SEITSEMÄS LUKU
Vieraan paljastuminen
Vieras meni "Vaunujen ja Hevosten" pieneen vierashuoneeseen noin puolikuuden ajoissa aamulla ja viipyi siellä melkein keskipäivään asti, ikkunankaihtimet alas laskettuina, ovi suljettuna, kenenkään uskaltamatta lähestyä häntä Hallin epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
Koko tämä aika oli hänen täytynyt paastota. Kolme kertaa hän soitti kelloa, kolmannella kerralla raivoisasti ja pitkään, mutta ei kukaan vastannut hänelle. "Hän ja hänen 'menkää helvettiin', en muutakaan sano", puuskui rouva Hall.
Pian saapui varmistumaton huhu pappilaan tehdystä murtovarkaudesta, ja silloin yhdistettiin erinäisiä seikkoja keskenään. Hall lähti Wadgersin seuraamana pormestarin, herra Shuckleforthin, luo kysymään neuvoa. Ei kukaan uskaltanut mennä yläkertaan. Ei voinut tietää, mitä vieras puuhaili. Silloin tällöin hän asteli kovaa vauhtia edestakaisin, pari kertaa kuului kiroustulva, paperin repimistä ja helisevää pullojen särkymistä.
Pieni ryhmä pelästyneitä, mutta uteliaita ihmisiä paisui yhä. Rouva Huxter tuli tien toiselta puolelta; muutamia iloisia nuorukaisia, jotka loistivat mustissa, valmiina ostetuissa takeissa ja paperiruusuke kaulassa — sillä olihan nyt helluntaimaanantai — liittyi joukkoon, tehden sekavia ja sekoittavia kysymyksiä. Nuori Archie Harker erosi muista marssimalla pihan poikki ja koettamalla kurkistaa sisään kaihtimien alta. Hän ei voinut nähdä mitään, mutta uskotteli näkevänsä, ja muita Ipingin nuorukaisia yhtyi heti häneen.
Silloin oli kaunein helluntaimaanantai mitä kuvitella voi, ja pitkin raittia oli rivissä ainakin kymmenkunta telttaa, olipa ampumaratakin, ja pajan vieressä ruohikolla oli kolme keltaisen ja ruskean väristä vaunua ynnä muutamia koreankirjavia muukalaisia kumpaakin sukupuolta, jotka pystyttivät kookospähkinän väristä kaihdinta. Herroilla oli siniset villanutut, naisilla valkeat esiliinat ja hyvin muodinmukaiset hatut, joissa oli raskaat sulat. Woodyer "Punaisesta Kilistä" ja suutari Jaggers, joka myöskin möi toisen luokan polkupyöriä, pingoittivat tien poikki nuoraa, johon oli kiinnitetty lippuja ja kuninkaallisia kunniamerkkejä. Näitä oli alkujaan käytetty ensimmäistä Victoria-kuningattaren riemujuhlaa vietettäessä.
Sisällä vierashuoneen keinotekoisessa hämärässä, johon tunkeutui ainoastaan heikko auringon kajastus, tuijotti merkillinen matkustaja nälkäisenä, niinkuin meidän on otaksuttava, ja peloissaan epämukaviin kuumiin kääreisiinsä verhottuna tummien silmälasiensa läpi paperiinsa tai kilisteli likaisia pieniä pullojaan ja välillä kiroili kovasti pojille, joiden hän kuuli olevan ikkunan takana, vaikka ei saattanutkaan heitä nähdä. Takan viereisessä nurkassa oli puolen tusinan särkyneen pullon kappaleita, ja pistävä kloorinhaju turmeli ilman. Sen verran me tiedämme siitä, mitä silloin kuultiin ja mitä jälkeenpäin nähtiin huoneessa.
Puolenpäivän tienoissa hän äkkiä avasi vierashuoneen oven ja jäi seisomaan ja tuijottamaan ravintolahuoneessa istuviin kolmeen tai neljään henkilöön. "Rouva Hall", sanoi hän. Joku lähti kömpelösti kutsumaan rouva Hallia.
