri, ylös ilotonta, kivistä porraskäytävää ja kääntyivät taas ympäri. He tulivat käänteeseen, jossa oli kaksinkertaiset ovet lasiruutuineen. Ne aukenivat hyvin pitkään, pimeään käytävään, jota valaisi yksi ainoa, kaukainen lamppu. Ja äkkiä tuntui Sargonista siltä, että hänen takanaan, ja aivan selvästi, näkyi ulkoinen vapauden maailma, kadut ja valot, edestakaisin liikkuvat ihmiset ja esineet, merkilliset satunnaiset kohtaukset ihmisten kesken, sen elämän vaiheet ja näkemykset, johon voima oli lähettänyt hänet, mutta hänen edessään hyvin pimeää ja mustaa, pelottavia kokemuksia. Miksi kääntäisi hän vapaaehtoisesti selkänsä tuolle suurelle ulkomaailmalle, jota hän oli tullut pelastamaan? Oliko tämäkin taas erehdys, jonka hän juuri oli tekemäisillään? Hän astui askeleen tai pari poispäin Jordanista ja kääntyi häntä kohti.

»Ei», sanoi hän. »En tahdo mennä pitemmälle tässä paikassa. En halua. Antakaa minun palata. Minun täytyy kutsua opetuslapsia ja toimittaa paljon.»

Jordanin kasvojen täysikuu ilmaisi epäuskoista hämmästystä, joka muuttui kiukuksi. »Mitä?» huusi hän.

Hän piti pelottavan tauon tuon mitä-sanan jälkeen ja sanoi sitten hyvin nopeasti: »Ei mitään temppuja täällä, mokomakin vanha höperö.» Äkillisellä liikkeellä hänen tavaton, raaka, punainen kätensä tarttui Sargonin käsivarteen. Hänen ohuet huulensa kapenivat, niin että hampaat näkyivät, hänen silmänsä näyttivät pyrkivän ulos päästä. Hän tarttui Sargonia käsivarteen ei pitääkseen häntä kiinni, vaan puristaakseen, ja hän kaivoi kyntensä lihaksen ja luun väliin, niin että Sargon jäi tuijottamaan häneen laajentunein silmäterin ja päästi vaistomaisen, terävän tuskanhuudon.

Ote lieveni terävän tuskallisesta vain epämiellyttäväksi, ja suuret kasvot laskeutuivat Sargonin tasalle. Kävi selville, että hra Jordan oli virkistänyt itseään juustolla ja kaakaolla. »Älkää yrittäkö uudelleen, te vanha hupsu! Älkää, saamari soikoon, yrittäkö uudelleen. Olipa se mitä hyvänsä, niin älkää yrittäkö toista kertaa täällä! Olette kylliksi järjissänne ymmärtääksenne, mitä minä sanon. Kuuletteko? Teidän on tehtävä juuri niinkuin täällä sanotaan. Juuri niinkuin sanotaan. Teidän on parasta olla yrittämättä vehkeillä, ja sitä estääkseni minäkin teen parhaani. Mutta jos yritätte temppuilla, niin Jumala teitä auttakoon!»

Ja hän puristi taas käsivartta.

Siniset silmät näyttivät myöntyvän.

»Ja nyt eteenpäin, peeveli vieköön!» sanoi hra Jordan.

Alakuloinen, ällistynyt, mutta ei vielä kokonaan surkea Sargon vietiin kosteaan ja siivottomaan kylpyhuoneeseen, jossa rikkinäinen tuoli, vesilammikot, veden räiskeet seinillä ja eräät rypistyneet pyyhinliinat nurkissa osoittivat, että täällä oli äsken tapahtunut ottelu. Siellä hänet pantiin riisuutumaan ja ottamaan haalea kylpy, kuivattiin pyyhkeellä, jota jo oli käytetty, pistettiin harmaaseen yöpaitaan, joka oli puhtaudeltaan epäilyttävä, harmaaseen, karkeaan aamunuttuun, joka varmasti ei ollut puhdas, sai jalkaansa pari numeroa liian suuret tohvelit. Näin varustettuna vei hänet hra Jordan, jonka nopea tottelevaisuus oli saanut hiukan lauhtumaan, siihen huoneeseen, jossa Sargonin oli vietettävä yö.

Heitä vastaan tuli punanaamainen mies, jonka kulmakarvat olivat hyvin vaaleat.

»Tämä on hra Higgs», sanoi Jordan.

»Olen valmistanut hänen vuoteensa», sanoi hra Higgs. »Kuinka paljon niitä vielä tulee?»

»Niitä tulee ihan satamalla», sanoi hra Jordan.

»Kolme», sanoi hra Higgs.

»Hyvä on», sanoi hra Jordan. »Näkemiin.»

»Näkemiin», sanoi hra Higgs.

Kumpikaan heistä ei suoranaisesti puhutellut koko maailman herraa. Hän oli kuin käärö, joka siirtyy kädestä käteen.

