Mr Britling pääsee selvyyteen II

by H. G. Wells

NELJÄS LUKU.

Voimattomuuden verkossa.

1.

Hugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin ajatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi ilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista ja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään hullunkurisilla pienillä piirroksilla — toisinaan olivat kirjeet olleet pelkkää piirustelua — ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja piirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling piti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään sitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n pienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa näitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja rypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän arvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin, kun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden koskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet vanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi, että toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.

Alkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja raikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. "Täällä ei ole enää vaivaa siitä, ettei tiedä mihin ryhtyä", kirjoitti Hugh. "Se asia on kerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus. Sen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan, tulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti… Ja silloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään mahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä kanssa… Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset menevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa ajaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että tallustaisin tietä omin jaloin…"

Hän kertoi myöskin uusista fyysillisistä kokemuksistaan.

"En koskaan ennen", selitti hän, "ole tiennyt mitä väsymys on. Sehän on aivan ihmeellistä. Heittäytyy vaatteet yllä miten kovalle alustalle hyvänsä ja nukkuu…"

Ensimäisissä kirjeissään häntä kovin askarrutti harjoitusten ja temppujen alkeellinen tiede ja näiden asian välttämättömyyden pohtiminen. Hän aloitti otaksumalla, että niiden tärkeyttä liioiteltiin. Vähitellen hän havaitsi, että ne olivat hyvän sotilaskasvatuksen oleellisin osa. "Ratkaisevissa tapauksissa", sanoi hän vihdoin, "ei kukaan tiedä, mikä ihmisessä pääsee voitolle, korkeammatko vaistot vai alhaisemmat. Mies osoittaa ehkä mitä loistavinta urheutta — tai valtaa hänet äkillinen varovaisuus. Tottumus on paljoa luotettavampi kuin vaisto. Senvuoksi kehittää sotilaskuri tottumusta säännölliseen ja rohkeaan käyttäytymiseen. Jos säilyttää harkintakykynsä, on tilaisuutta käyttäytyä loistavasti, jos taas menettää malttinsa, niin on ainakin tottumus auttajana."

Nuori mies esitti myöskin syvällisiä mietteitä aseiden eri harjoitusten psykologisesta vaikutuksesta.

"On hämmästyttävää, miten verenhimoiseksi tuntee itsensä pistinhyökkäyksessä. Meidän täytyy huutaa; meitä käsketään huutamaan. Seurauksena on korkeampain henkisten toimintojen lamaantuminen. Siinä lakkaa kerrassaan mitään harkitsemasta. Mies muuttuu 'pistinniekaksi'. Kun syöksyn eteenpäin, kuvittelen vastassani olevan lihavia, meheviä miehiä, ja minut täyttää halu antaa heille mitä he tarvitsevat. Tällä tavalla —"

Seurasi taistelukohtausta esittävä kuva jossa valtava ja urhoollinen
Hugh jätti jälkeensä kokonaisen rivin kaatuneita.

"Ei niinkuin tässä alempana. Näin oli minulla tapana kuvata tuo asia viattoman lapsuuteni aikana, mutta se ei ole oikein. Jos on useampia kuin yksi saksalainen pistimen nokassa, niin se käy rasittavaksi. Ja se olisi liioittelua — jota me täällä armeijassa vihaamme."

Jälkimäinen piirros esitti samaa, urheata sankana, jolla oli puoli tusinaa vihollisia pistimessään kuin paistinvartaassa.

"Mitä leskiin ja lapsiin tulee, niin minä jätän ne kokonaan huomioonottamatta."

2.

Mutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.

"Taas pitää lähteä marssimaan!" kirjoitti hän. "Ei ole mitään muuta aihetta kuin se, etteivät voi keksiä meille senkään parempaa toimintaa. Meitä ei harjoiteta ollenkaan kunnollisesti ampumaan, kun ei ole kiväärejä. Puolet ajasta menee meiltä hukkaan. Jos kerrotte puoli viikkoa armeijan miesluvulla, niin huomaatte, että me joka viikko hukkaamme vuosisatoja… Jos suurin osa näitä miehiä olisi vain merkitty luetteloihin ja saanut jatkaa omaa työtänsä sill'aikaa kun me olisimme kouluttaneet upseereja ja harjoitusmestareita ja hankkineet heille varustuksia ja jos he olisivat mahdollisimman nopeasti saaneet välttämättömän harjoituksen, niin se olisi ollut verrattomasti hyödyllisempää maallemme… Toisaalta me olemme kypsymättömiä, toisaalta alamme laimistua… Minua tuo ärsyttää. Minusta tuntuu, ettei meitä käsitellä oikeimmalla ja hyödyllisimmällä tavalla.

"Puolet miehistöämme on sivistynyttä väkeä, suhteellisen sivistynyttä, mutta meitä käsitellään aina ikäänkuin olisimme sanomattoman typeriä…

"Ei liene syytä olla vihoissaan, mutta kun on käynyt 'Statesministerin' ja ollut hiukan näkemässä, kuinka vanha Cardinal menettelee, niin mielessä alkaa tuntua hammaskipu huomatessa että täällä kaikki tehdään kaksin verroin hitaammin ja vain puoleksi niin hyvin kuin pitäisi."

Ilman mitään johdatusta hän sitten siirtyi kuvailemaan plutonansa miehistöä. "Paras mies joukossamme on eräs entinen kauppapalvelua, mutta jotta säästyisimme joutavilta ylistyksiltä, sattuu niin, että huonoin miehemme — olento, jonka kasvot ovat kuin täysikuu ja joka tuskin kykenee solmimaan omia kengännauhojaan ilman apua tai haukkumisia — on myöskin entinen kauppa-apulainen. Joukkomme epämiellyttävin jäsen on eräs pieni tylppänenäinen tuhrus, joka on lukenut Kiplingiä ja kuvittelee, ettei kukaan milloinkaan ole ollut siinä määrin Ortheris-soturin kaltainen kuin hän. Hän haeskelee kahta muuta 'Kolmen soturin' ryhmään kuuluvaa, jäsentä muistuttaen sitä tehdessään poliitikkoa, jota ei kukaan kannata, mutta joka siitä huolimatta yrittää muodostaa ministeristöä. Hän pitää omantunnon asiana olla siivoton puheissaan. Häntä surettaa, jos joskus jää voimasana käyttämättä, niinkuin keikaria surettaa, jos hän sattuu tekemään kielivirheen. Minulla oli ennen tapana hiukan kiroilla, kun en ollut vanhempaini korvain kuultavissa, mutta Ortheris on minut parantanut siitä viasta. Kun hän on läheisyydessä, niin minä käyn melkein korupuheiseksi. Nyt minä käsitän, että kiroileminen on oman likansa pureksimista. Plutonassa ei ole mitään välinpitämättömyyden mahdollisuutta: täytyy joko: rakastaa tai vihata. Minusta tuntuu, että ensimäinen otteluni ei tule tapahtumaan saksalaisten, vaan sotilas Ortheriksen kanssa…"

Eräs kirje sisälsi vain piirroksen, joka ivaten mukaili tunnettua taulua, missä näkyy sotilasleiri; alhaalla ja ylempänä sotilaan uni lemmittynsä tapaamisesta. Mutta master Hugh syleili unessa suunnatonta tislausastiaa soveliaan galvanometrin mitatessa hänen tunteensa voimakkuutta ja pienten kolmijalkain tanssiessa hänen ympärillään.

3.

Sitten saapui kirje, jossa hän äkkiarvaamatta kääntyi kriitilliseksi.

"Isä hyvä, tämä on kiukkuinen kirje. Minun on pakko purkaa sisuni jollekin. Ja miten onkaan, ei yksikään näistä pojista siihen sovellu. En tiedä, olisiko minut tämän asian vuoksi asetettava seinää vasten ja ammuttava, mutta täten minä julistan, että kaikki tämän pataljonan upseerit kapteenista ylöspäin ovat kokoelma kyvyttömiä — ja monet kapteeneista saa langettaa samaan kadotukseen. Muutamat heistä ovat iloisia, hauskanluontoisia ja keskeneräisillä hengenlahjoilla varustettuja miehiä, toiset taas ovat epämiellyttäviä miehiä, joilta hengenlahjat kokonaan puuttuvat. Ja minä uskon — äskeinen The Times'iin lähettämäsi kirje on minua hiukan valistanut — että he ovat keskiarvonäytteitä koko siitä sotilasluokasta, jonka on määrä voittaa tämä sota. Yleensä he ovat velttoja, mutta kun pääsevät joskus oikein vauhtiin, niin hätiköivät. Sen ajan, joka heidän tulisi käyttää ymmärryksensä kehittämiseen ja sotilaallisen kelpoisuutensa kartuttamiseen, he kuluttavat ruumiinsa hoitelemiseen. Suoraan sanoen he eivät kelpaa mihinkään. He eivät saa meitä kolmenkymmenen peninkulman päähän ilman että toinen puoli miehistä jää jälkeen, ruoka- ja makuutarpeet katoavat ja me saamme paastota kolmekymmentäkuusi tuntia tai jotain sen tapaista, eivätkä osaa laskea sormiansa kauemmaksi, koska eivät ole tottuneet käyttämään nenäänsä aritmeettisiin toimituksiin… Luulen, että tästä sodasta tulee jonkinlainen Inkermanin taistelu suuremmassa mittakaavassa. Me rivimiehet saamme hoitaa asian. Johto on 'poissa'…

"Kaikki tämä, isä hyvä, johtuu siitä, että minun täytyy keventää sisuani. Minua on pidetty tarpeettomasti nälässä, väsytetty melkein kuoliaaksi ja kiusattu äärimmäisyyteen asti. Me olemme kulkeneet viisikolmatta peninkulmaa — viidessäkymmenessäseitsemässä tunnissa. Ja suunnilleen kahdeksantoista tuntia ilman ruokaa. Minä olen ollut kapteenini mukana, joka on majoittanut meidät tänne Cheasingholtiin. Oh, hän on patus! Herra jumala! Herra taivaallinen jumala, millainen patus! Hän pelkää kaikkia painettuja apuneuvoja, mutta hillitsee itseään sankarillisesti. Hän kerskuu siitä, 'ettei hänellä ole minkäänlaista paikallisvaistoa, tuhattulimmaista!' Kerskailee! Hän kulki umpimähkään tässä kylässä, jonka eri osat ovat hiukan hajallaan, eikä tahtonut käyttää karttaa, joka minulla sattui olemaan. Hän arvioi jokaisen huoneen tilavuuden silmämitalla, eikä tahtonut sallia minun mitata, ei edes jumalan antamilla luonnollisilla mittauskojeilla. Ei edes perimilläni jaloilla. 'Pistetään tänne viis' poikaa!' sanoi hän. 'Mitäs te huonetta mittaamaan? Emmehän me ole tulleet mattoja laskemaan.' Kun hän sitten oli coup d'oeil'insä mukaan jakanut miehet niin että niitä oli tungokseen asti toisessa puolessa kylää, huomasi hän toisen puolen olevan vapaana ja sai alkaa alusta. 'Jospa mittaatte ensin lattiain pinta-alan, sir', sanoin minä, 'ja teette luettelon taloista —' 'En minä sellaisiin', sanoo hän tuijottaen minuun ankarasti…

"Eivät he sellaisiin, pappa! Miten asiat täällä 'viheriässä' armeijassa suoritetaan, siten ne tullaan suorittamaan tuolla 'kypsässäkin'. He eivät saavu perille ajoissa, he kadottavat tykkinsä niinkuin me nyt kadotamme keittiömme. Minä olen mykkä sotilas, minun tulee tehdä mitä käsketään; mutta nyt minä joka tapauksessa alan ymmärtää Neuve Chapellen taistelun.

"Väitetään, että uudessa armeijassa miehistön ja upseerien suhteet ovat erinomaiset. Kerran minä ehkä opin rakastamaan upseeriani — mutta en juuri vielä. Ei ennenkuin olen unohtanut ne toimenpiteet, joiden nojalla Cheasingholtiin majoittuminen tapahtui… Hän hutiloi tehtävissään ollenkaan sitä häpeämättä, ja kuitenkin hän mieluummin antaisi ampua itsensä kuin solmisi kengännauhansa huolettomasti. Se, mitä sanon upseereista, koskee todellisuudessa ainoastaan ja yksinomaan häntä… Kuinka oivallisesti nyt ymmärrän, että miehistö ampuu upseerejaan… Mutta vaikka jättääkin väsymyksen ja kiukun huomioonottamatta, on tämä siirtyminen suoritettu hirvittävän kurjasti…"

Nuori mies palasi näihin muistutuksiinsa eräässä myöhemmässä kirjeessä.

"Sinä kai ajattelet minun aina moittivan, mutta minusta näyttää, että täällä tehdään kaikki mahdollisimman tuhlaavalla tavalla. Me tuhlaamme aikaa, tuhlaamme työtä, tuhlaamme tarpeita — Herra Jumala, kuinka tuhlaammekaan maamme varoja! Minä vakuutan sinulle, isä, ettei tämä arvostelu ole omahyväisen nuoren miehen mietteitä. Ei tässä ole mitään omahyväisyyden tilaa… Me olemme kuolettavasti kyllästyneitä tässä kirotussa kyläpahasessa oleilemiseen. Ei ole mitään tekemistä — ellei halua juosta muutamain hulttiomaisten naikkosten jäljessä, joita me halveksimme ja inhoamme. Minä en ole mukana sellaisessa, isä. Enkä minä juo. Miksi en minä ole perinyt mitään paheita. Eilen meillä oli täällä tappelu — perin ikävystyttävää. Ortheriksen on huuli paisuksissa, eräällä toisella sotilaalla sinimarja silmän alla. Tuonnempana toimitetaan uusi ottelu. Minä alan tajuta, että sodan kauhistuttavin puoli on ikävystyminen…

"Ruokakomentomme kuvaa koko järjestelmää. Se on järjestelmä, jota suunniteltaessa ei ole vähääkään tavoiteltu mahdollisimman hyvän tuloksen saavuttamista — tuo ei kuulu sotaministeristön filosofiaan — vaan kaiken säännöstelemistä ja perustelujen välttämistä. Leipää ja lihaa jaetaan melkein liiankin runsaasti miestä kohti, ja käytännössä on sangen ankara punnitsemis- ja tarkastusjärjestelmä, joka kumminkaan ei ole erikoisen tehoisa. Liian runsaat annokset ovat tietysti suoranaisena yllykkeenä varasteluun tai tuhlaamiseen — senhän ymmärtää kuka hyvänsä, noita sotaministeriön vanhoja tuhmia juurakoita lukuunottamatta. Tarkastusjärjestelmä on tehokas annosten määrään, mutta ei niiden laatuun nähden, sen tajuaa yksinkertaisinkin. Armeijan ruoka-aineitten laatua tutkitaan parhaasta päästä hajuaistimen avulla. Elleivät ainekset haise pahalta, ovat ne hyviä…

"Sitten luovutetaan raaka-aineet kokille. Siihen virkaan on muitta mutkitta nimitetty jokin tavallinen sotilas. Hänelle vain sanotaan: 'Sinä olet kokki'. Ja koettaa parhaansa mukaan olla kokkina. Tavallisesti hän aloittaa paistamalla tai käristämällä lihaa koettaen arvata milloin paisti on kypsä. Sen mitä paistista jää jäljelle hän sitten hakkaa rikki ja tekee siitä muhennosta seuraavaksi päiväksi. Muhennos on hakattua lihaa, joka on keitetty isossa padassa. Pinnalla ui aika lailla rasvaa. Kun on syönyt, tekee mieli istuskella aivan rauhassa. Miehiä ruokitaan tavallisesti suuressa teltassa tai ladossa. Meillä on lato. Ei se ole mikään siisti lato, ja jotta ruokailu saisi enemmän yhteiskekkerien luonnetta, on lautasia, veitsiä ja hankosia riittämätön määrä. (Tahdon huomauttaa, ettei armeijassa kukaan osaa laskea kahdeksaakymmentä kauemmaksi.) Lopetettuaan aamupalveluksensa saavat korpraalit ryhtyä leikkaamaan annoksia. He sanovat, että kun siitä hommasta pääsee, tuntuu siltä, kuin olisi saanut päivällistä aivan riittävästi. He istuskelevat kalpeannäköisinä ja lähtevät sitten kylän kapakkaan. (Minusta luultavasti tehdään pian korpraali.) Ennen sodan puhkeamista oli Brittein saarilla naisia suunnilleen miljona enemmän kuin miehiä. (Katso Fabian Society'n julkaisuja, jotka nyt ovat nuorison keskuudessa hyvin suosittuja.) Kenellekään noista naisista ei hallitus ole tahtonut uskoa armeijan ruoanlaiton ja ruoanjakelun vaikeata tehtävää. Kukaan tavallinen sotilas ei ole vähimmässäkään määrässä harrastanut ruoanlaittoa ennen sotilaaksi tuloansa… Kaikki mitä muhennoksesta jää jäljelle ja samoin kaikki muu, mitä kokki muuten tekee mahdottomaksi syödä, heitetään pois. Me heitämme ruokaa pois saavillisittain. Me hautaamme lihoja…

"Me saamme kolme paria sukkia. Me kävelemme sangen paljon. Emme osaa parsia sukkia. Kun kannat ovat puhki, saamme rakkoja. Kelpo rakot tekevät miehen mitättömäksi. Miljonasta ylijäävästä naisesta ei (katso ylemp.) hallitus ole ymmärtänyt panna yhtäkään paikkaamaan meidän sukkiamme. Siksipä melkoinen osa meistä kulkeekin ontuen. Ja niin edespäin. Ja niin edespäin.

"Sinä varmaan pidät tätä hirmuisena napisemisena, mutta minä tahtoisin saada sanotuksi — teen sen nyt, sydäntäni keventääkseni, puhumalla suuni puhtaaksi — että koko tämä juttu voitaisiin suorittaa paremmin ja huokeammin, ellei sitä olisi jätetty noiden kerrassaan kokemattomien ja äärimäisen yksipuolisesti sotilaallisten herrojen tehtäväksi. He luulevat johtavansa Englantia ja osoittavansa meille kaikille, kuinka tuo on tapahtuva; mutta itse asiassa he vain pidättävät meitä. Tuhat tulimmaista, miksi heidän pitää tehdä kaikki? Yhdelläkään heistä ei ole kotonansa mitään määräämisvaltaa päivälliseen nähden, he eivät saa pistää nokkaansakaan keittiöön eivätkä uskalla mennä tarkastamaan talouskirjaa… Tavallinen brittiläinen eversti on avuton vanha herra; hänellä pitäisi olla hoitajatar… Tämä ei ole vain minun loukkaantuneen vatsani joutavaa napisemista, vaan on tärkeä asia koko maalle. Ennemmin tai myöhemmin voi maa joutua kaipaamaan niitä ruokavaroja, jotka tuhlataan kaikissa näissä hullutuksissa. Kaiken kaikkiaan tuhlataan joka päivä varmaan monta tonnia erilaisia ruoka-aineita. Monta tonnia… Otaksukaamme, että sota kestää kauemmin kuin olemme laskeneet!"

Tuosta kohdasta Hugh poikkesi arvostelemaan sotilaallista henkeä yleensä. "Upseerimme ovat hiton siivoja poikia, melkein jokaikinen. Siinäpä juuri onkin pulma. Kunpa he eivät olisikaan niin hiton siivoja poikia! Kunpa he käyttäytyisivät miehistöään kohtaan niinkuin preussilaiset upseerit, niin me ottaisimme suorittaaksemme vallankumouksen sodan ohella ja tekisimme puhdasta yhdellä kertaa. Mutta he ovat siivoja, suorastaan ihastuttavia… Heidän ajatuskykynsä tosin ei ole melkoinen eivätkä he ymmärrä, että jonkin asian kunnollisella suorittamisella tarkoitetaan sen mahdollisimman pikaista ja käytännöllistä suorittamista. He eivät halua ponnistella yli voimiensa. Jos heidän luonnonlaatunsa olisi kehnompi, niin kukaties heidän työnsä olisi parempaa. He eivät tahdo käyttää karttoja, aikatauluja tai hakukirjoja. Kun me siirrymme toiseen paikkaan, niin he sieppovat tietoja sieltä täältä vain kuuleman mukaan; ei yksikään upseereistamme ole ollut kyllin älykäs hankkiakseen yksityiskohtaisen kartan tai Michelinin käsikirjan. Heidän älynsä toimii vain kuuleman mukaan. He ovat hätiköiviä, tyhjänpäiväisiä ja tuhlaavia — ja kun jotakin on tehtävä, esiintyvät he vaativaisina. Omien kunniakäsitteittensä mukaan he ovat täydellisiä. Rohkeutta on kaikilla riittävästi, jopa runsaastikin, rehellisyyttä, totuudenrakkautta ja niin edespäin — kiitettävässä määrin. Heillä on jonkinlainen jockeymainen mittakaava, reippautta ja rohkeutta varten, eikä se olekaan aivan huono, ja he pitävät kovin pahana poskipartaa ja nappien aukioloa. Mutta he erehtyvät lukiessaan ajattelun samaan luokkaan kuin poskiparran, siis pitäessään sitä jonkinlaisena joutavanaikaisena lisäkasvannaisena. Sen sijaan että lukisivat sen kuuluvaksi samaan luokkaan kuin nappien kiinniolon. He vihaavat säästäväisyyttä. Ja varustautumista…

"He eivät tahdo tunnustaa, että epäpätevyys on eräänlaista epärehellisyyttä. Kunhan ei varasta puolta shillingiä, on heidän mielestään yhdentekevää, jos tuhlaa puoli kruunua. Nyt tulee jotakin viisasta! Sotaakäyvän kansakunnan näkökannalta on puoli shillingiä tasan viidesosa puolta kruunua…

"Kun aloitin tämän kirjeen, olin aivan vimmoissani, luultavasti lähinnä aamuisen muhennoksen vuoksi; kun olen ehtinyt näin pitkälle, tuntuu minusta siltä kuin olisin halpamainen riitapukari… On merkillistä, isä hyvä, että minä kirjoitan sinulle tällaista. Minua miellyttää sinulle kirjoittaminen. Minä en mitenkään voisi sanoa sitä minkä kirjoitan. Heinrichilla oli Breslaussa uskottu ystävä, jolle hän tapasi kirjoittaa Sielustaan. Minä en ole kokenut sellaista teutonista ystävyyssuhdetta. Eikä minulla ole Sieluakaan. Mutta minun täytyy kirjoittaa. Täytyy kirjoittaa jollekin — täällä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Mutta nyt sammuttaa vanha rouva alakerrassa kaasun; hän tekee sen aina puoli yhdentoista aikaan. Hänen ei pitäisi sitä tehdä. Hän saa shillingin kultakin meiltä. Anna anteeksi lyijykynäni…"

Tuo kirje loppui keskelle lausetta. Kaksi seuraavaa olivat lyhyitä ja leikillisiä. Sitten tuli äkkiä uusi ääni kelloon.

"Olemme saaneet kiväärit! Meistä on vihdoinkin tullut oikeita aseistettuja sotilaita. Joka pojalla on kivääri: Ne ovat japanilaisia. Niihin on käytetty jotakin keveätä puulajia, joka muistuttaa tuoretta tammea ja hienoja huonekaluja ja herättää omistajassa Puutarhakaartin tunnelmaa; mutta liinaöljyn avulla on asia luullakseni koko lailla korjattavissa. Ne ovat joka tapauksessa oikeita kiväärejä, ne paukahtavat. Olemme hiukan hupsuja ne saatuamme. Ainoastaan koulutuksemme ja sotilaskurimme estää meitä laukomasta kohti mitään pahaa aavistamattomia katselijoita, joita liikkuu näköpiirin rajalla. Eilen näin miehen noin puolen peninkulman päässä. Minut valtasi ajatus, että voisin osua häneen — aivan keskelle… Ortheris, tuo vintiö, on saanut moottoripyörän, jota hän nimittää 'auto-piruksensa' — ei kukaan tiedä mistä syystä — ja mikäli ymmärrän, voi ainoastaan kuolema tai häpeällinen käytös pelastaa minut ylenemästä korpraaliksi ensi kuun kuluessa…"

4.

Eräs seuraavista kirjeistä loi uutta valoa nuoren 'auto'-miehen historiaan. Jo ennen kivääri- ja autokautta ja huolimatta niistä tappeluista, joihin hän oli joutunut erään tai eräiden nimeltä mainitsemattomien henkilöiden kanssa, Ortheris koki ikävyyksiä. Hugh'n kertomusta luonnehti nuoruusiälle ominainen suorasukainen savoir-faire.