Rouva Hall ilmestyi jonkun ajan kuluttua vähän hengästyneenä, mutta sitä kiukkuisempana. Hall pysyi yhä ulkona. Rouva Hall oli harkinnut tätä kohtausta ja tuli kädessään pieni tarjotin, jolla oli suorittamaton lasku. "Laskuanne kai haluatte, herra?" kysyi hän.
"Miksi ei ole tuotu aamiaistani? Miksi ette ole valmistanut aterioitani ja tullut, kun olen soittanut? Luuletteko minun elävän syömättä?"
"Miksi ette ole maksanut laskuani?" kysyi rouva Hall. "Sen minä tahtoisin tietää."
"Sanoinhan teille kolme päivää sitten, että odotin rahalähetystä…"
"Sanoin teille kolme päivää sitten, etten minä aikonut odottaa mitään rahalähetyksiä. Te ette saa moittia sitä, jos aamiaisenne vähän myöhästyykin, kun minunkin laskuni ovat saaneet odottaa viisi päivää, vai mitä arvelette?"
Vieras kirosi lyhyesti, mutta pontevasti.
Ravintolapöydän luota kuului: "No, no!"
"Tekisitte ystävällisesti, herra, jos säästäisitte kiroukset itsellenne", huomautti rouva Hall.
Vieras näytti siinä seisoessaan entistä vihaisemmalta sukeltajan naamarilta. Yhteinen mielipide vakiintui ravintolahuoneessa siihen suuntaan, että rouva Hall nyt oli voiton puolella. Vieraan seuraavat sanatkin osoittivat samaa.
"Kuulkaahan, kunnon vaimo…" aloitti hän.
"Älkää sanoko 'kunnon vaimoksi' minua", vastasi rouva Hall.
"Olenhan maininnut teille, etten ole saanut odottamaani rahalähetystä."
"Rahalähetystä, juuri niin!" sanoi rouva Hall.
"Mutta kuitenkin luulen taskussani olevan…"
"Sanoitte minulle kolme päivää sitten, ettei teillä ollut muuta kuin punnan verran hopeaa."
"Niin, mutta olen löytänyt vähän lisää."
"Ohoh!" kuului tarjoilupöydän luota.
"Olisipa hauska tietää, mistä olette rahaa löytänyt!" huomautti rouva
Hall.
Se näytti kovasti kiusaavan vierasta. Hän polki jalkaansa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Sitä vain, että olisi hauska tietää, mistä olette löytänyt", toisti rouva Hall. "Ja ennenkuin otan vastaan suoritusta laskusta tai tuon aamiaista tai teen mitään muutakaan, on teidän selitettävä minulle pari seikkaa, joita en ymmärrä, ja joita ei kukaan ymmärrä, ja jotka jokainen kovasti haluaisi ymmärtää. Haluaisin tietää, mitä olette tehnyt tuolilleni yläkerrassa, ja haluaisin tietää, mistä johtuu, että huoneenne oli tyhjä, ja kuinka pääsitte taas sisään. Kaikki tässä talossa asuvat tulevat sisään ovista, se on oikein sääntö tässä talossa, mutta niin te ette tehnyt, ja nyt minä tahtoisin tietää, kuinka te tulitte. Ja haluaisin tietää…"
Äkkiä vieras kohotti hansikkailla verhotut kätensä nyrkkiin puserrettuina, polki jalkaansa ja sanoi: "Vaietkaa!" niin tavattoman kiivaasti, että rouva Hall paikalla katkaisi sanatulvansa.
"Ette ymmärrä", huusi vieras, "kuka minä olen tai mitä minä olen. Minä näytän teille. Jumaliste, minä näytän teille!" Sitten hän painoi kämmenensä kasvoilleen ja veti sen takaisin. Hänen kasvojensa keskiosa muuttui tyhjäksi onteloksi. "Katsokaa", sanoi hän. Hän astui lähemmäksi ja ojensi rouva Hallille jotakin, minkä tämä otti koneellisesti vastaan tuijottaen hänen muuttuneisiin kasvoihinsa, mutta kiljaisi äkkiä huomatessaan, mitä se oli, pudotti ja horjahti taaksepäin. Nenä — se oli vieraan nenä, ihonvärinen ja kiiltävä! — vieri lattialle, saaden aikaan samanlaisen äänen kuin irtonainen pahvikappale.
