KOLMAS KIRJA

SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN, YLÖSNOUSEMUS.

Ensimmäinen luku.

CHRISTINA ALBERTA ISÄÄNSÄ ETSIMÄSSÄ.

Tähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti, halveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut eivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla järkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän ensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut maailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli kelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa kokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi suurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen sormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto, tietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan kyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan häntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi itse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt ja aika tavalla peloissaan.

»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan nukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.

Hänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä puntaakaan selvää rahaa.

On merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään ryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi kääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne siitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että koko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen omituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus ihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän osasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan päivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran altista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa teetä Fayn kanssa.

»Christina Alberta», sanoi hän suurikokoisen, murhetta ilmaisevan kuvan näköisenä. »Olen ollut huolissani ja taas huolissani koko tämän ajan sinun takiasi. En osannut auttaa sinua kylliksi. Arvelin, että hän tulisi takaisin ominpäinsä, ja että kaikki tuo hälinä oli ennenaikaista. Oletko kuullut jotakin?»

Christina Albertalla oli toiselta puolen suuri halu siepata hänen päänsä pois, ja toisekseen hän tunsi, että hän, omaan tapaansa, oli hänen todella vilpitön ystävänsä ja saattaisi olla suureksikin hyödyksi.

»Puhu vain suoraan», sanoi Lambone. »Sinun tulee parempi olla, kun olet ilmaissut kaiken, ja sitten me voimme keskustella siitä.»

Häntä varmisti tytön hymy. Hän kirkastui silminnähtävästi. Hän oli sitä lajia ihmisiä, joista olisi vaikeaa tuntea edes torakan vihaavan heitä. »En halua istuutua siihen tuoliin, kiitos», sanoi hän Faylle. »Se on liian mukava. Voimmehan me millä hetkellä hyvänsä keksiä jotakin, ja silloin minun täytyy kiiruhtaa toimimaan. Olen nyt spartalainen», lisäsi hän istuutuen.

»Mitä?» sanoi Fay.

»Spartalainen. Lääkärini kehoittaa minua sanomaan tuon sanan aina ennen aterioita ja etenkin ennen teetä. En tiedä, miksi. Hän koettaa kai taikatemppuja, Couén menetelmää tai sellaista… Ovatko nuo kokoskeksejä? Niin minä arvelinkin… Nepä ovat hyviä. Ja mitä meidän nyt on tehtävä, Christina Alberta?»

Hän tuli järkeväksi ja auttavaiseksi, muistutti yhä enemmän miestä, joka oli kirjoittanut teoksen: Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa. Hän sai Christina Albertan tunnustamaan, että hänellä ei ollut rahaa, ja ilmoitti hänelle, että tämän velvollisuutena oli ottaa vastaan viidenkolmatta punnan laina. Sitten hän keskusteli siitä, olisiko katoamisesta ilmoitettava poliisille, ja sai Christina Albertan myöntymään siihen. Jos hra Preemby oli joutunut pahoihin käsiin, niin oli sitä parempi, mitä pikemmin poliisi puuttui asiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt pahinta luultavana. Hän oli paljon taipuvampi ajattelemaan, että Preemby oli aiheuttanut häiriötä ja että hänet oli pidätetty. Hän arveli, että rikkomusta pidettäisiin mielenhäiriön aiheuttamana. Hän oli kysynyt neuvoa hyödyllisiltä lakikirjoilta ja Encyclopedia Britannicalta, ja selitti, että hänellä oli erinomainen henkinen sulatuskyky. Christina Alberta huomasi, että Lambonesta olisi saattanut tulla oivallinen asianajaja.

Hän vei Christina Albertan autolla Scotland Yardille. »Täällä ne joko ilmoittavat, missä hän on, taikka sanovat, mistä me saamme sen tietää», selitti hän.

Fayhin vaikutti tämän ajatuksen alkuperäisyys. »Jos olisi kysymys kadonneesta sateenvarjosta», sopersi hän kiireissään, »niin ymmärtäisin. Mutten ole tiennyt, että Scotland Yardilta voi hakea kadonnutta isää.»

Kello kuudelta oli Preembyn jälkiä saatu seuratuksi Giffordkadulle saakka. Mutta häntä ei saanut puhutella siellä. Hänet oli todistettu mielenvikaiseksi ja hänet lähetettäisiin, hoitaja arveli, mutta ei ollut aivan varma siitä, Cummerdown Hilliin. Paul Lambone koetti olla arvokas ja tärkeä ja vaikuttaa hoitajaan saadakseen lisätietoja, mutta ei onnistunut. Vihdoin hän ja Christina Alberta lähtivät pois tietoisina hiukan enemmästä kuin yhdestä masentavasta tosiseikasta. He eivät saisi nähdä hra Preembyä, eivätkä saisi tietää mitään oleellista hänestä, ennenkuin seuraavana käyntipäivänä, — milloin se sitten lieneekin, — Cummerdown Hillissä. Silloin, jos »hän olisi sellainen, jonka luo päästettäisiin», saisivat he mennä häntä tapaamaan. Hoitaja oli jyrkkä ilmoituksissaan ja näytti pitävän sekä Lambonea että Christina Albertaa jokseenkin vastenmielisinä henkilöinä.

Kun he lähtivät Giffordkadulta, huomasi Christina Alberta, että Lambone oli vihainen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä vihaisena. Se oli kyllä hyvin ohimenevä vaihe. Hänen poskillaan oli tavallista syvempi puna.

»Mokomakin kartanokoira», sanoi hän. »On siinä vain tuottaakseen harmia ihmisille. Odottaisihan… minun asemassani olevaa miestä kohtaan… jonkunlaista käytöstapaa… jonkunlaista huomaavaisuutta… Kaikkialla muualla maailmassa kunnioitetaan kirjailijoita.»

Christina Alberta ilmoitti vaikenemisellaan olevansa samaa mieltä.

»Tuollaisen julkisessa toimessa olevan miehen pitäisi ainakin osata käyttäytyä.»

»Hän oli mahdoton», sanoi Christina Alberta

»Mutta minä en ole vielä käyttänyt kaikkia keinojani», sanoi Lambone.

Christina Alberta odotti jatkoa.

»Minun olisi heti pitänyt mennä Devizesin luo. Hän tietää enemmän mielisairauksista ja mielisairaita koskevasta lainsäädännöstä kuin kukaan Lontoossa. Ihmeellinen mies. Menen takaisin asuntooni, soitan hänelle ja sovin tapaamisesta. Sitten hän selittää meille koko asian. Ja haluanpa, että sinäkin tapaisit hänet. Pidät varmasti hänestä. Sattumalta tulen ajatelleeksi, että olet ihmeesti hänen näköisensä.»

»Kuinka?»

»Sinulla on elämän voima ja kaikki sellainen. Ja olet ruumiillisesti hänen näköisensä. Samanlainen nenä, jokseenkin samanlaiset piirteet.»

»Tällainen nenä sopiikin paremmin miehelle», sanoi Christina Alberta.
»Toivon, että se tyydyttää häntä.»

»Se on helkkarin hyvä nenä, Christina Alberta», sanoi Lambone. »Se on urhoollinen nenä. Älä vain rupea olemaan vaatimaton siihen nähden. Nenäsi juuri kiinnitti ensimmäiseksi huomioni sinuun. Sinä saat pyydystetyksi miehen sillä vielä, ja hän ihailee sitä ja seuraa sitä niinkuin sinäkin. Nykypäivinä naiset tahtovat olla vapaita ja yksilöllisiä, heillä pitää olla omat erikoispiirteensä. Kiharoitten, joutsenkaulan ja kalpean ihon aika on ohi. Ei silti, ettei sinulla olisi puhtain iho, mihin silmäni ikinä ovat sattuneet, Christina Alberta.»

»Kertokaa minulle lisää Devizesistä», sanoi Christina Alberta.

Mutta Christina Alberta ei tavannut Devizesiä seuraavanakaan päivänä.
Hän lykkäsi kohtausta päivän ja kiiruhti Woodford Wellsiin hra Sam
Widgeryn tärkeän kirjeen kutsumana.

Widgeryt ja Preembyt eivät olleet varsinaisesti kirjeenvaihdossa, paitsi silloin kun hra Preembylle suoritettiin korkoja hänen Kirkkaan Virran pesulaitokseen kiinnittämälleen pääomalle. Yhtiön perustaminen oli aiheuttanut jonkun verran hankausta, ja hra Widgery oli pysynyt närkästyneenä, jota hän myös koetti osoittaa koettamalla esittää sanottavansa harkitun lyhyesti. Mutta nyt saapui seuraava, nti Chrissie Preembylle osoitettu kirje:

»Rakas Chrissie», alkoi se.

»Sehän on kamalaa, mitä isä raukallesi on tapahtunut. En voi sanoa sinulle, kuinka kauhistunut olen. Menin suoraan työhuoneelle, jonne olit jättänyt hänet, niin pian kuin ne kirjoittivat minulle ja lähettivät hänen kellonsa ja shekkikirjansa. Olipa hyvä, että ne löysivät osoitteeni hänen taskustaan, muuten otaksun, että minua, kuten tavallista, olisi pidetty tietämättömänä kaikesta tästä. Hän ei tuntenut minua ja kielsi oman nimensä, mutta sitten oli hän tuntevinaan minut kieroksi kauppavarkaaksi ja tahtoi, että minulta leikattaisiin korvat, ja uhkaili minua. Minut piti seivästää, en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Olen ajatellut kaikkea tätä, ja kun sinä et vielä ole täysi-ikäinen, otaksun minä, että olen sinun jonkunlainen holhoojasi, ja että minun tulee valvoa etujasi pesulaitoksessa, joka ei kannata likimainkaan niin hyvin kuin isäsi sai minut uskomaan. Luulen, että hän jo silloin oli hiukan kummallinen eikä oikein ymmärtänyt, mitä hän teki, ja epäilen, että se, mitä hän oli saanut päähänsä etuoikeutetuista osakkeista, joita minä en milloinkaan oikein hyväksynyt, mutta joihin suostuin tehdäkseni hänelle mieliksi, olisi enää pätevää. Onneksi ei tällä kaikella ole mitään kiirettä, kun sinun ei tarvitse maksaa mitään hänestä, siellä missä hän on, sanoo hra Punter, niin kauan kuin annat kaiken olla sillään, ja muusta voimme puhua, kun olet päässyt ensimmäisestä säikähdyksestä isäsi sortumisesta. Vaimoni lähettää rakkaat terveiset ja lämpimän myötätuntonsa. Ole vain rauhallinen, äläkä anna kaiken tämän liikaa häiritä sinua, sillä useinhan se on perinnöllistä, eikä milloinkaan saata olla kyllin varovainen, niin että jätä kaikki minun hoitooni ja ole varma siitä, että olen

altis sukulaisesi Sam Widgery.»

»Sepä joltain kuuluu», sanoi Christina Alberta ja soitti heti tapaamisperuutuksen Paul Lambonelle ja Wilfred Devizesille ja kiiruhti pois silmissään taistelunhaluinen tuli Liverpoolkadun maanalaiselle asemalle.

Kun Christina Alberta tuli Woodford Wellsiin, tuntui hänestä, että pesulaitos oli hieman pienempi kuin ennen, ja että sinisten kuljetusvaunujen väri oli hieman ränsistynyt. Niitten hakaristi oli peitetty paperipalasilla, joissa seisoi: »Kokonaan uusi johto. Kääntykää kaikissa asioissanne toimitusjohtajan, hra Samuel Widgeryn puoleen. Määräyksen mukaan.»

Hän kulki puutarhakäytävää pitkin taloon, joka oli ollut hänen kotinsa melkein koko hänen elämänsä ajan, ja oven avasi hänelle hra Sam Widgery itse, joka oli nähnyt hänen tulevan. »Tulitpa sentään tänne», sanoi hän ja näytti epäröivän päästäessään häntä sisään. Hän oli pitkähkö, kumara mies, kasvot rokon arpiset, alahuuli riippuva ja nenä leveä, ja hän veti usein ilmaa sen läpi hengittäessään ja hänen silmänsä olivat hyvin salakavalat ja ruskeat. Hän oli puettu tummaan, huonosti sopivaan pukuun, jonka kaulus oli reunoista kulunut, ja hänellä oli kaulassa hyvin ränsistynyt, valmiiksi sidottu satiinikravatti. Hänen liivinsä olivat melkein auki, ja hän heilutteli lakkaamatta käsiään. Hän katseli Christina Albertaa, ikäänkuin olisi pitänyt tyttöä pelottavampana kuin oli luullut.

»Näittekö isän?» kysyi Christina Alberta käyden suoraan asiaan.

Hän puristi huuliaan yhteen ja heilutteli päätään puolelta toiselle ikäänkuin olisi muistellut tuskallisia asioita.

»Oliko hän huono? Oliko hän kummallinen vai… pelottava?»

»Ei niin äänekkäästi, rakkaani», sanoi hänen käheä, kuiskaava äänensä. »Eihän jokaisen tarvitse kuulla sinun surujasi. Tule sisään tänne, jossa voimme puhella rauhallisesti.»

Hän meni edeltä oleskeluhuoneeseen, jossa hänen isänsä vielä niin äsken oli suunnitellut, kuinka pesulaitos muutettaisiin rajoitetuksi osakeyhtiöksi. Tutut huonekalut oli järjestetty ihan hämmästyttävästi, ja suuri, musta pöytä oli asetettu ikkunan alle. Varovaisesti sulki Sam Widgery oven ja tuli häntä kohti. »Istu, Chrissie», sanoi hän, »äläkä raivostuta itseäsi. Pelkäsinkin, että päähäsi pälkähtäisi syöksyä tänne täyttä kyytiä. Mutta olihan minun kirjoitettava sinulle.»

»Näittekö hänet?» toisti tyttö.

»Hullu kuin hullu», sanoi Widgery. »Sanovat, että hän oli aiheuttanut mellakan Rubikonin ravintolassa. Aikoi tarjota suuret päivälliset koko Lontoon kerjäläisille.»

»Näittekö hänet? Oliko hänen hyvä olla? Oliko hän onneton? Mitä ne ovat hänelle tehneet?»

»Et saa ahdistaa minua kysymyksilläsi, Chrissie. Et saa antaa ajatustesi lentää sellaista kyytiä. Kerroin sinulle kirjeessäni, että menin sinne tapaamaan häntä. He kutsuivat hänet ulos, ja hän tuli luokseni pieneen huoneeseen.»

»Missä se oli? Missä tuo sairaala on?»

»Joko sinä taas alat! Istu nyt paikallasi ja kuuntele rauhallisesti asioita, tyttöseni. En voi vastata kaikkiin kysymyksiin yhtaikaa.»

»Missä näitte hänet? Giffordkadullako?

»Missäs muualla? Ne valmistelivat juuri hänen siirtämistään muualle.»

»Minne?»

»Jonnekin hoitolaan, tietysti.»

»Cummerdown Hilliinkö?»

»Niin se taisi muistaakseni olla, Cummerdown Hill. Niin — ne sanoivat — Cummerdown Hill. Hän tuli ulos. Hän oli ihan tavallisen näköinen, ehkäpä hiukan itseensä vaipuneempi kuin ennen, mutta kun hänen silmänsä sattuivat minuun, säpsähti hän ja sanoi: ’En tunne teitä. — Juuri niin.’»

»No, sehän ei ollut hulluutta. Oliko hän hullun näköinen? Luulen, ettei hän halunnut puhella kanssanne — kaikkien niiden epämiellyttävien seikkojen jälkeen, mitä teidän välillänne on sattunut.»

»Hyvin mahdollista. Sanoin hänelle kuitenkin: 'Mitä! Etkö tunne minua? Etkö tunne vanhaa sukulaistasi Sam Widgeryä, jonka niskoille jätit pesulaitoksesi?’ Juuri niin, sillä tavalla laskin leikkiä hänelle. Hyvin ystävällisesti, mutta — humoristisesti. ’En tunne teitä’, vastasi hän ja koetti mennä. 'Seis nyt!’ sanoin minä ja tartuin häntä käsivarteen. 'Olette alhainen, inhottava roisto’, sanoi hän minulle ja koetti työntää minut pois. ’Te saattaisitte joka pesulaitoksen vararikkoon’! sanoi hän — hän minulle, joka olen hoitanut pesulaitoksia kaksitoista vuotta aikaisemmin kuin hän meni naimisiin äiti parkasi kanssa. 'Mutta minun ei kuitenkaan ole käynyt niin kuin teidän’, sanoin minä, 'hra Albert Edward Preemby.’ Hän ikäänkuin jäykistyi. 'Sargum’, sanoi hän, 'olkaa hyvä…’»

»Sargon», korjasi Christina Alberta.