Kun Sargon astui Giffordkadun sairaalan tarkastusosastolle, niin vahvistui tavattomasti hänen käsityksensä siitä, että hän oli jättänyt tavallisen, elävän elämän kauas taakseen, noitten harmaitten käytävien, portaikkojen, lasi-ikkunaisten ovien ja korkeitten muurien ja pienten ovien taakse. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin tyhjää, kalpeaa ja ilotonta kuin tämä paikka. Huone oli sydämetön, suuri, epäsiisti, vihreän harmaina kalkittuine seinineen, joista väri oli sieltä täältä putoillut pois ja joilla paloi kolme riittämätöntä kaasuliekkiä antamatta oikeastaan valoa enempää kuin varjojakaan. Musta yö ja harmaasti valaistu tiilimuuri näkyi verhottomasta ikkunasta. Puolivälissä huonetta osoittivat entisen seinän esiinpistävät jätteet, että kahdesta huoneesta oli tehty yksi. Permanto oli alaston ja kiillotettu. Kauempana oli seinää vasten asetettu pöytä, jolla oli parissa kolmessa läjässä rypistyneitä kuvalehtiä, ja peränurkassa oli tyhjä uuni. Lähemmässä puolikkaassa oli molemmin puolin rivissä rautaisia vuoteita, yhteensä ehkä kaksi-, kolmekymmentä. Ilmassa oli tunkkainen haju, heikko, mutta kuitenkin kuvaamattoman vastenmielinen mädänneen haju, johon sekaantui voimakas suovan katku.

Vaikka siellä ei olisikaan ollut ketään, olisi tuo kylmä, suuri, pahanhajuinen huone näyttänyt omituisen epäystävälliseltä Sargonista. Sillä hra Sargonin osaksi oli tullut, hänen aikaisemman köyhyytensäkin aikana, elää siististi, kävellä matoilla, vaikka ne olisivatkin olleet kuluneita, ja ympärillään joukko huonekaluja ja seinillä tyhmiä ihmisten maalauksia, laitoksia ja esineitä. Tällaisessa karussa yksinkertaisuudessa tuntui siltä kuin ihmisten huoletonta, kokoilevaa, kotia luovaa mielikuvitusta ei olisi olemassakaan.

Mutta paikan omituinen, sieluton ilma olivat vain ensimmäisen hetken vaikutelma Sargonille. Sitä seurasi paljon elävämpi ja kauheampi huomio: — tässä paikassa asui olentoja, jotka vain ensimmäisellä silmäyksellä olivat ihmisiä. Sitten, kun heitä tarkemmin katsoi, kävi selville, että he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, he eivät nostaneet silmiään hänen huoneeseen tullessaan, niinkuin ihmisillä on tapana, taikka he ilmaisivat huomanneensa hänet omituisilla, epäluonnollisilla liikkeillä. Eräät olivat vuoteissa, toiset olivat puetut kuluneisiin ja epäsiisteihin vaatteisiin ja joko istuivat vuoteittansa reunoilla taikka tuoleissa huoneen tuonnimmaisessa päässä. Yksi ainoa olento oli liikkeellä: vakavakasvoinen nuori mies, joka käveli nähtävästi tarkan järjestelmällisesti sinne tänne yhä pienenevässä piirissä huoneen kaukaisimmassa kulmassa. Toinen istui paikallaan ja näytti häätävän alituisesti palaavaa hämähäkin verkkoa kasvoiltaan alituisesti uudistuvalla liikkeellä. Kaksi miestä oli ahtautunut pöydän ja seinän väliin, ja toinen heistä, lihava mies, jolla oli kiiltävän punainen naama ja kiharaa, punaista karvaa rinnallaan, teki kiivaita liikkeitä, takoi pöytää nyrkillään, puhui äänellä, joka nousi ja laski ja joskus puhkesi kirouksiin, sillä välin kun toinen, likakasvoinen, ruumiinkarvainen olio, näytti vaipuneen syvään epätoivoon. Eräässä lähellä olevassa vuoteessa istui nuori mies, jolla oli päässään suuri musta tekotukka ja kasvoillaan heikkomielisen itsetyytyväinen ilme, joka draamallisen äkillisesti vaihtui riemuitsevan hurjaksi taikka merkitsevän kirkkaaksi, elehti, sommitteli ja lausui loputonta runoa — jotakin Browningin tapaan. Se juoksi tähän suuntaan:

»Herra on heitä lyövä
ja syövä,
he saattavat voittaa, mut Herra
voi heitä koittaa
ja polttaa ne atoomeiksi,
atoomeiksi!
Palaviksi atoomeiksi — juuri kuin tähdet. Kas!
tähdet tyhjyydessä ja maailman yllä,
sillä Jumala siunaa atoomeja, eikä kasvojaan näytä.»
(Riemuitsevan ilmeikkäästi.)
»Hän on kasvoton aivan.
Niin, niin juuri, pojat!
Ateistit on väärässä ja teoloogit myös,
niin selvästi, jyrkästi kaikki on väärässä!
Ja minä sanon heille:
Jumala on, muttei kasvoja hällä,
niin ettei voi kasvojaan näyttää.
Kas, siinä on temppu.
Ja jokainen tietysti miettii, ettei häntä ole,
mutta tässä on mies,
joka varmasti ties,
että hukassa ollaan
ja on jouduttu nollaan.
Ei kasvoja! Se on hauskaa!
Ma tyhjästä löysin herran,
naamiottoman, nolon.
Quod erat demostrandum X.L….»

»Siinä on vuoteenne», sanoi hra Higgs Sargonin vieressä hieman nykäisten häntä.

Sargon liikahti hiukan vastahakoisesti hämmästynein silmin yhä katsellen puhujaa.

»Saatte kuunnella häntä kylliksenne, ennenkuin olette valmis, vanha veikko», sanoi hra Higgs. »Hypätkää vuoteeseen vain.»