Sitten mies tempaisi silmälasit irti, ja jokainen ravintolahuoneessa oleva alkoi läähättää. Hän otti hatun päästään ja voimakkaalla sivalluksella repäisi irti viiksensä ja siteensä. Jonkun aikaa he kestivät tätä. Mutta vihdoin kohahti tarjoiluhuoneen läpi kamala aavistus. "Hyvä Jumala!" huudahti joku, ja kaikki perääntyivät.
Se oli ilkeintä kaikesta. Rouva, joka seisoi kauhistuneena suu auki kirkaisi kamalan näyn edessä ja juoksi ovelle. Kaikki alkoivat liikehtiä. He olivat valmistautuneet näkemään arpia, epämuodostumia, hirveitä kauhunkuvia — mutta ei tyhjää! Siteet ja tekotukka lentelivät käytävän poikki tarjoiluhuoneeseen, pakottaen erään poikaviikarin hypähtämään syrjään sitä välttääkseen. Ihmiset kompastuivat toinen toiseensa rynnätessään alas portaita. Sillä mies, joka seisoi siinä huutaen joitakin hajanaisia selityksiä, oli tukeva, huitova vartalo takinkaulukseen asti, mutta sen yläpuolella — tyhjää, ei mitään näkyvää!
Kylässä kuulivat ihmiset huutoja ja kiljumista, ja katsahtaessaan tietä pitkin he näkivät "Vaunuista ja Hevosista" purkautuvan väkeä hurjaa vauhtia. He huomasivat rouva Hallin kaatuvan ja Teddy Henfreyn hypähtävän välttääkseen hänen päälleen astumista. Sitten he erottivat Millien pelästyneet huudot, kun hän äkkiä ilmestyessään keittiöstä, kuultuaan tarjoiluhuoneesta meteliä, oli takaapäin törmännyt päättömään mieheen. Ne lakkasivat kuitenkin heti.
Kaikki maantiellä olevat — makeiskauppias, kookospähkinäkaihtimen pystyttäjä ja hänen apulaisensa, kiikun omistaja, pienet tytöt ja pojat, maalaiskeikarit, pirteät piiat, puseroihin puetut vanhemmat naiset ja mustalaisvaimot esiliinat edessä — lähtivät heti juoksujalassa majataloon päin, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa pyöri edestakaisin, kiljui ja kyseli, selitti ja pauhasi rouva Hallin huoneiston ulkopuolella ehkä nelikymmenhenkinen joukko, joka kasvoi nopeasti. Jokainen näytti halukkaalta puhumaan heti paikalla, ja tuloksena oli Baabelin sekamelska. Muutamat tukivat rouva Hallia, joka oli nostettu maasta pyörtyneenä. Hämminki oli tavaton, ja silminnäkijät huusivat vimmatusti uskomattomia todistuksiaan. "Uh, sitä mörköä!" "Mitä hän sitten on tehnyt?" "Onko hän lyönyt tyttöä, onko?" "Luullakseni hän hyökkäsi veitsi kädessä tytön kimppuun." "Ei pään näköistäkään, sen sanon. En käytä mitään kuvakieltä. Tarkoitan miestä, jolla ei ole päätä." "Mitä loruja! Se on joku taikatemppu." "Hän heitti pois verhonsa, hän…"
Tunkeillessaan lähemmäksi, voidakseen nähdä avoimesta ovesta sisään, väkijoukko painautui hyökkääväksi kiilaksi, jonka rohkein kärki oli lähinnä majataloa. "Hän seisoi hetken paikallaan, minä kuulin piian huutavan, ja silloin se kummitus kääntyi. Minä näin tytön helmojen vilahtavan, ja mies lähti hänen perässään. Ei kestänyt kymmentäkään sekuntia. Silloin hän tulee takaisin veitsi kädessään ja leipä, seisoi aivan kuin tuijottaen. Siitä on vain tuokio. Sitten hän meni sisään tuosta ovesta. Sanon teille, ettei hänellä ole ollenkaan päätä. Hän katosi ihan äsken…"
Takana oli jotakin häiriötä, ja puhuja vaikeni astuakseen syrjään pienen kulkueen tieltä, joka marssi hyvin päättävästi taloon päin. Ensimmäisenä astui Hall, hyvin punaisena ja tuiman näköisenä, sitten Bobby Jaffers, kylän poliisi, ja perässä varovainen Wadgers. Heillä oli nyt mukanaan vangitsemiskäsky.
