ENSIMMÄINEN LUKU

IHMISEN HYVÄ TAHTO

Tämän kirjoittajassa on jo kauan herättänyt mielenkiintoa Ison-Britannian ja Amerikan sosialistinen liike ja kaikki ne monisyiset asiat, jotka kootaan yhteen "sosiaalisten kysymysten" nimellä. Muutamina viimeksikuluneina vuosina hän on itse siihen liittynyt ja tutkinut sosialistista liikettä tarkoin ja välittömästi, on tutustunut moniin liikkeen johtajiin Atlantin kummallakin puolella, kuulunut lukuisiin järjestöihin, ollut mukana kokouksissa ja järjestänyt niitä, kokeillut sosialistisessa politiikassa. Näiden tutkimusten tuloksena ovat eräät varsin täsmälliset sosiaalisen kehityksen suuntaa ja tarpeita koskevat päätelmät, jotka hän nyt julkaisee tässä kirjassa. Hän nimittää itseään sosialistiksi, mutta ei ole suinkaan mikään kiihkomielinen eikä epäkriitillinen aatteenkannattaja. Hänelle sosialismi ilmenee erittäin jalona, mutta erittäin inhimillisenä ja puutteellisena ajatusten ja vaikuttimien järjestelmänä, joka yhä kasvaa ja kehittyy. Hän pitää sen henkeä, sen sisintä ydintä nykyisten inhimillisten olojen toivorikkaimpana asiana, mutta huomaa siihen samoinkuin kaikkeen muuhunkin maalliseen kuuluvan epätarkkuuden ja erehdyksen ominaisuuksia. Sitä rasittaa jalojen suunnitelmien yleinen vitsaus: sen vaikutusta ehkäisee sen kannattajien ja asianajajien riittämätön kyky ja se pintahimmennys, joka nykyisessä ahneuden ja ristiriitojen ilmakehässä välttämättä kohtaa pahimmin kaikkein kirkkaimpia asioita. Näin tunnustettuaan oman ja kumppaniensa erehtyväisyyden ja kelvottomuuden hän siitä huolimatta pysyy sosialistina.

Keskustellessaan sosialismista sangen erilaisten henkilöiden kanssa hän on pakostakin joutunut aika ajoin vastaamaan erittäin yksinkertaiselta näyttävään, mutta todellisuudessa varsin vaikeaan kysymykseen: "Mitä on sosialismi?" Asia on melkein sama kuin jos kysyttäisiin "Mitä on kristillisyys?" tai kehotettaisiin näyttämään ilmakehää. Kysymykseen ei käy tyhjentävästi vastaaminen millään kaavalla tai iskulauseella. Kerran toisensa jälkeen on tämän kirjoittajalta kysytty, onko olemassa kirjaa, jossa esitetään yleistajuista kielipartta käyttäen, suoraan ja peittelemättä, mitä sosialismi on ja mitä se ei ole — ja hänen on ollut aina pakko epäröidä vastatessaan. On olemassa monia tätä asiaa käsitteleviä hyviä kirjoja, selvästi ja sujuvasti kirjoitettuja, mutta yksikään niistä ei tunnu esittävän koko tarinaa sellaisena kuin tämän kirjoittaja sen tuntee, ei yhtäkään, joka ääriviivojen ohella antaisi myöskin asian hengen, vastaisi tärkeimpiin vastaväitteisiin, poistaisi pahimmat väärinkäsitykset, käsittäisi koko alueen, ei yhtäkään kirjaa, jonka voisi antaa tiedonhaluisen nuorukaisen käteen sanoen: "Ota ja lue! Se selvittää sinulle juuri ne tärkeimmät tosiasiat, jotka haluat tietää." Sellainen kirja tulee epäilemättä kirjoitettavaksi. Toistaiseksi on kirjoittaja rohjennut sepittää tämän tilapäisen sijaisteoksen, oman tunnustuksensa siitä, mitä uskoo.[1]

Sosialismi sellaisena kuin hän sen ymmärtää on siis suuri älyllinen tapahtuma, sen muodostavat kehitystilassa olevat toivelmat ja aatteet, jotka muotoutuvat suunnitelmaksi: muovata ihmisyhteiskunta uudestaan uusien ja parempien suuntaviivojen mukaan. Tätä tahtoo sosialismi avarammassa merkityksessään olla. Tämä kirja kokee kehitellä ja perustella tuota väittämää ja määritellä niitä periaatteita, joiden varassa sosialisti uskoo tämän yhteiskunnanuudestirakentamisen pitävän tapahtua. Kirjan asiana on pohtia tämän suunnitelman ja tämän vaatimuksen yksityiskohtia niin selvästi kuin kirjoittaja voi.

