Mr Britling pääsee selvyyteen II

by H. G. Wells

KOLMAS LUKU.

Viha.

1.

Sill'aikaa kun ennen niin hervoton, miellyttävän rauhallinen maaseutu oli muuttumassa jotensakin huolettomasti varustetuksi leiriksi, kun ikivanhoja raja-aitoja muutettiin ja poistettiin ja maailman varoja tuhlattiin mitä korvaamattomimmalla tavalla, suoritti mr Britling ylimääräisen konstaapelin tehtäviä, lähetti vanhimman poikansa maanpuolustusväkeen, piti huolta belgialaisista, hemmotteli luuvassa asuvia sotilaitaan, auttoi Teddyä upseerinvaltakirjan saannissa, kantoi roponsa hyväntekeväisyystarkoituksiin, möi arvopapereita häviökseen, merkitsi sotalainaa ja mietti, mietti alinomaa sotaa.

Päivästä toiseen hänen ajatuksensa kiertelivät tuota yhtä ainoata asiaa. Hänen mielensä oli siihen kahlehdittu niinkuin kaleeriorja airoonsa. Koko hänen maailmansa oli magneettinen kenttä, jossa kaikki, tahtoipa hän tai ei, suuntautui tuohon kysymykseen kuten magneettiseen napaan.

Hänen ajatuksensa muuttuivat varmemmiksi ja selvemmiksi; ne syvenivät ja laajenivat. Hänen ensimäiset, pintapuoliset arvostelmansa olivat saaneet vahvistuksen tai oli ne korvattu toisilla. Yön aikaan hän kulki mietiskellen pitkin autioita polkuja; hän mietiskeli kirjoituspöytänsä ääressä, hän mietiskeli vuoteessaan, hän mietiskeli kylpyammeessa, hän koetteli mietteitään laatimalla kirjoitelmia, tutki ja korjasi niitä. Silloin tällöin hän herpautui ja väsyi, mutta ei päässyt koskaan niistä irralleen. Sota oli hänen edessään kuin valpas opettaja rottinkeineen, päivästä päivään, viikosta toiseen, väsymättä, käymättä kärsimättömäksi.

2.

Eräitä asioita oli suorastaan pakotettava mr Britlingin mieleen, koska ne erosivat hänen ajatustottumuksistaan siinä määrin, ettei hän koskaan olisi niitä hyväksynyt, jos vain olisi voinut olla sitä tekemättä.

Varsinkin hän aluksi kieltäytyi uskomasta, että sota oli niin äärimäisen katkeraa kuin kerrottiin. Hän ei tahtonut uskoa, että Englantia ja Länsi-Eurooppaa vastaan suunnattu hyökkäys oli kokonaisen kansakunnan keskittyneen mielenliikkeen ilmaus. Hän luuli liittolaisvaltain olevan sodassa järjestelmää eikä kansallista tahdonsuuntaa vastaan. Hän taisteli sitä vakaumusta vastaan, että suuren sivistyneen kansakunnan suurta enemmistöä voisi elähdyttää todellinen ja kestävä viha. Vihamielisyys ei ollut hänen luonnonlaatuunsa soveltuvaa: hän ei tahtonut myöntää, että suurin osa ihmiskuntaa on kärkkäämpi vihaan kuin ystävyyteen. Hän teki parhaansa uskoakseen — ja kirjassaan "Nyt sodat loppuvat" hän teki parhaansa saadakseen muut uskomaan — että tämän nurinkurisen, ihmiskunnan yleistä hyväsydämisyyttä karkeasti loukkaavan sotahankkeen oli saanut aikaan pieni ihmisryhmä, jonka vaikutus oli rajoitettu, mutta voimakas. Sodan julmuus, vahingollisuus ja hyödyttömyys oli hänestä niin päivänselvää, että hän melkein anteeksipyytäen niitä korosti. Hän uskoi, että sodan tarvitsi vain puhjeta ja osoittaa länsimaiden kansoille mitä se merkitsi, niin kaikki liittyisivät estämään sen uudistumista. He huutaisivat: "Mutta me emme voi kohdella noin toisiamme!" Hän näki Saksan hyökkäävän imperialismin joutuvan vastaamaan teoistaan omankin kansansa edessä, näki taistelua, epäonnistumista, maailmanvaltain vapaamielisen konferenssin ja yleisen palaamisen ystävällisiin suhteisiin entistä varmemmalla pohjalla. Hän uskoi suuren osan saksalaisia tervehtivän voittoisia liittolaisia heidän vapauttajinaan sietämättömästä poliittisesta ahdistuksesta. Eristetyn saariasemansa vuoksi englantilaiset olivat lukemattomien miespolvien aikana olleet poliittisia harrastelijoita. Se oli heidän suurin virheensä, heidän suurin hyveensä taas se, että olivat huolettomia. He olivat eläneet jonkinlaisessa huvinäytelmäilmakehässä ja kielsivät koko elämänsisällöllään elämän traagillisuuden. Amerikkalaistenkaan eristyminen ei ollut sen ankarampi. Amerikkalaisilla oli ollut intiaaninsa, neekerinsä, orjasotansa. Aina suursodan syttymiseen asti oli kanaali ollut yhtä leveä kuin Atlantin valtameri, mikäli oli kysymyksessä kaiken vakavan uhkan torjuminen. Irlantikin oli etäällä — neljän tunnin laivamatkan takana. Niin olivat englantilaiset mielin määrin kehitelleet turvallisuudesta ja hyvinvoinnista johtuvia hyveitä ja paheita: he vihasivat tiedettä ja dramaattista käyttäytymistä, eivät voineet keksiä mitään syytä äärimäiseen täsmällisyyteen tai ponnekkuuteen, eivätkä yleensäkään halunneet "mennä äärimäisyyksiin". Loppujen lopuksi kaiken täytyi kääntyä hyväksi. Mutta he tiesivät, mitä merkitsee joutua sotaan tarmokkaan vähemmistön ja olosuhteiden pakosta ja olivat valmiit ymmärtämään jokaista sellaisen kohtalon uhriksi joutunutta maata. Kaikki heidän tottumuksensa taivuttivat heitä sotimaan hyvätuulisesti ja ilkeästi kiirettä pitämättä, kiistelemään hallitusta eikä kansaa vastaan. Tarvittiin vähintään kaksi kuukautta sotaa, ennenkuin mr Britling tajusi saksalaisten taistelevan aivan toisessa hengessä.

Ensimäisen tuohon viittaavan aavistuksensa hän sai lukiessaan uutista Kaiserin ja berliiniläisten kansanjoukkojen esiintymisestä heti sodanjulistuksen jälkeen ja kotiinsa pyrkiväin brittiläisten väkivaltaisesta kohtelusta. Heitä oli kaikkialla häväisty ja pahoinpidelty. Se oli pitkiä aikoja kasautuneen katkeruuden ilmausta. Sill'aikaa kun Berliinissä olevaa Englannin lähettilästä tervehdittiin kiljuen ja viheltäen, oli Saksan lähettiläs jäähyväiskävelyllään St. James'in puistossa eikä kukaan häntä häirinnyt… Eräs sanomalehtiuutinen, joka erityisesti kosketti mr Britlingin mielikuvitukseen, kertoi nuorten tyttöjen muodostamasta naiskuorosta: se kokoontui eräälle asemalle, jonka ohi Englannin lähettilään piti matkustaa ja lauloi hänen verhottujen ikkunainsa ulkopuolella "Deutschland, Deutschland über Alles". Mr Britling voi varsin hyvin kuvailla mielessään nuo neitoset, jotka nähtävästi olivat jokseenkin kaikki valkoisiin puettuja, kasvot hehkuvina ja silmät loistaen laulamassa täyttä kurkkua, nykyaikaiseen saksalaiseen tapaan…

Sitten saapui kertomuksia julmuuksista: sanottiin löytyneen tien vieriltä ammuttuja vanhuksia ja teurastettuja lapsia, kerrottiin haavoittuneista, joita oli lopetettu pistimillä tai poltettu elävältä, viattomia kansalaisia kohdanneista verilöylyistä, ryöstöistä ja siivottomasta väkivallasta…

