Mr Britling pääsee selvyyteen I

by H. G. Wells

NELJÄS LUKU.

Mr Britling puhelee itsekseen.

1.

Mr Direckin tyytyväisenä kestäessä kipujansa vallitsi hänen haavoittumattomassa isännässään aivan toisenlainen mieliala. Hänkin oli uneton, mutta innottomasti uneton. Päivä oli tuonut liian paljon mukanaan; hänen aivonsa olivat uutterassa työssä.

Tarvitaan kokonainen luku tuon uutteran työn kuvailemiseen…

Mr Direck oli saanut sen vaikutelman, ettei mr Britlingin hilpeys voinut koskaan ehtyä. Mutta aikoja oli, jolloin mr Britlingin täytyi katkeran surun kertamaksulla suorittaa yleisen hilpeän toimeliaisuutensa hinta. Oli öitä — etenkin poikkeuksellisen kiihoittumisen ja hermojännityksen jälkeen — jolloin lasku oli maksettava. Silloin mr Britling saattoi heittelehtiä vuoteellaan onnettomuuden — rajattoman onnettomuuden — ukkosilman alaisena, sanomattomasti kärsien.

Vilkasverisen mielenlaadun huolet ovat lyhytaikaisia, mutta rajuja. Maailma sietää niistä tuskin mitään. Niitä ei maailman ole tarvis ottaa huomioon. Ne eivät aiheuta yhtään itsemurhaa, harvoin rikostakaan. Ne syöksyvät ohi iskien uhriansa mennessään. Kaikesta huolimatta ne ovat todellista kurjuutta. Ollessaan näiden mielialojen vallassa mr Britling tosin ei kokenut synkkämielisen henkilön harmaata epätoivoa eikä kiivasluontoisen punaista kadotusta, mutta hän näki maailman täynnä onnettomuutta ja erehdyksiä, myrkyllisiä okaita, pauloja, pettäviä hetteitä ja korjaamattomia harha-askeleita. Häntä saattoivat rasittaa kerrassaan sietämättömät omantunnontuskat vain senvuoksi että hän oli mr Britling — ja aiheita oli sadoittain…

Että hän oli moinen Britling!…

Miksi — tuhannen ja yhden onnettoman yön muistona tämä kysymys jälleen palasi — miksi oli hän moinen mielipuoli? Uhkarohkea narri? Miksi ei hän osannut olla vanullansa? Miksi pani hän itsensä vaaroille alttiiksi? Miksi oli hän aina niin kärkäs toimimaan siinä uskossa, että kaiken täytyy onnistua? (Yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä, miksi hänellä oli vilkkaat, ruskeat silmät.)

Miksi ei hän esimerkiksi ollut pysynyt varhain aamulla tekemässään päätöksessä? Hän oli aloittanut erinomaisen varovasti…

Näiden mr Britlingin mielialojen luonteenomaisiin piirteihin kuului, että ne aiheuttivat ruumiillista rauhattomuutta. Hän kääntelehti kyljeltä toiselle, nousi istumaan ja paiskautui taas pitkäkseen, aivan kuin marttyyri kidutettuna…

Tämä oli elinkautisen vaivan vereksin ilmaus. Onko milloinkaan syntyvä miestä, joka ajattelee nopeasti ja toimii hitaasti? Hän olisi todellakin pelottava olento. Mr Britlingin aatokset olivat nopeat ja herkästi syttyvät ja hänen tekonsa olivat vieläkin äkkinäisemmät. Ja nuorella iällä mr Britling oli havainnut toimintojensa syöksyvän vilkkaiden mielikuvain edelle ja aiheuttavan nöyryytyksiä. Paljoa aikaisemmin kuin syyt olivat selvillä, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Tuhat kertaa oli hän yrittänyt hillitä itseänsä. Hän oli koettanut korjata luonteensa vikaa sijoittamalla kirjoitettuja mielilauselmia makuusuojansa seiniin ja taskukellonsa sisäkuoreen. "Ole vakaa!" luettiin eräässä kohden. "Pidä tehtäväsi selvillä!" toisessa paikassa. Ja kolmannessa: "Toimi vakavasti, järjestelmällisesti, johdonmukaisesti; ainoastaan täten saavutat päämääräsi." Jokaisen virikkeen epäilemistä, jokaisen mielikuvan tarkkaa tutkimista piti hän aivan välttämättömänä, jos mieli välttyä lukemattomilta yllättäviltä onnettomuuksilta. Muussa tapauksessa hän joutui hyppelehtimään pommien ja piikkilankojen sekaan.

Oli ollut aika, jolloin hän kykeni yllyttämään itsensä sellaiseen perinpohjaiseen itsensähillintään ja ajoittain saattoi noudattaa ankarimpiakin sääntöjä. Mutta aina hänet kumminkin kohtasi yllätys aivan odottamattomalta kulmalta. Vihdoin hän lakkasi toivomasta mitään täydellistä voittoa. Hän oli tyytynyt uskomaan, että viime aikoina lisääntynyt ikä ja kasaantunut viisaus olivat jossakin määrin hillinneet hänen äkkipikaisuuttaan, että hän oli, joskaan ei voittanut, niin ainakin hiukan rajoittanut maltittomuuttaan. Mutta tämä viimeinen hullutteluhan oli kaikkia edellisiä pahempi. Syöksyä läpi tämän kärsivällisen maailman vaunussa, joka — niin, miten paljon se mahtoikaan painaa? Ainakin tonnin, ehkä enemmänkin — ja yhtään välittämättä vahingonvaarasta. Paitsi itseänsä hän oli saattanut vaaralle alttiiksi vielä muitakin. Tuota ajatellessaan hän oli jälleen tarttuvinaan ohjauspyörään. Hän näki jälleen uhatun polkupyöräilijän köyristyneen seljän, hän pikemmin tunsi kuin näki jälleen moottoripyörän vinhan tulon ja sitten hän loputtoman silmänräpäyksen ajan suistui auttamattomasti kohti muuria…

Helvetti on luultavasti vain tuollainen tilanne, joka jatkuu äärettömiin…

Mitä hyvänsä olisi voinut olla hänen tiellään. Ja aivan kuin hänen ajatuksensa täytteeksi sukelsi tosiaankin unen maailmoista, jonne hän itse ei päässyt pakenemaan, jotakin kimeästi kirkaisevaa…

"Hyvä Jumala!" huusi hän, "jos olisin ajanut lapsen yli! Minähän olisin voinut hyvinkin ajaa lapsen yli!" Otaksuma iski hänen mieleensä salamana, yritti hävitä, mutta ajatus vangitsi sen jälleen. Oli luonteenomaista mr Britlingin öiselle kuvittelulle, että hänen piti nähdä tuo lapsi aivan yksilöllisin, selvin piirtein: kalpeanlaisena ja hintelänä olentona, jolla oli punerva tukka, tuijotteleva katse, kylkiluut kamalasti murskaantuneet hänen litistyessään vasten muuria, soran sekaan — se oli kauheata.

Mutta eihän tämä ollut oikein! Eihän hän ollut lasta loukannut! Hän oli vain syöksyttänyt vaunusta mr Direckin ja aiheuttanut hänen kätensä katkeamisen…

Hänen ansionsa ei kumminkaan ollut, ettei lapsi sattunut tielle!

Lapsi olisi voinut olla tiellä!

Pelkkä hyvä sattuma.

Hän makasi epätoivoissaan tuijotellen — niinkuin tahaton jumala tuijottelee moneenkin kohtaan tässä ällistyttävässä maailmankaikkeudessa — tuijotellen tuota pientä uhria, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut vain sen heti hävittääkseen…

2.

Jos hän ei ollutkaan murskannut lasta, niin toiset sensijaan olivat sen tehneet. Sellaista tapahtuu. Sijaistensa vuoksi hän oli joutunut monen lapsen surmaan vikapääksi…

Miksi milloinkaan ajetaan lasten yli? Äkkiä tunsi mr Britling kaikkien maailmassa sattuvien onnettomuuksien painon ja tuskan ja soimauksen itsessään.

Hän ei enää kysellyt miksi hän itse oli sellainen mieletön, vaan miksi me kaikki olemme sellaisia mielettömiä. Hän muuttui sivistyksen automobiilia kuljettavaksi ihmiseksi, joka huimassa ja kuitenkin tarkoituksettomassa ajossaan murskaa joka päivä tuhansia…

Tämä oli eräs mr Britlingin mielessään tekemiä temppuja. Siinä ilmeni taipumus ottaa oma itsensä lähtökohdaksi ja yleistää yleistämistään. Nykyajan ihmisissä on tämä ilmiö sangen yleinen. Hän ei ollut siinä määrin yksilöistynyt kuin yleensä edellytetään — laissa, historiassa, moraalisissa arvostelmissa. Hän saattoi tuntea edustavaa velvollisuutta. Omien tekojen aiheuttamista ankaroista tunnonvaivoista hän voi johtua mitä syvimmin syyttämään itseänsä automobiilinkuljettajana yleensä, tai koko Englannin, tai koko ihmiskunnan edustajana. Syytettyään itseänsä vieraansa ja automobiilinsa tärvelemisestä hän saattoi melkeinpä huomaamattaan siirtyä syyttämään itseään jokaisesta automobiilinkuljettajan aiheuttamasta onnettomuudesta siitä alkaen kun automobiili keksittiin. Nolottelijain pitkä sarja muuttui mr Britlingiksi. Tai pikemminkin mr Britling muuttui nolottelijain pitkäksi sarjaksi.