"Muistaessani mainitsen, että Ortheris, noudattaen luojansa viittauksia ja kärsien sitä sanomatonta ikävystymistä, joka täällä vallitsi ennen kiväärien saapumista, unohti lordi Kitchenerin neuvon ja yritti valloitusta naismaailmassa. Tulos oli kiusallinen, ja nyt hän tahtoo itsepintaisesti saattaa sen koko plutonan tietoon. Hänen valitsemansa uhri on kelpo tavalla mukiloinut ja raapinut häntä, ja hänen vanhempansa — kumpikin pelottavia henkilöitä — ovat kieltäneet häneltä pääsyn huoneistoon (anniskeluhuoneistoon). Eivätkä he vain kieltäneet häntä tulemasta huoneistoonsa. He eivät osoittaneet asianomaista kauhistusta Don Juania kohtaan, eivätkä näyttäneet ollenkaan kunnioittavan valtion univormua. Mikäli voimme ymmärtää, oli mamma saanut hänet käsiinsä ja antanut aika tavalla korville. 'Mitä helvettiä pitää miehen tehdä?' huusi Ortheris. 'Eihän sitä sovi ruveta akkaa rusikoimaan.' Pappa oli usuttanut koiran hänen kimppuunsa. Vähemmän avomielinen sielu olisi vaieten sivuuttanut tuollaiset yksityiskohdat — minä olisin sekä liian omahyväinen että liiaksi nöyryytetty — mutta hänen luonteensa ei ole sellainen. Hän puhuu asiasta vilpittömän ihmettelyn äänellä. Hän juttelee siitä juttelemasta päästyäänkin: 'Akasta minä viisi', sanoo hän, 'viisi hänestä. Mutta se minua kismityttää, että erehdyin tytön suhteen niin riivatusti. Nähkääs, minä huomaan loukanneeni häntä. Ja sitä minä tosiaankaan en aikonut. Paha minut periköön, jos aioin. Minä en olisi tahtonut, että niin kävi, jumal'auta en olisi. Ja nyt ei pääse edes hänen puheilleen, jotta saisi selittää… Naurakaa vain, pojat, mutta te ette ymmärrä tämän asian laatua, pojat… Minua se kiusaa riivatusti. Te luulette, että minä poika olisin omia aikojani ruvennut ryöstöhommiin (Vihainen huudahdus, johon armoton hyväksymisulina hukkuu). Miten helvetissä sitä tietää, milloin pitää?… Vieköön minut, ellei tyttö minusta pitänyt.'

"Tuohon tapaan hän jatkaa tuntikaupalla — pimeässä.

"'Minä olin rehellisesti pihkassa häneen.'

"Ihmeellisintä on, että minä tuon johdosta alan pitää Ortheriksesta.

"Luullakseni se johtuu siitä, että tapaus on häntä ällistyttänyt siinä määrin, ettei hän muista ollenkaan näytellä Ortherista eikä Tommy Atkinsia, vaan on jälleen oma itsensä. Hän muistuttaa pelottavasti rakkia, jossa on koko joukko karheakarvaista terrieriä ja hieman airedalelaista. Hän on rakki, josta pitää, huolimatta siitä, että hän kuljettaa mukanaan kaikkien nuuskimainsa asiain inhottavaa hajua."

5.

Mr Britling, joka Hugh'n kirjeitten avulla oli päässyt melkoista paremmin asioihin perehtymään, ajeli automobiilillaan ympäri Essexiä, pistäytyipä pari kertaa Berkshiressä ja Buckinghamshiressäkin, ja huomasi vanhan, rauhallisen maaseudun yhä enemmän muuttuvan varustetuksi leiriksi. Hän taipui väheksymään Hugh'n arvostelujen merkitystä. Hän keksi niissä jonkinlaista nuoruuden karmeutta, joka on liian kärkevää suvaitakseen puolinaisia, toimenpiteitä ja meidän surkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä. "Surkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä", — tuo lausuma oli mr Britlingin. Mr Britlingille, joka katseli asioita kauempaa, mutta tunsi niitä laajemmin, oli uusi armeija ylpeyden ja ihastelun esine.

Häntä miellytti saapua johonkin rauhalliseen kylään ja nähdä voimakkaita, khakipukuisia nuorukaisia toimissaan, nähdä lieassa olevat hevoset, tuntea pidätetyn voiman vaikutelma, havaita silloin tällöin vilahdukselta tykkejä ja ampumavarakuormia. Minne tulikin, kaikkialla oli sotilaita ja yhä vain sotilaita. Niitä virtasi alinomaa Flanderiin ja pian myöskin Gallipoliin, mutta se ei näyttänyt mitenkään vähentävän kotona harjoituksissa olevien lukua. Rautateitse kuljetettujen sotatarpeiden ilmeisesti lisääntyvä paljous sai hänet miellyttävästi lämpenemään. Liverpool Street asemalle ajaessaan hän ilokseen näki pitkän junan avoimia tavaravaunuja, jotka tervakankaalla peitettyine vaunuilleen, rattaineen ja tykkeineen tuntuivat salaperäisen lupaavilta. Yön pimeydessä hän saattoi pelätä häviötä, mutta kun näki miehet, kun kierteli maaseudulla, niin oli mahdotonta uskoa muuhun kuin voittoon…

Mutta kevään ja kesän kuluessa ei mitään voittoa saatu. Toukokuun "suuri offensiivi" pysähdytettiin ja lopetettiin, kun oli suoritettu joukko tuloksettomia ja erittäin kalliiksi käyneitä hyökkäyksiä Ypresin ja Soissonin välillä. Saksalaiset olivat kehitelleet erinomaisen tieteellisen puolustustavan, jossa kuularuiskut korvasivat kiväärejä ja hyökkäävä puoli kärsi mahdollisimman suurta häviötä puolustajain menettäessä mahdollisimman pienen määrän miehiä. Sotaministeriömme ei ollut aikaisemmin pannut suurtakaan painoa konekivääreihin, mutta nyt asianlaita muuttui. Muuten kääntyi Englannin tarmo nyt yhä enemmän Dardanelleihin päin.

Dardanelleihin suuntautuvan hyökkäyksen ajatus oli jo aikaisemmin viehättänyt brittiläistä mieltä. Ukot olivat aina lapsuudestaan saakka tottuneet lauseparteen "tunkeutua Dardanellein läpi", joten siihen ei liittynyt mitään fantastista ja hämmästyttävää uutuudentuntoa, joka sai "ilmahyökkäyksen" tuntumaan niin takeettomalta toimenpiteeltä. Dardanellein läpi tunkeutuminen oli Englannin historiaan kuuluva aate. Se ei mitenkään tehnyt poikkeusta perintätapaan. Pian senjälkeen, kun turkkilaiset olivat sotaan yhtyneet, ilmaantui Marmaramereen englantilaisia sukellusvenheitä, ja helmikuussa alkoi Dardanellien järjestelmällinen pommittaminen. Sitä jatkettiin keskeytyksin kuukauden aika, jonka puolustajat käyttivät linnoituslaitostensa lujittamiseen saaden hankkimansa kokemuksen ohessa apua ajoittaisesta huonosta säästä. Tämä ensimäinen hyökkäysvaihe kohosi huippukohtaansa, kun hyökkäävä laivasto maaliskuun 17:ntenä tunkeutui salmiin ja Irresistible, Ocean ja Bouvet menetettiin. Kuusiviikkoisen väliajan jälkeen, joka tarjosi puolustajille tilaisuutta lisävarustusten suorittamiseen ja sai heidät täysin tietoisiksi siitä, mitä tuleman piti, kokoontuivat näyttämölle liittovaltain armeijat, jolloin suoritettiin vaikea ja kallis maihinnousu kahdessa kohden Gallipolin nientä. Siten alkoi Dardanellien puolustuslaitosten hidas ja verinen piiritys. Lisäksi tuli elokuussa suoritettu uuden englantilaisen armeijan yllättävä maihinlaskeminen Suvlan lahdessa ja sen Anafartan taistelussa kärsimä tappio, joka aiheutui päällystön epäpätevyydestä ja johdon yleisestä velttoudesta. Tuloksena oli, että Maidos jäi saartamatta ja salmensuun varustukset valloittamatta… Sill'aikaa oli Venäjän joukot, joiden eteneminen saavutti äärimäisen kohtansa Przemyslin valloituksessa, pakotettu peräytymään, ensin etelässä, sitten pohjoisessa. Saksalaiset valloittivat takaisin Lembergin, marssivat Varsovaan ja tunkeutuivat kohti Brest-Litovskia. Venäläisten linjain taaksepäin vyöryminen vaikutti häviöltä, saksalaiset hyökkäsivät Riikaa ja Pietaria kohti saapuen Vilnaan syyskuun keskivaiheilla… Päivä päivältä mr Britling seurasi taistelun vaiheita kärsimättömänä, hämmästyen, mutta kadottamatta uskoaan Britannian lopulliseen voittoon. Maassa parveili yhä joukkoja ja lämmin kesäaurinko paistoi. Toinen heinäsato korvasi ensimäisen niukkuuden, vehnä oli erinomaista, ja suuri viikunapuu Dower House'in kulmassa antoi niin runsaan sadon ja niin mehukkaita hedelmiä, ettei sellaista oltu vielä milloinkaan nähty…

Eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun nuo viikunat vielä olivat pelkkää toivetta, ilmestyi Dower House'iin Teddy Lettynsä keralla. Hän tuli sanomaan hyvästi ennenkuin lähti rintamalle. Hänen oli seurattava erästä osastoa, jonka piti täyttää riveihin ilmaantuneita aukkoja — hän ei tiennyt missä. Essexiläiset tekivät hyvin tehtävänsä, mutta kärsivät suuria tappioita. Mrs Britling antoi tuoda teen ulos nurmikolle sinisen seetripuun alle, mr Britling oli epätietoinen siitä, mitä hänen sopivimmin olisi pitänyt sanoa, ja hän jutteli hämmennyksissään melkein kuin Teddyn lähtö ei olisi merkinnyt mitään. Häntä kiusasi yhä tuo omituinen tunne, että hän oli vastuunalainen Teddylle. Teddy ei ollut lainkaan niin eloisa kuin ennen sotilaspuvun saantia, hänen käytöksessään oli pikemmin tyyntä innostusta kuin vilkasta kiihtymystä. Hän tiesi nyt, mikä oli kysymyksessä. Hän tiesi nyt, ettei sota ollut mitään leikintekoa, vaan että se muodostuisi vakavimmaksi kokemukseksi, mitä hänellä oli ollut ja luultavasti koskaan tulisi olemaan. Ei tehty enää leikkiä Lettyn eläkkeestä, ja aivan yleisesti vältettiin järeästä tykistöstä ja tukehduttavista kaasuista puhumista…

Mr ja mrs Britling seurasivat nuoria veräjälle.

"Onnea matkalle!" huusi mr Britling erottaessa.

Teddy vastasi kättään huiskuttamalla.

Mr Britling seisoi hetken aikaa katsellen heidän kulkuaan kohti pientä tupaa, jossa heidän oli määrä toisistaan erota.

"Minä en pidä siitä että hän lähtee", sanoi hän. "Toivon että hän siitä hyvin suoriutuu… Teddy on nykyään niin vakava. Siinä on jotakin keskinkertaista, siitä puuttuu roomalaista vivahdusta, mutta minä olen iloinen, ettei Hugh'n voi niin käydä —" Hän teki laskelmia. "Ei ainakaan vuoteen ja kolmeen kuukauteen, vaikkapa lähettäisivät hänet tuleen syntymäpäivänänsä…

"Silloin voi kaikki jo olla ohi…"

6.

Laskelmia tehtäessä ei Hugh itse ollut mukana.

Kuukauden kuluessa tuli hänkin sanomaan jäähyväisiä.

"Mutta mitä tämä merkitsee?" väitti mr Britling vastaan arvaten ennakolta, minkä vastauksen tulisi saamaan. "Ethän sinä ole yhdeksäntoistavuotias."

"Minä olen riittävän vanha siihen hommaan", sanoi Hugh. "Totta puhuen minut merkittiin luetteloihin yhdeksäntoistavuotiaana."

Mr Britling oli vaiti vähän aikaa. Sitten hän puhui katkonaisesti.
"En minä sinua moiti", sanoi hän. "Se oli tehty — oikeassa mielessä."

Harjoitus ja alipäällystölle kuuluva vastuu oli painanut uuden, miehekkään leiman korpraali Britlingin käytökseen. "Minä olin Statesministerissäkin aina korkeammassa luokassa kuin ikäiseni", sanoi hän ikäänkuin tuo olisi selittänyt kaikki.

Hän katseli erästä ruusunnuppua aivan kuin se olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä. Sitten hän huomautti kuin ohimennen:

"Minä ajattelin, että jos minun sotaan piti, niin oli parempi suorittaa asia kunnollisesti. Minusta tuntui, että se oli jotenkin puolinaista, ellei pääsisi juoksuhautoihin… Minun olisi pitänyt puhua siitä sinulle…"

"Niin", vahvisti mr Britling.

"Aluksi minä sitä arastelin… Ajattelin, että sota kenties olisi sitä ennen lopussa, joten ei tarvitsisi ryhtyä asiasta keskustelemaan… En tahtonut kajota siihen."

"Aivan niin", sanoi mr Britling, ikäänkuin tuo olisi täydellisesti asian selittänyt.

"Teidän ruusunne ovat menestyneet hyvin tänä vuonna", virkkoi Hugh.

7.

Hugh jäi yöksi. Hän vietti kotonaan sekä omasta että muitten mielestä pitkän, painostavan, tyhjänpäiväisen illan. Ainoastaan pikku pojat olivat todella luonnollisia ja vilkkaita. Vanhemman veljen lähtö teki heihin valtavan ja virkistävän vaikutuksen, ja he halusivat tehdä lukemattomia juoksuhautaelämää koskevia kysymyksiä. Useihin niistä Hugh'n täytyi luvata vastata sitten kun hän itse oli tullut niin pitkälle. Sitten hän saisi nähdä miten asiat oikein olivat. Mrs Britling oli äidillinen ja ymmärtäväinen, kun oli kysymyksessä hänen varustuksensa. "Tarvitsetko talvivaatteita?" tiedusteli hän.

Vasta kun Hugh jäi yksin isänsä kanssa, kaikkien muiden mentyä levolle, tunsi hän voivansa puhua.

"Tällaiset asiat koskevat meihin syvemmin kuin esimerkiksi johonkin ranskalaiseen perheeseen", huomautti Hugh tulisijan luota.

"Niinpä kyllä", myönsi mr Britling. "He olisivat tällaiseen paremmin valmistuneita… He osaisivat sanoa, mitä on sanottavaa. Tottumus asevelvollisuuteen ja 70 ovat heitä kasvattaneet."

Sitten hän sanoi melkein harmistuneesti:

"Vanhempain miesten pitäisi lähteä ennen teitä poikasia. Kuka jatkaa, jos teitä paljon kaatuu?" Hugh mietti.

"Kiivaammassakin taistelussa on suurempi mahdollisuus jäädä elämään kuin kaatua" sanoi hän.

"Taitaapa olla."

"Yksi kolmesta tai neljästä kaikkein kuumimmissa kohdissa."

Mr Britling ei ilmaissut mitään tyydytystä. "Jokaisen on kestettävä jotakin tämäntapaista."

"Ainakin kaikkien kunnon ihmisten", sanoi mr Britling…

"Siellä tulee saamaan aivan erikoisia kokemuksia. Tuntuu siltä kuin ei sitä voisi verrata —"

"Mihin?"

"Elämään yleensä. Sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan."

"Eihän niitä tosiaankaan käy toisiinsa vertaaminen", myönsi mr
Britling.

"Erimitallisia", virkkoi Hugh.

Hän tuntui punnitsevan sanojaan. "Ei tunnu siltä", sanoi hän, "kuin lähtisi johonkin toiseen osaan samaa maailmaa tai keksisi jonkin uuden puolen siinä maailmassa jonka tuntee. Tuntuu siltä kuin olisi viettänyt elämänsä suljetussa huoneessa ja nyt käskettäisiin astumaan ulos… Tuo johtaa mieleeni erään omituisen pikku seikan, joka tapahtui viime talvena minun Lontoossa ollessani. Minä jouduin omituiseen seuraan. Luulen etten ole sitä sinulle kertonut. Jouduin syömään illallista muutamain ylioppilaiden kanssa Chelseassä. En ollut käynyt siellä ennen, mutta ne näyttivät kunnon ihmisiltä — minunlaisiltani — ja kenenlaisilta hyvänsä. Illallisen jälkeen he veivät minut mukanaan eräiden henkilöiden seuraan, joita he eivät sen paremmin tunteneet — ne olivat henkilöitä, jotka olivat jossakin tekemisissä jonkin dramaattisen koulun kanssa. Siellä oli pari kolme nuorta näyttelijätärtä, eräs laulaja ja muuta sellaista väkeä. Me istuimme savukkeita polttaen ja aloimme jutella teatterista, kirjoista, taidenäyttelyistä ja sen sellaisesta. Mutta äkkiä koputettiin oveen, eräs meistä meni ulos ja tapasi poliisin, jolla oli pidättämiskäsky mukanaan. He veivät isäntämme pojan mukanaan… Kysymyksessä oli murha…".

Hugh oli hetken vaiti. "Se oli Bedford Mansionin salaperäinen tapahtuma. En usko, että muistat sitä; luultavasti et tullut siitä silloin lukeneeksikaan. Hän oli murhannut erään henkilön… Yksityiskohdathan ovat tässä samantekeviä, mutta minä ajattelen saamaani vaikutelmaa. Ensin hauska, hyvinvalaistu huone ja siinä muka kelpo ihmisiä — ja sitten aukenee ovi, sisään astuu poliisi ja kylmä viima käy kautta huoneen. Murha! Eräs nuori tyttö, joka näytti hyvin tuntevan nuo ihmiset, selitti minulle kuiskaten mitä oli tapahtumassa. Tuntui siltä kuin olisi avautunut lattialuukku johonkin syvyyteen, jonka oli aina tiennyt siellä olevan, mutta johon ei milloinkaan ollut oikein uskonut."

"Niin kyllä", virkkoi mr Britling. "Niin kyllä."

"Aivan samalta tuntuu minusta, kun on tämä sotajuttu kysymyksessä. Täällä meillä ei ole mitään oikeata kuolemaa. Se pannaan näytteille ja suljetaan laatikkoihin. Ja onnettomuustapauksien varalta kääriydytään suojeleviin verhoihin. Jos hevonen sattuu täällä potkaisemaan, niin joudut vuoteeseen ja kohta on kaikki hyvin… Mutta siellä, siellä oi kuin toisessa kiertotähdessä. Siellä on kaiken ulkopuolella… Sinne minä nyt lähden… Sen sijaan että täällä ei ole kuolemaa missään, on siellä kuolema kaikkialla, siellä ulkopuolella. Meidän tulee tehdä kaikki voitavamme tappaaksemme toisiamme. Tämän maailman selvä vastakohta."

Mr Britling nyökkäsi.

"Minä en ole vielä koskaan nähnyt ruumista Dower House'in tienoilla ei ole ruumiita."

"Me emme ole tahtoneet niitä sinulle näyttää — sellaisia kaameita asioita."

"En minä valita", sanoi Hugh… "Mutta — master Hugh — master Hugh, jolle ette ole tahtoneet sellaista näyttää — ei tule koskaan takaisin."

Hän jatkoi nopeasti isän luodessa häneen epätoivoisia silmäyksiä: "Minä tarkoitan, että olipa miten hyvänsä, tämä Hugh ei milloinkaan palaa. Joku toinen ehkä. Mutta minä tulen olleeksi ulkopuolella, ja kaikki on oleva toisenlaista…" Hän vaikeni. Milloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut itseään niin kykenemättömäksi jatkamaan keskustelua.

"Asia on sama", sanoi hän hakien kuvaa ja pakostakin vain jäljitellen poikaansa, "asia on sama kuin jos jokin lähtisi kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos lumimyrskyyn korjaamaan kattoa…"

Muutamia hetkiä olivat isä ja poika kumpikin vaiti. Heissä oli omituinen tunne, että oli mahdotonta saada sanotuksi mitä halusivat. Ei kumpikaan sanonut, mitä oli tahtonut sanoa toiselleen, eikä kumpikaan silloin selvästi tajunnut, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa…

"Se on ihmeellistä", sanoi mr Britling.

Hugh sai sanotuksi vain: "Maailma on ylösalaisin…"

"Tehtävä on suoritettava", sanoi mr Britling.

"Tehtävä on suoritettava", sanoi Hugh.

Vaitiolo venyi pitemmäksi.

"Sinun pitää nousta aikaisin aamulla", sanoi mr Britling…

8.

Kun mr Britling oli yksin huoneessaan, alkoivat kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka äsken olivat estyneet, tulvia yhä nopeammin ja runsaammin hänen mieleensä.

Hänestä tuntui — tavan takaa oli hän viime vuosina tuntenut samaa — että hän nyt juuri oli pääsemässä Hugh'n perille. Tuollainen alinomainen omain lapsiensa "jälleen löytäminen" kuuluu kaikkien valppaitten vanhempien kokemuksiin. Hän oli aina pitänyt Hugh'ta poikasena ja nyt seisoi hänen edessään mies, joka puhui niinkuin mies toiselle miehelle. Ja tuo mies, tuo ihka uusi mies, joka oli puhdas ja kirkas kuin äskenlyöty raha, täytti mr Britlingin mielen hämmästyksellä ja ihailulla.

Tuntui siltä kuin hän olisi ensi kerran havainnut nuoruuden kauneuden katsellessaan Hugh'n hoikkaa, sopusuhtaista, khakipukuista vartaloa. Hänen avoimissa kasvoissaan, kirkkaissa silmissään, hienoviivaisissa kulmakarvoissaan, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin äidin, ilmeni sanomatonta hentoutta. Ja tuo kirkas, kelpo poika puhui yhtä vakavasti yhtä viisaasti kuin mikä ahavanpurema, monissa vesissä lionnut vanha junkkari hyvänsä…

Poika oli viisas.

Hän ajatteli omin päin; hän ajatteli oman asemansa kauttaaltaan, ei omahyväisesti, vaan täynnä vastuunalaisuuden tuntoa. Hän ei palvellut sankareita eikä yrittänyt niitä jäljitellä, hän ei sepitellyt mitään romanttista tarinaa oman minänsä ympärille. Jos hän oli sukupolven oikea edustaja, niin tämä sukupolvi oli parempi kuin mr Britlingin oli ollut…

Siitä mr Britlingin ajatukset siirtyivät siihen huoleen, mitä hänellä itsellään oli ollut, kun häntä ei huolittu vapaaehtoiseksi. Hän tunsi pistävää häpeää ajatellessaan, että nuo kelpo pojat kulkivat kohti kuolemaa ja haavoja neljänkymmenen ikäisten ja heitä vanhempien miesten maatessa mukavasti kotonaan. Kuinka typerää oli tehdä tuollaisia päätöksiä! Siinä nyt olivat isät, jotka olivat suorittaneet päivätyönsä, ampuneet nuolensa, korvanneet jollakin arvokkaalla työllä kasvatuskustannuksiaan, ja he eivät saaneet harjoitusta, heitä ei katsottu kelvollisiksi mihinkään palvelukseen, he olivat hävettävän hyvässä turvassa ja suorittivat joutavaa aprillityötä ylimääräisinä konstaapeleina. Sill'aikaa heidän nuoret, viattomat poikansa, joita ei vielä oltu koeteltu, joiden kasvavat mahdollisuudet olivat vielä ilmenemättä, joutuivat kuoleman kitaan, juoksuhautoihin… Sota jättäisi maailmaan vain raajarikkoja, vanhuksia ja lapsia…

Hän tunsi itsensä kurjaksi pelkuriksi, joka lihavana, ahdashenkisenä ja harjoittamattomana piiloutui Maryn elämästä kohonneen rakkaan vesan taakse.

Hän kärsi voimattoman nöyryytyksen tuskia.

Kuinka typerästi maailmaa johdettiinkaan?