Ihmiset huusivat ristiriitaisia selityksiä äskeisistä tapauksista. "Pää tai ei", sanoi Jaffers. "Olen saanut tehtäväkseni vangita hänet, ja kyllä minä vangitsenkin."
Hall nousi portaita ylös, meni suoraa päätä vierashuoneen ovelle ja huomasi sen olevan auki. "Konstaapeli", lausui hän, "tehkää velvollisuutenne".
Jaffers astui sisälle, hänen jäljessään Hall ja viimeisenä Wadgers. Hämärässä valaistuksessa he näkivät edessään päättömän vartalon, jolla oli toisessa hansikkaaseen pistetyssä kädessään jyrsitty leivänsyrjä ja toisessa juustonpala.
"Tuossa hän on", sanoi Hall.
"Mitä pirua tämä on?" kuului vihainen kysymys oudon olennon kauluksen yläpuolelta.
"Te olette hiton kummallinen, herra", vastasi Jaffers, "mutta pää tai ei, vangitsemiskäskyssä sanotaan 'mies', ja velvollisuus on velvollisuus…"
"Pysykää loitolla", ärjäisi olento, samalla kun se vetäytyi taaksepäin.
Äkkiä hän sinkautti leivän ja juuston lattialle, ja Hall tarttui pöydällä lojuvaan veitseen, saaden ihan viime tingassa sen haltuunsa. Irti lensi vieraan vasen hansikas ja läjähti vasten Jaffersin kasvoja. Samassa Jaffers, joka ei halunnut ryhtyä pitemmälti selittelemään vangitsemiskäskyä, oli tarttunut hänen kädettömään ranteeseensa ja näkymättömään kurkkuunsa. Hän sai sääriluuhunsa jymähtävän potkaisun, joka pani hänet huutamaan, mutta otettaan hän ei hellittänyt. Hall lähetti veitsen liukumaan pöytää myöten Wadgersille, joka toimi niin sanoaksemme rynnäkön maalivahtina, ja astui sitten lähemmäksi Jaffersin ja vieraan hoippuessa ja horjahdellessa häntä kohti, kiinni takertuneina ja lyöden toisiaan. Tiellä oli tuoli, joka lensi syrjään jysähtäen heidän kaatuessaan yhdessä.
"Tarttukaa jalkoihin", huusi Jaffers hampaittensa välistä.
Hall, joka koetti toimia ohjeen mukaan, sai kylkiluihinsa kovan potkaisun, joka hetkiseksi teki hänet kyvyttömäksi. Nähdessään päättömän muukalaisen oli Wadgers kaatunut ja lentänyt Jaffersin yli, vetäytynyt ovelle veitsi kädessä; ja niin törmännyt yhteen Huxterin ja Sidderbridgen ajajan kanssa, jotka tulivat lain ja järjestyksen avuksi. Samassa putosi kolme neljä pulloa alas lipastolta ja levitti huoneen ilmaan kirpeätä hajua.
"Minä antaudun!" huusi vieras, vaikka hänellä olikin Jaffers allaan, ja samassa hän oli pystyssä läähättäen, omituinen ilmiö, päätön ja kädetön, — sillä hän oli nyt riisunut oikeankin käden hansikkaan samoin kuin vasemman. "Ei se kannata", sanoi hän kuin haukkoen ilmaa.