Tämä yksilöistymisen häälyväisyys teki mr Britlingin arvoitukselliseksi olennoksi monelle, joka noudatteli vanhaa persoonallisuuskäsitettä. Toisinaan hän tuntui olevan ilkeän itsekäs hirviö, jota ei kukaan osannut miellyttää eikä tyydyttää, mutta kun hän onnettomimmin ahdisteli rotunsa tai kansallisuutensa vikoja, suuntasikin hän itse asiassa moitteiden kärjen omaa itseänsä vastaan; kun hän taas tuntui itseensä syventyneeltä, itseänsä huomioivalta ja keskittyneeltä, niin hän todellisuudessa tutki itseänsä siinä toivossa, että keksisi vihjeitä ihmiskunnan voimaa ja toivorikkautta hävittäväin sekavaan syiden selvittämiseen. Ja nyt, yön miettehikkään murheen vallitessa olisi suojelusenkelillä ollut paljon päänvaivaa, jos hänen olisi pitänyt vetää raja ja osoittaa milloin mr Britling suri omaa häviötään ja omaa nöyryytystään ja milloin hän sureskeli yleisiä inhimillisiä heikkouksia, joissa hän itse oli runsain määrin osallisena.

Tämä hänen tajunnassaan sattuva valontaittuminen, joka sai keskittyneen ja yksilöistyneen Britlingin näkymään laajemmin, persoonattoman Britlingin pelkkänä edustajana, kahdensi samalla hänen omaatuntoansa ja vastuullisuuttansa. Persoonalliselle omalletunnolleen hän vastasi henkilökohtaisesta kunniastaan, veloistaan, rakentamastaan talosta ja niin edespäin, mutta persoonattomalle omalletunnolleen hän oli vastuussa koko maailmasta. Jälkimäiseltä näkökannalta jokin salatajuinen mielijohde kuvaili maailman munaksi, jonka hän oli muninut. Hänessä eli salatajuinen epäilys, että muna oli päässyt kylmenemään ja mädäntymään. Hän halusi ankarasti päästä sitä hautomaan. Hänen monipuolinen ja intoisa puhelunsa johtui suureksi osaksi tuosta kuvitelmasta, se oli alituista pyrkimystä levittämään henkistä höyhenpeittoaan yli odottavain tehtäväin…

3.

Näiden monien selitysten jälkeen käy päinsä ryhtyä siihen tehtävään, joka alkuansa oli mr Direckin matkan aiheena, tehtävään, jonka massachusettsilainen seura oli hänelle uskonut, nimittäin mr Britlingin henkisen paljastamisen toimeenpanoon. Mr Direck näki mr Britlingin ainoastaan päivänvalossa ja tarkkaavaisuuden alinomaa lipuessa miss Cecily Cornerin puoleen. Me voimme nähdä hänet melkoista selvemmin pimeässä, eikä meitä häiritse muu kuin hänen oma hajamielisyytensä.

Onnettomuus, jonka uhriksi Gladys oli joutunut, ei herättänyt ainoastaan monia tapaturmaan suoranaisesti liittyviä soimauksia ja omantunnontuskia, vaan siitä kirposi lisäksi laaja parvi seurauksellisia mietteitä, jotka meluten ja kompuroiden kulkivat läpi mr Britlingin mielen. Eräältä aivan toiselta näkökannaltakin oli automobiilin särkyminen mitä kiusallisin asia. Se näet kumosi muutamia mr Britlingin suunnitelmia, jotka johtivat ajatuksen kerrassaan pois Dower Housesta, mihin mr Direck luuli hänen täysin juurtuneen. Oli olemassa eräitä asioita, joista mr Britling mitä pontevimmin oli pyrkinyt pääsemään eroon viikon lopulla. Nyt ei ollut enää mitään, joka olisi voinut hänen ajatustaan kytkeä.

Mr Britling oli kietoutunut rakkauden pauloihin. Tarkoin laskien ja jättäen pienemmät kiintymykset huomioonottamatta oli kysymyksessä hänen kahdeksas rakkaussuhteensa. Ja uuden automobiilin oli pitänyt kohta hänen opittuaan sitä ohjaamaan — näytellä ratkaisevaa osaa eräissä tämän suhteen aiheuttamissa vaikeuksissa.

Vilkkaalla kuvitteluvoimalla ja eloisilla virikkeillä varustettu mies joutuu elämän läpi vaeltaessaan rakkaussuhteisiin aivan yhtä luonnollisesti kun hän joutuu onnettomuuksiin automobiilia ohjatessaan.

Mr Britlingin ja mrs Britlingin välinen omituinen suhde teki pakostakin nämä rakkaussuhteet huolestuttaviksi, arvottomiksi ja turhamaisiksi. Etenkin jos niitä katseli unettomuuden kannalta.

Mr Britlingin ensimäinen avioliitto oli ollut erittäin onnellinen. Toinen oli siihen verraten haaleanvärinen. On monta seikkaa puhumassa sen katolisen äärimäisyysteorian puolesta, joka ei tyydy avioliiton elinkautisuuteen, vaan tahtoo tehdä sen iäti kestäväksi. Mr Britling olisi varmaan ollut hienostuneempi, joskaan ei onnellisempi olento, jos hänen tunneolemuksensa olisi kuollut hänen: ensimäisen vaimonsa mennessä manalle tai jos se olisi säilynyt ainoastaan heidän poikaansa kohdistuvana rakkautena. Hän oli mennyt naimisiin nuoruuden hehkussa, oli elänyt kaksi puhtaan ja yksinkertaisen lemmen, avuliaisuuden ja kiistailun vuotta ja nähnyt kaikkien kiistain ratkeavan onnellisesti. Kaikkeen tuohon kului hänestä osa, jota ei käynyt uudistaminen. Valtavan ensi surunsa aikana hän tuon tajusi aivan hyvin — mutta myöhemmin se unohtui. Niin kauan kuin on elämää, on kuvittelua, joka luo, unhottaa ja etenee.

Edithin hän kohtasi oloissa, jotka eivät ollenkaan muistuttaneet hänelle menetettyä puolisoa. Hän tapasi hänet seurapiireissä. Mary taas oli ollut newnhamilainen koulutyttö hänen ollessaan Pembrokessa opettajana, ja heidän onnellisessa yhteenosumisessaan oli jotakin satunnaista ja salamyhkäistä. Siinä oli ollut salamaa, siinä oli ollut myrskyä. Edithin hän valitsi tarkastellen ja valloitti hitaasti piirittäen. Siinä ei tapahtunut äkkinäistä syöksymistä toisten syliin; siinä oli anelemista ja suostuntaa. Edith oli muun muassa suorittanut kandidaatintutkinnon Lontoon yliopistossa, ja hänen leveän otsansa ja runsaan, ruskean tukkansa alta katselivat maailmaa rauhalliset, tarkkaavat silmät, joilla ei ollut mitään salattavaa — seikka, joka mr Britlingistä oli niin uskomaton, että hän oli rakastunut ja mennyt naimisiin suureksi osaksi juuri tuon salaperäisen avonaisuuden vuoksi. Vielä pitkän aikaa naimisiinmenon jälkeen hän oli purjehtinut noita ruskeita syvyyksiä innokkaasti niitä luodaten.