Hän joutui raivoon. Hän ei voinut jäädä makaamaan vuoteeseensa, hän nousi ja alkoi kävellä huoneessaan törmäten pimeässä tuoleihin ja pöytiin… Me olimme liian typeriä suorittaaksemme yksinkertaisimpia tehtäviä: lähetimme poikamme rasituksiin ja armottomaan vaaraan, lähetimme heidät huonosti varustettuina, vailla riittävää tukea, lähetimme lapsemme Molokin tuleen, koska me englantilaiset olimme olemukseltamme tylsää, pyylevää, teeskennellyn hyvänluontoista, vanhaa ja keski-ikäistä väkeä. (Niin hän koetti jakaa itsesyytöksen sietämätöntä taakkaa toistenkin osalle.) Miksi hän ei tehnyt mitään asioiden muuttamiseksi, niiden korjaamiseksi? Mitä hyödytti omaksuttu vaatimattomuus, suvaitsevaisuuden ja luottamuksen yritykset noita vanhoja juristirenttuja, noita loruavia puhujia, noita paksupäisiä upseereja ja ahdasmielisiä virkamiehiä kohtaan. Ne sallivat Englannin nuorison joutuvan teurastettavaksi… Vanhat miehet istuivat vaaran ulkopuolella valmistellen nuorukaisille kuolemaa juoksuhautoihin. Sellainen oli todellisuus. "Poikani!" huusi hän kiivaasti pimeässä. Hänessä elävä kansallisen epäpätevyytemme tunto kävi tuskalliseksi, fantastisen pistäväksi. Tuntui siltä kuin kaikki hänen hellimänsä harhaluulot olisivat hävinneet… Mitä auttoi, jos sai ihmiset uskomaan, että tuolla ylemmissä piireissä suunniteltiin jonkinlaista suurta vastasiirtoa, jonka oli määrä johtaa voittoon Oli päivänselvää, ettei niillä ollut mielikuvituksen voimaa eikä älyä yhteensä edes niin paljoa, että olisivat voineet vastasiirron keksiä. Mikä tylsä joukko hyvänsä voi tehdä vastarintaa, mutta vain mielikuvitus voi antaa iskun. Mielikuvitus! Meidän kai olisi parasta olla iskemättä. Me voisimme iskeä ilmassa. Me voisimme iskeä merellä. Me voisimme iskeä lujasti Gallipolissa sen sijaan, että tiputtelisimme sinne riittämättömiä armeijoja niinkuin isämme tiputtelivat miehiä Sedanin luo… Mutta ukot, istuvat yhä vain pöytiensä ääressä kylläisinä ja unisina pudistellen vanhoja viekkaita päitänsä. Sanomalehdistö lörpöttelee saaden aikaan omituisia kaksimielisiä ääniä kuten myrskyn käsiin joutunut laivanlasti apinoita. Vanhat poliittiset naikkoset hankkivat edelleenkin paikkoja kelvottomille miehille ja hyökkäävät jokaisen johtajaksi kelpaavan miehen kimppuun, käyttäen häväistysjuttuja, solvausta ja valhetta…

Sota oli kadottanut kaiken ylevyytensä, kunnianhohteensa ja draamallisuutensa.

Ainoa toivomme oli nyt uuvuttaminen. Ainoa strategiamme oli korvata veri verellä — siinä uskossa, että meidän säiliömme osoittautuisi syvemmäksi…

Nyt tuohon säiliöön asteli Hugh, nuorena ja hymyillen…

Sota muuttui painajaisuneksi…

9.

Aamulla mr Britlingin kasvot olivat kalpeat yöllisen aatosmyrskyn jäljeltä, Hugh'n sitävastoin raikkaat, kuten terveellisen unen jälkeen ainakin. He käyskelivät nurmikolla, ja mr Britling puheli toivehikkaasti yleisestä tilanteesta, kunnes tuli aika lähteä asemalle…

Pieni vanha asemapäällikkö ymmärsi heti asian ja oli läsnä, kun he viimeisen kerran puristivat toistensa kättä.

"Onnea matkalle, Hugh!" huusi mr Britling.

"Onnea matkalle!" huusi pieni vanha asemapäällikkö.

"Ei se ero ole helppoa", sanoi hän mr Britlingille junan liukuessa pois. "Täällä on monet jäähyväiset senjälkeen kun tämä pitkä sota alkoi. Monet. Ja osa ei tule enää koskaan takaisin."

10.

Muutamaan päivään mr Britling ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin poikaansa ja sydämessä tuntui aina kumea kipu. Hänestä tuntui samalta kuin kerran aikoja sitten, kun hän odotti alakerrassa ja Hugh oli yläkerrassa kirurgin veitsen alla. Mutta tällä kertaa leikkaus jatkui jatkumistaan. Pahimmassa tapauksessa hänen pojallaan oli vain yksi mahdollisuus neljästä tai viidestä tulla surmatuksi tai pahasti haavoitetuksi, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota yhtä mahdollisuutta. Hän tunsi kuinka se painoi mieltä, kuinka se lamasi…

Mutta sen sijaan, että olisi murtunut tuon painoi alla, hän sangviinisen mielenlaatunsa avulla siitä vapautui. Hänen ajatuksensa suuntautuivat äkkiä noihin neljään muuhun mahdollisuuteen. Aivan kuin tiloiltaan suistunut nivel olisi luiskahtanut oikeaan asentoonsa. Se tapahtui yhtä nopeasti. Hän huomasi sopeutuneensa siihen ajatukseen, että Hugh oli hengenvaarassa. Siitä oli tullut tosiasia, tottumus. Hän saattoi sietää sen ja hoitaa asiansa…

Hän matkusti Lontooseen ja tapasi klubissa toisia, jotka olivat samassa kadotuksessa. Hän käsitti nyt, ettei ole erikoisen ihmeteltävää, eikä harvinaisen traagillista, jos on poika rintamalla.

"Minun poikani on Gallipolissa", sanoi eräs "Siellä on kovat paikat."

"Minun poikani on Flanderissa", sanoi mr Britling. "Hänen täytyi välttämättä päästä rintamalle. Hän on kolmea kuukautta vaille kahdeksantoista. Hän ilmoitti väärän iän."

He jatkoivat keskustelua siirtymällä sanomalehtien tietoihin, ikäänkuin maailma olisi aivan ennallaan.

Mutta ennen Hugh'n postikortin saapumista mr Britling vartioi postinkantajaa kuin lemmensairas tyttönen.

Hugh kirjoitti useammin kuin hänen isänsä oli tohtinut toivoa, useimmiten lyijykynällä. Näytti siltä kuin hän olisi alkanut tuntea synnynnäistä puheluhalua ja hiukan kaivannut myötätuntoista kuulijaa. Park, hänen koulutoverinsa, joka oli ilmoittautunut yht'aikaa hänen kanssaan, ei tuntunut olevan mikään teoreetikko. "Park muuttuu kovaksi käskijäksi", kirjoitti Hugh. "Hän onkin nyt kersantti, ja siitä syntyy välillemme jonkinlainen juopa." Mr Britlingin oli erinomaisen vaikea sepittää vastauskirjeitä. Oli paljon vakavia, syvällisiä asioita, jotka hän tahtoi ottaa puheeksi koskaan kuitenkaan sitä tekemättä. Sen sijaan hän kertoi huolellisen yksityiskohtaisesti Dower House'in pikku tapahtumista. Pari kertaa hän antautui ampumaan teologisia ja filosofisia jäniksiä, jotka Hugh oli ajanut esiin, ja jäljitteli siten puolittain itsetiedottomasti poikansa tyyliä. Mutta niitä Isän ihannekirjeitä sodassa olevalle pojalle, joita hän öisin sommitteli, ei koskaan kirjoitettu. Saattoi olla yhdentekevää, sillä on paljon sellaisia asioita, joita on helppo ajatella, mutta paha sanoa…

Hugh ei antanut mitään erikoisen tarkkoja tietoja itsestään eikä jokapäiväisistä tehtävistään. Sen, mitä hän nyt kirjoitti, täytyi kulkea sensuuritse, ja kaikenlaiset varmat tiedonannot voivat aiheuttaa kirjeen pidättämisen. Mr Britling arveli, että hän enimmäkseen makaili majoitettuna jonnekin rintaman taakse, mutta tasaiseen, hävitettyyn paikkakuntaan, jonne kuului järeiden tykkien jymy. Hän otti kuvalehdet mielikuvituksensa avuksi. Toisinaan hän ajatteli hänen olevan kauempana rintaman takana Beauvais'n tapaisissa miellyttävissä vanhoissa kaupungeissa ja kuvitteli sotilasryhmiä kuljeksimassa kahviloiden edustalla; toisinaan hän täytti helposti antautuvilla mielikuvilla väitteen, jonka mukaan koko Pas de Calais nyt oli pelkkää laajaa englantilaista leiriä. Hän täytti taulun lieassa olevilla hevosilla, teltoilla ja harmaiksimaalatuilla vaunuilla ja asetti etualalle Hugh'n — käsivarret paljaina ja sanko kädessä…

Hugh'n kirjeet käsittelivät vuoron perään kahta eri asiaa: toinen oli sotataidon herättämä mielenkiinto, toinen sodankäynnin aiheuttama vastavaikutus. "Kun on vapautunut mielenliikutuksistaan" kirjoitti hän, "ja kun on lakannut kapinoimasta (kuten ajan oloon lakkaakin) kaikkia kauhuja ja hävityksiä vastaan, niin alkaa tajuta, että sota on ehdottomasti maailman parasta peliä. Eiköhän siinä olekin sodan varsinainen voima. Eikä kunnianhimossa, julmuudessa ja muussa sentapaisessa, kuten isä aikoinaan kirjoitti lentokirjasessaan. Nuo seikat ovat ikäänkuin sodan puolusteena, ne heittävät sotaan pelokkaita ja vajaamittaisia henkilöitä, mutta pääasia on siinä, että itse asia ottaa valtoihinsa toimeliaan mielikuvituksen. Se on valtavaa peliä. Sen sijaan että rajoituttaisiin määrättyyn kenttään ja muutamiin harvoihin välineisiin, kuten useimmissa muissa peleissä on laita, on koko maailma kenttänä ja saa käyttää hyväkseen mitä mieli tekee. Saa käyttää jokaista mielikuvituksen ja keksintäkyvyn hiukkasta, mikä sattuu miehestä löytymään. Se onkin ihmeellistä… Mutta oikeat sotilaat eivät ole julmia. Eikä sota ole julmaa olemukseltaan. Ainoastaan seurauksiltaan. Täällä saa kuulla keskustelun sirpaleita, jotka valaisevat asioita. Useimpiin raakuuksiin ovat ihan ilmeisesti syypäitä kiihtyneet sotamiehet, joissa on vielä siviili-ihmistä jäljellä, miehet, jotka ovat jonkunlaisessa tulehdustilassa, Suurin osa Saksan armeijaa oli sodan alkuaikoina oikeastaan hullaantuneita siviilihenkilöihin. Siviilihenkilöitä, jotka tietysti olivat harjoitelleet, mutta sittenkin olivat siviilimiehiä sielultaan. Ne olivat kunnollista, järjestyksenhaluista, siistiä ja lainkuuliaista väkeä, joka äkkiä temmattiin juuriltaan ja singottiin mitä kaameimpiin olosuhteisiin. He tunsivat syöksyvänsä kohti kuolemaa ja pitivät säädyllisyyttä olleena ja menneenä. He otaksuivat, että jokaisella belgialaisella oli tykki aidan takana ja puukko saapasvarressa. He näkivät palavia kyliä, ruumiita ja palasiksi ruhjoutuneita ihmisiä. He elivät jonkinlaisessa painajaisunessa. He eivät tienneet mitä tekivät. He tekivät ilkitöitä aivan samoin kuin joskus teemme ilkitöitä unissamme…"

Valiten äitinsä tapaan nopeasti kantansa hän sinkosi esiin loppuväitteensä: "Asevelvolliset ovat sodan kirouksena… Puolet saksalaisista ja iso joukko ranskalaisia olisi pitänyt päästää korkeintaan kymmenen peninkulman päähän taistelukentältä.

"Tuon tekevät ilmieläväksi ne päiväkirjat, joita ranskalaiset ja englantilaiset ovat löytäneet kaatuneilta. Sinähän tiedät, että sodan alussa jokaisen saksalaisen sotilaan tuli pitää päiväkirjaa. Oli annettu nimenomainen määräys. Tarkoituksena oli herättää heissä mielenkiintoa sotaa kohtaan. Niinpä kokosivatkin meikäläiset niitä kaatuneilta ja haavoittuneilta tuhansittain… Ne auttoivat ymmärtämään, etteivät saksalaiset oikeastaan olekaan sotilaita — siinä mielessä kuin meikäläiset. He ovat tottelevaista, lainkuuliaista, älykästä väkeä, joka on tähän pakotettu. Heidän täytyy pitää sotaa jonkinlaisena romanttisena ja melodraamallisena tai moraalisena tapahtumana tai traagillisena kohtalona. Heidän täytyy ulvoa 'Deutschland'-laulujansa tai sekoittaa Jumala asiaan. He eivät ota sitä pelin kannalta kuten meidän miehemme.

"Minä tunnustan käyväni siihen kuin peliin. Toisinaan kadun, etten lähtenyt Teddyn kanssa upseerikouluun, joten olisin päässyt paremmin siihen syventymään. Minä olin liian ylimielinen tähän sotahommaan nähden. Nyt minä uneksin upseerinvirkaa…

"Tuo päiväkirjajahti se juuri tekee sodan älyllisessä suhteessa viehättäväksi. Kaikkea, mikä suinkin voi johtaa voittoon, on ajateltu ja koeteltu. Saksalaiset harrastavat sielutiedettä paljoa enemmän kuin me samoinkuin he harrastivat sotaa enemmän kuin me, mutta he eivät näytä olevan todella eteviä siinä aineessa. Niinpä he yrittivät saada koko miehistönsä ymmärtämään sotaa sill'aikaa kun meidän poikaimme parvessa kaikuu 'Tipperary'. Mutta miehetpä eivät kirjoitakaan niitä kauniita asioita, joita heidän pitäisi, vaan useimmat merkitsevät muistiin aterioitaan, joten muutamat päiväkirjat ovat pelkkiä ruokalistoja, toiset taas sisältävät mitä kauhistuttavimpia kertomuksia väkivallanteosta ja ryöstöistä. Ranskalaiset niitä kääntävät ja julkaisevat. Saksalaiset antaisivat mitä hyvänsä, jos saisivat takaisin nuo tuhmat paperit, ja nyt on annettu määräys, ettei kukaan saa lähteä taisteluun minkäänlaisia kirjoitettuja papereita mukanaan… Meikäläiset ovat niin kärkkäitä noihin asiakirjoihin, ja ovat niin hyvin tajunneet tuollaisten satunnaisten merkintöjen arvon, että saksalaisen hyökkäyksen rauettua on eräs tärkeimpiä huolia onkia esiin asiakirjoilla varustetut vainajat ja katsoa mitä heiltä löytyy… Se on omituista urheilua, tuo ruumisten kalastaminen. Meikäläisillä on köydessä jonkinlainen kolmiväkäinen koukku, se heitetään ja vedetään takaisin. Toisella puolen tehdään samoin. Tässä eräänä päivänä oli erääseen ruumiiseen Hooghe'in läheisyydessä tarttunut molempain puolien koukut, joten syntyi köydenveto. Tarkk'ampujat pitivät silmällä niitä, jotka joutuivat liiaksi intoihinsa. Useita haavoittui. Irlantilaiset — se oli eräs irlantilainen rykmentti — saivat ruumiin — tai ainakin paremman puolen…

"Kun nyt olen kersantti, puhuu Park jälleen minulle kaikista näistä asioista, ja meidän luutnanttimme on liian toimekas ollakseen välittämättä tuollaisista teknillisistä yksityisseikoista. Ne ovat pelkkiä teknillisiä yksityisseikkoja. Sellaisina niitä on käsiteltävä. Kuollutta ruumista ei pidetä äsken surmansa saaneena miehenä, jolla kenties oli vaimo ja liikesuhteita, ehkäpä myöskin taipumusta ostereihin tai konjakkiin. Tai olentona, joka on nauranut ja itkenyt ja karttanut kärsimystä. Se pilaisi koko asian. Häntä pidetään pelkkänä univormuna, jonka merkeistä näkyy millaista väkeä on vastassamme ja johon kenties sisältyväin paperien nojalla voimme Päätellä missä määrin hän ja hänen joukkonsa alkavat väsyä koko juttuun…

"Koko tämä elämä vaikuttaa karkaisevasta, eikä vain ruumiiseen, vaan myöskin mieleen. Täällä eletään toisella tasolla. Muistathan, että puhuit — juuri ennen tänne lähtöäni — Dower House'in tienoista — ja ulkopuolella olemisesta. Tämä on ulkopuolta. Täällä on toiset olosuhteet. Miehemme ovi kyllä helläsydämisiä yhä edelleen, kun pienet oliot — kissanpojat, linnut tai kukat — ovat kysymyksessä Niinpä on rintaman takana kaikkialla sotilaitten puutarhamaita. Muutamat ovat oikein sieviä pikku tilkkuja. Mutta joutavaa on väittää, että me täällä osoittaisimme minkäänlaista hellyyttä haavoittuneille, ja — sanoakseni asian oikean laidan — viholliseen kohdistuvaa sääliä ei ole hitustakaan. Ei hituistakaan. Ei sellaisen tunteen jälkeäkään. Aikaisemmin haavoittuneita hellittiin — on minulle kerrottu — ja osoitettiin kunnioitusta kuolleille. Nyt tuo kaikki on mennyttä. Sen jälkeen on ollut julmuuksia kaasuja, asioita, jotka eivät unohdu. Kaikki on ankarampaa. Miehet taipuvat nyt nauramaan sille, joka saa kuulan itseensä, ja pahoin haavoittuneet heitä harmittavat. Eräänä päivänä, kerrotaan makasi essexiläisten juoksuhaudan edustalla roteva saksalainen. Hän kävi kiusalliseksi, hinattiin sisään, vietiin linjojen taakse ja haudattiin. Kun hänet oli saatu hautaan, oli joku ystävällinen sielu pystyttämässä taulua, johon oli kirjoitettu 'Jonkun Fritz', kun samassa räjähti granaatti aivan ääressä. Se paiskasi miehen tauluineen muutaman sylen päähäni haavoitti hänet ja toi Fritzin jälleen ilmoille. Hän nousi kerrassaan ilmaan ja pyöri kuin tuulimyllyn siivet. Tuota pidettiin mainiona pilana niille, jotka olivat vaivautuneet hänet hautaamaan. Muutamaan aikaan ei kukaan halunnut koskea Fritziin, joka nyt makasi jonkin kyynärän päässä alkuperäisestä leposijastaan. Sitten hän joutui yhä arveluttavampaan tilaan, ja muutamat terveydenhoidon harrastajat hautasivat hänet uudelleen. Tällä kertaa oli kirjoituksena 'Jonkun Fritz. Lepää rauhassa'. Mutta sattuipa niin, että hän sinkosi jälleen esiin. Palasina, juoksuhaudassa kajahteli nauru ja huudot: 'Kelpo Fritzimme! Ei tämä ylösnousemusta ole, Fritz'…

"Eräs toinen juttu, joka soveltuu juoksuhautojen aurinkoiseen mielialaan, on tulilankatemppu. Meillä on kahdenlaista tulilankaa, toista, joka palaa hitaasti, jardi ja minuutti, ja sopii käsigranaateissa ja sen sellaisessa käytettäväksi, ja toista, joka juoksee sata jardia sekunnissa — miinoja varten ja niin edespäin. Jälkimäinen on huolellisesti erotettu edellisestä punomalla siihen silmäänpistävä punainen lanka. Kuten isä tietää, on sekä vihollisella että meillä — kun juoksuhaudat ovat riittävän likellä toisiaan — tapana virkistää toisiamme heittämällä koruttomia, mutta tehokkaita, läkkirasioista valmistettuja käsigranaatteja. Kun tuollainen granaatti putoo brittiläiseen juoksuhautaan, niin joku heti sieppaa sen ja heittää takaisin. Englantilaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää saksalaista hänen omalla petardillaan. Kun granaatti putoo saksalaiseen juoksuhautaan, niin kaikki juoksevat tiehensä. (Meidän juoksuhautojemme pojat ainakin niin väittävät, vaikka luultavasti on kummallakin puolella poikkeuksensa.) Jos pommi räjähtää, niin se räjähtää. Ellei, niin Hans ja Fritz ryömivät piankin katsomaan mitä on tapahtunut. Toisinaan ei tulilanka ole kunnolla syttynyt; heittäjä on ollut hermostunut tai lanka ei ole palanut säännöllisesti. Silloin pistää Hans tai Fritz siihen uuden langan ja lähettää sen takaisin hellän huolellisesti. Saksalaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää englantilaista hänen omalla petardillaan… Mutta nyt astuu näyttämölle sotilaallinen nero. Eräs lahjakas henki meikäläisten joukosta hankki (luultavasti varastamalla) kappaleen miinansytytyslankaa, nopeata lajia, ja vietti uutteran päivän kirvoittamalla siitä pois punaisen langan ja muuttamalla sen aivan hitaamman veljen näköiseksi. Sitten kiinnitettiin palasia läkkipommeihin ja lähetettiin ne — tietenkin sytyttämättöminä — saksalaisten juoksuhautaan. Seurasi pitkä, mutta hilpeä väliaika. Minä voin nähdä, kuinka pojat pysyttelevät piilossa. Sitten Hans ja Fritz varmaan ryömivät katsomaan, tutkivat palamatonta tulilankaa, ryhtyivät sitä sytyttämään lähettääkseen sen, kuten tapa on, tekijällensä takaisin…

"Ankara, saksalaisesta juoksuhaudasta kuuluva paukaus ilmaisi sytyttämishetkeä ja Hansin ja Fritzin lähtöä vähemmän leikillisiin maailmoihin.

"Brittiläisen juoksuhaudan nero ryhtyi valmistamaan toista yllätyspommia — Kurtin ja Karlin saapumisen varalle…

"Hans, Fritz, Kurt, Karl, Michel ja Wilhelm — sitä jatkui aika kauan, ennenkuin rupesivat epäilemään…

"Kirjoitit kerran, että nykyaikana pitäisi olla metallista valmistettuja sotilaita taistelulinjoilla. Minusta tuntuu, isä hyvä, että kaikki todellinen taistelu on…"

11.

Kaikki Hugh'n kirjeet eivät käsitelleet noita kammottavia teknillisiä yksityiskohtia. Uutisia ja juttuja ei aina tullut kuultaviin; oli harvinaista, että joku upseerinarvolla varustettu nuori mies halusi alentua keskustelemaan ammattiasioista parin muun kanssa, joilla ei tuota arvoa ollut; sanomalehtiä näki vähän, vielä vähemmän karttoja, ja vaikka Hugh olikin Ranskassa tykkien kuuluvissa, saattoi hänestä aika ajoin sodankäynti tuntua yhtä ikävystyttävältä kuin Englannissa toisinaan. Mutta hänen sotilaallisia menetelmiä koskevat arvostelunsa taukosivat. "Asiat suoritetaan täällä paremmin", huomautti hän, ja "me olemme täällä lähempänä todellisuutta. Minä alan kunnioittaa kapteeniani. Hänessä on kehittymässä jonkinlaista paikallisvaistoa. Meidän onneksemme!" Eräässä toisessa kohdassa hän ihmeen luonteenomaiseen tapaan harkiskeli, oliko hän alkanut tottua armeijan tapoihin, oliko alkanut tajuta niiden merkitystä, vai kehittyivätkö armeijan menettelytavat yhä lähemmäksi pätevyyden rajaa sitä mukaa kun tultiin lähemmäksi vihollista. "Täällä ei ole sitä kiusallista tunnetta, että sota lopultakin on pelkkää harhaluuloa. Se on jo tervettä järkeä ja elämän tehtävää…

"Englannissa minulla aina oli kihisevä tunne, että olin puettu univormuun kuin johonkin valepukuun…

"Koskaan ennen tänne tuloani en voinut uneksiakaan, kuinka suuri osa sotaa on odotusta, tottelemista ja harjoitusta, mikä kaikki liiankin ilmeisesti on vain keino estää meitä havaitsemasta, miten kauan meidän oli odotettava. Luulen, ettei ole kovin vaarallista kuvailla sitä paikkakuntaa, jossa nyt olen; se muodostaa jonkinlaiset näyttämölaitteet, jotka ovat tavallaan yhtä maata kuin meidän jokapäiväinen elämämme täällä. Se on kylä, joka on ainoastaan osittain ammuttu hajalle. Kylässä ei ollut koskaan taisteltu; saksalaiset eivät olleet tulleet likemmäksi kuin kahden peninkulman päähän, mutta silloin tällöin kuukausien kuluessa se oli ollut tykkitulen alaisena ennen meidän etenemistämme. Melkein kaikki talot ovat jäljellä, mutta ei yhtään ikkunaa, jossa olisi neliöjalkaakaan lasia eheänä. Pari taloa on palanut ja pari muuta näyttää jokin mieletön jättiläinen potkaisseen hajalle. Me nukumme neljän tai viiden miehen ryhmissä huoneiden lattioilla; asukkaita ei ole montakaan jäljellä, mutta kyläravintola on yhä käynnissä. Siellä on kurja, rasittunut biljardipöytä, sangen pieni sangen suurine palloineen — ja kepit ovat pahoinkuluneet. Se on paikkakuntamme suuri huvi. Ortheris tekee ihmeitä sen ääressä. Hän sanoo rupeavansa merkitsijäksi, 'pirunmoiseksi markööriksi', kun jättää armeijan. Seutu ympärillämme on lakeata — vailla ääriviivoja — autiota. Kuinka kaipaankaan kukkuloita, vaikkapa vain Essexin multakasoja. Sitten kulkee tie eteenpäin, tiilitie, armottomasti kulunut, poppelien reunustama. Aivan kylän laidassa päättyy mekaanisten kuljetusneuvojen tie ja siellä on jonkinlainen varikko, josta kaikki kuljetetaan edelleen muulien tai ihmisten selässä tai polkupyörällä juoksuhautoihin. Se on ainoa liike, mitä kylässä näkee, ja minä olen viettänyt tuntikausia katsellen kuinka miehet kuormaavat ruokaa tai ampumatarpeita, tai olen itse ruvennut heitä auttamaan. Pitkin päivää kuulee tykkien jyskeen, joka tuntuu jonkinlaisena kumahduksena vatsassa, ja silloin tällöin ilmestyy lentokone, joka kulkee hyvin korkealla ja näyttää varsin pieneltä. Juuri tässä takana on poppeliryhmä, jota saksalainen granaatti on kurittanut. Puut ovat katkenneet ja pirstoutuneet mitä hämmästyttävämmällä tavalla: aivan säpäleiksi ja liuskoiksi kuten rottinkikeppi, joka on murrettu ja vääntelemällä katkaistu. Joutoaikansa voi viettää joko tähystelemällä lentäjiä tai pelaamalla jalkapalloa, kaksikymmentä kummallakin puolella, tai istumalla huoneessaan, seisomalla kynnyksellään tai menemällä kapakkaan neljän, viiden miehen jonoon odottamaan biljardivuoroansa. Lopultakin joutuu istumaan. Ja niin isä saa nämä summattomat kirjeet."