Mr Britling koetti olla tuollaisia juttuja uskomatta, mikäli suinkin voi. Ne eivät sointuneet hänen maailmaansa. Ne saivat hänen mielessään aikaan hirvittävää jännitystä. Ne saattoivat olla väärin esitettyjä, toivoi hän, niin että näyttivät väkivaltaisemmilta ja anteeksiantamattomammilta kuin mitä todellisuudessa olivat. Ne voivat olla satunnaisia, pahantekijäin suorittamia ilkitöitä, jotka eivät mitenkään liittyneet sotatoimien säännönmukaiseen kulkuun. Siellä täällä oli ehkä jokin heikkomielinen upseeri yrittänyt tehdä itseään peljätyksi hirmuksi… Mitä taas katedraalien pommittamiseen ja Louvain'issä noudatettuun rikokselliseen menettelyyn tulee, niin mitäpä siinä, mr Britling oli valmis myöntämään, ettei gotiikan arkkitehtuuri ole rauhoitettu, jos sotilaallinen pakko joutuu sen kanssa ristiriitaan… Vasta kun sota oli ollut käynnissä muutamia kuukausia, täytyi mr Britlingin epäröivän, vastahakoisen mielen taipua varmasti uskomaan, että virallisten tiedonantojen ja lukemattomain todistajain kertomukset järjestelmällisestä väestön poisviennistä, murhista, hävityksestä, siivottomuudesta ja inhottavista pakkotoimenpiteistä, jotka painoivat leimansa preussilaisten ensimäiseen kiivaaseen hyökkäykseen Belgiassa ja Champagnessa, olivat julmaa totta…

He tulivat vihaten ja uhaten niihin maanpaikkoihin, jotka he väkisin valtasivat. He hakivat tilaisuutta kauhistuttaviin tekoihin… Kun eivät voineet sitä tehdä niissä taloissa, joissa asuivat, niin he hävittivät ja likasivat minkä voivat. Tosiasiain edessä mr Britlingin ei auttanut muuta kuin uskoa…

Ensimäinen seikka, joka sai mr Britlingin todellakin syvästi vakuutetuksi siitä, että saksalainen ja englantilainen sotaan suhtautuminen oli oleellisesti erilaista, oli saksalaisten pilalehtien näkeminen erään tuttavan luona Lontoossa. Ne olivat täynnä liittovaltain miehiä esittäviä ivakuvia, ja niissä tuntui voimaa ja intohimoa — kerrassaan uskomatonta voimaa ja intohimoa. Niiden hämmästyttävä viha ja samalla niiden hämmästyttävä siivottomuus teki mr Britlingiin valtavan vaikutuksen. Ei voinut huomata mitään kansallista ylpeyttä tai kansallista arvokkuutta, ainoastaan kirkuvaa yltiöisänmaallisuutta ja rajatonta loukkaamis- ja nöyryyttämishimoa. Ne sylkivät. Ne olivat punaisia naamoiltaan ja sylkivät. Hän istui nuo hillittömät lehdet kädessään ja — häpesi.

"Uskomatonta", sanoi hän hiljaisella äänellä, "tuollaistahan voisi odottaa tulevan hourujen huoneesta…"

Eräs uskomaton himo ilmeni niissä kaikissa. Saksalaisen pilapiirtäjän näytti olevan mahdotonta esittää vihollisiaan muuten kuin äärimäisen kiinteissä housuissa tai kerrassaan ilman niitä, ja yhtä mahdotonta oli hänen esittää heitä muuten kuin miekka tai pistin syöstynä heidän halvempiin ruumiinosiinsa, niin että veri räiski. Tuo oli sodan leitmotiv sellaisena kuin saksalaiset humoristit sen esittivät. "Mutta", sanoi mr Britling, "tämä ei missään nimessä voi edustaa Saksassa yleisesti vallitsevaa mielentilaa".

"Voi kyllä", vastasi hänen ystävänsä.

"Mutta sehän on sokean raivon — lianheiton asteella."

"Koko Saksa on sokeassa raivossa", sanoi ystävä. "Sill'aikaa kun me kuljeskelemme ihmetellen ja epäilevinä ja olemme yhä taipuvaisia nauramaan koko sodalle, ovat saksalaiset tuossa mielentilassa… Siinä on jotakin tahallista. He luulevat, että siitä lähtee voimaa. He tahtovat vaahtoa suupieliinsä. He tekevät kaikkensa saadakseen enemmän vaahtoa suupieliinsä. He kiihoittavat itseään omalla kirjoituksellaan. Oletteko kuulleet puhuttavan 'Vihan hymnistä'?"

Mr Britling ei ollut kuullut.

"Se oli viime viikolla käännettynä Spectatorissa… Ja sellaista vastaan me koemme taistella tyynesti ja liioittelematta. Kuulehan, Britling!

"Sinulle meiltä vain kestävä viha; Ei sammu milloinkaan meissä se viha — Me vihaamme maalla, me vihaamme merellä, Käsin ja aivoin ja sydänverellä; Viha kansasta uhoo, viha kruununpäästä, Ei iskevät miljonat iskuja säästä; Me yhdessä lemmimme, yhdessä vihaamme, Yhden on vihaaminen juurtunut lihaamme — Englannin!"

Hän luki loppuun saakka.

"No", kysyi hän lopetettuaan lukemisen, "mitä pidit siitä?"

"Tahtoisin koetella miten on hänen ruuviensa laita", sanoi mr
Britling pienen vaitiolon jälkeen. "Se on käsittämätöntä."

"Sitä lauletaan ympäri Saksan. Lissauer lienee saanut kunniamerkin…"

"Sehän on — pahinta ilkeyttä", sanoi mr Britling. "Mitä me olemme tehneet?"

"Se on suunnatonta. Miten käy maailman, jos tuo kansa pääsee voitolle?"

"Minä en voi sitä uskoa — en sittenkään, vaikka minulla on tämä todistuskappale kädessäni… Ei! Minä tahtoisin koetella, miten heidän ruuviensa laita on…"

3.

"Näetkös", virkkoi mr Britling koettaen saada asiaa tajuntansa polttopisteeseen, "minä olen tuntenut aivan kunnollisia saksalaisia. Siinä täytyy piillä jonkinlaista väärinymmärrystä… Minä en käsitä, mikä heidät saa meitä vihaamaan? En minä näe siihen mitään syytä."

"Minä luulen, että syynä on heidän perusteellisuutensa", sanoi hänen ystävänsä. "He ovat sodassa. Sodassa oleminen merkitsee samaa kuin vihaaminen."

"Minun ajatukseni on aivan toinen."

"Me emme ole mitään äärimäisyysväkeä. Kun me ajattelemme jotakin asiaa, niin ajattelemme samalla sen vastakohtaa. Kun me kannatamme jotakin mielipidettä, niin otamme samalla ohimennen huomioon, että se luultavasti on melkein yhtä väärä kuin oikea. Me käsitämme — ilmavasti. He käsittävät kouraankoskevasti. Koko tämä saastainen, alhainen, väärämielinen ja julma kokoelma on todellista aito sotaa. Me väitämme, ettei sota tee vääryyttä. He tietävät paremmin… Saksalaiset ovat yksinkertaista rehtiä väkeä. Se on heidän hyveensä. Kenties heidän ainoa hyveensä…"

4.

Mr Britling oli vain yksi niistä monista, jotka tuona aikana halusivat tunnustella saksalaisten ruuveja. Halu ymmärtää kansaa, joka oli äkkiä käynyt käsittämättömäksi, oli itse asiassa yksi Englannin älyllisen elämän huomattavimpia tosiasioita sodan alkuvaiheiden aikana. Englantilaiset olivat sanomattoman hämmästyksen vallassa. Myytiin suunnaton määrä kaikkia saksalaisia kirjoja, joiden luultiin voivan kirkastaa tuon ällistyttävän vihakertymän salaisuutta: Bernhardin, Treitschken, Nietzschen, Houston Stewart Chamberlainin kirjat joutuvat lukemattomain artikkelien ja loputtomain väittelyjen esineiksi. Pikku kauppa-apulaiset, jotka olivat menossa konttoreihinsa, ja työmiehet, jotka palasivat päivän työstä, näkyivät vakavasti tutkivan noita huomattavia kirjailijoita. Samoinkuin mr Britling kysyivät hekin itseltään, mihin Brittein valtakunta oli törmännyt. He kokivat selittää itselleen sen hurjan vihamielisyysmyrskyn laatua, joka puhalsi heitä vastaan Keski-Euroopasta käsin.