Vaikka sosialisti siis pyrkiikin muovaamaan uudestaan ihmisyhteiskuntaa, hänen ei kumminkaan tarvitse kieltää, että se nykyiselläänkin on varsin ihmeellinen ja ihailtava näytelmä. Hän ei tahdo kieltää sitäkään, että monien ihmisten elämä on nykyjäänkin hyvä ja miellyttävä asia…

Tämän kirjoittaja, itsestään puhuakseen, ei ole erittäin voimakas, ei erittäin terve eikä hyväonninenkaan henkilö, hän havaitsee paljon saavuttamatonta ja paljon valitettavaa, mutta siitä huolimatta ilmenee elämä hänelle vuosi vuodelta yhä tyhjentymättömämpää mielenkiintoa tarjoavana, yhä suurempaa kauneutta kehittelevänä näytelmänä, korkeiden pyrintöjen ja innostavien toiveiden loistavana kenttänä. Sittenkin piilee tuossa näytelmässä omituista tuskaa, salaperäistä riittämättömyyttä ja säälimättömyyttä, vihan ja tuskaisen kaipauksen puuskia, sanomattoman murheellisia kohtauksia. Sen haltioituneimmat hetket vetoavat eniten hänen ponnistuksiinsa, ovat täynnä tyydyttämättömien tarpeiden vaatimuksia. Nämä varjot, tuskat ja epävakaisuudet eivät ainakaan hänen mielestään pimennä koko näkymöä, voipa olla niinkin laita, että ne vain tekevät loistokohdat hänelle sitäkin kirkkaammiksi; mutta kaikesta huolimatta nämä elämän pahat ja rumat puolet lausuvat hänelle jonkinlaisen haasteen tai jotakin sellaista, mitä ei voi jättää huomioonottamatta, vaan josta on kiihkeästi kiisteltävä, ne vetoavat kiinteästi kaikkeen hänen olemuksestaan löytyvään tarmoon ja rohkeuteen. Elämä ja maailma kelpaavat, mutta eivät pysyväisinä olosijoina, vaan areenana, niin, taistotanterena, jota ylpeästi ympäröivät taivas ja meri, vuoret ja avarat näköalat, koristavat herkän upeasti värisevät lehvät, kukkalehdet ja höyhenet, pehmeät turkit ja elävän hipiän ihmeellinen hohtelu ja jossa musiikista pitävät huolen ukkonen ja laulavat linnut; mutta sittenkin taistotanner, jossa ei ole sijaa joutilaille katselijoille, vaan jossa täytyy tahtoa ja tehdä, päättää, iskeä ja vastata iskuihin — ja poistua ajan tullen.

Tarvitsee vain lyhyesti silmäillä historiaa — vaikka kaikkikin historiallinen tieto tukee tätä yleistystä — käsittääkseen, ettei puheenaolevalla areenalla tapahdu ainoastaan yksilöiden sekasortoista ja tarkoituksetonta kamppailua. Liian läheltä katsellen voi siltä näyttää, se voi ilmetä yksilöiden vihan ja rakkauden muodottomana kudelmana; mutta hiukan loitompaa sitä tarkastellessaan havaitsee suurempien piirteiden tulevan näkyviin. Silloin huomaa jotakin jatkuvaa tapahtumista, jotakin, mikä alinomaa pyrkii luomaan järjestystä satunnaisuuteen, kauneutta sekasortoon, oikeutta, hyvyyttä ja laupeutta säälimättömyyden ja häikäilemättömän sorron sijaan. Tässä yhteydessä riittää, kun puhumme tästä voimasta, joka taistelee ja pyrkii tekemään ja saamaan aikaan, mainiten sitä hyvän tahdon nimellä. Aikojen vaiheita tutkiessaan huomaa yhä selvemmin, että ihmiskunnan toiminnan vaikuttimien joukkoon on luettava tämäkin yhtä hyvällä syyllä kuin nautinnonhimo, nälkä, ahneus, turhamaisuus ja suuremmassa tai vähemmässä määrin älyllinen pelko. Olipa tämä ihmissuvun hyvä tahto kuinka alkeellinen, vähäpätöinen tahansa, olkoon se yksityistapauksissa miten suuressa määrin hyvänsä alistettu palvelemaan yksilöllisiä tarkoituksia ja esiintyköön se kuinka naurettavan riittämättömänä tahansa, se on sittenkin kokonaisuudessaan toimiva tahto. Kaikista elämän hämmennyksistä ja estymisistä, kaikista kohtalon aiheuttamista pysähtymisistä ja takapoukoista huolimatta on ilmeistä, että inhimillinen elämä ajan pitkään avartuu, muuttuu entistä lempeämmäksi, hienommaksi ja syvemmäksi. Kaiken kaikkiaan — ja nykyaikana melkein alinomaisesti — olot parantuvat. Elämä on kohentunut vuosisatain vieriessä, ja syynä on ollut ihmisten ponnistusten nojalla vaikuttava hyvä tahto.