"Summattomat!" virkahti mr Britling. "Tietysti — hän kyllä kasvaa tuosta irti."

"Ja hän kirjoittaa varmaan joskus. Hän kirjoittaa."

Hän jatkoi kirjeen lukemista.

"Me luemme, luonnollisesti. Mutta täällä ei suurinkaan kirjasto riittäisi. Meille sopivat kaikenlaiset kirjat, mutta luullakseni ei tavallisella hempeätunteisella romaanilla ole samaa viehätysvoimaa kuin rauhan aikana. Muutamat käyvät aivan odottamatta käsiksi vakavaan kirjallisuuteen. Kelpo Park esimerkiksi sanoo tahtovansa kirjoja, joissa on pureskeltavaa; hän lukee parhaillaan 'Lajien synnyn' halpahintaista painosta. Ennen hän tapasi pitää Florence Wardenia ja William le Queux'ta kirjallisuuden äärimäisinä huippuina. Olisin kiitollinen, jos voisit lähettää hänelle Metshnikovin 'Ihmisen luonnon' tai Pearson'in 'Vapaan ajattelun etiikan'. Minä huomaan kehitteleväni hänen hentoa mieltänsä. Mutta minulle ei, isä. Ei mitään sellaista minulle. Minä kaipaan täällä vain kirjallista opiumia. Kaipaan jotain, jossa on puhe fauneista ja nymfeistä metsän avaroilla aukeamilla. Tahtoisin lukea Spenserin 'Keijukaisten kuningattaren'. En luule sitä lukeneeni, mutta joka tapauksessa minulla on hyvin selvä vaikutelma ritareista ja lohikäärmeistä ja noidista ja ilkeistä noita-akoista, jotka liikkuvat jonkinlaisessa prerafaeliittisessa seinäverhomaisemassa — mutta kirkkaammassa valaistuksessa. Voisin ehkä käyttää jotakin Hewlett'in 'Forest Lovers' kirjan tapaista. Tai Joseph Conradia, kun hän on sillä tuulella kuin Kew Palmhouse'issa. Sitten on vielä eräs kirja, jota kerran silmäilin jonkun tuttavan luona Lontoossa, en tiedä sen nimeä, mutta Richard Garnett oli sen kirjoittanut ja siinä oli puhe jumalista, jotka elivät ahtaanlaisissa taloudellisissa olosuhteissa, mutta silmääkiehtovassa aurinkoisessa ympäristössä. Ympäristössä, jossa ei ollut terästä, paaluja eikä piikkilankaa. Jotain Heinen 'Firenzen öitä' muistuttavaa. Tervetullut olisi mikä kirja hyvänsä, jossa olisi puhe Kreikan jumalista, temppeleistä, valkoisista kuin norsunluu, purppuraisesta merestä, punaisista viitoista, jalokivilippaista ja auringonpaisteessa lepäävistä sisiliskoista. Jospa olisi olemassa toinenkin 'Thaïs'! Miehet täällä ovat saaneet luettavakseen sanomalehtipaperille painettuja kirjallisia palasia, joita nimitetään The Times'in plakaateiksi. Palasia, mutta enimmäkseen hyvää ainesta. Ne ovat niin pieniä, että vain kiihoittavat ruokahalua voimatta sitä tyydyttää. Jotenkin ärsyttävää — ja täällä ei kaipaa mitään ärsykettä… Minä kuvittelin ennen, että lukemisen tarkoituksena on kiihoittaa. Täällä sen päinvastoin tulee rauhoittaa…

"Oletko kuullut puhuttavan kirjasta, jonka nimi on 'Tom Cringle's
Log'?

"Sota on kiihoittavaa peliä — jota minä en milloinkaan ole tahtonut pelata. Kerran parin kuukauden aikana joutuu jännitykseen. Muuten on se vain lokaa, sekasotkua ja ikävystymistä, rikki ammuttuja rakennuksia, särjettyjä teitä, likaista ympäristöä ja ikävystymistä, lisäjoukkojen tuontia ja haavoittuneiden ja uupuneiden vientiä — ja ikävystymistä, alinomaista epämääräistä arvailua, kuinka tämä tulee päättymään ja ikävystymistä, ikävystymistä ja taas ikävystymistä, suunniteltujen töiden ja matkojen muistamista, elämän menettämisen ja päiväin hupenemisen ajattelua ja ikävystymistä, ruhjottuja poppeleita ja löyhkää, kaikkialla löyhkää, likaa ja ikävystymistä… Ja kaikki tämä siitä syystä, että nuo kirotut preussilaiset olivat liian typeriä ymmärtääkseen kuinka ikävystyttäviä he olivat karatessaan pystyyn ja röyhistäessään rintaansa ja ottaessaan vastaan mr Thomas Carlyle'in ylistykset… Gott strafe Deutschland… Lähetä siis minulle joitakin kirjoja, kirjoja, joissa puhutaan unelmista, Kiinasta, kuvitetusta posliinista, kultakaudesta ja keijukaisten maasta. Mutta lähetä ne pian ja kirjoita oikein selvä osoite…"

12.

Teddyä kohtasi onnettomuus viikunain vielä parhaillaan kypsyessä mr Britlingin suuressa puussa. Cissie toi uutisen mr Britlingille. Hän saapui Dower House'iin, kasvot kalpeina ja peljästyneinä.

"Minä tulen kertomaan kirjeistä", sanoi hän. "Tuli huonoja uutisia
Teddystä, ja Letty on ihan suunniltaan."

"Eihän hän ole —?" Mr Britling jätti sanan sanomatta.

"Hän on haavoittunut ja kadoksissa", sanoi Cissie.

"Vankina!" sanoi mr Britling.

"Ja haavoittunut. Emme tiedä, miten."

Hän lisäsi: "Letty on ollut sähköttämässä."

"Sähköttämässä? Kenelle?"

"Sotaministeriölle, saadakseen kuulla, miten hän on haavoittunut. Ne eivät sano mitään. Se on häpeämätöntä."

"Eikö siinä ollut vaikeasti?"

"Siinä ei ole mitään. Haavoittunut ja kadoksissa! Pitäisihän heidän kertoa tarkemmin."

Mr Britling mietti. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että nyt saattoi milloin hyvänsä saapua tieto Hugh'n haavoittumisesta ja häviämisestä. Sitten hän koetti vakuuttaa Cissie'lle, että "vaikeasti" sanan puuttuminen merkitsi, että Teddy oli haavoittunut vain suhteellisen lievästi ja että jos hän lisäksi oli "kadoksissa", niin sotaministeriön oli vaikea heti paikalla saada ehdottoman tarkkaa selkoa kaivatuista yksityisseikoista. Mutta Cissie vakuutti vain Lettyn olevan "kauheassa tilassa", ja mr Britling lähti, annettuaan hänelle eräitä konekirjoitustyötä koskevia ohjeita, heidän asuntoonsa toistaakseen keksimänsä rauhoittavat näkökohdat Lettylle. Viimeksimainittu oli vielä kalpeampi kuin sisar ja täynnä kylmää närkästystä sotaministeriöä kohtaan. Selvää oli, että tuon laitoksen olisi hänen mielestään ollut velvollisuus pitää parempaa huolta Teddystä. Hän tuntui olevan omituisen tunteenomaisen vakaumuksen vallassa, että häneltä salattiin jotakin. Yhtä ilmeistä oli, että hän katsoi mr Britlingin taipuvan liian hyväksyvälle kannalle viranomaisiin nähden.

"Joka tapauksessa", sanoi hän, "olisivat he voineet heti vastata minun sähkösanomaani. Minä lähetin sen kello kahdeksan. Kaksi tuntia ovat he halveksivasti vaienneet."

Tämä uhmaileva, jännittynyt, nurja Letty oli mr Britlingille uusi kokemus. Se tapa, miten hän otti vastaan esitetyt lohdutusperusteet sai mr Britlingin tuntemaan itsensä jossakin määrin nöyryytetyksi.

"Vai niin!" virkkoi Letty. "Te arvelette, etteivät he mitenkään voi tietää, onko hän päässyt vahingoittumattomana saksalaisten puolelle. Miten he sitten voivat tietää, että hän on vankina, jos eivät tuota tiedä?"

"Mutta siinähän oli 'kadoksissa'."

"Se tarkoittaa vankina", sanoi Letty epäkohteliaasti.

13.

Mr Britling palasi kotiinsa neuvottomana ja syvästi kuohuksissaan. Hänessä eli viheliäinen tunne, että Teddyn asiat olivat paljoa vakavammat kuin mitä hän oli yrittänyt Lettylle uskotella; tuo "haavoittunut ja kadoksissa" merkitsi todellisuudessa sitä, että mies oli jätetty sangen kaameiden mahdollisuuksien varaan. Hän oli huolissaan Teddyn vuoksi ja vielä enemmän mrs Teddyn vuoksi, jonka jokainen äänenpaine ja ele ilmaisi vieläkin kaameampia aavisteluja kuin hänen. Ja tuo järjetön tunne, että hän oli vastuunalainen, koska oli auttanut Teddyä saamaan upseeriarvon, oli viheliäisempi kuin milloinkaan ennen. Hän ihmetteli, ettei Letty ollut syytänyt hänelle herjaavia syytöksiä.

Tämä tapaus oli yhdellä iskulla sivaltanut pois sen suojelevan tottumuskuoren, joka oli ehtinyt muodostua Hugh'n lähdön jättämään haavaan. Jälleen oli hänen edessään vain tuo yksi huono mahdollisuus viidestä…

Hallissa oli Hugh'n lähettämä kirje, joka oli saapunut myöhemmässä postissa. Sen näkeminen vaikutti keventävästi mieleen…

Hugh oli ollut ensimäisen vuoronsa juoksuhaudassa.

Ennen lähtöänsä hän oli luvannut velipuolilleen kuvailla laveasti ja seikkaperäisesti, miltä juoksuhaudoissa oikein näytti. Nyt hän täytti lupauksensa. Hän oli ilmeisesti kirjoittanut siinä mielessä, että kirje annettaisiin pikkupoikienkin luettavaksi.

"Kertokaa pikkuveikoille, että minä olen iloinen, jos he menevät Brinsmeadin kouluun. Myöhemmin he luullakseni jatkavat Statesministerissä. Otaksun, ettette tahdo lähettää heitä niin kauas näinä levottomina aikoina…

"Siirtyäkseni nyt näihin juoksuhautoihin, joista olen luvannut kertoa. Tärkeintä on ensinnäkin tietää, että ne ovat ahtaita. Ne muodostavat jonkinlaisen negatiivisen seinän. Eniten ne muistuttavat jättiläismäisiä maan rakoutumia… Mutta ehkä on parempi, jos aloitan kertomalla kuinka sinne tulimme. Me lähdimme matkaan kello yhden tienoissa yöllä kantaen kaikkea, mitä vain voitte kuvitella sotilaalla olevan; minulla oli lisäksi pata — vettä täynnä. Useimmilla pojilla oli polttopuukantamuksia ja muutamilla oli ylimääräisiä leipävaroja. Me marssimme majapaikastamme suunnilleen peninkulman tietä pitkin, poikkesimme sitten pelloille, tulimme pian eräälle kummulle ja katosimme polveilevain juoksuhautojen labyrinttiin, jonka läpi oli kuljettava etulinjoille. Nuo haudat ovat paljoa enemmän kuin miehenmitan syvyisiä. Ei näe mitään. Aivan kuin kulkisi saviseinäisen solan läpi. Siellä liikutaan hanhenmarssissa. Tavantakaa joku kompastuu sadevettä varten kaivettuun laskuojaan, manailee jalan vajoamista tai työkkää edellänsä kulkevaa selkään. Tuota menoa tuntuu kestävän tuntikaupalla. Ainakin se kesti tunnin, joten otaksun, että kuljimme pari kolme englanninpeninkulmaa. Eräässä kohden me kuljimme yli syvänteen ja ojan, jonka reunoilla oli hiekkasäkkejä ja lauta-aita. Yläpuolellamme näkyivät tähdet ja silloin tällöin valaisi juoksuhaudan reunoja jonkinlainen raketti, joka sinkosi ilmoille ja näytti meille välähdykseltä jonkin puunlatvan tai etäisen tehtaan katon. Sitten oli eteneminen hetken aikaa vaikeampaa, kun silmät huikenivat. Yht'äkkiä, juuri kun luulimme marssimisen kestävän loppumattomiin, olimmekin jo varahaudoissa tulilinjan takana ja löysimme miehistön, jonka sijaan meidän piti tulla, valmiina lähtemään takaisin.

"Entäs itse tulilinja? Aivan samanlainen ojanne hiekkasäkeistä muodostettuine rintavarustuksineen, mutta sitäpaitsi on siellä kaivantoja, omituisia suuria koloja, joita tukemaan on käytetty läheiseltä rautatieradalta tuotuja aluspölkkyjä. Nämä kammiot ovat hyvinkin erilaisia. Useat muistuttavat melkoisesti sitä multamajaa, jonka me viime kesänä rakensimme puutarhan perälle, mutta näiden seinät ovat niin paksut, että kestävät järeän granaatin iskun. Paras kammio meidän rintamaosallamme oli oikein keikarimaisesti koristettu jonkinlaisilla laudoilla ja ovella, joka oli saatu pari-, kolmekymmentä jardia selkäpuolellamme olevista raunioista. Siinä oli tulisijakin ja savutorvi ja vesiastioita. Se olikin kaikkein paras monen mailin alueella. Siihen kuului kaivo ja erityinen ojanne, jota pitkin sinne pääsi, ja pitkin päivää oli siinä menijöitä ja tulijoita. Aikaisemmin oli kaivolla ollut pumppu, mutta granaatti oli sen murskannut…

"Nyt te odotatte, että kertoisin saksalaisista ja taisteluista ja pommituksesta ja muusta sentapaisesta. Minä en ole nähnyt ainoatakaan elävää saksalaista, en ole ollut lähempänä kuin kahdensadan jardin päässä räjähtävästä granaatista, mitään hyökkäystä ei ole sattunut eikä minulle ole annettu Victoria-ristiä. Minä olen savessa pahemmin kuin kertoa taidan, olen tehnyt työtä koko ajan, mutta en ole ampunut laukaustakaan enkä taistellut vähintä vähääkään. Me olimme puuhassa koko yön — mutta aivan tavallisessa työssä: korjasimme rintavarustusta — se työ on suoritettava varovaisesti, sillä vihollisen tarkk'ampujat väijyskelevät — kuljetimme selkäpuolelta suuria kuormia ruokavaroja, noudimme vettä, työntämällä juoksuhautaamme eräästä kulmauksesta vinosti eteenpäin. Aterioiminen, siivonteko ja sen sellainen vie koko paljon aikaa. Me keitämme teetä isoilla padoilla suuressa suojakomerossa, jota kaksi kokonaista komppaniaa pitää keittiönään, ja sitten kannamme padat sankain läpi pistetyssä korennossa plutonillemme. Me pesemme astioita, peseydymme ja ajelemme partaamme. Päivällisen valmistamiseen (ja nauttimiseen) kuluu pari kolme tuntia. Tee vaatii sekin aikansa. Tämä on kuin leirissä-oloa ja yhteiskekkereiden pitoa luonnon helmassa. Tällä kerralla (ja samoin seuraavalla) olemme yksissä eräiden sussexilaisten kanssa, jotka ovat olleet täällä jo ennen ja tuntevat homman… Näyttää siltä, että me joudumme suorittamaan enimmän osan rasittavaa työtä. Tuonnempana me saamme tulla tänne yksin, omalle paikallemme… Mutta te haluatte tietysti koko ajan kuulla jotakin saksalaisista. Ne ovat neljännesmailin päässä tästä kohdasta, tai lähes neljännesmailin päässä. Kun pääsee varkain vilkaisemaan heidän paikkojaan, niin näkee matalan kirjavan kivimuurin — kivet vain ovat hiekkasäkkejä. Saksalaiset käyttävät mustia ja valkoisia, joten ei voi tietää, missä on ampuma-aukko, missä musta säkki. Meikäläiset eivät ole olleet yhtä älykkäitä — ja yhdenmukaisuutta rakastava sotaministeriömme on antanut meille vain valkoisia säkkejä. Epäilemättä se on siistimmän näköistä. Mutta meidän ampuma-aukkomme jäävät siten näkyviin. Toistaiseksi näyttivät mustat säkit tarpeettomilta. Saksalaiset ammuskelivat meitä, mutta ei kovin ankarasti. Ainoastaan yksi meistä haavoittui sattumalta, kun kuula lävisti hiekkasäkin rintavarustuksen huipulla. Hän sai kaulaansa leikkauksen, joka ei kumminkaan estänyt häntä kävelemästä takaisin. Puolen mailin päässä meistä olevia juoksuhautoja he sentään pommittivat, ja se näytti sangen kuumalta. Hiekkasäkit sinkoilivat ympäri. Mutta miehet painuivat syvälle, ja se näyttää pahemmalta kuin todellisuudessa on. Sää oli erittäin miellyttävä, kuten kenraali French tapaa sanoa. Vietettyämme siten kolme päivää ja yötä ahtaissa oloissa ja vähäpätöisissä pikkutehtävissä — eräs niistä etumaisessa juoksuhaudassa ja pari hiukan taempana — ja oltuamme vielä kaksi päivää ensimäisenä reservinä palasimme takaisin — ja odottelemme täällä taas uutta lähtökäskyä.

"Yön aika on kenties hieman hermostuttavampi kuin päivä. Kun pistää päänsä esiin ja katselee ympärilleen, niin näkee himmeänä häämöttävän lakean seudun raunioineen ja pienine tummine pisteineen, jotka ovat kaatuneiden ruumiita, pitkät, epämääräiset hiekkasäkkilinjat ja valonheittäjät, joiden sädekimput kiertävät kuin tuulimyllyn siivet, ja silloin tällöin näyttämöä valaisevan kirkkaan tähtipommin. Ja ilkeä tunne sanoo, että väkeä ryömii ryömimistään juoksuhautojen välillä…

"Muutamat meikäläiset lähtivät korjaamaan erästä rintavarustuksen osaa, joka oli vain yhden hiekkasäkin vahvuinen ja jossa eräs miehistä oli saanut kuulan nahkaansa päivän aikaan. Me teimme sen neljän säkin vahvuiseksi aina harjaan asti. Kun oli sitä tekemässä, pelkäsi koko ajan joutuvansa valonheittäjän kirkkaaseen juovaan ja tuntui siltä, että jokin uhkasi äkkiä iskeä takaapäin. Minun täytyi päättää olla katsomatta taakseni, sillä muuten olisin kääntynyt alinomaa katsomaan… Samalla poikamme ammuskelivat meidän ylitsemme, jalan korkeudelta päittemme päältä, jotta saksalaiset varmasti uskoisivat meidän pysyttelevän juoksuhaudassa…

"Meille ei sattunut mitään. Me tulimme takaisin aivan ehjinä. Oli typerää jättää tuo rintavarustus vain yhden säkin vahvuiseksi. Siinä on totuus ja samalla kaikki, mitä minulla on kerrottavaa ensimäisestä juoksuhaudassaolostani.

"Entä saksalaiset?

"Minä vakuutan, ettei oikeata taistelua sattunut ollenkaan. Minä en nähnyt yhtään heistä vilahdukseltakaan.

"Mutta nähkääs nyt, kuinka kiltti veikko minä olen. Minä olen nähnyt taistelun, todellisen, jännittävän taistelun ja olen säästänyt sen viimeiseksi kertoakseni siitä teille… Se oli ilmataistelu. Ja englantilaiset voittivat. Se alkoi siten, että ilmestyi näkyviin saksalainen lentokone, hyvin korkealla ja pienenpienenä, matkalla linjojamme kohti kaukana vasemmalla. Me voimme päätellä sen saksalaiseksi mustasta rististä; he näet koristavat jokaisen lentokoneen siivet ja pyrstön mustalla rautaristillä. Upseerimme näki sen kaukoputkellaan. (Hän salli minunkin katsoa.) Äkkiä pom, pom, pom, ilmestyi rivi pieniä savupilviä sen taakse ja sitten yksi etupuolelle: meidän zenit-tykkimme ottivat sen vastaan lämpimin terveisin. Sitten, yhtä äkkiä, loppui tykkituli ja me näimme englantilaisen koneen suristen leikkaavan saksalaisen tietä. Ne olivat kuin kaksi ilmassa risteilevää lintua. Tai ampiaista. Ne surisivat kuin ampiaiset. Kuului hiljaista rätinää — niinkuin tukkaasi harjatessasi kylmässä ilmassa. Ne ampuivat toisiansa. Sitten luutnanttimme huusi: 'Sattuipas, tuhat tulimmaista!' ja antoi kaukoputken Parkille tahtoakseen sen kuitenkin kohta takaisin. Hän sanoi nähneensä lentokoneesta irtautuvia palasia.

"Kun hän tuon sanoi, niin voi varsin hyvin kuvitella itsekin näkevänsä saman, tuolla korkealla, taivaan sinessä.

"Olipa miten hyvänsä, lentokone kohosi joka tapauksessa pystyyn pyrstölleen. Jotenkin hitaasti… Sitten se putosi niinkuin pudotettu veitsi…

"Kun näki koneen putoavan, niin tahtomattaankin sanoi: 'Ooooo!' Se tuli alaspäin, näytti eräänä hetkenä hiukan tottelevan johtoa ja putosi taas. Moottorin melu kuului yhä äänekkäämpänä sen suistuessa maata kohti. En ole milloinkaan nähnyt minkään putoavan niin nopeasti. Me näimme sen iskevän maata vasten muutamain rikkiammuttujen rakennusten keskelle takanamme olevalla kukkulalla. Se keikahti ja murskautui palasiksi, pieniksi pirstaleiksi…

"Nenää viilsi, kun näki sen iskevän maahan…

"Miten olikaan — minun ajatukseni kohdistui kokonaan pudonneen koneen miehistöön. Koetin kuvitella, miltä heistä oli tuntunut. Siitä hetkestä, jolloin he huomasivat olevansa mennyttä.

"Miltä ihmeeltä heistä tuntuikaan lopuksi?

"He putosivat seitsemäntuhatta jalkaa, väittävät miehet; toiset sanovat yhdeksäntuhatta. Puolitoista englanninpeninkulmaa!

"Mutta kaikki pojat hurrasivat… Ja meidän lentäjämme leijaili korkeudessa. Olisi tehnyt mieli ylettyä tuonne ylös ja silitellä sen selkää. Se nousi ja lipui kohti saksalaisten linjoja ikäänkuin olisi haeskellut toista saksalaista. Nyt se näytti liikkuvan aivan hitaasti. Se oli englantilainen kone, vaikka emme aluksi olleet asiasta varmoja; meidän koneemme ovat trikolorin väreillä varustettuja ikäänkuin olisivat ranskalaisia. Mutta kaikki sanovat sen olevan englantilaisen. Se oli eräs meidän erinomaisia taistelukoneitamme. Toistaiseksi se on pudottanut seitsemän saksalaista… Sen enempää ei täällä todellakaan ole taisteltu. Aikaisemmin, kuukausi sitten, täällä kyllä on ollut kahinaa. Noin tusina kaatuneita saksalaisia makaa yhä linjojemme edustalla. Pieniä, vääntyneitä vartaloita, ikäänkuin kumoonheitettyjä linnunpelättejä, noin sadan jardin päässä meistä. Mutta siinä onkin kaikki.