Osaksi hra Higgsin käden, osaksi oman mieliksiteko-halunsa johtamana meni Sargon vuoteeseen. Hra Higgs avusti häntä kömpelön veljellisesti. Mutta ennenkuin Sargon sai kootuksi vuodevaatteet ympärilleen, huomasi hra Higgs hänen olkansa yli silmätessään jotakin, mitä tapahtui huoneen toisessa päässä. Sargon ei saattanut nähdä, mitä se oli.

Silmänräpäyksessä hra Higgsin avulias arvovaltaisuus vaihtui raivoksi. »Sinä vanha, likainen saatana!» huusi hra Higgs, »joko sinä taas teet pahojasi!»

Hän jätti Sargonin ja juoksi hyvin kiireesti yli huoneen. Sargon nousi istumaan vuoteessaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Kolme tai neljä muuta sairasta teki samoin. Hra Higgs sieppasi käsiinsä hyvin likaisen vanhan miehen, jonka kasvot kertoivat äärimmäisestä kurjuudesta, ja joka istui nojatuolissa, laski, kohotti ja löi häntä muutaman kerran. Sitten meni hra Higgs ulos ja palasi kohta, yhä mutisten uhkauksia, kädessään lapio ja harja.

Sillä Higgsin tehtävänä ei ainoastaan ollut vartioida mielisairaita, vaan myöskin, säästäväisyyden takia, olla tarkastuslaitoksen lattian pesijä ja yleinen siisteyden valvoja. Hän oli laivastossa harjaantunut näkemään ihanteensa siinä, mikä oli kiiltävää ja tahratonta, ja hän teki puhdasta paremmin kuin vartioi.

»Maatkaa paikallanne siellä!» huusi hra Higgs tullen permantoa pitkin luuta kädessään. »Se ei vähääkään liikuta teitä.»

Maailman herra heittäytyi pitkäkseen.

Katto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen takia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin parempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan huoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä, ja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti omaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki tämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin arvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten — oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että hetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin saattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja kaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa auringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille, tummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän oli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan. Sillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin, että miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet oli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen tarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa haaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima kohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden ja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli kyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin pois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran tarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman kokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä hallitakseen tätä omituista tilannetta.

Se oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä kirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään äkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva, loppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin melkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen sanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain hajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan siihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se saattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin sisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.

»Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä pitkin riemujen, tuskien teitä. Ja palautat jälleen: ei minnekään, on lähtö ja paluu: ei minnekään. Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta, liasta likaan, ei missään muutetta. Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu, likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu. Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt, yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»

»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on lika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa! Mitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli syössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata sepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden ajatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin valtaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen sivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?

Kun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen!
Nyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisi
katkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas.
Älä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!

Ponnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin.
Hän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.

Hän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi, joka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi kutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon, kärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan sitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen, yksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan vastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi ja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja hyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo vastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja kidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti hänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan, että hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon muita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima sai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän hengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja suurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi, Sargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt täällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin Lontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman moninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli koko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo syrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan voisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä kiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka häntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.

Mutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään hullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut tenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos sellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»

»Tra-la-la. Tra-la-la.
Siinä on laulun kärki,
selvitä sen syvin järki.
Tra-la-la. Tra-la-la.
Missä vain sinä kumajat,
nauravat kasvottomat Jumalat.
Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la.
Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas.
Tra-la-la. Tra-la-la.
Suutele, suutele aina ja taas,
aina ja taas.
Tra-la-la.»

Hän hankki vaihtelua lausuntaansa synnyttäen suullaan ja kämmenillään pamahtelevia, kuuluvia ääniä.

»Älkää toki pitäkö minua kyynillisenä», sanoi hän Sargonille. »Tämä on vain puhdasta elämäniloa.»

Sargon ei voinut sietää sitä kauemmin. Se oli tuomittavaa opetusta esitettynä ihmiskunnan oikealle uudistajalle. Hän kohotti yhtäkkiä opettavan sormensa. »Olette väärässä», sanoi hän terävästi.

Runoilija tuijotti hetkisen ja sanoi tehden tervehtivän liikkeen:
»Tra-la-la.»

»Mutta minä sanon teille, että elämä on totuutta», huusi Sargon. »Elämä on ääretön. Elämä on täynnä tarkoitusta ja järjestystä. Olen tullut sanomaan sen teille ja kaikille muillekin ihmisille.»

Runoilija keskeytti hänet hymyillen ja kohteliaasti sanomalla:

»Tra-la-la,
tra-la-la.
Elämä on nokotusta, aivastusta vain,
elämä on mädänhaju tuulten tuoksuvain,
elämä on tyhjää täynnä — olkaa niinkuin tahdotte!
Tra-la-la. Tra-la-la.»

Hän jatkoi, mutta Sargon ei tahtonut kuunnella häntä. Hän korotti äänensä hukuttaakseen siihen vastustajansa. »Sanon teille, te sielu parka, että olette äärimmäisen väärässä ja sokea», puhui hän. »Sillä valo on tullut minulle ja ymmärrys on minun. Ette te ole se hukkaan mennyt ihminen, joksi itseänne luulette, taikka teidän ei ainakaan pitäisi olla. Ei! Minä, minäkin olin tuollainen hukkaan mennyt, sellainen kuin te olette, jonkun aikaa sitten. Minäkin ajattelin olevani siemen, yksityiskohta, ei mitään merkitsevä seikka. Mutta kutsumus on tullut minulle, ja minut on kutsuttu kokoamaan toisia ottamaan osaa uuteen heräämiseen. Minä olen nähnyt näyn, ja olen nähnyt maailman sellaisena kuin pitkästä unesta herääjä sen näkee. Kaikki on yhdistetty yhteen ja toimii yhdessä, iankaikkisesti.»