»Olkoon menneeksi. Minusta hän sanoi 'Sargum’. Ja 'Sargum’ tahtoi hän sanottavan. Hullukaan ei voi olla hullumpi. Koetin puhella, mutta mitä hyötyä puhumisesta oli? En voinut saada häntä sanomaan mitään selvää tai suoraa. Hän alkoi uhkailla minua 'batonadilla’, — mitähän sekin on? Pyysin häntä hillitsemään kielensä. 'Olen jo saanut kyllikseni’, sanoi hän hoitajalle ja hoitaja vei hänet pois. Ja niin olemme selvät hänestä, Christina Alberta.»

»Selvät hänestä!»

»Selvät hänestä. Mitäpä siinä saattaisi tehdä?»

»Vaikka mitä! Oliko hän hyvin onnettoman näköinen? Näyttikö hän pelästyneeltä tai kohdeltiinko häntä huonosti?»

»Miksi niin? He pitävät hänestä hyvää huolta, ja hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa.»

»Oletteko varma siitä, että hän näytti rauhalliselta?»

»Ehkäpä hiukan alakuloiselta. Se johtuu kai kaikesta siitä, mitä hänen mielessään liikkuu. Mutta hän on siellä, missä hänen pitää ollakin, Chrissie. Minä tunnen sen. Sikäli kuin Punter sanoo, on meidän annettava kaiken olla alallaan. Siellä hän on ja saa kaiken, mitä kaipaakin eläessään veronmaksajain rahoilla. Meidän on nyt pidettävä huolta itsestämme. Meidän on harkittava tuota hänen hassua ajatustaan etuoikeutetuista osakkeista, joilla hän on rasittanut liikettä. Se on tärkeää. Se on melkein 400 punnan kuorma vuodessa asian tällä kannalla ollessa, siis melkein 10 puntaa viikossa. Lontoossa ei mikään pesulaitos voisi kestää sitä.»

»Minun täytyy päästä katsomaan isää», sanoi Christina Alberta. »En usko, että hänellä on niin hyvä olla. Olen kuullut kauheita mielisairaaloista. Minun on joka tapauksessa mentävä suoraan sinne tapaamaan häntä.»

»Se ei käy päinsä, Chrissie», sanoi hra Widgery pudistaen suuria, harmaita kasvojaan puolelta toiselle ja tarkastellen puhuessaan tyttöä. »Eivät ne tahdo, että kävijät juoksevat hulluinhuoneessa pitkin viikkoa, aina kun mieli tekee. Se ei käy päinsä, ymmärräthän. Noita olento parkoja on pidettävä rauhassa, eikä heitä saa häiritä. Voisinhan antaa sinulle kirjeen ensi vieraspäiväksi…»

»Te! Antaa minulle kirjeen!»

Hra Widgery pudisteli hartioitaan. »Se auttaisi sinua pääsemään sisään. Mutta et sinä hyödy mitään hänestä, Chrissie, vaikka saisitkin tavata hänet. Ja sinun täytyy odottaa käyntipäivää. Sinun täytyy tehdä niin.»

»Tahdon tavata hänet.»

»Kyllä kai. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Sitä ennen meidän on kuitenkin selvitettävä nämä sotkuiset liikeasiat. Niin kauan kuin hän on hoitolassa, arvelen, että meidän on annettava sinulle elatusrahaa, esimerkiksi viisi puntaa viikossa, ja säilyttää loppu siksi, kunnes saamme jotakin järjestykseen. Taikka neljä. Taikka, kuten tahdot, — emme määrää summaa. En osaa sanoa. En ole vielä oikein ajatellut sitä. Ethän millään muotoa voi tarvita kokonaista kymmentä puntaa viikossa, kun sinulla ei ole häntä hoidettavana. Sitten saatamme nähdä, kuinka asiat ovat, ja kaikki tulee taas kuntoon.»

Hän vaikeni, raapi partaansa ja silmäili häntä hiukan sivulta pienillä, viekkailla silmillään. »Eikö niin?» kysyi hän sitten ikäänkuin innostuttaakseen tyttöä puhumaan.

Christina Alberta katseli häntä hiljaisuuden vallitessa, joka tuli kiusalliseksi. Sitten nousi hän ja katseli häntä taas kädet lanteilla ja kasvot kiihtyneinä.

»Nyt minä ymmärrän», sanoi hän, »te kirottu vanha lurjus!»

Hra Widgeryllä oli vanha, soma käsitys nuorten naisten puhetavasta ja nuorista naisista yleensä. Hän ällistyi. »Mitä?» hän sanoi, »mitä?»

»Sellainen olette aina ollut», sanoi Christina Alberta.

»Sinun ei pidä sanoa sellaista, Chrissie. Sinun ei pidä käyttää sellaisia sanoja. Älä nyt saa väärää käsitystä tästä kaikesta. Mitä sinä tarkoitat! Vanha lurjus! Ja vielä jotakin sen edessä. Miksi? Minähän teen vain sen, mitä minun täytyykin. Sinä et todellakaan ole vielä täysi-ikäinen, olet vielä pelkkä lapsi, lain kannalta katsottuna, ja minun, luonnollisesti, minun hänen lähimpänä sukulaisenaan niin sanoaksemme, on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin kuin tämän asian järjestäminen edellyttää. Siinä kaikki. Et saa käsittää tätä väärin ja raivostua. Eikö niin?»

»Sanoin, että olette», intti Christina Alberta, »kirottu vanha lurjus.»

Widgery ei kyennyt katsomaan häntä silmiin. Hän puhui kuin olisi puhutellut kirjoituspöytää.

»Ja mitä hyötyä sinulla on tuollaisten kamalain puhetapojen käyttämisestä? Ja loukkaako se minua millään lailla? Ja muuttaako se millään lailla sitä tosiasiaa, että minun on, tahdoinpa sitten tai en, hoidettava hänen omaisuuttaan ja pidettävä huolta siitä, ettet sinä joudu mihinkään onnettomuuteen tai vääryyttä kärsimään? Sekä minä että tätisi olemme ajatelleet tätä asiaa ja huomanneet, että juuri niin on meneteltävä. Ja sitten sinä kieput ympärilläni kuin käärme ja käytät kieltä, joka…»

Hra Widgeryltä loppuivat sanat, ja hakien yhä tukea kirjoituspöydältä hän kohotteli olkapäitään ja levitteli käsiään.

»Ette te ole hänen sukulaisensa», sanoi Christina Alberta. »Arvasin, kun luin kirjeenne, että teillä oli tekeillä jotakin sen tapaista. Olette tyytyväinen, kun olette saanut hänet pois tieltä, koska hän oli mies vaatimaan täsmällistä suoritusta. Luulette, että minä olen yksin, arvelette, että minä olen vain tyttö, ja että voitte tehdä minulle mitä hyvänsä. Olette erehtynyt. Panen teidät maksamaan joka pennin, mitä olette velkaa pesulaitoksesta, ja pidän huolta siitä, että teette sen säännöllisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja miksi ette tehnyt mitään saadaksenne hänet pois sieltä, heti kun saitte tietää, että hänet oli pidätetty?»

»No, älä nyt raivostu taas, Chrissie», sanoi hra Widgery. »Vaikka en olekaan hänen varsinainen sukulaisensa, olen kuitenkin sinun sukulaisesi. Olen sinun lähin sukulaisesi ja paras ystäväsi ja minun on ajateltava, mitä sinuun nähden on tehtävä. Minun on toimittava sinun puolestasi. Huolimatta pahoista puheista ja kaikesta muusta. Sanon sinulle, että hän on paikallaan ja turvassa siellä, missä hän on, enkä halua tehtävän mitään sellaista, joka tuottaisi hänelle häiriötä. Ei mitään. Siellä hän on, ja sinne hänen on jäätävä, ja aion toimia, niinkuin hra Punter on neuvonut tekemään. Pidätän hänen osuutensa, kun ne lankeavat maksettaviksi, ja maksan sinulle, mitä pidän parhaana suorittaa sinun elannoksesi, ja panen sen hänen tililleen, ja sitten pidän huolta siitäkin, että sinä vietät kunniallista elämää sekä nyt että tulevaisuudessa, sellaista, josta serkku vainajani, Christina, olisi pitänyt. Sinä kierrät maailmaa ihan hävyttömällä tavalla ja olet oppinut kiroilemaan ja puhumaan ruokottomasti. Sitä ei voi jatkua. Sillä kannalla ovat asiat, Chrissie, ja mitä pikemmin sinä sen huomaat, sitä parempi.»

Nuori nainen seisoi ääneti niin kauan kuin hra Widgery esitti suunnitelmiaan.

»Missä rva Widgery on?» sanoi hän lopuksi osoittaen hämmästyttävää kykyä hillitä itseään.

»Pesulaitoksessa valvomassa töitä. Ei ole mitään syytä vaivata häntä. Olemme puhuneet nämä asiat puhki täydellisesti, ja olemme täydellisesti yhtä mieltä niistä. Meillä on oikeus holhota sinua, ja me olemme vastuunalaiset sinusta, ja me aiomme tehdä velvollisuutemme sinuun nähden, Chrissie, pidätpä sinä siitä tai et.»

Epämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän oli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää, että laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia ennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista oli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.

»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni pistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja minä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä tietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä pidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin yksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja sitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»

Hra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja punnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti, Chrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä ja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitä sinä voit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä yhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»

Christina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan vastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä minä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.

»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen kaikkea pitäisi raivostua.»

»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta silloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti noita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne vastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt kolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi, minne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä sammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut mielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.

»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen tyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on rasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita uskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista turvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan parastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi Lontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua joksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit suunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet tänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle aikaa harkita, mitä… mitä sinuun nähden olisi tehtävä… Kiität minua siitä kerran.»

Hänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön silmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.

»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä harkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»

Tullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa perin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet kehittyvän siihen suuntaan.

»Mitä vielä!» huudahti hän. »Luuletteko todella, että minä palaisin tänne?»

»Se olisi parempi kuin joutua turmioon Lontoossa, Chrissie», sanoi toinen. »Emme me voi sallia sinun kuljeksivan ympäriinsä Lontoossa samalla tavoin kuin isäsi.»

Hän tunsi, että hänen oli nyt mentävä, mutta sekuntiin tai pariin ei hän voinut liikahtaa paikaltaan lähteäkseen. Hän ei voinut liikahtaa, koska hän pelkäsi toisen tekevän jotakin pidättääkseen häntä, ja jos hän olisi sen tehnyt, ei tyttö olisi tiennyt, kuinka hän olisi menetellyt. Sitten hän kavahti seisaalleen.

»No niin», sanoi hän astuen pari askelta hänen ohitseen ovelle päin, niin että toisen täytyi kääntyä ympäri. »Olen sanonut teille, mitä minä teistä ajattelen. Minun on nyt parasta palata Lontooseen.»

Hän näki Widgeryn silmissä aikeen tukahuttaa alkuunsa hänen yrityksensä. »Etkö halua jäädä syömään jotakin», sanoi mies, »ennenkuin lähdet?»

»Minäkö söisin täällä!»huudahti hän ja pääsi ovelle.

Tytön kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea kääntää ripaa. Widgery seisoi liikkumattomana tuijottaen häntä alahuuli lerpallaan ja epäilyksen ilme kasvoillaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut oikein varma itsestään eikä menettelytavasta, jota hänen olisi seurattava. Menettelytapa, jota hän aikoi noudattaa, oli pelottavan selvä.

Christina Alberta asteli arvokkaasti ulos avoimesta pääovesta ja pois pitkin puutarhan tietä. Hän ei katsonut taakseen, mutta hän tiesi, että Widgeryn kasvot olivat painautuneet ruutuun ja että hän seurasi häntä. Milloinkaan elämässään ei hän ollut siinä määrin hätääntynyt. Hän olisi tahtonut juosta.

Kun juna oli lähtenyt, tunsi hän olevansa paremmin turvassa. »Kuinka ihmeessä voi hän päästä kimppuuni?» sanoi hän ääneen autiossa vaunuosastossa.

Mutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa päästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea ja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi luottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän saada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi isä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka suhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa, jos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen, miksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.

Christina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken hänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän saakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen järjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon. Se on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän oli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat olivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit omistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn, että vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että vaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden sovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä. Hänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen oikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin rikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen tosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä, että se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta siitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se vältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja julminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti kieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja epäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se oli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi hukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma, jossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea olevansa pelottavan yksin.

Hän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan vanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua liian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam Widgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi sellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon saattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka ryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen kaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään, eikä helposti kääntyisi pois.

Miestäkö, vai naista? Tietysti sellaista, joka rakasti häntä.

»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti tomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»

»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän oli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja kukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä? Jos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä tavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä mistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.

Hänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan ajatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli… kummallinen, kuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti Christina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen selvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo… nenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka oli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.

Hän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli aina ollut oma tyylinsä.

Useimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen värittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä — »vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria sanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään »helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet vakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että ne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia sanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen vuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas matkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten miten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä määrin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi siis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku muu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain kulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat toinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä? Saatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta. Olit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli seudun. Törmäät… kaikkeen.

Oliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella tervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki? Lampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät yksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä ajatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo kaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista terveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus, hulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?

Eikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään vuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin todelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla tavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti tasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin poissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa perittyä?

Hänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen, oliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa ollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja tytär.

Mutta kuinka erilaisia he olivatkaan? Kuinka erilaisia isäksi ja tyttäreksi?

Mutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka hän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille arveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut kuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät tulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen sitten heti halveksivasti torjutuiksi.

Tan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu toisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja hänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.

Vanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista unelmista oli? Hän oli saapunut perille.

Christina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä tulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras milloinkaan oli odottanut.

Paul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja isänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään oli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin taloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja työhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi takkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti kirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.

Christina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota honteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään. Hän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään kuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä, napittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella komean näköinen.

»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka isä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti…»

»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntä
Christina Albertaksi.»

Devizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen vuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti hänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että hän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja kummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se on aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen mielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta. Arvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta. Se ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta sillä välin teetä… Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen todella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta kertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»

»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja valmistautuen keskeyttämään.

Christina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin tällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan tyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain muutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli häntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi, missä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta ja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja uudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi spiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin utelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että tuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo nuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»

»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri sellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»

»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä lailla?»

»Niin kyllä, tepposiaan. Mutta hän olisi voinut sanoa Tutankhamen.»

»Mutta sattuikin sanomaan Sargon.»

»Hän oli kai sattunut lukemaan vanhan ajan historiaa.»

»Ei kai hän tiennyt mitään isästänne?»

»En luule. Arvelen vain, että isä hänen mielestään näytti hiukan vähäpätöiseltä ja omituiselta, ja ehkäpä hänen huumorin tajunsa mukaista oli erottaa hänet toisista ja tehdä hänestä suuri kuningas. Olisinpa mielelläni tahtonut puhua muutaman kovan sanan tuon nuoren miehen kanssa.»

»Kuten näette, Devizes, ei tässä ole kysymys harhaluulosta, vaan petetyksitulosta», sanoi Paul Lambone.

»Puhuuko hän yleensä johdonmukaisesti?» kysyi Devizes.

»Ottamatta lukuun hänen vakaumustaan, puhuu hän täysin johdonmukaisesti», sanoi tyttö.

»Eikö hän joskus luule olevansa joku muu? Jumala tai miljoonamies tai sellainen?»

»Ei. Hän uskoo sielunvaellukseen ja väitteisiin siitä, että ihmiset elävät monessa elämässä, mutta siinä kaikki.»

»Tuhannet ihmiset uskovat samaa», sanoi Lambone.

»Eikä kukaan ahdista häntä? Kukaan ei pidä melua eikä hätyytä häntä taikka pyri hänen kimppuunsa X-säteillä, tai muuta sellaista?»

»Ei ole merkkiä sinnepäinkään.»

»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan ystävienne atelieristä.»

»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone. »Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa jotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon sairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset, jotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa ja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan elämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan olevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset istunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä viivoja?»

»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyi
Devizes.

»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta. »Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se, kun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme, koetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää oikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että kaikki muu on kuviteltua.»

Paul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on kaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi, suuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen toinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra. Serapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme syntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan, tekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut tämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän tapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut alkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on oma ajatuksensa.»

