Mr Britling pääsee selvyyteen I

by H. G. Wells

VIIDES LUKU.

Päivä koittaa.

1.

Englannissa kesällä 1914 vallinnutta mielialaa kuvaa erittäin hyvin se seikka, että mr Britlingiä askarrutti kovin Irlannin selkkaus, kun hän sitävastoin melkeinpä tahallaan jätti ottamatta huomioon Saksan suunnalta uhkaavan sodanvaaran.

Saksan varustelut, Saksan vihamielisyys, Saksan jäykkä itsetietoisuus, kaikkialla maailmassa tuntuva brittiläisten ja saksalaisten etujen ristiriita, kaikki nuo tosiasiat olivat olleet selviä englantilaiselle tajunnalle jo yli neljännesvuosisadan. Kokonainen sukupolvi oli ehtinyt syntyä ja kasvaa Saksan sodan uhatessa. Liian kauan jatkuva uhka lakkaa uhkalta tuntumasta, ja tämä alinomainen mahdollisuus oli muuttunut Englannin tilanteen pysyväiseksi, tuskin missään määrin häiritseväksi piirteeksi. Se piti laivastoa virkkuna ja översti Rendesvous'ta rauhattomana; se kannusti vähäistä, eikä kuinkaan vaikutusvaltaisinta sanomalehdistön osaa julkaisemaan joukon varoituksia, joita mr Britling piti sietämättöminä; se oli aiheena yllytykseen, joka teki yleisen asevelvollisuuden naurunalaiseksi, ja salatajuisesti se vaikutti mr Britlingin kantaan lukemattomissa kysymyksissä. Niinpä se esimerkiksi lisäsi vanhoillisten Irlannin kysymyksessä osoittaman kevytmielisyyden hänessä aiheuttamaa harmia ja samoin hänen suuttumustaan, kun olivat kysymyksessä monet intialaisia ärsyttävät tai vieroittavat asianhaarat. Se vaivasi häntä ikäviin asti. Vaara oli olemassa, sitä ei käynyt kieltäminen, ja sittenkin hän uskoi sen olevan miinan, joka ei milloinkaan laukeaisi, lumivyöryn, joka ei koskaan lähtisi liikkeelle. Se oli vastus, tyhmyys, joka piti Eurooppaa lakkaamattoman harjoituksen alaisena ja nieli suunnattomia summia välttämättömiin varustuksiin. Kaikkien huomio kääntyi siihen, kuten äänekkääseen väittelyyn vierashuoneessa, mutta hän ei uskonut sittenkään, että inhimillinen heikkous ja typeryys saisi miinan todella räjähtämään. Hän oli ollut Ranskassa vuonna 1911, oli nähnyt miten lähelle yhteentörmäystä silloin oli jouduttu, ja se seikka, ettei yhteentörmäyksestä kumminkaan ollut mitään tullut, oli valtavasti lisännyt hänen luontaista taipumustaan uskomaan, että Saksa oli pohjaltaan tervejärkinen ja sen militarismi vain tyhjää pelottelua.

Irlannin pulma oli pahempi. Siinä hän tunsi parhaiden ponnistusten olevan tarpeen. Eräät vaikutusvaltaiset ja itsepintaiset henkilöt olivat ilmeisesti kärjistämässä asiaa sietämättömiin…

Hän kirjoitti koko aamupäivän — ja mitä kauemmin hän kirjoitti, sitä enemmän hänen alussa noudattamansa kylmäverinen tasapuolisuus vaihtui valitettavan ankaroiksi, meidän politikoitsijoitamme, poliittista naisväkeämme ja meidän kädestä suuhun elävää sanomalehdistöämme koskeviksi lausunnoiksi…

Murkinalle hän tuli kuluneessa, uupuneessa tilassa, ja joukko hra Heinrichin tekemiä kysymyksiä rasitti häntä kovin. Kysymysten tekeminen oli hra Heinrichin parantumaton luonteenpiirre, suurin osa hänen keskustelustaan muodostui kysymyksiksi ja vastauksiksi, ja hänen tiedonjanonsa oli yhtä ilmeinen kuin hänen vakaumuksensa, ettei saksaa saanut vain puhua, vaan että sitä oli puhuttava "kovalla äänellä." Kyselynsä hän aina aloitti sanalla "anteeksi", ja hän edellytti itsepintaisesti isäntänsä olevan kaikkitietävän — usko, jonka ylläpitäminen osoittautui äärettömän vaikeaksi innokkaassa kirjallisessa työssä vietetyn aamupuhteen jälkeen. Kun mr Direckin ilmestymisestä aiheutuneet tiedustelut ja onnittelut olivat hetkeksi tauonneet — mr Direck oli suoriutunut tapaturmasta niin lievin vaurioin, että oli kyennyt ystävällisen Teddyn avustamana nousemaan pukeutumaan ja tulemaan alas aterialle — niin hra Heinrich käytti tilaisuutta esittääkseen erään asian, joka pitkin aamupuolta oli hänen mieltään vaivannut, jopa siinä määrin, että nuorten Britlingien opinnot olivat siitä kärsineet.

"Anteeksi!" sanoi hän kääntyen puolittain mr Britlingiin päin ja muuttuen vivahdusta punaisemmaksi poskiltaan.

Mr Britlingin silmiin tuli alistunut ilme. "No?" sanoi hän.

"Minun ei taida olla viisasta ostaa matkalippua Boulognen esperantokongressiin, sillä minä luulen, että Itävallan ja Serbian välille syttyy sota, ja Venäjä ehkä julistaa sodan Itävallalle."

"Niin voi käydä. Mutta en minä pidä sitä luultavana."

"Jos Venäjä julistaa sodan Itävallalle, niin Saksa julistaa sodan
Venäjälle, eikö niin?"

"Ei, jos se on viisas", vastasi mr Britling, "sillä siten joutuisi
Ranskakin mukaan".

"Sitäpä minä kysynkin. Jos Saksa ja Ranska joutuvat sotaan, niin minun täytyy asevelvollisena palata kotiin. Se sattuu minulle kovin sopimattomaan aikaan."

"En minä usko Saksan ryhtyvän niin hurjaan yritykseen kuin Venäjän kimppuun hyökkäämiseen. Sehän ei pakottaisi ainoastaan Ranskaa, vaan vielä meidätkin ottamaan osaa."

"Englanninko."

"Tietysti. Emmehän me saata nähdä Ranskan häviävän. Se on päivänselvää. Niin selvää, ettei se voine tulla kysymykseen… Aivan mahdotonta … Ellei Saksa halua maailmansotaa."

"Kiitoksia", sanoi hra Heinrich, pikemmin tottelevaisen kuin rauhoittuneen näköisenä.

"Minä otaksun", virkkoi mr Direck vaitiolon katkaisten, "ettei Saksassa ole mitään suurta puoluetta, joka haluaisi sotaa. Miten on sen nuoren kruununprinssin laita?"

"Kyllä ne hänet kurissa pitävät", sanoi mr Britling hiukan ärtyisesti. "Kyllä ne hänet kurissa pitävät…"

"Ennen minäkin soitin hätäkelloa Saksan vuoksi", sanoi mr Britling, "mutta vähitellen olen alkanut yhä enemmän luottaa Saksan kansan enemmistön terveeseen järkeen — ja keisariin myöskin, miksei. Hän on — hra Heinrich sallinee minun olla tässä kohden saksalaisten pilalehtien kannalla — toisinaan hieman teatraalinen, toisinaan hieman itserakas, mutta rauhaa hän pyrkii säilyttämään melodraamallisella, mieluisasti väritetyllä tavallaan. Olen varma siitä, että hän pyrkii säilyttämään rauhaa…"

2.

Aterian jälkeen juolahti mr Britlingin mieleeni loistava ajatus, miten mr Direckin viihtymistä ja mukavuutta oli edistettävä.

Olisi luullut, ettei mr Direck mitenkään kyennyt kirjoittamaan kirjeitä ranteen ollessa kipeä. Teddy ehdotteli kirjoituskonetta, mutta mr Direckin vasen käsi oli kovin kömpelö. Silloin muisti mr Britling erään omaamansa taidon, jonka mr Direck ehkä niinikään omasi, vaikkei siitä mitään tiennyt, nimittäin taidon kirjoittaa vasemmalla kädellä käyttäen peiliä apunaan. Koulupoikaiällä mr Britling oli aivan sattumalta huomannut, että oikean käden vaivalloisesti opetellessa kirjoittamaan oli vasen käsi ihan aavistamatta saanut opista osansa. Ottamalla kynän vasempaan käteensä ja kirjoittamalla oikealta vasemmalle katsomatta ollenkaan kynän jälkeä voi saada syntymään käännetyn käsialan, joka on peilissä luettavissa. Noin kolme henkilöä viidestä osaa aivan odottamattaan tämän tempun. Mr Britling osoitti taitoansa käytännössä, ja sitten koetti kykyänsä miss Corner, joka oli sattumalta tullut tiedustelemaan mr Direckin vointia, ja sitten koetti kykyänsä mr Direck. Molemmat osasivat. Sitten toi Teddy kalkiopaperiarkin, ja mr Direck saattoi jälleen hoitaa kirjeenvaihtoansa panemalla arkin nurinpäin kirjoituspaperinsa alle.

He istuivat pienen pöydän ympärillä setrien alla huvitellen itseään näillä kokeilla. Sitten Cecily, mr Britling ja pikkupojat piirtelivät porsaita silmät ummessa, ja vihdoin pelasivat mr Britling ja Teddy kiivaan erän badmintonia, kunnes oli aika juoda teetä. Cecily istui mr Direckin vieressä osoittaen tapaturmaan kohdistuvaa mielenkiintoa, ja viimeksimainittu kertoi Adirondacksissa viettämästään kesälomasta sekä ilmaisi ihastuneensa matkustamiseen. Cecily sanoi hänkin olevansa erittäin halukas matkustamaan. Mr Direck sanoi lähtevänsä heti parannuttuaan Pariisiin ja sieltä Saksaan. Hän oli erittäin utelias näkemään Saksaa ja sen peloittavaa militarismia. Hän tahtoi paljoa mieluummin nähdä Saksan kuin Italian, jonka hän arveli olevan etupäässä taidetta ja muinaistutkimusta. Häntä viehättivät enemmän nykypäivien kysymykset. Vaikka ei hän tietenkään aikonut jättää Italiaakaan näkemättä, kun kerran oli näin kauas tullut. Sitten keskustelu katkesi, kun syntyi aika hämminki. Hra Heinrichilta näet oli kadonnut orava.

Hän tuli ulos auringonpaisteeseen niin hämmennyksissään, ettei ollut muistanut suojaavaa hattuansa. Hän oli sangen punainen ja sydän liikutuksen vallassa.

"Mitä minun on tehtävä, jos ei sitä löydy?" huusi hän. "Se on kadonnut!"

Mr Direckille kerrottiin, että mrs Britling oli pari kuukautta takaperin ostanut oravan pojilleen. Sille oli annettu nimeksi "Bill". Aluksi sitä oli jumaloitu, sitten laiminlyöty, kunnes hra Heinrich otti sen hoiviinsa. Se oli täyttänyt hänen avarassa sydämessään sijan, jonka ystävyydenosoituksissaan verraten pidättyväinen Britlingin perhekunta oli jättänyt tyhjäksi. Hän jätti kieliopintonsa melkein kokonaan hellitelläkseen ja ihaillakseen tuota vilkasta somaa pikku olentoa. Hän vei sen omaan huoneeseensa, missä se sai juoksennella ja käyttäytyä kaikin puolin mitä vapaimmin. Se oli oravaksikin erittäin rohkea ja villi pieni elukka, mutta hra Heinrich oli turvautunut sydämeensä sekä varsin laajaan ja kärsivälliseen tahtoonsa pyrkiessään luomaan tunteenomaisia suhteita sen ja itsensä välille. Hän uskoi Billin vihdoin sallivan silitellä itseänsä, uskoi saavansa Billin rakastamaan ja ymmärtämään isäntäänsä ja uskoi, ettei Bill milloinkaan sietäisi vieraan käden kosketusta. Kesytön Billkin oli sentään ihmeellinen katseltava. Sitä voi katsella miten kauan hyvänsä. Sen etukäpälät muistuttivat käsiä, pitkiä, kapeita soittoniekan käsiä. "Siitä tulisi soittoniekka, jos se vain saisi sormensa hajalleen, sillä se kuuntelee, kun soitan viulua. Se on tarkkaavainen."

Hra Heinrichin yritykset Billin suosion voittamiseksi alkoivat kiinnittää koko perhekunnan mieltä. Erityisesti pidettiin silmällä hra Heinrichin käsiä, sillä niistä voitiin lukea Billin hyväileviin lähentelyihin antamat vastaukset.

"Tänään minä olen silitellyt sitä kerran ja se on purrut minua kolme kertaa", kertoi hra Heinrich. "Piakkoin minä voin silittää sitä kolmasti ilman että se puree ollenkaan… Eilen se kiipesi olkapäälleni istumaan ja puri minua äkkiä korvaan. Ei se kovasti purrut, mutta ihan odottamatta.

"Ei se tahdo purra", selitti hra Heinrich. "Sillä kun se on minua purrut, se katuu. Se häpee.

"Huomaa selvästi, että se häpee."

Poikien avustamana hra Heinrich oli saanut käsiinsä ison tammenoksan ja sijoittanut sen huoneeseensa, joka siten muuttui suuren linnunhäkin näköiseksi. "Tästä", sanoi hra Heinrich katsellen vakavana ja rikkiviisaana silmälasiensa läpi, "on Billy oleva sangen kiitollinen. Hän tulee luottamaan minuun yhä enemmän. Hänestä on tuntuva siltä kuin me asuisimme metsässä yhdessä."

Mrs Britling neuvotteli asiasta miehensä kanssa.

"Ei käy päinsä, että huone kannetaan täyteen puunoksia. Kaikenlaista pölyä ja törkyä seuraa mukana."

"Jos se häntä huvittaa", vastasi mr Britling.

"Mutta siitä on vaivaa palvelijoille."

"Ovatko he valittaneet."

"Ei."

"Asia järjestyy itsestään. Onhan se hauskaa, että hän ryhtyi semmoiseen…"

Ja nyt Billy oli kadonnut, ja hra Heinrich oli itkuun puhkeamassa,
Billy oli ollut epäkiitollinen. Lähtenyt sanaa sanomatta.

"Ne jättävät ikkunan auki", valitteli hän mr Direckille. "Monta kertaa olen pyytänyt, etteivät sitä tekisi. Eikä hän tietenkään ole ymmärtänyt. Hän on kiivennyt ulos pitkin murattia. Hänelle on voinut sattua mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä. Ei hän ole tottunut olemaan yksin ulkona. Hän on liian nuori.

"Jospa minä huutaisin — —"

Samassa hän oli kadonnut nurkan taakse ja kuului huutavan: "Biilii!
Biilii! Tule, niin saat mantelin! Mantelin, Biilii!"

"Minun pitänee lähteä auttamaan", sanoi mr Direck. "Sehän on oikea murhenäytelmä."

Kaikki muutkin olivat auttamassa. Puutarhuri ja hänen apulaisensakin lähtivät työstään ja tutkivat kaikkien mahdollisten puiden korkeimmatkin piilopaikat.

"Hän on liian nuori", sanoi hra Heinrich lähtiessään takaisin… Sitten hän kohta lisäsi: "Jos hän kuulisi minun ääneni, niin hän varmaan näyttäytyisi. Mutta hän ei näyttäydy."

Oli selvää, että hän pelkäsi pahinta…

Illallisen aikaan oli Billy ainoana keskusteluaiheena, ja osanottoa oli ilmassa. Väitettä, jonka mukaan hän ylipäänsä oli osoittanut verraten villiä! luonnetta, vastusti hra Heinrich, joka väitti jonkinlaisen äkillisyyden olleen Billyn ainoan vian ja kertoi juttuja, melkeinpä pyhiä legendoja, pikku olennon hellimmistä, jalommista ominaisuuksissa. "Kun minä ruokin sitä, se aina kiittää", sanoi hra Heinrich. "Se ei koskaan jätä kiittämättä." Sitten hänen ajatuksensa saivat synkempää väriä. "Kun kiersin luuvaa, niin pensaikosta tirkisteli kissa", sanoi hän. "Minä en pidä kissoista."

Mr Lawrence Carmine, joka oli tullut käymään talossa, muisti äkkiä "Mistelinoksan", jylhän, vanhan balladin, josta hän ilmehikkäästi lausueli pitkiä katkelmia. Siinä kerrotaan kauniista tytöstä, joka jouluna, piilosilla oltaessa, unohtui isoon arkkuun ja löydettiin vasta vuosien kuluttua kuivuneena hahmona. Se vaikutti mitä valtavimmin hra Heinrichin mielikuvitukseen. "Tutkikaamme nyt", sanoi hän, "talon kaikki laatikot, kaapit ja arkut. Pannaan niihin merkki sitä mukaa kun saadaan tutkituksi…"

Kun mr Britling sinä iltana meni makuulle sitä ennen juteltuaan kauan Carminen kanssa Brahma Samaj'sta ja intialaisen ajattelun nykyaikaisesta kehityksestä yleensä, ei oravaa ollut vielä löytynyt.

Etevä nykyaikainen ajattelijamme riisuutui hiljakseen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja meni sänkyyn. Yhä vielä syvästi mietiskellen Tagore'n jumalaa, hän tapansa mukaan pisti oikean kätensä tyynyn alle ja tapasi jotakin pehmeätä, lämmintä ja liikkuvaa. Vapisten hän ponnahti vuoteesta, sytytti kynttilän ja kohotti varovasti tyynyä.

Siellä oli kaivattu Billy, joka näytti pörhöiseltä ja kiukkuiselta.

Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen vilkkaan taistelun jälkeen Billy joutui vangiksi. Se pakisi vihaisesti ja puri mr Britlingiä kaksi kertaa. Sitten lähti mr Britling käytävään, kädessänsä äksy karvakäärö, ja haparoi pimeässä hra Heinrichin ovelle, Hän avasi sen hiljaa.

Peljästynyt valkea haamu nousi äkkiä istumaan sängyssään.

"Billy", sanoi mr Britling selitykseksi, laski saaliinsa lattialle ja sulki oven tahtomatta olla liikuttavan jälleennäkemisen todistajana.

3.

Päivä oli tuleva, jolloin mr Britling oli palautteleva mieleensä tuon aurinkoisen heinäkuun historiaa pienimpiä yksityiskohtia myöten, tuskin sitä enää todeksi uskoen ja yrittäen sommitella yhtenäistä tapahtumasarjaa Sarajevon murhasta aina siihen hetkeen, jolloin Eurooppa vihdoin syöksyi sodan pyörteisiin. Tavallansa oli sellainen sommittelu mahdoton; tavallansa taas oli kerrassaan hämmästyttävä, ettei koko maailma ollut huomannut lähestyvää vaaraa. Selvää oli, etteivät mainitut tosiasiat olleet missään välittömässä yhteydessä: Sarajevon murha oli kokonaisen kahden viikon ajan poissa yleisestä tietoisuudesta, sanomalehdet eivät puhuneet siitä mitään ja siitä lakattiin keskustelemasta. Sitten asia otettiin jälleen esiin ja sitä käytettiin sodan syynä. Saksa, joka oli varustautunut niin että koko maailma sai sitä peljätä, joka vihdoinkin oli väsynyt ankaraan vahdinpitoon, päätti hetken tulleen ja tempasi kuolleen arkkiherttuan haudastaan palvelemaan suunnatonta kunnianhimoansa.