Koska lopultakin kävi ilmi, ettei Saksan imperialismin ja junkkarivallan takana ollutkaan vapaa ja vastaanhangoitteleva maa, vaan luja ja intomielinen kansa, oli tämän jälkeen luonnollista otaksua, että saksalaiset olivat jollain tavoin erikoisen ilkeitä, että he olivat pohjaltaan kateellisempia, julkeampia ja hyökkäävämpiä kuin muu ihmiskunta. Tuosta asiasta oli suuri osa Englannin kansaa yhtä mieltä. He tekivät sen johtopäätöksen, että saksalaisilla oli erikoinen, oma paholainen — ja että heitä oli käsiteltävä sen mukaisesti. Tämä oli toinen vaihe kansallisen käsityskannan kehityksessä ja sen ilmauksia olivat ensimäiset vakoojain-metsästykset, ensimäiset kansalaistuneisiin muukalaisiin kohdistuneet ilmiannot ja eräät saksalaisvihamieliset ilkivaltaisuudet East Endin sekalaisen väestön keskuudessa. Useimmat Lontoon East Endin leipurit olivat saksalaisia, ja he jatkoivat kaikessa rauhassa toimintaansa vielä muutamia kuukausia sodan puhkeamisen jälkeen. Nyt pideltiin useita heidän myymälöitänsä pahoin… Vasta lokakuussa englantilaiset tällä tavoin ensi kerran ilmaisivat käsittävänsä, etteivät sotineet ainoastaan Saksan valtiota, vaan saksalaisia vastaan.

Saksalaisen mielenlaadun erikoinen ilkeys sodansyttymisen selityksenä oli mr Britlingille kuitenkin vielä riittämättömämpi ja kestämättömämpi kuin hänen ensimäinen, epätäydellisestä hahmoiteltu ajatuksensa, jonka mukaan militarismin ja rauhallisen ihmiskunnan vastakohta oli sama kuin keskusvaltojen ja venäläis-ranskalais-englantilaisen liiton vastakohta. Se johti loogillista tietä siihen päätelmään, että Saksan kansan sukupuuttoon hävittäminen oli ainoa yleisen maailmassa vallitsevan hyvänsuopaisuuden tae — päätelmään, joka huonosti vastaa hänen luontoperäistä hyväsydämisyyttään. Missään tapauksessa ne saksalaiset, jotka hän oli tavannut ja joihin hän oli tutustunut, eivät olleet julmia eivätkä vihamielisiä. Hän palasi itsepintaisesti tuohon ajatukseen. Painetun sanan ja saastaisen kuvan katkeruudesta ja alhaisuudesta hän palasi elävään elämään, inhimillisyyteen ja todellisiin ansioihin, esimerkiksi — nuoreen Heinrichiin.

Hänhän oli sitäpaitsi täysin saksalainen nuori saksalainen — täysin preussilainen nuori preussilainen.

Toisinaan oli yksin nuori Heinrich estämässä mr Britlingiä uskomasta, että Saksa ja koko saksalainen rotu oli olemukseltaan pahaa, tekopyhää rosvokansaa. Nuori Heinrich muuttui jonkinlaiseksi kansansa puolustaja-asianajajaksi mr Britlingin tuomioistuimen edessä (ja hänen olallaan istui suunnattoman pullea orava). Heinrichin raikkaat, punervat, uutterat kasvot, olivat kovin totiset, hän korjasi silmälasejaan, sanoi "anteeksi", pisti väliin kysymyksiänsä ja vaati täsmällisiä arvostelmia…

Lähtönsä jälkeen oli tuo nuori mies lähettänyt "Familie Britlingille" kaksi postikorttia terveisineen sekä kirjeen, jonka mr Britlingin amerikkalainen kustantaja oli hyväntahtoisesti toimittanut perille. Kerran hän oli vielä lähettänyt tietoja erään Norjassa asuvan ystävän välityksellä. Postikortit merkitsivät vain eräitä kohtia hämmentyneen, kutsuntaan rientävän rauhanystävän matkalta halki Hollannin. Amerikassa käväissyt kirje saapui kahta kuukautta myöhemmin. Hänestä oli tehty sotilas mitä suurimmalla kiireellä. Hän oli ollut kolme viikkoa harjoituksissa, maannut kaksi viikkoa sairaalassa ankaran vilustumisen johdosta ja oli sitten saanut lähteä Belgiaan kuormastokuskiksi — hänen isänsä oli ollut hevoskauppias, joten hän oli perehtynyt hevosiin. "Jos minulle jotakin sattuisi", kirjoitti hän, "niin olkaa hyvä ja lähettäkää ainakin viulu erittäin huolellisesti äidilleni". Oli merkittävää, että hän kertoi saaneensa erittäin mukavan asunnon Courtrai'ssa "hyvien kelpo ihmisten" luona. Kelpoisuudessa oli kuitenkin rajoituksensa. "Mutta me emme koskaan puhu sodasta", lisäsi hän. "On parempi olla siitä puhumatta." Hän mainitsi viulun myöskin myöhemmässä, Norjan kautta kulkeneessa kirjeessään. Siinä hän valitti joutuneensa kauaksi Courtrai'n lihapadoista. Hän oli ollut Posenissa ja oli nyt Karpateilla. Lunta polviin asti ja kovin "epämukavaa"…

Sitten kaikki uutiset äkkiä loppuivat.

Kului kuukausi toisensa jälkeen, eikä häneltä saapunut enää kirjettä.

"Hänelle on tapahtunut jotakin. Kenties hän on joutunut vangiksi…"

"Minä toivon, ettei pikku Heinrichimme ole saanut pahoja vammoja…
Kenties hän on haavoittunut…"

"Tai kenties eivät päästä hänen kirjeitänsä tulemaan… On sangen luultavaa, etteivät päästä."

5.

Mr Britling saattoi istua nojatuolissaan tuleen tuijotellen ja palautella mieleensä ristiriitaisia Saksan muistojaan — muistoja miellyttävästä maasta ja ystävällisestä kansasta. Hän oli viettänyt siellä monta miellyttävää loma-aikaa. Vielä 1911 oli koko Britlingin perhe matkustanut Rotterdamista Rheiniä ylöspäin, käynyt monessa suuressa kaupungissa ja viettänyt hauskan, aurinkoisen kuukauden Neukirchenissä Oderwaldissa.

Tuo pieni kylä sijaitsee korkealla vuorten ja metsikköjen keskessä. Sen todellinen keskipiste on ravintola lehmuksineen ja — Adam Meyer. Ainakin silloin Adam Meyer todella oli siellä. Vaikeata on tietää, onko hän siellä vielä, mutta jos on ja vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, niin ei hän koskaan enää saa nähdä yhdenkään ystävällisen englantilaisen saapuvan Blaue Dreieckeen tai Weisse Streicheen nauttimaan hänen vierasvaraisuuttaan. Siinä on välillä verivirtoja ja tuhansia vihan muistoja…

Kylä oli mitä vieraanvaraisin. Ei ainoastaan ravintola, vaan myöskin kaikki muut talot lehmustorin ympärillä, suutarin ja postineidin talot, niin, jokaikinen talo, paitsi pastorin, oli täynnä Adam Meyerin kesävieraita. Ja kaikkialla kävi ja heilui Adam Meyer pitäen huolta siitä, että he söivät hyvin, nukkuivat hyvin, saivat kuulla musiikkia eivätkä jääneet vaille kuutamon suomaa nautintoa — isäntä, joka unohti oman etunsa vieraanvaraisuutensa vuoksi, ravintolanpitäjä, joka oli kiintynyt ravintolaansa kuten taideniekka taiteeseensa.

Siellä oli ollut musiikkia, kuutamoa, luontevaa saksalaista tunnelmallisuutta, hartaita saksalaisia ääniä, suuret yhteiskekkerit Stuhl-Wagenissa, pojat olivat leikkineet hyvin järjestettyjä leikkejä saksalaisten lasten kanssa, Hugh oli kulkenut jalkapatikassa Kurtin ja Karlin kanssa tullen heidän uskotukseen, ja vihdoin oli ollut huvitilaisuus, joka oli ikäänkuin kaiken kruununa, tanssiaiset, joissa musiikista pitivät huolta muutamat mr Britlingin keksimät mustalaismusikantit ja jossa tilaisuudessa saksalaiset opettivat englantilaisille joukon huvittavia ajanvietteitä, kori-, peruna- ja panttileikkejä, englantilaiset taas perehdyttivät saksalaisia two-stepin vapaisiin muotoihin. Kaikki lauloivat "Britannia, Rule the Waves" ja "Deutschland, Deutschland über Alles", Adam Meyer kiipesi tuolille ja piti pelottavan puheen, murteensekaisemman kuin milloinkaan, juotiin tukevasti olutta ja mehuja kuutamossa lehmuksen alla…

Jälkeenpäin oli säännöllisin väliajoin lähetelty toisilleen postikortteja ja terveisiä, joista vasta sota teki lopun.