Runoilija rypisteli nenäänsä ja heilutteli kättään Sargonille ikäänkuin olisi torjunut jotakin haitallista. »Tra-la-la», huusi hän.

»Kaikki asiat, sanon minä teille, ovat yhtyneet ja toimivat yhdessä…»

»Tra-la-la», entistä äänekkäämmin.

»Hiljaa siellä», huusi terveyden hra Higgsiin ruumiistunut voimakas ja äkäinen ääni.

»Saatte koko joukon lörpöttelemään muutamassa hetkessä», sanoi hra
Higgs lähestyen Sargonia vakavan toruvana. »Olkaa hiljaa!»

Hiukan mietittyään koko maailman herra totteli.

Perin arvokkaalla liikkeellä hän ilmoitti Higgsille, että hänen sivistymättömään pyyntöönsä oli suostuttu.

»Se on oikein», sanoi Higgs. »Te voitte olla hiljaa, jos tahdotte. Niin onkin parempi. Mutta hän ei voi.»

Runoilija jatkoi pehmeästi, ivallisesti, puoliääneen, tahraten Sargonin uskoa ja tehden pilaa siitä, ja kertana oli aina »Tra-la-la. Tra-la-la.»

Sargon istui nyt liikkumatta ja vaieten vuoteessaan kääntäen vain hitaasti päätään katsellakseen ympärillään olevia ihmisiä. Hänen äskeinen purkauksensa oli hieman lievittänyt hänen kyllästymistään tuohon loppumattomaan lausuilemiseen. Sitä jatkui nyt milloin omituisen vakuuttavana, milloin kiihkeänä ja kiukkuisena, milloin pelkkänä sanojen höpinänä. Se virtasi yhä hänen ohitseen ja ylitseen, ja se oli nyt mielenosoituksellisesti kohdistettu häneen, mutta hän kykeni jo olemaan välittämättä siitä. Hän istui siinä ja ajatteli autioita, pelottavia tunteja, jotka eittämättömästi olivat hänen edessään.

Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet tulevan yön tuolle puolen. Jo sekin tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän tunsi, että tuo alaston sähkölamppu, joka tunki hänen silmäluomiensa läpi, pitipä hän niitä kiinni kuinka tiukasti hyvänsä, hehkuisi koko yön, hän tiesi sen pantuaan merkille katseen, jolla Higgs oli silmäillyt hurjistunutta, punatukkaista miestä. Siinä silmänräpäyksessä hän tunsi, että Higgs pelkäsi punatukkaista, jonka punertavat kasvot kiilsivät, eikä uskaltaisi millään sammuttaa valoa vartiohuoneessa, ei uskaltaisi jättää sitä hämäräänkään, olipa tapa tai sääntö sitten mikä hyvänsä. Ja hän käsitti myös, miksi Higgs alituiseen meni ulos huoneen yläpäästä: hän tahtoi olla varma siitä, että Jordan, taikka joku muu apulainen, oli äänenkantaman päässä. Niin, tuo valo palaisi varmasti koko yön, ja runoilija näytti myös aikovan jatkaa, ja niin jyskyttäisi punatukkainen mies pöytää aina tuon tuostakin ja huutaisi, ja toinen mies kirkaisisi myös kumeasti silloin tällöin. Ja siellä olisi kaikenlaista epämukavuutta, melua ja tuloa ja menoa. Niinpä hän saattaisi yhtä hyvin istua valvomassa ja ajattelemassa kuin turhaan yritellä nukkua. Ajatellahan voi aina. Tietysti, jos oli liian väsynyt, saattoi lakata ajattelemasta eteenpäin, jäädä vain ajattelemaan kuin ympyrässä, mutta oli mahdotonta olla valveilla ja ajattelematta. Täällä ei voisi mitenkään nukkua. Silmät, korvat ja nenä kiusautuivat ihan liiaksi. Nukkuikohan täällä kukaan milloinkaan, olipa hän sitten terve tai sairas?

Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua ja ajatella, istua ja ajatella, ehkä torkahtaa hetkeksi ja ajatella itsensä uneen, kunnes joku odottamaton jymähdys tai mylvähdys palauttaisi ajattelemaan.

Pisimmänkin yön täytyy vihdoin päättyä,

Silloin Sargon unen ja valvonnan välillä ollessaan näki jotakin kauheaa. Ainakin se vaikutti kauhealta hänen hermoihinsa. Kahden vuoteen päässä hänestä nukkui pelottavasti riutunut nuori mies, jonka pää kohosi ylöspäin. Pielus ei tukenut sitä; se oli kuuden tuuman päässä siitä. Hän piti sitä ylhäällä asennossa, jota oli tuskallista katsella. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat hiljaista, ylpeää tyytyväisyyttä tähän jäykkyyteen. Se oli uskomatonta. Oliko olemassa sellaista kuin näkymätön pielus? Vai oliko se Sargonin silmien harhakuva valvovassa unessa?

Vuoteessa hänen vieressään makasi toinen mies valvovat kasvot häntä kohti. Hänen silmänsä kohtasivat Sargonin katseen. Kumpikaan ei sanonut mitään eikä liikahtanutkaan, mutta molempien mielen valtasi suuri lohdutus. Sillä silmät, jotka kohtasivat Sargonin, olivat yhtä terveet kuin hänen omansa, ja kumpikin tuki toistaan. Niin se on, sanoivat silmät. Se on omituista, mutta silmänne eivät petä teitä. Se on nuoren miehen taudin ilmiö.