Sotaisesta saksalaisesta patriootista saattoi hyvinkin näyttää siltä, että kaikki sen mahdolliset viholliset olivat sisällisten riitojen heikontamat, äärimmilleen hämmentyneet ja voimattomat. Brittein saaret näyttivät kulkevan auttamattomasti kohti kansalaissotaa. Uhkaukseen vastattiin uhkauksella, hurja mieletön kilpailu toisen hurjan mielettömän kanssa maailman ihailusta, kansalliset vapaaehtoiset asestautuivat ulsterilaisia vastaan. Kaikki edistyi melkeinpä mekaanisen täsmällisesti paraateista ja kokouksista kohtalokkaaseen aseiden salakuljetukseen ja ensimäiseen Dublinin kaduilla suoritettuun verenvuodatukseen asti. Tuo onneton kapina yllytti varmaan enemmän kuin mikään muu Saksaa pysymään valitsemallaan uralla. On varmaa, että Irlannin levottomuuksien aiheuttajat lopullisesti vaikuttivat Euroopan sodan syttymiseen. Itse Englannissa vallitsi kesällä lakkokuume. Liverpoolia ahdisti satamatyöläisten lakko, itäisen Englannin maatyöläiset olivat lakossa ja rakennusalalla oli uhkaamassa koko maan käsittävä työnsulku. Venäjän yhteiskunta näytti elävän vallankumouksellista murrosaikaa. Bakun ja Pietarin välisellä alueella ilmeni siellä täällä kaupungeissa kapinaliikkeitä ja heinäkuun 23:ntena — samana päivänä, jolloin Itävalta lähetti uhkavaatimuksensa — hyökkäsivät kasakat piikkilankaesteitä vastaan pääkaupungin kaduilla. Lontoon pörssissä vallitsi silmitön säikähdys ja sekamelska ulkomailta käsin tapahtuneen laajan ja salaperäisen arvopaperien myynnin johdosta. Ja Ranska, Ranska näytti olevan kykenemätön ajattelemaan mitään muuta kuin kaiken mielenkiinnon nieleviä tutkimuksia ja paljastuksia entisen pääministerin Caillaux'n rouvaa vastaan erään häväistysjutuistaan tunnetun sanomalehden toimittajan murhasta nostetussa jutussa. Se oli repäisevän alhainen juttu, täynnä lemmenseikkoja. Niin kirpaisevaa näytelmää katsellessaan Ranska ei tuntunut ehtivän ollenkaan kuuntelemaan monsieur Humbertia, armeijakomitean esittelijää, joka ilmoitti, että tykistöltä puuttui ampumavaroja, että jalkaväellä oli "kolmenkymmenen vuoden vanhat" kengät, eikä niitäkään riittämään asti…

Sellaiselta näytti maailma. Onko ihmeteltävää, että saksalainen arveli Saksan ylivallan julistamishetken tulleen? Päivää tai paria ennen Dublinin mellakkaa veti Sarajevon murhan jälleen maailmantapausten etualalle Itävallan Serbialle antama, äärimäisen ankara uhkavaatimus. Siitä hetkestä, jolloin uhkavaatimus lähetettiin ja siitä hetkestä, jolloin Dublinissa mellakoitiin, oli Euroopan tie selvä; palaaminen oli mahdoton. Viikon ajan tapahtui keskusteluja, jotka eivät olleet juuri muuta kuin vanhojen kaavojen toistelua. Itävalta ei voinut ottaa takaisin ehdottomia vaatimuksiansa tunnustamatta erehtyneensä ja joutuneensa tappiolle, Venäjä ei voinut häpeällisesti pettää Serbiaa, Saksa oli Itävallan tukena, Ranskaa sitoi Venäjään pitkäaikainen, keskinäiseksi avuksi solmittu liitto, ja Englannin oli mahdotonta nähdä Ranskan häviävän ja äänekkään, uhkaavan kilpailijan yhä voimistuvan. Mahdollista on, että Saksa otaksui Venäjän taipuvan, mahdollista myös, että se luotti Englannin epäröintiin, heikkouteen ja vaikeuksiin. Molemmat nämä mahdollisuudet tulivat otetuiksi lukuun, mutta etupäässä se luotti sotaan. Se luotti sotaan, ja koska mikään kansa maailmassa ei milloinkaan ollut niin joka suhteessa oivallisesti sotaan varustautunut, se luotti myöskin voittoon.

Sanomme: "Saksa." Puhumme kansakunnista ikäänkuin niillä olisi yhdet aivot ja aivoitukset. Mutta mr Britlingin maatessa valveilla ajatellen poikaansa, lady Frenshamia, murskautunutta automobiiliansa, mrs Harrowdeanin epämiellyttävää taipumusta loukkaavien kirjeiden kyhäämiseen, Jumalaa, pahuutta ja tuhansia pulmia, samaan aikaan lukemattomat muut aivot varmaan olivat yhtä ahkerassa puuhassa, olivatpa niiden omistajat makuulla vuoteissaan, istumassa työhuoneissaan, seisomassa vartiopaikoillaan, juttelemassa myöhäisenä iltahetkenä kahviloissa tai tupakkahuoneissa, kävelemässä sotalaivain kannella tai matkoilla maalla tai kaupungeissa, miettien Sarajevossa tehdyn rikoksen avaamia pelottavia mahdollisuuksia ja maailman suhtautumista näihin mahdollisuuksiin. Naisista ei tietysti monikaan huomannut mitä oli tapahtumassa, eikä ole aihetta otaksua, että yhdelläkään niistä miehistä, jotka päättivät singauttaa tuon armottoman uhkauksen ja siten suuntasivat maailman kulkemaan sotaa kohti, oli mielikuvitusta läheskään riittävästi voidakseen tajuta tekonsa merkitystä. Olemme tirkistelleet tunnin verran mr Britlingin aivoissa kiehuvaan pataan, havainneet sen mutkikkaan koneiston, sen epäjohdonmukaisuudet, sen epäloogilliset siirrynnät. Se oli pelkkä esimerkki. Melkein kaikissa niissä harvoissa valituissa aivoissa, jotka vaikuttivat tähän maailman kohtalojen verrattoman tärkeään ratkaisemiseen, tuntui persoonallisten vaikutinten, naurettavien, mitättömien virikkeiden ja harhamietteiden osuus. Joku heistä päätti sanoa näin siitä syystä, että jos olisi sanonut toisin, niin olisi tullut kieltäneeksi, mitä oli kirjoittanut tai sanonut muutamia päiviä aikaisemmin; joku toinen valitsi mielipiteensä ottamalla huomioon, miten voisi parhaiten saattaa pulaan kilpailijansa. Olisi omituista saada silmätä kahden sellaisen olennon kuin Saksan keisarin ja hänen vanhimman poikansa tajunnantiloja sinä aikana, jolloin Europa hoiperteli päin kohtaloansa läpi heinäkuun pitkien päivien ja lämpöisten, painostavain öiden. Nyt oli tullut tilaisuus, johon he suuren osan elinajastaan olivat vaateliaasti valmistautuneet, tilaisuus, jota sopi käyttää tai olla käyttämättä. Nyt oli tullut tilaisuus, joka saattoi asettaa heidät ainiaaksi historian näyttämön etualalle — tuon reklaamikeisarin rampoine käsivarsineen ja hänen keskinkertaisen, viekkaan ja kevytmielisen poikansa. Ei voi olla otaksumatta, että he uneksivat yli maailman kuuluvaa kunniaa, riemusaattoja, maailmanvaltaistuinta, jonka vierellä Caesarin maine kalpenisi, jumalten vertaiseksi kohoamista, Divus Caesarin näyttelemistä jo elinpäivinään. Epäilemättä he luonnollisesti taipumuksesta kuvittelivat tekojensa katselijoita, ja nuori mies, joka lopultakin oli varsin kehnoilla kyvyillä varustettu nuori mies, varmaankin kuvitteli joitakin naispuolisia katselijoita, joitakin nöyryytettyjä ja ällistyneitä ystäviä, ja ajatteli vaatteita, joihin pukeutuisi ja eleitä, joita tekisi. Englantilaiset serkut olivat tälle kaiken ihanuuden perijälle antaneet haukkumanimen "Valkoinen kaniini". Hän oli sotapuolueen tukipylväs Saksan hovissa. Tämä auttanee jälkeentulevia oikein arvioimaan vuoden 1914 tapahtumia. Ja voitonvarmat saksalaiset kenraalit, amiraalit ja strateegit vaivalloisesti rakennettuine ja täydellisine suunnitelmineen hautoivat epäilemättä itsekukin ahkerissa aivoissaan henkilökohtaista menestystään koskevia ennakkounelmia ja haaveilivat, miten ihmisten oli tahtoen tai tahtomattaan heitä ihailtava. Tähän luokkaan kuuluvat ihmisethän lukevat mielellään historiaa ja muistelmateoksia, ja varmaan he sepittelevät pieniä ylisteleviä kuvauksia siitä osasta, jota toivoivat saavansa esittää alkavassa näytelmässä, keksivät sieviä puolusteluja ja mielenkiintoisia asiakirjoja. Muutamat heistä kenties aavistelivat vaikeuksia, mutta harvat tulivat ajatelleeksi epäonnistumisen mahdollisuutta. Kaikille näille aivoille asia esiintyi valinnanalaisena; he voivat synnyttää sodan tai estää sen. He valitsivat sodan.

On epäiltävää, näkikö kukaan Saksan ja Itävallan johtavan älystön ulkopuolella oleva asioita niin yksinkertaisen selvinä. Saksalla oli aloitteenteko hallussaan. Venäläisillä, ranskalaisilla ja englantilaisilla aivoilla, niillä harvoilla, jotka pääsivät tarkastamaan asioita välittömästi, oli edessään melkoista monimutkaisempia ongelmia ja verrattomasti epävarmempia tekijöitä lukuunotettavina. Mr Britling piti Buckingham-palatsin pyöreän pöydän ympärille kokoontunutta konferenssia vihollisuuksien alkuun asti jatkuvien erimielisyyden ja epäröimisen tyypillisenä eduskuvana. Sir Edward Carsonin korkealentoinen väkivaltaisuus oli mr Britlingistä erittäin vastenmielinen, ja kun hän myöhemmin mietti tämän ajan tapauksia, kuvaili hän mieleensä tuon tumman hahmon riippuvine alahuulineen istumassa neuvospöydässä jäykkänä ja jääräpäisenä, taipumattomana yhä vieläkin, vaikka kuningas oli vast'ikään lähtenyt huoneesta pidettyään pienen puheen, joka oli täynnä välittömästi uhkaavaa vaaraa koskevia vihjailuja…

Mr Britling ei tuntenut mitään armahdusta itsepintaisen omahyväisyyden aiheuttavaa petosta ja väärän suunnan vääjäämätöntä seuraamista kohtaan. Hänen oman luonnonlaatunsa heikkoudet olivat aivan toisenlaiset. Hän oli aina valmis vaihtamaan raidetta; hän oli aina altis vakuuttavien syiden vaikutukselle luottaen siihen, että luonteen pohjimmaiset juonteet estäisivät häntä joutumasta perinpohjaiseen epäjohdonmukaisuuteen. Noina päivinä hän vihasi Carsonia niinkuin skotlantilainen terrieri saattaa vihata verikoiraa, olentona, joka on väkevämpi ja suurenmoisempi, mutta samalla auttamattomasti, äärettömästi vähäisemmällä älyllä varustettu.

4.

Niin valmistelihe suursodan ankara katastrofi, jonka toistaiseksi vain muutamat sadat aivot selvästi tajusivat, valmistelihe välinpitämättömän maailman velton, hajanaisen ja sekasortoisen näytelmän takana niinkuin syyskuun sateet keräytyvät elokuun auringonpaisteen ja raukeuden aikana, ja toisessa ilmiössä oli tuskin enempää inhimillistä, määräperäisyyttä kuin toisessakaan. Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan kansainvälinen tilanne ei merkinnyt juuri muuta kuin sanomalehtien palstan täytettä eikä ollut sen tärkeämpää kuin Etelä-Afrikan rauhattomuudet tai ristiriidan mahdollisuus Turkin ja Kreikan välillä. Englantilaisten mieliä kiinnitti viimeisinä rauhan kuukausina todellisuudessa vain nyrkkeily ja kehän rahamarkkinat. Etevä nuori ranskalainen, Carpentier, joka oli voittanut Bombardier Wellsin tuli jälleen Englantiin voittaakseen Gunboat Smithin ja onnistui sen tekemään Ranskan ja koko latinalaismaailman rajattomaksi iloksi anglosaksisen maailman ylevämielisesti ottaessa suosionosoituksiin osaa. Englantilaiset veivät amerikkalaisilta voiton polopelissä, madame Caillaux'n juttu täytti sanomalehdet vilkkailla kertomuksilla ja pirteillä kuvilla, Grigori Rasputinia iskettiin tikarilla ja tämän johdosta kertoeltiin paljon ja hauskaa Venäjän hovista, ja Ulvi, italialainen petkuttaja, joka väitti saavansa miinoja räjähtämään "ultrapunaisten" säteiden avulla, joutui paljastetuksi ja pakeni sangen huvittavasti erään naisen keralla. Woolwich-arsenaalissa pysähtyivät kaikki työt muutamiksi päiviksi, koska eräs mr Entwhistle, joka kieltäytyi sijoittamasta jotakin konetta ei-unionistien rakentamalle betonialustalle, epäkohteliaasti erotettiin, ja Irlannin selkkaus edistyi hitaasti ja tuhoatuottavasti. Ihmiset jakoivat tarkkaavaisuutensa näiden eri ilmiöiden kesken ja hoitivat muuten omia asioitaan.

Dower Housessakin hoidettiin omia asioita. Mr Direckin käsivarsi parantui nopeasti. Cecily Corner ja hän keskustelivat elämänsä päämääristä, utopioista ja mr Britlingin kirjoista, ja mr Direck tilasi lontoolaisesta kirjakaupasta Baedekerin matkaoppaat Hollantia, Belgiaa, Etelä-Saksaa ja Italiaa varten. Hra Heinrich lähetti jonkun aikaa epäröityään ilmoituskaavakkeensa ja ennakkomaksunsa Boulognen esperantokongressiin, ja Billy salli itseään silitettävän kolmasti, mutta puri yhä varsin voimakkaasti ja vikkelästi. Ja Hughin, mr Britlingin vanhimman pojan vaikeudet osoittautuivat sangen vähässä määrin kohtalokkaiksi ja selvisivät suuremmitta vaikeuksitta.

5.

Kun Hugh oli saanut asiansa järjestykseen ja palannut Lontooseen, taipui mr Britling ajattelemaan, että pelokkaat aavistelut ovat syntiä elämän oikeamielisyyttä ja puolueettomuutta vastaan.

Mikään muu ei voinut herättää eloon mr Britlingin onnetonta taipumusta synkkiin aavisteluihin siinä määrin kuin Hugh. Hugh oli hänen sydäntään ja hermojaan lähempänä kuin yksikään muu olento. Viimeksi kuluneina vuosina eri suuntiin tekemiensä tunteenomaisten harhailujen aikana mr Britling oli tullut sen tajuamaan. Ja kaikki mitä mr Britling tajusi, hän lausui myöskin julki. Tämä hellyys, joka ilman minkäänlaista ponnistusta muodostui verrattomasti syvemmäksi kuin yksikään hänen retkeilyjensä aikana syntynyt hienonhieno tai intohimoinen tunne, antoi mr Britlingille aihetta sen teorian kehittelemiseen, jonka hän jo oli mr Direckille esittänyt, nimittäin että me ainoastaan lastemme kautta pääsemme epäitsekkääseen rakkauteen, todelliseen rakkauteen. Mutta tämä ei selittänyt, miksi häntä Hughiin yhdisti paljoa läheisempi tunteenomainen side kuin Hughin hupaisiin pieniin velipuoliin. Siinä oli tosiasia, jonka lähempää tutkimista mr Britling sangen uutterasti vältteli…

Mr Britling oli luultavasti paljoa rehellisempi ja tarkkanäköisempi arvostellessaan itseänsä ja olevaisuutta kuin useimmat älykkäät ihmiset, ja kuitenkin oli hänen suhteessaan vaimoonsa, ympäristöönsä, maahansa, Jumalaansa ja luonnonjärjestykseen paljonkin sellaisia seikkoja, joille hän valppaan pontevasti käänsi selkänsä. Mutta kovin päättäväisesti käännetty selkä saattaa olla yhtä merkitsevä kuin ojennettu sormi, ja tällä takaperoisella tavalla ja asiaa selvään ilmi lausumattakin mr Britling tiesi rakastavansa poikaansa siitä syystä, että oli häneen tuhlannut eniten toiveitaan ja kuvitelmiaan, siitä syystä, että ainoastaan hänessä jatkui Maryn ja hänen onnellinen yhteiselämä, joka silloin oli ollut pelkkää lemmen myrskyä ja nyt muistelossa oli niin kaunis; se oli vallinnut mr Britlingin koko sydäntä. Poika oli ollut nuorten vanhempain ilo ja ylpeys; he eivät voineet käsittää, että milloinkaan oli ollut niin hienoa ja suloista pikku olentoa, ja heidän kuvittelunsa ja harrastuksensa kiintyi suuressa määrin hänen pienoisen persoonallisuutensa yksityiskohtaiseen tutkimiseen ja hänen tulevaisten vaiheittensa ennustamiseen. Mr Britlingin mielessä rehoitti mitä ihmeellisimpiä hänen kasvatustaan koskevia suunnitelmia. Tämä henkinen askartelu epäilemättä lisäsi mr Britlingin erikoista kiintymystä suuressa määrin, ja vieläkin hellempiä ja hienompia vaikutteita oli olemassa, sillä poika muistutti Maryä monessa suhteessa. Mutta oli muitakin tosiasioita, jotka mr Britling sitäkin ilmeisemmin jätti huomiotta. Edithiä ja mr Britlingiä erottavan juovan vähittäiseen laajenemiseen vaikutti kaikessa hiljaisuudessa Edithin kylmä suhtautuminen poikapuoleensa. Hän oli aina ystävällinen tuolle pörhöiselle, pienelle uneksijalle, Edith hoiti häntä erittäin hyvin ja piti hänestä — on vaikea ymmärtää mitä mr Britling olisi voinut vaatia lisäksi — mutta päivän selvää oli, ettei hän olisi tahtonut itselleen sellaista lasta. Oli kerrassaan kohtuutonta ja aivan luonnollista, että mr Britling katsoi Hughin siten kärsivän vääryyttä.