Luonnottoman omituista oli kuulla tämän äänen tulevan kuin tyhjästä, mutta sussexiläiset talonpojat ovat ehkä arkipäiväisimpiä ihmisiä auringon alla. Jafferskin nousi pystyyn ja otti esille parin käsirautoja. Sitten hän jäi tuijottamaan.
"Jopa nyt jotakin!" sanoi Jaffers, hätkähtäen hämärästä tietoisuudesta, että koko asia oli mahdoton. "Lempo vieköön!' Minä nähtävästi en voikaan panna näitä paikoilleen."
Vieras sujautti käsivartensa pitkin liivejään, ja kuin ihmeen vaikutuksesta avautuivat ne napit, joihin hänen tyhjä hihansa osoitti. Sitten hän mainitsi jotakin säärestään ja kumartui. Hän näytti hapuilevan kenkiään ja sukkiaan.
"Kas vain!" sanoi Huxter äkkiä, "eihän siinä olekaan miestä. Nehän ovat vain tyhjät vaatteet. Katsokaahan! Voitte nähdä alas hänen kauluksestaan ja hänen vaatteittensa sisälle. Voisin pistää käsivarteni…"
Hän ojensi kätensä. Se näytti koskettavan ilmassa johonkin, ja hän veti sen takaisin kimeästi huudahtaen. "Pitäkääpä sormenne poissa silmästäni", kajahti ilmassa hurjan raivostunut ääni. "Tosiasia on, että olen tässä kokonaisena — pää, kädet, jalat ja kaikki muu, mutta satun olemaan näkymätön. Se on kirottu kiusa, mutta sellainen minä olen. Eihän se tee mitenkään luvalliseksi, että mikä tyhmä ipingiläinen tolvana tahansa saisi kaivella minut kappaleiksi, vai mitä?"
Vaatteet, joista kaikista nyt oli napit avattu ja jotka riippuivat irrallaan näkymättömän tukensa varassa, seisoivat pystyssä, kädet puuskassa.
Muutamia muitakin miehiä oli nyt tullut huoneeseen, joten se oli hyvin täynnä. "Näkymätön, mitä?" sanoi Huxter välittämättä vieraan parjauksesta. "Kuka on milloinkaan kuullut sellaista?"
"Se on ehkä omituista, mutta rikos se ei ole. Miksi poliisi näin käy kimppuuni…"
"Oho, se on eri asia", sanoi Jaffers. "Epäilemättä on teitä jonkun verran vaikea nähdä tässä valaistuksessa, mutta minä sain vangitsemiskäskyn, ja se ainakin pitää paikkansa. Se, mikä minut on pannut liikkeelle, ei ole näkymättömyys, vaan murtovarkaus. Erääseen taloon on murtauduttu ja viety sieltä rahaa."
"Entä sitten?"
"Ja asianhaarat osoittavat selvästi…"
"Hölynpölyä", sanoi näkymätön mies.
"Toivottavasti, herra. Mutta minä olen saanut määräyksen…"
"No niin", sanoi vieras, "minä tulen. Minä tulen. Mutta ei mitään käsirautoja."
"Ne pannaan tavallisesti", huomautti Jaffers.
"Ei käsirautoja", määräsi vieras.
"Suokaa anteeksi", pyysi Jaffers.
Äkkiä päätön olento istuutui, ja ennenkuin kukaan ennätti käsittää, mitä oli tekeillä, oli tohvelit, sukat ja housut potkaistu pöydän alle. Sitten hän taas hypähti ylös ja lennätti takkinsa pois.
"Lakatkaa tuosta", sanoi Jaffers käsittäen, mistä oli puhe. Hän tarttui liiveihin, jotka rimpuilivat vastaan. Paita pujahti ulos niistä ja jätti ne velttoina ja tyhjinä hänen käteensä. "Pitäkää kiinni hänestä!" huusi Jaffers kovalla äänellä. "Jos hän vain saa vaatteet päältään…"
"Pitäkää kiinni hänestä!" huusi jokainen, ja kaikki hyökkäsivät käsiksi liehuvaan valkeaan paitaan, joka oli nyt ainoa näkyvä osa vieraasta.
