YHDEKSÄS LUKU
Thomas Marvel
Thomas Marvelia teidän on kuviteltava mielessänne leveä- ja notkeakasvoiseksi mieheksi, jolla oli silinterinmuotoinen ulkoneva nenä, kostea, iso ja alituisesti liikehtivä suu ja tavattoman harjasmainen parta. Hänen vartalollaan oli taipumusta pyöreyteen, jota hänen lyhyet raajansa vielä tehostivat. Päässä hänellä oli karhea silkkihattu, ja se ilmiö, että hänellä oli huomattavan paljon nauhoja ja kengänpauloja nappien asemesta, etenkin pukunsa arimmissa kohdissa, osoitti hyvin selvästi, että hän oli oikea vanhapoika.
Thomas Marvel istui hiekkanummen yli Adderdeaniin kulkevan tien varrella jalat ojassa noin kolmen kilometrin päässä Ipingistä. Hänen jalkansa, lukuunottamatta reikäisiä sukkia, olivat paljaat, hänen suuret varpaansa olivat leveät ja pystyssä kuin varuillaan olevan koiran korvat. Joutilaan näköisenä — hän teki kaikki joutilaan tavalla — hän katseli kuin tutkistellen saapasparia. Ne olivat vahvimmat saappaat, mitä hän oli pitkään aikaan löytänyt, mutta liian isot hänelle, jotavastoin ne, jotka hänellä ennestään oli, sopivat mainiosti kuivalla ilmalla, mutta kostealla olivat liian ohutpohjaiset. Thomas Marvel vihasi isoja saappaita, mutta inhosi myöskin kosteutta. Hän ei ollut koskaan oikein ratkaissut mielessään, kumpaa hän kammosi enemmän, ja nyt oli kaunis päivä, eikä ollut mitään parempaa tehtävää. Niinpä hän järjesti kaikki neljä saapasta sieväksi ryhmäksi turvepenkereelle ja tarkasteli niitä. Kun hän katseli niitä ruohikossa vastapuhjenneiden verijuurien joukossa, juolahti hänen mieleensä äkkiä, että kumpainenkin pari oli erittäin ruma. Häntä ei ollenkaan hämmästyttänyt takaapäin kuuluva ääni.
"Siinäpä on saappaita", sanoi Ääni.
"Niin on — hyväntekeväisyyssaappaita", myönsi Thomas Marvel ja tähysteli inhoten näitä saappaita pää toiselle puolelle kallistuneena, "mutta lempo minut vieköön, jos osaan sanoa, kumpi niistä on maailman rumin saapaspari."
"Hm", sanoi Ääni.
"Olen käyttänyt huonompiakin — olenpa todella kulkenut ilmankin saappaita. Mutta en koskaan ole nähnyt noin häikäilemättömän rumia, jos niin saa sanoa. Olen etsiskellyt saappaita — vartavasten — päiväkausia, koska olen kyllästynyt noihin. Nehän ovat kyllä aivan eheät. Mutta kuljeskeleva herrasmies näkee niin tuhannesti vaivaa saappaista. Ja uskokaa pois, en ole löytänyt mitään muita koko siunatusta piirikunnasta kuin nuo, niin kovasti kuin yritinkin. Katsokaahan niitä! Ja oikeastaanhan täällä tavallisesti on hyviä saappaita. Mutta se on juuri minun häilyvän onneni syy. Olen hankkinut itselleni saappaat tässä piirikunnassa kymmenen vuoden aikana tai kauemminkin. Ja sitten kohdellaan tällä tavalla."
"Tämä on raakamainen piirikunta", sanoi Ääni, "ja ihmiset ovat sikoja".
"Eivätkö olekin?" sanoi Thomas Marvel. "Voi, hyväinen aika! Mutta nuo saappaat! Ne vievät voiton kaikesta."