Hän ei tietenkään tehnyt Edithille selväksi aikaisempaa intohimoista kiintymystään. Todellisuudessa ei hän ollut siitä enää oikein itsekään selvillä Edithiä valloittaessaan. Hän sepitteli parhaillaan johdantoa uuteen tunnedraamaan ja tietäen tai tietämättään hän jätti huomiotta satoja muistumia, jotka pyrkivät tähän uuteen kokemukseen sekaantumaan ja jotka olisivat tuoneet siihen pelkkää epäsointua. Tahallisesti mitään päättämättä hän loi itseänsä ja Edithiä yhdistävän ilmakehän, jossa Mary tuskin ollenkaan saattoi tulla puheeksi ja jossa Hughin olemassaolo hyväksyttiin sitä sen enempää selittelemättä. Hänen onnistui uskotella itselleen, että Edith tajusi kaikenlaisia sanoin ilmaisemattomia asioita. Hän sommitteli ihmeteltävän, sanattoman yhteisymmärryksen, jolla ei ollut mitään pohjaa heidän luonteissaan…

Shakkilaudan ääressä he ensiksi alkoivat huomata miten erinomaisen vaikea heidän oli sulaa sopusointuun. Mr Britlingin pelitavalle oli luonteenomaista pintapuolinen loistavuus, suuri aulius ja erinomainen säännöttömyys. Hän siirsi heti vastustajan siirrettyä — ja alkoi vasta sitten miettiä tilannetta. Hänen mietteensä olivat yleensä verrattomasti viisaampia kuin hänen siirtonsa. Mrs Britling näytti olevan puolisonsa luontainen vastakohta. Hän oli tyyni, toinen oli hermostunut. Hän ei milloinkaan kiirehtinyt siirtoansa eikä taipunut koskaan myönnytyksiin. Rauhallisesti, vakavasti, varovaisuuden ja harkinnan avulla, ilman loistoa, ilman virheitä hän oli voittanut miehensä shakkipelissä niin monesti, että tuloksena oli ankara suuttuminen ja pelin lopettaminen. Jokaisen sellaisen kohtauksen jälkeen mr Britling yritti parhaansa mukaan selittää suuttuneensa yksinomaan itseensä. Siitä huolimatta hän tunsi, joskaan ei itselleen myöntänyt — mrs Britling puolestaan ymmärsi asian hänen kiivaista sanoistaan — etteivät vihanpurkaukset siten tulleet tyydyttävästi selitetyiksi.

Vähitellen he tajusivat tuon selityksen onttouden. He olivat mielenlaadultaan yhteensoveltumattomia.

He olivat syvästi erilaiset. Kaikissa asioissa pysytteli mrs Britling puolustuskannalla. Hän ei tehnyt koskaan aloitetta; milloinkaan hän ei ollut yllättänyt miestään tulemalla häntä vastaan puolitiehen. Miehen oli mentävä yksin koko matka, koputettava ja soitettava, ja silloin vastasi vaimo uskollisesti. Hän ei yllättänyt miestään milloinkaan edes epäystävällisyydellään. Jos mies oli tehnyt haavan sormeensa, niin hän sitoi sen varsin taitavasti ja tehokkaasti, mutta ellei mies asiasta mitään maininnut, ei hän koskaan huomannut haavoittumista. Mies puolestaan ihmetteli, ettei vaimo tiennyt asiasta jo ennenkuin se oli tapahtunutkaan. Hän soitti, mutta vaimopa ei tanssinutkaan. Tähän kaavaan sopivat kaikki hänen kärsimyksensä. Monen onnettoman vuoden kuluessa vaimo aiheutti hänelle alituisia pettymyksiä ja hän puolestaan vaimolle alinomaista, sanatonta ja käsittämätöntä surua. Aluksi oli mr Britling ollut iloinen ja toimelias, mutta nyt hän oli pirstoutunut. Toisinaan hän vielä saattoi olla hilpeä ja miellyttävä kuten ennenkin, mutta sillä välin sattui suuttumuksenpuuskia, kylmyyttä, melkeinpä ilkeyttäkin. Vain vähitellen he oppivat tajuamaan suhteensa todellisen laidan ja myöntämään itselleen, ettei heidän kaunis lemmennuppunsa ollutkaan puhjennut kukaksi, ja vasta vuosien kuluttua heidän onnistui sopia rajoista, missä he aikaisemmin olivat uneksineet yhteyttä, ja tulla — liittolaisiksi. Jos he olisivat mitenkään voineet erota ilman molemminpuolisia syytöksiä ja nöyryytyksiä, niin he olisivat sen tehneet, mutta kaksi lasta oli heitä sitomassa, ja vähitellen he saivat pyrkiä kohti laajaa keskinäistä suvaitsevaisuutta, joka oli heidän myöhempää suhdettaan luonnehtiva piirre. Jos heidän yhteiselämässään ei ollutkaan rakkautta eikä iloa, niin oli tottumus sen sijaan luonut todellista kiintymystä ja molemminpuolista avuliaisuutta. Mrs Britling oli ylpeä miehensä menestyksestä, hän ylpeili jokaisesta hänen saavuttamastaan tunnustuksesta. Hän ihaili ja kunnioitti miehensä teoksia, tajusi hänessä olevan jonkinlaista loihtuisaa eloisuutta ja välittömyyttä, joka oli arvokasta ja kadehdittavaa. Mikäli hän voi miestään auttaa, hän auttoi. Mies puolestaan ihaili ja piti arvossa hänen arvokkuuttaan ja vakavaa ylevyyttään, vaikka huomasikin, ettei alla oikeastaan ollut juuri mitään muuta kuin kuvittelevaa välinpitämättömyyttä. Hänen käytännöllinen kykynsä tuotti mr Britlingille jatkuvaa tyydytystä. Talossa vallitseva hyvä järjestys, rehevät kukkalavat, puutarhassa menestyvät jalot ruusut olivat arvossa pidettäviä asioita. Mr Britlingin ei ollut milloinkaan onnistunut pitää mitään järjestyksessä. Hän oppi yhä enemmän luottamaan vaimoonsa. Kunnioitustaan hän osoitti tarkoin varomalla vähintäkään loukkausta ja luottamustaan siten, että yhä ilmeisemmin laiminlöi tunteenomaisen yhteiselämän. Koska vaimo lausui julki niin vähän, onnistui miehen uskotella itselleen, ettei hänellä ollut paljoa tunteitakaan, ja koska mitään ei ollut löytynyt noiden ruskeiden silmien syvyyksistä, niin hän katsoi voivansa lopulta päättää, ettei niissä pohjaa ollutkaan. Mr Britling noudatti harrastuksiaan saavuttaen milloin mitäkin. Hän matkusteli. Mrs Britling otti omantunnon asiaksi olla häntä kahlehtimatta; hänessä oli tunteita, hän ajatteli, mutta ei ilmaissut mitään. Siitä piti mr Britling huolen; hän ilmaisi itseään alituiseen ja liioitellen, suuntasi ehtymättömän toimeliaisuutensa milloin mihinkin, ja siten olivat kokoontuneet heidän elämänsä ainesosat — elämän, jonka julkisempiin vaiheisiin mr Direck nyt oli liitetty epämääräiseksi ajaksi.

Mr Britlingille oli luonteenomaista asiain alullepano; mrs Britlingille oli luonteenomaista niiden käytäntöönpano. Mr Britling oli kuin vahingossa tullut ostaneeksi Dower Housen, ja mrs Britling oli tehnyt siitä viehättävän kodin. Edellinen oli eräänä Pontingsissa viettämänään sunnuntaina keksinyt hockeypelin pakottomuuden ja huvittavaisuuden, ja jälkimäinen oli järjestänyt säännölliset sunnuntaipelit… Mr Britlingillä oli ollut mukanaan äiditön poika, muisto rakastetun olennon menettämisestä, joka toisinaan, varsinkin alkuaikoina, näytti kerrassaan unohtuvan, toisinaan taas ilmeni liiankin selvänä kaipauksena hänen olemuksensa jokaisessa säikeessä. Mitä suurimmalla huolella oli mrs Britling keräillyt kaikki mitä hänen edeltäjänsä sorjasta sumuhahmosta vielä oli jäljellä ja hän täytti velvollisuutensa toisinaan hyvinkin vaikeakäänteistä poikapuoltansa kohtaan. Milloinkaan hän ei antautunut tutkimaan tuohon lapseen kohdistuvia tunteitaan; mahdollista on, ettei hän pitänyt sellaista tutkimista lainkaan tarpeellisena…

Niin hän kulki läpi elämän, ulkonaisesti tyynenä ja arvokkaana, yhtenä yksilönä sitä lukuisaa arkain ja empiväin naisten parvea, joka saa hakea onneansa toisarvoisista harrastuksista, talouden ja puutarhan somista, elottomista esineistä, jotka eivät voi olla suurten pettymysten aiheena, kaunosieluisuudesta ja hienouksista, järjestyksestä ja somuudesta. Sen ohessa hän valvoi mielenkiinnolla pienten poikainsa terveyttä ja hyvinvointia, heidän kasvamistaan ja viihtymystään. Eikä koskaan tietänyt — kenties oli hän itsekin onnistunut jo unohtamaan — kuinka hän oli ihmetellyt ja kokenut pettymystä, epäilystä, katkeruutta ja salaisia kyyneleitä niinä vuosina, joiden kuluessa hän vähitellen oppi ymmärtämään, että tuo kummallinen, oikukas, eloisa mies, joka oli tullut hänen luoksensa, vannonut olevansa hänen, pyytänyt häntä innokkaasti ja vakuuttavasti omakseen, nyt lakkasi, oli jo lakannut häntä rakastamasta, että hänen sydämensä oli poissa, että hän oli sen menettänyt. Hän ei voinut uneksiakaan, että oli itse sitä haavoittanut, että se vuosikausia hillittömästi, järjettömästi häntä etsittyään oli katkeroituneena sulkeutunut…

4.