"Ei, juoksuhaudat ovat olleet minulle pettymys. Ne ovat ikävystyttävän kodikkuuden tyyssija. Ne eivät ole sen kummempia kuin majapaikkamme täällä selkäpuolella. Niissä ei ole liikettä. Minä en ole voinut keksiä pienintäkään aihetta kiväärini laukaisemiseen. En usko, että saankaan laukaista kivääriäni vihollista kohti — koskaan…

"Otaksun, että isä on huomannut Rendezvous'n uuden ylennyksen.
Hän on yksi niitä henkilöitä, joista nuoret upseerit juttelevat.
Kaikki luottavat häneen. Muistatko, kuinka Manning tapasi häneltä
piiloittautua?…"

14.

Mr Britling luki tuon kaikki, sitten hänen ajatuksensa palasivat Teddyn katoamiseen, ja jälleen johtui mieleen Hugh. Poika oli nyt rintamalla asti, ja täytyi terästää itseänsä siitä johtuvain mahdollisuuksien varalta. Miten olikaan, ei mr Britling ollut otaksunut hänen niin pian joutuvan tulilinjalle, vaikka hänen toisaalta olikin vaikea keksiä syytä miksi ei niin olisi käynyt. Hän huomasi, että stoalaisuuden läksyt oli luettava uudelleen alusta alkaen.

Hän luki kirjeen kahdesti ja haki sitten jonkinlaista päivänmäärää.
Hän epäili, että kirjeitä toisinaan viivytettiin…

Neljä päivää myöhemmin tuo epäluulo tuli vahvistetuksi, kun saapui Hugh'lta uusi kirje, jossa hän kertoi toisesta juoksuhautavuorostaan. Tällä kertaa oli ollut melkoista vilkkaampaa. Heitä oli pommitettu ankarasti, ja sitten saksalaiset olivat tehneet hyökkäyksen. Tällä kertaa hän kirjoitti isälleen ja kirjoitti vapaammin. Hän oli käyttänyt lyijykynää.

"Täällä on ollut melkoista vilkkaampaa kuin edellisellä kerralla. Tykkimme alkavat työskennellä. Ne ampuvat tunnin tai pari erältään, kolme neljä kertaa päivässä, ja juuri kun luulee niiden taukoavan, ne alkavat uudelleen. Saksalaiset saivat eilen yht'äkkiä tämän juoksuhautamme osan tähtäimeensä ja alkoivat pehmittää meitä järeillä tykeillään… Onhan se aika rasittavaa. Tuntuu siltä, ettei kukaan ole aivan varma, milloin seuraava isku tulee: se koskee hermoihin, se tuntuu lihaksia jännittävältä ja väsyttävältä. Me emme ole tehneet muuta kuin maanneet hiljaa koko päivän, mutta minua väsyttää kuin olisin marssinut kaksikymmentä mailia. Sitten jyrähdys, pommi on pudonnut lähelle, välkähtää ja kaikki sinkoilee ympäri. Se on mieletöntä mylläkkää. Eräs räjähti aivan liian likellä ollakseen miellyttävä; yhtä likellä kuin vanhat öljyastiat ovat luuvapihan veräjää. Se kaasi minut kumoon ja heitti soraa päälleni. Kun pääsin ylös, oli kaksikymmentä jardia juoksuhautaa muuttunut yhdeksi ainoaksi kuopaksi, miehiämme makasi kumossa siellä täällä, toiset valittivat ja eräs oli melkein täydellisesti hautautunut. Meidän oli käytävä käsiksi ja vedettävä heidät pois, mikäli voimme…

"Minä olin turtana ja pyörryksissä; oli hyvä, että sai jotain tehtävää…

"Selkäpuolella meidän tykkimme haeskelivat saksalaisten tykkejä. Meteli oli mitä helvetillisin. Aivan kuin olisivat jättiläismäiset mielipuolet tapelleet onnettomien patojen ja kattilojen keskellä. Ne ampuivat erilaisilla granaateilla, hajupommeilla ja Jack Johnsoneilla ja vaikka meidän kulmauksemme osaksi ei tullutkaan erikoisen paljon, tuntui ilmassa kuitenkin pitkin aamupäivää kloorin haju. Useimmat hajupommit putosivat ennen aikojaan. Meillä ei ollut naamareita, mutta me koetimme jotenkin suojella itseämme nenäliinoillamme. Mutta siitä ei ollut suurta hyötyä. Ilma oli jotenkin samanlaista kuin laboratoriohuoneissa Heinrichin ja pikkupoikien oltua siellä kokeita tekemässä. Enimmän osan aikaa käytin haavoittuneiden auttamiseen. Yht'äkkiä tyyntyi. Sitten joku sanoi saksalaisten tulevan, ja minä näin heitä vilahdukselta.

"Ei voi kunnollisesti katsella mitään niin kauan kuin tykit ovat käynnissä. Kun järeä tykki laukaistaan tai granaatti räjähtää lähellä, luulee ensi hetkessä menettäneen sekä näkönsä että kuulonsa. Alinomaa joutuu pyörryksiin. Jysähdysten välillä on näkevinään jonkinlaista värähtelevää valoa…

"Niin, siinä ne nyt olivat. Tällä kertaa minä ne näin. Ne nousivat juoksuhaudastaan, juoksivat vähän matkaa eteenpäin ja heittäytyivät maahan granaattiemme räjähdellessä heidän joukossaan ja takanaan. Osa eteni liian kauaksi. Minä katsoin mitä meidän miehemme tekivät, otin valmiiksi käteeni joukon patruunia ja aloin räiskyttää. Toinen puoli saksalaista hyökkäysjoukkoa ei tullut ollenkaan esille juoksuhaudastaan. Jos heillä tosiaankin oli joitakin vakavia aikomuksia meihin nähden — mitä minä epäilen — niin olivat he jotenkin innottomia panemaan niitä toimeen. He eivät olleet näkyvissä viittä minuuttia ja heitä jäi pari-, kolmekymmentä miestä kentälle. Heti kun näimme jonkun kaatuneista liikahtavan, piti meidän ampua häntä: hän näet voi olla haavoittumaton, joka yritti ryömiä takaisin. Hetken aikaa tykkimme lähettivät heille terveisiä. Sitten oli koko taistelu oikeastaan ohi, mutta auringon laskiessa suuntautuivat heidän tykkinsä jälleen meitä kohti, ja tykistötaistelua kesti aina kuun nousuun saakka. Kolmannen komppaniamme pojat olivat kovassa leikissä, mutta sitten tuntuivat meidän tykkimme osuneen oikeaan kohtaan ja päässeen voitolle…

"Yön aikana lähti muutamia miehiämme korjaamaan piikkilankaesteitä, ja eräs heistä ryömi puolitiehen vihollisen juoksuhautoihin päin kuuntelemaan. Minä olin tehnyt päivätyöni ja ajattelin mennä nukkumaan suojakomeroon. Olin kumminkin liiaksi kiihtyneessä mielentilassa voidakseni nukkua. Kaikki hermoni värähtelivät ja mieleni tuntui olevan täynnä hyvin nopeasti sinkoilevia sirpaleita…

"Meitä pommitettiin jälleen seuraavana päivänä, ja teekattilamme murskautui, joten emme saaneet teetä…

"Minä nukuin kolmekymmentä tuntia, kun olimme palanneet tänne takaisin. Nyt minä hiljalleen sulattelen noita kokemuksiani. Useimmat muut tekevät samoin. Pommitus on tärisyttänyt ja raadellut hermojani ja ajatuksiani, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla. Minusta tuntuu, etten hetken päästä enää siitä paljoakaan välitä. Muutamat toiset ovat kärsineet siitä melkoista enemmän kuin minä. Se koskee pahemmin vanhempiin miehiin. Niin sanovat kaikki. Ne, jotka ovat kolmeakymmentäviittä vanhempia, eivät toivu pommituksen vaikutuksista viikkokausiin. He kävelevät — astelevat melkein varoen…

"Elämä täällä on hyvin primitiivistä — jolla en tarkoita sitä, että palautuisi mihinkään alkukantaiseen tilaan, vaan ainoastaan välittömämpään ja yksinkertaisempaan. Se on hakemista ja viemistä, veden ja ruoan noutamista, tulilinjalle menoa ja sieltä palaamista. Sitä jatkuu viikkokaupalla, ja eräänä kauniina päivänä tulee huudahtaneeksi: 'Mitä tämä kaikki merkitsee? Milloin tämä loppuu?' Ennen tämän sodan puhkeamista minusta tuntui, että minulla oli jotakin suoritettavaa edessäni, tiede, työ ja kaikenlaisia muita asioita, mutta täällä on vaikeata ajatella että olisi mitään suoritettavaa edessämme…

"Miten lieneekään, on viime olovuoroni juoksuhaudassa järkyttänyt mieltäni aika tavalla. Aikaisemmin minä jo olin sotaan tottumassa, mutta nyt kauhistun jälleen, samoinkuin alussa, koko hommaa. Huomaan itse ihmetteleväni, mitä me oikeastaan olemme tekemässä, miksi sota alkoi, miksi meidät on totutettu tällaiseen kaameaan toimintaan. Se näyttää, se tuntuu järjestetyltä, suunnitelmalliselta, tarkoituksenmukaiselta. Upseerimme antavat käskyjä meille ja saavat itse käskyjä, ja tuolla selkäpuolella olevat miehet saavat hekin omia käskyjään. Kaikki saavat käskyjä. Aina lordi Kitcheneriin asti luullakseni. Tätä jatkuu viikkomääriä siinä mielessä, että se on täysin tervettä ja tarkoituksellista ja ainoa oikea asia. Mutta sitten välähtää yht'äkkiä mieleen: 'Tämä — tämähän on mitä mielettömintä!' Tämä marssiminen edestakaisin, edestakaisin ja edestakaisin, tämä yksitoikkoisuus, joka aika-ajoin purkautuu väkivallaksi — väkivallaksi, joka ei johda mihinkään tuloksiin… — sehän on juuri mielipuolen elämää. Synkkämielisyyttä ja raivohulluutta… Se on joukkohulluutta — sodan aiheuttamaa. Maailma on todellakin aivan hullu. Minussa sattuu vielä olemaan pieni rahtu tervettä järkeä, joka ei tule kestämään tämän kirjeen lopettamista etemmäksi. Kun joku yksilö tulee mielipuoleksi ja astuu ulos ikkunasta, koska luulee ovea noidutuksi, hyppii housutonna kaduilla ja tavoittelee ohikulkijoita paistinvartaalla, niin hän luullakseni tuntee samanlaista auttamatonta pakkoa kuin me lähtiessämme kantamuksinemme juoksuhautoihin…

"Ainoastaan ponnistamalla voin muistaa, miltä elämä tuntui keväällä v. 1914. Muistatko Heinrichiä ja hänen yritystään laatia jonkinlainen kartta ruusuista, niin että voisimme istua luuvan edustalla ja lukea kaikkien siinä edessämme olevien ruusujen nimet? Siis jotakin samanlaista, kuin ne vuoristokartat, joita Sveitsissä näkee pöydillä. Kuinka käsittämätön asia tuo nyt onkaan! Onhan varsin mahdollista, että ammuin Heinrichin tässä jonakin yönä. Onhan varsin mahdollista, että hän on yksi niistä mytyistä, joita laskimme hyökkäyksen loputtua.

"On omituista, isä, mutta minusta tuntuu, että olen jollakin tavoin kapinallinen tällaista kirjoittaessani. Täällä tottuu ajattelemaan, että on väärin ajatella. Se johtuu sotilaskurista. Siitä, että toimii koneen osana. Kaikesta huolimatta minua epäilyttää, onko minun ajateltava. Jos tosiaankin katselee asioita tässä mielessä, niin minne lopulta joutuukaan? Ortheris — hänen oikea nimensä on ohimennen sanoen Arthur Jewell — ei tiedä mitään tällaisista vaikeuksista. 'Nuo kirotut saksalaiset törmäsivät Belgiaan', sanoo hän. 'Meidän täytyy puskea ne takaisin. Siinä kaikki. Ainakin mikäli minä ymmärrän… En minä tiedä mitään Serbiasta, minä en tiedä mitään mistään, mutta sen minä tiedän, että saksalaiset saavat sanoa hyvästi tällaiselle hommalle nyt ja ijankaikkisesti. Amen…'

"Toisinaan minusta tuntuu, että hän on viisaampi kuin minä. Toisinaan taas, että hän on vain hullumpi."

15.

Nämä kirjeet painoivat raskaasti mr Britlingin mieltä. Hän tajusi että hänen ymmärrykseltään varhaiskypsä, teräväpäinen poikansa oli nyt ihan lähellä vaaran ja kuoleman linjaa, kulki sinne ja sieltä takaisin alituisen, aaltoilevan uhkan alaisena. Milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, saattoi onnettomuus suuntautua hänen polulleen. Jos mr Britling olisi osannut rukoilla, niin hän olisi rukoillut Hugh'n puolesta. Hän aloitti muutamia tehottomia rukouksia koskaan niitä päättämättä.

Hän yritti omaksua stoalaista Rooman miehen mieltä, tahtoi olla murtumattoman ylpeä, murtumattoman tyytyväinen, jos häneltä vaadittiin tämä äärimäinen uhri isänmaalle. Mutta hän huomasi yrittävänsä vain pettää itseään…

Tässä sodassa ei enää ollut sitä yksinkertaista suuruutta, joka olisi tehnyt sellaisen jylhän tyytyväisyyden mahdolliseksi.

Teddyn ja mrs Teddyn onnettomuus koski häneen kipeästi. Hän tunsi tuskaa muistaessaan mrs Teddyn värittömät kasvot ja hänen silmistään sinkoavan mykän syytöksen. Mr Britling tunsi, ettei hän milloinkaan voisi saada lausutuksi sitä ainoata puolustusta, mikä hänellä oli: "Minä en pidättänyt Hugh'ta. Jos sen olisin tehnyt, niin teillä olisi oikeus moittia minua."

Jos hänen olisikin onnistunut voittaa kaikki muut vaikeudet pyrkiessään sankarilliseen asenteeseen, niin tiellä oli yhä Hugh'n kukistumaton, kirkas tapa katsella asioita. Sota oli hulluutta…

Mutta mitä muuta oli tehtävä? Mitä muuta voi tehdä? Me emme voineet antaa perään Saksalle. Jos mielipuoli tappelee, täytyy terveittenkin tapella…

Mr Britling ei enää kirjoittanut mitään sodasta. Kaikki myöhemmät tätä aihetta käsittelevät kirjoituksensa hän oli jättänyt päättämättä. Hän ei voinut kuvitella niiden mitään merkitsevän, vaikuttavan kehenkään, saavan mitään aikaan. Oikeastaan hän kirjoittikin nyt vain silloin tällöin, hyvin harvoin. The Times oli jo aikoja sitten jäänyt ilman hänen avustustaan. Hän ajatteli nyt alinomaisesti sotaa, elämää ja kuolemaa ja uskonnollisia ongelmia, jotka olivat näyttäneet niin etäisiltä rauhan päivinä. Mutta mikään hänen ajattelunsa esine ei ottanut kirkastuakseen, niin että siitä olisi voinut kirjoittaa. Kaikki hänen ajatustensa kirkkaat tähdet peittyivät myrskypäiviin ja kiihtymykseen, jota sanomalehdet joka päivä pitivät yllä, ja elämän jokapäiväisiin askarruksiin. Ja samalla kertaa, kun hänen kirjailijatoimensa tuottamat tulot vähenivät henkisen hämmentymisen ja voimattomuuden vaikutuksesta, kävivät hänen ja hänen vaimonsa sijoitustenkin antamat tulot epävarmoiksi. Mrs Britlingillä oli ollut kaksituhatta puntaa Konstantinopolin lainassa ja seitsemänsataa ottomanisen radan obligatiota; hänellä itsellään oli ollut sijoitettuna samanlaiset summat pariin unkarilaiseen ja yhteen bulgarialaiseen lainaan, erääseen Rouenin linoleumitehtaaseen ja erääseen sveitsiläiseen hotelliyhtiöön. Kaikki nämä lopettivat maksunsa, ja heidän muiden sijoitustensa osingot vähenivät. Ei näyttänyt olevan mitään rajaa pääoman ja tulojen vähentymiselle. Tulovero oli kohonnut suunnattoman korkeaksi, useimpain tavarain hinnat olivat nousseet, ja elämän pulmallisuutta lisäsi nyt se, että täytyi rajoittua ja säästää. Hänelle selvisi, että hänen automobiilinsa, joka oli leikillä saanut Gladys-nimen, olikin ylellisyyskapine, ja hän möi sen parista sadasta punnasta. Hän menetti puutarhurinsa, joka oli saanut paremman palkan erään myllärin luona, ja hänen oli hyvin vaikea saada ketään sijaan, niin että puutarha muuttui epämiellyttävän hoidottomaksi ja epätyydyttäväksi. Hänen täytyi luopua taajoista Lontoon-matkoistaan. Hänen täytyi siirtää poikainsa Statesministeriin lähettäminen tuonnemmaksi. Ainakin toistaiseksi täytyi heidän kulkea Brinsmeadin koulua. Joka puolella oli vastassa tuo epämiellyttävä taloudellisten seikkojen harkitseminen. Vuosikausia hän oli elänyt huolettomasti ja jossakin määrin omahyväisesti. Oli tavattoman kiusallista kokea, kuinka suurempiin, poikaa, isänmaata ja uskoa koskeviin murheisiin sekaantuivat nämä ylimääräisen puolen shillingin ja sopimattomaan aikaan saapuvan laskun pikkuhuolet.

Ehkä enemmän kuin mikään muu rasitti hänen mieltänsä se, että hän vähitellen yhä huonommin tajusi sodan varsinaisia tuloksia. Aluksi oli militarismi ja Saksan hyökkäys tuntunut hänestä niin pahalta, ettei hän voinut pitää Englannin ja sen liittolaisten toimintaa muuna kuin ehdottomasti oikeudenmukaisena. Hän oli selvästi ja yksinkertaisesti ilmaissut sodan tarkoituksen lausumalla: "Nyt pitää militarismista tulla loppu!" Hän oli käsittänyt Saksan järjestelmäksi, imperialismiksi ja junkerismiksi, tunteettomaksi materialistiseksi hyökkäyshaluksi, siksi hengeksi, joka puhaltaa sodan lieskan ilmi, ja liittolaiset hän oli käsittänyt ihmiskunnan vastalauseeksi kaikkea tuota pahaa vastaan.

Huomaamattaan, tahtomattaan hän luopui tuosta ensimäisestä käsityksestään omaksuakseen toisen. Prameileva, korupuheinen Saksan keisari, joka oli ollut päävihollinen alusta pitäen, caesarismin viimeinen edustaja, Jumalan voideltu kuivuneine käsivarsineen ja panssaroituine nyrkkeineen, oli kadonnut kuvan etualalta; tuo todellisempi Saksa, joka on ajatusta ja järjestelmää, joka pyrkii suorittamaan asiat perinpohjin, Ostwaldin ja jo virkaheiton Hindenburgin Saksa astui esiin. Se ei esittänyt mitään puolusteita niihin erehdyksiin ja rikoksiin, joita se Hohenzollerien johdon alaisena oli ollut pakotettu tekemään, vaan se taisteli nyt pelastuakseen hävityksestä ja hajoamisesta, mikä olisi sen välttämätön osa, jos se liian helposti alistuisi häviöön; se taisteli kestääkseen, taisteli uusien mahdollisuuksien varassa, taisteli käyttäen hyväkseen kuria, taitoa ja kärsivällisyyttä ja vakaata tahtoa. Se taisteli tieteen, säästäväisyyden, koneiden ja aatteiden avulla kaikkia liian inhimillisiä vastustajiansa vastaan. Se herätti välttämättä leppymätöntä vihamielisyyttä, mutta vaati myöskin kunnioitusta. Sitä vastaan taisteli kolme suurta kansaa yhtä lujan tahdon varassa, mutta niillä ei ollut Saksan yhtenäisyyttä, tottumuskuria eikä tiedettä, ja juuri tämä viimeksimainittu puutos muuttui yhä enemmän mr Britlingin ajatusten murheelliseksi esineeksi. Ensimäisten kokemustensa, ensimäisen epävarman kuukauden jälkeen Ranska oli kohonnut ihan perikadon partaalta teräksisen loistavaan päättäväisyyteen, mutta Englanti ja Venäjä, nuo kaksi laiskaa jättiläistä, tuhlasivat yhä voimiansa, olivat huolettomia, huolimattomia ja epävarmoja. Kaikkialla, sekä asteikon ala- että yläpäässä, alkaen tyhmästä yksiväristen hiekkasäkkien käyttämisestä ja Hugh'n nuoresta upseerista, joka varoi käyttämästä karttaa, aina sodan yleiseen käsitykseen ja johtoon saakka havaitsi mr Britlingin kiihtynyt ja ylenherkkä äly samoja huonoja ominaisuuksia, joiden vuoksi hän rauhan päivinä oli kansalaisiaan niin usein soimannut — hitautta, tuhlaavaisuutta, tylsyyttä, kykenemättömyyttä tarttua tukevasti asioihin kiinni ja tehdä mitä ilmeisesti oli tehtävä. Sama velttous, joka oli johtanut Englannin niin lähelle kansalais-sodan suurta hullutusta Irlannissa heinäkuussa 1914, sekoitti ja pitkitti nyt sotaa ja siirsi tuonnemmaksi, kenties koskaan tulemattomaan aikaan, voiton, joka vielä vuosi sitten näytti niin varmalta. Poliitikot yhä juonittelivat, ja kelvottomat olivat johdossa. Älyä vastaan, joka jännitettiin äärimmilleen, he taistelivat työntämällä typerästi esiin miehiä, miehiä ja yhä miehiä, huonosti harjoitettuja, riittämättömästi varustettuja, typerästi johdettuja. Sanomalehdistön äänekäs vaatimus, että keksintöihin ja tieteelliseen aloitteenottoon oli pantava huomiota, vaiennettiin asettamalla vanhahkoista kuuluisuuksista ja mainioista poropeukaloista kokoonpantu lautakunta; sotatarveministeriö näytti alusta alkaen olevan "liikemiesten" vaikutukselle alttiina…

On totta, että oikeuden tulee saada voitto tyranneista ja ryöväreistä, mutta oliko välinpitämättömyydellä ja epäpätevyydellä mitään oikeutta viedä voitto pätevyydestä ja harkitsevaisuudesta. Monikin joutui vaikean epäröinnin tilaan tuon pulmallisen valinnan edessä. Ja oliko sitten meidän asiamme täysin oikea?

Siinä oli varmaankin kaikkein pahin epäilys miehelle, jonka poika katseli kuolemaa silmästä silmään.

Taistelimmeko me tosiaankin tyranniutta vastaan vapauden puolesta?

Mr Britlingin korviin saapui sekavia ääniä, ääniä, jotka juttelivat taantumuksesta, työnantajain suunnitelmista ammattiyhdistysten kukistamiseksi, ahnaista laivanvarustajista ja ahnaista vuokraajista, jotka kahmaisivat itselleen voittoja, tuhlauksesta ja petoksesta itse ministeriön piirissä, uskonnollisesta ulkokultaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta laajassa mittakaavassa, omain ansioitten korostamisesta verikirjaimin, tarvetavarain varastoihin keräämisestä ja muunlaisesta keinottelusta, järjettömästä ja katkerasta Intian ja Egyptin sortamisesta… Häneen vaikutti iskun tavalla sekin, ettei Hugh nähnyt sodassa juuri mitään muuta kuin mielettömyyttä ja että hän niin armottomasti tajusi sen oleellisen hyödyttömyyden. Poika pakotti isän näkemään, mitä hän oikeastaan jo oli alkanut itse yhä selvemmin havaita. Seikkailuja valloitusnäkökannaltakin oli sota jo aikoja sitten muuttunut luonnonvastaiseksi hulluudeksi. Jonkin tien täytyi johtaa pois tästä verisestä sekamelskasta, joka ei antanut voittoa kummallekaan puolelle eikä tuonut muuta tulosta kuin häviötä ja kuolemaa näihin asti aavistamattomassa laajuudessa. Kansan suuren enemmistön täytyi kaikkialla kaivata rauhaa, olla halukas ostamaan se mihin järjelliseen hintaan hyvänsä, ja missään koko maailmassa ei näyttänyt olevan riittävää kykyä tämän päivästä toiseen jatkuvan teurastuksen lopettamiseen ja sellaisen rauhan tuottamiseen, joka olisi jotakin parempaa kuin pelkkä hengähdysaika jatkuvan sodankäynnin lomassa… Joka päivä esittivät sanomalehdet säällisiä annoksia taisteluja, häviöitä, hävityksiä, uponneita laivoja, murskattuja kaupunkeja. Eikä milloinkaan ratkaisun, ei ratkaisun merkkiäkään.