Tästä väitteestä voidaan tietenkin, kiistellä. On henkilöitä, jotka väittävät sitä pätemättömäksi ja pitävät puoliaan sangen siedettävästi. Voi väittää, ettei kohentumista tapahdu tai ettei se johdu mistään hyvästä tahdosta eikä mistään muusta kuin puhtaasti mekaanisista voimista. Edellinen väite on yleisempi. Silloin tavallisesti vedotaan siihen, mitä menneisyydessä on parasta, ja kaikkeen nykyisyydessä kehnoon ja alhaiseen. Samalla kertaa pätemättömin ja viehättävin todistusperuste saadaan tahallisesti ihannoimalla määrättyjä aikakausia, esimerkiksi kolmattatoista vuosisataa Englannissa tai Antoniusten aikaa Rooman historiassa. Edellisen kuvailussa ilmenee messukirjan värikäs tyyli, jälkimmäisen esityksessä roomalaisten piirtokirjoitusten täysi juhlallisuus. Meitä kehoitetaan vertaamaan näitä iloisessa valaistuksessa nähtyjä aikakausia patenttilääkkeiden kauppiaan ilmoituksiin tai johonkin Lancashiren tehdaskaupunkiin ja jätetään kokonaan huomioonottamatta keskiaikaisen lain puolueellisuus ja keisariajan Rooman kurjuudenpesät, nälkä ja julmuus.

On kuitenkin myönnettävä, että voi tuollaisia ontuvia vertailuja välttäenkin erinomaisesti vastustaa sitä väitettämme, että yleistä edistystä on tapahtumassa. Voi mainita suuren joukon asioita, suuria ja pieniä, jotka ovat olleet menneinä aikoina paremmat kuin nykyjään: keskiajan Veneziassa ja Firenzessä ihmiset pukeutuivat upeammin ja soreammin kuin me — nimittäin ne ihmiset, joilla oli siihen varaa; Perikleen ajan Ateenassa veistettiin saavuttamattoman kauniita marmorikuvia; kahdennellatoista vuosisadalla Veronassa rakennetut tiilikivitalot ovat verrattomasti kauniimmat kuin samanlaiset rakennukset Lontoossa siihen aikaan, jolloin Cannon Streetin asema valmistui; keittotaide oli Rooman historian loistokauden jälkeen rappiotilassa toista tuhatta vuotta; Ranskan ja Englannin goottilainen arkkitehtuuri on ylevyyteensä, laatuunsa ja osiensa sopusointuiseen kauneuteen nähden kaikkia myöhempiä rakennustyylejä etevämpi. Tämä myönnetään kiistelemättä oikeaksi. Ateenan filosofinen ajattelu taas, kosketellaksemme suurempia asioita, oli parhaimmillaan vapaampaa ja hienommin ilmaistua kuin minään myöhempänä aikana. Ja pätevät arvostelijat vakuuttavat meille, että kuningatar Elisabetin ajan englanninkieli oli sirompi ja tehoisampi puheen väline kuin sama kieli kuningatar Annan tai kuningatar Viktorian ajalla.