Luonnon salaperäiset toiminnot, joiden tulos mr Britling oli, olivat häneen juurruttaneet lähtemättömän vakaumuksen, että jossakin kohden maailmaa, jonkin inhimillisen olennon rinnalla kaikki puute ja kaipaus saattaisi vielä vaimentua. Hän voi kuvitella jossakin olevan häntä odottamassa täydellisen ymmärtämyksen ja täydellisen vastakaiun kaikille hänen tunteilleen, alkaen kaikkein runollisimmista ja päättyen kaikkein aineellisimpiin, kaunis suhde, jossa asuisi sellainen muuntovoima, ettei ainoastaan se toinen — tarvitsee tuskin huomauttaa, että tämä täydennys ajateltiin naiseksi — olisi sen valossa täysin ihana, vaan — mikä ilmeisesti oli melkoista rohkeampaa — että hän itsekin saavuttaisi täydellisen kauneuden ja sopusoinnun… Tuon täydentäjän läsnäollessa häntä ei voisi vaivata mikään itsesyytös, ei mikään hairahtuminen, ei mikään rajoitus, kaikki olisi pelkkää onnea ja onnekasta toimintaa… Useimmat kuvittelijat painuvat sellaisiin haaveisiin yhtä helposti kuin hanhenpoikaset veteen. He eivät epäile niiden toteutumista enempää kuin janoinen kameli epäilee pikaista lähteelle pääsemistään.

Nuo houreet ovat yhtä mielettömiä kuin kamelin, joka jonakin päivänä luulisi saaneensa juoda sellaisesta lähteestä, ettei sen enää tule jano milloinkaan. Enimmäkseen mr Britling oli kokonaan tietämätön niiden olemassaolosta ja vastusteli niiden aiheuttamia toimintapyrkimyksiä. Mutta toisinaan, varsinkin ehtoopäivisin, matkoilla ollessaan ja kirjojen vaiheella viipyessään mr Britling painui odottamaan suurta ihmettänsä siinä määrin, että antoi arkimielialojen ja itsensähalveksimisen mennä menojaan ja liittyi Lemmen ritarien suureen pyhiinvaeltajajoukkoon…

Vaikka hän itse ei ollutkaan pitänyt asiasta tarkkaa lukua, oli sentään varmaa, että hän oli tehnyt kahdeksan eri retkeä. Nyt hän vaelsi parhaillaan kahdeksatta kertaansa…

Näitten vaellusretkien välillä — ne veivät hänet ikäänkuin maailman kaikille kulmille, heittivät kuuman vyöhykkeen rannikoille, jättivät ajelehtimaan autioille merille, johtivat mitä epämieluisimpiin yllätyksiin ja mitä murheellisimpiin seuraamuksiin — oli läpikuultoisen filosofisen tajuamisen hetkiä. Muutamia vuosia sitten oli mr Britlingin mielessä alkanut itää epäluulo, että salaperäinen luonto oli hänessä synnyttänyt nuo houreet vain häntä peijatakseen, luultavasti pelkistä biologisista syistä, että kuviteltua täydellistä sopusointua ei ole olemassakaan, että naiseen kohdistuva rakkaus on kerralla saatava pois vaivoistaan ja että kaikki myöhemmät taisteluyritykset pakostakin surkeasti epäonnistuvat — että Lemmen pyhiinvaeltajan ura, kun siitä riisutaan herkkäuskoisuuden luoma hohde, on joko surkuteltavinta tahi alhaisinta ja halpamaisinta poikkeamista elämän varsinaiselta ladulta. Mutta tämä epäluulo ei ollut vielä ehtinyt kasvaa niin voimakkaaksi, että se olisi vaikuttanut mitenkään pidättävästi, se ei vielä kyennyt vastustamaan vuoksen aikoja ja leijaavien merilintujen kutsuvaa kirkunaa. Juuri nyt kätkeytyi mr Britlingissä sen eloisan ja toimeliaan pintakerroksen alle, johon mr Direck oli tutustunut, laaja parvi viimeisestä, kahdeksannesta harhaseikkailusta aiheutuvia huolia…

Mr Britling oli joutunut tähän seikkailuun jokseenkin samalla tavalla kuin hän oli joutunut ojaan aamusella ennen yhteenajoa. Hän ei ollut harkinnut asiaa riittävästi eikä ollut pitänyt varaansa. Ja se oli kehittymässä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hän olisi halunnut.

Seitsemäs lemmenseikkailu oli ollut sangen masentava. Hän oli hullaantunut aivan nuoreen tyttöön; hän punastui ajatellessaan miten nuori tyttö oli ollut. Pitkälle se ei ollut kehittynyt, mutta se oli tehnyt öiset mietteet niin epämieluisiksi, että hän oli päättänyt — ei suinkaan ensi kertaa — ainiaaksi luopua kaikista mielettömistä lemmentunnelmista. Ja kun mrs Harrowdean purjehti näköpiiriin, näytti hän jos kukaan olevan sovelias pitämään kuvitteluja kurissa. Mrs Harrowdean tuhlasi hänelle imartelua, joka läheni ihailun rajoja. Hän oli nuori leski, järkevä ja näppärä. Hän kirjoitti kerrassaan ihastuttavia arvosteluja Scrutator'iin ja Sectarian'iin sekä tilapäisrunoja Right Rewiew'hun — kun sattui tuntemaan halua sellaiseen työhön. Hänellä oli toisin ajoin säihkyviä mielialoja, jotka melkeinpä huumoriakin etevämpinä voittivat hänelle useimpain hänen kohtaamiensa ihmisten suosion, ja hän asui vain parinkymmenen peninkulman päässä sievässä pikku talossaan naurettavan pienen ja soman puiston keskellä.

Hän sanoi mr Britlingin ajatuksissa ja teoksissa olevan jonkinlaista vuorivaelluksen tuntua. Hän tuli hänen luokseen saadakseen kiipeillä hänen ajatuksen huipuilla ja rotkoissa.

Siihen sopi luontevasti vastata, ettei hän suinkaan ollut mikään korkea, kirkastunut vuorenhuippu — ellei ehkä jonkinlaisen yksinäisyystunteen vuoksi…

Mrs Harrowdean luki ahkerasti kahdeksannentoista vuosisadan muistelmateoksia ja antoi joitakin mr Britlinginkin luettaviksi. Hänen henkinen laatunsa sopi Rousseaun ja Voltairen pieniin ystävyysliittoihin, ja miellyttävän taidokkaasti hän johteli mr Britlingiä pitkin älyllisen lemmenliiton kukkaspolkua. Hän tuli ensinnä mr Britlingiä tapaamaan, esiintyi suloisena, älykkäänä ja kovin huvitettuna ollen siis mrs Britlingin ilmeinen vastakohta. Sitten he kohtasivat toisensa Lontoossa, josta lähtivät hienon seikkailutunnelman vallassa päiväksi Richmondiin. Sitten mr Britling otti joukkoonsa hiukan työtä, matkusti hänen luokseen ja jäi sinne — —

Mrs Harrowdean matkusti joksikin aikaa Skotlantiin. Mr Britling kaipasi häntä sanomattomasti ja kirjoitti kaunopuheisia valituskirjeitä, ja sittenhän jo olikin selvä ja tunnustettu tosiasia, että he olivat ihanasti toisiinsa rakastuneet, rajattomasti rakastuneet.

Siirtyminen tunteenomaisesta vuorivaelluksesta tuliseen tuttavallisuuteen oli niin äkillinen, että jokainen uusi vaihe hävitti edeltäjänsä jäljettömiin. Niinpä mr Britling melkein hämmästyi huomatessaan, ettei hän enää ollut somien pienten pyhiinvaeltelijain ylhäinen päämäärä, vaan innokas rakastaja, joka pyrki onneen mitä oikullisimman ja juonittelevimman naisen ohella. Tämä ei vastannut mr Britlingin käsitystä miehen ja naisen oikeasta välisuhteesta, mutta mrs Harrowdean osasi vedota hänen ritarillisuuteensa. Hän sai miehen liehakoimaan, hän ei pyytänyt vaan vaati lahjoja, huveja ja yllätyksiä, ja lisäksi hän kehitteli mr Britlingiin mustasukkaisuuden oireita. Mr Britlingin työskentelyä alkoi vaivata katkonaisuus. Mutta he viettivät yhdessä hehkuvia ja kiehtovia hetkiä, joiden korvaamattoman menettämisen pelko tukahdutti kaikki kapinalliset ajatukset. "Rakastaa täytyy, ja kaikki on maailmassa puutteellista", lohdutteli antautuva mr Britling itseänsä. Lisätukea löysi mrs Harrowdean hänen helposti heräjävästä säälintunteestaan. Mrs Harrowdean oli hento; pieninkin seikka saattoi häntä toisinaan loukata, ja silloin heloitti hänen sinisissä silmissään kyynelhelmiä.