Oikein miellyttävää väkeä olivat olleet nuo saksalaiset, jotka pitivät auringosta ja vihreydestä ja joille "Frisch auf" tuntui olevan luontevin tunnussana. Mr Britling muisteli yksityisiä ihmisiä tuosta joukosta, muisti miesten hauskat, viheriät tai siniset pikku hatut, joissa välttämättä oli terhakka höyhen takana, heidän hyväntahtoisen pyylevyytensä, jota ylöspäin väännetyt viikset eivät voineet salata, vaaleaveriset, rauhalliset naiset, jotka olivat sangen ymmärtäväisiä, kun oli kysymyksessä tämän elämän mukavuus, ja hyvin ystävällisiä lapsille, heidän totista iloaan maisemain, taiteen ja Suurten Kirjailijain teosten edessä, heidän alinomaista lauluihailuaan ja heidän muovautuvaisuuttaan Adam Meyerin käsissä. Hän muisteli pehmeätä eteläsaksalaista maisemaa, joka levisi näkyviin laajana ja kauniina, pieniä, siroja kaupunkeja punaisine kattoineen, vanhoja linnoja, suuria, hyvinvoipia maalaistaloja, sievästi reunustettuja käymäteitä, vieraanvaraisia ravintoloita ja koruttomia, alinomaa esiinsukeltavia "Aussichtsturme".

Hän näki nyt kaikki nuo muistot sanomattoman surumielisyyden harson läpi — ikäänkuin kadotetun maailman, kuin tarun kaupungit, jotka ovat vaipuneet meren syvyyteen.

Oikein miellyttävää väkeä aurinkoisessa maassa! Mutta samalla häntä alituiseen vaivasivat Visén murhat, Dinantin verilöylyt, Louvainin joukkomurhat, veriset ja kauhistuttavat teot, joiden uhriksi oli joutunut oikeudettomasti ahdistettu ja oikeudettomasti kohdeltu rauhallinen väestö, murhat, joita oli tehty ilkeästi ja tekopyhästi puhuen oikeamielisyydestä ja rodun paremmuudesta.

Nuo molemmat kuvat eivät voineet yht'aikaa esiintyä selvinä hänen tajunnassaan. Kun hän ajatteli sitä lupauksen rikkomusta, jonka nojalla nuo murhaavat armeijat oli lähetetty rauhalliseen Belgiaan, sitä rikosta, joka oli hävittänyt maan kaupungit, polttanut sen kylät ja täyttänyt Ardennien kauniit solat verellä, savulla ja kauhulla, niin hän tunsi itsekylläistä närkästystä, joka oli luonteeltaan täysin teutonista, joka hetkiseksi hukutti hänen äskeisen ystävällisyytensä ja jokaisen Saksaan kohdistuvan ystävällisen ajatuksen, joka herätti hänessä hävityshalua ja piinasi häntä synnyttämällä halua kuulla puhuttavan kuolemasta, kuolemasta ja taaskin kuolemasta kaikkien Saksan kaupunkien ja kotien vieraana…

6.

Jonkun tulevan aikakauden onnellisemmasta lukijasta — jos tämä vaatimaton kertomus vielä tulevina aikoina löytää lukijoita — on tuntuva uskomattomalta, kun hän saa kuulla, kuinka suuren osan mr Britlingin henkistä elämää tänä aikana täytti pelkkä sodankäynnin kauhuihin ja julmuuksiin kohdistuva ajattelu. On turhaa ja toivotonta koettaa nyt kuvitella, kuinka tuo tulevaisuuden lukija suhtautuu tähän sotaan; se näkyy hänelle kenties voimakkain dramaattisin hahmopiirtein, tuntuu kenties oikeudenmukaiselta, loogillisesti välttämättömältä, monien raja-aitojen polttamiselta ja monien esteiden hävittämiseltä. Mr Britling oli liian lähellä likaa, tuskaa ja kiukkua voidakseen löytää lohdutusta tuollaisista suurista näköaloista. Joka päivä jokin uusi pahuutta ilmaiseva yksityiskohta haavoitti hänen mieltänsä. Sen saattoi tehdä esimerkiksi jonkin belgialaisen pakolaisen koruton kertomus. Kylässä oli eräs Alostista kotoisin oleva tyttö, joka oli kuullut kiväärin laukaukset, kun hänen kansalaisiaan, hänen tuttaviaan ammuttiin; hän oli nähnyt vieläkin veren tahraaman seinän, jonka edustalla kaksi hänen murhattua serkkuansa oli kuollut, ja sen juovikkaan hiekan, jota pitkin heidän ruumiitaan oli laahattu; kolme saksalaista sotamiestä oli ollut majoitettuna hänen kotiinsa, hänen ja hänen sairaan äitinsä luo, ja he olivat vapaasti puhuneet tuosta verilöylystä, jota suorittamaan heidät oli komennettu. Yksi heistä oli siviilielämässä nuori opettaja ja kertoi, että hänen oli ollut pakko surmata eräs nainen ja pieni lapsi. Tyttö ei ollut tahtonut sitä uskoa. Kyllä, hän oli tehnyt sen! Tietysti hän oli sen tehnyt! Hänen upseerinsa oli käskenyt ja seisonut hänen läheisyydessään sill'aikaa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin totella. Mutta siitä lähtien hän ei voinut nukkua, ei voinut unohtaa.

"Meidän täytyi rangaista väestöä", oli hän sanonut. "Meitä oli ammuttu."

Sitäpaitsi hänen upseerinsa oli ollut humalassa. Oli ollut mahdotonta ryhtyä mihinkään keskusteluihin. Hänen upseerinsa oli aina vääjäämätön luonteeltaan.

Yhä uudelleen koetti mr Britling kuvailla mieleensä tuon nuoren opettaja-sotilaan Alostista. Hän näkyi kalpein kasvoin, tuijottavin katsein, lasisilmineen, joiden takana silmät vuotivat vettä, ja tuon murhan jättämine muistoineen…

Samoin saattoi vaikuttaa jokin murha tai silpominen, jonka Van der Pant kertoi tapahtuneen Antwerpenissä. Belgiassa olevat saksalaiset ampuivat usein naisia, eikä ainoastaan vaarallisen vakoilemisen vuoksi, vaan myöskin mitättömien loukkausten takia… Sitten seurasi saksalaisten linjalaivain vierailu Whitbyssä ja Scarborough'ssa, jolloin muitten uhrien mukana sai surmansa joukko koulumatkalla olevia lapsia. Tuo loukkasi mr Britlingiä suunnattomasti, paljoa enemmän kuin Belgiassa tehdyt rikokset. Nehän olivat englantilaisia lapsia. Täällä kotona!… Kun eräs flanderilaisia pakolaisia tuova laiva torpedon satuttamana upposi vieden mukanaan ison joukon ihmisiä, niin tuo tapaus loi hänen mieleensä säälinsekaisia kuvia moneksi päiväksi. Zeppelinien retket, jotka hitaasti lisääntyivät, aloittivat hyödyttömän verityönsä ennen v. 1914 loppua… Mr Britlingiä lohdutti huonosti se ajatus, että englantilaiset kodit, naiset ja lapset itse asiassa joutuivat kokemaan samaa, mitä meidän laivamme monia kymmeniä kertoja olivat antaneet viattomain ihmisten Afrikan ja Polynesian kylissä kokea…

Kuukausi kuukaudelta sota kävi katkerammaksi ja julmemmaksi. Vuoden 1915 alussa saksalaiset aloittivat upotussodan, ja joitakin aikoja kohdistui mr Britlingin myötätunto etupäässä upotettujen alusten miehistöihin ja matkustajiin. Hän huomasi kauhukseen, että saksalaiset sukellusvenheet olivat yhä haluttomampia antamaan varoitusta uhreilleen; hän ei tajunnut niitä ankaroita syitä, jotka tekivät jokaisesta sukellusvenhehyökkäyksestä epätoivoisen taisteluhaasteen henkeen ja vereen asti. Veden alla liikkuvat saksalaiset näet olivat ryhtyneet taistelemaan merivaltaa vastaan, joka oli paljoa rikkaampi, tukevampi ja taitavampi, vakavampi ja vaiteliaampi kuin heidän. Moneen kuukauteen ei mr Britling saanut selkoa upotussodan todellisesta kulusta. Sukellusvenhe toisensa jälkeen lähti saksalaisista Pohjanmeren satamista milloinkaan palaamatta. Ei puhuttu mitään vangeista, englantilaiset ihmisten kalastajat eivät julkaisseet mitään kerskuvia tiedonantoja; sukellusvenhe toisensa jälkeen hävisi kaamean salaperäisesti… Vasta myöhemmin mr Britling alkoi kuulla kuiskeita ja muodostella itselleen käsitystä tuosta hiljaisesta, tukahduttavasta otteesta, joka etsi vedestä saalistaan.