Eräänä lauantai-iltapäivänä olivat mr ja mrs Britling Claverings'issa vierailemassa. Lady Homartyn kantoi surupukua kahden veljenpoikansa vuoksi, jotka kumpikin olivat kaatuneet, toinen Flanderissa, toinen Gallipolissa. Raeburnkin oli siellä, alakuloisena ja väsähtäneenä. Lisäksi kolme nuorta khakipukuista miestä, joista yhdellä oli esikuntaupseerin punaiset nauhat. Vielä pari kolme naishenkilöä, joita mr Britling ei ollut ennen tavannut, sekä miss Sharper, kirjailijatar, joka aivan äskettäin oli keräillyt kokemuksia toipuvain hoitajattarena Etelä-Ranskassa. Mr Britlingiä tympäisi kovin, kun hän huomasi, että seuraa vallitsi hänen vanha vastustelijansa lady Frensham, joka oli yhä taipumaton, muuttumaton, vallitsemishimoinen, vaatelias, julkea, loukkaava. Hänkin oli surupuvussa, ja hänen mustat turkiksensa olivat hienointa, mitä mr Britling koskaan oli nähnyt; ladyn voimakas, voittoisa profiili kohosi niitten keskeltä kuin korppikotkan pää kauluksestaan. Hänen vanhin veljensä oli Saksassa haavoittuneena ja vangittuna; toinen veli oli kaatunut, ja hän näytti uskovan, ettei sota ollut vielä vaatinut uhreja keltään muulta kuin häneltä. Hän esiintyi ikäänkuin tuo olisi antanut hänelle yksin oikeuden arvostella sotaa tai vaatia hyvitystä sen aiheuttamista vahingoista.

Hänen parantumaton taipumuksensa hajaannuksen aikaansaamiseen, syytösten sinkoamiseen erinäisiä yhteiskuntaluokkia, seutuja ja valtion palvelijoita vastaan, oli täysin valloillaan. Hän yritti kaikin voimin houkutella mr Britlingiä kiistaan ja lausui jonkinlaisia epäilyksiä hänen isänmaallisuudestaan, koska se selvästi erosi hänen omista suuriäänisistä ja suvaitsemattomista "lojaalisuus"-käsitteistään.

Aluksi hän kiusasi mr Britlingiä asevelvollisuusasialla. Hän sinkosi syytöksiä piileksijöitä ja "jänistäviä luokkia" vastaan. Koko keskiluokka muka tarrautui kurjiin yksityistehtäviinsä keksien kaikenlaisia puolusteita…

Mr Britlingistä tuntui, että hänen oli ryhdyttävä syytettyjä puolustamaan. "Liiketoimi", sanoi hän purevasti, "ei ole yhtä mukava kuin maatila, joka kasvaa kalliiksi maatessaan ja rikastuttaa omistajaansa. Liikemiehet eivät voi jättää tointansa minkä pikku tuhertajan haltuun hyvänsä, kun astuvat sotapalvelukseen. Kymmenet tuhannet keskiluokan miehet ovat joutuneet taloudelliseen häviöön ja menettäneet kaikki edistymisen toiveet lähtemällä tähän sotaan."

"Ja monet kymmenet tuhannet ovat varoneet sitä tekemästä", virkkoi lady Frensham. "Niitä miehiä minä tarkoitan…"

Mr Britling otti tarkastaakseen pientä luetteloa, johon oli merkitty aristokraattisia kotonaolijoita ja jossa oli ensimäisenä erään herttuan nimi.

"Niinpä ei kukaan häntä puhuttelekaan", vastasi lady Frensham.

Hän käänsi hyökkäyksensä työväkeä vastaan. He muka halusivat mieluummin nähdä maansa joutuvan häviölle kuin alistuivat lievään sotilaskuriin.

"Koska eivät ollenkaan luota heidän asioitaan hoitaviin asianajajiin ja maanomistajiin", sanoi mr Britling. "Voiko heitä siitä moittia?"

Lady Frensham jatkoi kertomalla aivan avoimesti mitä hän haluaisi tehdä lakkolaisille. Hän ei ryhtyisi pitkiin neuvotteluihin niiden kanssa, vaan antaisi niiden tuntea hiukan preussilaisia menettelytapoja — homeopaattista käsittelyä. "Mutta tuo vanha, ääniä kalasteleva Asquith ei tietenkään uskalla — hän ei uskalla!" Mr Britling avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään; hänet oli vaiennettu. Khakipukuiset miehet kuuntelivat kunnioittavasti, mutta hiukan kaksimielisen näköisinä; eräs nuoremmista naishenkilöistä näytti olevan täydellisesti lady Frenshamin kannalla ja haluavan innokkaasti ilmaista kannatuksensa. Kelpo lady oli nyt ehtinyt käsiksi hallituskuntaan ja ryhtyi hyvän muistinsa varassa arvostelemaan sen kahtakymmentäkahta jäsentä. Winston Churchill oli kumonnut lordi Fisherin Gallipolin kysymyksessä ja oli siten joutunut hirvittävään vastuuseen. Lordi Haldane — lady Frensham nimitti häntä "Tynnyri Haldaneksi" — oli ilmeinen petturi. "Se mieshän on saksalainen kiireestä kantapäähän. Oh, mitäpä se merkitsee, vaikka hänen suonissaan ei ole pisaraakaan saksalaista verta? Hän on ehdoin tahdoin saksalainen — ja se on pahempaa."

"Minä olen otaksunut, että hänellä on jonkinlaista järjestelykykyä", huomautti mr Britling.

"Me emme tahdo tietää hänen järjestelyistään, emmekä hänestä itsestään", sanoi lady Frensham.

Mr Britling pyysi yksityiskohtaisia tietoja entisen lordikanslerin petoksista. Ei ollut mitään yksityiskohtia. Juuri tuo ajatus oli iskeytynyt kelpo ladyn päähän samaten kuin moniin muihin herkkäuskoisiin päihin. Lady Frensham väitti, että maassa tällä haavaa oli yksi ainoa oikea mies, nimittäin sir Edward Carson.

Mr Britling kohahti tuolissaan.

"Mutta onko hän tehnyt mitään milloinkaan", huusi hän, "ellei ota lukuun sitä, että hän on katkeroittanut Irlannin?"

Lady Frensham ei kuullut tuota kysymystä. Hän jatkoi loistavan aiheensa esittämistä. Lloyd George, joka aikaisemmin olisi ansainnut hirsipuun, oli nyt ainoa ministeri, joka oli sovelias sankarin viereen asetettavaksi. Hän oli voittanut ladyn sydämen työväkeen kohdistuvalla hyökkäystuomiollaan. Hän oli ainoa mies, joka ei peljännyt puhua suutansa puhtaaksi, sanoa heille, että he joivat, pakoilivat ja vetelehtivät, sanoa heille suoraan, että jos maamme joutuisi häviölle, niin syy lankeaisi heidän niskoilleen.

"Ei!" huudahti mr Britling.

"Aivan varmaan", sanoi lady Frensham. "Heidän ja niiden niskoille, jotka ovat heitä imarrelleet ja johtaneet harhaan…"

Ja niin edespäin…

Ennen pitkää havaitsi lady Homartyn, että hänen oli pelastettava mr Britling suuren ladyn ruhjovilta isänmaallisilta hyökkäyksiltä. Hetken kuluttua mr Britling käyskeli syksyisessä puutarhassa, jonka komeat georgiinit eivät koskaan olleet esiintyneet niin edukseen — Raeburnin, esikuntaupseerin ja erään pienen naishenkilön seurassa, joka viimeksimainittu osoittautui erinomaisen hyvin asioihin perehtyneeksi. He olivat kaikki alakuloisia. "Minä olen sitä mieltä, että nuo umpimähkään singotut syytökset ovat kaikkein pahinta — ja kaikkein pahaenteisintä — mitä nykyään voi tapahtua", sanoi mr Britling rauhallisen vaitiolon jälkeen, joka oli seurannut lady Frenshamin luota poistumista.

"Niitä kuulee kaikkialla", sanoi esikuntaupseeri.

"Onko se todella — kunniallista?" kysyi mr Britling.

Raeburn päätti vastata hetkisen mietittyään. "On kyllä, mikäli se johtuu typeryydestä. Koko joukko syytöksiä tullaan vielä tekemään; tilinteon päivänhän täytyy saapua, ja luullakseni me kaikki vaistomaisesti koetamme hakea syntipukkia, joka sovittaisi meidän yhteiset rikkomuksemme. Vanhoillinen sanomalehdistö on läpeensä mätää, ja sen vihaan — esimerkiksi Churchilliin kohdistuviin hyökkäyksiin — sisältyy koko joukko henkilökohtaista kaunaa. Henkilökohtaista kateutta luultavasti. Meidän 'vanhat perheemme' näyttävät kaikessa hiljaisuudessa muuttuneen kovin rahvaanomaisiksi hengeltään — noin yhden sukupolven aikana. Ne riitelevät, piileskelevät ja haukuskelevat aivan kuin huono palvelusväki — ja asiat ovat yhä aivan liian suuressa määrin heidän käsissään. Toiminnassa ilmenee hutilointia, siitä ei voi olla epäilystäkään — ei tosin auttamatonta, mutta joka tapauksessa sangen arveluttavaa. Entä hallitus — se oli inhimillinen ennen sotaa, emmekä me myöhemminkään ole saaneet sinne yhtäkään arkkienkeliä. Se on sekamelskaa. Toinen epäilee toistaan. Ei milloinkaan tiedä, minkä sanomalehden toimituksen kanssa Lloyd George ensi kerralla on yhteistoiminnassa. Hän on rehellinen, isänmaallinen ja tarmokas, mutta pelkää kamalasti vanhaa naisväkeä ja luokkien juonitteluja. Hän ei tiedä mihin turvautua. Hän pelkää kuten sosialistijohtaja saavansa puukon selkäänsä. Jäntevyyden puutetta on sekin, että erotetaan eteviä upseereja — joilla on vaikutusvaltaisia ystäviä."

Esikuntaupseeri nyökkäsi.

"Northcliffe näyttää jotakin merkitsevän", sanoi mr Britling. "Kaikki häntä panettelevat."

"Minä lakkauttaisin hänen Daily Mail'insä", sanoi Raeburn. "Antaisin The Times'in ilmestyä, mutta lakkauttaisin Daily Mail'in jo sen liioittelujen vuoksi. Sehän on täynnä rahvaanomaista huutoa ja kirkunaa. On ilmeinen tosiasia, että saksalainen kunto on säikähdyttänyt Northcliffe'in suunniltaan — ja kun mies sodan aikana säikähtyy suunniltaan, olipa hän kunniallinen mies tai ei, niin pistetään säkki hänen päähänsä tai näytetään hänelle pistolia, kunnes hän rauhoittuu… Mitä hyödyttää kaikki tämä huuto, että hallitusta on vaihdettava? Meillä ei ole varaa vaihtaa hallitusta. Yhtä hyvin voisi kehoittaa maankiertäjää muuttamaan paitaa. Kaikki meidän miehemme, kaikki julkisuuden miehet, ovat toisen luokan miehiä, joilla on asianajajain tavat. Heissä ei ole mitään erinomaista. Kuinka voisi toivoa järjestelmän tuottavan mitään sen parempaa? Mutta he toimivat niin hyvin kuin osaavat, eikä heitä käynyt korvaaminen kellään muilla, ja siinä sitä ollaan."

"Sill'aikaa", sanoi mr Britling, "meidän poikamme — kaatuvat".

"He kaatuisivat sitä enemmän, jos yritettäisiin muodostaa 'luja, hiljainen hallitus', johon kuuluisivat — sanokaamme Carson, Lloyd George, Northcliffe ja lady Frensham sekä heidän ohellaan esimerkiksi Austin Harrison ja Horatio Bottomley… Minä näkisin mieluummin Northcliffe'in diktaattorina… Me emme voi äkkiä palautua menneisyyteen ja muuttaa tyyppiämme. Me emme kuunnelleet Matthew Arnoldia. Emme ole ryhtyneet perinpohjin puhdistamaan korkeampia oppilaitoksiamme. Olemme vastustaneet opillista sivistystä. Olemme mieluummin säilyttäneet sellaista kansallista ylellisyyttä kuin piispainpenkkiä ja puoluepolitiikkaa. Pakollista kreikanlukua ja vanhoillisia yliopistoja. Ja lady Frenshamia. Kaikkea tuollaista. Ja siinä sitä ollaan!… No niin, hitto soikoon, meillä on nyt työ suoritettavana; meidän on kynnettävä sarka loppuun niillä — niillä mitä meillä on — ja sellaisina kuin itse olemme."

Nuori esikuntaupseeri nyökkäsi. Hän kai arveli asian olevan suunnilleen sillä tavalla.

"Teillä ei ole poikaa", sanoi mr Britling.

"Enhän minä ole naimisissakaan", sanoi Raeburn, aivankuin Jumalaa kiittäen.

Pieni, asioissa hyvin perilläoleva naishenkilö huomautti äkkiä omistavansa kaksi poikaa; toinen oli juuri palannut haavoittuneena kotiin Suvlan lahdelta. Se, mitä hänen poikansa oli kertonut, teki hänet hyvin vakavaksi. Hän huomautti, että yleisöllä yhä oli aivan hämärät käsitykset Anafartan taistelusta. Se oli ollut kamalaa sekamelskaa, ja meikäläiset olivat joutuneet pahasti häviölle. Esikunta oli toiminut hirvittävän huonosti. Ei mikään luonnistanut, ei mikään ollut paikallaan, kun olisi tarvittu. Esimerkiksi veden hankinta oli kokonaan epäonnistunut; miehet olivat olleet janoon nääntymässä. Erään rykmentin, jonka nimen hän mainitsi, oli eräs toinen rykmentti jättänyt pulaan; kun ensinmainittu vihdoin palasi takaisin, niin nuo kaksi osastoa taistelivat keskenään, vihollisesta välittämättä. Ei ollut ollut minkäänlaista johtoa, ei mitään yhteistoimintaa, ei mitään suunnitelmaa. Tykeistä, kertoi hän, oli osa jäänyt Egyptiin. Erästä kuormaston osastoa ei vieläkään oltu löydetty. Se oli eksynyt jonnekin Levantiin. Aluksi ei sir Ian Hamilton ollut edes mukana. Hän ei ollut ehtinyt sinne ajoissa. Kokonainen armeija oli huolettomasti heitetty menemään. Ja niin toivorikas armeija! Hänen poikansa oli selittänyt, että tämä merkitsi Dardanelleihin kohdistuvain suunnitelmain täydellistä epäonnistumista…

"Kun vielä kuulee, kuinka likellä voittoa me olimme!" huudahti hän jättäen asian sikseen.

"Kolme kertaa", virkkoi Raeburn, "olemme tänä vuonna antaneet voiton liukua käsistämme esikuntien kehnon työn vuoksi. Ei auta ruveta poimimaan esille syntipukkeja. Kysymyksessä ovat kansalliset tottumukset. Se johtuu siitä, etteivät ne miehet, jotka lähtevät julkisista oppilaitoksistamme, ole koskaan oppineet tulemaan ajoissa asemalle, saapumaan minuutilleen konttoriinsa, pakkaamaan kunnollisesti matkalaukkuansa tai yleensä tekemään mitään taitavasti ja reippaasti — nimittäin mitään sellaista, minkä joku toinen voi tehdä hänen edestään. Ei voi odottaa, että henkilöt, jotka yleensä viettävät huoletonta elämää, kykenisivät toimimaan täysin pontevasti kovinkaan pitkää aikaa. Koko heidän kasvatuksensa on esteenä. Koko heidän entisyytensä. He kauhistuvat turhaa täsmällisyyttä. Englantilainen haluaa mieluummin olla millainen typerä hutilus hyvänsä kuin näyttää turhimukselta. Se on syynä siihen, että olemme hävinneet kolmessa hyvässä taistelussa, joissa meidän olisi pitänyt voittaa — samalla menettäen tuhansia miehiä, sotatarpeita ja aikaa, jonka arvoa emme edes aavistakaan. Me olemme menettäneet kokonaisen vuoden. Olemme murskanneet kansamme innostuksen."

"Poikani, joka on Flanderissa", virkkoi mr Britling, "sanoo jokseenkin samaa. Hän sanoo, etteivät upseerimme ole milloinkaan oppineet laskemaan kymmentä kauemmaksi ja että he kauhistuvat nähdessään kartan."

"Ja sota jatkuu", sanoi pieni naishenkilö.

"Oi Herra, kuinka kauan?" huudahti mr Britling.

"Sanokaamme yhden vuoden", virkahti esikuntaupseeri. "Jos tätä menoa jatketaan. Sitten täytyy ilmaantua jotakin mahdollisuutta. Rahat tulevat loppumaan kaikkialta. Miehet loppuvat… Joka tapauksessa saavat saksalaiset siitä ensin kärsiä. Venäjällä yksin on kolmattakymmentä miljonaa."

"Suunnilleen on asia niin", sanoi Raeburn…

"Luuletteko, että meillä syntyy sisäinen sota?" kysyi nuori esikuntaupseeri äkkiä, kun oli vähän aikaa vaiettu.

Kului hetkinen, ennenkuin kukaan vastasi tuohon yllättävään kysymykseen.

"Sodan loputtua, luulen minä", sanoi nuori upseeri.

"Niin, kyllä kai saamme vielä kalliisti maksaa", sanoi Raeburn.

"Tässä maassa temmataan vähitellen kaikki juuriltaan", arveli mr
Britling.

"Me emme ole saaneet aikaan mitään suunnitelmaa sotaa varten ja tuskin kykenemme rauhaakaan ennakolta suunnittelemaan", sanoi Raeburn ja lisäsi: "Ja lady Frenshamin pieni joukko tulee tekemään kaikkensa, ettei riita tule loppumaan… He tulevat heti vetämään esiin Irlannin ja Ulsterin. Mutta luullakseni Ulster ei voi heitä pelastaa."

"Me tulemme riitelemään. Mitäpä muuta me koskaan teemmekään?"

Ei kukaan tuntunut kykenevän ajattelemaan tuon enempää. Pieni seurue painui hiljaiseksi.

"No niin, Jumalalle kiitos näistä georgiineista!" sanoi Raeburn näytellen filosofia.

Nuori esikuntaupseeri katseli kukkia osoittamatta mitään innostusta.

16.

Mr Britling istui eräänä syyskuun ehtoopäivänä kapteeni Lawrence Carmine'in seurassa auringonpaisteessa luuvapihalla tupakoiden, toisinaan sanoen jotakin, toisinaan taas vaieten.

"Kun tämä alkoi, en voinut uskoa, että nykyinen sota tulisi samanlaiseksi kuin kaikki muut sodat", sanoi hän. "En voinut sitä uneksiakaan. Minä luulin, että olimme vihdoinkin viisastuneet. Se tuntui minusta suuren siivonteon alkamiselta. Minä luulin, että ihmiskunnan terve järki murtautuisi esiin kuin liekki, kuin närkästyksen liekki, ja polttaisi tuhaksi kaiken tuon vanhentuneen hulluuden keisarikuntineen, lippuineen ja militarismeineen kohta kun sota alkaisi ahdistaa ihmisten onnea. Minä luulin, että monet toiveet, joiden nyt huomaan olleen lapsellisia, välttämättömyyden pakosta täyttyisivät. Luulin, että Amerikka selittäisi olevansa Belgian loukkaamista vastaan, ettei se suvaitsisi suuren sisarustasavaltansa murskaamista — vaikkapa vain Lafayette'iä muistaen. No niin — minä huomaan Amerikan pääharrastuksena olevan sen seikan, että me olemme julistaneet puuvillan sotakieltotavaraksi. Luulin, että Balkanin valtiot kykenivät järjelliseen yhteistoimintaan, että ne yhdessä kykenivät puolustamaan yhteistä vapauttaan. Minä huomaan nyt kolmen saksalaisen kuningashuoneen tekevän kauppoja talonpojilla, ilman että kukaan heidän maassaan panee vastalausetta. Minä, kuten monet ranskalaiset, pidin tätä sotaa tapahtumana, jonka tuli täydellä oikeudella synnyttää suurenmoinen närkästynyt innostus… Kaikki tuo oli unta, jota uneksi eräs onnellinen, hyvissä oloissa elävä mies, joka ei milloinkaan ollut joutunut kokemaan elämän leikkaavaa kärkeä. Kaikkialla peittyvät suuret ja yksinkertaiset näkökohdat pikku riitoihin ja vihaan, epäluuloon, epärehellisyyteen, pelokkuuteen, heikkoihin aikomuksiin ja kääpiömäisiin kuvitteluihin… Nyt tämä sota on samanlaista kuin kaikki muut meluisat, monisuuntaiset mullistukset, jotka ovat hajoittaneet valtakuntia ja hävittäneet maailmaa. Se on sotaa, josta on katkennut kärki, sotaa, joka on menettänyt sielunsa, se on muuttunut pelkäksi yhteydettömäksi tappelemiseksi ja hävittämiseksi, sukumme typeryyden ja kykenemättömyyden suunnattomissa ja traagillisissa muodoissa liikkuvaksi todistukseksi…"

Hän lakkasi ja syntyi hetken kestävä vaitiolo.

Kapteeni Carmine heitti taidokkaasti sikarinpätkänsä tynnyriin, jossa kasvoi hortensioita. "Kiinassa", sanoi hän, "oli jo kolmetuhatta vuotta sitten ihmisiä, jotka olivat yhtä alakuloisia kuin mekin ja samasta syystä".

"Kolmentuhannen vuoden kuluttua", sanoi mr Britling, "tulee kenties vielä olemaan ihmisiä, joita vaivaa sama alakuloisuus… Ja sittenkin — ja sittenkin… Ei! Nyt juuri minulta puuttuu kimmoisuutta. Ei ole minun luonteeseeni kuuluvaa joutua epätoivoon. Mutta tapahtumat painostavat minua. Minä en toivu, kuten ennen tapasin toipua. Minä vakuutan itselleni yhä, että vaikka tie on pitkä ja hankala, täytyy toivon hengen, luomisen hengen, ihmissydämen jalouden ja ritarillisuuden lopultakin voittaa. Mutta minä vakuutan tuota itselleni niinkuin kulunnaista rukousta toistellaan. Minun taivaani on tähdetön. Toisinaan minua epäilyttää, kirkastuuko se enää milloinkaan. Rohkaiskoot nuoremmat miehet mielensä ja jatkakoot työtään tässä maailmassa! Jos voisin nyt kuolla oikean asian puolesta — sen sijaan, että minun on elettävä tässä hedelmättömäin taistelujen maailmassa — niin kuolisin mielelläni, Carmine…"

17.

Näinä päivinä oli myöskin mr Direck sangen onneton.

Cissie näet ei ainakaan ollut unohtanut sodan oleellisia virikkeitä. Hän oli yhtä varma nyt kuin koskaan, että saksalainen militarismi sekä Saksan hyökkäys Belgiaan ja Ranskaan oli sodan alkuaiheena. Kaikki toisarvoiset syyt hän jätti huomioonottamatta. Hän kyseli yhä edelleen, miksi Amerikka ei ottanut osaa sotaan. "Me taistelemme Belgian puolesta. Ettekö te halua taistella hollantilaisten ja norjalaisten laivain puolesta? Ettekö edes tahdo taistella omien laivojenne puolesta, joita saksalaiset upottavat?"

Mr Direck yritti antaa selityksiä, joita ei kumminkaan hyväksytty.

"Te olitte kylläkin kärkkäitä taistelemaan espanjalaisia vastaan, kun he räjähdyttivät Maine'n. Mutta saksalaiset saavat upottaa Lusitania'n! Se on, kuten sanotte, eri asia."

Mr Direck'in mieleen välähti omituinen epäily, että Cissie luuli
Lusitaniaa amerikkalaiseksi alukseksi. Mutta hän oli juuri oppimassa
Cissie'ään eikä uskaltanut ärsyttää häntä tässä kysymyksessä.

"Te ette ole oikein käsittänyt Amerikan kantaa", sanoi hän. "Me tähtäämme sotaa kauemmaksi."

"Sitähän juuri me olemme yrittäneet tehdä", sanoi Cissie. "Luuletteko meidän yhtyneen sotaan huvin vuoksi?"

"Enkö ole tuhansin tavoin osoittanut myötätuntoani?"

"Mielenkiintoa — pyh!"…

Paljoa paremmin ei mr Direckin käynyt mr Britlingin käsissä. Mr Britling tosin ei sanonut suoraan, mutta viittaili pitkin matkaa liiankin selvästi Amerikkaan. "On olemassa kahdenlaista vapaamielisyyttä", sanoi hän, "joita väärin luullaan samaksi asiaksi: on suurten tarkoitusperäin vapaamielisyyttä ja puuttuvan moraalisen tarmon vapaamielisyyttä…"

18.