Sellaiset kyynelhelmet voivat joskus vaikuttaa ratkaisevammin kuin hyväilyjen menettämisen pelko.

Lisäksi oli vielä Oliver.

Oliver oli henkilö, jota mr Britling ei ollut koskaan nähnyt. Hiljakseen ja huomaamatta hän oli alkanut vaikuttaa asioiden kulkuun. Hän oli lontoolainen virkamies ja mrs Harrowdeanin arvostelun mukaan sangen ikävä, kokonaan vailla mr Britlingin viehätystä ja mielenkiintoisuutta, mutta uskollinen, hellä ja vakaa. Sitäpaitsi melkoista nuorempi kuin mr Britling. Hän halusi vain rakastaa. Hän tarjosi kunniallista avioliittoa, ja kun sydän oli pakahtumaisillaan voi itkeä turvallisesti hänen kärsivälliseen rintaansa nojaten. Tuo Oliverin kärsivällinen rinta muuttui vihdoin mr Britlingin kiukuttavimmaksi kilpailijaksi.

Mrs Harrowdean mielellään kiusasi häntä puhumalla Oliverista. Hän kiusasi häntä yleensäkin mielellään. Tässä varsin luvallisessa rakkaussuhteessa vallitsi itse asiassa ankara vastakohtaisuus. Mrs Harrowdean näytti kadehtivan mr Britlingin häntä kohtaan tuntemaa taipumusta, hänen mielenliikkeitään ja mielihyväänsä. Hän näytti intohimoisesti yrittävän antaa mr Britlingin maksaa kalliisti onnensa, maksaa se aikaa, tunnetta ja omanarvontuntoa uhraamalla. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hän oli helposti ja onnellisesti valloitettavissa. Se olisi ollut liian aikaista antautumista. Hän arvioi mr Britlingin lahjoja sen mukaan, kuinka suurta vaivaa niiden hankkiminen tuotti ja oli lujasti päättänyt tehdä voitavansa, jotta lemmen tie olisi ohdakkeinen. Mr Britling sitävastoin halusi olla kohtelias ja onnellinen lempijä. Hän piti riitelemistä ja kinastelua inhoittavana ja hänen mielestään lempi oli jotakin iloista ja miellyttävää, jotakin hyvällä tuulella ja molemminpuolisen arvonannon vallitessa suoritettavaa. Tämä kevytmielisyys loukkasi kovin ladyn turhamaisuutta. Hän puhui Oliverista tehden mr Britlingille epäedullisia vertailuja. Jos Oliverilta puuttuikin viehätystä, ei häneltä ainakaan tunnetta puuttunut. Hän näytti etsivän uhrautumista pikemmin kuin toiveittensa täyttymistä. Oliver oli mitä moitteettomin onneton ihminen; hän itki runsaasti ja usein. Hänet sai itkemään milloin vain tahtoi. Herättelemällä toiveita ja ne sitten murskaamalla, ellei muuten. Miksi ei mr Britling koskaan itkenyt? Mrs Harrowdeankin itki…

Jonkinlainen halpamainen kateudentunne esti mr Britlingiä luovuttamasta mrs Harrowdeania Oliverille. Ja sitäpaitsi: miten kävisi hänen ikävinä! päivinä ja ehtoohetkinä, miten silloin, kun selvästi ilmaistu lempi oli tarpeen?

Niin asteli mr Britling kahdeksatta harhapolkuansa kukkien ja korujen valinnan rasittamana, näkymättömän ja väsymättömän Oliverin ärsyttämänä, vasten tahtoansa pakotettuna alinomaiseen huomaavaisuuteen — huomaavaisuuteen siinä merkityksessä, mikä käsitteellä on ranskalaisissa romaaneissa — kyyneleisten kohtausten muiston ja pelon ahdistamana. "Sinä siis et rakastakaan minua! Kaikki on mennyttä. Minä olen pannut maineeni vaaralle alttiiksi… minä olin mieletön uneksiessani kaunista rakkautta mahdolliseksi…"

Aivan kuin olisi ajanut vaununsa pehmeään vetiseen ojaan, josta ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja työt ja harrastukset odottivat ja odottivat suotta!…

Automobiilikin oli tämän suhteen tuloksia. Se oli mrs Harrowdeanin keksintö. Hän ajatteli etupäässä miellyttäviä huviretkiä kaukaisten paikkojen viihdytteleviin ravintoloihin, ravintoloihin, joissa tuntui salamyhkäinen kanssarikollisuuden tuoksu, mutta se auttoi erinomaisesti myöskin mr Britlingiä, joka oli ollut kiukuissaan huonon rautatieyhteyden vuoksi — Matching's Easystä mrs Harrowdeanin asemalle, Pyecraftsiin, mennessä täytyi tehdä pitkä matka Liverpool Streetille ja odottaa kauan junanvaihtoa. Ja nyt oli vaunu murskautunut, juuri kun hän oli ehtinyt hankkia riittävän taitavuuden voidakseen lähteä sillä Pyecraftsiin tarvitsematta hävetä, ja nyt olisi hänen tiistaina tai viimeistään keskiviikkona pakko kulkea vanhaa tietä, Lontoon junalla…

Ainoastaan kaikkein pintapuolisin tarkastelija voi mennä nykyaikana väittämään että ihminen on järkevä olento. Ihminen on järjetön olento, ja aivan järjetöntä ja samalla inhimillistä oli, että mr Britling öisten itsesyytöstensä aikana sekoitti mrs Harrowdeaniin hullauntumisesta johtuvan salaisen harmin Brandishmeadin puiston muurin aiheettomasta pahoinpitelystä juontuviin tunteisiin. Hänen ei olisi pitänyt lainkaan ostaa tuota vaunua, hänen ei olisi pitänyt olla niin valmis suostumaan mrs Harrowdeanin toivomuksiin.

Erityisesti häntä harmitti se uusi tapa, jota mrs Harrowdean oli alkanut käyttää mrs Britlingiin suhtautuessaan. Aluksi hän oli äkkiä päätellyt, ettei mr Britling ollenkaan välittänyt vaimostaan. Nyt hän oli huomannut että hän päinvastoin osoitti erikoista hellyyttä vaimolleen. Tätä mrs Harrowdean piti kamalana vilpillisyytenä. Sen sijaan että olisi oudon asian hyväksynyt, hän tunsi katkeruutta moisen uskottomuuden johdosta. Muutamia päiviä hänessä kyti hämmästynyt katkeruus, ja sitten hän yllätti rakastajansa esittämällä vihamielisiä ja halveksivia Dower Housen emäntää koskevia väitteitä.

Mrs Britling yritti kuvitella, ettei hän ollut kuullut noita halventeluja, mutta mrs Harrowdeanilla oli terävä kynä ja vielä terävämmät salamietteet, ja kun hänen ajatuksensa kerran olivat alkaneet askarrella niillä mailla, niin hän kehitti hyökkäystään kirjoittamalla puoli tusinaa loistavaa kirjettä… Toisaalta hän vakuutti yhä intohimoisemmin kiintyvänsä mr Britlingiin. Ja sellainen tunnustus merkitsi mr Britlingille joutumista syvään kiitollisuudenvelkaan, sillä hän oli tosiaankin vaatimaton mies. Hän havaitsi olevansa tunteiden ristiaallokossa.

Jos mrs Harrowdean olisi jättänyt mr Britlingin rauhaan, olisi kaikki muuttunut sangen siedettäväksi. Mr Britling piti mrs Harrowdeania viehättävänä olentona, paljoa parempana kuin hän ansaitsi. Verrattomasti parempana. Hän oli aina valmis aloitteihin, altis vaikutelmille ja niin edespäin. Hän oli hienotunteinen. Hänellä oli oma maineensa ajateltavanaan, ja joku tai muutamat hänen edeltäjistään — levätkööt rauhassa niiden tulien tuhkat! — eivät olleet käyttäytyneet läheskään yhtä hienotunteisesti. Mutta eihän tällaista sopinut jatkaa Edithin tietämättä. Kaikenlaista sopi tehdä Edithin tietämättä, mutta tämä kirjeenvaihto, jossa Edithistä lausuttiin kerrassaan alhaisia asioita, ei käynyt päinsä. Mikään ei voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Edith oli hänen kunniansa…

5.

Koko loppuviikon mr Britling oli koettanut olla ajattelematta näitä ikäviä asioita. Hän oli kirjoittanut mrs Harrowdeanille lyhyen kaksimielisen kirjelapun: "Mietin kaikkea, mitä olet sanonut." Sen jälkeen hän tuskin oli mrs Harrowdeania muistanutkaan. Tai ainakin oli hänen onnistunut paljoa eloisammin ajatella jotakin muuta. Mutta nyt, yön hiljaisuudessa, nuo vaikeudet tunkeutuivat esiin vastustamattomalla voimalla.