Edithin koti oli varakkaampi kuin Maryn. Hän toi omia rahoja pesään. Hänen kasvatusjärjestelmänsä oli paljoa tehokkaampi kuin Maryn vaistomainen toimintatapa. Hugh oli ollut kuolemaisillaan ensimäisenä ikävuotenaan, ja eräänä kesänä oli joku kulkutauti häntä hipaissut. Tuo oli levottomuuden siteellä kiinnittänyt hänet isän sydämeen, Edithin lastenkammarin läheisyyteen ei mikään tartunta ollut päässyt. Hughin mr Britling oli nähnyt pienenä, surkuteltavana ja kasvoiltaan viheriänä, kun hänet oli täytynyt nukuttaa jotakin vähäistä rauhasleikkausta varten. Nuoremmat lapset eivät olleet milloinkaan herättäneet mr Britlingin sydämessä sellaista sääliä; he eivät olleet niin arkanahkaisia kuin heidän vanhempi veljensä, tomu ja taudinsiemenet eivät heihin niin helposti pystyneet. Kaikista näistä seikoista kehittyi epämääräinen käsitys, että Hughille oli myönnettävä erikoisasema. Kateutta ja epäilyä piilee kaikissa inhimillisissä sukulaisuussuhteissa. Me elämme elämäämme väittäen kivenkovaan, ettei niin ole laita ja edellyttäen todelliseksi sen jalomielisyyden, johon pyrimme. Mutta niissä perheissä, joissa on lapsipuolia, eivät kateus ja epäily esiinny ainoastaan piilevinä, vaan puhkeavat alinomaa ilmoille.

Mr Britling arveli Hughin olevan aivan erikoisen, harvinaisen onnistuneen olennon, ja hänen mielestään oli poikaa vaalittava aivan erikoisen huolellisesti, koska hän oli rakenteeltaan heikko — ominaisuus, joka mr Britlingin mielestä itse asiassa oli käsitettävä eduksi. Poika oli vilkas, nopea kuulemaan, nopea liikkumaan, erittäin täsmällinen ja huoleton samalla kertaa, alkoi puhua harvinaisen aikaisin ja rupesi varhaisella iällä sommittelemaan piirustuksia, jotka olivat auttamattoman huolimattomia ja merkillisen sattuvia. Tästä luonnonlaadusta johtui aina itsestään, että hän oli toisinaan kömpelö ja usein rähjäinen, saattoi siinä määrin vaipua ajatuksiinsa että oli epäkohtelias ympäristölleen ja sairastui jokaiseen liikkeellä olevaan tautiin. Mrs Britlingin ääretön kritiikki ja varsin somain, mutta lahjattomampain perheen nuorempain vesojen muodostama vastakohta piti mr Britlingissä yllä alinomaista toivoa, että Hugh osoittaisi etevyytensä eittämättömällä tavalla. Seuraukset eivät olleet aina onnekkaita: syntyi paljon keskinäistä hankausta, joskaan ei niin paljoa, ettei Hugh olisi voinut puolestaan yhä enemmän kiintyä isäänsä. Poika tiesi ja tunsi, että isä oli hänen isänsä aivan yhtä varmasti kuin hän tunsi, ettei mrs Britling ollut hänen äitinsä. Isälle hän uskoi menestyksensä, isäänsä hän turvasi.

Mutta mieluummin hän uskoi isälle menestyksiänsä kuin huoliansa. Omasta puolestaan hän oli taipuvainen katselemaan epäonnistumista humoristiselta puolelta, mutta kun oli kysymyksessä "isänylpeyttä kohtaava ankara isku", ei humoristinen käsittely voinut tulla kysymykseen…

Se vaikeus, jota hän nyt oli isältänsä salannut, koski nuorison vakavinta ongelmaa: elämänuran valintaa. Se ei ollut missään yhteydessä niiden eroottisten häiriöiden kanssa, joita hänen isänsä oli peljännyt. Jos jotakin sentapaista ehkä liikkuikin Hughin hymyilevän tai mietteliään pinnan alla, ei se vielä ollut puhjennut näkyviin selvinä ilmauksina. Mutta häntä vaivasivat kovin hänen oman älyllisen kokoomuksensa ristiriitaiset virtaukset. Kahdenlaiset harrastukset kiistelivät vallasta hänen mielessään; toisten esineenä oli — monesta lukijasta tämä tuntunee kuivalta harrastettavalta, mutta Hughiin se vaikutti kimaltelevan kiehtovasti — kristallografia ja molekulaarifysiikka, toiset kohdistuivat karrikatyyritaiteeseen. Molemmat taipumukset perustuivat epäilemättä hänen tavattoman herkkään muototajuunsa. Koulupoikana hän oli iloisesti harjoitellut kumpaakin, mutta nyt oli käsissä aika, jolloin täytyi erikoistua, ja valitseminen — tieteen tai taiteen — aiheutti suurta epäröintiä. Tieteellistä opintopuuskaa seurasi väsymyskausi, jolloin elämä tuntui kerrassaan tyhjänpäiväiseltä, pelkältä ilveeltä, jota sopi kuvata erittäin hirvittävästi. Jonkun ajan antauduttuaan pilapiirustukseen hänen ajatuksensa palasi valoon ja kristalleihin kuten katuva Magdaleena kirkkoonsa. Koulusta päästyään hän ei ollut halunnut Cambridgeen, vaan lähti Lontoon yliopistoon työskennelläkseen etevän ja innostavan professori Cardinalin johdolla. Mutta samaan aikaan oli Cardinal päättänyt muuttaa Cambridgeen, ja Hugh oli tuskin saanut työnsä alulle Lontoossa, kun Cardinalin seuraajaksi tuli ikävä, turhanaikainen ja lamaava Pelkingham, jonka koskettaessa kristallit muuttuivat ikäänkuin vanukkaiksi, läpikuultoisuus katosi maailmasta ja X-säteet kutistuivat ja kuolivat. Ja Hugh rappeutui heti pilkkaajaksi ja leikinlaskijaksi, joka halusi hyljätä tieteen taiteen vuoksi.

Hän oli hyljännyt tieteen taiteen vuoksi vakavasti neuvoteltuaan asiasta isänsä kanssa. Mutta nyt häntä näkyi jälleen painavan huoli, sillä hän katui ja halusi lähteä Cardinalin luo Cambridgeen ja jatkaa tieteellisiä opintojansa, vaikka vuosi olikin mennyt hukkaan. Hän tunsi tämän olevan alentavaa horjuvaisuutta, tiesi siitä johtuvan melkoisia menoja ja siksi häneltä kuluikin kaksi viikkoa ennenkuin voi ottaa asian puheeksi.

"Siinäkö kaikki!" huudahti mr Britling tuntien ääretöntä huojennusta.

"Isä kulta, ethän toki ole luullut minun tehneen velkoja tai väärentäneen vekseleitä?"

"Minä ajattelin, että olit kukaties tehnyt naimaliiton jonkin laulajatytön kanssa tai jotakin sentapaista", vastasi mr Britling.

"Ja ostanut vähittäismaksuilla ison, kermanvärisen automobiilin, jonka hän olisi ajanut rikki. Ei, sellaista sattuu vasta myöhemmällä iällä… Minä ilmoittaudun vain jonkun cambridgelaisen tupakkamyymälän kaunottaren uskolliseksi ihailijaksi — ja jatkan opintojani vuoden tai pari…"

6.

Vaikka mr Britlingin ei tarvinnut enää olla huolissaan poikansa suhteen, oli hänen mielensä kuitenkin omituisen levoton koko heinäkuun ajan. Hänestä tuntui, ettei maailma ollut oikealla tolalla, ja tätä tunnettaan hän yritti poistaa erilaisten huvittelujen avulla. Hienompi, salatajuinen erittely vei kenties tuloksiin, joita hänen tietoinen minänsä ei tahtonut hyväksyä. Ja kun hän ajoi polkupyörällä mrs Harrowdeanin luo saadakseen imartelua, huvia ja yleistä mielihyvää, niin toivioretken esine ei laisinkaan innokkaasti varmentanut kaikkea, mitä hän halusi uskoa itsestään ja maailmasta, kuten oli ollut laita heidän romanttisen ystävyytensä aikaisemmilla asteilla. Mrs Harrowdean oli yhä vihamielinen Edithiä kohtaan; hän näytti päättäneen tehdä tilanteen sietämättömäksi. Ja kuitenkin oli joitakin hetkiä, jolloin entinen läheinen suhde vallitsi.

He kävelivät hänen tulopäivänsä iltapuolella naurettavan pienen puiston läpi huvimajaan, josta avautui näköala, ja keskustelivat Irlannin Kysymystä koskevasta lentokirjasesta, joka nyt oli valmistumaisillaan.

"Tietysti", sanoi mrs Harrowdean, "tietysti siitä tulee mainio lentokirjanen".

Hänen äänessään oli empimistä, joka sai mr Britlingin odottamaan jatkoa.

"Mutta minun luullakseni kaikenlaiset kirjailijat voisivat julkaista Irlantia koskevan lentokirjasen. Sitävastoin ei kukaan muu kuin sinä voisi kirjoittaa 'Hiljaisia tienoita'. Voi, miksi sinä et valmista tuota suurenmoista ihanaa teosta ja jätä koko tätä todellisuuden ja sanomalehtien maailmaa, kaikkea tätä raakaa, alhaista, kaikkea riitaa ja jaarittelua muitten asiaksi. Sinulla on hallussasi taikavoima, sinä voisit olla runoilija, voisit pelastaa meidät rumasta olevaisesta kauneuden maahan — ja kuitenkin tyydyt olemaan arvostelijana ja riitapukarina. Se johtuu sinun ympäristöstäsi. Inhottavista käytännöllisistä harrastuksistasi. Siitä käytännöllisyydestä, joka on aina sinun vaiheellasi. Sinun ei pitäisi koskaan nähdä sanomalehteä. Yhdenkään amerikkalaisen ei pitäisi päästä lähemmäksi kuin kymmenen peninkulman päähän sinusta. Sinun pitäisi juoda maitoa maljoista liljaisissa laaksoissa."

Mr Britling, joka tavallaan piti tuollaisesta puheesta, mutta kuitenkin sen kestäessä tunsi itsensä naurettavan paisutetuksi, jopa typeräksikin, vastaili heikosti ja vaatimattomasti.

"Minä luin Nation'issa äskettäin julkaisemasi kirjeen", sanoi mrs Harrowdean. "Miksi antaudut väittelyihin. Minun teki mieleni lähteä päätä pahkaa Nation'iin, saada sinut käsiini, pyyhkiä pois kiukkusi ja viedä sinut kokonaan pois — johonkin rauhaisaan, kauniiseen paikkaan."

"Mutta sellaisille henkilöillehän täytyy vastata", sanoi mr
Britling vieriskellen eteenpäin rouvan rinnalla ikäänkuin täysikuu
Venuksen vierellä ja aivan vilpittömästi ja huomaamattaan käyttäen
keskustelutoverinsa äänilajia.

Mrs Harrowdean lausui muistista muutamia "Hiljaisten tienoiden" rivejä. Hän valoi ääneensä kerrassaan ihmeellistä tunnetta. Hän sai sanat hehkumaan. Ja hän oli nähnyt käsikirjoituksen yhden ainoan kerran…

Oliko hän tosiaankin hautaamassa ihmeellistä kykyänsä arkitointen pölyyn? Kun he vihdoin palasivat huvimajasta päivälliselle lämpöisessä ehtoovalaistuksessa, oli hän varmasti luvannut ryhtyä "Hiljaisiin tienoihin" ja valmistaa teoksen… Ja harkita Irlantia koskevaa lentokirjastaan ennenkuin laskisi sen julkisuuteen…

Pyecrafts oli kuin kristallilipas, kappale hienompaa maata kaukana maailman suurista maanteistä…

Kaikesta huolimatta tuo kaikkien riitojen enkelimäinen vastustaja jo seuraavana päivänä puhkesi mitä kauhistuttavimmalla tavalla soimaamaan Edithiä, ja mr Britlingin täytyi sanoa hänelle selvemmin kuin ennen, ettei hän voinut sellaista sallia. Hän ei halunnut kuulla Edithiä häväistävän. Hän ei sietänyt, että Edith kuvailtiin halpamaiseksi. Siitä syntyi heidän välilleen ankaraa ikävyyttä, kyyneliä ja Oliveriin viittailua…

Mr Britling huomasi olevansa kykenemätön jatkamaan "Hiljaisten tienoiden" enempää kuin lentokirjasenakaan kirjoittamista ja oli varsin onneton…

Myöhemmin mrs Harrowdean osoitti erittäin liikuttavaa katumusta ja sanoi nielevänsä tuhat Edithiä, kunhan mr Britling vain häntä rakastaisi. Mr Britling jätti huomioonottamatta "Edithin nielemiseen" sisältyvän epäkunnioituksen, he tekivät sulan sovinnon, puhuivat korkealentoisesti, ja illalla mr Britling jatkoi onnellisesti "Hiljaisia tienoita" keksien puoli tusinaa ihmeen kaunista riviä. Seuraavana päivänä hän palasi kotiin, jossa häntä odottivat mr Direck, melkoiset kirjekasat ja Irlantia koskevan lentokirjasen valmistaminen.

Hän tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut itseään niin rauhattomaksi omassa kodissaan. Hän ei voinut ymmärtää, mikä oli syynä. Kaikki hänen ympärillään oli ihan ennallaan ja kuitenkin herätti kaikki tyytymättömyyttä ja tuntui epävarmemmalta kuin koskaan ennen. Häntä ikävystytti Irlantia koskevan riidan mahtipontinen jatkaminen; häntä hermostutti Balkanilla kytevä sodanuhka, samoin suffragetit ja joukko tarkoituksettomia pikkulakkoja sekä kaikissa näissä riidoissa ja turhanpäiväisyyksissä ilmenevä yleisen suunnitelman puute… Dower Housessa hän joutui mitä epämieluisimpien ajatusten valtaan. Muun muassa hän epäili "Hiljaisissa tienoissa" jäljitelleensä, tietäen tai tietämättään, Henry Jamesia…

Heinäkuun kahdentenakymmenentenä ensimäisenä Gladys tuli takaisin korjattuna ja yhtä hienona kuin konsanaan ennen onnettomuutta. Seuraavana päivänä mr Britling ajoi hyvin varovasti Pyecraftsiin toivoen voivansa hillitä levottomuuttaan teeskentelemällä suurta intohimoa ja kuuntelemalla ylistyksiä, joita tuli "Hiljaisten tienoiden" osaksi, tuon ihanan taideteoksen, joka oli niin perin puhdas kaikesta todellisuuden tahrasta — ja kovaksi onneksi oli mrs Harrowdean hänen saapuessaan huonolla tuulella. Mr Britling oli ollut poissa hänen luotaan kymmenen päivää — kokonaista kymmenen päivää. Edith oli tietenkin juonillaan häntä pidättänyt. Sitä hän ei ollut tehnyt. Eikö ollut? Kuinka hän saattoi olla niin yksinkertainen, että meni sellaista väittämään? Tämä oli myrskyisen ehtoopuolen alkusoittoa.

Mrs Harrowdeanin harmin syynä oli, että hän tuhlasi elämänsä, että hän tuhlasi hyvän, kärsivällisen, kelpo Oliverin elämän, että hän ystävyytensä vuoksi joutui mitä ilkeimpien syytösten esineeksi, että mr Britling kohteli häntä välinpitämättömästi, tuli milloin hyväksi näki, pysyi sydämettömästi poissa eikä koskaan tullut ajatelleeksi, että hän tarvitsi pikku huvituksia, pikku huomaavaisuuksia, pikku lahjoja. Luultiinko hänen voivan ryhtyä vaatimattomiin töihinsä, olivatpa ne nyt millaisia! tahansa, laiminlyötynä ja yksinäisenä? Oli muistettava, että naiset ovat pieniä, herkkiä olentoja, jotka kaipaavat onnea ja joiden onnea on pidettävä yllä. Eihän Oliver tosin ollut älykäs eikä viehättävä, mutta kömpelöllä tavallaan hän sittenkin ymmärsi ja yritti suorittaa velvollisuuksiansa…

Lähes pari tuntia kuunneltuaan tällaisia valitusvirsiä mr Britling nousi kapinaan. Hän kohotti äänensä, valoi siihen loukkaantuneisuutta ja murhetta ja selitti tulleensa Pyecraftsiin pelkkäin hellien ja lemmekkäiden aatosten vallassa, huomautti viipymisen johtuneen siitä, ettei Gladys ollut ehtinyt aikaisemmin kotiin korjausretkeltä, mainitsi ottaneensa mukaansa "Hiljaisten tienoiden" käsikirjoituksen viimeistelläkseen ja päättääkseen sen täällä, kertoi "päivä päivältä" ikävöineensä rakkaan, vanhan huvimajan ilmapiiriin, jossa oli uskonut työn sujuvan vanhan, rakkaan meren välkkyessä näköpiirin rajoilla, ja totesi sen nyt olevan mahdotonta, sanoi mrs Harrowdeanin tehneen sen mahdottomaksi ja väitti hänen kohta tekevän kaikki mahdottomaksi.

Kun mr Britling oli laukaissut väitteensä ilmoille ja itsekin ihmetellyt purkautumaan päässeen katkeruutensa nopeata nousua, hän vaikeni äkkiä, teki käsillään epätoivoisen eleen ja lähti ikäänkuin äkkinäisen mielijohteen ajamana ulos huoneesta ja koko talosta odottavan Gladysin luo. Hän nousi vaunuun, pani koneen käyntiin ja — ankaran mielenliikutuksensa vuoksi hetkisen välityksiä vaihdeltuaan — kääntyi menemään, kääntyessään murskaten kulman eräästä pienestä kukkalavasta, jossa kasvoi jalopeurankitoja. Vihaisen vääjäämättömästi hän ajoi takaisin kotiinsa sanomalehtien, kirjeiden ja harmien luo kokemaan sitä maailman onttouden ja tarkoituksettomuuden synnyttämää nakertavaa ja käsittämätöntä tunnetta, johon hän oli toivonut saavansa mrs Harrowdeanilta lievikettä. Ja mitä kauemmaksi mrs Harrowdeanista hän ehti, sitä jörömmin ja kohtuuttomammin hän tunsi käyttäytyneensä.

Mutta eteenpäin hän meni, sillä hän ei ymmärtänyt, miten takaisinkaan sopisi lähteä.

7.

Mr Direckin nyrjähtynyt ranne parani hänen omasta mielestään liiankin nopeasti. Alusta pitäen hän oli vakuuttanut voivansa pitää sitä siteessä ja siitä huolimatta lähteä matkalle ja selviytyä omin neuvoin hotelleissa. Matching's Easyssä hän sanoi oleilevansa vain siitä syystä, että siellä-olo häntä miellytti, että hän nautti mrs Britlingin ystävällisyydestä ja mr Britlingin seurasta. Mutta itse asiassa hän nautti minkä ennätti miss Cecily Cornerin raikkaudesta ja ystävällisyydestä, ja mr Britling oli enemmän kuin kolmanneksen ajasta kokonaan kotoa poissa.