Falaba-rikosta, jota tehtäessä saksalaisten matruusien sanottiin pilkanneen hukkuvia uhrejaan, seurasi Lusitanian upottaminen. Silloin kävi todellinen kiukun aalto kautta valtakunnan. Viha synnytti vihdoinkin vihaa. Isossa-Britanniassa ja Etelä-Afrikassa sattui väkivaltaisuuksia. Saksalaiset parturiparat, leipurit ja muut pakenivat henkensä edestä sovittaakseen Kaiserin ja hra Ballinin tilapäistä mielihyvää. Kymmeniä Englannissa olevia saksalaisia koteja hävitettiin ja ryöstettiin, sadat saksalaiset joutuivat pahoinpideltäviksi. Sota on sotaa. Pian Lusitania-myrskyn jälkeen ilmestyivät Brycen tiedonannot järkähtämättömine todistajajoukkoineen kertomaan yksityiskohtaisemmin lukemattomista julmuuksista, julkeista järjettömyyksistä ja likaisista teoista, joita oli sattunut Belgiassa ja vallatussa osassa Ranskaa. Sitten seurasi myrkyllisten kaasujen aika, tukahduttava kidutus, "Flammenwerferien" käyttö ja varsinaisen sodankäynnin yhä kiihtyvä julmuus. Yhteen aikaan näytti vankienotto koko länsirintamalla lakkaavan. Kertomuksia kidutuksesta ja silpomisesta, juttuja, joiden alkuperästä ei ole tietoa ja jotka valoivat myrkkyä miesten mieliin, niin että he hautoivat mitä säälimättömintä kostoa, levisi pitkin molempia taistelulinjoja…

Ilman virallisia huhujakin oli todellisuus riittävän ikävä. Erinäisissä ruokapöydissä mr Britling kuuli milloin toisen, milloin toisen katkeruutta ja vihaa ilmaisevan tapauksen silminnäkijän kertomana. Eräs juttu, joka jäi hänen mieleensä, oli muutamista englantilaisista vangeista, jotka Saksaan vietäessä eräällä asemalla erotettiin ranskalaisista onnettomuustovereistaan ja pakotettiin kujanjuoksuun saksalaisten sotilaiden nyrkki- ja pistinrivien välitse. Kerrottiin vakuuttavia juttuja, joiden mukaan samaisilta vangeilta oli riistetty päällystakit tuimassa pakkasessa, usutettu koiria heidän kimppuunsa, erotettu heidät maanmiehistään ja pistetty venäläisten ja puolalaisten joukkoon, joiden kanssa he eivät osanneet keskustella. Lissauerin vihan laulu kantoi hedelmiä tuhansina haavoittuneihin ja suojattomiin kohdistuvina julmuuksina. Englantilaiset olivat estäneet suurta Saksaa saamasta yhtä helppoa voittoa kuin 71. Heitä oli siis rangaistava. Tuo oli liiankin ilmeisesti psykologisena pontimena. Eräällä Saksan asemalla oli eräs nainen astunut junasta ja kulkenut asemasillan yli saadakseen sylkeä haavoittunutta englantilaista kasvoihin… Eikä kummallakaan taistelevalla puolella ollut siinä suhteessa mitään monopolia. Eräässä sanomalehtimieskokouksessa oli mr Britling tavannut pienen kalpean, päättäväisen naishenkilön, joka oli äskettäin toiminut sairaanhoitajattarena Pohjois-Ranskassa. Hän kertoi haavoittuneista, jotka saivat maata hiilikasoissa hiilipihoilla, kun oli puute hoitajista ja kaikenlaisista tarve-esineistä ja ehdottomasti kiellettiin luovuttamasta mitään sellaista saksalaisille "sioille"… "Mitä ne ovat tänne tulleet? Ensin meidän omille pojille! Miks'eivät pysyneet omassa maassaan? Antakaa heittiöiden kuolla!"

Kaksi sotilasta, jotka olivat saaneet tehtäväkseen kantaa haavoittunutta saksalaista upseeria, olivat huvikseen heitelleet häntä paareista ilmaan. "Hän sai kiittää onneansa, kun pääsi sillä…"

"Eivät meidän miehet ole kaikki enkeleitä", sanoi hilpeä nuori kapteeni, joka oli palannut rintamalta. "Jos olisitte kuulleet, mitä joukko East-Endin poikia kertoivat aikovansa tehdä Saksaan päästyään, niin kävisitte levottomiksi…"

"Mutta sehän oli vain juttua", virkkoi mr Britling heikosti, vaiettuaan hetkisen.

Oli aikoja, jolloin mr Britlingin ajatukset olivat siinä määrin tuollaisten kauheiden tosiasiain vangitsemat, ettei mistään vapautumisesta ollut kysymystäkään…

Hän häpesi omaa salaista lohdutustaan. Lähes kahteen vuoteen ei Hugh vielä voisi päästä mukaan. Sitä ennen tulisi varmaan rauha…

7.

Melkein vieläkin ankarammin kuin nämä yhä lisääntyvät kertomukset järjettömästä kärsimyksen tuottamisesta, vaurioista ja suoranaisesta hävityksestä vaivasi mr Britlingiä englantilaisissa mielissä tapahtuva muutos: ensimäisen reippaan ponnistuksen ylevältä tasolta luisuttiin joutavanpäiväisen riidan asteelle.

Liian kauan oli Englannin elämää kehitetty kieroon suuntaan pitämällä yllä erinäisiä luulokuvia: uskollisuutta vierasperäistä hovia kohtaan, joka on kykenemätön mihinkään aloitteisiin, kansallista hurskautta valtiokirkon rajoissa, vapautta ammattipoliitikkojen hallitsemassa maassa, oikeutta taloudellisessa järjestelmässä, jossa ilmoittajilla, nylkyreillä ja koronkiskureilla oli satakertaiset edut tuottajien ja käsityöläisten rinnalla. Niinpä sille kävikin nyt mahdottomaksi pysytellä sankarillisten ponnistusten korkeudessa. Se oli ostanut mukavuutensa palvelijainsa moraalisen rappeutumisen kustannuksella. Sillä ei ollut yhtään täysin moitteetonta elintä, sen henkeä ahdisti yleinen epärehellisyys. Kun se vihdoin sai vastaansa katkeran vihamielisyyden ja mahtavan ja häikäilemättömän vihollisen, vihollisen, joka oli arvaamattomassa määrin sosialistinen, tieteellinen ja toimelias, niin sitä tosiaankin näytti hetkisen elähdyttävän tavaton tarmo ja yksimielisyys. Nuoriso ja yleensä kansa hehkui intoa. Kaikkien yhteiskuntaluokkain pojat lähtivät taistelemaan ja kuolemaan mieli täynnä kaunista kuvitelmaa tästä sodasta. Huolettomuus hävisi taulun etualalta, mutta vain hiipiäkseen takaisin kohta kun ensi innostus oli ohi. Tuota pikaa alkoivat vanhemmat henkilöt, karaistuneet poliitikot, omistava luokka ja muonakauppiaat, viehättävä naisväki ja ne, joilla yhä oli varaa tuhlata, toipua tuosta moraalisen innostuksen puuskasta. Vanhat tavat pääsivät jälleen valtaan sekä tajunnassa että toiminnassa. Sota, joka oli alkanut varsin dramaattisesti, ei saavuttanutkaan mitään korkeata nousukohtaa; se ei muodostunut sankarilliseksi, pikaiseksi häviöksi eikä sankarilliseksi, pikaiseksi voitoksi. Se oli edestakaisin häilymistä, pahin koetus, jonka alaiseksi kuriin tottumaton kansa voi joutua. Oli pitkiä, väsyttäviä aikoja, jolloin ei tapahtunut mitään. Ennenkuin Yserin taistelu oli ehtinyt täysin kehittyä, oli sodasta kadonnut kaikki dramaattisuus. Se ei ollut enää murhenäytelmä eikä myöskään riemuvoitto; se muuttui molempia riitapuolia luonnottomasti rasittavaksi ja hävittäväksi. Se oli muuttunut onnettomuuden painoa vastustavaksi uuvuttavaksi ponnistukseksi…