Millaisen sekamelskan hän olikaan tehnyt koko tunne-elämästään! Oli ollut aikoja, jolloin hän oli lähtenyt lemmentunteineen ja kunnioineen liikkeelle yhtä iloisesti kuin aamulla Market Saffroniin. Hän ymmärsi lemmenselkkauksia yhtä huonosti kuin ojiakin. Ja nyt oli hänen rakkautensa ja kunniansa vieläkin kehnommassa kunnossa kuin rapainen, murskaantunut Gladys-parka, joka hevosparin voimalla vedettiin kotiin, sillä viimeksimainittu voitiin ainakin korjata. Hän sitävastoin — hän oli pelkkää avutonta ja surkeasti paikkailtua selittelyä. Tahtomattaankin hän särkyi pelkiksi hajallisiksi selittelyiksi. Kaukana, kaukana, ikäänkuin läpi tunnelin välkkyvänä tähtenä näkyi hänen ensimäinen, kaihonsekainen lemmentarinansa, puhdas ja kirkas kuin taivaallinen valo. Se oli päättynyt jo ennenkuin hän ehti kahdeksankolmatta vuoden ikäiseksi, ja sydämessään hän saattoi tuntea katkeraa katumusta, että oli koskaan enää rakkautta ajatellut. Hänen olisi pitänyt elää kunniallisena leskimiehenä… Mutta sitten oli Edith ilmestynyt hänen elämäänsä, Edith, tuo viaton ja itsetiedoton turmantuoja. Jälleen olisi hänen ollut tyydyttävä pettymykseensä. Sen hän oli tehnytkin — yhdeksänä päivänä kymmenestä. Mutta kymmenennen päivän, äkkinäisen, viettelevän silmänräpäyksen, ylpeän itsetunnon hetken sattuessa hänen vilkas luonnonlaatunsa viskasi hänet ojaan.

Hän alkoi muistutella hairahdusluettelonsa eri kohtia, ja automobiilionnettomuuksien yksityisseikat sekautuivat sydämen ohjaamista koskeviin muisteloihin. Siinä oli esimerkiksi tuo kamala Siddons-juttu. Hän oli kiertänyt erään tytön ystävyyttä ja oli tehnyt sen aivan liian huolimattomasti. Mikä surkea tapaus siitä olikaan syntynyt! Kun kerran tieltä suistuu, niin saattaa tapahtua mitä hyvänsä likasuojus taittua tai koko vaunu kaatua päällesi! Sitten se suuri ja lahjakas markiisitar — aivan kuin olisi ajanut neljäkymmentä peninkulmaa, tunnissa — jota varten hänen piti kirjoittaa näytelmä ja jonka d'Annunzio hänestä oli tuleva. Kunnes näkymölle ilmestyi Willersley — kuten eilinen moottoripyöräilijä — joka syöksyi vastakkaiseen suuntaan. Sitten oli tullut vihanpuuskia ja nöyryytyksiä…

Oliko jokaisella miehellä tällainen laaja luettelo? Oliko jokaisen viidenviidettä vuotiaan muistelo kuin pimeä tunneli, joka johti yhä kauemmas nuoruuden välkkyvästä valosta? Vahinko tosiaankin, ettei elämä voi katketa kolmeenkymmeneen. Se alkaa niin puhtaasti ja hyvässä järjestyksessä…

Onko kokemuksen hankkimisella arvonsa?

Kuinka puhdas ja vilpitön onkaan nuoruuden henki! Se on kuin uusi, hohtava peitsi. Se on kuin hieno, karkaistu säilä. Mr Britling johtui ajattelemaan poikaansa, joka katseli maailmaa äitinsä tummin silmin, ensimäisen, täyteläisen lemmen haurasta hedelmää. Hän oli samalla kertaa syvä ja yksinkertainen, hienon salaperäinen. Onko hänenkin vuorostaan jouduttava ruhjotuksi ja tahratuksi.

Pojalla näkyi olevan omat vaikeutensa. Millaisia ne vaikeudet olivat?

Olivatko ne ehkä samaa lajia, johon isä oli kietoutunut henkilökohtaisen ylpeytensä unhottaen? Ja voiko mr Britling, jota huolimattomuuden aiheuttamat onnettomuudet olivat runnelleet, jota selkkaukset ja salamyhkäilyt ahdistivat, voiko hän auttaa kelpo poikaansa vaikeuksista selviytymään? Hän kuvitteli, millaisia nuo vaikeudet saattaisivat olla. Muodottomia. Rumia. Sellaisia, joita yksin öiseen aikaan tohtii mielessään kuvastella…

Miksi hän olikaan ollut moinen Britling? Miksi hän yhä oli moinen
Britling?

Mr Britling nousi vuoteessaan istumaan ja takoi nyrkeillään sänkyvaatteita. Hän vannoi epätäydellisiä valoja: "Tästä hetkestä lähtien… tästä hetkestä lähtien…"

Hän tunsi, että hänen oli jotakin tehtävä. Olihan hänellä ainakin kokemusta. Hän voi varoittaa. Hän voi selittää olemattomaksi. Ehkä hän voi auttaa pääsemään pulastakin, jos asiat jo olivat ehtineet niin pitkälle kehittyä.

Oliko hänen kirjoitettava pojalleen? Jonkun aikaa hän makasi hautoen mielessään pitkää, tahdikasta kirjettä. Mutta sehän oli mahdotonta. Jos otaksui vaikeuksien olevan aivan toista lajia… Kirje olisi ollut sepitettävä aivan yleiseen muotoon…

6.

Samalla kun mr Britling murehti kykenemättömyyttään oman poikansa auttamiseen, murehti hän jo samaa asiaa kaikkien vanhempain puolesta. Hänen kohdistavassa mielessään ajatus liukui huomaamatta näkökannalta toiselle. Mr Direckin kanssa keskustellessaan mr Britling saattoi hyvinkin kuvailla Englannin levottomuuden ja teeskentelemättömyyden suureksi ja miellyttäväksi näkymöksi, mutta oliko se todellisuudessa niinkään miellyttävä? Mr Direckin tekemä, luuvaa koskeva huomautus iti yhä hänen mielessään. Hänen luuvansa ei ollut enää mikään luuva, tarhapihassa ei ollut karjaa. Hän asuu huolettomana rakennuksissa, jotka muinoin olivat olleet välttämättömät, hän eli menneiden aikojen kasautuneesta varallisuudesta, hän oli tuottavien sukupolvien pelkästään tuhlaava perillinen. Hän oli lihoitettu, kuriin tottumaton olento ja hän eli lihoitetussa, kuriin tottumattomassa yhteiskunnassa. Asiat riippuivat toisistaan… Tuo kirottu Irlannin juttu, jolle päivänvalossa saattoi nauraa, oliko se tosiaan naurettava? Me olimme laiskasti luisumassa kohti ankaraa onnettomuutta. Meillä oli hallitus, joka näytti seuraavan mr Micawberin; periaatteita ja joka oli ottanut vaalilauselmakseen: "Odotetaan, niin saadaan nähdä." Kuukausmääriä oli tuokin juttu käynyt yhä uhkaavammaksi. Miten kävisi, jos nyt puhkeisi Irlannissa sisällinen sota! Miten kävisikään, jos ärsytetyt, huonosti kohdellut suffragetit tekisivät jonkin epätoivoisen, korjaamattoman teon, murhan esimerkiksi! Westminster Abbeyhin äskettäin heitetty pommi olisi jo voinut surmata tusinan verran ihmisiä… Miten kävisi, jos englantilaisten hallitukseen Intiassa ja Egyptissä kohdistuva kritiikki puhkeisi hallinnollisten harhaotteiden vuoksi ilmilieskaan…

Ja miten sitten, jos Saksa alkaisi vastustella…

Yleensä ei mr Britling välittänyt Saksan ajattelemisesta. Päiväiseen aikaan hän väitti, ettei Saksa merkinnyt Englannille mitään. Hän vihasi turhaa hälyytystä. Hän vihasi epämieluisia mahdollisuuksia. Hän selitti olevan uskomatonta ajatella kokonaisen suuren kansakunnan odottavan hetkeä, jolloin saisi käydä kimppuumme. Miksi he sen tekisivät? Eihän voi olla kysymys seitsemästäkymmenestä mielenvikaisesta… Mutta yön pimeydessä ei asiasta ole yhtä helppo suoriutua. Miten kävisi, jos heidän armeijansa kaikesta huolimatta oli muuta kuin pelkkää paraatia, jos heidän laivastonsa oli enemmän kuin pelkkä vastalause?

Meidät voitaisiin yllättää — ainoastaan tuollaisten hetkien syvässä lamaannustilassa mr Britling voi myöntyä sellaiseen mahdollisuuteen — meidät voisi yllättää äkillinen sodanjulistus… Ja miten me ottaisimme sen vastaan?