Sargon nyökkäsi. Toinen terve mies nyökkäsi vastaan ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen vuoteessaan kuin rauhoittunut lapsi nukkuessaan. Mutta voisiko hän nukkua?

Sargonin katse kiersi huoneen hakien uutta. Niin, eräitten toistenkin täytyi olla terveitä — terveitä niinkuin hänen — Ja pidätettyjä niinkuin hän itsekin. Siellä oli toinen mies käytävän toisella puolella, jolla oli pieni parta, hyvin, hyvin surullinen mies, mutta hänelläkin oli terveet silmät.

Huomenna oli Sargonin mentävä keskustelemaan noitten toisien kanssa ja kerrottava heille itsestään ja neuvoteltava tästä pelottavasta tilanteesta, mutta ei nyt, sillä Higgs puuttuisi varmasti asioihin. Nyt jo oli sattunut monta Higgsiä ärsyttävää seikkaa. Oli selvää, että hän olisi kiukkuinen, ja oli parasta olla ärsyttämättä häntä lisää. Nyt täytyi vain istua paikallaan ja ajatella.

Mitä olivat nuo mielipuolet, ja mitä mielipuolisuus merkitsi?

Miksi oli korkein voima nostanut hänet hänen jokapäiväisen elämänsä tavallisista toimista ja kuvitteluista kuolemattoman olemuksensa tuntemukseen, miksi hänelle oli näytelty päättymättömät kohtalot ja näky hänen toimintapiirinään olevasta koko maailmasta, että hänet sitten herätettäisiin pois elämästä ja valosta ja vapaudesta tähän mielipuolisten harmaaseen, maanalaiseen maailmaan? Se ei ollut saattanut tapahtua turhan takia. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja sitten puhalsi toinen kysymys tuulen hänen sielunsa läpi. Se voima, joka oli kutsunut häntä, ja kutsunut häntä vain tuodakseen hänet tähän paikkaan, oli siis saattanut kaikki muutkin samaan kauhunpaikkaan. Miksi? Hänelle se saattoi olla koettelemus, mutta mitä se oli noille muille, joiden sielut olivat todella hajonneet ja haihtuneet pois? Mitä voima heillä teki?

Koko asioitten järjestys alkoi häilyä ja haihtua Sargonin sielusta. Jos voima ei ollut tehnyt sitä, niin silloin se oli vastavoiman työtä. Täytyi siis olla olemassa vastavoima, jokseenkin yhtä väkevä kuin voima itsekin, kykenevä sieppaamaan ihmisiä elämästä sekaannukseen, halpuuteen ja ikuiseen kuolemaan. Taikka muuten: — ei ollut olemassa mitään.

Hän istui ihan hiljaa leuka polviin nojaten silmien tuijottaessa tyhjästi viimeiseen mustaan mahdollisuuteen.

Oliko koko hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä sittenkin vain pettymystä ja harhaa? Oliko häntä petetty Tunbridge Wellsissä, kun kutsu ensimmäisen kerran tuli hänelle nousta ja herätä? Eivätkö nuo Sumerian muistot olleetkaan muuta kuin unta. Oliko hän kuitenkin juuri — hassuksi tullut Albert Edward Preemby? Hassussa, kärjettömien sieluttomuuksien maailmassa? Jos niin oli, oli hän todella hupsuin kaikista elävistä ihmisistä. Hän oli luopunut mukavuudestaan ja varmuudestaan joka oli tervettä, vaikka vähäpätöistä, oli juossut pois rakkaan Christina Albertansa luota — totellakseen voimaa joka ei ollut muuta kuin hänen oman mielikuvituksensa harhaa, ja seuratakseen päämäärää, joka oli vain haamu. Päiväkausia hän oli koettanut estää Christina Albertaa pääsemästä ajatuksiinsa: hän oli muka epäilijä ja vastavoiman liittolainen. Nyt hän palaisi, perin reippaana kiivaana, mutta sittenkin vain nuorena tyttönä. Hän oli jättänyt tyttärensä selviämään niinkuin itse taisi, jättänyt hänet omien muistutustensa ja varoitustansa ulkopuolelle. Mitä hän teki? Kuinka monet vaarat ja vaikeudet saattoivat nytkin uhata häntä? Sargonin mieleen ei tähän mennessä ollut johtunut, että hänen katoamisensa saattaisi tuottaa tytölle murhetta ja vaaraa. Nyt hän näki selvästi, että niin kävisi.

Vihollinen tuli ja väitteli avoimesti hänen kanssaan. »Olet ollut hupsu, Albert Edward Preemby», sanoi se. »Olet johtanut itsesi hyvin vaaralliseen ja surkeaan asemaan, olet paennut omasta elämästäsi tyhjyyden kauheuteen. Palaa! Palaa, kun vielä on mahdollisuuksia palata!»

Mutta saattoiko hän palata?