Lienee jo itsestään selvää, että mr Direck oli eurooppalaista teeskentelemättömämpi ja suorasukaisempi mies ja että hänen puoleltaan neitoseen kohdistuvat aikeet olivat niin selvät, suorat ja läpeensä rehelliset kuin sellaiset aikeet suinkin voivat olla. Huomattavimmin kuin muissa maissa vallitsee Amerikassa ritarillisuuskäsite, jonka mukaan naisen on näissä asioissa annettava ääni; miehen on siihen soveltauduttava, oltava suojaava, huomaavainen ja älykäs. Naisen tulee olla oikullinen ja viehättävä, kunnes mies hänet vangitsee, rakentaa; hänelle oivallisen pesän, tarjoaa hänelle hämmästyttävän runsaat taskurahat ja pitää muuten huolen omista asioistaan. Näillä edellytyksillä mr Direck ryhtyi tehtäväänsä. Mutta aivan pian ilmeni, ettei Cecily hyväksynyt hänen edellytyksiänsä. Hän joutui hämilleen saadessaan suklaata ja kukkia, joita mr Direck tuotti häntä varten Lontoosta — Britlingin pojat osasivat antaa lahjoille paljoa suuremman arvon — hän ei tahtonut sallia mr Direckin järjestävän hänen tähtensä pieniä, kalliita huviretkiä, kieltäytyi hyväksymästä lausuttuja kohteliaisuuksia ja uhkasi lopettavansa luonakäynnit, ellei hän herkeäisi. Hän ei tyytynyt ottamaan selkoa vain mr Direckin yleisestä elämänkäsityksestä, vaan teki mitä suorasukaisimpia hänen toimintaansa ja harrastuksiansa koskevia kysymyksiä. Mr Direckin pääasiallisimpana toimintana oli kyvykkään asianajajan onnellisena perijänä oleminen, ja Cecilyn ristikuulustelun valossa näyttivät hänen harrastuksensa mitättömiltä ja jossakin määrin löyhiltä — ominaisuuksia, joita hän siihen asti ei ollut milloinkaan pitänyt minään puutoksina. Niinpä hänen täytyi toivoa voivansa tulevaisuudessa, oikealta taholta tulevan innostuksen avulla, ryhtyä viettämään toimekkaampaa ja hyödyllisempää elämää.

"Amerikassa", selitti hän, "meistä tuntuu, että me pikemmin taivumme tekemään liian paljon kuin liian vähän ja että joutilaan luokan tehtävänä on kehittää hienostumista ja laajempaa elämänkatsomusta".

"Mutta joutilas luokka ei merkitse sellaista luokkaa, joka ei tee mitään", sanoi Cecily. "Se merkitsee vain luokkaa, joka ei reuhdo rahanansiossa."

"Te olette liian ankara minua kohtaan", sanoi mr Direck hymyillen hiljaista hymyänsä.

Saadakseen Cecilyn puolustusasentoon hän kysyi, mitä hänen asemassaan olevan miehen oikeastaan pitäisi tehdä.

"Jotakin", vastasi Cecily, ja tätä epämääräistä vaatielmaa laajemmin selvitellessään he joutuivat koskettelemaan useitakin asioita. Cecily, mainitsi olevansa sosialisti, ja mr Direckissä oli vielä vanhanaikaisen amerikkalaisen ennakkoluulon vivahdusta tuota sanaa kohtaan. Sosialisti sai hänet ajattelemaan anarkisteja ja rangaistusvankeja. Selvää oli myöskin, että Cecily tunsi perinpohjin mr Britlingin kirjoitelmat ja teokset. Hänen mielestään jokaisen ihmisen, naisten samoinkuin miestenkin, tuli suunnitella työnsä siten, että ihmiskunta kokonaisuudessaan siitä hyötyisi. ("Olenhan minä sentään sihteerinä massachusettsilaisessa nykyaikaisen ajattelun seurassa", huomautti mr Direck.) Hän halusi itsekin tehdä jotakin — juuri siitä syystä, ettei hän ollut selvillä tehtävänsä laadusta, hän luki niin paljon ja ahmimalla. Hän halusi antautua johonkin. Syvällä mr Direckin sisimmässä eli vakaumus, että Cecilyn oikeana tehtävänä oli rakastaa, rakastaa myrskyisesti ja itsekkäästi, nauttia joka hiven omaa ihastuttavaa itseänsä ja omaa elontäyteläisyyttänsä — niin kauan kuin se hänellä oli. Keskustelussa ei tämä vakaumus kuitenkaan päässyt ilmenemään sen selvemmin kuin että mr Direck mainitsi ihmisen velvollisuuden olevan kehittää omaa persoonallisuuttansa. Tässä kohden Cecily ilmaisi tarmokkaasti eriävän mielipiteensä.

"Sitäpä mr Britling juuri sanoo teistä, 'Amerikkalaisissa vaikutelmissaan'", virkkoi hän. "Hän sanoo, että Amerikassa pannaan aivan liiaksi painoa persoonallisuuden kehittämiseen, että mitä virheitä Amerikan oloissa lieneekään, tuo on joka tapauksessa ilmeisin virhe. Minä luin asiasta aamusella ja heti lukiessani ajattelin: Niin, siinäpä se on! Mr Direck liioittelee persoonallisen kehityksen tärkeyttä!"

"Minä!"

"Te juuri. Teidän kanssanne jutteleminen huvittaa minua ja se ei huvita minua. Nyt minä ymmärrän syyn olevan siinä, että te lakkaamatta puhutte minun persoonallisuudestani ja omasta persoonallisuudestanne. Se tympäisee minua. Aivan kuin joku kävelisi jäljessäni lyhty kädessään. Tavallaan minä siitä sentään pidänkin. Minä pidän siitä, se on mielestäni imartelevaa, mutta jälkeenpäin se taas tuntuu epämieluiselta, minä en pidä sen aikaansaamasta vaikutuksesta. Minä yllätän itseni yrittämässä olla mitä te olette sanonut minun olevan — minä siis ikäänkuin näyttelen itseäni. Minun tekee mieleni katsoa peiliin, kuinka yritykseni onnistuu. Sama asia, jonka mr Britling kirjassaan mainitsee Amerikan naisista. He näyttelevät itseään ikäänkuin mitäkin roolia; heidät on kuvailtu määrätynlaisiksi ja koettavat aina mahdollisimman selvästi osoittaa otaksutun laatunsa kaikille katselijoille. Mutta sellaisessa puuhassa ollen ei käy kunnolla ajatteleminen muita asioita."

"Me katselemme mielellämme ihmisiä kirkkaassa valaistuksessa", sanoi mr Direck.

"Me emme. Me kait olemme hämärämpiä", sanoi Cecily.

"Teissä on kieltämättä enemmän varjonhäivettä", sanoi mr Direck. "Ja minun on tunnustettava, että tuo varjonhäive ottaa minut valtoihinsa. Mutta ettehän te ole vielä sanonut minulle, miss Cissie, mihin minun on mielestänne ryhdyttävä. Tässä minä olen, kuten näette, sangen suuressa määrin teidän käytettävissänne. Millaisiin tehtäviin minun mielestänne tulee antautua?"

"Sitä teidän on kysyttävä joltakin kokeneemmalta. Kysykää mr
Britlingiltä."

"Mieluummin minä noudattaisin teidän neuvoanne."

"Enhän minä ole selvillä edes omista asioistani", sanoi Cecily.

"Miksi emme siis lähde yhteiselle etsintäretkelle?"

Cecilyn kiusallisena tapana oli jättää huomioonottamatta kaikki sensuuntaiset yritykset.

"Ei voi mitään sille, että tuntee olevansa olemassa enempää kuin pelkkää itseänsä varten", sanoi hän…

8.

Pian sai mr Direck mitata Dower Housessa vielä vietettävää aikaansa tunneissa eikä enää päivissä. Hänen matkatavaransa olivat suurimmalta osalta valmiina, hänen matkalippunsa Rotterdamiin, Kölniin, Müncheniin, Dresdeniin, Wieniin olivat kaikki kunnossa. Ja yhä olivat hänen ja Cecilyn väliset asiat sangen epämääräisellä kannalla. Mutta Jumala ei ole suotta luonut amerikkalaisen leukaa sileäksi ja selväpiirteiseksi: mr Direck päätti saada asiansa; jonkinlaiseen päätökseen ennenkuin lähti matkalle, josta mielenkiinto nopeasti haihtui tarkkaavaisuuden keskittyessä toiselle taholle…

Hänen äänessään ja käytöksessään ilmeni melkoista hermostumista, kun hän vihdoinkin toteutti päätöksensä.

"On eräs pieni asia", sanoi hän Cecilylle, käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin he jäivät kahdenkesken aamiaisen jälkeen, "joka olisi minulle nyt arvokkaampi kuin mikään muu koko maailmassa".

Cecily vastasi kohottamalla kulmakarvojaan ja katsahtamalla häneen vähemmän kysyvästi kuin tarkoitus oikeastaan oli.

"Voisimmehan kävellä hiukan yksissä Claveringsin puiston kautta ja niin edespäin. Saisin nähdä hirvet vielä kerran ja vanhat puut. Mielelläni pitäisin ne muistissani jouduttuani täältä kauas pois."

Hänen henkeänsä ahdisti hieman, ja Cecily mietti asiaa hetkisen aivan kohtuuttoman vakavasti.

"Miksei", vastasi hän, antaen iloisen suostumuksensa paria tahtia liian myöhään. "Mennään vain. Se on hauskaa."

"Nämä Englannin ehtoopuolet ovat ihmeellisiä ehtoopuolia", huomautti mr Direck oltuaan vähän aikaa vaiti. "Niissä ei tosin ole meidän kesämme loistoisaa loimua, mutta — hehkuvia ne ovat."

"On ollut hyvin kaunista koko täällä olonne ajan", virkkoi Cecily…

Vaihdettuaan siten ajatuksia he enempää puhelematta kulkivat lehtokujaa maantielle, pitkin puiston aitoviertä, ja sitten pienelle, puistoon johtavalle veräjälle.

Mr Direckistä tuntui, että oli sopimatonta puhua mitään ennenkuin veräjästä oli päästy. Lehtokuja, maantie ja veräjä olivat pelkkää valmistelua, josta oli suoriuduttava ennen varsinaiseen asiaan puuttui mistä. Pienen valkoisen veräjän toisella puolen oli tie selvä, puisto levisi heidän eteensä ja he voivat kulkea eteenpäin tienkäänteitä ajattelematta. Ja mr Direck oli mielestään riittävän kauan kulkenut varovasti pitkin lehtokujia ja syrjäpolkuja.

"No niin", sanoi hän saavutettuaan Cecilyn, joka oli ehtinyt edelle hänen erinomaisen huolellisesti sulkiessaan veräjää. "Minä halusin saada tilaisuuden mainita teille jotakin, joka sattuu liikuttamaan teitä — jos se sattuu teitä liikuttamaan… Minun kai on parasta sanoa asia niin selvästi kuin suinkin… Totta puhuen… Minä olen rakastunut teihin korvia myöten… Minä ajattelin puhua siitä teille…"

Rajaton äänettömyys.

"En tahdo tietenkään väittää, ettei ketään muuta ole ollut", aloitti mr Direck äkkiä uudelleen. "On kyllä ollut. Varsinkin yksi. Mutta minä uskallan vakuuttaa teille, etten ole milloinkaan saavuttanut tällaista tunteen syvyyttä ja korkeutta, en milloinkaan tällaista rauhallisen selvää varmuutta… Ja nyt minä kerron teille koko asian, miss Corner, en tiedä herättääkö se teissä mielenkiintoa, kun kerron, että olette minun ensimäinen ja viimeinen todellinen rakkauteni. Minä olen pyytänyt lähettämään — sain sen vasta eilen — tämän pienoisvalokuvan, joka esittää erästä isoäitini sukulaista — hän oli Corner, kuten tekin. Tässä se on…"

Hänen oli aika vaikea selviytyä taskuistaan ja papereistaan. Cecily oli vaiti; häntä vaivasi aiheeton ja selittämätön halu itkeä. Hän otti kuvan käteensä.

"Kun olin viisitoistavuotias poikanen", virkkoi mr Direck ikäänkuin olisi esittänyt murheellisia, mutta ratkaisevia todisteita, "niin jumaloin tuota pientä kuvaa. Se näytti minusta — rakastettavimmalta olennolta… Ja — tehän se olette…"

Hänkin oli suunnattoman liikutuksen vallassa.

Pitkään aikaan Cecilyllä ei tuntunut olevan mitään sanottavaa, ja vihdoin hän lausui pehmein, epäselvin ääntein, yhä pitäen kuvaa kädessään: "Te olette kovin hyvä."

He olivat pysähtyneet katselemaan kuvaa. Nyt he lähtivät jälleen liikkeelle.

"Minä ajattelin, että minun oli puhuttava teille", sanoi mr Direck, ja senjälkeen syntyi pelottava vaitiolo…

Cecilyn oli uskomattoman vaikea vastata hänelle. Hän koetti ottaa asian keveästi ja luonnollisesti ja olla hyvin avomielinen.

"Tietysti minä tiesin", sanoi hän, "tunsin jotenkin — että te aioitte sanoa tämäntapaista — kun pyysitte minua mukaanne kävelemään —"

"Entä sitten?"

"Ja nyt minä olen vaivannut aivoparkojani keksiäkseni mitä teille vastaisin."

Hän vaikeni ja harkitsi vaikeuksiansa…

"Ettekö ehkä voisi sanoa jotakin samanlaista kuin minä yritin sanoa?" kysyi mr Direck reippaasti, äänessä vilpittömän avuliaisuuden vivahdus. "Olisin kovin iloinen, jos voisitte."

"Enpä oikein", sanoi Cecily entistäänkin varovaisempana.

"Tarkoitatte?"

"Tiedätte hyvin itsekin, että olette ystävistä parhain. Te olette — niin, te olette parhain ystävä."

"No niin, kaikki on hyvin — siihen asti."

"Enempää ei ollutkaan."

"Ettekö tiedä, rakastatteko minua? Sitä kai tahdoitte sanoa."

"Ei… Ei se sitäkään ole… Mutta…"

"Onko kenties joku toinen?"

"Ei." Cecily punnitsi asioita. "Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", sanoi hän.

"Mutta… te ette tiedä?"

Cecily teki myöntävän eleen.

"Ei sovi kieltää, että olen teitä ajatellut", sanoi hän.

"No niin, minähän olen puolestani tehnyt voitavani siihen suuntaan", sanoi mr Direck. "Minusta tuntuu, etten ole koko aikana juuri muuta tehnytkään."

"Mutta mitä me sitten tekisimme?"

Mr Direckin mielestä kysymys oli erinomaisen vilpitön. "Mitä tekisimme? Menisimme naimisiin", sanoi hän. "Ja niin edespäin."

"Letty on mennyt naimisiin — ja niin edespäin", sanoi Cecily katsoen vakavasti mr Direckiä silmiin, sillä hän tunsi ankarasti punastuvansa.

"Ja he voivat hyvin, eikö niin? Mikäli ymmärrän, elävät he mitä onnellisinta aikaa!"

"Ovat eläneet. Ja Teddy on mitä paras aviomies. Heillä on soma pikku asunto ja erittäin viehättävä pienokainen. He pelaavat hockeyta joka sunnuntai. Ja Teddy hoitaa tehtävänsä. Ja viikot ovat toistensa kaltaisia. He ovat kuin taivaassa. Mutta aina samassa taivaassa. Joka sunnuntai alkaa uusi taivaallinen viikko. Ja se, nähkääs, ei ole enää taivasta, vaan maata. He eivät tosin itse asiaa huomaa, mutta he alkavat ikävystyä. Minä olen tarkastellut heitä ja olen huomannut heidän alkavan ikävystyä ihan kamalasti. On sydäntäsärkevää havaita sellaista, sillä he ovat minun rakkaimpiani. Teddyn tapana oli aina laskea leikkiä heidän tulevasta asunnostaan, pienokaisesta ja Lettystä ja nyt — ovat sukkeluudet lopussa. Vain silloin tällöin sattuu jokin uusi sukkeluus syntymään. Aivan samoin kuin kukkarikasta kevättä seuraa — kesä. Ja Letty se vain istuskelee eikä enää laula. He toivovat, että tapahtuisi jotakin uutta… Samoin on mr ja mrs Britlingin laita. He rakastavat toisiansa. Paljoa enemmän kuin kumpikaan heistä aavistaa. Oli kerran aika, luullakseni, jolloin hekin elivät taivaallista elämäänsä. Kunnes alkoi äkkiä sattua, ettei mitään uutta enää sattunut…"

"No niin", virkkoi mr Direck, "mutta sopisihan matkustella".

"Mutta se ei ole oikeata tapahtumista", väitti Cecily.

"Ainakin se pitää mielenkiintoa vireillä."

"Mutta todellinen tapahtuminen merkitsee, että teemme jotakin."

"Te palaatte siihen, mistä aloitimme", sanoi mr Direck. "En ole koskaan ennen tavannut ketään, joka olisi ollut siinä määrin tuon aatteen vallassa kuin te. En tahtoisi asian olevan toisin. Se on osa teidän olemustanne. Samaa tuntuu mr Britling aina sanovan, itse koskaan täysin tajuamatta, että hän on niin sanonut. Siihen sisältyy otaksuma, että kaikki mitä tapahtuu, ei tapahdu niinkuin pitäisi — vaan aivan toisin. Tuollaisen ajatuksen valtaan voi hyvinkin joutua. Teidän jokapäiväinen elämänne näyttää olevan vailla merkitystä, politiikka näyttää olevan vailla merkitystä, kuningas, yhteiskuntajärjestys, liike-elämä ja muu semmoinen tuntuvat kerrassaan olemattomilta, ja näyttää siltä kuin te arvelisitte olevan jotakin muuta — silmänkantamattomissa — kätkössä — jotakin sellaista, johon teidän pitäisi päästä käsiksi. Minä myönnän itsekin olevani suuressa määrin sellaisen vaikutelman alaisena. Ja se liittyy erottamattomasti teitä koskeviin ajatuksiin. En voi tosiaankaan huomata siinä mitään ristiriitaisuutta. Minä rakastan teitä, koko sydämeni rakastaa teitä, mitäpä hyödyttäisi sitä kainostella? Minä antaisin henkeni tällä hetkellä täyttääkseni pienimmänkin toivomuksenne, tuntuu siltä kuin suonissani virtailisi rakkaus veren tilalla, mutta se ei irroita minua tuosta toisesta asiasta. Se päinvastoin johtaa minut tuohon toiseen. Minusta tuntuu, etten ilman teitä kykene yhtään mihinkään, mutta teidän kanssanne — Me emme asettuisi asumaan mihinkään maalaishuvilaan emmekä matkustelisi paikasta toiseen Baedekeriä noudattaen. Ei ainakaan pitkiä aikoja. Me tietysti asettuisimme yhdessä asumaan ja toimimaan…"

"Niin, mutta mitä me toimisimme?" kysyi Cecily.

Heidän keskustelunsa katkesi hetkiseksi.

Mr Direck veti syvään henkeänsä.