Tuon jännityksen alla murtui Englannin arvokkuus ja tuli ilmi viha, joka ehkä oli vähemmän keskitettyä ja kiivasta kuin saksalaisten, mutta kenties vieläkin kiusallisempi. Mikään patriarkaalinen hallitus ei ollut järjestellyt englantilaista henkeä isänmaallisia tarkoituksia varten; se kävi nyt ärtyisäksi ja kärsimättömäksi niinkuin henkilö, joka on ensi kertoja sairaana. Se ei enää suuntautunut yksin viholliseen, vaan toisin ottein kuviteltuihin pettureihin ja pakoileviin henkilöihin; se tuhlasi tarmonsa sisäisiin riitoihin ja yhä laajemmassa mittakaavassa singottuihin syytöksiin. Milloin oli ministeripresidentin ilkeä välinpitämättömyys, milloin lordikanslerin saksalainen sivistys, milloin ensimäisen amiraliteettilordin kekseliäät yritykset sellaisen kostoretken aiheena. Kaikissa yhteiskuntaluokissa, korkeinta lukuunottamatta, aloitettiin vakoojiin ja saksalaissyntyisiin epäilyihin kohdistuva ajojahti; milloin syytettiin "pettureita", milloin mielikuvitusrikkaita ihmisiä, milloin tiedemiehiä, milloin ylipäällikön persoonallisia ystäviä, milloin sitä milloin tätä ryhmää… Mr Britling luki joka päivä kolme, neljä sanomalehteänsä tuntien yhä syvempää pettymystä.

Siirryttyään sanomalehdistä kirjeisiinsä hän havaitsi nimettömäin lähettäjäin olleen ahkerina…

Mr Britling oli kenties huomauttanut, että saksalaiset joka tapauksessa olivat inhimillisiä olentoja tai että jos Englannissa olisi 80-luvulla kuunneltu Matthew Arnoldia, niin upseerimme ehkä olisivat voineet yhdistää kunnollisuuden rohkeuteensa ja hilpeään mielenlaatuunsa. Kenties hän oli itse sekoittanut pisaran ärsyttävää happoa huomautuksiinsa. Viha leimahti häntä vastaan! "Kuka te olette, hyvä herra? Mitä te olette? Mitä oikeutta on teillä? Mitä vaatimuksia teidän sopii asettaa?…"

8.

"Elämä on ollut taistelua alusta alkaen. Meidän jokaisen yläpuolella lepää viidenkymmenen miljonan murhan peritty kirous."

Tuollaisiksi sanoiksi muovautuivat mr Britlingin ajatukset, kun hän eräänä maaliskuun yönä viluisena ja alakuloisena vaelsi kaislaniittyä pilvisen taivaan alla. Jonkin pienen eläimen kuolonhuuto, joka äkkiä kajahti kaukaa metsiköstä, oli pannut tämän mielikuvasarjan alulle. "Elämä kenties taistelee perityn kirouksen alaisena", mietti hän. "Miten lähelle kristillistä teologiaa minä monesti palaankaan!… Ja sitten tapahtuu lunastus verenvuodatuksen muodossa."

"Elämä, kuten kapinoiva lapsi, taistelee itseään vapaaksi vihan herruudesta, joka on siitä tehnyt mitä se on."

Mutta tuontapainen oli mr Britlingin käsitys gnostisismista eikä oikeaoppisesta kristillisyydestä. Hetken aikaa hän palautteli mieleensä teologisten opintojen kalvenneita muistoja. Mikä olikaan gnostikkojen aate ollut? Että vanhan testamentin jumala oli uuden testamentin paholainen? Ei, tuohan oli manikealaisten aate!…

Tummien pensasaitojen välissä mr Britling piankin luopui yrityksistään herättää jälleen eloon, mitä oli nuoruudessaan saanut selville niistä ihmissuvun ikivanhoista mietteistä, joiden tarkoituksena oli ratkaista tuhansien mietteiden ratkaisemattomia ongelmia. Onko viha ollut välttämätön, onko se yhä välttämätön ja tuleeko se aina olemaan välttämätön? Onko elämä aina ja kaikkialla ikuista taistelua? Kaniini on nopsa, aina varuillaan ja estyy rappeutumasta kivulloiseksi, ryömiväksi ruohonsyöjäksi siitä syystä, että portimo on sen alinomaisena uhkana. Mitä olisi elämä ilman sodan portimoa?… Sota on tosin murhaamista, mutta eikö rauha ole rappeutumista?

Näinä vaellusöinään ensimäisenä sotatalvena mr Britling suunnitteli uutta teosta, jonka oli määrä tunkeutua verrattomasti syvemmälle kuin tuo kepeän pintapuolinen "Nyt sodat loppuvat". Sen piti saada nimekseen "Vihan anatomia". Tarkoituksena oli hyvin luotettavaan tapaan käsitellä vihan tehtävää kelvottomuuden vastamyrkkynä. Niin kauan kuin ihmiset ovat velttoja, täytyy ihmisten olla julmia. Tuo vakaumus juurtui häneen…

Siitä huolimatta, että mr Britling inhosi sotaa, ei hän kuitenkaan voinut pitää millaista rauhaa hyvänsä sotatilaa parempana. Jos sota aiheuttaa hävitystä ja julmuuksia, niin rauha voi aiheuttaa tylsyyttä, moraalista vajoamista, ahnetta kokoomishimoa ja itsekästä nautinnonhimoa. Sota on kuria, joka tulee pahan eduksi, mutta rauha voi olla herpautumista pois hyvästä. Köyhä voi olla yhtä onneton rauhan kuin sodan aikana. Huonon rauhan mädännyttävät voimat ja sodan viha ja hävitys ovat vain huonosti järjestettyjen inhimillisten suhteiden kaksi eri puolta. Eikö mikään suuri rauha ole mahdollinen, rauha, joka ei ole vain voimainkokoomista tarkoittava välihetki jatkuvassa surma- ja hävitysnäytöksessä, vaan jalon, luovan elämän kausi, rakentamisen, keksintöjen, kauneuden ja tutkimuksen kausi? Hän muisti, niinkuin muistetaan vainajaa, kuinka hän ennen oli unelmoinut suuria kaupunkeja, ihanaa vapautta, tulevaa aikakautta, ihmeellistä ihmiskyvyn laajentumista, tulevaisuuden tiedettä, joka olisi valkeutta, ja taidetta, joka voisi olla voimaa…

Mutta olisiko aikaisempi rauha milloinkaan voinut johtaa siihen?…

Ja vihdoin: olivatko sellaiset näyt milloinkaan olleet muuta kuin turhaa haavetta? Eikö sota ollut vain paljastanut todellisuutta?…

Hän tuli eräälle veräjälle ja seisahtui nojaamaan siihen.

Oli pimeä ja sataa tihuutti. Hän nosti kauluksen pystyyn ja katseli puiden ja pensaiden epämääräisiä ääriviivoja, jotka häämöttivät yössä odotellen synkkää aamua. Hän oli viluinen, nälkäinen ja väsynyt.

Kenties hän vaipui horroksiin. Ainakin hän näki näyn, varsin todenmukaisen ja selvän, näyn, joka ei missään suhteessa muistuttanut mitään Utopia-unelmaa.

Hän oli näkevinään miten miina äkkiä räjähti suuren, merellä liikkuvan laivan alla, miten miehet huusivat ja naiset nyyhkyttivät ja kyyristyivät ja häilyviä valoja leikki sateessa tummilla aalloilla. Sitten kuva vaihtui maataistelua esittäväksi: valonheittäjäin hohde liehahteli läpi sateen, granaatit välkähtelivät kaameasti, miehet, jotka näkyivät tummina varjokuvina punaisten liekkien taustalla, juoksivat esiin pistimet ojossa, luiskahtelivat ja kierivät liejussa ja hyökkäsivät vihdoin vihollisen juoksuhautoihin kohottaen huudon, joka tuulessa vaimeni…

Sitten hän oli jälleen yksin ja tuijotteli yli kostean, tumman kentän kohti muodottomain puiden epäselviä latvoja.

9.

Sodan kauheus, joka näihin asti oli ilmennyt ainoastaan yhä lisääntyvänä sarjana tiedonantoja, kertomuksia, huhuja ja epäluuloja, ojensi nyt äkkiä ja ikävästi yllättäen käsivartensa kohti Essexiä ja haavoitti oudon julmasti mr Britlingiä aina sydänjuuriin saakka. Myöhään eräänä iltapäivänä saapui sähkösanoma Filmington-on-Sea'stä, mihin täti Wilshire oli asettunut virkistämään mieltänsä sen jälkeen kun oli tehnyt sarjan vieraskäyntejä Yorkshiressa ja nummiseuduilla. Hän oli "sangen vakavasti vioittunut" erään yöllä suoritetun saksalaisen ilmahyökkäyksen aikana. Aamulehdet eivät olleet maininneet sanaakaan koko hyökkäyksestä. Täti halusi nähdä mr Britlingin.