»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi Devizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja taiteilijamme mielisairaalaan.»

»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista tasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»

Devizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista. Hän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota. Hän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole aivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut mitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti alansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole juuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä lääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena, taikka selittää hänen uppoamisensa unelmiin dementia praecox’iksi, taikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta kaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei luultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt ja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin kaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat kolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin mädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»

»Christina Alberta on ottanut mukaansa valokuvia», sanoi Lambone.

»Tahtoisin mielelläni nähdä niitä», sanoi Devizes ja hänelle annettiin yksi, joka kuvasi hra Preembyä pesijänä. »Ihan liian paljon viiksiä», sanoi hän. »Onko teillä joku, jossa hänen kasvonsa ovat vähemmän peitossa? Tästä ei näe muuta kuin hänen silmänsä?»

»Arvelinkin, että ajattelisitte niin», sanoi Lambone. »On olemassa eräs kuva hra Preembystä nuorena miehenä, joka on otettu hiukan hänen häittensä jälkeen rva Preembyn kanssa. Onko teillä se, Christina Alberta?… Siinä se onkin… Tässä on rva Preemby… tuolissa. Viikset ovat vasta tulossa.»

»Menikö hän nuorena naimisiin?» kysyi Devizes Christina Albertalta.

»Luulen hänen menneen», sanoi tyttö. »En oikein tiedä, kuinka vanha hän oli. Äiti ei sanonut minulle milloinkaan sitä.»

Devizes tarkasteli valokuvaa. »Omituista», sanoi hän ja näytti etsivän jotakin muististaan. »Jotakin tuttua. Olen tavannut tämän näköisiä ihmisiä.»

»He olivat kai molemmat Lontoosta, vai kuinka?» kysyi hän sitten katsellen tiukasti Christina Albertaa.

»Woodford Wellsistä», sanoi tyttö.

»Isäni oli syntynyt Sheringhamissa», lisäsi hän hiukan ajateltuaan.

»Sheringhamissa! Se on kummallista.» Silminnähtävästi innostuneemmin tarkasteli hän nyt pariskuntaa, joka oli asetettu tuollaista, Victorian aikuisten valokuvien rakastamaa taustaa vastaan. »Chrissy», toisteli hän itsekseen, »Chrissy, Christina Alberta. Se ei ole mahdollista.»

Muutamaksi hetkeksi kääntyi herra Devizesin huomio pois vieraista, ja nämä tarkastelivat häntä tutkivasti. Hän koetti kiinnittää huomionsa nuoren miehen kasvoihin kuvassa, mutta maalaistuolilla istuva nuori nainen pyrki sittenkin enemmän kiinnittämään hänen mieltään. Ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli voinut unohtaa tämän kasvot, ja kuinka ne nyt palasivat muistuttaen kyllä kovin vähän muistikuvaa hänestä, mutta kuitenkin hänen näköisinään. Hän muisti silmälasit, kaulan ja olkapäät. Ja niistä ilmeni hiukan jäykkää uhmaa. »Milloinka äitinne ja isänne menivät naimisiin?» kysyi hän. »Kuinka kauan sitten?»

»1899», vastasi tyttö.

»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä teeskennellyn välinpitämättömästi.

»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon kevyesti. »Minä synnyin 1900.»

»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn taipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä valokuvaa.

Kukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone itsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti hän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»

»Mikä on?»

Hänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt oli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte huoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva…»

Hän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut Christina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja äitini», sanoi hän.

»Nähtävästi», sanoi Lambone jotakin puolustelevaa äänessään.

»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta… hän tunsi heidät! Hän tunsi heidät hyvin. Ja… mitä hän ajattelee?»

Devizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta.
»Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi olla
Christina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioon
vanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»

Hän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen kysyvästi.

»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta kuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja näki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään mielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät takaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa yössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään oikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan kiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?» kysyi hän.

»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on pelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma. Se on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on olemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä myös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä sanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»

»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oli
Hossett.»

»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten Hossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen me siis tultiin! Me olemme… serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka kaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän tavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee asian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin kuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen olevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän meni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota alkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten sanoimme. Aivan alusta saakka…»

Hän keskeytti äkkiä.

»Aina», sanoi Christina Alberta pitkän vaitiolon jälkeen.

»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja vaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän vihdoin.

Tytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen puna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän ymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä heti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen täytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut itsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa mieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne hautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se oli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi vuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä arvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina Alberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti kuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.

Devizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että Preemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli tehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että terveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana sanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia erikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta sellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön filosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus hakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen, oli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja vihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut pelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset pyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa yhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme korillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet vammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin. Sielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti, ja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti pilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen pääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet, että meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin pian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin… Koska tahdomme saada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet taas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että voimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa pysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen entisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä ja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi Preembyksi.»

Hän vaikeni.

»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien mielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.

»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy lykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä ihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa, ennenkuin sellainen saadaan irti.»

»Juuri niin haluaisin meneteltävän», sanoi Christina Alberta.

»Luonnollisesti», sanoi Devizes, »autan teitä.»

Hän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa, alkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi kirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka pian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää hänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt yhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin häiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei ollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä vastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.

Lambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin harrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne kauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä itsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa, omituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon hyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla. He kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan kasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes oli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin yliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.

Viimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli saattamaan heitä ovelle.

»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana», sanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina Alberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina valmis palveluksiin.»

»Sitä minä en unohda», sanoi Christina Alberta katsoen häntä silmiin.

Pieni hiljaisuus, ja sitten he pudistivat toistensa käsiä hiukan jäykästi.

»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja Paul
Lambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»

Lambone oli hämillään. »Hullu? Uneksitko sinä? Mitä?»

»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää vastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»

Lambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi kuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»

»Uskoitte siis samaa?»

»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan olemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»

»Mutta sitten! Eikö ollut selvää, että hän tunsi heidät kummatkin?»

»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on noin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista. Korkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»

»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he olivat molemmat nuoria…»

»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»

»Mutta kuinka?»

»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä lomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta…»

»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli päähänpistonsa… En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän koetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin… Ja kuollessaan… hän sanoi jotakin… Joku oli jättänyt hänet siihen… Tiedättekö, joskus… minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän… arvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»

»Mutta Devizes ei varmasti tiennyt mitään sinusta.

Hän on… ällistynyt.»

»Ja mitä sitten tapahtuu?»

»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa.
Eivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»

»Ja mitkään lait maailmassa eivät voi muuttaa tosiasioita. Ja..»

Hän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu olla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko viime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»

»Koko yön… sinun iässäsi.»

»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Koetin… mutta en voinut. Koetin palauttaa mieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi pitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa minulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä mies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»

»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia nuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä, mutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois viikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he olivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia, mutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En voisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja entisestä.»

»Niin», sanoi Christina Alberta ja mietti hetkisen.

He joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä oli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he eivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St James-kadulle.

»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi kymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä hämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy odottaa… jonkun aikaa.»

»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin sinulle hiukan päivällistä.»

»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta. »Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni nyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten vauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin narin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä, kumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava alusta.»

Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.

»Luuletteko, että hän piti minusta?»

»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»

Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen isänsä luo».

Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa. Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset, niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä. Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.

Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet, ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.

Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi. Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken, mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona. Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti. »Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»

»Kernaasti», vastasi Devizes.

Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: — se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.

»Milloin te tutustuitte äitiini?»

Devizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle. »Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä virkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me… me löysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti, epätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina aikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»

»Isä ei ollut siellä.»

»Hän tuli myöhemmin.»

Devizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa tyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä, vanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin keksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän oli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan ja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli aina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan hempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli yleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin ankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti päästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua mihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että hänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»

»Ymmärrän kyllä.»

Devizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En suinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa Sheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.

»Miltä äitini vaikutti noihin aikoihin?»

»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät kasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja kaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa saivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä taipumaan.»

»Tiedän sen.»

»Luulenpa teidän tietävän.»

»Hänellä oli silmälasit silloin?»

»Niin oli.»

»Oliko hän silloin hyvin vapaa? Oliko hän onnellinen?»

»Hiukan liian hurja ollakseen onnellinen.»

»Rakastitteko häntä milloinkaan?»

»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä… sellaista rannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»

»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa rohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»

Devizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen johdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella, mitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa satunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet sellaista?»

Hänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle osoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän ei milloinkaan tehnyt.»

»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi kiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»

Hän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua, mutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen kuvitellut teitä isäkseni.»

Se ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin ja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät toisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella sitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes harkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän on pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan harrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on puolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan. Ne unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta varmasti suojelevia unelmia.»

Christina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi siitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän oli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä muuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen lähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti heidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti käsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei hän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa rakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.

Christina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että Devizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan. Hänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui kuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana. Hänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin seurata hänen johtoaan.

»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että huomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»

Christina Alberta palasi isänsä luo unessa.

Se oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin seurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan ei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina rinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla kertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten kuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella hyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat samanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta. Tilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin harmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja valkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi, tutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä köytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja potki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi hän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän nousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat jäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä jalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja voimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me tallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta hän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen kurkustaan…

He olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin heittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton ruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli. Hän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse. Kuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä tarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja, jotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta», pyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne kiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän voinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja oli samaa lohkaretta kuin Devizes.

Silloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni, liittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä vain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi mitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä. Kaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava. Opimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen isänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.

Hän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua mahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut loukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka uneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta, että sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon oli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet ja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi Lambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin palasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion kääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi kiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä olisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä koskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän, vaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka miksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää, että parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen leukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa haitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti kurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli yhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää ollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti jotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.

Hän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle, traagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt hän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi en ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin kirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta kyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja julmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän alakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan Lonsdalen talleissa.

10.

Mutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja murtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se tarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen vallassa.

»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja hänelle ne ovat epätoivon päiviä.»

»Eihäne hoitolat nii’ huonoiole», sanoi Fay. »Liioittelet varmasti.»

»Mutta kun täytyy elää hullujen joukossa ja olla hullun kirjoissa!»

»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein mainio soittokunta. Huvia ei puutu.»

Christina Alberta pidättäytyi sanomasta mitään pahaa.

»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla tääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja. Kunon näin kaunis ilma.»

Sillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina: perättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava tarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken kesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta lähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin, eivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin. Kun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää ajatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo, selitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown Hilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit saisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.

Fay ei ottanut käsittääkseen. Hän oli kiusallinen.

Yhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon ja soitti Devizesille.

»Eikö mitään voisi tehdä, että kaikki kävisi nopeammin?» kysyi hän. »Isä vaikuttaa hermoihini. En voi kestää tätä hänen ajattelemistaan päivästä päivään. Olen uneksinutkin hänestä.»

»Sureminen ei ole hyvä. Me… Minä olen saanut huonoja uutisia teille.
Olkaa valmis kuulemaan.»

Hän vaikeni. Huolimatta kaikesta rakkaudestaan Devizesiä kohtaan täytyi
Christina Albertan pakottaa itsensä rauhalliseksi, ettei huudahtaisi:
»Mitä sitten?»

»Eilen oli käyntipäivä. Hänen luonaan kävi eräs vieras. Arvelen, että se on tuo miellyttävä sukulainen, josta te kerroitte. Mikä hänen nimensä olikaan? Wiggleskö? Widgery! Mutta nyt ei isänne luo pääse kukaan ulkomaailmasta, ennenkuin viikon kuluttua. Ei ennen torstaita.»

»Sepä harmillista!» huudahti Christina Alberta.

»Juuri niin. Teen kaikkeni voidakseni järjestää ylimääräisen käynnin. Menin itse lääkintöhallitukseen. Mutta ne ovat kummallisia. Nähtävästi ystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta he välttelevät. Eivät osaa vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Kummallista! Olen vapaa tänään iltapäivällä, mutta huomenna minulla on kutsut. Aioin mennä tänään aamiaisen jälkeen tapaamaan häntä… ylilääkäriä tarkoitan. Mutta hän sanoi, että sopi paremmin päivän tai parin perästä. Toivon, ettei ole tapahtunut mitään pahaa, jota hän salaa minulta. Myöhemmin hän lupasi soittaa minulle, ja sitten hän äkkiä lähti tiehensä. Niin että pitäkää itsenne valmiina. Mikä puhelinnumeronne on?»

»Minulla ei ole puhelinta. Sähköttäkää.»

»Taikka otan auton ja haen teidät. Valitan, että asia venyy tällä lailla, Christina Alberta.»

»En välitä muusta, kunhan pääsemme lähemmäksi isää.»

»Näkemiin sitten», ja ääni lakkasi kuulumasta.

Sähkösanoma saapui kahden tunnin kuluttua, kahden tunnin, jotka olivat kuluneet laajaan väittelyyn Fayn kanssa Shorehamin vaikeuksista. Se kuului seuraavasti. »Onko isänne näyttäytynyt hän karkasi päivän noustessa tänä aamuna sukat jalassa ja aamunuttu yllä eikä hänestä sen jälkeen ole näkynyt mitään jollei tullut tulkaa tapaamaan minua Victorian asemalle kaksi ja seitsemän soittakaa Cummerdown Gerrard 52 47 jos tulette.»

11.

Mutta hra Preemby ei ilmaantunut minnekään.

Hän vain katosi.

Epäuskoisen hämmästyksen vallassa tämän uuden katoamisen johdosta Christina Alberta lähti Devizesin kanssa Cummerdowniin. He tapasivat siellä ylilääkärin, joka ei ollut likimainkaan niin paljon hämmästynyt kuin he. Sargonia oli kaivattu aamiaisen aikaan, ja kaikki näytti viittaavan siihen, että hän oli poistunut hoitolan alueelta. Sellaista oli ennenkin tapahtunut. Se osoitti parin kolmen hoitajan uneliasta huolettomuutta ja he saisivat moitteet. Mutta muuten ei ylilääkäri ollenkaan ihmetellyt tapahtumaa. Mielipuolet koettavat usein paeta, ja jolleivät he ole vaarallisia, eivät viranomaiset kiinnitä siihen paljonkaan huomiota. He pitävät siinä määrin kuin suinkin on mahdollista huolta siitä, ettei asia joudu sanomalehtiin.

»Tämä paikka ei ole mikään rangaistusvankila», sanoi ylilääkäri. »He tulevat takaisin ominpäinsä. Annan heille päivän aikaa. Hän on kai jo palaamassa. Hän saattaa piileskellä jossakin mailin päässä. Pelkään vain, että hän vilustuu. Mielisairaat kuolevat tavallisimmin keuhkokuumeeseen. Mutta nyt on ihmeellisen lämmin täksi vuodenajaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista lokakuuta.»

Hän oli paljon halukkaampi juttelemaan Devizesin kanssa mielisairaita koskevan lainsäädännön uudistuksesta ja vakuuttamaan hänelle olevansa mitä edistysmielisin ja kykenevin ylilääkäri, kuin keskustelemaan hra Preembyn erikoistapauksesta. »Teemme mitä voimme», sanoi hän, »mutta toimintaamme rajoittaa äärimmäinen säästäväisyys, jota meidän täytyy noudattaa. Hoitajilla ei ole erikoista kouluutusta, eikä heitäkään ole kylliksi. Yleinen välinpitämättömyys mielipuolten asiaa kohtaan on tavaton. Jokainen, sellaisetkin, joilla on sairaita omaisia, koettavat unohtaa kaiken heitä koskevan.»

»Mutta kuinka on Preemby saattanut päästä ulos sairaalan alueelta?» kysyi Devizes. »Eikö se ole kokonaan aidattu?»

»Samoin kuin mielipuolisuutta koskevassa lainsäädännössäkään ei tausta ole yhtä ehyt kuin etupuoli. Mutta täällä meillä sentään on täydellinen muuri koko alueen ympäri niin sanoakseni. Alkuperäinen rakennus oli yksityinen talo muurilla ympäröityine puistoineen. Jonkun aikaa, 1700-luvulla, se oli poikakouluna.»

Hän näytti heille ikkunasta, eräitten ulkohuonerakennusten kattojen yli, takana olevan puiston ja viljelysmaan rajoja, jotka laskeutuivat pientä jokea kohti ja joitten rajaa osoittivat tietä vasten oleva muuri, vanhat hongat ja tammet. »Omasta puolestani», sanoi ylilääkäri, »myönnän, että hyvin perinpohjaiset uudistukset ovat tarpeen».