"Näettekö tuon vanhan kaadetun puun tuolla? Minä istuin toissapäivänä sen rungolla ajatellen teitä. Ettekö tule sinne kanssani istumaan? Siellä tarjoutuu näköala, niin, kerrassaan viehättävä englantilainen näköala, kappale taloa, puuryhmät ja etäämpänä laakso lummelampineen. Mielelläni muistelisin teitä tuon maiseman yhteydessä…"

He istuutuivat ja mr Direck aloitti esityksensä. Alussa hän oli arka ja kömpelö, sillä hän oli miettinyt sanojaan edeltäkäsin erinomaisen tarkoin, mutta ei silti tahtonut millään ehdolla esiintyä väsyttävänä eikä syvämietteisenä, vaan teeskentelemättömänä ja välittömänä. Aloittaessaan hän itsekin tunsi epäonnistuvansa ja olevansa lattea. Ja kuitenkin asia oli hänen sitä valmistellessaan tuntunut varsin hienosti suunnitellulta ja elonraikkaalta. "Niin, nähkääs, minä en tahdo käyttää sanoja, joita on viljelty tuhansissa erilaisissa merkityksissä, muuten kuin täysin selvällä tavalla, ja toisaalta en halua esiintyä teeskentelijänä enkä kiristää asioita paria ääniaskelta niiden luonnollista sävelasemaa korkeammalle, mutta minusta tuntuu kuin se, mitä mr Britling aina pitää silmällä kirjoitelmissaan ja teoksissaan yleensä, se mitä te etsitte yhtä innokkaasti ja mikä näyttää teistä niin tärkeältä, että rakkauskin on teistä toisarvoinen asia, kunnes saatte sen tuohon edelliseen yhdistetyksi, on sanalla sanoen uskontoa — en tarkoita sitä tai tätä uskontoa, vaan uskontoa itseänsä, suurta, ylevää, laajaa aatetta, joka sisällyttää teidät, minut ja koko maailman yhteen suureen, yleiseen suunnitelmaan. Ja vaikka tämä rakkauskäsite ei juuri olekaan toistaiseksi ollut yleisessä käytännössä — esimerkiksi Carriervillessä — niin joka tapauksessa se on oikea käsite, jota on noudatettava, ellemme tahdo tehdä rakkaudesta pelkkää turhanaikaista ja väsyttävää leikkiä huomaavaisuuksineen ja imarteluineen, mikä ehdottomasti johtaa suoraa päätä pettymyksiin, hullutuksiin ja — kadotukseen. Te tahdotte ymmärtääkseni väittää, että avioliiton on oltava uskonnollinen avioliitto ellei mieli pirstoa elämäänsä, että uskonto ja rakkaus ovat elämän tärkeimmät asiat, sen varsinainen käyttövoima ja ettei niitä käy suuntaaminen eri tahoille… Nämä ajatukset ovat olleet minulle vieraita siihen asti, kun tulin tänne ja tapasin teidät, mutta nyt ne nousevat mieleeni ikäänkuin ne olisivat aina siellä olleet… Siksi te ette tahdo kiirehtiä naimisiinmenoanne. Ja siksi minä olen melkein iloinen, ettette tahdo sitä tehdä."

Hän mietti. "Siksi minun on lähdettävä Saksaan, jotta saisimme molemmin aikaa asian harkitsemiseen."

"Niin", virkkoi Cecily punniten kuulemiaan. "Niinpä se lienee. Minä tahdon kyllä uskonnollisen avioliiton, ja Teddyn ja Lettyn onnettomuus on juuri siinä, että heiltä puuttuu uskonnollisuutta. He väittävät kyllä olevansa uskonnollisia kaikessa hiljaisuudessa… Mutta — —"

Mr Direck katseli häntä vakavin ilmein.

"Mutta mitä on uskonto?" kysyi Cecily.

Jälleen syntyi melkoinen vaitiolo.

"Lähes kolmeneljännestä niistä esitelmistä, jotka yhdistyksessämme on pidetty siitä lähtien, jolloin tulin siihen kuulumaan, on käsitellyt juuri tätä kysymystä", alkoi mr Direck. "Ja erään kaikkein vaikutusvaltaisimpia jäseniämme onnistui saada avuksemme Michiganin yliopistosta eräs varsin kyvykäs ja erittäin tottunut nuori nainen, joka teki yhteenvedon kaikista noista edustavista lausunnoista. Me painatamme sitä parhaillaan todella taiteellisesti julkaistaksemme sen syyskauden klubikirjana. Hänen saavuttamiensa tulosten ydin on, että uskonto ei merkitse samaa kuin uskonnot. Että useimmat uskonnot ovat vanhoja, mutta uskonto iäti uusi… Sanalla sanoen, uskonto on suuren olevaisen alinomaista uudelleen löytämistä… Mitä tuo suuri olevainen sinänsä on, se lausutaan eri tavoin, mutta jos tiedätte sen olevan ja muistatte sen olevan, niin teillä on uskontoa… Siihen suuntaan hän asiaa kuvailee… Minä lähetän kirjan teille kohta kun saan sen… Minä en voi väittää esittäväni asiaa niin selvästi kuin hän. Hänellä on oikea erittelevä äly. Mutta se on heräterikkaimpia pikku kirjoja mitä koskaan olen lukenut. Se ottaa teidät valtoihinsa ja pakottaa ajattelemaan."

Hän vaikeni ja tuijotteli eteensä maahan — mietteissään.

"Elämän", virkkoi Cecily, "on joko oltava uskonnollista tai pirstouduttava… Kenties se pirstoutuu joka tapauksessa…"

Mr Direck osoitti nämä huomautukset hyväksyvänsä nyökäyttämällä vitkaan päätänsä.

Hän antoi hetkisen kulua hiljaisuuden vallitessa. Sitten hän tuli jälleen ajatelleeksi asiaa, jota hän oli suunnitellut epämääräisin pelontuntein, mutta jonka nämä korkeammat harrastukset olivat työntäneet syrjään. Hän ryhtyi siihen jälleen, sydän tuskaisena oman uhkarohkeutensa vuoksi.

"No niin", sanoi hän, "ettehän te vihaa minua?"

Cecily hymyili.

"Enhän ole teistä epämiellyttävä tai halveksittava?"

Cecilyn ilme oli nytkin rauhoittava.

"Ettehän pidä minua minkäänlaisena jäykkänä amerikkalaisena hirviönä?"

"En."

"Te ehkä ajattelette niinkin, että voisin — joskus tulevaisuudessa —?"

Cecily koki iloisen avomielisesti vastata hänen katseeseensa, ja luultavasti hän olikin avomielisempi kuin oikeastaan aikoi.

"Sanokaahan", virkkoi mr Direck vienon tunneväreen pehmentäessä hänen suunsa ilmettä, "sanokaahan nyt eräs asia. Meidän on odotettava. Kunnes olette paremmin selvillä itsestänne. Mutta… Voisitteko suostua —? Jos vain kerrankin — saisin suudella teitä…"

"Minä lähden nyt Saksaan", jatkoi hän toisen vaietessa. "Mutta Saksa ei herätä mielenkiintoani läheskään siinä määrin kuin matkalle lähtiessäni otaksuin. Mutta miten olisikaan — jos tuntisin — teitä suudelleeni…"

Eksyttävän tyynen näköisenä nuori lady katsahti ensin vasemman ja sitten oikean olkansa yli ympäröivään puistoon. Sitten hän nousi. "Me voimme palata takaisin tuota tietä", sanoi hän hieman päätään heilauttaen, "pientä varjoisaa polkua pitkin".

Mr Direck nousi hänkin.

"Jos olisin runoilija tai lintu", sanoi mr, Direck, "niin laulaisin. Mutta kun olen tavallinen Amerikan kansalainen, en osaa tehdä muuta kuin jutella kaikesta mitä tekisin, jos en olisi…"

Kun he olivat ehtineet pienelle piilopolulle, jossa jalan alla tuntui pehmyt sammal ja pään päällä oksat kietoutuivat suojaavaksi verhoksi, katkaisi mr Direck hiljaisuuden virkkamalla: "Kuka tietää, mikä on oikeata ja mikä väärää tässä ja tällä hetkellä." Cecily seisoi hänen edessään suorana kuin keihäs, ja hänen kirkkaissa silmissään kimalteli lupauksia. Hän tarttui vapisevin käsin hänen pehmeihin, viileihin kasvoihinsa ja suuteli hänen suloisia puoliavoimia huuliansa. Hän painoi kiinteämmin itseänsä vasten värähtelevää vartta ja aikoi suudella uudelleen. Mutta toinen irroittautui, eikä hän pakottanut. Vaiteliaampina kuin koskaan, syvissä mietteissä ja salaisen, oudon värinän vallassa nuo kaksi ulkonaisesti tyyntä nuorta ihmistä palasivat Dower Houseen…

Teenjuonnin jälkeen tuli automobiili asemalta ja hän lähti. Viimeksi näkyi vain heiluva hattu joka painui orjanruusuaidan vartta hockeyradan taitse kylään päin.

"Hän pääsee Saksaan ennen minua", sanoi hra Heinrich äkillisen koti-ikävän iskemänä. "Melkeinpä kadun, että lupauduin lähtemään Boulogneen."

Muutamia päiviä miss Cecily Corner oli erittäin vakava ja arvokas nuori nainen. Hän mietti…

9.

Mr Direckin lähdettyä kansainvälinen tilanne kärjistyi nopeasti. Näytti aivan siltä kuin olisi hänen amerikkalainen tyyneytensä siihen asti estänyt asiain kehittymistä. Ennenkuin hänen Rotterdamista lähettämänsä näköalakortti oli ehtinyt Dower Houseen, oli Itävalta lähettänyt Serbialle uhkavaatimuksensa, ja ennenkuin Cecily sai hänen Kölnistä kirjoittamansa kirjeen — käsiala oli tuota omituisen säännötöntä lajia, jonka pikakirjoitus ja kirjoituskone ovat muuttamassa amerikkalaisten erikoisuudeksi — alkoi Venäjä asettaa joukkojansa liikekannalle, ja Euroopan sodan mahdollisuus avautui selvänä nähtäviin ikäänkuin olisi avautunut esirippu, jonka turhanpäiväisiä koristeita edellisen viikon mieltäkiinnittävät tapaukset olivat olleet. Niin pakottavan tärkeä oli tämä ilmenevä todellisuus, että kiväärien salakuljetuksen jälkeen sattunut, dublinilaisten ampuminen kutistui mitättömäksi tapahtumaksi. Mr Britlingin mieli palautui rauhattomilta retkiltään yhä kiinteämmin tarkastelemaan kiitäviä myrskypilviä, jotka näköpiirin takaa kohoten kohta pimensivät koko taivaan. Hän katseli, katseli hämmästyneenä ja epäillen, katseli alituiseen toistelemansa, saksalaiseen terveeseen järkeen ja rauhanrakkauteen luottavan uskontunnustuksensa osaksi tulevia vastalauseita, hän katseli tuota koko persoonattomalla minällään, ja sill'aikaa hänen persoonallinen olemuksensa virtasi yhä syvemmässä ja ahtaammassa uomassa, kun äly ei sitä ohjannut. Hänen mielensä kaksilohkoisuus ei ollut milloinkaan ilmennyt selvempänä. Toisaalta näki mr Britlingin epäitsekäs äly totutun rauhan häviävän maailmasta niinkuin päivänvalo häviää vankikomerosta, kun ikkunaluukut lyödään kiinni; toisaalta mr Britling yksityishenkilönä huomasi koko sen miellyttävän virkistyksen, jota hänen ja mrs Harrowdeanin suhde oli tarjonnut, häviävän kiusalliseen, järjettömään riitaan. Hän ei halunnut menettää mrs Harrowdeania; sattunut välien särkyminen herätti hänessä syvää ja syvästi itsekästä levottomuutta. Se näytti suotta tekevän lopun siitä asiain järjestelystä, jonka erinomaisen tyydyttävä ja korvaamaton luonne oli ollut vasta hänelle selviämässä.

Hän ei tosin rakastanut mrs Harrowdeania. Tuo oli hänelle niin selvää kuin suinkin. Mutta toisaalta oli yhtä ilmeinen, joskin syrjäytetty ja huomiotta jätetty tosiasia, ettei mrs Harrowdean ollut juuri enempää häneen rakastunut. Koko jutun tyydytystä tuottavana puolena oli sen lemmettömyys ja ystävällinen intohimottomuus. Se soi heille tilaisuutta huolettomasti leikitellä lemmen kaikilla sanoilla ja menetelmillä. Mrs Harrowdean käsitteli kyyneleitä ja iloa kuin nöyriä palvelijoitaan, ja mr Britling voi esittää rakastaja-osaansa itsehillinnän joutumatta ollenkaan vaaraan. He täyttivät toistensa elämässä kauan tunnetun kaipuun — kunhan mrs Harrowdean vain olisi voinut hillitä merkillistä taipumustaan mustasukkaisuuteen ja sukupuolelleen ominaista kiusaamishalua. Mr Britling tunsi hänen noissa kohdissa rikkovan heidän suhteensa sääntöjä vastaan tuomalla siihen vakavia tosioloja, ja tuo särö oli nyt avartunut melkoiseksi juovaksi. Mr Britling tiesi hänen jokaisena järkevänä hetkenä pelkäävän tuota kuilua ja pyrkivän mikäli mahdollista sitä silloittamaan. Mutta ne syvät ja alkukantaiset vaistot, joiden tukahuttamisesta he olivat sanattomasti sopineet, pyyhkäisivät pois sovinnon siltarakennelmat.

Elleivät he saisi siltaa kuntoon, olisi kaikki lopussa, ja mr Britling tunsi sellaisen asiain kehittymisen johtavan mitä suurimpaan epätoivoon. Mrs Harrowdean lähtisi Oliverin lohduteltavaksi; hän; menisi Oliverille vaimoksi, ja mr Britling tunsi hänen kyllin hyvin ollakseen varma siitä, että hän auliisti julistaisi perheonneansa; toisaalta mr Britling, jolla ei ollut mitään vastaavaa Olivettea käytettävänään, jäisi jonkinlaiseksi henkiseksi vanhaksipojaksi vapaa-aikoineen ja ehtoopuolineen ja yleisine imartelun ja huvittelun kaipuineen — sanalla sanoen hän jäisi kammottavan yksinäiseksi. Mustasukkaisuus kiduttaisi häntä, ja siinä tapauksessa — tässä hän osui, oikeaan — hänen työnsä joutuisi kärsimään. Se ei voinut häntä viehättää niin kauan kuin tyydyttämättä jääneet epämääräiset pyyteet hänessä kuohahtelivat.

Ja kuten on tapana meidän yhä vielä ylenmäärin nuorekkaassa maailmassamme, alkoivat mr Britling ja mrs Harrowdean keskustella perin epäromanttisen suhteensa aiheuttamista asioista luottavaisin, vilpittömin ja nuorekasta innokkuutta uhkuvin sanoin — sehän on yhä ainoa käytettävissä oleva puhetapa — ja ajoittain mr Britlingin melkein onnistui uskotella itselleen, että hän tunsi mrs Harrowdeania kohtaan jotakin sen kiihkoisen rakkauden tapaista, jonka Mary oli hänessä muinoin sytyttänyt, ja että hänen menettämisestään johtuva, katkeruus ei ollut missään yhteydessä Pyecraftsin hauskuuden eikä minkään turvallisuustunteen kanssa. Todellisuudessa oli kaikkien näiden tunteenomaisten mahdollisuuksien kudelmassa ainoana nuoruudenraikkautensa säilyttäneenä osasena hänen ankara haluttomuutensa luovuttaa mrs Harrowdeania kenellekään muulle. Lisäksi hänessä oli vivahdus isällistä tunnetta, joka nuoremmalta mieheltä olisi puuttunut, ja se sai hänet innokkaasti miettimään, miten voisi estää mrs Harrowdeania tekemästä suurta tyhmyyttä: menemästä kiusalla naimisiin. Hän ajatteli, että koska tungettelevasta kosijasta hyvinkin voi sukeutua vaatelias aviomies, niin rehevänä vallitseva Oliver saattaisi kirvoittaa hänestä paljoa vilpittömämpiä kyyneleitä kuin hän tähän asti oli tottunut vuodattamaan. Mutta tämä jalomielisyys oli vain hänen pääasiallisesti itsekkään mustasukkaisuutensa valoisa reunuste.

Kirjeenvaihdon aloitti jälleen mr Britling kirjoittamalla pienen, leijonankitalavaa koskevan anteeksipyynnön, johon saapui ihastuttavan liikuttava vastaus. Mr Britling tietysti vastasi vakuutellen ja selitellen. Mutta ennen toisen kirjeen perilletuloa oli mrs Harrowdeanin mieliala muuttunut. Hän päätteli, että jos mr Britling tosiaankin olisi tahtonut osoittaa selvää ja rakastavaa katumusta, niin hän olisi jättänyt lyhyen kirjelappunsa lähettämättä ja olisi rientänyt hänen luokseen hurjassa, epätoivoisessa mielentilassa ja olisi polvilleen paneutuen anonut häneltä anteeksi. Mrs Harrowdean siis kirjoitti tässä tarkoituksessa toisen kirjeen, joka joutui matkalle samaan aikaan kuin mr Britlingin toinen kirje, ja jouduttuaan kirjallisen kykynsä valtaan hän kehitti väitteensä mr Britlingin välinpitämätöntä käytöstä koskevaksi yleiseksi syytökseksi, sanoi hyljänneensä kaiken hänen kanssaan suunnitellun tulevaisen onnen toivon ja päättäneensä kerta kaikkiaan lopettaa heidän suhteensa ja soveliaan, arvokkaalle kaipaukselle omistetun suruajan ohimentyä kutsua Oliverin saamaan kärsivällisyytensä ja hyvyytensä palkan. Euroopan tilanne oli nyt siinä määrin kärjistynyt, että se hermostutti mr Britlingiä, ja hän vastasi kirjeellä, joka oli tarkoitettu sovintoa rakentavaksi, mutta joka muuttuikin mrs Harrowdeanin "kohtuuttomuutta" käsitteleväksi vakavaksi moitteeksi. Sill'aikaa mrs Harrowdean oli saanut hänen toisen, hellän kaunopuheisen kirjeensä, joka aiheutti syvää liikutusta, ja koska hän äsken oli puhdistanut mielensä epämieluisista kuohuista, niin hän vastasi kirjoittamalla herttaisen rakkauskirjeen. Tästä lähtien heidän kirjeenvaihtonsa oli kahtalainen, vuoroin kiukkuinen, vuoroin lemmekäs; mrs Harrowdeanin kolmas kirje oli hellä ja siihen toi hellän vastineen mr Britlingin neljäs kirje; mutta sillä välin mrs Harrowdean oli saanut mr Britlingin kolmannen kirjeen ja vastasi siihen sangen sapekkaasti, ja viimeksimainittuun sopi hyvin mr Britlingin viides, joka lähti matkaan vähää ennen mrs Harrowdeanin jalomielistä ja lopullista viidettä kirjettä. Mr Britlingin viidenteen kirjeeseen saapui vastaus lauantaina, lauantaina elokuun ensimäisenä 1914 — sähköteitse. Oliver oli Hollannissa lepuuttamassa kovia kokenutta tunne-elämäänsä, ja mrs Harrowdean sähkötti mr Britlingille: "Olen sähköttänyt Oliverille, hän tulee luokseni, älkää vaivautuko vastaamaan."