Suppeassa sähkösanomassa oli vielä huomautus, että oli "parasta tulla heti".

Mrs Britling auttoi häntä matkalaukun varustamisessa ja tuli mukaan asemalle ajaakseen automobiilin takaisin kotiin, koska puutarhurin poika, joka tähän asti oli suorittanut tuollaisia pikku tehtäviä, nyt oli ammattitaidottomana työmiehenä astunut Chelmorfordin ampumatarvetehtaan palvelukseen. Mr Britling istui hitaasti kulkevassa junassa, joka kuljetti häntä halki maaseudun kohti Filmingtonia, eikä voinut ollenkaan käsittää, mitä vanhalle tädille oli tapahtunut. Vaikka hänestä itsestäänkin tuntui järjettömältä, oli hänen mielessään kuitenkin ajatus, että tällainen häiritseminen oli tädille oikein luonteenomaista. Täti oli aina ollut niin luja ja järkähtämätön eukko, ettei hän, ennenkuin näki, voinut kuvitella häntä vakavasti ja surkuteltavasti vioittuneena…

Sairaalassa hän tapasi tädin, joka tosiaankin oli saanut vakavia vammoja. Hän oli murskautunut jotenkin monimutkaiseen tapaan, niin että yläruumis oli jäänyt vioittumatta, ja nyt hän makasi monen pieluksen varassa. Murtuneiden, sidottujen raajojen ja raadellun alaruumiin peitteeksi oli vedetty lakana ja huopapeitto. Mr Britling sai tietää, että oli käytetty morfiinia tuskien lieventämiseksi, mutta luultavasti kärsimykset taas kohta alkaisivat. Hän puolittain istui vuoteessaan ikäänkuin jonkinlaisessa valtaistuinasennossa, hyvin valkoisena ja hiljaisena, ja hänen voimakas profiilinsa suurine nenineen, hänen vanukkeinen tukkansa sekä eräänlainen arvokkuus tekivät hänet pikemmin jonkin huomattavan, hyvin iäkkään miehen — esimerkiksi vanhan paavin — kuin vanhan naisen näköiseksi. Sen jälkeen kun hänet oli puettu ja asetettu vuoteeseen, ei hän ollut virkkanut muuta kuin "lähettäkää hakemaan Hughie Britlingiä, Dower House'ista, Matching's Easy'sta; hän on paras koko joukossa". Hän oli hanakasti toistanut osoitetta ja kiitostaan kerran toisensa perästä, ikäänkuin lihavin kirjakkein, vielä sittenkin, kun hänelle oli vakuutettu, että sähkösanoma oli pantu matkaan.

Yöllä sanoivat hänen puhuneen mr Britlingistä.

Mr Britling ei ollut aluksi varma, tajusiko täti hänen läsnäolonsa.

"Tässä minä nyt olen, täti Wilshire", virkkoi hän.

Täti ei antanut merkkiäkään.

"Sisarenpoikanne Hugh."

"Keskinkertainen ja tyhmä", virkkoi täti sangen selvästi.

Mutta hän ei tarkoittanut mr Britlingiä. Hän haasteli jostakin toisesta henkilöstä.

Hän jutteli: "Ei olisi pitänyt ilmoittaa, että minä olen täällä. Vakoojia on kaikkialla. Kaikkialla. Täällä on nytkin vakooja — tai möhkäle, joka on hyvin vakoojan näköinen. Väittävät, että se on kuumennuspullo. Väittävät… Niin, miksei, minä myönnän — mieletöntä. Mutta minua ovat vakoojat ahdistaneet. Lukemattomat vakoojat. Lukemattomat, lukemattomat vakoojat. He keksivät ihan uskomattomia… Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi…

"Kaikki tämä vain maton takia. Palatsimaton. Joka ei ollut minun hallussani. Minä sanoin mitä ajattelin. Hän tiesi, että minä sen tiesin. Minä en sitä koskaan salannut. Niin minut ajettiin pois. Vuosikausia minä olen miettinyt kostoa. Nyt se on hänellä. Mutta mitä se maksaa. Ja ne nimittävät häntä keisariksi. Keisariksi!

"Hänen käsivartensa on kuivettunut; hänen poikansa — vähämielinen.
Hän on kuoleva — ilman arvoa…"

Hänen äänensä heikkeni, mutta oli selvää, että hän tahtoi sanoa jotakin lisää.

"Minä olen täällä", sanoi mr Britling. "Sisarenpoikanne Hughie." Täti kuunteli.

"Voiko täti ymmärtää minua?" kysyi mr Britling.

Täti muuttui äkkiä vakavaksi, helläksi olennoksi. "Poika kulta!" sanoi hän ja näytti etsivän muististaan jotakin, mitä ei löytänyt.

"Sinä olet aina ymmärtänyt minua", koetti hän sanoa.

"Sinä olet aina ollut hyvä poika minua kohtaan, Hughie", sanoi hän sangen laimeasti ja lisäsi muutaman hetken hiljaa mietittyään: "au fond".

Senjälkeen hän oli vaiti muutamia minuutteja eikä välittänyt mr
Britlingin kuiskauksista.

Sitten hän taas muisti mitä hänen mielessään oli ollut. Hän ojensi kätensä ja haparoi mr Britlingin hihaa.

"Hughie!"

"Tässä minä olen, täti hyvä", sanoi mr Britling. "Tässä minä olen."

"Älä salli hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi… Liian hyvä siihen, niin liian — liian hyvä… Ihmiset sallivat näitten sotien ja intohimojen temmata itsensä mukaansa… He panevat niihin liian suurta painoa… Ne eivät ole — ne eivät ole sen arvoisia. Älä salli hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi."

"Ei!"

"Ymmärräthän minua, Hughie?"

"Aivan varmaan, täti hyvä."

"Älä sitten unohda sitä — milloinkaan."

Hän oli sanonut mitä oli tahtonut sanoa. Hän oli sanellut testamenttinsa. Hän sulki silmänsä. Mr Britling oli ihmeissään, kun huomasi, että tuo omituinen vanha olento oli yht'äkkiä muuttunut kauniiksi, saanut tuon hopeanhohtoisen kauneudenpiirteen, joka toisinaan näkyy hyvin vanhoissa miehissä. Hän oli haltioituneen näköinen kuten suurten taiteilijain kuvaamat vanhukset toisinaan. Mr Britlingin teki mieli suudella hänen otsaansa.

Joku tarttui hiljaa hänen hihaansa.

"Nyt se luullakseni riittää", sanoi sairaanhoitajatar, joka seisoi vieressä, mutta jonka mr Britling oli kokonaan unohtanut.

"Mutta saanhan tulla jälleen?"

"Ehkä."

Hän viittasi kädellään mr Britlingiä poistumaan.

10.

Seuraavana päivänä ei täti Wilshire enää ollenkaan tiennyt, että joku oli käynyt hänen luonaan.

Hänen asentoaan oli muutettu, niin että hän nyt makasi vaakasuorana; hän tuijotti lakkaamatta kattoon mutisten kummallisia yhteenkuulumattomia asioita.

Windsor Castlen mattoa koskeva asia liikkui yhä hänen mielessään, mutta siihen sekaantui jokapäiväisten, sodan johtoa arvostelevain sanomalehtikiistain sirpaleita. Hän ajatteli yhä edelleen sotaa pitämättä hallitsijahuoneita silmällä. Vakoojia hän ei myöskään unohtanut. Hänellä oli sydämellään joitakin kuninkaan saksalaisia tätejä koskevia asioita.

"Varmuuden vuoksi", sanoi hän, "varmuuden vuoksi. Vartioikaa niitä kaikkia… Prinsessa Christian… Perustuksia rakennettu… Sementistä… Tykkejä. Vai mitä tarkoitusta varten ne aina rakentaisivat perustuksia?… Aina… Mitä varten?… Vaiennetaan…"

"Näitä asioita", sanoi hän, "ei oteta sanomalehtiin. Ne pitäisi ottaa."

Hetken kuluttua hän lausui hyvin selvästi; "Wellingtonin herttua.
Minun esi-isäni — todellakin… Asiat julki, vaikka kadotus uhkaisi."

Sitten hän taas makasi hiljaa.