Vasta kun Teddy oli ollut kolme viikkoa kadoksissa, Hugh kirjoitti hänestä. Molemmat Flanderin rintamalla olevat essexiläiset pataljoonat sijaitsivat nähtävästi etäällä toisistaan, ja Hugh sai vasta kotoa käsin kuulla mitä oli tapahtunut.

"Ette voi uskoa, kuinka tietopiiri kutistuu, kun joutuu tänne eturintamalle. Ei tiedä edes mitä tapahtuu muutaman mailin päässä täältä, ennenkuin sanomalehdet saapuvat. Lukemalla hiukan rivien välejä ja rohkeasti arvailemalla me sovitamme pikku kokemuksemme isompaan kehykseen. Tietysti minä useinkin olen ajatellut, miten Teddyn laita lienee. Mutta kumma kyllä en ole juuri tullut ajatelleeksi, että hän olisi täällä mukana. Se on kummallista, mutta niin se vain on. En ymmärrä, miksi…

"Minä en tiedä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Täällä ei ole sattunut mitään sellaista, joka olisi voinut aiheuttaa katoamista. Kaikkien miestemme kohtaloista on oltu selvillä. Mutta olosuhteet voivat muuttua jo muutaman mailin päässä toisella kohdalla rintamaa. Hänen osastonsa on ehkä ollut vihollista likempänä ja on kenties sattunut hyökkäys ja kahakkaa jostakin juoksuhaudan osasta jommallakummalla puolen. Toisin paikoin saksalaisten juoksuhaudat ovat tuskin kolmenkymmenen jardin päässä, ja siellä ne kaivavat miinakäytäviä, heittävät pommeja ja kiipeävät ylös alinomaa. Me täällä olemme hieman edenneet. Mutta minä kerron siitä kohta enemmän. Missään tapauksessa minä en ymmärrä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Nykyään otetaan hyvin harvoin vankeja. Mutta älkää puhuko siitä Lettylle! Minä koetan kuvitella kelpo Teddyn siinä…

"Omituinen asia tuo 'kadoksissa'. Se ei ole traagillista — eikä säälittävää. Eikä osittain rauhoittavaa, kuten 'joutunut vangiksi'. Se panee vain miettimään miettimistään. Minä en saa käsiini ketään, joka tietäisi, missä 14:s essexiläinen on. Kaikki siirrot tapahtuvat täällä niin salaperäisesti, että me, mikäli ymmärrän, voimme löytää heidät lähimmästä juoksuhaudasta, kun taas menemme tulilinjalle. Mutta eräs hyvä mahdollisuus on olemassa. On parasta pitää Lettyä niin toivehikkaana kuin vain voitte. Toisaalta on olemassa huonoja mahdollisuuksia. Sellaisena ilmenee asia minulle, katseltuna selvästi ja ilman tunteenomaista suhtautumista. Minä ajattelen etupäässä Lettyä. Olen iloinen, että Cissie on hänen luonansa ja olen iloinen, että hänellä on poika. Pitäkää häntä toimessa! Hän piti pelottavasti Teddystä. Minä olen nähnyt heitä hyvinkin paljon, joten tiedän sen… Minä koetan kirjoittaa hänelle pian ja keksinen jotakin rohkaisevaa.

"Mutta nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Olen ollut taistelussa, suuressa taistelussa, enkä ole saanut naarmuakaan. Olen ottanut kaksi vankia, minä, omin käsin. Miehiä ammuttiin ihan viereltäni. Minä en siitä välittänyt vähääkään. Se oli yhtä jännittävää kuin nuo ankarat taistelut, joita meillä tapasi olla hockey-maalin edustalla. Minä en välittänyt mistään ennenkuin jälkeenpäin. Sitten, kun olin juoksuhaudassa iltasella, astuin johonkin liukkaaseen — uh! Ja sitten kun kaikki jo oli ohi, sai eräs tovereistani osansa — se ei tuntunut rehelliseltä peliltä. Minä ajattelen yhä noita kahta asiaa, niin että itse taistelu tuntuu melkein kuin unennäöltä. Se muistuttaa enemmän jotakin kirjasta luettua tai Illustrated London Newsissa nähtyä kuin mitään todella elettyä. Olin niin usein ajatellut: miltä se tuntuu, miten tulen tekemään? — että se koettuna tuntui olemattomalta ja tavalliselta.

"Sanotaan, ettei meillä keväällä ollut riittävästi tykkejä tai ampumavaroja. Se asia on nyt ainakin korjattu. Ne alkoivat pehmittää saksalaista jo illalla ja jatkoivat aina aamunkoittoon asti. En ole koskaan kuullut sellaista meteliä, ja heidän juoksuhautansa — me voimme nousta niitä katselemaan saamatta sieltä yhtäkään laukausta — olivat yhtenä mylläkkänä kuin tulivuorenaukko. Me emme olleet tulilinjallamme. Olimme vetäytyneet muutamiin uusiin juoksuhautoihin selkäpuolelle — nähtävästi vastapommituksen varalta. Mutta tänä aamuna ne eivät toimittaneet paljoa. Kerrankin meidän tykkimme olivat voitolla. Olin odotuksen jännityksessä — jotenkin samassa tilassa kuin tutkinnossa tehtäviä odottaessani. Sitten oli vuoromme. Kun lähtee juoksuhaudasta hyökkäykseen, tuntee omituista tunnetta: ikäänkuin olisi vast'ikään puhkaissut kuorensa. Maailma suurenee yht'äkkiä. En muista, milloin tykkitulemme taukosi. Sitten aloitimme hyökkäyksen. 'Eteenpäin! Eteenpäin!' huutavat upseerimme. Kaikki ulvahtavat jollakin tavoin ja syöksyvät hyökkäämään. Kun näkee miehiä kaatuvan, niin hyökkää sitä hurjemmin. Ainoana esteenä on piikkilanka, jota on kierteinä joka paikassa. Sen yli ei tee mieli astella. Näkyviin joutuminen se on pelottavinta. Kun on viettänyt pitkiä aikoja juoksuhaudassa, niin tuntee itsensä turvattomaksi. Juoksee kuin säikähtynyt lapsi kohti vastassaolevaa saksalaisten juoksuhautaa. En voi käsittää, millainen rautainen rohkeus asuu siinä miehessä, joka tohtii kääntää selkänsä ja paeta. Ja pistimessä tuntuu jonkinlaista janoista tunnetta. Mutta ne eivät odottaneet. Ne heittivät kiväärinsä ja juoksivat pois. Mutta me juoksimme niin nopeasti heidän jäljissään, että saimme pari kiinni toisessa juoksuhaudassa. Minä tulin sinne, kuulin takaani äänen ja löysin suojakomerosta molemmat vankini, jotka olivat taitavasti pysytelleet piilossa. He nostivat kätensä, kun käännyin takaisin. Vaikka he eivät olisi niin tehneet, on luultavaa, etten sittenkään olisi mihinkään ryhtynyt. Minusta ei tuntunut siltä. Tunsin ystävyyttä.

"Eivät kaikki saksalaiset juosseet. Kolme tai neljä jäi konekivääriensä ääreen, kunnes heidät surmattiin pistimillä. Molemmat juoksuhaudat olivat kamalasti ruhjoutuneet, ja ensimäisessä oli kaatuneita pienissä ryhmissä ja kasoissa. Me ryhdyimme heti työhön — heittämään hiekkasäkkejä entiseltä rintavarustukselta selkävarustukselle. Tykkimme eivät olleet koko aikana vaienneet; ne pommittivat nyt kolmatta juoksuhautalinjaa. Ja melkein äkkiarvaamatta alkoi saksalaisia granaatteja sataa joukkoomme. Vihollisemme luonnollisesti tiesi etäisyyden aivan täsmälleen. Ei ollut aikaa tuntea eikä ajatella, oli kohdistettava koko tarmonsa juoksuhaudan kääntämiseen…

"En muista auttaneeni ketään haavoittunutta tai välittäneeni sellaisesta koko aikana enkä myöskään tunteneeni mitään erikoista nähdessäni kaatuneita — paitsi että heidän yli astuessani vältin heidän päälleen astumista. Minua piti hallussaan tuo ajatus, että meidän oli saatava juoksuhauta suojaavaan kuntoon, ennenkuin yrittivät tulla takaisin. Ja pysyteltävä sitten siinä. Tahdoin voittaa — muuta ajatusta ei mielessäni ollutkaan…

"Ne pyrkivät takaisin, mutta ei kovin…

"Kun sitten aloin tuntea, että juoksuhauta oli varmasti hallussamme, aloin vasta huomata, kuinka väsynyt olin ja kuinka korkealle aurinko oli ehtinyt. Aloin katsella ympärilleni ja havaitsin useimpain muiden miesten olevan yhtä ankarassa työssä. 'Se on tehty!' sanoin minä, ja nuo olivatkin ensimäiset sanat, mitä olin lausunut sen jälkeen kun olin komentanut kaksi saksalaistani esiin ja asettanut erään sääreen haavoittuneen miehen heitä vartioimaan. 'Tämähän käy hiukan all right', virkkoi Ortheris, keskeyttäen työnsä hänkin ja sytyttäen puoleksi poltetun sikarin. Hän oli luullakseni kantanut sitä korvansa varassa koko hyökkäyksen ajan. Kaiketi tätä tilaisuutta varten. Kävi ilmi, että hän oli koko ajan pysytellyt läheisyydessäni. Sitten ilmestyi kelpo Park hyvin iloisena ja tyytyväisenä käsivarressaan pistimen haava, jonka hän uskoi minun sidottavakseni. Oli hauskaa nähdä hänetkin pääasiassa hyvin säilyneenä.

"'Otin kaksi vankia', sanoin minä, ja tapasinpa kenen hyvänsä, kerroin tuosta yhä. Olin siitä hirveän ylpeä.

"Ajattelin, että jos kykenin ottamaan kaksi vankia ensimäisessä hyökkäyksessäni, niin minusta saattoi tulla oikea sotamies.

"Kestin sen ihmeteltävän hyvin. En tuntenut itseäni järkytetyksi. Olin yhtä sitkeä kuin koskaan. Olin nähnyt kuolemaa ja surmaamista, ja se oli kaikki kuin hockey-peliä.

"Ja sitten tuon onnettoman Ortheriksen piti välttämättä antaa surmata itsensä.

"Granaatti heitti minut kumoon, mutta ei tehnyt pienintäkään vahinkoa. Olin hiukan pyörryksissä ja sain koko joukon likaa päälleni, ja kun pääsin polvilleni, näin Jewellin makaavan noin parin sylen päässä jalat aivan murskana. Uh! Ne olivat muuttuneet pehmeäksi tahtaaksi!

"Hän näytti kovin hämmästyneeltä. 'Piru', sanoi hän, 'piru ja helvetti!' Hän suuntasi katseensa minuun ja veti yht'äkkiä suunsa nauruun. Muistat kai, että me olemme tapelleet pari kertaa hänen kiroilunsa vuoksi — olen kai siitä kertonut — ensin ottelu ja sitten uusi haasteottelu. Hän ei osannut nyrkkeillä nimeksikään, mutta hän tappeli niinkuin kelpo brittiläinen ainakin, ja nyt häntä huvitti, kun minä seisoin siinä liian ällistyneenä osatakseni ollenkaan esittää vastalauseita! 'Minä luulin, että sinä sait sitä maistaa', sanoi hän. 'Minä olen koreassa kunnossa — p—leen kunnossa, eikö totta? Niinkuin pistetty sika. Piru vieköön — sanon vieläkin! En minä tiennyt, että minun mitenkään kävi.'

"Hän katsoi minuun ja nauraa virnisti tuntien jonkinlaista kalpeaa tyydytystä sen johdosta, että kesti loppuun asti — kuoli hyvänä Ortheriksena. Seisoin avuttomana hänen edessään, yhä sangen pyörryksissä.

"Hän puhui jotakin hirvittävästä janosta, joka häntä ahdisti.

"En tosiaankaan usko hänen tunteneen tuskia. Varmaan hän olisi saanut niitä kokea, jos olisi elänyt.

"Sill'aikaa kun minä kopeloin vesipulloani, hän äkkiä menetti voimansa. Hän unohti kaiken, mikä kuuluu Ortherikseen. Äkkiä hän sanoi jotakin, mikä leikkasi minua luihin ja ytimiin. Hänen kasvonsa rypistyivät aivankuin äkäisen lapsen, joka ei tahdo mennä makuulle. 'En tahtoisi lähteä', sanoi hän kiukkuisesta. 'Ja nyt olen mennyttä!' Ja sitten — sitten hän näytti vain tyytymättömältä ja onnettomalta ja kuoli — muitta mutkitta. Käänsi hiukan päätänsä. Ikäänkuin kaikki olisi vaivannut häntä. Meni tainnoksiin — ja sammui pois.

"Hetken aikaa yritin yhä saada häntä juomaan…

"En voinut uskoa, että hän oli kuollut…

"Mutta äkkiä kaikki muuttui. Minä aloin itkeä. Kuin lapsi. Pidin vesipulloa hänen huulillaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun tiesin hänet kuolleeksi. En tahtonut minäkään, että hän olisi 'lähtenyt'! Jumala tietää, mistä se johtui. Olisin tahtonut saada rakkaan pikku cockney-poikani takaisin. Niin, minä kaipasin häntä suunnattomasti.

"Pudistelin häntä. Olin kuin säikähtynyt lapsi. Nyyhkytin ja ulvoin… Kaikki on toisenlaista hänen kuoltuaan.

"Isä, isä hyvä, minä suren suremistani — ja kaikki on pelkkää mielettömyyttä. Ja mitä vain ajattelenkin, aina palaa mieleeni se tahdas, johon astuin. Asia käy yhä pahemmaksi. En näytä kykenevän tuntemaan mitään, en edes Teddyn asian johdosta.

"Tämä helvetillinen hulluus näyttää minusta nyt kohonneen huippuunsa…

"Jos on olemassa valhe, joka on suurempi kuin mikään muu, on se siinä, että väitetään ihmistä järkiolennoksi…

"Sota on mielipuolisuutta, se on hullua mielipuolisuutta, helvetillistä järjettömyyttä…

"Joka tapauksessa poikasi on terve ja reipas — vaikkakin surullinen ja vihoissaan. Meidän sijaamme tuli toisia miehiä tuona yönä. Huhutaan, että tulemme aivan pian pääsemään lomalle ja että riviaukkomme täytetään. Me menetimme aika paljon. Meitä on kiitetty. Mutta essexiläiset ovat tehneet tehtävänsä pitkin linjaa. En voi toivoa pääseväni vielä takaisin, mutta on olemassa sellaista, jota nimitetään kahdeksanviidettä tunnin loma-ajaksi…

"Olisipa hauskaa pyörähtää siellä katsomassa…

"Olen väsynyt. Ah, kuinka väsynyt…

"Tahtoisin kirjoittaa kaikesta, mikä koskee Jewellia, hänen äidilleen tai morsiamelleen tai jollekin; tahtoisin oikein häntä ylistää, sanoa kaikki, mitä nyt havaitsen hänestä ajatelleeni, mutta en saa sitäkään tyydytystä. Hän oli köyhäinhoidon holhokkeja, oli kasvanut eräässä noista Surreyn Suttonin ja Bansteadin välillä sijaitsevista kammottavista paikoista. Olen jo kertonut hänen lemmenseikkailuistaan. 'Soldiers Three' oli hänen raamattunsa; 'Tipperary' kaikui aina hänen huuliltansa, mutta sävel ei ollut koskaan oikea, eikä hänen onnistunut oppia useampia kuin kolme riviä. Hän siteli aina puhettaan kirosanoilla, ne olivat hänelle esityksen suola ja kaunistus. Mutta hän oli terhakka ja rohkea kuin punarintasatakieli tai orava; en muista hänen olleen milloinkaan peloissaan tai huonolla tuulella. Onnettomuudet ja nöyryytykset tekivät hänet vain puheliaaksi. Ja hän olisi nähnyt nälkää voidakseen antaa jotakin toiselle.

"No niin, tällaista on sota, isä hyvä. Tätä se sota on. Kirottu Kaiser! Kirottuja kaikki hourupäät!… Sano terveiseni äidille, veikoille ja kaikille…"

19.

Oli kulunut suunnilleen kolme viikkoa Hugh'n viimeisen kirjeen saapumisesta, kun mr Direck jälleen vieraili Matching's Easyssä. Hän oli tehnyt retken Hollantiin, — retken, joka oli ollut yhtä paljon Cissie'n moitteilta pakoilemista kuin tiedustelumatka. Hänen tarkoituksensa oli ollut jatkaa matkaa Belgiaan, missä hän jo aikaisemmin oli suorittanut hyödyllistä avustustyötä mr Hooverin johdolla, mutta omien tunteiden sekamelska oli hänet pysähdyttänyt ja saanut matkustamaan takaisin.

Mr Direckin mielessä vallitsi hämminki, joka oli liiankin tavallinen tänä traagillisena ja painostavana vuotena. Hän oli kietounut pahaan pulmaan: kuten kaikkein useimpain amerikkalaisten tuona aikana oli hänenkin myötätuntonsa aivan selvästi liittolaisten puolella ja kuten monet muut oli hänkin varmasti vakuutettu siitä, että Yhdysvaltojen sotaan yhtyminen olisi väärää ja mahdotonta. Hänen myötätuntonsa oli kokonaan Dower House'in ja siihen kuuluvan pikku suvun puolella, ja jalomielinen tunne olisi saanut hänet itkemään, jos hän olisi nähnyt tähtilipun noiden kolmen muun punaista, valkoista ja sinistä väriä kantavien lippujen joukossa, jotka johtivat maailmaa Saksan imperialismia ja militarismia vastaan, mutta sittenkään ei hänen mielensä halunnut astella tuon sävelen tahdissa. Kaikkia noita virikkeitä vastaan taisteli jokin mr Direckin katsantokannan perusominaisuus, eräs Amerikkaa koskeva ennakkokäsitys, joka melkein huomaamatta oli hänessä kehittynyt, nimittäin se ajatus, että Amerikka valtiona oli korkealla vanhan maailman järjestelmän yläpuolella, uusi lähtökohta ihmiskunnalle, jotakin aivan liian hienoa ja kallisarvoista voidakseen joutua jaloimpaankaan eurooppalaiseen kiistaan osalliseksi. Amerikan oli tultava ihmiskunnan yhteensulautumisen alkukohdaksi, jossa ei saksalaisuus, ei brittiläisyys eikä ranskalaisuus saanut mitään erikoista merkitystä. Amerikasta oli tuleva suuri rauhan ja järjellisyyden koe. Sen oli pidettävä sivistystä ja yhteiskunnallista järjestystä tämän taistelun yläpuolella, pakopaikkana, jossa voivat löytää suojan kaikki ne hienommat asiat, jotka häviävät väkivallan ja levottomuuden aikoina; sen tehtävänä oli pitää yllä elämän korkeampia tasoja ja inhimillisyyden vaatimuksia valloitetuissa maakunnissa ja vankileireissä, sen piti olla parantaja ja rauhantuomari, varoittava, mutta ei iskevä käsi. Iskeviä käsiä oli varmaan jo riittämään asti.

Mutta tuo ajatus, että Amerikan oli oltava tuomarina ja varoittajana toisten yläpuolella, johti hänet päätelmään, joka harmitti häntä. Ellei Amerikka tahtonut tai ellei sen pitänyt käyttää väkivaltaa oikeuden palvelukseen, mietti hän, niin silloinhan Amerikalla ei ollut oikeutta valmistaa eikä viedä maasta sotatarpeita. Sen ei ollut lupa tehdä kauppaa sillä, mitä se ei hyväksynyt. Hän arvioi Amerikan liittolaisille lähettämän sotatarpeiden määrän aivan liian korkealle, taipui uskomaan, että liittolaiset olivat kokonaan riippuvaisia valtamerentakaisesta tuonnista, ja niin hän johtui siihen vakaumukseen, että liittolaisten voitto ja Amerikan kunnia olivat ristiriitaisia käsitteitä. Ja kumminkin hän — eetillisestä etääntymisestään huolimatta — piti liittolaisista. Hän toivoi niiden voittoa, mutta samalla hän toivoi Amerikan luopuvan siltä tieltä, jonka hän uskoi yksin voivan johtaa liittolaiset voittoon. Siinä oli älyllinen pulma. Hän piilotti tämän omassa mielessään ilmenevän ristiriidan Matching's Easyn ihmisiltä jotenkin samanlaisin tuntein, kuin joku apulaispappi voisi piilottaa myrkytetyn tikarin teeseurueelta…

Oli ehdottomasti hänen henkisiä tottumuksiansa vastaan salata mitään — varsinkaan mitään monimutkaista ongelmaa — mutta hän ymmärsi varsin hyvin, ettei sopinut odottaa Cecilyn eikä mr Britlingin rauhallisesti kuuntelevan hänen vaikeuksiaan, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat voineet näyttää mitä mielenkiintoisimmalta moraaliselta pulmalta. Hänen luonnonlaatunsa ei ollut salaamista, vaan selontekoa varten.

Cecily teki asian vielä paljoa vaikeammaksi. Hän ei ollenkaan säälinyt mr Direckiä. Hän piti hänet loitolla. "Kuinka voin sallia, että te armastelette minua, kun kaikki Englannin miehet lähtevät sotaan", sanoi hän, "kun Teddy on vankina ja Hugh juoksuhaudassa. Jos minä olisin mies —!"

Hän ei ollut taivutettavissa hyväksymään mitään Amerikkaa puolustelevaa näkökohtaa. Englanti taisteli vapauden puolesta, ja Amerikan tuli olla sen rinnalla. "Koko maailman pitäisi liittyä yhteen Saksan jumalattomuutta vastaan", arveli hän.

"Minä teen parhaani Belgian auttamiseksi", vakuutti mr Direck. "Enkö ole toimessa? Me olemme ruokkineet neljä miljonaa ihmistä."

Hänessä oli selkärankaa eikä hän aikonut sallia Cecilyn pelottaa itseään omaksumaan väärää käsitystä Amerikasta. Amerikka oli puolueeton. Se teki oikein pysytellessään puolueettomana… Toisaalta tuntuivat Cecilyn moitteet sietämättömiltä. Mr Direck saattoi tuntea ajautuvansa hänestä erilleen…

Eihän hän, mr Direck, voinut saada Amerikkaa yhtymään sotaan.

Rauhallisessa hotellissaan Lontoossa hän ajatteli asiaa perinpohjaisesti. Hän istui kirjoituspöydän ääressä tehden muistiinpanoja, joiden tarkoituksena oli järjellisen, tasapuolisen, vapaamielisen amerikkalaisen käsityskannan täysin selvä esittäminen. Vaistomainen varovaisuus sai hänet valitsemaan Britlingin ensimäiseksi väitteittensä koetinkiveksi.

Mutta mr Britling osoitti tosiksi hänen pahimmat pelkonsa. Hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan.

"On kulunut neljättä viikkoa siitä kun viimeksi kuulin pojastani", sanoi mr Britling sen sijaan, että olisi tervehtinyt. "Tänä aamuna oli kaksikymmentäkolme päivää kirjeen saapumisesta."

Mr Direckistä tuntui, että mr Britling oli äkkiä tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen kasvojensa rypyt olivat syventyneet ja ihon väri oli muuttunut harmaaksi. Hän liikkui rauhattomasti ja hapuillen. Hänen hermonsa olivat ilmeisesti epäkunnossa.

"On sietämätöntä, kun täytyy kestää tätä kamalaa epätietoisuutta.
Poika ei ole kauempana kuin kolmensadan mailin päässä."

Mr Direck teki itsestäänselviä kysymyksiä.

"Hän on aina ennen kirjoittanut — tavallisesti joka toinen viikko."

He juttelivat Hugh'sta hetkisen, mutta mr Britling oli oikukas ja ärtyinen, vieläpä valmis syyttämään mr Direckiä sotaministeriön saamattomuudesta, Bulgarian petollisuudesta, Romanian horjuvaisuudesta tai mistä muusta hänen herkkätuntoisuuttaan ärsyttävästä asiasta tahansa. He söivät pikimmältään välipalan ja lähtivät sitten työhuoneeseen tupakoimaan.

Siellä mr Direck onnettomuudekseen huomasi vihkon viatonta amerikkalaista aikakauskirjaa The New Republic, jonka vieressä lepäsi pari kolme numeroa saksalaisystävällistä aikakauskirjaa The Fatherland, joka siihen aikaan välttämättä lähetettiin englantilaisille kirjailijoille. Mr Direck huomautti, että The New Republic oli mielenkiintoinen la jeunesse americaine'in suorittama yritys. Mr Britling katseli tuota mielenkiintoista yritystä väsynein, kylmäkiskoisin katsein.