Mrs Harrowdean oli ihmeissään, kun ei kahteen päivään kuulunut vastausta. Hän ei saanut vastausta kahteen päivään, sillä juuri siihen aikaan Englannin sähkölennättimet joutuivat kokemaan ihmeellisiä asioita, ja mrs Harrowdeanin ilmoitus saapui mr Britlingin asuntoon vasta maanantaina iltapuolella, polkupyörällä liikkuvan boyscoutin kuljettamana. Mr Britling oli silloin Claveringsissa keskustelemassa Belgian valtaamisesta, joka pakotti Englannin ryhtymään sotaan, eikä hän avannut pientä, punaisenruskeata koteloa ennenkuin puoli seitsemän tienoissa. Hän ei huomannut katsoa lähettämispäivää eikä -tuntia, mutta huomasi, että kysymyksessä oli haaste. Hän huomasi, että häntä odotettiin heti saapuvaksi iäksi lopettamaan tämä onneton eripuraisuus vaikuttavan ja tunnekylläisen kohtauksen avulla. Mr Britlingin mieli oli nyt siinä määrin sotaa täynnä, että kysymyksessä oleva sovintohetki tuntui hänestä mitä värittömimmältä ja mielenkiinnottomimmalta velvollisuudelta. Mutta hän älysi luvattomain lemmenliittojen salaperäisen lain pakottavan näyttelemään aljettua osaa. Hän siirsi lähtönsä illallisen jälkeen — eihän ollut mitään syytä peljätä kuuvalossa kulkemista, jos ajoi varovasti — sillä Hugh ja Cissie tulivat ehdottamaan hockeyerää pelattavaksi. Hockey virkisti hermoja, sai paremmin kuin mikään muu unohtamaan sodan, tuon suunnattoman onnettomuuden, jota hän ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, ja hän suostui ehdotukseen varsin mielellään…

10.

Kokonaisia päiviä mr Britlingin tajunnan laajempi puoli, joka nimenomaisesti erosi saman tajunnan minäkohtaisesta kärjestä, oli yhä eloisammin ja yhtenäisemmin kuvastellut alkavaa näytelmää, missä sivistys heitti syrjään tuhannet hajalliset rauhanpuuhansa ja tarttui hammasta purren aseihin taistellakseen armotonta taistelua militaristista imperialismia vastaan. Matching's Easyn näkökannalta tämä kasautuneen vihamielisyyden suunnaton kristallisoituminen merkitsi toistaiseksi ainoastaan sanomalehtiuutisten otsakkeiden sekaannusta sekä palstojen uudenlaista järjestelyä noissa valkoisissa ikkunoissa, joista rauhassa elävä Englanti saattoi seurata maailman tapahtumia. Se mitä sanomalehdet kertovat oli mittaamattoman kaukana todellisesta viheriästä nurmikosta, missä lukija asteli, mittaamattoman kaukana mr Dimplestä ja hänen kirkonkelloistaan, jotka lähettivät leveitä hyväileviä sointuja kuuntelijan korviin, kaukana puiston hirvistä, jotka puskea kolistaen karistelivat sarvistaan samettipeitettä, kaukana teurastajan rattaista ja teurastajapojan kohteliaasta tervehdyksestä hänen ajaessaan pitkin puistokujaa. Se oli uusi maailma, useimpien mielestä epätodellisempi kuin romaanien ja näytelmien maailma. Puhuessaan noista ajoista ihmiset samalla tunsivat juttelevansa taruja ja tekevänsä ajatuskokeita.

Torstaina heinäkuun 23:ntena Itävalta-Unkarin Belgradissa oleva lähettiläs jätti Serbian hallitukselle mahdottoman uhkavaatimuksensa pyytäen vastausta neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jälkeenpäin kertyneen viisauden nojalla tiedämme nyt riittävän selvästi, mitä tuo merkitsi. Sarajevossa tehty rikos oli kaivettava esiin ja tehtävä sodan aiheeksi. Mutta tuhannesta eurooppalaisesta ei yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vielä edes aavistanutkaan, kuinka heidän tuli käymään. Uhkavaatimus oli silmäänpistävällä paikalla missä aamulehdissä, jotka saapuivat perjantaina mr Britlingin luettaviin, mutta se ei mitenkään vallinnut muita uutisia; sir Edward Carsonin hylkäyslausunto hallituksen tekemästä Ulsteria koskevasta ehdotuksesta oli parhaalla paikalla ja melkein yhtä huomattavia kuin Serbian uutiset olivat madame Caillaux'n juttua ja Pietarissa sattunutta katusulkutaistelua kuvailevat tiedonannot. Aamiaisen aikana hra Heinrich sai kysymyksiinsä rauhoittavat vastaukset.

Lauantaina sir Edward Carson oli yhä etualalla, Venäjä oli ryhtynyt välittäjäksi ja pyysi Serbialle pitempää mietintäaikaa ja Daily Chronicle väitti päivää kriitilliseksi koko Euroopalle. Dublin pistinhyökkäyksilleen ja tykinluoteineen työnsi maanantaina Serbian taka-alalle. Idässä ei ollut vielä ammuttu laukaustakaan, ja Irlannin mellakka, jonka Saksa oli ottanut laskuihin, oli vasta tulossa. Sir Edward Grey'n sanottiin tekevän kovasti työtä rauhan säilyttämiseksi.

"Se on vain suden ulvontaa", sanoi mr Britling hra Heinrichille.

"Mutta susi siitä lopulta sukeutui", sanoi hra Heinrich. "Kunpa en olisi lähettänyt esperantokongressin ennakkomaksua. Ihan varmaan se lykkäytyy."

"Katsokaahan!" sanoi Teddy sangen ystävällisesti hra Heinrichille tiistaina näyttäen sanomalehteä, jossa "Dublinin verenvuodatus" oli työntänyt "Sodanuhkan" aivan taka-aloille.

"Sitähän me teille sanoimme", virkkoi mr Britling. "Ei kukaan halua
Euroopan sotaa."

Mutta keskiviikon lehdet osoittivat hra Heinrichin pelon oikeutetuksi. Saksa oli kieltänyt Venäjää mobilisoimasta.

"Tietysti Venäjä mobilisoi", sanoi hra Heinrich.

"Tai pysyy rauhassa nyt ja aina", sanoi Teddy.

"Ja silloin mobilisoi Saksakin", sanoi hra Heinrich, "ja minun lomani on lopussa. Minunkin on mobilisoitava. Minunkin on mentävä sotaan. Minulla on paperit."

"En ole milloinkaan ennen ajatellut teitä sotilaana", sanoi Teddy.

"Minulle myönnettiin vapautusta sotapalveluksen suorittamisesta, kunnes saisin väitöskirjani valmiiksi", sanoi hra Heinrich. "Nyt on kaikki mennyttä. Ja väitöskirjastani on kolmeneljännestä valmiina."

"Vakava asia", sanoi Teddy.

"Verdammte Dummheit!" sanoi hra Heinrich. "Mitä varten ne ryhtyvät tuommoiseen?"

Torstaina heinäkuun 30:ntenä olivat Caillauxt, Carsonit, lakot ja kaikki tavalliset puheenaiheet kokonaan poissa sanomalehden ensimäiseltä sivulta; pörssi oli hurjan sekasorron vallassa ja elintarpeiden hinnat nousivat huimaavasti. Itävalta pommitti Belgradia vastoin entisiä sotasääntöjä, Venäjä mobilisoi, mr Asquith selitti ponnistelevansa yhä yhtä ahkerasti "supistaakseen, mikäli mahdollista, mahdollisen yhteentörmäyksen laajuutta" ja Wienin rauhankonferenssi siirrettiin toistaiseksi. "Minä en ymmärrä, miksi Venäjän ja Itävallan välisen ristiriidan täytyisi vetää mukaan Länsi-Euroopan", sanoi mr Britling. "Meidän etumme koskevat vain Belgiaa ja Ranskaa."

Mutta hra Heinrich älysi asian paremmin. "Ei", sanoi hän. "Tämä on sota. Se on nyt syttynyt. Minä olen kuullut siitä Saksassa paljon puhuttavan. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut, että sen täytyi tulla. Ach! Se ei välitä mistään. Niin kauan kuin ei välitetä esperantosta, ovat asiat tällä kannalla".

Perjantaina saatiin nähdä kuvia wieniläisten joukkojen liikekannallepanosta ja kuultiin Belgradin palavan. Nuoria olkihattuisia miehiä, jotka suuressa määrin muistuttivat englantilaisia ja ranskalaisia olkihattuisia nuoria miehiä, nähtiin Wienin kaduilla paraatissa, pahaenteisiä lippuja kantamassa, torvia puhaltamassa, hattuja heiluttamassa ja huutamassa. Lauantaina nähtiin koko Euroopan mobilisoivan ja hra Heinrichin rientävän Teddyn polkupyörällä hurjaa vauhtia asemalle iltalehtiä hakemaan. Mobilisoiminen ja hra Heinrichin levottomuus tulivat nyt Dower Housessa vallitsevan tilanteen päätekijöiksi. Nuoremmat Britlingit mobilisoivat ankaran kiivaasti lastenkamarin lattialla. Vanhemmalla oli satayhdeksänkymmentä tinasotamiestä sekä huomattava määrä tykkejä ja vaunuja; nuoremmalla oli sadankahdenkymmenenkolmen miehen voima, lukuunottamatta kolmea kantajamiestä (taakkoineen päivineen), yhtä poliisia, viittä siviilihenkilöä ja kahta naista. Lisäksi he leikkelivät paperista joukon Englannin ja Saksan lippuja. Mutta kun ei kumpikaan suostunut joukkojansa nimitettäväni minkään vieraan valtakunnan armeijaksi, he sopivat siten, että taistelisivat Punamaana ja Sinimaana, valiten nuo nimet sotamiestensä univormujen värin mukaiset. Sill'aikaa valitteli hra Heinrich melkeinpä kenelle tahansa huoliensa suuruutta ilmaisten aivan aavistamatonta tunteenomaista kiintymystä kyläravintolan isännän tyttäreen. Tämä oli rauhaisa, vaikutteille altis neitonen nimeltä Maud Hickson, jolle nuori mies näkyi antaneen runollisemmalta soinnahtavan Margareeta-nimen.

"Usein me olemme jutelleet, niin, usein", vakuutteli hän mrs Britlingille. "Ja nyt täytyy kaiken loppua. Hän rakastaa kukkia, hän lempii lintuja. Hän on suloinen ja viaton. Minä olen opettanut hänelle monta saksalaista sanaa ja useita kertoja olen yrittänyt lyijykynällä piirtää hänen kuvaansa ja nyt minun pitää lähteä näkemättä häntä enää milloinkaan."

Hra Heinrichin äänetön vetoaminen koko Saksan romanttiseen kirjallisuuteen riisui aseet siltä mrs Britlingin vastaväitteeltä, ettei hra Heinrichilla ollut mitään syytä lainkaan tuntea tuota nuorta naista.

"Sitäpaitsi", huudahti hra Heinrich, "syventyen erääseen toiseen huoliensa puoleen, kuinka minä saan tavarani kokoon? Täällä ollessani minä olen ostanut paljon tavaraa, paljon kirjoja, kaksi paria valkoisia flanellihousuja, muutamia paitoja ja kodak-filmien kehittelyä varten suunnitellun tinakojeen, jota en osaa käyttää. Kaikki tuo pitää mahtua pieneen matkalaukkuuni. Ja ne eivät mahdu minun pieneen matkalaukkuuni."

"Entä Billy! Kuka nyt jatkaa Billyn kasvattamista?"

Armoton kohtalo ei välittänyt hra Heinrichin vaikeuksista ja huolista. Hän syöksähteli huoneestaan alakertaan ja taas takaisin, kulki salaisissa ja hyödyttömissä asioissa kyläravintolan paikkeille, vaelteli puutarhassa. Hänen päänsä ja kasvonsa punottivat yhä ankarammin; silmät olivat tulehtuneet ja levottomat. Kaikki koettivat puheellaan ja käytöksellään häntä rauhoittaa ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä.

"Ach!" sanoi hän Teddylle, "Te olette siviilimies. Te elätte vapaassa maassa. Sota ei koske teitä. Te voitte käyttää sitä huvinanne…"

Teddy saattoikin käyttää huvinansa mitä hyvänsä.

Jokin, jota Matching's Easyssä vain sangen epämääräisesti pelättiin, jokin järjestelmällinen ja armoton Lontoossa sijaitseva voima tuntui haparoivan ja haeskelevan hra Heinrichiä, ja hra Heinrich tuntui vastaavan. Sunnuntain posti toi ratkaisun.

"Minun täytyy lähteä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä suoraan Lontooseen tänään. Siellä, eräässä paikassa Bloomsburyssä minulle ilmoitetaan, miten pääsen Saksaan. Minun täytyy koota tavarat, saada automobiili asemalta ja lähteä. Miksi ei sivuradalla kulje sunnuntaisin junia, niin että voisin mennä sitä tietä?"

Aamiaisella hän puhui politiikasta. "Minä olen ehdoton sodan vastustaja", sanoi hän.

"Minä vastustan sodankäyntiä yleensä."

"Miksi sitten lähdette?" kysyi mrs Britling. "Jääkää tänne meidän luoksemme. Me pidämme teistä kaikin. Jääkää tänne ja jättäkää lähtökäskyt huomioonottamatta."

"Mutta silloinhan menetän isänmaani. Menetän paperini. Joudun hylkiöksi. Minun täytyy lähteä."

"Minun mielestäni on miehen oltava isänmaalleen uskollinen", arveli mr Britling.

"Jos maailmassa olisi yksi ainoa kieli, niin tällaista ei sattuisi", selitti hra Heinrich. "Ei olisi englantilaisia, ei saksalaisia eikä venäläisiä."

"Vaan pelkkiä esperantolaisia", virkkoi Teddy.

"Tai idolaisia", sanoi hra Heinrich. "En ole varma kumpiako. Eräissä suhteissa ido on melkoista parempi."

"Ehkäpä on asia ratkaistava idon ja esperanton välisellä sodalla", arveli Teddy.

"Kenen kanssa me pelaamme skatia, kun te olette poissa?" kysyi mrs
Britling.

"Koko aamupuhteen", sanoi hra Heinrich tuntien sydämensä paisuvan tässä myötätunnon paisteessa, "olen yrittänyt koota tavaroitani, mutta siitä ei ole tullut mitään. Mieleni on liiaksi levoton. Minulle on ilmoitettu, ettei pidä ottaa mukaan paljoa matkatavaraa. Anteeksi, mrs Britling."

Mrs Britling tuli tarkkaavaiseksi.

"Jos saisin jättää hyvän joukon tavaroitani, vaatteitani, ainakin osan, ja etenkin viuluni, niin pääsisin paremmin kulkemaan. En tahtoisi joutua liikekannalle viuluineni. Voi tulla pahojakin tungoksia. Tahtoisin sen vuoksi ottaa vain reppuni…"

"Jos kokoatte tavaranne…"

"Niin, jälkeenpäinhän ne voitaisiin lähettää."

Kokoamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Automobiili, jota hän oli aamusella käynyt asemalta tilaamassa Teddyn avuliaalla polkupyörällä, tuli kohta häntä noutamaan, ja koko perhe sekä ensimäinen osa tavanmukaisia hockeypelaajia kokoontui katsomaan lähtöä. Vanhempi pikku-Britling asetti täyteenahdetun repun vaunun istuimelle. Hra Heinrich pudisti sitten jokaisen kättä.

"Kirjoittakaa ja kertokaa miten voitte", huusi mrs Britling.

"Mutta jos Englantikin yhtyy sotaan!"

"Kirjoittakaa Reynoldsille — antakaahan, kun merkitsen hänen osoitteensa; hän on minun asiamiehenäni New Yorkissa", sanoi mr Britling ja kirjoitti osoitteen.

"Me tulemme kylään asti teidän mukananne, hra Heinrich", huusivat pojat.

"Ei", sanoi hra Heinrich istuutuen automobiiliin, "minä eroan nyt teistä kaikista kerrassaan. Se on liikaa…"

"Auf Wiedersehen!" huusi mr Britling. "Muistakaa, että mitä tapahtuneekin, rauha tulee lopuksi!"

"Miksei yhtä hyvin aluksi?" kysyi hra Heinrich ymmärrettävän katkeroituneena ja toisti vakiintuneen, Euroopan koko tilannetta koskevan tuomionsa: "Verdammte Bummelei! "

"Lähtekää", sanoi mr Britling ohjaajalle.

"Auf Wiedersehen, hra Heinrich!"

"Auf Wiedersehen!"

"Hyvästi, hra Heinrich!"

"Onnea matkalle, hra Heinrich!"

Automobiili lähti päristen liikkeelle, ja hra Heinrich liukui läpi veräjien ja pitkin samaa ahnasta tietä, joka oli aivan äskettäin niellyt mr Direckin.

"Viimeinen jäähyväistervehdys!" huusi Teddy. "Yks', kaks', kolme! Auf Wiedersehen!"

Äänet, järeät ja kimeät, kaikuivat yhdessä särähdellen. Orjanruusuaita peitti pienen pääni näkyvistä. Mutta sitten punaiset kasvot sukelsivat taas esiin. Hän oli noussut seisomaan ja heilutti panamahattuansa. Auringonpistoa ajattelematta…

Sitten hra Heinrich oli kokonaan poissa.

"Kas niin", sanoi mr Britling kääntyen menemään.

"Toivottavasti hän ei haavoitu", sanoi eräs vieraista.

"Mitä vielä, eiväthän ne tuollaista poikasta taistelulinjalle lähetä", sanoi mr Britling. "Hän ei ole vielä saanut harjoitustakaan. Ja hänen täytyy käyttää silmälaseja. Miten hän ampua osaisi? Hänestä tehdään kirjuri."

"Hän ei ole koonnut tavaroitaan laisinkaan", sanoi mrs Britling miehelleen. "Tulehan katsomaan hänen huonettansa. Se on — liikuttavaa."

Se oli liikuttavaa.

Se oli enemmän kuin liikuttavaa; vähäpätöisellä, oudolla tavallaan se oli vertauskuvallista ja ennustuksellista; siinä näkyi pienoiskoossa vähäpätöisen elämän juuriltaan repeytyminen.

Ovi oli selkoselällään, kuten hän oli sen lähtiessään jättänyt ajattelemattakaan salata pienten puuhiensa ja hankintojensa merkkejä. Ikkunatkin olivat aivan auki, ikäänkuin hän olisi kaivannut enemmän ilmaa, hän, joka Englantiin tultuansa aluksi oli aina pitänyt huoneensa ikkunoita tarkoin suljettuina. Tyhjän tulisijan yli ojentautui hänen Billyä varten hankkimansa iso tammenhaara, mutta nyt olivat sen oksat ja lehdet kuivuneet ja monet niistä olivat murtuneet ja pudonneet lattialle. Billyn tyhjä häkki oli tyhjänä pienellä pöydällä huoneen nurkassa. Sen sijaan, että olisi koonnut tavaroitaan, nuorukainen oli nähtävästi astellut huoneessaan edestakaisin rauhattomien mietteiden vallassa; vuode oli epäjärjestyksessä ikäänkuin hän olisi useita kertoja siihen heittäytynyt, ja kirjat olivat toivottomassa epäjärjestyksessä ympäri huonetta. Hän oli yrittänyt hiukan aloittaa tavarain kokoamista sijoittamalla jotakin lainaamaansa pahvilaatikkoon. Viulu lepäsi kuin kuolinvuoteellaan kaapin päällä, jonka kaikki laatikot olivat puolittain avoinna, ja keskellä lattiaa virui siihen pudonneena surkea, sininen paita, litistyneimpiä ja murheellisimpia vaatekappaleita mitä ajatella saattaa. Takasta löytyi epäonnistunut, halki repäisty, tytön päätä esittävä kynäpiirros…

Aviopuolisot katselivat hetkisen äänettöminä autioksi jäänyttä huonetta, ja kun mr Britling alkoi puhua, niin hän alensi ääntänsä.