»Mahtaakohan serkku Widgery osata mitenkään selittää tätä», sanoi
Devizes.

»Widgerykö?»

»Hän kai täällä eilen kävi.»

»Hänkö?» sanoi ylilääkäri, mietti ja meni pöytänsä luo ikäänkuin joitakin papereita katsomaan. »Luulen, että nimi oli aivan toinen — jotakin sellaista kuin Goodchild. Ehkäpä olen sekoittanut nimet.»

»Hra Sam Widgery», virkkoi Christina Alberta, »olisi viimeinen henkilö haluamaan isän poispääsyä. Hän tuli kai ottamaan selville, ettei niin kävisi. Hän saattoi tulla vain saadakseen ilon tuijotella isää. Setä Widgery ei ole mikään kaunis sielu. Hän tahtoi ehkä vain ottaa selville, että muuri tosiaan kiersi koko laitosta.»

Ylilääkäri unohti epäilyksensä nimeen nähden ja kääntyi heitä kohti mielessään uusi ajatus. »Ette siis luule, että siinä oli mitään vihamielisyyttä? Eihän hän vain ole lähtenyt hra Widgeryä ahdistamaan? Missä tuo hra Widgery asuu?»

Mutta ei Devizes eikä Christina Alberta uskonut millään lailla mahdolliseksi, että hra Preemby olisi pyrkinyt takaisin Woodford Wellsiin.

»Hän on saattanut yhtä hyvin lähteä Canterburyyn tai Windsordiin, taikka suoraa tietä Roomaan», sanoi Christina Alberta.

»Tai Mesopotamiaan — tai British Museumiin», sanoi Devizes.

»Taikka minne hyvänsä», sanoi Christina Alberta epätoivoisesti.

He palasivat Lontooseen aivan ymmällään. Christina Alberta aikoi lähteä Cummerdownin poliisin puheille, että toimitettaisiin etsintä kaikissa kylissä ympäristöllä, mutta Devizes selitti, että siitä saattaisi olla enemmän pahaa kuin hyvää. Tähän saakka ei tyttö ollut tiennyt mitään Englannin mielipuolia koskevan lainsäädännön hellästä suopeudesta, nimittäin siitä vapautuksesta, joka seuraa kahden viikon vapaana oloa. Jos mielisairas pääsee pois hoitolasta ja pysyy sieltä poissa kaksi viikkoa, niin hän on lain mukaan taas terve, eikä häntä saa pidättää ilman uutta tutkimusta ja uutta todistusta. Jos pantaisiin koko paikkakunta ajamaan Preembyä takaa, seuraisi siitä vain, että hoitolan viranomaiset saisivat hänet jälleen haltuunsa. Ja tapahtuipa mitä hyvänsä, niin siitä ei saisi tulla mitään sanomalehtiin.

»Mutta sillä välin kuin me emme tee mitään, saattaa hän maata kuolleena jossakin syrjätien ojassa», sanoi Christina Alberta.

»Jos hän on kuollut, niin hän ei välitä, vaikka hänet löydettäisiin hiukan myöhemminkin», sanoi Devizes.

Ei, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Lonsdalen talleilla, että hän sattuisi palaamaan sinne. Crumbit menivät Shorehamiin, ja Christina Alberta jäi yksin atelieriin, mutta kun hän oli ollut siellä yhden loppumattoman päivän, muisti Paul Lambone erään käytännöllisen laitoksen, joka hankki sopivia naishenkilöitä vapauttamaan yksinäisiä ihmisiä ainaisesta odotuksesta.

Kului päivä, toinen, kolmas. Ei näkynyt merkkiäkään Sargonista, ei kuulunut mitään uusista opetuslapsien kutsumisista taikka pyrkimisistä käymään kuninkaan luona. Hän oli haihtunut ilmaan. Christina Albertan mielikuvituksessa syrjäytti pienen, kutistuneen ruumiin näkeminen jossakin ojassa hoitolan kopissa olevan kiusatun olennon. Mutta tietoisuus kieltäytyy säilyttämästä tuskallista kuvaa, joka ei vie minnekään, ja Christina Albertan mielikuvitus lakkasi nyt käsittelemästä isän kohtaloa, kunnes uusia aineksia olisi saatu. »Hän ilmaantuu varmasti jonnekin.» Hän pelkäsi erikoisesti sitä, että hän ilmaantuisi jossakin liian pelottavien otsakkeiden alla. Hän alkoi varustautua kuin ensimmäiset kristityt toista tulemista varten. Hänen isänsä katoamisen arvoitus tuli pysyväiseksi hänen tietoisuudessaan, tuli ikäänkuin hänen jokapäiväisten toimiensa kehykseksi, näyttämökaareksi. Sen ohella hän palasi miettimään tuota kummallista, häntä itseään ja hänen suhdettaan Devizesiin koskevaa pulmaa.

12.

Oli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä paljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset, jotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon joutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus tuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon. Molemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa, ottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima saattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.

Illalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen italialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten atelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen aamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen päämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä pitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi taipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta kuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi entisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi huomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön tunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat. Tyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että olisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin vastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan, miellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut ja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta tahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka olisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti ja pelottavasti.

Hän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli tarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä. Hän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät tarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään hankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen varakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa mukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne antoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän hommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka hän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama kuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat kiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne voittivat täydellisesti hänen sydämensä.

Päivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin kasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt. Eräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli saanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona». Mutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään eikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun käsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään ei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen hiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.

»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi hän, »jos saisin.»

Hän punastui — nolosti. »Kaikkea, mitä vain haluatte», sanoi hän sitten.

»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä ajattelette, että teidän olisi tehtävä?»

Hän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin valmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.

»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen kadonnutta isääni.»

»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne olette menossa?»

»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat samoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä olen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin sanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt vakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin miellyttävänä — »mitä te panette peliin?»

Hän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon kyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista. Minäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua tekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»

Mutta siihen ei nähtävästi ollut niinkään helppo vastata.

»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi hän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»

Christina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin menestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan että hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella toveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja tarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.

»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut pragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista asioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena pragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset, arveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti. Pragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön silmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut täyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi pitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli juuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin puutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin valmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen minuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen sitä hiukan.»

»Seuraan mukana sikäli kuin kykenen», sanoi Christina Alberta.

»Ehkäpä aloitin hiukan liian kaukaa.»

»Fasaani…»

»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti… »Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä tunnustuksenne.»

»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän mielipiteitänne. Mutta jatkakaa… kertomustanne.»

»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että tulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma siitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko luontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se päättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»

»Sitä minä juuri ajattelinkin», sanoi Christina Alberta.

»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin. Jälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän levitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen ja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki sielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut kuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden sanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli yhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten alempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko, esimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja haluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja, se ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä opetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja olivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin eläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta siirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli nyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.

»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia. Yksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä hieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä suurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä voimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta tai tyhjänpäiväiseltä?»

»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän katseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin korkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin suinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.

Siinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä itseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta kahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu pöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti kaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän näki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa. Yleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja, tietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli ilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen yksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se oli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo alkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta itseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen hevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja taipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys, yhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on tullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai kolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt lapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan perheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän syvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä määrätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa. Jonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin saattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän, kuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli itsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen. Alkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat ristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus, pyrki korjaamaan niitä.

»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki olemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat, tappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien, vähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa, jotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen — kuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten voimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni, mielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti psykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja sielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen tehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan selvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista niitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän hätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi niin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen huomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa minulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti yksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan aina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se on hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja itsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä. En halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen osa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla sellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen alalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin yleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen olevani.»

»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä en osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on varmasti täydellinen.»

»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla tavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta avoimiin kysymyksiin.»

»Enpä oikein luule, että voin kertoa teille mitään tarinaa.»

»Koettakaa vain parastanne. Se on vain suoraa peliä.»

»Niin on.»

Syntyi vähäinen hiljaisuus.

»On ihmeellistä puhua teille tällä tavalla», sanoi Christina Alberta.
»On ihmeellistä, kun voi puhua kelle hyvänsä tällä tavalla.»

»Tunnen, että te ja minä olemme ymmärtäneet toisemme.»

Hän katseli hetken toisen totisia silmiä. Hänessä häilähti kuin liikutuksen aalto. Hän ei voinut puhua. Hän ojensi vain kätensä koskettaakseen Devizesin kättä, ja hetken olivat heidän kätensä yhtyneinä.

13.

Christina Alberta pääsi uskontunnustukseensa vasta atelierissä heidän palattuaan sinne ja päästettyään seuranaisen kotiin. Sielläkään he eivät järjestäneet asiaa aivan heti. Devizes käveli edestakaisin ja katseli Haroldin piirroksia, ja Christina Alberta ajatteli, että hän noista piirroksista johti Haroldin luonteen hyvin merkillisellä tavalla. Hän oli utelias tietämään, minkälainen Fay oli. »Minkänäköinen on rva Crumb?» kysyi hän. »Näyttäkää minulle jotakin hänestä, sellaista, joka kuvaa häntä.»

Christina Albertasta oli hyvin mieluista ajatella, että hän oli hieman arka hänen seurassaan. Hän tunsi, että se merkitsi hänen tasa-arvoisuutensa tunnustamista. Devizes kunnioitti häntä, ja se oli Christina Albertasta hyvin tärkeää.

Lopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin kaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa kierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä hyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa joka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen sukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä kiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan hänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat asteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä kohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista, että mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.

Tyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli materialisti.

»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa?
Rukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»

»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli säännölliseksi.»

»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on kokenut helvetin pelon.»

»En jälkeäkään siitä», sanoi Uusi Aika.

»Mutta lienette kuitenkin kaivannut Jumalaa öisin?»

Christina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee joskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»

»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun olla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen sellaisesta.»

»Niin. Tiedättekö enemmän siitä?»

Omituista kyllä ei hän vastannut siihen. »Ja minkälaisiksi te käsitätte suhteenne ihmisiin ja eläimiin ja tähtiin? Minkälainen velvoituksen tunne teillä on? Minkälaiseksi ajattelette tien, jota teidän on kuljettava?»

»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti hän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä nuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä liikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja niin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään, ja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli tyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän sanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä selvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään hyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen vastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä kokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa käytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei ollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava. sillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina Albertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa kommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella äänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan käyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen nuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla puhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt vain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä yhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse asiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella, minkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan, ja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan päämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja heidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.

Hän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi kommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman uudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta koko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen oli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita ja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä piili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista dogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen intohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä kapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja omaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei heille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas alettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä puuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä, omiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.

»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti.
»Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»

»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta tieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti tieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat ystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään sellainen on tarpeellistakaan.»

»Tajuavatpa.»

»Ovatko he osoittaneet sen?»

»Mitä te tiedätte Venäjän bolshevikeista?»

»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät itsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on oikeaa, jos se on paikoillaan.»

Tyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta, ja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen. Englannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää eräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä puuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa arvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.

»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta oikeastaan elän ansioistani.»

»Mutta teillä on korkoa tuottavaa pääomaa.»

»Jonkun verran, mutta en elä siitä.»

He olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken kaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut ottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen väittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka koskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä elämästään.

14.

»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki on sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä kappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut mitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»

Tytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä asioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään», aloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta. Olen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä…»

Hänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.

»Olen rakastanut — tavallani», myönsi hän.

Hän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan hyvin.

»En halua viettää elämääni suhteessa johonkin mieheen», selitti hän.

»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät nuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»

»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla jonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.

»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte siihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se on mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte tulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin silloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää aikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi tyttö.

»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa tarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös hiukan hajanaiset.»

»Olen kyllin hyvä ottaakseni paikan. Ja sitten opiskelen.»

»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan. Mieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte yliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse huolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa ryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö. Autan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista työtä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua sanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna naisille — uusia ovia joka päivä.»

Tähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli ajatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja maailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä, pääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko se mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön, toinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se kuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.

»Vaateliaalta! Sehän on kokonainen tietosanakirja yhdessä vuodessa.»

»Mutta haluan tietää jotain kaikista näistä asioista.»

»Luonnollisesti.»

»Saisinko pitemmänkin ajan?»

»Siihen täytyisi käyttää pitempi aika.»

»Mutta tuntuu siltä kuin pyytäisin liikaa.»

»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla ottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte vaatelias?»

»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin tekin teette?»

»Miksikä ette?»

»Tällainen tyttökö?»

»Teissä on samaa ainesta kuin minussakin, Christina Alberta.»

»Luuletteko, että minä kerran… että minä kykenisin työskentelemään teidän kanssanne?»

»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»

Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin hyvin suurta ja syvää heille molemmille.

Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä. Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle, lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on. »Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella. Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»

Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa. Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan tällaista läheisyyden tunnetta.

Kello oli yksi, kun he erosivat.

Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.

»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.

»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»

Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta hiljaa.

»Juttelemme — hyvin usein», sanoi toinen.

Hän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti häntä. Ja tyttö huomasi sen.

Hän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä hehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen kauneuttaan alusta alkaen.

»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti, tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.

»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän oven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien vierustaa.

Kadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan. »Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat ajatuksensa.

Isä. Hänen isänsä.

Niin siis saattaa jäädä seisomaan posket hehkuvina, kun oikea isä lähtee.

Hänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli, jolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen isänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.

Toinen luku.

KUINKA BOBBY VARASTI HULLUN MIEHEN.

Mies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin kykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin viittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko Sargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli kuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut mitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut tarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät myöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut käyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon nuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti selvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen Robin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli saapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin pian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi sinne.

Olosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea vastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan. Hänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän tilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias, ja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta kaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin sulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän pelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin kun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa kuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli äkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana erään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille sotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin epämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka tapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta nyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen kanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä vastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti artikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien puistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos suinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi, joka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä, paitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän. Hän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen tulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille, mutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen hänelle mieliksi siinäkin suhteessa.

Mutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan. Hänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena ryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen hänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain velttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut selittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus vankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän saattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen itsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.» Ja joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen: »Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos toimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki sitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön, terävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän oli koko lehden tuki ja turva.

Ja nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan asemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka oli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja tunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan hänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia. Vasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään poliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi epämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet pidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat muurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä ulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen hän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.

»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan hölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä ihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin olen kiltti… Hän tarkoitti sitä… Sanoi niin … Työnsi minut pois. En minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»

Suuri suru. Kyyneleitä virtanaan. Tessy oli suuresti myötämielinen.

Mutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle Nukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja jutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että suurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.

Illallista syödessä Bobby selitti suunnitelmaansa.

»Aion mennä huomenna Cummerdown Hilliin», sanoi hän muitta mutkitta.

»Sargoniako katsomaan?» kysyi Tessy ymmärtäväisesti.

»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion vain katsella ympärilleni.»

Billy kohotteli kulmiaan ja ojentautui ottamaan voita.

»Mutta…» sanoi Tessy ja keskeytti lyhyeen.

»Niin?» sanoi Bobby.

»Et sinä pääse häntä tapaamaan. Et tiedä nimeä, jota hän käyttää.»

»Häntä sanotaan kai hra Sargoniksi», arveli Billy.

»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne kertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää häntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

»En voi seurata ajatustasi», sanoi Billy.

»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni, sinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita. Sargon, kuninkaitten kuningas… Minun täytyy tehdä jotakin siinä, taikka halkean.»

Hän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on parasta mennä», sanoi hän.

»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn katsahdettua häneen.

»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän tarvitse sitä tällä viikolla.»

»Voithan ottaa sivuvaunun pois», sanoi Billy.

»Saatan tarvita sitä», sanoi Bobby.

»Luuletko!» sanoi Billy.

Bobby oli lähempänä räjähtämistä kuin milloinkaan.

»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen Cummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä hupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies paralla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen pidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen maailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä. Jos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»

»Jonkun pitäisikin kurittaa häntä», sanoi Billy.

»Jos hän vain pysyy ulkona kaksi viikkoa, niin on kaikki selvää.»

»Onko hän silloin vapaa?» kysyi Tessy.

»Hänet on ainakin uudelleen todistettava hulluksi», sanoi Bobby.

Bobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä hoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että sillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee puitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella, ja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean makuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen vajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli vielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa, jossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja hajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan suunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä. Miellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä vihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat puut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi häntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui siltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko saattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.

Lontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli tuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään taistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli jo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi katsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli miellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään yrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien tasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait ja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia säännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien ja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat ja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat yhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen intoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava luonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön, jollei sellaisia vastaan taisteltaisi.

Tämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten rungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän jalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista. Elämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.

Hän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään ja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen ja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä. Jossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.

Hän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja koetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus oli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli kai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää miestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät voittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian komeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi rautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä, huonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että hänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai kokonaisen korin tavaraa… Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.

»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue laskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän menisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle, josta näkisi koko parantolan alueen.

Tuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka kulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan takaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi kuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli, ja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan ojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin liikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät harjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti ajatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut niin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa, moitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa piirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää mitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti kantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli itsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen. Hän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.

Tällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko kuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota useissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat oksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi hoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa varjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon vallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli laajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema ja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä olevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt hiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin suinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne…

Hän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut laatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen Sargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen osia liittymään toisiinsa… Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi sopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki edessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!» sanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.

Miksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja hämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut hakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli. Kuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari, suuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi vääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot. Silloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen avoimin silmin.

Mutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa joki juoksi hoitolan alueelta… Hän huomasi, että muurin yli saattoi hyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi solisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta saattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan köynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja — ainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan pihalle ja kävellä siellä hiukan.

Niin. Sen hän tekisi.

Hän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi kiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin voisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja sitten? Minne hän hänet veisi?

Tämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn laimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut ajatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.

Päivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan lyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen kanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt hänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole sairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä Roothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan mielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta muu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä hoitolan alueella onnettomuuksitta.

Käyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta kaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta kuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin varovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä muilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet omiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta mahdollisesti tulevia vapauttajia.

Bobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista syödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta hermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan Sargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin oli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon liikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada hänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä, milloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä harkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi kerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä sivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi vilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He lähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa, Sargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä tulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby Sargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi asiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.

Juuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi tuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.

Kun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi hänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut minkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä kuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan taikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen tuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään tutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi myöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään asiasta.

Hänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset, tummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli näyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen liikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen vätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja toivon tuoja.

He tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan ulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin eikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta. Odotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta hevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan pieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua viikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista ja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan kuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää, jokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä hienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö. Kyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä tulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa koetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi mahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat olivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä. Mitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan hermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita ryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin salattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten läsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui pöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin heittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen ei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi puoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi häntä antamasta ohjeitaan.

Bobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan huoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä lisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että hänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat entistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui hän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.

»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille», sanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan vointinne takia.»

»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä kuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään… »minua, Sargonia?»

Bobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitä
Sargonia, menneisyyden kuningasta.»

»He tahtoisivat, että kieltäisin sen», sanoi Sargon kuiskaten.

Bobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät mitä hyvänsä.»

Pienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän. »Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä varmalta nyt enää.»

»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian paljon sanottavaa toisillemme.»

Sargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja siellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi käsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi käsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi sallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he ovat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he ovat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta… kun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä tulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia, hyvin kamalia.»

Hän vaikeni. Vähään aikaan ei hän eikä Bobby sanonut mitään.

»Minä tahdon viedä teidät pois täältä», sanoi Bobby.

»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta tekee? Voiko hän hyvin?»

»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi noita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne. »Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.

Mutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa ajattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät heidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle. He tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat kirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut, pidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä on harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita miehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä vastaan… Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia… Tummentuneita sieluja… Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella vain… Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita… äärettömästi… Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»

Siniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien muistojen noustessa mieleen.

»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän äkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.

Hetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut herännyt. Hän nukkui… tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä olen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä paikasta myös… Sargon! Sargon on aivan eri henkilö… Mutta se on vaikeaa.»

Hän vaikeni taas.

Bobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua kuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään ollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli suunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli salaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän, »jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille…» Tällä hetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun minä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä hoitolaa. Ymmärrättekö?»

»Tämä paikka… Keski-Aasia, jos minä olen Sargon… Kaikki on mahdollista, kaikki muu… Mutta me olemme yhä Englannissa.»

»Niin kyllä, mutta tahtoisin selittää sen teille.»

»Niin, niin, selittäkää.»

»Puhun suurista löydöistä Keski-Aasiassa. Se tarkoittaa tätä.»

Mahtoiko hän ymmärtää.

»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi hänen silmänsä ja joutui hämilleen.

»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.

»Se on tämän paikan symbooli», sanoi Bobby.

Sargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä hänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä kertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän antoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun kaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin. »Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin: »Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon suljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti auttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa. Ymmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin alitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes vangittu kuningas tulisi heidän luokseen.

»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta tarkoitatte?»

»Sillä tarkoitetaan teitä.»

»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin usein Eufratista.»

Hän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat!
Mitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?

»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin… Tarkoitan paljoa pienempää jokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»

Pitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli lähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan. Oliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun kuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen häntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen vaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai pari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin täytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon silminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»

»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä ympäriinsä ihan vapaasti?»

»En vapaasti», sanoi Sargon. »En.»

»Voisitteko tulla muurin ulkopuolelle huomenna.»

Nainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä jokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.

Bobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia enemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka kuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan. Hän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista kaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja kuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei kestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista, toisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja murattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla otollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina. Milloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista? Kappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby saada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt puhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti ja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin salaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby olisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä sai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi hajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa sellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.

»Mutta kuinka hän sitten saattoi tutkia tuota kaupunkia?» kysyi Sargon.

»Hän on kuollut», selitti Bobby. »Hän oli vain naamio.»

»Eräät ihmiset ovat naamioita.»

»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei.
Hän katselee. Älkää vastatko.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Sargon.

Bobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut tuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle kirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai taskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla muassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.

Bobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi lähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi vaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä hidasjärkiselle pikku Sargonillekin.

»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte? Luuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te usein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin, että teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää aina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei tapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan… Minua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta se oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua tapaamaan?… Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen, on sekin jo tapaus…» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa. Niin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua…»

»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken.
En voi sietää häntä.»

»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais parka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on vajavaisia tai mielipuolia.»

Kiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko jutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia — kokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta. Pieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon vaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.

Bobby ei nukkunut sinä yönä.

Yöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän ymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän oli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista. Kaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin. Hän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi pelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän. Hän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli koettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen. Ja Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan vuoteessaan.

Asiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka joskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta. Nuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt tekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?

Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät, joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella. Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma jo heräsi… Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt… He olivat odottaneet turhaan…

Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista, että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään, ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan. Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.

Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä. Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan, kasvavaan valoon.

Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?

Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?…

Tee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.

Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja tohvelit. Hssh! Mikä siellä?… Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta. Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.

Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.

Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut mitään: kello alakerrassa löi kuutta.

Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni, sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia kasvoihin.

Ovi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan vasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.

Oli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka ääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi pyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä, johon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.

Hän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman siiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka kohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas näköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu. Siellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia, vaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla puolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole milloinkaan täydellistä lepoa.

Hoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin saattaa olla.

Hän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen vartia löytäisi hänet täältä…

Mutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei kuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.

Mitä Sargonin olikaan muistettava?

Ystävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä joki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä puro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle, missä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä sorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi. Se oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät läikkiä hopeiseen harmauteen.

Hän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista vapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi siitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta. Sen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin varovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään upposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi taas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen ohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne polku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden. Mutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.

Joka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin tummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan häntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa, koska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että ne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne kaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä puurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti hitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien kaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia muistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat kaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa aiheuttamaa ääntä.

Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden säännöllistä tippumista puista.

Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni sen kiitäessä maantietä pitkin.

Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi täydellisesti puron.

Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan…

Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri, kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti, säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella. Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja sammui.

Mahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?

Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo ystävällinen sumu peitti hänet.

Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.

Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen pilvenhattara.

Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli se jo hävinnyt sumuun.

»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen keijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!

Se oli puro.

Nyt oli kaikki selvää ja helppoa.

Hän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita, avuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia puita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli, tuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin takana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset. Kuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.

Hyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon vierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle murattien avulla ja ankarasti ponnistellen.

Ei kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen puremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut merkkiäkään odottajista eikä auttajista.

Mitäpä siitä! Oli Jumalan tahto, että he eivät olleet siellä.

Hän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä yksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima, joka oli herättänyt hänet, oli läsnä.

Hitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka oli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri valokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi, ilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan valaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä kuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä, salamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena, pyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.

Päivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät hoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta riisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla haukkui koira.

Oli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä hän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että siellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja palaisivat pian.

Mutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt uskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan! Kaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.

Ehkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt väärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin. Ehkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin hoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei antaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja pettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja kuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen huomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa. Hän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi liikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän joku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista? Joku luvatuista auttajista!

Sargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan kiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai toisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti kättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi heilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan Sargonia kohti.

Hän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi silmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.

Sargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt hänet otettaisiin kiinni.

Se olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette, Sargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja putosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»

»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani. Olen aivan ällistynyt… Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on tehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa mukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään pois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei kukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on peite sivuvaunussa.»

Hän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan aluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen auttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla kuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.

Bobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt kävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut maata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata Sargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen siihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja päättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle kahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan kylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli yllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin lähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että hän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian kuin mahdollista.

Sargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä», sanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kuolleita lehtiä.»

»Toimikaa vain nopeasti ja tuokaa apua», sanoi Sargon.

»Älkää liikahtako täältä», sanoi Bobby.

Piilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä alastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla näkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon hakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja huomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia, kun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta aamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä tavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin, ja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa vielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli lähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli oikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin Sargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten alla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety takaisin hoitolaan.

Kello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin pienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki kahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät heti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen arvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille poliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille. Kun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät häntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän pysäytti koneensa.

He tulivat luo näyttämättä erikoisia vihamielisyyden merkkejä.

»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla. »Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä tiedättekin sen, herra?»

»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän tuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.

»Niin on.»

»Peevelin suuri laitos», sanoi Bobby.

»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän oli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt häntä?»

Hobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään jonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»

»Se on juuri hän. Missä näitte hänet?»

Bobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän juoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet… näin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä. Hän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun vasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»

»Hän se on varmasti, Jim. Missä sanoittekaan nähneenne hänet?»

Bobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni ja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä se menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»

Hän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua», sanoi Jim.

»Mitäpä siitä», sanoi Bobby.

Bobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät avuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia sivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei heidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten luo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät huolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta sydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät kiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan edellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli hiukan jalkojaan perässään.»

»Hän se on», sanoi Jim.

Bobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi hän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja nyt Sargonia hakemaan.»

Hän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi taas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa, jossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään tirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle, jonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut merkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja ällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?

»Sargon», huusi hän, ja sitten vielä kovemmin: »Sargon!»

Vastaukseksi ei tullut ääntä, ei kahahdusta.

»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin.
Hän oli ehkä perin nääntynyt.»

Pelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt paikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka oliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän hoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi siitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui kumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa. Hänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta sulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt säkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin kyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa oli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä hämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon oli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen sijainen.

Bobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän hänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen mennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.

Hän meni aivan eukon luo ja rykäisi. »Suokaa anteeksi, rouva», sanoi hän.

Nukkuja ei herännyt.

Bobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi. Nukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen, nosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya hetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti. Haukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja käsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet variksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko kaiken paikalleen?»

»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko hilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä säkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa se pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan kyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun olemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme ja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»

»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua ja munaa?»

»Niin, kahvia, kinkkua ja munaa», sanoi Bobby.

»Kahvi siellä on — hirveää», sanoi Sargon.

Bobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen, kohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin mukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä Bobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi satulaan.

Hän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut hulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada joku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte… He hyppelivät ja tärisivät kapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä. Vauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui Bobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»

Pieni vanha moottoripyörä kiisi mainiosti.

He saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin mailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin torkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan. Postilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut silmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän auttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli lyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän seurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen pöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta palasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken aikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni keittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on kumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.

Kinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan. Isäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole tainnut syödä vielä?» kysyi hän.

»Emme ole», vastasi Bobby ottaen sinappia.

»Tuletteko kaukaa?» sanoi isäntä mietteliään vaitiolon jälkeen.

»Jokseenkin kaukaa», sanoi Bobby varovasti.

»Kauasko matka?» yritti isäntä taas.

»Niinkuin sen ottaa», vastasi Bobby.

Isäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä välistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.

»Ne kai tykkäävät teistä», sanoi Bobby.

Siihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi tarkoittavasti »huh».

»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä merkityksellä.

Isäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että aamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko seuralaisenne nainen vai mies… mutta…»

Bobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän on hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti isännän siihen.

Mutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille päättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä vastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja sitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma. Erehdyin äsken.»

Bobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät eteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta ja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan yllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu», selitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa sukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin päivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja merkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi juttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista vapautumista — todellisuudesta.

Sargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli paljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan. Suurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja tuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä. Taikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka istui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin Bobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti aivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.

Rva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen. Hänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan monesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas. Hän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin muille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat vuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki mielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa olivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen tai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän oli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone vapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä niinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa — huutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja ulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.

Rouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen olohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja ystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat huoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin hyvänsä torstain jälkeen.

Hän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti kahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät pitkäksikin aikaa.

Perjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan kokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään ja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys hänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.

Mutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin:
»Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»

Mitä tämä nyt tarkoitti?

Nyt oli postilaitoksen poika taas palannut.

»Setä vilustunut tulta kuumaa vettä whiskyä.»

Seuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki tullaan myöhemmin Roothing.»

Sitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyvä
Roothing.»

»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja.
Mutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»

Valkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli vesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin sokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa kuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin ensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut ajatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi vilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka olisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen. Hän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin rakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän ja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava käsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi nähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua hansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi ollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva Mackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti esiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se oli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.

Kun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen pettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja ränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi kalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian suuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut, joita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä. Aamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen liian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen vanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa. Hän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut epäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen vieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan sellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.

Kun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi hän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa, rauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut valmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.

»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet, vieläpä kengätkin!»

»Siltä näyttää», sanoi rva Plumer. »Mutta ketkä ne veivät?»

»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren laukkunikin.»

»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?» kysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.

»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka olin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi mahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.) Ja kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin näette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»

»Ettekä sähköttänyt mitään siitä!» sanoi rva Plumer.

»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No niin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan tehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen, että paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain vaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»

»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän epäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa pinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän suoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.

»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on tuskin vieläkään toipunut siitä.»

»Tuskin toipunut siitä», sanoi Sargon vahvistaen.

»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rva
Plumer, »ja nyt te olette vilustunut.»

»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää meille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua juustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi. Eikö niin, setä?»

»En juuri kaipaa ruokaa», sanoi Sargon, »en ollenkaan.»

»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer, kun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»

»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten huomattavasti.

»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä välin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan teidän hyvä olla täällä, setä?»

»Olenko turvassa?»

»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea auki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.

»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti ohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»

»Onko hän ihan järjissään?» kysyi rva Plumer.

»Niinkuin mies olla voi.»

»Hän näyttää niin hajamieliseltä.»

»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan viuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.

Mutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä, ennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi ja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen makuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni omaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään, jos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui alas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla, selittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen setänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta Walesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi täydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja huoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia yksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään, nousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi asian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet odottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se, että rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin luona ja heti.

»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän teki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.

»Mutta milloin?»

»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille.
Sehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviä
poikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki.
Ne eivät päästä juuri mitään käsistään.»

Se meni kirkkaasti häneen. Tämän jälkeen oli kaikki muu helppoa.

Seuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut kurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei kutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa palauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli, että karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko ammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita, erilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja kaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän puolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän kärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä, hieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän halukkaasti puhumaankin.

»Onko pielus paikoillaan?» kysyi Bobby.

»On kyllä.»

»Teidän pitäisi torkahtaa hiukan.»

»Niin kyllä.»

Sargon mietti: »Eihän minun tarvitse enää palata siihen paikkaan?»

»Toivoakseni ei.»

Kuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää luvatko. En voisi kestää pettymystä.»

»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette mainiossa turvassa.»

»Eikö minun enää tarvitse mennä sivuvaunuunkaan?»

»Ei.»

»Eikö milloinkaan?»

»Ei.»

»Se tärisytti kamalasti… Missä on Christina Alberta?»

Bobby ei vastannut pieneen hetkeen.

»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on.
Otin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas.
Perheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään.
En voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»

Sargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä:
»Olitte huolissanne minun vuokseni?»

»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näin
Midgardkadulla.»

»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon, kuningasten kuningas?»

»Itseasiassa», sanoi Bobby.

»Ettepä uskonut. Enkä tainnut itsekään uskoa.»

Harhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat ikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon. »Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen sekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi prinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö. Hän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja jätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»

»Mutta silloin ei hän kai tiedä, missä olette ollut?»

»Hän hakee minua luultavasti.»

»Missä hän on?»

»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli kummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se atelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se on tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä ihmetellen, mihin minä olen joutunut.»

»Siellä, siellä… paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän nimenne oli Preemby.»

»Albert Edward Preemby… Kummallista.»

Hän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin olevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli pientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset vaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä, merkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli mieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla kuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä, taikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut olla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa — Preemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat jonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti pitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle sanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri kuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään. Kun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin, en käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin niitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt käymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin lailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen olin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni, kun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen paremmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»

Heikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti katselemaan taivasta.

Bobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen minäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole niin voimaton kuin te.»

Hän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut, mitä toinen sanoi. Bobby nousi.

»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme pysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä takaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»

»Vuode on mainio», vastasi Sargon.

Mutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin kipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi yskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli uupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti Suzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän oli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa, mutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että oli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.

Vihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka juuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä kauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän oli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus, mutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä ja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä tarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.

Myöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasi
Sargonin parempana ja puheliaampana.

»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni. Tapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut hänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en merkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta erikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en pidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui se lurjus tyttäreni kanssa.»

»Lonsdalen talleissa?»

»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea. Mutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin hänelle, jos hän tulisikin.»

Bobby kirjoitti heti muistiin osoitteen.

»Ja tuo Christina Alberta on ainoa, jota te haluatte tavata?» kysyi hän.

»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni lankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi kaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»

10.

»Minun ylleni laskeutui kuin ihme, niinkuin koko maailma olisi auennut.»

Bobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean ääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen täytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen täytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä tässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle itselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle nuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut hänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän oli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään asioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan ja omaa elämäntapaansa.

Hän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko maailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan tyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan hän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen puuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui siitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä, että se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän vähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut sinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi siirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko maailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin pelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen turvallisuudesta ja mukavuudesta.

Hän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin Viikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi nojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian kuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta, vaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän menee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta »Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta hänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia ihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä hankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia huolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran on uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin vähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään yksitoikkoista hetkeäkään…»

Hän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän, »eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»

Hän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä tänään.»

Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia. Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: »Isänne turvassa mutta ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä hoikka tumma Roothing.»

Kaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.

Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi. Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea, hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle, mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.

Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.

Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin, että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»

Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten seikkojen välttämisestä.

Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.

Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia, joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä. Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa, olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut hänen aran lempensä runsautta…

»Mitä!»

»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä ei ole nähnytkään tyttöä.»

Hän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen kaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen jäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan Sargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi silloin tällöin heikosti yskäisten.

»Olisinpa toivonut, että ilma olisi pysynyt lämpimänä», sanoi Bobby.

Kun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki vaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan pöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli noussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.

Kolmas luku.

VIIMEINEN VAIHE.

Useammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui, että hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä oli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta, työntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut pilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta, kouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä kuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten liepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa uhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia, kohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan ja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.

»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain luontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»

Hän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja hänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput tankoaan vasten.

»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan.
»Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»

»Kuuluuko Christina Albertasta mitään?» kysyi Sargon.

»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän tulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen ääressä.

Hän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä ennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin katsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello tuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin levottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko postityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa suuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui ulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi hatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui vaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen, päättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja lyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka oli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä pukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö katseli ympärilleen lähestyessään taloa.

Bobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla sinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta kaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen henkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi hänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota hänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies saattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä ikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.

Sillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on, huomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen nähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa alakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli toisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi vilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä…»

»Christina Albertaa», sanoi Christina Alberta.

»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää osoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet tällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»

»Mutta kuinka te jouduitte tänne?» kysyi Devizes.

»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa aikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin vaikea arvata kaikkea.»

»Mutta kuinka tulitte auttaneeksi häntä?»

Bobby hymyili Devizesille: »Pitihän jonkun auttaa häntä.»

Hän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta, että hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas, huoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta — puoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys omituisuuksia kohtaan… Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»

»Niin, olisi parasta mennä katsomaan häntä», myönsi Devizes.

(Kuka peeveli tuo mies oli!)

Bobby osoitti holhousvaltaansa: »Christina Alberta ensiksi», sanoi hän.

Hän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän syleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai mikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä, »nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi seisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä seisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina Albertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että Devizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta, että Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli hiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin aloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi hän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»

»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä silmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.

»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän keskeyttävästi.

»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette tutustunut Preembyihin?»

»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta. Jonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien tuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»

»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet takaisin?»

»En suinkaan. Me emme ole vihamiehiä, hra…»

»Roothing.»

»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me koetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme hyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin kömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos hän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta. Hän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän on opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne — joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen ja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka tapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät ajattelemaan karkaamista.»

»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta. Hän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina Albertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät. Hän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava, ehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli lääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän puolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään päin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut puuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti tilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista ja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä ilmaantumisesta Midgardkadulle.

Devizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän käsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle. »Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä epäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.» He sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten kutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on liikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo sanat.

»Ymmärrättehän nyt, kuinka hän valloitti minut», sanoi Bobby.

Bobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä kohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi. Devizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista, vaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja luonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan, hänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja huvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi terävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.

»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän näyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän puhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»

»Onko joku lääkäri ottanut hänet hoitoonsa?» kysyi hän Bobbylta.

Bobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli. Annetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada kertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta silmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.

Teen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja Christina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen odotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa Christina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi yhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen, myöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä piilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se oli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä suuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän oli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta herättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin tulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan keuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä. Häntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa huoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta hoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen hyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä ja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea, tottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia varten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin lämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka tässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana päivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille kaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen kesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi vierashuonetta.

Tuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla asiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa kuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja saapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä. Sitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa, että ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna hänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen katsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen hoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi sinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda hänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän vastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi Devizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin kannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»

»Teidän täytyy tulla», sanoi Christina Alberta.

Ainoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi tullut liiankin mielellään.

Tuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja mukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina Alberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin ympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat hänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut sellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen runsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen näkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt, näyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja epätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan arkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen valkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan rinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä, niittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä merta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi, ja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen, joka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla auringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt paistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi. Talon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja tulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja viikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen huone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa. Kun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä oli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin vuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin voi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa paikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen takia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa olevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone oli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen silmä tai ääni.

Paul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria kirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita, mutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti kypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja varakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut tuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen saavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan paljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika terävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli kirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä satunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa ja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle, Balzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä uusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä, ja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi ollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren asianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä menettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja teki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen ohikulkiessaan.

Jos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja Paulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia mahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen piilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei milloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän voisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan oman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita ihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä määräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet oli lähetetty kouluun ja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tulla määrätyksi erään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä häneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä mielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen oli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta perintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty ja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan perintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin valmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.

Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin, hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä? Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei tarvinnut kuulua minnekään?

Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.

Uusia aatteita!

Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi, aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön kanssa.

Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja tukisteli sitä.

Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden, että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan tuon »sargonismin» pohjalla.

Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa muistuttava, puolustava tekijä.

Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä, hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät, oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin katseelta puuttui hienotunteisuutta.

Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin. Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään. Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.

»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö. Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia, jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia, uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia. Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.

»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone, tuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö Sargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen asioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys hänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine taivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?

Kun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä kuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet hänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen maanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone sai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan sairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen suunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin tekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli häntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän Sargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui kahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.

»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa.
Aina kolmen tunnin kuluttua.»

Hän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi. »Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin vieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen, hrrump!… Onko hän teidän tuttavianne?»

»Hän on tunnettu kirjailija. Hän on Christina Albertan ystävä.»

»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä nykyään. Entä kuka on tri Devizes?»

»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin… hänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta… paikasta.»

»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin älykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus, jollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa. Se on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia muistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»

Bobby ei sanonut mitään tuosta sattumasta.

Sargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.

»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.

»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies. Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni. Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen valtakunnan perustaja. Sitten… sitten tuli vaikeuksia. Näitte hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa — kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu. Todellista… epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän, että se horjui.»

Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.

»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain satunnainen olomuoto. Mutta…»

Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole… ole herännyt, mutta tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas, ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen… biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri. Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia. Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas, läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa — todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki polveudumme Caesaristakin… niinkuin melkein kaikki englantilaiset ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä, keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu uskomattomalta.»

Siniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.

»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä, ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»

Hän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.

»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan. Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa, suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti. Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin, kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin. Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin vasta alan nähdä… On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin minä kuitenkin tein… Tietämättä… Kuljin vain eteenpäin, kunnes en enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia polviani…»

»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten kuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri Devizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on Sargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään huolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun on tehtävä.»

Hän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut jäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne hänelle.

»Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Bobby.

»Olen paraikaa ajatellut sitä.»

Hän jatkoi miettimistään hetkisen.

»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan ainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja jota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan oikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan keinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani, mutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että tehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin hänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon kuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin ei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka julistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian vanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain kuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten henkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean sukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee kuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka pysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin minäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa, tarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä ainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa olla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän ja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin sukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»

Hän vaikeni taas.

»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on… se on hyvin houkuttelevaa.»

»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Ei riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas. Sinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja! Mutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen. Siinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen tehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole selvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä kaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun on päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä oma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin tuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen mahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin. Minun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja kun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava ja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia lahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani hyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi erikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.

»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että mitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja keskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa viittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen, kuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota suurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista kysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon Sargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt laimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä kouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä vaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni on: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa paikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän huomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka voin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois. Mutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta se ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja suurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä elää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä saattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä saattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan opiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet ovat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville, kuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen oikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua elämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen ohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni. Se on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja hoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää ja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että kun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava tieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei enää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin… tuossa paikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani heidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja nyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on kuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan ja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi niissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja autetaankin heitä.»

»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet sitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa. Se on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja salpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet paljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista hankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti, heitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä jättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli… En voi kertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat… Ja selvinä hetkinään — kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja selittää heille kaikki.»

Pienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine silmineen tuijottivat Bobbyyn.

»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan voinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä turhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta, opettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua. Luulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani. Mutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät, eivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan kuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien heränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen hyväksi.»

Hän jatkoi puhellen pikemmin itselleen kuin Bobbylle:

»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto oppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta, että vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt minulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani kuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua hämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista vuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa. Minun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun täytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja kummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy tietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava, ja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on huolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin valtakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki eläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten tiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa, ja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen ymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea olenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin tuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään niihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen näitten vinkuvien keuhkojeni takia.»

»Kärsivällinen», toisti hän.

Hän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa, paljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota vahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään hätää, hoitajatar kyllä muistaa sen… Se antaa minulle uutta elämää.»

Mutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes kahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän keskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua Lontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi hoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä enemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja Encyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että seitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi, mitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan, puki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen alakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen jälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen kulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille asetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava lääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän halunnut pysyä suojatussa nurkassaan.

Sairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla ei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille Lontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin huonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi huippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan pistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin päällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen alastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon loiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina kukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet ulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin silmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta ilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän katseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää hänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä painiskelu.

Seuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan. Kuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa kylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli hän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa, että hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen tähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut viikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi, ja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.

Bobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi hämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu mitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen tottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien ja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä onnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta keskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen elämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken, ikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi jätetty pois.

Tämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun Sargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan noita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa pieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset menot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä, Christina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla, vainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä. Hänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay Crumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan kahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli pitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen näköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen kappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva näytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako? Sukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen ja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata hautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.

Christina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta kahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja yleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen, sumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään ollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä mukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä ja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki Englannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli Bobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean kuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon mies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta sovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon avoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa arkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä synkästä naamiopelistä?

Bobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka oli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus, pyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja hiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat, joita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli puhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden suorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä puolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen kevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin harhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri kiertymäisillään lukkoon.

Nuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli jotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut mukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen vaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin oli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon oli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja toimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen ajatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät sanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he tulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se on kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on, vaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta Jumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle jyvälle oman ruumiin.»

»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby. Minne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu sen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo »turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia, elävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä puhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei siemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden elämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä kasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby ei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut, kuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään mainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.

»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On olemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien loiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»

Minne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille Korintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen suurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset ponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä? Kaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen kuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti eteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä. Parempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.

»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi?
Kuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»

Ei. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt käsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut puhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki kaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.

Menoissa syntyi nolo keskeytys. Jokainen oli liikkumatta, kuin vangittu.

»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää… Hän syntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi hän ollut varjo.»

Näkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia kohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää kohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja kaaosmainen jylinä…

Elämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta liekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät kaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä. Tuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei kuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi kuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja yllä.

Jokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja puristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen suljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.

Neljäs luku.

KEVÄT UDIMORESSA.

Bobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien avautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät luonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi. Mutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion kappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen ja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat kuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen mieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja mietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja esittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea hautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut milloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja Tarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän tiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.

Oli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat illallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset kenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja tyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli; jossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea kyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa kadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti. Merelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean, säännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli, läheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin jonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen kaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen valojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.

Kun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden. Ne olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan lähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja, suloisia ääniä näkyväisen maailman yli.

Bobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä vasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen Christina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa ja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin kun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja vielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat. Christina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja Bobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä. Devizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina Albertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että Bobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi silloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut aikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina Albertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina Alberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui siltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta hän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi rakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään syytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja syleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan jotakin toista.

Hän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa vaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö toisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla kuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja huoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut rakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea tänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa juuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän istui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä pimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.

Ottamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut puhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan muulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut. »En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja hän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö — sen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka kanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin tuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää kolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta ja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti. Eilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti Lambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen parin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle Margaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella hänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on avannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen. Hän on taitava, selväpäinen ja taitava.»

»En ollut kuullut hänestä milloinkaan, ennenkuin mainitsit heidän menneen kihloihin.»

»He ovat käyneet konserteissa yhdessä ja muualla. Devizes on tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin minut.»

»Milloin tapasit Devizesin ensimmäisen kerran?»

»Niihin aikoihin kuin isä tuli Midgardkadulle. Niin äskettäin. Siitä on tuskin kuutta kuukautta. Paul Lambone vei minut hänen luokseen kysyäksemme neuvoa isästä. Mutta he ovat seurustelleet ainakin vuoden. Luulin, että heitä kiinnitti vain musiikki. He näyttivät olevan ystäviä. Ja arvelin, ettei Devizes enää menisi naimisiin. Hän teki päätöksensä hyvin äkkiä.»

Christina Alberta jäi miettimään.

»Juuri sellaista on elämä, Bobby. Asioita kasaantuu, ja sitten teet äkkiä päätöksen.»

»Oliko tyttö epäröinyt? Oliko hän antanut Devizesin odottaa?»

»Ei tyttö», sanoi Christina Alberta merkillinen kovuus äänessään.

»Ei tyttö», toisti hän. »Devizes ratkaisi asian.»

Hänestä näytti tuntuvan, että hänen vielä piti sanoa jotakin, ja lisäsi: »Devizes otti siis ohjakset käsiinsä.»