"Te amerikkalaiset", sanoi hän, "olette maailman kummallisinta kansaa."

"Me olemme poikkeuksellisessa asemassa", vastasi mr Direck.

"Te luulette olevanne", sanoi mr Britling. Sitten hän vaikeni ja alkoi hetken kuluttua keventää sydäntänsä pitämällä Amerikkaa koskevan esitelmän, jonka katkeruus lisääntyi pitkin matkaa. Aluksi hän järkeili ja selitteli, mutta menetti esityksensä edetessä mielenmalttinsa ja muuttui dogmaattiseksi, syyttäväksi ja parjaavaksi. Hän piirsi yhä selvemmän yhtäläisyysmerkin mr Direckin ja Amerikan välille ja sinkosi yhä suoranaisemmin epäkohteliaan "te" hänelle vasten kasvoja. Hän antoi sikarinsa sammua ja heitti sen kärsimättömästi tuleen. Aivankuin olisi amerikkalainen ollut syypää sen sammumiseen…

Samoinkuin useissa muissa englantilaisissa oli mr Britlingissäkin Amerikkaa kohtaan sellaista isänmaallisen tunteen vivahdusta, joka pukeutuu kärsimättömän kritiikin muotoon. Englannissa ei kukaan nimitä amerikkalaista muukalaiseksi. Saksan tai Espanjan vikapaikkojen huomaaminen ei ole erikoisen vastenmielistä kenellekään, mutta Amerikan virheet koskevat englantilaiseen mieleen jokseenkin yhtä kipeästi kuin Englannin omat virheet. Mr Britling kykeni tosin varsin reippaasti selittämään Englannin virheet oikeastaan olemattomiksi; hannoverilainen kuningashuoneemme, valtiokirkkomme ja sen lamaava vaikutus kasvatukseen, maailmanvallasta johtuvat velvollisuutemme sekä niiden aiheuttama hallinnollisten kykyjen ankara kysyntä olivat seikkoja, joita siinä suhteessa sopi käyttää selityksinä. Mutta Amerikassa eli vanha rotu ilman kruunua, kirkkoa ja kansainvälisiä selkkauksia, eikä sitä kuitenkaan sopinut erikoisesti ylistää. Mr Britlingin mr Direckille pitämä esitelmä oli sapekas kuin perheriita. Kirjoitan tähän vain muutamia lauseita, jotka tulivat säilymään mr Direckin muistissa.

"Te luulette voivanne jäädä ikuisiksi ajoiksi syrjään. Niin mekin luulimme. Me olimme yhtä tyytyväisiä itseemme kuin te nyt, kun Ranska hävisi v. 71… Te vain olette vieläkin eristyneemmässä asemassa. Te luulette, että tyhjä puolueettomuutenne on jonkinlaista moraalista paremmuutta. Niin mekin luulimme…

"Teidän rauhanne ei kestä kymmentä vuotta, jos me häviämme…

"Luuletteko, että meidän häviömme jättää Atlantin teidän käsiinne? Luulotteletteko, että on olemassa muunlaista merien vapautta kuin se, jota me pidämme yllä, paitsi vapautta hyökätä teidän kimppuunne? Neljäkymmentä vuotta on Englannin laivasto varjellut koko Amerikkaa eurooppalaiselta hyökkäykseltä. Teidän Monroe-oppinne piileskelee nyt sen takana…

"Minua vaivaa tuo teidän ylevä, tyhjänpäiväinen sotaa koskeva jaarittelunne… Te olette kansakunta, joka pikkumaisena katselee — kun me kuristamme tai joudumme kuristetuiksi. Te uskallatte panna vetoa, että me voitamme. Ja me voitammekin; me voitamme. Ja te tulette siitä hyötymään. Kun me sitten olemme saavuttaneet voiton, joka on melkein yhtä hirvittävä kuin tappiokin, niin aiotte te tulla meidän rauhaamme parsimaan. Laskette meistä vielä hiukan verta saksalaisten patrioottienne iloksi…"

Hän esitti viimeisen syytöksensä. "Te puhutte uusista rauhanihanteistanne. Sanotte olevanne liian ylpeitä käydäksenne taisteluun. Mutta new-yorkilaiset liikemiehenne paljastavat teidät. Joka toisessa New-Yorkin liikekonttorissa on nykyään pieni, painettu kortti, joka ilmaisee Amerikan todellista rauhanrakkautta. Heillä on kiire, nähkääs. Kauppa käy tosiaankin hyvin. Ja jotta mitään keskeytystä ei tapahtuisi, naulaavat he seinään tuon kortin: 'Emme yhdy sotaan!' Ajatelkaahan: 'Emme yhdy sotaan!' Tässä on kysymyksessä koko ihmiskunnan kohtalo, ja Amerikka ottaa osaa vain hiukan murisemalla, kun saksalaiset upottavat Lusitania'n ja murisemalla oikein ankarasti, jos me pidätämme laivan tai pari tai jos jokin tuhma satamakapteeni ottaa liikaa maksua. Muuten — 'Emme yhdy sotaan!'…

"No niin, älkää yhtykö! Älkää tulko minulle juttelemaan! Vuosi takaperin te selailitte kirkonkirjoja saadaksenne selkoa essexiläisestä sukujuurestanne. Älkää yhtykö! Selityksiä! Mitä minä selityksistä? Ja —" tässä hän matki vieraansa äänenpainoa ja ajattelutapaa — "erinomaisista vaikeuksistanne".

Hän nousi ja jäi seisomaan epäröiden. Hän tiesi olleensa suunnattoman kohtuuton Amerikasta puhuessaan ja häpeällisen loukkaava vierasta kohtaan, joka osoitti hänelle luottamusta, ja hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta lopettaa puhettaan yhtä väkivaltaiseen tapaan. Mutta erinomaisen lievittävältä se tuntui. Ja mitä asian korjaamiseen tulee —

Ei! hän oli iloinen, että oli tullut tuon sanoneeksi…

Mr Direck kuuli hänen menevän hallin läpi ja tempaisevan pienen oleskeluhuoneen oven kiivaasti kiinni jälkeensä…

Mr Direckiä oli syvästi kuohuttanut tuon purkauksen moraalinen paheksuminen ja mr Britlingin äänen kiusaantunut sävy. Hänkin oli noussut seisomaan, mutta ei seurannut isäntäänsä.

"Syynä on poika", virkkoi mr Direck vihdoin kääntyen luottavasti kirjoituspöydän puoleen. "Mitäpä hänen kanssaan voisi keskustella? Sehän on hänelle täyttä kadotusta…"

20.

Mr Direck sanoi hyvästi mrs Britlingille ja lähti hitaasti kulkemaan pientä tupaa kohti, mutta hän ei mennyt sinne asti. Hän tunsi, että sieltä löytyisi vain toinen kiusattu sielu.

"Mitä hyödyttää kulkea täällä jaaritellen?" virkkoi mr Direck.

Hän pysähtyi polun jalkaportaalle ja istuutui vaipuen syviin mietteisiin. "Ainoastaan yksi asia voi saada hänet vakuutetuksi", sanoi hän.

Hän ojensi sormiaan. "Ensin tuo", kuiskasi hän, "ja sitten tuo. Niin se on."

Hän eteni aina siihen tien käänteeseen, josta näkee tuvan, ja seisoi hetkisen sitä katsellen.

Hän palasi entistä alakuloisempana asemalle, ja joka askeleella, jonka hän otti, tuntui hänestä, että olisi parempi nähdä Cecily vihaisena ja herjaavana kuin jättää hänet kokonaan näkemättä.

Postikonttorin luona hän pysähtyi ja kirjoitti postikortin.

"Cissie hyvä", kirjoitti hän. "Minä matkustin tänne tänään saadakseni nähdä teidät — mutta muutin päätökseni. Minä lähden kohta takaisin, ottaakseni jotakin selkoa Teddystä. Jollakin tavoin minä saan sen asian selväksi. Minä matkustan ympäri ja otan siitä selkoa jollakin tavoin, vaikkapa minun pitäisi lähteä Saksan rintamalle siinä tarkoituksessa. Ja kun tuo asia on selvä, on minulla jotakin muuta mielessä — niin, se tulee poistamaan väliltämme koko tämän pienen, puolueettomuutta koskevan ikävyyden, joka on kasvanut niin suureksi. Minä pidän teistä paljon, Cissie."

Enempää ei korttiin mahtunut.

21.

Ikäänkuin kaikki Dower House'in asukkaat olisivat sitä odottaneet, saapui sitten tieto Hugh'n kaatumisesta.

Sähkösanoman toi esiliinaan puettu tyttö, eikä poika kuten ennen, sillä pojat tekivät nyt nuorukaisten töitä ja nuorukaiset niiden miesten töitä, jotka olivat lähteneet sotaan.

Mr Britling seisoi ulko-ovella, hän oli seisonut katselemassa myöhäisen lokakuun lehviä, joihin lankesi ehtoopäivän lämmin valaistus, kun sanantuoja saapui. Hän avasi sähkösanoman toivoen, kuten aina Hugh'n lähdön jälkeen sähkösanomaa avatessaan, ettei se sisältäisi niitä sanoja, jotka hän nyt luki, että se puhuisi haavoittumisesta tai kaikkein pahimmassa tapauksessa 'katoamisesta', että se kenties voisi tuoda kerrassaan ilahduttavan uutisen, ilmoittaisi lyhyen kotonakäynnin, johon viime kirje oli viitannut. Hän luki lopullisen, lyhytsanaisen tiedonannon ja virallisen surunvalituksen. Hetkisen hän seisoi aivan hiljaa tuijotellen sanoihin…

Sähkösanomakonttorista Dower House'iin oli neljännesmaili, ja hänellä oli aina tapana antaa lantti sähkösanomantuojalle. Nyt hän olisi mielellään tahtonut päästä eroon tytöstä, joka punaisine polkupyörineen seisoi odottaen hänen edessään. Hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja rasittuneeksi, hän oli varma, että ellei hän voimiaan ponnistaen pysyttelisi kylmänä ja tyynenä, niin hän itkisi ääneen. Hän kopeloi taskuaan: siellä oli joitakin kuparikolikoita ja yksi shilling. Hän otti esiin kaikki ja tuijotteli niitä.

Hänellä oli omituinen, järjetön tunne, että tytön pitäisi saada puoli shillingiä tuollaisesta sähkösanomasta. Asia vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut antaa tyttöselle puoli shillingiä, mutta hänellä ei ollut niin paljon kuparia; hän ei tiennyt mitä tekisi, eivätkä hänen aivonsa toimineet. Olisi sopimatonta antaa kokonainen shilling, mutta ei hän toisaalta voinut kuparilanttejakaan antaa niin tärkeästä asiasta kuin Hugh'n kuolemasta. Sitten koko tuo ongelma katosi, ja hän ojensi lapselle shillingin. Tyttö tuijotti häneen kysyvästi ja epäillen. "Tuleeko siihen vastaus, sir?"

"Ei", sanoi hän. "Se on sinulle. Kaikki… Se on erikoinen sähkösanoma… Tärkeitä uutisia…"

Tuota sanoessaan hän kohtasi tytön katseen ja tuli yht'äkkiä siihen vakaumukseen, että tyttö aivan hyvin tiesi, minkä tiedon sähkösanoma oli tuonut, ja että häntä säikähdytti tuon julman uutisen juhlallinen käsittely. Mr Britling epäröi, tuntien että hänen oli sanottava jotakin lisää, ettei se, mitä hän oli sanonut, ollut riittävää, mutta sitten hän päätti hinnasta mistä hyvänsä vapautua tytön katseesta, joka yhä oli tähdätty hänen kasvoihinsa. Tyttö ei tehnyt liikettäkään poistuakseen. Hän tuntui painavan mieleensä mr Britlingiä, tekevän huomioita voidakseen ne sitten kertoa, ahnaasti, olemuksen joka jänne vireessä. Mr Britling kulki hänen ohitsensa puutarhaan ja unohti kohta, että hän oli olemassakaan…

22.

Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli melkein lakkaamatta ajatellut tätä mahdollisuutta ja kuitenkin hän huomasi nyt, kun se oli muuttunut todellisuudeksi, ettei hän ollut ajatellut sitä milloinkaan, että hänen täytyi olla yksin tarkastellakseen tuota hirveätä ja kauhistuttavaa tosiasiaa häiriytymättä ja yhteen menoon.

Hän näki vaimonsa tulevan käytävää pitkin ruusujen keskitse.

Hän joutui tunteiden valtaan, jotka olivat yhtä omituisia ja selittämättömiä kuin nuoruusiällä. Hän tunsi nyt aivan samaa kuin poikavuosinaan, kun oli tunnustettava vanhemmille jokin ikävä asia. Hän tunsi olevansa voimaton sitä vielä hänelle ilmaisemaan, tunsi, ettei hän jaksaisi kertoa asiaa huomioita tekevälle kuuntelijalle. Hän kääntyi äkkiä vasemmalle. Hän meni, ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan, nurmikon poikki kohti pientä huvimajaa, joka sijaitsi maantietä vallitsevalla pienellä kumpareella. Hänen jälkeensä huudettiin, mutta hän ei vastannut…

Hän ei halunnut katsoa taakseen, mutta hetkisen hänen kaikki aistinsa olivat vireissä saadakseen tietää tultiinko jäljessä. Päästyään huvimajan turviin hän tohti katsoa taaksensa.

Kaikki oli hyvin. Mrs Britling oli menossa sisään.

Hän veti jälleen sähkösanoman taskustaan, varovasti, melkein syyllisyyttä tuntien, ja luki sen uudelleen. Hän käänteli sitä ja luki sen vieläkin kerran…

Kaatunut.

Sitten hänen oma äänensä, joka kuului käheältä ja oudolta hänen korviinsa, lausui julki hänen ajatuksensa.

"Hyvä jumala! Kuinka sanomattoman mieletöntä… Miksi annoin hänen lähteä? Miksi annoin hänen lähteä?"

23.

Mrs Britling ei saanut tietää heitä kohdanneesta iskusta ennenkuin päivällisen jälkeen saman päivän iltana. Hän oli niin tottunut olemaan välittämättä miehensä käsittämättömistä mielialanvaihdoksista, ettei hän huomannut hänessä mitään traagillista ennenkuin heidän pöydässä istuessaan. Mr Britling tuntui raskasmieliseltä, jurolta ja välttelevältä, mutta tuontapainen nyrpeys ei ollut mitään harvinaista. Mrs Britling tiesi, että asiat ja seikat, jotka hänestä itsestään tuntuivat perin joutavilta, esimerkiksi poliittiset puheet, joita The Times selosti, pienet elämää koskevat mietelmät, jotka kenties tehtiin aivan sattumalta, jopa pelkät eleetkin voivat saada hänet siten pois raiteiltaan. Mrs Britling oli oppinut jättämään sellaiset synkät puuskat huomiotta. Mutta kun hän päivällispöydässä loi katseensa mieheensä ja näki kalpeat, ränstyneet kasvot ja epätoivoiset silmät, jotka aavistuttelevasti katselivat häntä, niin hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Hugh!" huudahti hän ja lisäsi kuin kylmän kysyvästi: "Mitä on tapahtunut?"

He katselivat toisiaan. Mr Britlingin kasvot sulivat ja alkoivat väristä.

"Minun Hugh'ni", kuiskasi hän. Muutamia silmänräpäyksiä olivat molemmat vaiti.

"Kaatunut", sanoi hän, nousi äkkiä nyyhkien ja kopeloi taskuaan.

Tuntui siltä kuin hän ei milloinkaan löytäisi mitä etsi. Vihdoin se tuli esiin, rypistynyt sähkösanoma. Hän heitti sen vaimonsa eteen, työnsi kömpelösti tuolin pöytään ja lähti nopeasti huoneesta. Hän kuului nyyhkyttävän. Mrs Britling ei ollut enää uskaltanut katsoa häntä kasvoihin.

"Voi!" huudahti hän huomatessaan, että oli saanut mahdottoman tehtävän suoritettavakseen.

"Mitä minä sanonkaan hänelle?" puheli hän sähkösanoma kädessään.

Sisäkkö tuli huoneeseen.

"Viekää päivällinen pois!" sanoi mrs Britling seisten paikallaan pöydän ääressä. "Master Hugh on kaatunut…" Sitten hän lisäsi valittavin äänin: "Mitä minä sanonkaan? Mitä sanonkaan?"

24.

Tuona iltana mrs Britling ponnisteli enemmän kuin koskaan ennen elämässään murtautuakseen pois siitä itsetarkastelun voimattomuudesta, johon hän oli kahlehdittu. Hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin halunnut olla vapaa ja välitön; hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin tuntenut, millaisia esteitä olivat arkuus, itsekritiikki ja syvään juurtunut tottumus aina pidättymään. Surun heijastus raateli häntä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut antaa henkensä ja koko maailman voidakseen lohduttaa miestänsä Mutta hän ei voinut keksiä mitään lohduttavaa. Hän lähti ruokasalista halliin ja kuulosti. Hiljaa kulki hän yläkertaan ja miehensä ovelle. Siihen hän pysähtyi. Hän ei voinut kuulla hiiskahdustakaan huoneesta. Hän ojensi kätensä, vaani hiukan ovenkahvaa, mutta säikähti kalahdusta ja omaa rohkeuttaan. Hän veti kätensä takaisin, teki epätoivoisen liikkeen ja hiipi sitten takaisin omaan huoneeseensa, kasvot tuskan kalventamina.

Hänet oli henkisesti musertanut tuo onnettomuus, jota hän tähän hetkeen asti ei ollut koskaan uskaltanut edes oikein ajatella. Koko hänen tajuntansa täytti nyt yksi ainoa kuva: hän näki miehensä, haavoittuneena ja verissään kuin jokin surkuteltava elukka. Hän tuskin ollenkaan ajatteli Hugh'ta. "Voi, mitä teenkään hänelle?" kyseli hän itseltään istuutuen sytyttämättömän takkatulen ääreen huoneessaan… "Mitä sanonkaan tai mitä teenkään?"

Hän hautoi tuota mielessään, kunnes alkoi väristä vilusta. Sitten hän sytytti tulen…

Vasta myöhään ja lukemattomien päätösten ja epäilysten jälkeen mrs Britling meni miehensä luo. Mr Britling istui tulen ääressä pää käsien varassa ja odotteli häntä; hän tiesi vaimonsa tulevan ja ajatteli sill'aikaa poikaansa ajatuksen tuskin liikkuessa paikaltaan. Hänen liikahduksensa ilmaisi, että hän oli huomannut vaimonsa tulon, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Kun tulija astui lähemmäksi, väistyi hän hieman.

Tulija seisahtui hänen viereensä ja uskalsi koskea häneen aivan hiljaa, silittää hänen päätänsä.

"Rakas", sanoi hän. "Rakas rukkani!"

"Se on sinulle niin kauheaa", sanoi hän sitten, "se on niin kauheaa.
Minä tiedän, kuinka sinä häntä rakastit…"

Mr Britling kätki kasvonsa käsiinsä ja oli aivan hiljaa.

"Rakkaani", sanoi mrs Britling, yhä silittäen hänen hiuksiaan, "rakas rukkani!"

Sitten hän toisti tuon "rakas rukkani" kerran toisensa jälkeen, kun ei keksinyt muuta sanomista. Hänellä oli mitä parhain halu lohduttaa miestään, mutta aivan pian hän huomasi epäonnistuvansa lohduttajan osaa esittäessään. Se lisäsi epäonnistumista, ja samalla kasvoi lamaava avuttomuuden tunne entistä voimakkaammaksi…

Yht'äkkiä hänen hyväilevä kätensä pysähtyi. Yht'äkkiä hän näyttäytyi todellisena naisena.

"Minä en pääse sinua lähelle!" huudahti hän ääneen. "En pääse sinua lähelle. Tekisin mitä hyvänsä… Sinä! Sinä, jonka sydän on melkein murtunut…"

Hän kääntyi ovea kohti epävarmoin askelin, kyynelten sumentaessa silmiä.

Mr Britling otti kädet kasvoiltaan. Hän nousi seisaalleen hämmästyneenä. Hän tunsi sääliä ja sääli sai hänet ymmärtämään — se tuli kuin vihuri keskelle hänen murhettansa. Hän astui askeleen eteenpäin ja sulki vaimonsa syliinsä.

"Rakkahin", sanoi hän, "älä jätä minua yksin…"

Menijä kääntyi itkien hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. He itkivät molemmin.

"Rakkaani", sanoi mr Britling, "rakas vaimoni. Ellei sinua olisi — luulen, että voisin surmata itseni tänä yönä. Älä itke, rakkaani, älä itke! Sinä et tiedä, millainen lohdutus olet minulle. Et tiedä, millainen apu olet minulle."

Hän veti hänet luokseen, painoi poskensa hänen poskeensa…

Hänen sydämensä oli niin arka ja haavoittunut, ettei hän voinut sietää toisen ihmisen onnettomuutta. Hän istuutui, veti vaimonsa polvelleen ja sanoi hänelle mitä suinkin keksi rauhoittaakseen ja lohduttaakseen häntä ja saadakseen hänet tuntemaan oman lohduttaja-arvonsa. Hän puhui kaikista heidän elämänsä valoisista puolista, sen kaikista puolista, mutta ei maininnut kertaakaan tuota rakastettua, kalvennutta nuorukaista, joka nyt häntä odotti… Hän sai odottaa vielä hetkisen…

Vihdoinkin mrs Britling poistui miehensä luota.

"Hyvää yötä", sanoi mr Britling saattaen hänet ovelle. "Olit hyvä, kun tulit minua lohduttamaan", lisäsi hän…

25.

Hän sulki hiljaa oven vaimonsa mentyä.

Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän jo unohti vaimonsa. Hän oli heti jälleen yksin, sanomattoman yksin. Hän oli yksin tyhjässä maailmassa…

Yksinäisyys koski häneen kuin isku. Hänellä oli monta, joista oli huolehdittava, hänellä oli velvollisuuksia. Mutta hänellä ei ollut yhtään, jolle olisi voinut itkeä surunsa…

Hetkisen hän seisoi avoimen ikkunansa luona. Hän katsahti sänkyyn, mutta tiesi, ettei nukkumisesta tulisi mitään tänä yönä — vasta uupumus voisi hänet nukuttaa. Hän silmäili kirjoituspöytää, jonka ääressä hän oli niin usein työskennellyt. Mutta kirjoittaminen oli menettänyt kaiken merkityksen…

Huoneessa-olo kävi sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä ulos. Hän kääntyi ikkunaan. Sieltä kuului yökehrääjän meluava laulu, kauempana ääntelivät hirvet, sieltä häämöttivät tummat puut, pimeys, taivas kirkkaana ja kaukaisena ja lukemattomain tähtien peittämänä… Tähdet tuntuivat tekevän huomioita. Ne olivat kuin katselevia silmiä. Hän tahtoi mennä ulos niitten luo…

Hän meni hyvin hiljaa käytävän ovelle, vielä varovaisemmin hän kulki rapputasanteen poikki ja rappuja alas. Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan.

Erinomaisen varovasti hän avasi ulko-oven…

Hän meni suoraan pimeään, ja äkkiä oli hänen poikansa kaikkialla hänen läheisyydessään, leikki, kiipeili seetripuihin, teki ihmeellisiä käänteitä polkupyörällään pihamaalla, jutteli vakavasti tulevaisuudestaan, loikoili nurmikolla, hengästyi hockey-pelissä ja piirusteli hullunkurisia pilakuvia. He kävelivät jälleen edestakaisin vierekkäin — juuri tällä paikalla — puhellen vakavasti, mutta hiukan arastellen…

Tässä he olivat seisoneet hiukan hämillään, ennenkuin poika meni sanomaan hyvästi äitipuolelleen lähteäkseen isän seurassa asemalle…

"Huomenna minä ryhdyn jälleen työhön", kuiskasi mr Britling, "mutta tänä yönä — tänä yönä… Tämä yö on sinun… Voitko kuulla minua, voitko kuulla? Isäsi… joka toivoi sinusta…"

26.

Hän meni hockey-kentän äärimäiseen kulmaan, käyskeli siellä hetkisen ja seisoi sitten kauan hiljaa molemmat kädet aidalla ja tuijotellen jäykästi pimeyteen. Vihdoin hän kääntyi takaisin ja kulki hapuillen ja kompastellen ruusupuutarhaan päin. Okainen oksa repi hänen kasvojaan ja ärsytti häntä. Kärsimättömänä hän työnsi oksan syrjään, jolloin se repi hänen kättään. Hän hakeutui lehtimajan sohvalle ja istui siinä itsekseen kuiskaillen. Sitten hän aivan hiljeni, nojasi käsivarttaan sohvan selkäpuuhun ja päätään käsivarteensa.