"Minä en keksi Billyä", sanoi hän.

"Se on ehkä mennyt ulos ikkunasta", sanoi mrs Britling, hänkin hilliten ääntänsä…

"No niin", sanoi mr Britling äkkiä ja ääneen irroittaen tarkkaavaisuutensa tuosta tulevain onnettomuuksien ensimäisestä enteestä, "mennäänpä hockeyta pelaamaan! Hänenhän oli pakko lähteä. Ja Billy kai tulee takaisin, kun nälkä alkaa sitä vaivata…"

11.

Maanantai oli yleinen vapaapäivä, koska se oli elokuun ensimäinen maanantai, ja vanhan tavan mukaan vietettiin silloin Matching's Easyssä Claveringsin puistossa kukkaisjuhlaa. Mr Britlingin mieleen jäi päivästä kirkas muisto, se näkyi sellaisessa heleässä valossa kuin maisema, johon aurinko paistaa ukkospilven lomitse. Siellä oli teltta näytteille asetettuine kukkineen ja toinen kansanhuveja varten, siellä oli korea, kultaa ja keltaa hohtava karuselli automobiileineen ja hevosineen, ja eräs toinen viheriän ja hopean hohtoinen, jonka jalopeurat, kamelikurjet suorittivat ihmeellisiä keinuvia liikkeitä, ja kummassakin oli höyrypositiivi; siellä oli kojuja, joissa heiteltiin kokospähkinöitä ja useita kekseliäästi sommiteltuja ampuma-, keihäänheittoja renkaanheittokojuja, joissa kaikissa oli ihmeteltävä kokoelma saviteoksia, kelloja, metallikoristeita ja muita senkaltaisia houkuttelevia voittoja. Siellä pantiin toimeen ilmapallokilpailu: jokaiseen palloon oli kiinnitetty postikortti, jossa pyydettiin löytäjää ilmoittamaan, mihin se oli pudonnut; shillingillä voi saada pallon ja mahdollisuuden voittaa lukuisia yleviä ja yllättäviä palkintoja, jos pallo lensi riittävän kauas — kalapuukkoja, hopeakahvaisia kävelykeppejä, tammisia grammofonilevylaatikoita ja muuta samanlaista. Erityisestä veräjästä pääsi puolella shillingillä Claveringsin puutarhoihin; lady Homartyn oli luvannut lisätä shillingiin toisen puolen ja käyttää kertyneet varat ensi talvena polttotarpeiden hankkimiseen Matching's Easyn köyhille. Mr Britling katseli poikineen kaikki nähtävyydet, jätti pojat vihdoin antaen kummallekin shillingin ja siunauksensa, maksoi puoli shillingiänsä päästäkseen puutarhoihin ja lähti, kuten oli luvannut, lady Homartynin luo teetä juomaan.

Aamulehdet olivat saapuneet myöhään, hän oli lukenut niitä lukemasta päästyäänkin ja aina välillä painunut mietteisiin, kunnes hänen perheensä oli vaatinut, että hänen piti lähteä juhliin. He sanoivat, että jos hän ei minkään muun vuoksi tahtonut tulla, niin ainakin nähdäkseen täti Wilshiren harvinaista kokospähkinänkeittotaitoa. Hän oli kaikkia muita etevämpi. No niin, eihän sitä sopinut jättää näkemättä. Uutisten otsakkeet julistivat: "Suurvallat sodassa; Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan; 100,000 saksalaista marssii Luxemburgiin; Voiko Englanti jäädä puolueettomaksi? Viidenkymmenen miljoonan laina otetaan." Ja Saksa ei ollut ainoastaan rikkonut Lontoonsopimusta, vaan oli lisäksi vallannut erään englantilaisen laivan Kielin kanavassa… Karusellit pyöriä hurisivat ja positiivit melusivat, ampumakojuissa paukkui ja kilisi tungeskelevan väen ampuessa rikki pulloja, nuorten, ihmisjoukkoa onnensa koettamiseen yllyttäväin miesten ja naisten äänet kaikuivat kimakkoina ja kuuluvina. Teddy, Letty, Cissie ja Hugh kehittelivät kerrassaan levottomuutta herättävää taitoa keihäänheitossa suunnitellen kokonaisen teekaluston kokoamista Teddyn kotia varten. Juhla-alueeksi erotetun puistonosan edustalla oli parikymmentä automobiilia sekä joukko erilaisia ajopelejä; Britlingin pikkupojat olivat tavanneet yhdenikäisiä Claverings Housesta kotoisin olevia tuttaviansa ja osoittivat parhaillaan taitoaan ja tyyneyttään karusellikamelikurkien seljässä, ja tuskin neljänsadan peninkulman päässä siitä, rintamalla, joka ulottui Nancystä Luttichiin virtasi toista miljoonaa harmaapukuista miestä, suurin ja parhaiten varustettu armeija mitä maailma oli koskaan nähnyt, länteenpäin valloittaakseen Pariisin, iskeäkseen Ranskan rammaksi, vallatakseen Kanaalin varrella olevat satamapaikat, hyökätäkseen Englantiin ja tehdäkseen Saksan keisarikunnan maailman hallitsijavallaksi. Heidän varustuksensa oli ennaltaharkinnan ja tieteellisen järjestelyn luoma ihme alkaen moottorikeittiöistä, jotka rämisten kulkivat heidän vanavedessään, aina tarkk'ampujain kaukotähtäimiin, jalkaväen lukemattomiin kuularuiskuihin, juoksuhautavarusteihin, hyökkäyksen alaisissa maissa ennakolta suoritettuihin valmisteluihin asti…

"Koetetaan saada sokerirasia toisesta kojusta!" sanoi ohi hyökkäävä Teddy. "Älä hanki kahta sokerirasiaa", sanoi hänen jäljessään rientävä hengästynyt Cissie. "Hugh koettaa saada tuolta sokerirasian."

Sitten mr Britling kuuli sotaisan äänen.

"Yritetäänpäs noita pulloja", virkkoi hilpeä, nuori talonpoika.
"Täytyy pitää yllä ampumistaitoansa näinä sotaisina aikoina…"

Mr Britling kohtasi Hicksonin, kyläkrouvin isännän, ja sai tietää hänen olevan huolissaan poikansa vuoksi, joka reserviläisenä oli kutsuttu saapumaan paikalleen. "Juuri kun hän oli aikeissa asettua tänne. Surkeata, etteivät voineet antaa hänelle hetken rauhaa.

"Se on peijakasta", sanoi Hickson, "mutta ensi palkinnon hän kumminkin sai retiiseistään. Hän on kyllä iloinen, kun kuulee, että on saanut ensi palkinnon retiiseistään. Luuletteko, mr Britling, että sodasta hyvinkin tulee tosi? Minusta alku näyttää lupailevalta."

"Lupaavammalta se näyttää kuin milloinkaan ennen", sanoi mr Britling.
"Se on hullua hommaa."

"Jos ne meidän kimppuumme tulevat, niin kai me paukautamme vastaan", sanoi mr Hickson. "Postikin on saanut paperinsa…"

Mr Britling raivasi itselleen tietä halki hyörivän ihmisjoukon kohti puiston veräjää… Kova pamaus sai hänet kääntymään. Se oli pallokilpailun alkamista ilmoittava tykinlaukaus.

Hän seisahtui hetkiseksi katselemaan leikkiä. Pallokilpailu oli koonnut pienen parven ihmisiä, maalaistyttöjä valkoisine käsineineen ja väririkkaine hattuineen, nuoria, koreihin kaulahuiveihin ja valmiina ostettuihin pyhäpukuihin puettuja nuoria miehiä, isiä ja äitejä, boyscouteja, lapsia, olkihattuisia konttoriherroja, pyöräilijöitä ja muita. Heidän päittensä päällitse näkyi mr Cheshunt, tilan kaikki-kaikessa. Hän seisoi pienellä pöydällä lähettäen palloja ilmoille, toisen toisensa jälkeen. Ne irtautuivat hänen kädestään ikäänkuin erinäiset rypäleet; toiset nousivat ja laskivat, toiset leijasivat tasaisesti ja ylöspäin, toiset pyörivät hyrrinä ja ajautuivat vienossa tuulessa itään päin kuvastuen kuplina taivasta ja puiston suuria puita vasten. Etäämpänä oikealla olivat kukkanäyttelyn raitaiset purjekangasteltat, vielä kauempana kirnusivat karusellit säveleitään ilmoille, ampumakojuista kuului pauke ja ilmakeinut heiluivat naristen. Köyden avulla kaikesta tästä eristettynä oli avoin puisto, jossa hirvet kokoontuivat korkeiden puiden alle epäluuloisina tarkastelemaan juhlallisuuksia. Teddy ja Hugh näkyivät erkanevan pallokilpailua katselevasta joukosta ja rientävän takaisin keihästä heittämään. Hiukan syrjemmälle pystytetyn pienen teltan edustalla asetti mies näkyviin lupaavaa ilmoitusta: "Teetä mielin määrin Yhdellä Shillingillä." Teddyn lapsenvaunut oli ankkuroitu kokospähkinäkojun läheisyyteen, ja täti Wilshire osoitti yhä peloittavaa urhoollisuuttaan kokospähkinäin heitossa. Hän oli jo voittanut seitsemänkolmatta. Vieraita lapsia oli antautunut hänen kuormajuhdikseen, ja ne muodostivat hänen seurueensa. Ihmeellinen vanha eukko tuo täti Wilshire…

Sitten näkyi tämän vaatimattoman, auringonpaisteisen juhlahyörinän läpi, ikäänkuin kuvan takaa ilmestyvänä kirjoituksena: "Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan."

Mr Britling kääntyi jälleen puutarhan veräjää ja sen pielessä istuvaa pääsylipunmyyjää kohti.

12.

Claveringsin puutarhoihin ja varsinkin suuren keinotekoisen kallioryhmän, lummelammikon ja reheväin kukkalavain vaiheille oli kokoontunut harvinaisen paljon harvinaisia vieraita arkoja nuoria pareja. Mr Britlingin piti mennä taloon saamaan lähempiä tietoja ja palvelijan opastamana hän löysi maitohuoneen taakse, hollantilaiseen puutarhaan piiloutuneen lady Homartynin, joka oli juuri saanut jaetuksi kukkanäyttelyn palkinnot ja lepäsi nojatuolissaan, erään naispuolisen sukulaisen toimiessa emäntänä teepöydässä. Mrs Britling oli jo aikaisemmin paennut juhlasta ja istui siinä teensä ääressä. Lady Meade ja pari, kolme muuta vierasta oli saapunut automobiililla Hartleytreestä saadakseen olla mukana, ja Manning oli tullut tuomaan kaamean vahvisteen aamulehtien kaikkiin ennustuksiin.

"Kuuluuko mitään uutta?" kysyi mr Britling.

"Siitä tuli sota", virkkoi mrs Britling.

"Ne ovat Luxemburgissa", sanoi Manning. "Se voi merkitä ainoastaan sitä, että ne tulevat läpi Belgian."

"Minä olin siis väärässä", sanoi mr Britling, "ja maailma on ihan mieletön. Meillä ei ole muuta keinoa kuin voittaa… Miksi ne eivät voineet jättää Belgiaa rauhaan?"

"Se on kuulunut heidän suunnitelmiinsa viimeiset kaksikymmentä vuotta", sanoi Manning.

"Mutta se saa varmasti meidät sekaantumaan leikkiin."

"Sen he luullakseni ovat ottaneet lukuun."

"Vai niin." Mr Britling otti teekuppansa, istuutui ja oli aivan vaiti hetkisen.

"Niitä on kolme kolmea vastaan", sanoi eräs vieraista yrittäen laskea sotaan yhtyneitä valtoja.

"Italia", sanoi Manning, "tulee jokseenkin varmaan kieltäytymään. Italia onkin oikeastaan meidän ystäviämme. Sen täytyy olla. Tämä on alkuansa Itävallan sota. Ja Jaapani tulee meidän puolellemme…"

"Minä luulen", virkkoi vanha lady Meade, "että tämä on Saksan itsemurha. Eiväthän he voi sotia Venäjää, Ranskaa ja meitä vastaan. Miksi he alkoivatkaan?"

"Siitä voi syntyä pitempi ja vaikeampi sota kuin yleensä otaksutaan", sanoi Manning. "Saksalaiset luulevat voittavansa."

"Meidät kaikki?"

"Meidät kaikki. He ovat pelottavasti varustautuneet."

"Saksan voitto on mahdoton", sanoi mr Britling katkaisten äänettömyyden. "Saksaa vastassa on enemmän kuin pelkkiä armeijoja: järki, vaistot — kolme maailman suurinta kansaa."

"Joilla nykyään on hyvin huonot sotavarustukset."

"Se voi asioita pitkittää, se voi vaikeuttaa tehtävää, mutta lopputulosta se ei muuta. Tietysti me voitamme. Muuta ei voi ajatellakaan. En ole koskaan uskonut, että se oli heidän tarkoituksensa. Nyt uskon. Tuon uhkamielisen varustautumisen ja marssimisen, tuon nelikymmenvuotisen kansallisen kerskauksen täytyi keikahtaa teoksi ennemmin tai myöhemmin…"

Hän vaikeni, tunsi toisten kuuntelevan ja johtui juttelemaan lisää.

"Tämänlaatuista sotaa", sanoi hän, "ei ratkaista laskemalla tykkien ja kiväärien lukumäärää. Jokin meitä painostava ja meille sietämättömäksi käynyt on lopetettava. Ja se lopetetaan. En tiedä mitä sotilaat ja politikoitsijat ajattelevat meidän toiveistamme, mutta minä tiedän mitä tavalliset järkevät ihmiset asiasta ajattelevat. Tiedän, että me kaikki, miljoonat sivistyneet katselijat olemme valmiit luopumaan viimeisestä rovostamme ja uhraamaan kaikin henkemme, jotta meidän ei tarvitse nähdä Saksaa voittamattomana. Tiedän Amerikassa vallitsevan samojen tunteiden, ja jos vain sattuisi jotakin sinne päin, jos Amerikkakin saisi kerran kokea tuon tuhman, panssaroidun nyrkiniskun, niin Amerikkakin olisi tässä sodassa meidän puolellamme. Italia tulee mukaan. Sen täytyy tulla. Ranska taistelee yhtenä miehenä. Minä uskon mielelläni saksalaisilla olevan lukemattomia kiväärejä ja tykkejä, täydellisimmät kartat, vakoojat ja suunnitelmat, mitä ajatella saattaa. En ihmettele, jos kuulen heillä olevan tuhansia pelottavia yllätyksiä valmiina. Olen aivan valmistautunut heidän valtavien voittojensa ja meidän kamalain häviöittemme varalta. Tuo on pelkkää aloittelua. Minä tiedän, etteivät saksalaiset ymmärrä ihmisluonnetta, etteivät he lainkaan aavista, millaisen katkeruuden myrskyn tämä sota nostaa. Emmekö me kaikin luottaneet siihen, etteivät he laukaisisi tykkejänsä? Eikö tämä ollut meidän vapaamielisen ja rauhaarakastavan uskomme ytimenä? Ja nyt he ovat kumminkin laukaisseet tykkinsä, laukaisseet ne Euroopan sydämessä."

"Ja sellaisen määrän tykkejä", virkkoi Manning.

"Luuletteko sitten, että sota tulee pitkällinen, mr Britling?" kysyi lady Meade.

"Tulipa siitä pitkä tai lyhyt, Saksan häviöön se loppuu. Mutta minä en usko siitä tulevan pitkäaikaista. En ole samaa mieltä kuin Manning. En usko vieläkään sotahulluuden voivan tarttua kokonaiseen kansaan. Minä uskon sodan olevan Saksan varustuspuolueen ja hovipuolueen työtä. He ovat pakottaneet Saksan tähän sotaan. No niin — heidän täytyy voittaa voittamistaan. Mikäli he voittavat, mikäli heidän armeijoitaan ei ole ehdottomasti lyöty tai heidän laivastoaan hävitetty, sikäli on Saksa pysyvä koossa. Mutta seisahduta heidät ja lyö heidät, niin Saksan henki luullakseni muuttuu, niinkuin se muuttui Jenan taistelun jälkeen…"

"Willie Nixon", kertoi eräs vieraista, "joka palasi Hampurista eilen, sanoo niiden olevan varmoja siitä, että Pariisi ja Pietari ja muutamat muut pienet kaupungit ovat valloitettuina ja asia meihinkin nähden kaikinpuolin päätettynä suunnilleen jo joulun tienoissa."

"Entä Lontoo?"

"En muista, mainitsiko hän Lontoota. Mutta arvelen, ettei Lontoo sinne tai tänne merkitse mitään. He eivät usko meidän tohtivan tulla mukaan, mutta jos siten kävisi, niin he pommittavat laivastoa zeppeliineistään ja marssivat puhki meidän armeijamme — jos sitä armeijaksi sopii nimittää."

Manning nyökkäsi hyväksyvästi.

"He eivät ymmärrä mitään", sanoi mr Britling.

"Sir George Padish kertoi minulle jotakin samansuuntaista. Hän kävi heinäkuulla Berliinissä."

"Tietysti heidän varustuksensa ovat miltei uskomattoman täydelliset", sanoi eräs toinen lady Meaden seuraan kuuluva rouvashenkilö. "He ovat suunnitelleet ja valmistelleet kaikki asiat — kerrassaan kaikki."

13.

Mr Britling oli hiukan hämmästynyt omia sanojansa. Hänelle ei ollut ennen esitystään selvinnyt, kuinka ankarasti hän vihasi saksalaista militarismia, joka kauan hänen maailmaansa uhattuaan vihdoin oli alkanut toimia. Hän oli aina väittänyt, ettei se ryhtyisi sotaan — ja nyt oli sota käynnissä! Hän oli kiukuissaan, kuten petetty puolustaja ainakin. Vasta kuultuaan omat sanansa hän oli tajunnut mielipiteittensä ankaran ja intohimoisen sotaisuuden ja kulkiessaan vaimoineen kylän läpi kotiin oli hän yhä vielä tekemänsä itsehuomion vaikutuksen alaisena; synkkänä ja vaieten hän suunnitteli vihaisia syytöslauselmia Kruppia ja keisaria vastaan. "Krupp ja keisari" — hänen huomionsa kiintyi tuohon ilmeiseen, sopivaan alkusointuun. "Kaikki se, mitä oli huonoa keskiajassa, yhtyneenä siihen, mikä on huonoa nykyajassa", mietti hän itsekseen.

"Maailma", sanoi hän, säikähdyttäen mrs Britlingiä äkillisellä alkamisellaan, "käy sietämättömäksi, kunnollisen inhimillisen olennon on mahdoton siinä elää, ellemme me voita tässä sodassa."