Tämä oli Bobbyn toinen vierailu Udimoressa. Paul Lambonen mielestä oli yhtäkkiä ollut sopivaa saada seurue koolle, luultavasti Devizesin kihlauksen johdosta. Sillä välin Bobby oli tavannut Christina Albertan monta kertaa ja tullut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että he kuuluivat yhteen. Tämä suhde täytti hänen elämänsä. Bobby oli aina uneksinut hänestä siitä lähtien kuin hän oli kuvitellut häntä sinisilmäiseksi ja hentovartaloiseksi, ja hän sanoi aina sellaista ja teki kaikenlaista, mikä sai vain hänen unensa luhistumaan. Se teki tytön perin mielenkiintoiseksi. Bobby tuli yhä suuremmassa määrässä riippuvaiseksi hänestä. Tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jollei muun vuoksi, niin ainakin sen takia, ettei menettäisi niin mielenkiintoista olentoa. Tyttö oli kahdesti kieltäytynyt, eikä ollenkaan niin sulavasti kuin tilanne olisi edellyttänyt. »Älä pelkää, Bobby», oli hän sanonut. »Se ei käy päinsä. En ole sellainen nainen, jona minua pidät.»

»Et olekaan», sanoi hän. »En välitä siitä.»

»Sinä olet mitä parhain toveri», sanoi tyttö. »Pidän siitä tavasta, millä tukkasi kasvaa.»

»Miksi et sitten hanki sitä omaksesi ja pysy toverina ainaisesti.»

»Mikään ei ole sen pelottavampaa», sanoi tyttö, ja siihen se kosinta jäi.

He kävelivät yhdessä ulkona, he viettivät paljon joutoaikaansa yhdessä, paitsi noina surkeina hetkinä, jolloin Christina Alberta äkkiä heitti hänet yli laidan mennäkseen teatteriin tai kävelemään Devizesin mukana tai mennäkseen juttelemaan Devizesin kanssa. Hän ei milloinkaan epäröinyt jättää häntä Devizesin vuoksi. Kuitenkin sai Bobby olla koko joukon hänen kanssaan. Christina Alberta ei tuntenut paljonkaan teattereita ja varieteita, ravintoloita, tanssipaikkoja ja sellaisia, ja Bobby oli hienotunteisesti asiantuntija näissä suhteissa. Malmesburyt tunsivat itsensä hyljätyiksi, ja Susan oli kostonhimoisen loukkaantunut siitä, että hän oli niin usein poissa hänen nukuttamismenoistaan. Tessy, selitti Bobby, oli edelleen hänen parhain ystävänsä, mutta koettaessaan kertoa hänelle kaikesta entiseen tapaan, joka tapahtui silloin, kun Christina Alberta oli poissa Devizesin kanssa, olisi hänen tietenkin ollut kerrottava hänelle kaikki Christina Albertasta. Mutta Tessy kieltäytyi mitä jyrkimmin kuuntelemasta mitään Christina Albertaa koskevaa. Bobby hämmästyi ja pettyi pahoin huomatessaan, kuinka kykenemätön Tessy oli arvostelemaan oikein Christina Albertan loppumatonta viehätystä ja ihmeellistä mielenkiintoisuutta. Se oli musta paikka hänen mielessään. Tessy näytti otaksuvan, että Christina Alberta ei ollut likimainkaan niin hyvä kuin hänen olisi pitänyt olla, vaikka hän todella oli paljon parempi. Se vieroitti Bobbya ja Tessyä paljon toisistaan ja aiheutti Bobbylle paljon surua.

Sillä Christina Alberta oli hyvä ja viehättävä — siitä ei voinut olla eri mieltä. Hän kasvoi sielullisesti pelottavan nopeasti ja hänen elämäntuntemuksensa lisääntyi. Joka kerran, kun Bobby tapasi hänet, tuntui hän yhä enemmän henkilöltä, jolla oli rikkaammat, täydellisemmät, hallitsevammat aatteet. Hän näytti elävän joka hetken ajastaan. Hän työskenteli nyt Macbridgen johdolla Royal College of Sciencessa. Hän kävi käsiksi uusiin opintoihinsa pelottavan innokkaasti. Hän »rakasti» vertailevaa anatomiaa. Bobby oli aina luullut, että vertaileva anatomia oli kuivaa, ikävää juttua luista, mutta tyttö selitti, että se valaisi hänelle koko elämän historian. Se muutti hänen ajatuksensa maailmasta ja hänestä itsestään, syvästi. »Se on romanttisinta, mitä milloinkaan olen lukenut tai ajatellut», sanoi hän. »Se saa ihmiskunnan historian näyttämään hupsulta.»

Christina Alberta vei hänet kolmesti South Kensingtonin Luonnontieteelliseen Museoon näyttääkseen hänelle jotakin niistä hienoista huomioista, jotka olivat vallanneet hänen mielensä. Tyttö selitti hänelle, kuinka siiven nikamat taikka kiven jättämät uurnat saattoivat palauttaa mieleen kymmenen miljoonaa vuotta sitten vallinneet tuulet, auringonpaisteet ja intohimot.

Ja sitten ihan äkkiä noin viikko sitten oli Christina Alberta suostunut menemään naimisiin Bobbyn kanssa. Hän oli peruuttanut molemmat kieltäytymisensä. Mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niinkuin kaikki muukin hänessä, hämmästyttävää ja sekaannuttavaa. Hänen oli tunnustettava jotakin, ja jonkun aikaa — kunnes hän oli kunnollisesti saanut harkituksi sitä — näytti tuo tunnustus selittävän täydellisesti hänen kieltäytymisensä ja selvittävän kaiken häneen nähden.

Tyttö pyysi häntä saattajakseen Hampton Courtiin. Mutta he eivät menneetkään puistoon, koska he näkivät portilta, että Busheyn puistokadun kastanjat olivat täydessä kukassa. Sen vuoksi he kulkivat pitkin lammikon reunaa hurjasti kukkivien oksien alla. Myöhästynyt kevät oli nyt tulossa kiireesti, lämpimänä ja säteilevänä. Puut olivat komeimmillaan. Oli kuin olisi vihreän kuultava meri kuohuttanut lämmintä, punervaa vaahtoa ilmaan mereen rakeina putoilevien tykinluotien roiskeessa. Sininen taivas värisi valossa.

»Kevät on saapunut nopeasti kerran alulle päästyään», sanoi tyttö.

Bobby tunsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa ja odotti.

»En ole milloinkaan tiennyt, Bobby — tänä vuonna vähemmän kuin koskaan ennen — onko kevät onnellisin aika vuodesta vai surkeimman levoton. Jokainen ja kaikki joutuu rakkauden valtaan.»

»Minä en kuitenkaan odottanut kevättä», sanoi Bobby.

»Mutta kuinka käy sammakoille, jotka eivät saa vettä?» kysyi Christina
Alberta.

»Siellä vettä, missä sammakoltakin», vastasi Bobby.

»Jokainen menee naimisiin tai hankkii häitä», sanoi tyttö. »Luulin… luulin, että tri Devizes ainakin olisi lohduton leski. Mutta kevään voimat ovat siepanneet hänetkin. Ne valtaavat jokaisen.»

»Ovatko ne saaneet sinut valtaansa?»

»En tiedä. Minun on paha olla, Bobby, olen levoton ja aina huolissani.»

»Taivu sitten.»

»Yksin on… paha olla.»

»Mutta oletko sinä yksin?»

»Kokonaan.»

»Mutta olenhan minä olemassa.»

»Bobby hyvä, mitä sinä minussa haet?»

»Sinua. Olla sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi kaikkialla. Ja saada sinun rakkautesi.»

»Se on ystävällistä sinun puoleltasi.»

»Roskaa! Ystävällistä!»

»Kuulehan, Bobby», sanoi tyttö ja vaikeni kauaksi aikaa.

Kun hän sitten taas puhui, oli hänen äänensä saanut tavallisen keskustelusävyn. »Uskotko sinä siveyteen Bobby? Rakastaisitko tyttöä, joka ei ole siveä?»

Bobby sävähti, ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä kasvoihin ruoskalla.
Hän tuli kalpeaksi. »Mitä tarkoitat?» kysyi hän.

»Sitä mitä sanonkin», vastasi tyttö.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä sanonut mitään.

»Sinullakin on ollut kokemuksesi», virkkoi tyttö vihdoin. »Ranskassa.
Niinkuin kaikilla muillakin.»

Vähäksi aikaa oli valo Bobbyn maailmasta sammunut.

»Rakastitko miestä?» kysyi hän.

»En muista, rakastinko. Se oli -— uteliaisuutta, ja kasvamisen levottomuutta, ja sitä sietämätöntä tunnetta, että se oli kiellettyä. Ei, minä luulen, että olin ihan… kylmäverinen. Pidin hänen ulkonäöstään. Ja sitten inhosin häntä… Siinä kaikki, Bobby. Sillä kannalla ovat asiat.»

Bobby punnitsi sanojaan. »Jos olisi kyseessä joku muu tyttö kuin sinä, niin välittäisin minä kyllä siitä. Sinä… sinuun nähden se on eri asia. Rakastan sinua. Se, mitä sinulle on tapahtunut taikka ei, ei merkitse mitään. Ainakaan… ei merkitse paljon.»

»Oletko varma siitä, ettei se merkitse paljon?»

»Aivan varma.»

»Ehdottomasti varma?»

»Kyllä.»

»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut sinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»

»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei merkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse kerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin minun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä, mitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»

»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman kaunis.»

»Todellako, Bobby! Siitäkö sinusta näyttää?»

»Kyllä. Eikö käytökseni osoita…? Etkö tiedä?»

»Niin», sanoi hän totisesti, »luulen tietäväni.»

Tyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat paikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja tuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn. Hänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän tuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi, arkailemattomaksi.

»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin pistettäisiinköhän meidät putkaan?»

Bobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan uusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä katsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut luulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.

»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen.
»Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan…»

Ei Lambone eikä Devizes näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä heidän kihlauksensa johdosta. Kuitenkin tuntui heidän suhtautumisensa tapahtumaan, joka oli täydellisesti heidän odotustensa mukainen, melkein painostavalta. Nuori pari oli tullut Udimoreen Devizesin ja nti Meansin kanssa nti Lambonen runsaan suojeluksen alaisena, ikäänkuin heidät olisi määrätty toisilleen jo aikojen alusta.

Mutta Udimoressa kohtasi Bobbya moni hämmästyttävä yllätys. Koko lauantain näytti Christina Alberta pikemminkin olevan pahalla tuulella kuin rakastunut. Häneen näytti paljon enemmän koskevan se seikka, että Devizes meni naimisiin nti Meansin kanssa, kuin se epäitsekäs alttius, jota Bobby vuodatti hänen ylleen. Tyttö ei välittänyt hänen pienistä yrityksistään päästä olemaan kahden kesken hänen kanssaan. Molemmat parit pelasivat tennistä, kunnes oli aika pukeutua päivälliselle. Christina Alberta oli ihan harjaantumaton eikä näyttänyt ollenkaan tuntevan sääntöjä, ja Margaret pelasi niin näppärästi ja sulavasti, että se harmitti Christina Albertaa siinä määrin, ettei Bobbykaan voinut olla sitä huomaamatta hienolla tajuamiskyvyllään. Bobby oli huomaavinaan, että Devizeskin tajusi tytön olevan huonolla tuulella, mutta nti Means ei onnensa keskellä nähnyt maailmassa mitään muuta kuin Devizesin.

Sunnuntaiaamuna Christina Alberta vei Bobbyn kanssaan retkelle Breden linnanraunioille kellojen iloisesti kaukana helistessä. Siellä hän ilmoitti, ettei hän aiokaan mennä naimisiin hänen kanssaan.

Bobby vastusteli: »Etkö sinä siis rakastakaan minua?»

»Enkö minä ole suudellut sinua? Enkö ole syleillyt sinua? Enkö ole pörröttänyt sinun tukkaasi?»

»Mutta miksi sinä et sitten halua mennä naimisiin minun kanssani?»

»En tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. En rakasta ketään, paitsi tietysti sinua. Mutta en voi mennä naimisiin sinunkaan kanssasi. Tahdon, että minua rakastetaan, Bobby. Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin.»

»Mutta miksi? Siitäkö vanhasta syystä?»

»Ei. Annoithan sinä siitä kunniasanasi. Mutta en kuitenkaan voi mennä naimisiin kanssasi, Bobby… Luulen sen johtuvan siitä, etten tahdo olla sidottu kenenkään muun elämään. En halua tulla vaimoksi. Tahdon olla vapaa ja itsenäinen oma itseni. Olen alkanut kasvaa. Siinä se on, Bobby. Tahdon olla vapaa ja kasvaa.»

Bobby päästeli vastustelevia ääniä.

»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit minua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»

Bobbyn oli turha väittää vastaan. Kyllä hän katselisi.

»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin päättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi, kun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin. Tahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin mahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’ ja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus minulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka lähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana kuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun tuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä olet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu epäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä en voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka minulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt minua jollakin tavoin… Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä pelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan halua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen naisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa…»

»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut…»

»Ei.»

»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä sattumalta muuttaisit mieltäsi.»

»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta vaikeni äkkiä…

Ja sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja puhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.

»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi», nyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»

Hän riippui Bobbyn kaulassa jonkun aikaa. Sitten hän irroittautui ja seisoi hänen edessään pyyhkien silmiään, tuo sama Christina Alberta, jonka Bobby niin hyvin tunsi; kyynelten jäljet vain olivat uudet. »Jos naiset eivät voi paremmin hillitä tunteitaan», sanoi hän, »niin heidän on palattava haaremeihin. Emme voi saada kumpaakin yhtaikaa. Mutta minä en mene naimisiin sinun kanssasi. Maailmassa ei ole sellaista miestä, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Tahdon olla vapaa ja riippumaton nainen, Bobby. Tästä alkaen.»

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Bobby.

»Se ei tapahdu senvuoksi, etten minä tahtoisi sinun rakastavan minua.»

Bobby oli ällistynyt.

»Bobby», kuiskasi hän ja näytti hehkuvan.

Bobby otti hänet taas syliinsä ja puristi häntä ja painoi hänen poskiaan ja korviaan itseään vasten, suuteli häntä, ja suuteli häntä taas, ja hänestä tuntui hänen oman arvottomuutensa merkiltä, että hän tällaisella hetkellä saattoi ajatella, olisiko maailmassa ihanampia suutelolta kuin kyynelten maustamat.

Ja tyttö ei kuitenkaan menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän oli siepannut itsensä pois häneltä ja oli kuitenkin hänen sylissään.

Bobby oli äärimmäisimmän ällistynyt siitä, mitä nyt oli tapahtunut, mutta oli ihan selvää, ettei hänen kihlauksensa loppu suinkaan merkinnyt tämän rakastelemisen loppua. Rakkautta tässä kaikissa tapauksissa oli, ja selvää oli myös, että vuodenaika oli rakkauden aikaa. Kuningatar Toukokuu hallitsi maailmaa. Heidän ympärillään uhkuivat ruusut kukkiensa valkeutta ja vanhemmatkin pensaat olivat juuri kukkaan puhkeamaisillaan.

Bobby istui hämärissä ystävineen ajatellen kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut tänään, ajatteli Christina Albertan suolaisia kyyneleitä ja hänen käytöksensä ainaista, arvoituksellista outoutta. Hän oli yhä äärimmäisen hämmästynyt, mutta nyt laajalla, rauhallisella, tyytyväisellä tavalla. Christina Alberta ja hän eivät nähtävästi menisi naimisiin, ja kuitenkin tyttö oli suudellut häntä ja syleillyt häntä, ja hänellä oli vapaus istua hänen jalkainsa juuressa. Toistaiseksi hänen ei tarvinnut nöyryyttää itseään kertomalla muille, että hän ei menisikään naimisiin Christina Albertan kanssa. Hän ei sanonut mitään. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan ei voinut ilmaista sanoilla. Christina Alberta oli myös suljetun vaiti. Jokainen näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Keskustelu näköalasta, tähdistä ja satakielten saapumisesta ja muuttolinnuista juoksi hetken ja kuoli sitten.

Jokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella. Hiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää puhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko hänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi. Hänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan. Kukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.

»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli yläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan esittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli. Hän vain haihtui pois yöllä.»

»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin pitkän väliajan jälkeen.

Bobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka istui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan. Hänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen kurkkunsa.

»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja hajoitettaisiin», sanoi hän.

»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin ruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»

»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä ajatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko maailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa, jotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka tapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja haudattu… Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka on ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään, Intiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa kaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat hänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta milloinkaan tullut mitään… Kun kuulin, että hän oli kuollut, en osannut uskoa sitä.»