Hän palautti mieleensä Claveringsin iltapuhdekeskustelut ja ne hallintokoneiston jäsenet, jotka sattui henkilökohtaisesti tuntemaan. Miten kävisi, jos vihollinen äkkiä iskisi? Raeburn ja hänen ystävänsä turvanamme! Tai jos isku heittäisi heidät satulasta, niin heidän sijassaan morkkailevat vanhoilliset, nuo heikkojen hirmuvaltiasten ja etuoikeusvaatimusten pilkalliset puolustajat. Englannissa ei ollut oikeita johtajia. Armottomasti paljastavassa pimeydessä hän tiesi tuon kammottavan varmasti. Hänellä oli kauhistuttava näkemys siitä miten kaikki joutui kohtalokkaan hutiloimisen uhriksi, miten lady Frensham ja hänen morningpostilaiset ystävänsä aluksi lörpöttelevinä ja ilkeinä "isänmaallisina" lensivät rääkyen myrskyilmassa, aiheuttivat sanomatonta vahinkoa ja keksivät vihdoin, että saksalaiset ovatkin todellisia aristokraatteja ja suunnittelivat kansallista antautumistamme sillä pohjalla. Kuulemalta hän tiesi, että laivasto oli huonosti varustettu miinoilla ja torpedoilla, vailla suuria monitoreja, joita ilmeisesti tarvittiin Saksaa vastaan sodittaessa, ja periaatteellisten kiistojen hajoittama. Ja kuitenkin olivat merivoimat meidän ainoa pelastuskeinomme. Koko maasta voimme saada kokoon ehkä kolmesataatuhatta sekalaista sotilasta. Eikä sopinut luottaa heidän varustamiseensa, heidän johtoonsa. Kenraali Frenchin, ainoan miehen, johon hän täysin luotti, oli ollut pakko väistyä syrjään jonkin Irlannin jupakassa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi. Hän oli varma siitä, ettei mitään suunnitelmaa ollut laadittu siltä varalta, että Saksa pakottaisi meidät sotaan, ei mitään laskelmia, ei minkäänlaista asiain ennakolta-arvioimista.

Miksi emme harkinneet mitään ennakolta? Miksi suljimme ehdoin tahdoin silmämme epämieluisilta mahdollisuuksilta? Miksi olimme niin avuttomina odottamattoman vaaran ilmaantuessa? Mitä hän sanoi itsestään, koski koko maata. Oli omituista panna se merkille, havaita kuinka erinomaisesti Dower House pienoiskuvana edusti koko valtakuntaa…

Hänen ajatustensa loimiin soveltui varsin hyvin se tosiasia, että hänen poikansa henkisessä kuteessa oli äidin perintönä iso määrä tummaa irlantilaista.

Kuinka huonoa huolta olimmekaan pitäneet Irlannista! Siellä olevat rikkaat arvot, ritarillisuuden ja lahjakkuuden, keskinäisen ystävyyden mahdollisuuden, kaiken tuon olimme jättäneet ulsteripoliitikkojen ja vanhoillisten naisten myrkytettäväksi ja hävitettäväksi aivan samoin kuin olimme jättäneet Intian lörpötteleväin upseerinrouvien ja mandariiniemme sortajavaistojen valtaan. Olimme liian laiskoja, liian huolimattomia. Me vietimme huolettomia päiviämme jättäen kaiken muun kenen asiaksi hyvänsä. Oliko tuo parantumaton brittiläinen vika niinkuin se oli parantumaton britlingiläinen?

Oliko koko Britannian menestys, sen laaja valta, turvallisuus, ahkera järjestys, vain pelkän onnensattuman aiheuttamaa? Tätä hän oli satoja kertoja kysellyt sekä kansalliselta että yksilölliseltä minältään. Kieltämättä oli onni häntä suosinut. Hän oli saavuttanut menestystä ja eli vasta miehuutensa voimakkaimpia vuosia. Mutta eikö siihen ollut vaikuttamassa jokin persoonallinen tekijä, jokin oma ansio? Onni oli suonut brittiläisille edullisesti sijaitsevan saaren, karkaisevan ilmanalan ja kivennäisiä, mutta eikö tässäkin tullut lisäksi kansallinen kunto? Ennen hän oli siihen uskonut, oli uskonut jonkinlaiseen ritarillisuuteen, jaloon huolettomuuteen, pohjalla piilevään terveeseen järkeen. Viimeisten kymmenen vuoden politiikka oli saanut hänet sitä syvästi epäilemään. Hän turvautui sittenkin yhä vielä samaan ajatukseen, vaikkakin ilman vakaumusta. Mutta yöllä tuo lempiajatus hänet kokonaan hylkäsi… Mitä häneen itseensä tulee, oli hänellä tosin verraten kirkas ja eloisa äly, mutta hänen yliopistoaikanaan oli kilpailu ollut lievä, The Times'iin hän oli päässyt ikäänkuin vahingossa; päivällisen ja herttuattaren muotoihin pukeutunutta onnetarta hänen oli kiittäminen Kahnin matkarahasta. Sattuma oli heitellyt hänelle etuja, jotka olivat tulleet hyvään käytäntöön. Siinä oli joka tapauksessa asian ydin. Onnelliset sattumat eivät missään tapauksessa olleet kiihoittaneet häntä enempiin ponnistuksiin. Kun kaikki oli hänelle onnistunut helposti ja nopeasti, oli hän kehitellyt huolettomuudestaan jonkinlaisen elämänfilosofian. Täällä hän, hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies, selitti selittämistään maailmalle, selitti koko loppuviikon tuolle amerikkalaiselle — kunnes jumalakaan ei voinut sietää kauempaa, vaan pysähdytti hänet automobiilionnettomuuden avulla — kuinka oivallisia ovat essexiläinen takapajullaolo ja englantilainen miten-mielitte-järjestelmä ja kuinka hyväluontoisuudella ihmeellisesti saavutetaan kaikki, mitä toivoa voi. Lihavaa englantilaista oppia. Punch on sitä saarnannut jo neljäkymmentä vuotta.

Oli hän sentään joskus ollut toisenlainenkin. Hän ajatteli nuoruutensa tarmokkaita pyrintöjä ennen sitä aikaa, jolloin hän joutui lemmenkokemusten pyörteisiin, jolloin hänelle vielä välkehti nuoruuden kirkas tähti. Jolloin hän oli Hughin lainen…

Siihen aikaan hänellä vielä ei ollut mitään hempeitä tinkimisperiaatteita. Hän ei ollut vielä nöyristellyt minkään "kesytetyn Jumalan" edessä, vaan puhui "armottomasta totuudesta"; hän ei ollut sietänyt mitään laiskasti hoidettua, pseudoaristokraattista yhteiskuntajärjestelmää, vaan oli uneksinut nuoruusvoimaista kansanvaltaa, jollaista maailma ei ollut milloinkaan nähnyt. Hän oli luullut aivojansa tarvittavan työssä mukana, kun Victoria-ajan Englannin kömpelöstä, ryömivästä, tyhmänylpeästä, mukavuuttarakastavasta toukasta oli saatava kehittymään suuri, siivekäs, jumalallinen kansallinen ilmestys. Sellaisin unelmin hänen elämänsä oli alkanut ja niiden hohde oli kenties auttanut hänen nopeata edistymistänsä. Sitten oli hänen vaimonsa kuollut, hän oli mennyt uusiin naimisiin ja alkanut pitää parempaa huolta tuloistaan. Hänen kahdeksanvaiheisen lemmenhistoriansa ensimäinen ja sangen kallishintainen luku oli vienyt jonkin verran hänen kuvitteluvoimaansa, toinen oli myöskin ottanut osansa; oli syntynyt riitoja ja epäsopua, hän oli joutunut syrjään, ja päivät olivat kuluneet. Hän ei ollut suinkaan epäonnistunut. Päinvastoin pidettiin häntä yhtenä miespolven onnistuneita yksilöjä. Ainoastaan hän itse voi yön unettomina hetkinä määritellä onnistumisen laadun. Hänet tunnettiin laajalti, hänellä oli mainetta, menestystä. Paljon oli hänelle suonut salaperäinen onnenoikku, mutta kaiken tärvelivät hänen voittamattomat vikansa! Onton, kadehdittavan kuoren alla teki työtään kiduttava hävitys. Hävitystä, hävitystä, hävitystä — sydämen, mielikuvituksen, puolison, pojan, isänmaan — automobiilin…

Salamana iski hänen mieleensä vielä eräs epämiellyttävä tosiasia.

Hän ei ollut vakuuttanut automobiiliansa! Hän oli kyllä ollut aikeissa. Vakuutuspaperit olivat kirjoituspöydällä.

7.