"Meidän täytyy murskata tai joutua murskattaviksi…"

Hänen aivonsa olivat siinä määrin näiden asiain vallassa, että hän tuijotti pitkän aikaa mrs Harrowdeanin myöhästyneeseen sähkösanomaan ymmärtämättä siitä sanaakaan. Vähitellen hänelle selvisi, että hänen piti lähteä mrs Harrowdeanin luo, mutta hän siirsi lähtönsä mielellään tuonnemmaksi pelatakseen hockeyta. Sitäpaitsi kumottaisi myöhemmin täysikuu, ja hänestä tuntui, että kesäinen kuuvalo soveltui paljoa paremmin kuin auringonlasku tai keskipäivä niihin selityksiin, joita häneltä odotettiin. Niinpä hän jatkoi Saksaa koskevien lauselmain sorvailemista, kunnes hockey oli käynnissä.

"Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?" kysyi hän äkkiä Teddyltä, joka erään maalin jälkeen tuli hänen lähettyvilleen. "Meidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia."

Teddy katsoi häneen ihmetellen.

"No, tulehan!" sanoi mr Britling kärsimättömästi ja tarttui keppeihin.

14.

Mr Britling lähti kuutamoretkelleen puoli kymmenen tienoissa tuona iltana. Hän selitti, että lepääminen oli hänelle yhtä mahdotonta kuin työskenteleminenkin. Sota oli saanut hänet kuumeiseen kuohuntatilaan; hänen täytyi tehdä automobiiliretki virkistyäkseen. Saattoi käydä niinkin, huomautti hän sivumennen, ettei hän tulisi takaisin ennenkuin päivän, parin kuluttua. Kun hän tuntisi voivansa jälleen tehdä työtä, niin hän palaisi. Hän täytti öljysäiliön sähkölampun valossa, istuutui vaunuun ja tutki seudun karttaa. Hänen aatoksensa vaelsivat Pyecraftsiin, sieltä kohti rannikkoa ja mahdollista vihollisen hyökkäyskohtaa. Jos vihollinen tulisi ennen sodanjulistusta! Tuohon se voisi tulla ja tuohon…

Hän tempautui näistä mietteistä irralleen ja alkoi tehdä lähtöä.

Ilta oli valoisa kuin päivä, viileä kuuvalo täytti seudun. Tien hopeajuova punertui mr Britlingin lyhtyjen lähestyessä. Ojanpientareen tumma nurmi ja tietä reunustavat pensaat hohtivat hetkisen kirkkaan viheriäisinä valon niihin sattuessa. Täysikuu kiipesi taivaankantta niin heleänä, että tuskin yhtäkään tähteä näkyi taivaan harmaassa sinessä. Peninkulman päässä olevat talot paistoivat valkeuttaan ja silloin tällöin näkyi lyhtyjen valossa liehuva yöperhonen, joka kohta jälleen hävisi pimeään.

Gladys oli oivallisessa ajokunnossa, ja samoin mr Britling. Hän ei ajanut liian nopeasti eikä liian hitaasti, ja kulku oli tavattoman varmaa. Elämä, joka oli hänestä koko päivän näyttänyt sekasortoiselta, uhkausten synkentämältä joukkiolta, muuttui viileäksi, salaperäisen kepeäksi ja tyynen arvokkuuden täyttämäksi.

Hän ohjasi pitkin kapeata tietä tumman orjanruusuaidan vieritse ja sitten kylään vievälle valtamaantielle. Melkein autiossa kylässä tuikki tulia ikkunoista siellä täällä. Kauempana välkkyi valokimppu ikäänkuin topaasi- ja rubiinikoriste yön hopeisessa kilvessä. Kukkanäyttelyn juhlallisuudet olivat vielä täydessä käynnissä, ja kello seitsemän jälkeen tapahtunut pääsymaksujen alentaminen oli houkutellut sisään kaikki ulkopuolella oleksijat. Karusellit väänsivät yhä ilmoille armottomia säveleitänsä, ja ampumakojuista kuului pauke ja särkyvien pullojen kilinä. Suositut kamelikurjet ja voimavaunut kiertivät kiertämistään tasaisessa tahdissa, vuoroin upoten pimeään, vuoroin sukeltaen valaistuina näkyviin.

Mr Britling pysähtyi tienviereen hetkiseksi katselemaan, miten varjomaiset olennot liikkuivat valaistujen paikkojen poikki pimeästä pimeään.

"Sodan uhatessa — maailmanpalon uhatessa", kuiskasi hän vihdoin.
"Ymmärtävätkö he sitä? Ymmärtääkö kukaan meistä?"

Hän pani koneen käyntiin ja lähti ajamaan moottorin tuskin kuuluvasti hyrrätessä pitkin tasaista Hartleytreen tietä. Hänen takanansa äänet häipyivät häipymistään vihdoin kokonaan hukkuen rajattomaan, häiritsemättömään kuutamohiljaisuuteen. Ei näkynyt muuta liikkuvaa kuin hän itse, ei kuulunut muuta kuin tasainen, hillitty, mekaaninen rytmi hänen jalkojensa alta. Pian oli hän ehtinyt valtatielle ja kääntyi pehmeästi itää ja merta kohti, välittämättä mitään Pyecraftsiin johtavasta tienhaarasta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ajamassa. Hän oli odottanut epävarmaa ja ikävää matkaa; hän huomasi joutuneensa aavistamattomaan, hopeahohtoiseen liikuntoon. Näytti siltä kuin automobiilikin olisi kulkenut pitkin kuutamoa tuona iltana… Pyecrafts sai odottaa. Niin, tosiaankin, mitä myöhemmin hän Pyecraftsiin tuli, sitä liikuttavammaksi ja romanttisemmaksi muodostui hänen pieni hupainen sovintohetkensä. Hän ei kiirehtinyt tuota huvinäytelmää. Hän tunsi tahtovansa kokea ympärillään lepäävän laajan, kesäisen rauhan, joka yksin näytti jotakin ilmaisevan ihmiskuntaa kohdanneesta suurenmoisesta murhetapahtumasta. Tämän äärettömän ehtoon läpi liukuessaan voi vasta kuvitella marssivat miljoonat, laajat jokilaaksot, vuorenharjanteet, satamat ja meret, jotka kaikki olivat täynnä työn hyörinää.

"Tälläkin hetkellä", mietti hän, "voivat sotalaivat olla taistelussa keskenään."

Hän kuunteli, mutta ääni oli vain koneen sylinterien tavantakaa uusiutuva pärinä hänen ajaessaan laakean kukkulan rinnettä alaspäin.

Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada nähdä meri. Hän ajatteli noudattaa tietä Roadwell-kylien toiselle puolelle ja sieltä kääntyä Eastonburyn kukkulan laelle. Sinne hän lähti ja näki matalain kukkulain välitse V:n muotoisen kuun valaiseman tasapinnan, joka välkkyi, mutta siitä huolimatta näytti aivan tyyneltä. Hän pysähdytti vaununsa tien poskeen ja istui pitkän aikaa näkymöä katsellen ja mietiskellen. Ja kerran hänestä näytti kuin olisi kolme pientä, lyhyen mustan neulan tapaista varjoa liikkunut perätyksin poikki hopeankimaltelevan lahdelman.

Mutta se kenties johtui vain silmien rasittumisesta…

Mr Britling oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja Englannin, Ranskan ja Saksan laivastoista; asiantuntijat olivat väitelleet asiasta julkisuudessa, ja kaikessa hiljaisuudessa oli paljon kuiskuteltu ja keskusteltu. Meillä oli suuremmat laivat, järeämmät tykit, mutta ei ollut varmaa, olimmeko tekniikassa ja keksinnöissäkin muita edellä. Luottivatko he dreadnoughteihin kuten me, vai oliko heillä salaisuuksia ja yllätyksiä meidän varallemme? Kenties juuri tänä yönä suuret laivat lähtivät taistelemaan…

Tänä yönä varmaankin kautta maailman laivat pakenevat ja laivat ajavat takaa; kymmenessä tuhannessa kaupungissa kiehuu sodan ensi kiihko…

Vain vuosi sitten mr Britling oli ollut vieraana eräässä sotalaivassa ja katsellut sen monimutkaista koneistoa. Hänestä oli tuntunut, ettei maailmassa voinut olla parempaa väkeä kuin ne rauhalliset, päivettyneet, harjoitetut miehet ja upseerit, jotka hän oli kohdannut… Ja meidän pienen armeijamme täytynee senkin olla kokoontumassa tänä yönä, tuon pienen armeijan, joka Etelä-Afrikassa saamansa koulutuksen ja kurin nojalla syntyi uudestaan ja joka hänen mielestään oli yksilöllisesti urhoollisempi, itseensäluottavampi ja kykenevämpi kuin mikään muu armeija koko maailmassa. Hän olisi hymyillyt tai väittänyt vastaan, jos olisi kuullut jonkin toisen englantilaisen niin väittävän, mutta omassa sydämessään hän helli tuota uskoa…

Ja kutka muut maailman lentäjät kykenivät liikkumaan ilmassa yhtä hyvin kuin ne ranskalaiset ja englantilaiset, joita hän kerran tai pari oli nähnyt Eastchurchissä ja Salisburyssä? Nämä ovat asioita, joissa tulee kysymykseen rotu ja kansallinen kunto. Pitäköön saksalainen kaasusäiliönsä. "Me voitamme ne ilmassa", kuiskasi hän. "Me voitamme ne merillä. Me voitamme ne varmasti merillä. Jos saamme riittävästi miehiä ja tykkejä, niin voitamme ne maallakin… Mutta — Vuosikausia ne ovat varustautuneet…"

Mr Britling rakasti Englantia tuona iltana siinä määrin, ettei hänen sydämessään muulle rakkaudelle suurta sijaa ollutkaan. Hän rakasti Englantia miesten kansana. Helposta, voitosta ei voinut olla puhettakaan. Meidän liian helpolle luonteellemme oli hyväksi, ettei voitto voinut olla helppo. Mutta voittaa meidän täytyy nyt — taikka joutua perikatoon…

Hän nousi huokaisten, pani koneen käyntiin ja lähti haeskelemaan paikkaa, jossa pääsisi kääntymään. Hänen mielessään eleli vielä väritön vaikutelma, että matkan päämääränä oli Pyecrafts.

"Meidän täytyy kaikkien tehdä mitä voimme", ajatteli hän, ja hetkeksi aikaa kiinnitti alamäkeä luikertavalla tiellä pysytteleminen siinä määrin hänen tarkkaavaisuuttaan, ettei hän sen pitemmälle päässytkään. Hän kääntyi, ajoi jälleen yli kukkulan ja loivien rinteiden sisämaata kohti, ajoi hyvin kepeästi ja sujuvasti, lyhtyjen valon liukuessa pitkin tietä ja häilähdellessä pientareilla ja pensasaidoissa. Ajaessaan pientä mäkeä alaspäin hän kuuli epäselvää räminää ja ajoneuvojen kolinaa ja näki varoittavan, tienristeyksen merkkinä olevan kolmikulmion. Hän hiljensi vauhtia ja pysähtyi sitten äkkiä.

Rivi ratsumiehiä tuli näkyviin talojen, välistä, sitten harmaat rattaat, sitten valjakko vetäen raskasta esinettä — tykkiä, ja sitten lisää ratsumiehiä ja vihdoin toinen tykki. Kaikki näkyi vain himmeänä, ruskeana kulkueena kuuvalossa. Ratsastava upseeri ajoi hänen luokseen, katsoi häntä ja palasi takaisin tienristeykseen — toistaiseksi ei Englannissa peljätty vakoojia. Vielä neljä tykkiä kuljetettiin ohi; niitä seurasi jono rattaita ja useita ratsumiehiä, jotka istuivat suorina satuloissaan. Kukaan ei laulanut eikä huutanut; kuuli tuskin sanaakaan, ja koko joukko liikkui hätäilemättä, mutta nopeasti eteenpäin. Näin he menivät kolisten ja rämisten ja jättivät mr Britlingin nukkuvaan kylään. Hän pani taas kerran koneen käyntiin ja ajoi mietteissään eteenpäin.

Hän ajoi niin mietteissään, että joutui kokonaan pois Pyecraftsin tieltä — jos hän lainkaan oli sillä tiellä ollut. Hän huomasi kulkevansa maantietä, joka vei halki matalan tasankomaan, ja pian hän näki himmeästä, mutta korkeuden sinestä sentään erottuvasta Otavasta, että suunta oli suoraan pohjoiseen. Mitäpä siitä, kohta hän kääntyy lounaista kohti; aikaa oli kyllä; nyt hän tahtoi antaa sananvuoron tunteilleen, nyt hän tahtoi mietiskellä. Kuinka voi hän parhaiten auttaa Englantia siinä suuressa taistelussa, jota yön tyhjä hiljaisuus ja kauneus tuntui odottavan? Mutta oikeastaan hän ei mietiskellyt mitään, tunsi vain, tunsi ihmeellisellä tavalla, jota hän ei ollut kokenut sen jälkeen, kun nuoruus oli häneltä häipynyt. Tämä sota voi tehdä lopun melkeinpä koko maailmasta, sellaisena kuin hän oli oppinut maailman tuntemaan. Tuo ajatus virtasi hitaasti läpi kuutamon hänen tajuntaansa, kunnes hän joutui kokonaan sen valtoihin.

Tien laatu muuttui: pensasaidat loppuivat, männyt ja männiköt alkoivat korvata tammia, omenapuita ja orjanruusupensaiden tummia, kuuristuneita varjokuvia. Taloja oli harvemmassa ja maailma kävi yhä tyhjemmäksi, kunnes olisi voinut luulla olevansa ainoa valvova ja ulkosalla liikkuva ihminen koko nukkuvassa maassa…

Lyhyeksi hetkeksi kiintyi hänen uneksiva mielensä erääseen pikkuseikkaan. Sitä mukaa kuin hän ajoi eteenpäin, lehahti tummia, äänettömiä lintuja lentoon pölyiseltä tieltä hänen edestään räpytellen hiiskahtamatta pois hänen molempain lyhtyjensä valojuovasta. Mitä lintuja ne mahtoivat olla? Yökehrääjiäkö? Vai olivatko ne erilaisia lintuja, jotka yön hiljaisuutta hyväkseen käyttäen kylpivät tien hiekassa? Tämä pieni, erillinen ajatussäie kutoutui hänen mielensä loimiin kohta hävitäkseen…

Eräässä kohden syöksyi iso joukko kaniineja poikki tien, melkein automobiilin pyörien alitse…

Ne sanat, jotka hän oli lausunut Claveringsissa iltapuolella, palasivat nyt hänen mieleensä. Hän tunsi varmaan, että ne olivat asiallisia sanoja tällä hetkellä: Tätä sotaa sopi pitää sodista jaloimpana, ihmiskunnan lopullisena taisteluna kansallista vallitsemisasemaa ja kansallista anastushimoa vastaan; muussa tapauksessa se oli vain kansakuntien välistä kamppailua, pelkkää hävitystä ja kurjuutta. Sen suunnatonta merkitystä ei hänen mielestään saanut hävittää, pikkumaisesti loruamalla toisarvoisista riitakysymyksistä. Mutta oliko tuo suunnaton merkitys tullut riittävän selvästi määritellyksi? Oliko puolueettomain ja rauhaarakastavien ajattelijain joukko sen tajunnut? Hän ajoi sitä hitaammin, mitä enemmän hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi näihin kysymyksiin, ja vihdoin hän pysähtyi… "Eräät asiat on lausuttava selvästi julki", puheli hän itsekseen. "Eräät asiat — Englannin ajatus… Syvä ja kauan ilmaisematta jäänyt ystävällisyyden ja rehellisyyden halu… Nyt on aika se ilmaista. Se on lausuttava julki niin suoraan kuin luoti lentää sen tykkien suusta, niin rehellisesti kuin sen laivoja ohjataan."

Mielessä alkoi hahmoittua lauseita hänen siinä istuessaan toinen käsi ohjauspyörään nojaten.

Äkkiä hän suoristihe, selaili karttoja vieressään olevassa kotelossa ja koetti päästä selville, missä oli…

Mikäli hän voi käsittää, oli hän joutunut suoraan Suffolkiin…

Kello yhden tienoissa yöllä hän oli Newmarketissa. Newmarketkin lepäsi autiona kuuvalossa, mutta epäröidessään eräässä tienristeyksessä hän huomasi poliisimiehen, joka jäykkänä ja liikkumatta seisoi kulmauksessa kirkon luona.

"Matching's Easy?" huusi hän.

"Tätä tietä, kunnes tulette Market Saffroniin, ja siitä vasemmalle…"

Mr Britlingillä oli nyt päässään selvä suunnitelma ja hän ajoi nopeammin, mutta yhä vielä erittäin varovasti ja varmasti. Hän ei ollut enää peninkulmankaan päässä Market Saffronista, kun hän muisti tavallaan luvanneensa itselleen Pyecraftsin kohtauksen. Hän harkitsi molempia, keskenään ristiriitaisia päätöksiä. Hän punnitsi eräitä mahdollisuuksia.

Market Saffronin tienristeyksessä hän hiljensi vauhtia ja oli hetkisen kahden vaiheella.

"Oliverin", sanoi hän samalla kääntäen ohjauspyörää kotiin vievälle tielle päin… Hän täydensi lauseen sivuutettuaan onnellisesti tienkäänteen: "Oliverin pitää saada hänet…"

Sitten, ehkä viisikymmentä kyynärää kauemmaksi ehdittyään hän lisäsi vielä — tällä kertaa melkein kiukkuisesti: "Hänen olisi pitänyt mennä Oliverille jo aikoja sitten…"

Hän vei automobiilin vajaan ja kulki sitten setripuittensa tummassa varjossa pääovelle. Hänellä ei ollut avainta eikä hän pitkään aikaan saanut vaimoansa hereille, vaikka heittelikin hiekkaa ja pieniä kiviä hänen puoliavoimeen akkunaansa. Vihdoin hän kuuli liikettä ja huusi hänelle.

Hän selitti palanneensa kirjoittamaan. Hänen teki tosiaankin mielensä ryhtyä kohta kirjoittamaan. Hän meni suoraa päätä työhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, keitti hiukan teetä ja vaihtoi vaatteita. Aamunsarasteessa hän yhä istui ahkerasti kirjoittamassa lentokirjastaan. Otsakkeeksi hän oli valinnut: "Ja nyt sodat loppuvat."

15.

Niin alkoi suuri Euroopan sota ja saavutti erään Matching's Easyn miehen, kuten saavutti lukemattomien miellyttävien kotien lukemattomia älykkäitä isäntiä, jotka tuskin olivat sen tuloa huomanneet monien alinomaiseen varustautumiseen uhrattujen vuosien aikana. Elämän tuttu näkymö siirtyi syrjään, ja Sota ilmestyi peittämättömänä. "Minä olen todellisuus", virkkoi sota, "ja minä astelen poikki elämän polun. Minä olen kuoleman ja hävityksen uhka, joka on aina vaeltanut elämän vierellä niin kauan kuin elämää on ollut. Ihmiselämässä ei voi olla mitään muuta eikä mitään enempää ennenkuin olet minusta selviytynyt."