Hän käänsi päätänsä oikealle olkapäänsä yli katsoakseen puhetoverinsa saappaita ja verratakseen niitä omiinsa, mutta kas, hän ei nähnyt sääriä eikä saappaita siinä, missä hänen puhetoverinsa saappaitten olisi pitänyt olla. Hän käänsi päätänsä vasemmalle olkapäänsä yli, mutta sielläkään ei näkynyt sääriä eikä saappaita. Hänen koko olemuksestaan säteili suuren hämmästyksen alkuhohde. "Missä te olette?" sanoi Thomas Marvel olkapäänsä yli ja kompuroi nelinkontin. Hän näki kaistaleen tyhjää nummea, jonka yllä tuuli puhalsi, sekä kauempana vihreälatvaisia värihernepensaita.
"Olenko minä humalassa?" kysyi Marvel. "Olenko nähnyt näkyjä? Puhelinko itsekseni? Mitä…"
"Älkää olko levoton", sanoi Ääni.
"Älkää koettakokaan minua puijata vatsapuhumisella", sanoi Thomas Marvel nousten kiireesti seisomaan. "Missä te olette? Levoton tosiaankin!"
"Älkää olko levoton", toisti Ääni.
"Te kohta tässä tulette levottomaksi, tyhmä hupsu", sanoi Thomas Marvel. "Missä te olette? Suvaitkaa tulla minun tähtäimeeni…"
"Oletteko haudattu?" kysyi Thomas Marvel vähän ajan kuluttua.
Ei kuulunut vastausta. Thomas Marvel seisoi sukkasillaan ja hämmästyneenä, nuttu melkein riisuttuna.
"Piivit", huusi hyyppä hyvin kaukaa.
"Piivit, niinpä tosiaankin", toisti Thomas Marvel. "Nyt ei ole kujeilun aika." Hiekkanummi oli aivan autio sekä itään ja länteen että pohjoiseen ja etelään. Tie, jonka kummallakin puolella oli matalat ojat ja valkeat reunapaalut, kulki tasaisena ja tyhjänä pohjoisesta etelään. Ja hyyppää lukuunottamatta, oli sininen taivaanlakikin ihan tyhjä. "Auttakaa siis minua", sanoi Thomas Marvel kiskaisten takin taas hartioilleen. "Se on juoman syy. Minun olisi pitänyt se ymmärtää."
"Ei se ole juoman syy", virkkoi Ääni. "Hermonne ovat täysin kunnossa."
"Ooh!" huudahti Marvel, ja hänen kasvonsa kalpenivat nyppylöiden välissä. "Se on juoman syy", toistivat hänen huulensa äänettömästi. Hän jäi tuijottamaan ympärilleen, pyörien hitaasti taaksepäin. "Olisin voinut vannoa kuulleeni äänen", kuiskasi hän.
"Tietysti kuulittekin."
"Nyt se taas kuuluu", sanoi Thomas Marvel sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin otsalleen traagillisen näköisenä. Äkkiä joku tarttui hänen kaulukseensa ja pudisti häntä rajusti, saattaen hänet yhä enemmän ymmälle. "Älkää olko hullu!" sanoi Ääni.
"Jopa nyt hitto minut peri", virkkoi Marvel. "Huonosti kävi. Semmoista siitä tuli, kun rupesin rehkimään kirottujen saappaiden takia. Järki on mennyt sekaisin tai se on kummitus!"
"Ei kumpaakaan", sanoi Ääni. "Kuulkaahan!"
"Häh?" tokaisi Marvel.
"Minuutti vain", sanoi Ääni tuikeasti, väristen jännityksestä.
"Mitä nyt?" kysyi Thomas Marvel, jolla oli outo tunne, että joku oli sormella työntänyt hänen rintaansa.
"Luuletteko minun olevan pelkkää mielikuvitusta — tyhjää ilmaa?"
"Mitä muuta voitte olla?" kysyi Thomas Marvel hieroen niskaansa.
"Vai niin", sanoi Ääni keventyneenä. "No sitten ei auta muu kuin että rupean heittelemään teitä piikivillä, kunnes ajattelette toisin?"
"Mutta missä te olette?"