Paidan hiha läimäytti Hallin kasvoihin tarkasti tähdätyn iskun, joka esti hänet jatkamasta lähestymistään käsivarret levällään ja paiskasi hänet taaksepäin suntion, vanhan Toothsomen päälle. Samassa tuo vaatekappale kohosi ja alkoi heilua ja riippua irtonaisena käsivarsista aivan kuin miehen pään yli heitetty paita. Jaffers tarttui siihen, mutta auttoi vain siten sen pois vetämistä. Hän sai ilmasta iskun vasten suutaan, kohotti raivoissaan lyhyen keppinsä ja loi Teddy Henfreytä vimmatusti päälaelle.
"Olkaa varuillanne!" huusi jokainen, asettuen umpimähkään puolustusasentoon saamatta kuitenkaan mitään käsiinsä. "Tarttukaa kiinni häneen! Sulkekaa ovi! Älkää antako hänen päästä pakoon. Nyt kosketin johonkin. Täällä hän on!" Täydellinen äänten sekamelska pääsi vallalle. Näytti siltä kun jokainen olisi saanut äkkiarvaamatta iskun. Sandy Wadgers, harkitsevana niinkuin aina ja äly nenään osuneen kovan iskun kirkastamana, avasi taas oven ja astui ulos ensimmäisenä meluavasta joukosta. Toiset, jotka seurasivat hillittöminä, ahtautuivat hetkiseksi oviaukon luona nurkkaan. Iskuja sateli yhä. Unitaarilahkoon kuuluvalta Phippsiltä taittui etuhammas, ja Henfrey sai korvarustoonsa vamman. Jaffersiä iskettiin leuan alle, ja kääntyessään hän kosketti johonkin, mikä ahdingossa oli tunkeutunut hänen ja Huxterin väliin ja esti heitä pääsemästä toistensa viereen. Hän tunsi lihaksisen rintakehän, ja seuraavalla hetkellä syöksyi kokonainen lauma rimpuilevia, kiihtyneitä miehiä eteiseen, joka oli täynnä väkeä.
"Nyt minä sain sen kiinni!" huusi Jaffers tunkeutuen ja hoiperrellen heidän kaikkien välitse ja painiskellen kasvot tulipunaisina ja suonet pullollaan näkymättömän vihollisensa kanssa.
Miehet kompuroivat oikealle ja vasemmalle, kummallisen rymäkän siirtyessä nopeasti ulko-ovea kohti ja pyöriessä alas kuusi porrasaskelta. Jaffers huusi tukehtuneella äänellä pitäen kuitenkin lujasti kiinni, mutta tehden väärän liikkeen polvellaan hän pyörähti ympäri ja kaatui raskaasti pää edellä soralle. Vasta silloin hänen sormensa hellittivät otteensa.
Kuului kiihkeitä huutoja: "Tarttukaa kiinni häneen!" "Näkymätön!" ja niin edespäin, ja eräs nuorukainen, toispaikkalainen, jonka nimeä ei tiedetty, hyökkäsi paikalla sisään, tarttui johonkin, menetti otteensa ja kaatui maassa makaavan konstaapelin päälle. Tien keskikohdalla kiljaisi eräs nainen, kun jokin sysäsi häntä, ja koira, joka nähtävästi oli saanut potkun, vingahti ja lähti ulvoen juoksemaan Huxterin pihalle.
Siihen päättyi Näkymättömän Miehen karkaaminen. Jonkun aikaa ihmiset seisoivat hämmästyneinä ja huitoen, ja sitten seurasi pakokauhu, joka hajoitti heidät pitkin kylää, niinkuin vihuri lennättää varisseet lehdet. Mutta Jaffers makasi ihan hiljaa, kasvot ylöspäin ja polvet koukussa majatalon portaiden juurella.