Lääkärit ja hoitajattaret voivat antaa mr Britlingin tiedusteluihin vain sellaisia vastauksia, jotka jättivät kovin vähän sijaa toivolle; he sanoivat olevan suorastaan ihmeellistä, että hän vielä eli.

Seitsemän tienoissa samana iltana hän sitten kuoli.

11.

Katseltuaan kuollutta sukulaistaan viimeisen kerran kuljeskeli mr Britling tunnin ajan tuossa pienessä, hiljaisessa kylpypaikassa, ennenkuin palasi hotelliinsa. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut keskustella, eikä muuta tekemistä kuin ajatella äskeistä kuolemaa.

Yö oli kylmä ja tuulinen, mutta tähtikirkas. Hän oli jo ehtinyt tutustua paikkaan ja tiesi tarkoin, mihin pudotetut pommit olivat sattuneet. Tuossa kulmassa, missä seinät olivat mustuneet ja hirret hiiltyneet, oli kolme haavoittunutta hevosta palanut elävältä talliinsa, tuossa taas oli rivi taloja, joista toiset olivat murskana, toiset melkein aivan eheät, tuolla oli eräs silpoutunut lapsi huutanut kaksi tuntia, ennenkuin se voitiin pelastaa sortuneitten säpäleitten joukosta ja kuljettaa sairaalaan. Kaikkialla voi himmennettyjen katulyhtyjen hämärässä valossa nähdä mustia kuoppia ja ammottavia, särkyneitä ikkunoita; toisinaan niitä oli tiheässä, toisinaan vain siellä täällä muuten vahingoittumattomissa rakennuksissa. Monta uhriksi joutunutta henkilöä hän oli nähnyt siinä pienessä sairaalassa, jossa täti Wilshire äsken oli kuollut. Hän oli ollut yhdestoista niistä jotka kuolivat. Yhteensä viisikymmentäseitsemän henkilöä oli kuollut tai haavoittunut tämän saksalaisten loistavan sotatoimen johdosta.

Mereltä oli tullut kaksi zeppeliniä, joita oli ammuttu Ipswichistä tuodulla zenit-tykillä. Tämän tykin laukaukset olivat ensimäisinä varoitusmerkkeinä uhatun kaupungin asukkaille. Useat olivat juosseet ulos katsomaan mikä oli kysymyksessä. Epäiltävää on, oliko kukaan todella nähnyt zeppelinejä, vaikka kaikki todistivat kuulleensa niitten koneitten äänen. Niin äkkiä oli pommiryöppy tullut alas. Ainoastaan kuusi oli sattunut ihmisiin tai taloihin; muut olivat hävitystä tuottaen pudonneet paikkakunnan pallokentälle; ainakin toinen puoli niistä oli jäänyt räjähtämättä, ja näytti siltä, kuin ei niitä siinä tarkoituksessa olisi pudotettukaan.

Ainakin kolmas osa vioittuneista ihmisistä oli jo ollut vuoteessa, kun hävitys heitä kohtasi.

Koko asia oli kuin sivu jostakin Jules Vernen fantastisesta romaanista: vanhassa pikkukaupungissa vallitsee rauha, ihmiset menevät levolle, kadut ovat hiljaiset, taivas kaareutuu tyynenä ja tähtikirkkaana, ja sitten kuuluu kymmenen minuutin aikana tykkien ja pommien pauketta ja särkyvien lasien kilinää, syntyy tulipaloja siellä täällä; joku lapsi huutaa kimeästi kivun ja pelon äänellä, kauhistuneet ihmiset kulkevat edestakaisin lyhtyineen, ja sitten on ilma jälleen tyhjä, hyökkääjät ovat poissa…

Viisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan oleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia (Napoleonin, ystäväiseni! — eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka suorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli olento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta vuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin saksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle, ylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään — niinkuin poikaset, jotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin ottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät syleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet Frauen ja Fräulein…

Mr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän kauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä. Tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista, kuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin ja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta se, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan asti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen joutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu hiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa. Kaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan joutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin läheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire rukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä, oli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden viheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet luut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan… Saksan kruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo nuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys pitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä suunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten elämälle…

Vähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.

"Paholaisia ne ovat!" huusi hän tähtiä kohti.

"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita, joilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta vielä me ne opetamme!…"

Tämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin vaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun eräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin…

Hän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan suunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän kuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään ilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten kirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota kumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä juoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi. "Vai armoa! Kamerad! Tuosta saat, kurja murhamies!"

Himmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän takaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi tarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako häntä kohti? Pidättääkö hänet?… Olla koko asiasta välittämättä?…

Mr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä murskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin surmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin täti Wilshiren maaneja uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää olentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin raivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä kyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen mielestään.

12.

Koko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen veritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan muodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä pysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka odottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka pysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten kestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä, ilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että ne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet mitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia syntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden verkkoon kiedottuja. "Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot", sanoi järki, "mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset eivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus, järkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut kenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten vaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos."

Niin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella kuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan matruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse hionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla myrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa tuottavasti kuin suinkin osasi. "Entäs ne kaupungit, joita meidän laivamme ovat pommittaneet?" tiedusteli järki itsepintaisesti. "Entäs tasmanialaiset, jotka meidän väkemme lopullisesti hävitti sukupuuttoon?

"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?" ahdisteli järki edelleen. "Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin, varsinkin mitä Kiinassa teimme…"

Mr Britling ei tuosta huolinut. "Saksalaiset olivat Kiinassa meitä katalampia", heitti hän vastaan…

Hän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt, nousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien sekaan — ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon. Tavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka hiljalleen kohosi näkyviin…

Vihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan penkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta…

Hänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin ja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan läpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen, pakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää olemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui noiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. "Minä, joka olen rakastanut elämää", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä uskoa, että olisi parempi olla lapseton…

Onko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa? Lepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä ilman tarkoitusta — ja saamatta osakseen sääliä?

Nämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr Britlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen synnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa, tajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa. Hän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen konstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut hänen uniensa tummalle kankaalle. "Onko todellakin olemassa puhtaan julmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan, todella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa tehdäkseen?" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia, sielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja yksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko olemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien alla.

Hän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat häntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää, ettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista uteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo pojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä hänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin tehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä kevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä. Varmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole pahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys vähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin se käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä edes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä. Useimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin poikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai kaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa virikkeensä — miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin — jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin jonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto miten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin: kun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai vahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina — ainako? — niin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena oliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä röyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? — hän palasi niihin. Hän esitti itselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento tekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta — tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on löydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä julmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan ei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän pahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa sisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä hienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa merkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja moraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena. He olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat huomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää kohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia kykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata tuota velttoutta. Varmaankaan — päättelivät he — ei Jumala ole niiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat surmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen meille, mitä seuraa, kun

"Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin,
Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin."

Aivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt tuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. "Älkää unohtako järjestystä ja todellisuutta!" kuului se hyvä sanoma, jota meille tuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin. Mitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla olla vailla sellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle zeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö olleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen johtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin, jos imperialistista asennonottoamme ivattiin? "Siinä", sanoi mr Britlingin järki, "on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista, jotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän öiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on tavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa kyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile jonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän välinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?"

Mikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä tarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton kiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää pahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea, mutta lopulliselta laadultaan yhtä hyvä kuin sääli, ehkäpä sääliä suurempikin lopullisilta arvoiltaan.

Tuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon kuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan, sepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa "Vihan anatomiasta". Eikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa ja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä irvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?

Sangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen nostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin, kun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin päin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli hänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija, joka palaa maanpaosta.

"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi…

"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja euthanasian edeltäjä…

"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan sääliväinen."

Mutta sitä ennen, sitä ennen… Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan oikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja rakastettavia olematta tarmokkaita?…

Mr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien välkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.

Hänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut työvuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen epätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja kammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa kaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana hänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän tuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä. Sen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien sarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja pikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään. Ja kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin tuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat, elämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut ilo…

Hän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat ihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme oli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän asiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin sangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa: Jotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja…

Tuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat jälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen jokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen. Hän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. "Voi te verentahrimat vähämieliset!" huusi hän, "voi teitä, te kurjat, kidutetut houkkiot!"

Tuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!

"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita oma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat kiukkuun."

Jokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen takaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti välkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi salaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.

Hän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää ja vakuuttaa niinkuin nuo.

Hän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä tälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän, tähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin puettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon kärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.

"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."