Ääni ei vastannut mitään. Suhahtaen lensi kivi aivan kuin ilmasta ja sivuutti Marvelin olkapään sormenleveyden päästä. Kääntyessään hän huomasi kiven hypähtävän ilmaan, tekevän mutkikkaan kaaren, seisahtuvan hetkiseksi ja sitten putoavan hänen jalalleen niin nopeasti, että sitä tuskin erotti. Hän oli liian hämmästynyt loikatakseen syrjään. Se tuli vinkuen ja kimmahti paljaasta varpaasta ojaan. Thomas Marvel nykäisi jalkansa ylös ja huusi kovasti. Sitten hän lähti juoksemaan, kompastui näkymättömään esineeseen ja moksahti suinpäin istuvaan asentoon.
"Kas niin", sanoi Ääni kolmannen kiven noustessa kaaressa ylös ja riippuessa ilmassa maankiertäjän yläpuolella, "olenko minä mielikuvitusta?"
Marvel kompuroi vastaukseksi seisomaan ja vierähti samassa taas kumoon.
Hän makasi hetken paikallaan.
"Jos vielä rimpuilette", virkkoi Ääni, "niin heitän kiven päähänne".
"Sepä olisi kaunista", sanoi Thomas Marvel nousten istumaan, tarttuen haavoittuneeseen varpaaseensa ja suunnaten katseensa kolmanteen heittovalmiiseen kiveen. "En ymmärrä tätä. Kivet heittelevät itseään. Kivet puhelevat. Ei siis muuta kuin istu tähän, vaikka mätänisit. Minä olen lopussa."
Kolmas kivi putosi.
"Se on hyvin yksinkertaista", sanoi Ääni. "Minä olen näkymätön mies."
"Sanokaapa minulle eräs asia, jota en käsitä", sanoi Marvel vaivaloisesti läähättäen. "Missä te piileskelette — kuinka te onnistutte siinä — minä en ymmärrä. Olen aivan sekaisin."
"Ei siinä mitään kummaa ole", virkkoi Ääni. "Minä olen näkymätön.
Sitähän tahdon saada teidät ymmärtämään."
"Älyäähän sen kuka tahansa. Teidän ei ollenkaan tarvitse olla noin penteleen kärsimätön, arvoisa herra. Kuulkaahan nyt. Antakaapa jokin vihjaus. Kuinka te olette piiloutunut?"
"Minä olen näkymätön. Se on pääasia. Ja nyt haluan saada teidät ymmärtämään, että…"
"Mutta missä te olette?" keskeytti hänet Marvel.
"Täällä viiden metrin päässä edessänne."
"Jopa nyt! Enhän minä ole sokea. Sitten varmaankin kerrotte, että olette pelkkää ilmaa. Mutta minäpä olekaan mikään tyhmä tomppeli…"
"Niin, minä olen — pelkkää ilmaa. Te näette lävitseni."
"Mitä! Eikö tässä ole mitään ainetta? Ääni vain ja lorua? Sitäkö se on?"
"Minä olen oikea ihminen, ruumiillinen, ruokaa ja juomaa, vieläpä vaatteitakin tarvitseva… Mutta olen näkymätön. Ymmärrättekö? Näkymätön. Aivan yksinkertaisesti. Näkymätön."
"Mitä — tosiaanko?"
"Aivan totta."
"Antakaahan minun tarttua käteenne", virkkoi Marvel, "jos olette todellinen. Se ei tuntuisi niin kirotun merkilliseltä sitten…"
"Voi hitto!" huudahti hän, "kuinka saittekaan minut säpsähtämään, kun tartuitte minuun tuolla lailla!"
Hän tunsi käden tarttuneen ranteeseensa vapailla sormillaan, ja hänen omat sormensa hapuilivat arasti pitkin käsivartta, taputtivat lihaksista rintaa ja tunnustelivat partaisia kasvoja. Marvelin kasvoilla kuvastui ällistys.