Kyllä. Se kävisi kyllä päinsä. Hyvin helposti! Hän voisi sanoa suoraan, että hän jo muisti oman nimensä. Hän voisi pyytää tavata lääkäriä tai johtajaa taikka mitä hyvänsä henkilöä, joka komensi Higgsiä, Jordania ja heidän tovereitaan, hän voisi ilmoittaa nimensä, atelierin osoitteen, pankkinsa osoitteen, pesulaitoksen osoitteen ja niin poispäin. Puhuen hyvin suoraan ja selvästi hän saattoi myöntää käyttäytyneensä omituisesti, mutta että se puuska oli nyt ohi, ja niin hän pääsisi näistä hirveistä varjojen maailmoista takaisin päivänvaloon. Se ilahuttaisi Christina Albertan sydäntä…

Hän muisteli tuota vilkasta, ystävällistä, hiukan vastahakoista olentoa. Jos hän vain voisi nyt saada nähdä tyttärensä! Tulemassa tänne pitkää käytävää hänen luokseen auttamaan, pelastamaan…

Sitten hän olisi juuri Preemby taas elämänsä loppuun saakka, mukavasti Preemby, Preemby sivussaseisoja, Preemby syrjästäkatselija, toimeton, hiljainen mies meluisan atelierin perällä. Mutta eräänlaiset asiat olisivat kerta kaikkiaan lopussa. Hän ei enää milloinkaan saisi mennä museoon tai kaivelemaan kirjakauppojen pimeistä nurkista vanhoja, tomuisia, unohtuneita kirjoja, jotka kertoivat hävinneistä kaupungeista ja arvoituksellisista ennusmerkeistä. Hän ei enää milloinkaan saisi ajatella Atlantiksen ihmeitä ja salaisuuksia, pyramiidien mittoja eikä menneen ja tulevan ajan suuria arvoituksia. Hänen elämässään ei sitten enää olisi ollenkaan mitään ihmeellistä, sillä hän oli pyrkinyt ihmeeseen ja joutunut pettymykseen. Nuo asiat kaikki jäisivät vanhoiksi tarinoiksi ja kuvitteluiksi sellaisesta, mitä ei milloinkaan tapahtuisi. Menneisyys ja tulevaisuus olisi kuollutta hänelle. Päivät olisivat tyhjiä ja painostavia, tyhjempiä ja painostavampia kuin milloinkaan ennen. Hänen elämänsä ydin vuotaisi kuiviin…

Ja toisella tiellä häntä odotti tuska, halpuus, raaka kohtelu, huono ruoka, likaisuus, koettelemukset, jotka voisivat murtaa hänet — mutta voima viittaisi häntä edelleen luokseen.

Hän ajatteli Sargonille kuuluvia asioita, voimaa, kaupunkeja, jotka olisivat kuin suuria yksityisiä olentoja, koko maailmaa, tähtien salaperäisiä lupauksia, kaikkia noita asioita, joista hänen täytyisi luopua ja olla Preemby, Preemby suoraan ja selvästi, elämänsä loppuun saakka, jos hän haluaisi lähteä pois tästä paikasta. Hän istui, kuten hänestä näytti, äärettömän ajan hiljaa ja miettivänä, vaikka vastaus jo oli selvä hänen sielussaan. Ja viimein hän puhkesi puhumaan: »Ei», sanoi hän käheällä äänellä, melkein huutaen: »Minä olen Sargon, Sargon Jumalan palvelija, ja koko maailma on minun.»

Kauan jälkeen puolen yön istui Sargon yhä tuossa kalpeassa, likaisessa valaistuksessa melun ja sekaannuksen vallitessa hänen ympärillään. Hän oli menettänyt kaiken mahdollisuuden arvioida aikaa: kellokin oli otettu pois häneltä. Jolloinkin pikku tunneilla hän rukoili. Ja silloin tällöin hän itki hiukan.

Hän rukoili. Joskus taas hän laati lauselmia ja kuiskaili niitä itsekseen, ja joskus eivät lauselmat ollenkaan päässeet sanoiksi, vaan kulkivat hänen sielunsa läpi kuin käärmeet syvässä, tummassa vedessä. »Suuri on se tehtävä, jonka olet päälleni laskenut. Näen, etten ole kyllin arvokas, oi mestari, suorittamaan pienintäkään minulta vaatimaasi tehtävää. En ole kyllin arvokas. Olen mitätön mies ja tyhmä mies, ja kaikki, mitä tähän saakka olen tehnyt, on hulluutta. Mutta olet kutsunut minut tietäen hulluuteni. Anna anteeksi hulluuteni ja auta minua uskoon.» Hän istui hiljaa ja liikkumatta paikallaan kyyneleet poskipäillään. »Rankaise ja koettele minua tahtosi mukaan», kuiskasi hän sitten, »kunhan et vain hylkää minua ja katoa maailmastani.»

Hän rukoili, että voima tekisi hänestä maailman palvelijan, ja lisäsi änkyttäen ja heikosti: »sellaisen kuin olin entisinä päivinä.»

Mutta oliko noita entisiä päiviä milloinkaan ollut olemassa? Sumeria oli nyt hyvin kaukana hänestä, ja valkoiset kaupungit, siniset virrat ja jokialukset olivat häipyneet pois, ja häntä kunnioittavat kansanjoukot olivat kuin haihtuva täplä hänen mielessään, eivät unen haihtuvaa muistoa selvempiä. Hän ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta lisäsi sitten ääneensä kuiskaten: »Auta sinä minun epäuskoani.»

Joskus hän rukoili kuiskaten, joskus vaieten, ja joskus hän taas istui hiljaa ja rauhallisena. Higgs tuli kolme kertaa katsomaan häntä, mutta ei puuttunut hänen toimiinsa. Viereisessä vuoteessa jatkui runo yhä, mutta se oli nyt muuttunut vain rytmilliseksi virraksi herjaavia hävyttömyyksiä.

Hiukan senjälkeen kun Sargon oli lakannut rukoilemasta, oli hän kai nukkunut; hän oli kai nukkunut, koska heräsi aamunkoitteeseen. Se ei tapahtunut asteettain; hän heräsi siihen äkkiä.