»Onko hän kuollut?» kysyi Paul Lambone.

Siihen ei voinut vastata mitään.

Paul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa vasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä vähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee. En ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut mitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen ajatellut häntä loppumattomiin.»

»Ja puhunut», sanoi Devizes, »loppumattomasti.»

»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien hoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että Sargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa menestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua asioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette harrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja ajattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia. Seurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle. Olen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden ajatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina olemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät jotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä uudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta kuitenkin samana.»

»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin toivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni riitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla. Sellaisena iltana kuin tämä, ehkä…»

Hänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura haihtuu pimeään.

Paul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi puhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain hämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän jokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen jatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme kuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat opettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata, eikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt. Me väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi. Ikuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren runon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet alkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran ovat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne eivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti. Eräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä kuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden näkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat profeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan viimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei ole turhan takia kastettu Paavaliksi.»

»Tarsoksen Paavali», sanoi Devizes, »oli tarmon mies.»

»Nämä vertaukset ontuvat aina vähäisen», sanoi Lambone.

»Selitän teille oppini», jatkoi hän.

Hän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka suuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä hiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja kaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä myös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli mielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään teoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys. Jokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen omistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli aihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja puhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen, parantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret Means hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä tuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin äänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui taas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui paikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa hajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse väitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan vilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen ajatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä hänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen elämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta maailmankaikkeudesta?

Kuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten takia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän olikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin monenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta. Hänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen tusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen uhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista käsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä Fidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä Aleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti, että Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän tavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin suinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä, yleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli heränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen ihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen olentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän uudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja fanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja leipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.

Sitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta. Hän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan niin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti vilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta melkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli sanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin, mitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät heittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän käsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti käsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.

»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle, »on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän rotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt synteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te sanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki yksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä, niinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö tai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»

»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä minun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat osia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä. Jokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on yhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän urkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu eteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa kaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin ja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan. Historia tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän romanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista, edistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen mainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai johtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes elämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme, uudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun aikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti… henkiseen ainekseensa nähden.»

»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta Lambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran niitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai tehnyt sinä päivänä.

Bobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa tuolissa.

Lambonen sulava ääni selitteli:… »joten ei merkitse niin paljon se, mitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo mieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi ja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa kokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme. Ja yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja persoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä työhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme esimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä me muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät, niinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille. Oli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen jälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen työlleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin ymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut työnsä tehdyksi.»

»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoi
Devizes.

»Se ei merkitse hänelle kerrassaan mitään.»

»Myönnän sen. Eräät meistä alkavat tuntea sen jo nyt.»

»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi Paul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko huokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta epävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa apua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän kuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt koskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»

Syntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä. Hän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti, mutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään ollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin hän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus olisi toivonut omaavansa silmälasit.

Mutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi äkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.

»En usko tuohon», sanoi Christina Alberta tuolinsa syvyydestä.

Bobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän tiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän samalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että tyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin juuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki, että ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina Albertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät ja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa valossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo kasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.

»Minä en usko mihinkään tuollaiseen», sanoi Christina Alberta.

Hän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai teologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä leikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet pikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia on tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»

»Mutta onko milloinkaan täydellistä erehdystä?» kysyi Lambone.

»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies on heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman silmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan omaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne makaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu tieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman surullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut. Sellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä… Amerikassa… joka paikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen, toiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen maailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt. Hänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa sohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on tuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja unelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä sanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja herkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»

»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain ole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti kuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin, ja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden kanssa ja päättää keskustelun.

»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä jatkuisi iankaikkisesti.»

Mutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista. Hänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että hän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.

»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain vanhoja, jotka on maalattu uudelleen…»

»Uudestisyntyneet», sanoi Paul.

»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua siitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden, olette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa sopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan isääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra Lambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat hänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja tiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua hänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri sielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen. Sellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman herra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan tahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi. Hän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin ollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin… Ja minä uskon, että sellainen on meidän kaikkien laita.»

Hän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa voimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.

»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman itselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään, että minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei merkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty. Silloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei mikään… Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain vakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi. En usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen. Buddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto, jonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki jonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset koettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska me emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme: 'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään. Kuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon menetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla siihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että jään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on pelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta pienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa. Tiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi me emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»

Nti Lambone liikahteli ja hytisi.

Pimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone oli hiljaa.

»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja tapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme, on muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu. Paulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin, mystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa epätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette olevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen. Olette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun ja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»

»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen puoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota polen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina Albertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni mielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi luopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä luopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden aatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen takia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on olla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»

Nti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää uhrautumista», sanoi hän.

Syntyi hiljaisuus.

»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin ajattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»

»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella äänellä.

»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman huomautuksen.

»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden jälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran on, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia. Suuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin biologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten erikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun saada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät kaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne ovat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään kimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain siitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä. Rakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme rakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle, jonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä piloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan ollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai tarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua ajatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta hänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen tuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä tuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin kirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja pelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En ole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»

»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi kehityksessänne», sanoi Devizes.

»Se on ainoa, jonka minä tiedän.»

»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo teidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte kapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta. Lapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku pikkuinen suru.»

»Jatkakaa», sanoi Christina Alberta, »kurittakaa minua, kurittakaa.»

Bobbysta tuntui siltä kuin hänen äänessään olisi ollut kyyneleitä.

»Mutta te olette niin nuori, rakkaani», sanoi Devizes.

Rakkaani!

»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina Alberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö sittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään aina kohdella minua lapsena?»

»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä iltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs seikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte esimerkiksi olevanne kommunisti.»

»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta, »vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»

»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin toisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa yhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää tieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta teitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin kokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte jo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne ottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä tai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy. Pakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme. Siihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava ja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka pyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois mielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa elämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»

»Tuo kaikki on hyvin kaunista.»

»Siinä onkin kaikki.»

»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan suusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän uskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn herkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun ensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme Lonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa ravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet toisemme.»

Löytäneet toisemme?

»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea tuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten minusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja rohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen olemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana Kewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen. Silloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä? Minä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen sargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä. Tänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana kapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien rajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja kummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina merenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken niitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden… Siinä kaikki.»

Bobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä Christina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen korvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»? Margaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä, että Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina Albertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen tarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen tunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?

Nti Lambone liikahteli levottomasti.

Näytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa.
»Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.

He näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten alkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.

»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone kesken hiljaisuutta.

»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin nti
Lambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»

»Kuinka te voitte puhua tuhoutumisesta…» sanoi hän, mutta jätti lauseensa kesken.

»Minä taidan mennä sisään sytyttämään kynttilöitä», sanoi nti Lambone. »Yö on liian ihana, että voisi sytyttää sähköt, liian ihana. Sytytämme vain kynttilät ja valkean takkaan. Ja ehkäpä soitatte meille jotakin kaunista. Nämä uunit ovat niin mainiot, että tuli syttyy niihin heti paikalla. En tiedä, oletteko huomannut niitä — uutta lajia. Tuli palaa kokonaan liedellä — ei mitään vetoa alhaalta päin, mutta takaseinän muoto vetää tulta ylös.»

»Pidän takkavalkeasta», lisäsi nti Lambone, huokasi ja nousi paikaltaan hitaana ja kookkaana.

Kaksi päivää myöhemmin Bobby tuli pieneen työhuoneeseen Paul Lambonen huvilaan puiston puolelle. Paul oli huomannut, että Bobby tarvitsi muutaman päivän aikaa saadakseen häiriytymättä ajatella romaaninsa alkua, ja oli pyytänyt häntä jäämään, kun muut vieraat olivat palanneet Lontooseen. Se oli mainio huone Bobbyn kaltaiselle kirjailijalle. Siellä oli matala kirjoituspöytä juuri pieniruutuisen ikkunan alla, ja ikkunalla oli hopeinen maljakko, jossa oli lemmikkejä ja tulpaaneja. Pieni, lasilla varustettu ovi vei puutarhaan, niin ettei tarvinnut mennä takaisin koko talon läpi. Kirjoituspöydällä oli kaikkea, mitä hemmoiteltu kirjoittaja suinkin saattoi vaatia: hauska paperiteline ja suulakkaa, oikeita säiliökyniä ja paljon tilaa kyynärpäille. Tuoli, jossa hän istui, oli perin mukava, mutta ei ylellinen nojatuoli, joka ei sopinut lepoon, mutta tuki vilpittömästi siinä istuvaa työntekijää. Polku juoksi mäkeä alas ikkunaan päin, ja sen reunoilla kasvoi ihmeen tiheässä kukkia. Kukkien molemmin puolin oli ruusupensaita, ja vaikka nuppuja ei vielä näkynytkään, niin vihreät lehdet, jotka vivahtivat ruosteen ruskealta, olivat hyvin somia täydessä valossa.

Bobby seisoi paikoillaan katsellen mäkeä ylös hiukan aikaa, istuutui sitten ja veti lehtiön luokseen. Hän otti yhden noita mainioita säiliökyniä, totesi kärjen notkean taipuisuuden ja kirjoitti kaikkein siisteimmällä ja kauneimmalla käsialallaan:

YLÖS JA ALAS

Romaani jalkamatkalta

Kirj.

ROBERT ROOTHING

Ensimmäinen luku.

Sankarimme esitellään.

Hän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan varrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen tusinaa kertaa.

Sitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja korjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».

Siitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani alulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen sankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin nähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli onnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka olisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman, ei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan maailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen kanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista ei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi, että se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja mietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta hänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut uudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas lakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.

Christina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby sai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas kohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi sen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä. Edellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt tytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat joutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa hyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen kärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen, koska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä Christina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt kukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin. Mutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa ymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin, kun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa, selitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul Lambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras, antoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia kohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää isäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta siitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret Means oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina Alberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan, ja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen väliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli luonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä vetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä naimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan tarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka tahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi Bobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan kuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein ainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa sijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän menemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja lopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?

Tuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa hänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä, jossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän oli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet. Minne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti läpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai eikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän pettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä Bobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se kauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko, pieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.

Bobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi pikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui kiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen. Hän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa häntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta, välinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä. Hänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään pimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa. Hän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna, kädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista. Nyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia, kirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria naisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän tajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike naisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon aavistamattomia etuja.

Monet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia herrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin miehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja novelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä, näyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin ajatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta he eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa naiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän kirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään. Sellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin — kenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko hän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä oli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat hyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista itseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.

Olivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja. Aikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua, sorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen kielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat olemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä naisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat sukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa ei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän olisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti, niinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui hänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä kokonaan muihin asioihin.

Siirtyä kokonaan muihin asioihin. Hänen mielikuvituksensa palasi tuohon pieneen olentoon, joka oli päättänyt valloittaa maailman itselleen uhmaten kaikkea perintätietoa.

Hän tunsi suurta kiirettä lähteä Lontooseen hakemaan tyttöä, olla hänen läheisyydessään, puuttua asioihin, suojella häntä ja kantaa hänet pois turvaan. Hän tiesi, että hän ei varmasti antaisi kellekään lupaa tehdä sitä. Hänen oli oltava vain hänen ystävänsä ja toverinsa, olla käytettävissä ja auttaa häntä, jos hänelle sattuisi joku onnettomuus.

Oli omituista, että hän halusi seista tuon sukupuolettoman nuoren naisen rinnalla. Se oli juuri sitä, jota kukaan ei voisi jättää laskuista pois, se saattoi ehkä olla osa ajan suurista bioloogisista muutoksista. Muinaisuudessa oli lajin etu vaatinut, että puolet lajista erikoistui lapsia kantaviksi ja kasvattaviksi. Nyt se selvästi ei enää vaatinut sitä. Pelottava ja kunnioitettava äidin ja puolison arvo ei enää houkutellut kaikkia naisia. Eräälle osalle heistä se ehkä vielä olisi jotakin pyrkimyksen arvoista, jos se heitä huvitti. Mutta suuri joukko naisia syntyi nyt olemaan sitä vailla. Muutamista saattoi tulla somia vahinkoeläimiä, jotka pian lakkaisivat olemasta somia, rakkauden ja äitiyden kunnioituksen loiseläimiä, roskaa, varjoja. Toiset taas raivaisivat tiensä täydelliseen yksilölliseen elämään — kolmanneksi sukupuoleksi. Ehkäpä uudessa maailmassa ei enää olisikaan vain sukupuolia, siellä olisi tunnustettuja muunnelmia ja alajaksoja. Niin mietti Bobby. Sillä aivan niinkuin oli olemassa naisia, jotka eivät halunneet synnyttää lapsia, niin oli myös olemassa miehiä, jotka eivät halunneet olla mukana vaimon ja lasten herroina.

Mutta rakkautta he kuitenkin kaipasivat. Jokainen yhteiskunnallisen lajin jäsen kaipasi rakkautta. Tämän kaipauksen puuttuminen oli samaa kuin paeta yhteiskunnallisesta elämästä yksinäiseen tyhjänpäiväisyyteen. »Molemminpuoliseksi lohdutukseksi», toisteli Bobby. Menneisyydessä oli Bobbykin uneksinut lasten rakkaudesta. Nytkin hän muisti tosiasiana, että hän oli uneksinut erikoisesti pienestä, omasta tyttösestä, jota hän saisi suojella ja tutkiskella. Mutta nyt oli ajatus ja kiintymys Christina Albertaan pyyhkinyt pois kaiken sellaisen. Hänestä oli merkillistä ajatella, missä määrin hän oli tytön vallassa. Hän ei voinut ajatella mitään elämänsuunnitelmaa juuri nyt ottamatta Christina Albertaa mukaan sen tärkeimpänä tekijänä. Mutta Bobbysta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jollei tyttö kunnioittaisi häntä. Hän ei voinut ajatella olevansa toisen alainen, yhtä vähän kuin hän saattoi kuvitella olevansa hänen herransa. Jälkimmäisessä tapauksessa tyttö nousisi kapinaan, edellisessä halveksisi häntä. Heidän oli seistävä rinnakkain. Ja kun tyttö oli etevä, kykenevä ja valmis kovaan työhön, täytyi Bobbynkin tehdä ankarasti työtä ja siten myös kunnostautua. Hänen oli oltava toisen vertainen, oltava ja pysyttävä hänen vertaisenaan…

Juuri sen takia hänen nyt pitäisi kirjoittaa suuri romaani — ei vain romaania, mutta suuri romaani.

Hän silmäili taas siististi kirjoitettua sivua. »Alas ja ylös», luki hän. »Romaani jalkamatkalta.»

Hänelle selvisi, että tuossa kaikessa oli jotakin perin kieroa.

Siitä olisi pitänyt tulla tarina kiertämisestä ympäri maailmaa sellaisena kuin se on, jutelma hyvin järjestetyn sielun onnellisista seikkailuista hyvin järjestetyssä asioitten piirissä. Mutta Bobby alkoi huomata, että ei ole olemassa, eikä milloinkaan ole ollut, sellaista pysyväistä maailmaa. On vain maailma, joka on ollut, ja maailma, joka tulee. »Uusia ihmisiä», kuiskasi Bobby, pisti kynän musteeseen ja laittoi joukon täpliä nimen ympärille. Sitten hän yhtäkkiä pyyhki pois nuo kolme sanaa »Alas ja ylös» ja kirjoitti sijalle: »Uusia maita.»

»Se saattaisi olla jotakin merkitsevän romaanin nimi», sanoi Bobby.

Hän mietti ankarasti. Sitten hän kirjoitti alaotsikoksi:
»Löytöretkeilijän tarina.»

Hän raaputti pois sanan löytöretkeilijä.

»Matkustaja vastoin tahtoaan», virkkoi Bobby.

Lopuksi hän kuitenkin palasi nimeen: »Romaani jalkamatkalta…»

Silloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan ääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella tiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana alustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili tai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki kukkaruukut on suljettu aittaan… En pidä siitä, että lintu menettää aamunsa ja pettyy… Siihen ei mene minuuttiakaan…»

Hän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen kivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.

Mutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän nähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän verkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu. Hän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä ei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen olentotoverin.

Nyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä lasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja lennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille haloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.