"Nyt olen ihan ymmällä!" sanoi hän. "Tämähän vie voiton kukkotappelusta! Kerrassaan kummallista! — Ja tuollahan voin kilometrin päässä nähdä kaniinin selvästi teidän lävitsenne. Ei mitään näy teistä — paitsi…"
Hän tutki tarkoin edessään olevaa tyhjää paikkaa. "Olettekohan syönyt leipää ja juustoa?" kysyi hän pidellen näkymätöntä kättä.
"Olette ihan oikeassa. Se ei ole sulautunut järjestelmään."'
"Oh!" sanoi Marvel. "Onpa se sittenkin aavemaista."
"Tietysti kaikki tämä ei ole puoleksikaan niin ihmeellistä kuin kuvittelette."
"Minun vaatimattomiin tarpeisiini se on kyllin ihmeellistä", virkkoi Thomas Marvel. "Kuinka te saatte tämmöistä toimeen! Mikä lempo tässä on konstina?"
"Se on liian pitkä juttu. Ja sitäpaitsi…"
"Sanonpa teille suoraan, että koko asia ihan ällistyttää minua", sanoi
Marvel.
"Nyt en halua sanoa muuta kuin että tarvitsen apua. Sitä olenkin tullut hakemaan. Tapasin teidät äkkiä. Kuljin mielettömänä raivosta, alastomana ja voimattomana. Olisin voinut tehdä murhan… Ja näin teidät."
"Pentele!" huudahti Thomas Marvel.
"Jouduin teidän taaksenne — epäröin — jatkoin matkaani."
Marvelin ilme puhui paljon.
"Sitten pysähdyin. 'Tuossapa on', ajattelin, 'samanlainen hylkiö kuin minäkin. Siinä on sopiva mies'. Silloin käännyin takaisin ja palasin luoksenne. Niin. Ja…"
"Pentele!" huudahti Thomas Marvel. "Mutta minä olen ihan pökerryksissä.
Saanko kysyä: mikä on asia, ja minkälaista apua te tarvitsette?
Näkymätön!"
"Pyydän teitä auttamaan minua vaatteitten ja suojan hankkimisessa ja sitten vielä muissakin asioissa. Olen jo tarpeeksi kauan ollut ilman. Jollette tahdo — no niin!… Mutta te autatte, teidän täytyy."
"Kuulkaahan", sanoi Thomas Marvel. Minä olen liiaksi järkytetty. Älkää kolhiko minua enää. Ja antakaa minun mennä. Minun on päästävä vähän rauhoittumaan. Ja olettepa melkein taittanut varpaani. Kaikki on niin järjetöntä. Tyhjä nummi, tyhjä taivas. Kilometrien alalla ei mitään muuta näkyvissä kuin luonnonhelma. Ja sitten kuuluu ääni. Ääni taivaasta! Ja kiviä. Ja nyrkki. Voi pentele!"
"Rohkaiskaa vain mielenne", sanoi Ääni, "sillä teidän on suoritettava se työ, johon olen valinnut teidät."
Thomas Marvel puhalsi syvään henkeä, ja hänen silmänsä pyöristyivät.
"Olen valinnut teidät", sanoi Ääni, "Te olette kylän muutamia hupsuja lukuunottamatta ainoa ihminen, joka tietää sellaisen kuin Näkymättömän Miehen olemassaolosta. Teidän on autettava minua. Auttakaa minua ja minä teen paljon teidän hyväksenne. Ja Näkymätön Mies onkin mahtava." Hän vaikeni hetkiseksi ja aivasti rajusti.
"Mutta jos te petätte minut", jatkoi hän, "jollette tee niinkuin minä neuvon teitä…"
Hän keskeytti lauseensa ja löi Thomas Marvelia aika lailla olkapäälle. Maankiertäjä päästi kauhistuneen kiljahduksen tuntiessaan tämän kosketuksen.
"Minä en halua pettää teitä", vastasi Thomas Marvel väistyen syrjään sormien suunnasta. "Älkää sellaista ajatelko, mitä tahansa teettekin. Muuta en haluakaan kuin auttaa teitä — sanokaa vain, mitä minun on tehtävä. (Pentele!) Mitä ikinä vaaditte minun tekemään, sen teen perin mielelläni."