Kylmä, varjoton valo täytti huoneen, ja sähkölamput, jotka olivat näyttäneet niin kirkkailta, olivat vain valoisia, oranssinkeltaisia rihmoja. Higgs seisoi ovella tarkastellen kiihkeästi punatukkaista miestä, joka lepäsi pää pöydällä, kuin unessa — mutta ehkä vain teeskennellen unta.

Seuraavan päivän iltana tuli kaksi vierasta katsomaan Sargonia. He kutsuivat hänet luokseen ja hän puheli hiukan heidän kanssaan, ja sitten he keskustelivat enimmäkseen keskenään.

Kumpikaan herroista ei selittänyt, mitä asiaa heillä oli Sargonille. Toinen heistä oli lyhyt, mustatakkinen mies. Hänellä oli kultaiset kellonvitjat ja kirjava kravatti jalokivineuloineen. Pienellä terävällä nenällään hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Kasvot olivat lihavat ja puhtaiksi ajellut, suu kuin vino lapionreikä taikinassa. Hän puhui kuin nyyhkytyksen ja sammaltamisen välimailla, ja hän näytti olevan jokseenkin kiireissään ja harmissaan siitä, että hänet oli kutsuttu Sargonin luo. Toinen oli iso, harmaa ja huolestuneen näköinen. Hän teki jollakin tavalla sen vaikutuksen Sargoniin, että hän oli lääkäri, jolla oli yksityisiä vaikeuksia. Hän näytti pitävän itseään keskustelun johtajana ja neuvotteli satunnaisesti jostakin yksityiskohdasta syrjässä seisovan Jordanin kanssa.

»Sikäli kuin ymmärrän», sanoi taikinakasvoinen mies, »halusitte te tarjota päivälliset eräälle seurueelle, johon kuului kaikenlaisia ihmisiä, Rubikonin ravintolassa, eikö niin? Otaksun, että tuo ajatus johtui mieleenne jokseenkin äkkiä?»

»Aioin neuvotella eräitten henkilöitten kanssa», sanoi Sargon. »Se lienee ollut erehdys minun puoleltani.»

»Epäilemättä se oli erehdys, hra… hra…»

»Ei siihen tarvita herraa», sanoi Jordan syrjästä. »Se sanoo itseään
Sargoniksi.»

Tohtori tuli hyvin terävän näköiseksi. »Eikö se ole jonkunmoinen historiallinen nimi?» kysyi hän katsellen etsivästi syrjään.

»On kyllä», sanoi Sargon.

»Mutta tiedättehän, ettei se ole teidän nimenne.»

»Ehkäpä ei… Tarkoitan… se on minun ainoa nimeni.»

»Sepä on kummallinen vastaus», sanoi taikinakasvoinen mies, »todellakin kummallinen.»

»Mutta mikä teidän oikea nimenne on?» kysyi lääkäri kehoittavasti.

»Sargon.»

»Ei siis A. E. Preemby.»

Sargon säpsähti ja jäi tuijottamaan silmien ilmaistessa jonkunmoista ällistystä. »Ei, ei, Jumalan nimeen. Ei suinkaan», sanoi hän.

»Onko se milloinkaan ollut Preemby?» kysyi lääkäri.

»Se ei merkitse mitään nyt. Se ei ole ollenkaan tärkeää nyt.»

»Taitaa se kuitenkin olla hieman tärkeää», sanoi taikinakasvoinen mies.

»Ja nyt te olette kuningas ja herra tai jotakin sellaista, ja maailma kuuluu teille?» sanoi lääkäri.

Sargon ei vastannut. Hän ymmärsi olevansa verkossa.

Tohtori kääntyi Jordaniin päin ja kutsui hänet kuiskaten luokseen.
Sargon kuuli vain lauseen katkelman. »Higgs kuuli sen», sanoi Jordan.

»Oletteko te Sargon Loistava?» kysyi lääkäri.

Sargon kumarsi päänsä suruissaan. »Parasta olisi sanoa minua Sargon
Arvottomaksi, sillä olen epäonnistunut monessa asiassa.»

Taikinakasvoinen mies katseli lääkäriä. »Emmekö jo ole selvillä tästä?»

»Päätelmäni ovat selvät», sanoi lääkäri. »Minulla onkin jo todistus valmiina.»

»Jos se riittää teille, tri Manningtree, niin riittää minullekin. Jos menisin katsomaan toisia…»

»Minulla on kaikki paperit huoneessani», sanoi lääkäri.

»Erinomaista», sanoi taikinakasvoinen mies.

»Oli erinomaisen hyvä, että tulitte tänään. Teillehän olisi ollut yhdentekevää tulla vaikka huomennakin, mutta meillä alkaa tosiaan olla liiaksi väkeä täällä. Eräs noista vekkuleista on varmasti vaarallinen. Palveluskunta täällä ei pidä hänen käyttäytymisestään. Teidän pitäisi hiukan silmätä häntä, taikka oikeastaan jokaista. Ne ovat kaikki selviä tapauksia, jotka kaipaavat vain yleistä siirtokäskyä.»

He puhelivat nyt niinkuin Sargon ei olisi ollutkaan läsnä, tai niinkuin hän olisi ollut eloton esine. Heille hän todella oli muuttunut sellaiseksi, hän oli jo siirtynyt pois ihmiskunnan piiristä.

»Miksi te olette puhelleet minun kanssani?» kysyi Sargon äkkiä hämärän pelon siitä, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, kehittyessä hänen mielessään.