Pimeinä öinä, jolloin persoonallinen mr Britling makasi valveilla mietiskellen, kuinka epätyydyttävästi mr Britling hoiti itseään ja asioitaan, ja jolloin persoonaton mr Britling mietiskeli, kuinka epätyydyttävästi maailma yleensä hoiti itseään ja asioitaan, muistutti koko sielullinen tapahtuminen jonkinlaista monimutkaista orkesterikappaletta, jossa urut valittelivat rodun synkkiä tulevaisuusnäköaloja pikkolohuilun voivotellessa mrs Harrowdeanista kirpoavia ikävyyksiä; isorumpu pauhasi Irlannin kysymystä hoitaville politikoitsijoille ja viulut kilvan itkivät yliopistojen älyllistä velttoutta. Sill'aikaa ennustelivat torvet sotia ja onnettomuuksia, symbaalit silloin tällöin räjähtivät meluamaan automobiilivakuutuksen harmillisesta unohtamisesta, kolmikolkan sillä välin aloittaessa vaikeroivaa sooloesitystä, aiheena eräs lahonnut portinpylväs, jota hän päiväiseen aikaan ei koskaan muistanut, mutta jonka vuoksi pappaan lehmät pääsivät puutarhaan maistelemaan mrs Britlingin neilikoita.

Monta monituista kertaa hän oli päättänyt pitää huolta portinpylvään korjaamisesta…

Urkujen sävelaihe tunkeutui etualalle ja alkoi täydellisesti vallita. Kaikki pienemmät aiheet hävisivät tai sulautuivat ensinmainittuun. Taitamattoman automobiilinohjaajan osasta mr Britling siirtyi esittämään paljasta sielua, joka yksinään avaruudessa ja ajassa kamppailee jättiläiskysymysten kimpussa. Tällaiset kosmillisen yksinäisyyden hetket ovat uskonnottomuuden kenties ankarin rangaistus. Oliko Huxley oikeassa, oliko koko ihmiskunta mr Britlingin tapainen huoleton ja oikullinen olio, joka ajattelee liian vähän, toimii liian nopeasti ja pelaa toivotonta, traagillista peliä, vääjäämättömän vastustajan keralla?

Vai onko kaikki kerrassaan järjetöntä, sattumalta ehkä julmaakin, mutta ei ilkeämielistä? Vai onko kaikki viisasta, joskaan ei meitä mielistelevää? Onko jossakin äärettömissä avaruuksissa hyvyyttä toivelmaimme vastineeksi, heikkoa suvaitsevaisuuden ja avunannon toivoa, jotain sellaista, joka selvästi on puolellamme taisteltaessa kuolemaa ja hengetöntä julmuutta vastaan? Jos on, niin se mahti varmaan kieltäytyy meitä lellittelemästä… Mutta jos kaikki on julmaa, niin se ehkä on järjetöntä ja tahdotontakin? Kaiken hallitsijaksi ei sovi ajatella paholaista — se olisi tyhmää. Jos se siis pahimmassa tapauksessa onkin hengetöntä, niin on meillä ainakin tahtoja äly-parkamme, joiden avulla teemme vastarintaa. Niin ollen käy selväksi, että se, mikä elämässä on hyvää, kaiken pelkkää vastaanottavaisuutta korkeamman elämän merkitys perustuu koulutettuun ja kirkastettuun tahtoon sekä teroitettuun ja karkaistuun järkeen. Ja mitä oli hän tehnyt kuluneina kahtenakymmenenä vuotena — kaiken luennoimisensa ja kirjoittelunsa aikana — harjoittaakseen tahtoaan ja karkaistakseen järkeään, ainoita aseita, jotka hänellä oli käytettävinä pimeyttä vastaan taistellessaan? Hän oli kyllä kärkäs moittimaan toisia — opettajia, politikoitsijoita, yleistä velttoutta, mutta mitä teki hän itse?

Mitä hän teki tällä hetkellä?

Makasi vuoteessaan!

Hänen poikansa kulki kohti turmiota, hänen maansa meni päin helvettiin, talo oli sairaalana, jossa hoidettiin hänen huolimattomuutensa vuoksi haavoittunutta väkeä, maantien vieret olivat täynnä hänen murskaantuneita (ja vakuuttamattomia) automobiilejansa, lehmät luultavasti seisoivat parast'aikaa pitkissä riveissä kukkapenkkien ääressä popsien Edithin neilikoita, lompakko ja pöytälaatikot olivat täynnä Edithiä koskevia myrkyllisiä solvauksia — hän vain makasi vuoteessaan!

Äkkiä mr Britling heitti peiton päältään ja kopeloi tulitikkuja yöpöydältään.

Tämä ei ollut suinkaan ensimäinen kerta, jolloin hänen aivonsa muuttuivat surisevaksi kiusanhengeksi. Aikaisemmat kokemukset olivat häntä opettaneet ryhtymään mitä huolellisimpiin toimenpiteisiin juuri tällaisten tapausten varalta. Sängyn jalkopäässä riippui kevyt, lämmin, laamavillasta kudottu yöpuku ja vieressä lattialla oli samasta aineesta valmistettu tohvelipari, jonka varret ulottuivat puolipohkeeseen. Niihin pukeuduttuaan mr Britling alkoi keittää teetä. Primuskeittiö oli valmiina uunin edessä ja sen päällä oli kirkkaaksikiilloitettu, vedellä täytetty kuparikattila; pienellä pöydällä oli teekannu, sitruuna ja lasi. Mr Britling sytytti priimuksensa ja asteli kirjoituspöytänsä luo. Hänen aikomuksensa oli kirjoittaa muutamia "Suoria sanoja Irlannin kysymyksestä". Hän sytytti työlamppunsa ja mietiskeli sen ääressä, kunnes veden kiehumisesta aiheutuva ääni kutsui hänet teenkeittoon.

Hän palasi pöytänsä ääreen sekoitellen lasiin upottamaansa sitruunaa. Hän aikoi kirjoittaa selvää tervettä järkeä Irlannin tilanteesta. Hän päätti esittää asiat niin selvästi, että tuon kinastelevan hullutuksen täytyi loppua. Hän suunnitteli kirjoitelmansa karuksi, jossakin määrin ironisen suorasukaiseksi. Siinä ei saanut olla parjausta eikä katkeruutta, vaan yksinomaan syvää pyrkimystä asiain terveeseen tajuamiseen.

Mitä hyvää siitä on, että sureksii rikkiajettua automobiilia?

Teetään maistellen hän kirjoitti muutaman muistiinpanon lehtiöönsä. Hänen kasvoiltaan, sellaisina kuin ne näkyivät varjostimen peittämän työlampun valossa, oli hajamielisyyden ilme poissa, ja hänen sormensa pitelivät tuttua säiliökynää…

8.

Seuraavana aamuna mr Britling tuli mr Direckin huoneeseen. Hän rusotti aamukylvyn jäljeltä, hänen yllänsä oli iloinen, viheriä silkkinuttu, parranajo oli jo suoritettu, ja yövalvonnasta ei näkynyt merkkiäkään. Kylpyhuoneessa hän oli vihellellyt hilpeästi kuin lintu. "Hyvinkö nukuitte?" kysyi hän. "Sepä oivallista. Samoin minä. Eikö ranteen ja käsivarren pakotus pitänyt teitä valveilla?"

"Minä luulin kuulleeni teidän juttelevan ja kävelevän huoneessanne", sanoi mr Direck.

"Minä nousin hetkiseksi kirjoittamaan. Niin käy useinkin. Toivottavasti en teitä häirinnyt. Suunnilleen tunnin ajan. Yöllä on niin suloisen rauhallista…"

Hän meni ikkunan ääreen ja tirkisteli puutarhaan. Molemmat nuoremmat pojat juuri palasivat varhaiselta pyöräilyretkeltään. Hän heilutti kättään tervehdykseksi. Oli sellainen kesäinen aamu, jolloin ohut sumu tekee koko ilman ikäänkuin autereiseksi.

"Tämä on talon aurinkoisin makuuhuone", sanoi hän. "Se on kaakon puolella."

Auringonvalo tunkeutui läpi tummansinisten setrien kultaisena keihäsparvena.

"Päivän kultakehrä"! huudahti hän… "Yöllä minä suunnittelin sangen hyödyllistä lentokirjasta.

"Muuten", jatkoi hän vieraansa puoleen kääntyen, "olen ajatellut hotelliin jättämiänne tavaroita. Teidän pitää kirjoittaa, että lähettävät ne tänne — —

"Ei", sanoi hän, "emme me päästä teitä lähtemään ennenkuin voitte tuolla kädellä iskeä miehen kumoon. Kuulkaahan!"

Mr Direck ei voinut erottaa mitään erityistä ääntä.

"Tarkoitan käristetyn kinkun hajua", selitti mr Britling. "Se on aamunairut jokaisessa oikeassa englantilaisessa kodissa — —

"Ettekö halua hiukan kinkkua? Ja kahvia?

"Hyvä on tehdä työtä yöllä ja hyvä on aamulla herätä", sanoi mr Britling hykertäen käsiään. "Minä kirjoitin luullakseni lähes pari tuhatta sanaa. Sitä on niin rauhallinen, niin keskittynyt. Ja kohta aamiaisen jälkeen minä aion jatkaa."