Lääkärin käytös muuttui. Hän puhui Sargonille kuin pienelle lapselle.
»Te saatte nyt mennä takaisin vuoteeseen», sanoi hän. »Jordan!»

»Mutta haluaisin tietää sen.»

»Menkää Jordanin mukaan.»

»Mitä ne paperit ovat, joista te puhuitte.»

Tohtori kääntyi selin Sargoniin vastaamatta mitään, ja taikinakasvoinen mies avasi oven lähteäkseen. Sargon otti askeleen heitä kohti, mutta Jordan tarttui hänen käsivarteensa.

Ja kun Sargon pikemmin ankarasti kuin lempeästi jälleen vietiin vuoteeseen Jordanin taluttamana, niin tuomari ja lääkäri täyttivät ja vahvistivat asiapaperit, joita tarvittiin riistämään häneltä melkein kaikki inhimillisen olennon oikeudet. Sillä mielipuolisuuden syytteessä olevalle ei ole olemassa lautakunnan tutkintoa eikä mitään habeas corpus oikeutta. Hän ei saa tuomiota julkisessa oikeudessa, eikä ole mitään, mihin hän voisi vedota. Hän saattaa kirjoittaa valituksia, mutta mitä ei oteta huomioon. Jokaisen tylsän hoitajan todistus painaa enemmän kuin hänen kiivainkaan vaatimuksensa. Hänet siirretään puolisivistyneiden, huonopalkkaisten, huonosti ruokittujen ja työllä rasitettujen, melkein autokraattisten hoitajien vallan alaiseksi. Hänestä näyttää jokainen päivä ja jokainen yö aluksi loppumattomalta, ja sitten päivät ja yöt muuttuvat jonkunlaiseksi tyhjyydeksi, tulevat merkityksettömiksi ja menevät menojaan yhä nopeammin. Häntä pidetään aina ruumiillisen epämukavuuden tilassa, hän voi melkein aina pahoin huonosti valmistetusta ja joskus pilaantuneesta ravinnosta, ja häneen vaikuttavat hyvin pahasti kaikenlaiset »rauhoittavat» lääkkeet ja voimakkaat ulostusaineet. Risiiniöljy on ainoa, jota mielisairaaloissa käytetään todella alttiisti. Hänellä on täysi syy pelätä monia tovereistaan ja osoittaa orjamaista tottelevaisuutta häntä hoitaville vartioille. Lääketieteellinen tarkastaja liikkuu kyllä taka-alalla: lääketieteellinen lautakunta, jolla ei ole mitään kokemusta mielisairauksista. He käyvät sairaaloissa määrättyihin aikoihin, välttävät liikaa vaivaa, näkevät niin vähän kuin mahdollista.

Ja mitäpä he oikeastaan saattaisivat tehdä? He eivät saata lisätä ruokamenoja, eivätkä korottaa hoitajien palkkoja. Heidät on määrätty säästämään eikä tuhlaamaan veronmaksajien varoja. Hoitajat ovat yhteistoiminnassa ja suojelevat toinen toistaan. Heidän täytyy pysyä yhdessä, ja monet heistä saavat aina pelätä raivoisia sairaita. Satunnaisesti, siitä tarkoin ilmoitettuaan, tarkastava viranomainen saattaa käydä sairaaloissa. Silloin pannaan kaikki parhaaseen järjestykseen. Ne hoidokit, joilla mahdollisesti on valittamisen syytä, eivät pääse lähestymään häntä, taikka eivät tiedä, kuinka lähestyä saadakseen valituksensa kuuluviin. Hoitajat ovat läsnä keskeyttämässä, selittelemässä, häiritsemässä. Niinpä onneton puolihullu, jolla ei ole mitään mahdollisuutta saada apua, joutuukin kärsimään huonoa kohtelua, saa huonoa ruokaa, huonon vaatetuksen, eikä hänellä päivällä eikä yöllä ole muuta seuraa kuin mielipuolet. On jo hyvin paha terveelle joutua kokemaan todella mielipuolien hullutuksia, raivoa, kyllästyttävää koneellisuutta, sekavuutta, mutta mitä se vaikuttaakaan sellaiseen, jonka ylitse on langennut tuon täydellisen pimeyden puolivarjo? He eivät saa olla omissa oloissaan, eivät pääse eroon toisista, heillä ei ole mitään rauhaa. Yhteiskuntamme kokoaa nuo onnettomat yhteen, pois näkyvistä, rakentaa muurit heidän ympärilleen, kuluttaa heidän vuokseen niin vähän, että he eivät saa kunnollista ravintoa eikä kunnollista hoitoa, ja tekee urhoollisesti parhaansa unohtaakseen kaiken, mikä heitä koskee.

Ja meidän Sargonimme, joka ulkomaailmassakin käytäntöineen ja vapauksineen oli joskus hiukan hämillään, täytyi nyt mennä tuohon synkkään alaiseen maailmaan. Sillä häntä pidetään vielä kaksi päivää tarkastuslaitoksessa odottamassa viranomaisten ratkaisua. Sitten hänet lähetetään neljän muun vangin kanssa vielä riemuttomampaan ja surullisempaan vankeuteen Cummerdown Hillin rakennuksien, muurien ja ristikoiden taakse.

Niinpä hän nyt joksikin aikaa häviää tavallisten ihmisten näkyvistä, ja katoaa hetkeksi tästäkin tarinasta. Olisi sietämätöntä kertoa likimainkaan tarkoin hänen jokapäiväisten kärsimystensä ja alennuksensa vaiheita.