Niin voisi jatkaa tarkastellen suurta määrää asioita, vähäpätöisiä ja suuria, ja niiden luettelo näyttäisi valtavalta, elleivät vastakkaiset seikat vaatisi nekin huomiota. Todellisuudessa ei liene yhtäkään aikakautta tai rotua, joka ei osoita meille jotakin, mitä on suoritettu paremmin kuin milloinkaan ennen tai jälkeen, sillä ihmisen ponnistus ei ole tyrehtynyt eikä täysin epäonnistunut minään aikana. Mutta jokin erikoinen etevyys ei todista yleistä tason korkeutta. Toisella tai toisella alalla, kirjojen sidonnassa tai metallin silauksessa, kielen hienostamisessa tai vapauden puolustamisessa, yksityiset henkilöt ovat jonkinlaisen välttämättömyyden pakosta käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, "löytäneet itsensä", kuten sanotaan, ja tehneet parhaansa. Sattuipa muuten mitä tahansa, joka tapauksessa sopii varmaan uskoa, että eräät ihmiset aina keksivät keinon suorittaa sitä tai tätä erikoista ja päästä pyrkimystensä perille. Sellaiset huomiot, jotka osoittavat erikoiskohdissa taantumista menneisyyteen verraten, eivät itse asiassa pysty kumoamaan väitettä, että ihmisten onnenosa jatkuvasti paranee, eivät horjuta toivoa niissä, jotka uskovat ihmisen kykenevän poistamaan paljon vielä nyt maailmaa pimentävää pahaa, jotka pitävät inhimillisten mahdollisuuksien säiliöitä melkein koskemattomina apukeinoina ja joiden mielestä kaikki menneisyyden loisto ja etevämmyys vain kirkkaasti lupaa ja aavistuttelee jokaisen tekomme osaltansa rakentamaa vielä syntymätöntä tulevaisuutta, johon kaikki saavutuksemme virtaavat, tahdoimme tai emme.

Paljon onnettomuutta on voitettu, paljon järjestystä, kauneutta ja elämän liikkuma-alaa on saavutettu niiden aikojen jälkeen, jolloin ihminen karvaisena villinä seurusteli kaltaistensa kanssa melkein eläimen tavoin; mutta tätä verraten lyhyttäkin historiallista kautta tarkastaessaan voi tuskin olla havaitsematta alinomaista pahan voittamiseen suuntautuvaa toimintaa. Ihminen voi ivailla oman aikansa asioita; siihen taipuu sellainen epäonnistuneesti kehitetty henkinen tyyppi, joka ei kykene arvostelemaan suorittamatta samalla ilkeämielisiä vertailuja, jonka kiitos on niin niukka, ettei voi tunnustaa asian arvoa ilmaisematta samalla korvaavaa kateutta; mutta eräs edistyksen pysyväinen tulos on varmaan jokaisen mielestä kiistämätön. Ihmissuvun ajattelematon ja vaistomainen julmuus — ja tämä on erittäin perustava seikka — vähenee alinomaa. Minä ihmettelen ja epäilen, onko milloinkaan ennen koko maailmassa iäkäs, huonosti puettu nainen tai ilmeinen raajarikko voinut liikkua alaluokan lasten joukossa joutumatta kokemaan koko lapsilauman tai yksityistenkään lasten taholta tulevaa solvausta, niinkuin hän nyt voi liikkua, jos sattuu joutumaan jostakin Lontoon koulusta ryöpsähtävään lapsiparveen. Kaikista synneistämme huolimatta uskon sitäpaitsi varmaan, että oikeudentunto on herkempi ja laajemmalle levinnyt kuin koskaan ennen. Muutamat vakavat sosiaaliset vauriot, jotka näyttivät aikoinaan ihmisen synnynnäisestä luonnosta johtuvilta, ovat hävinneet, vieläpä niin täydellisesti, ettemme voi enää kuvitellakaan niitä kokevamme. Yksityisen sodan aiheuttama julmuus ja turvattomuus, kaksintaistelu ja avoin orjakauppa ovat hävinneet, ja koko Länsi-Euroopassa ja Amerikassa ei enää satu säännöllisesti uusiutuvaa nälänhätää eikä suuria ruton hävitystöitä. Maailma, jossa katsetta kiduttavat tien vieressä mauttomasti prameilevat lääke- ja ravintoaineiden ilmoitukset, on kieltämättä vielä epätyydyttävä, mutta tulee muistaa, ettei ole kulunut kahtakaan vuosisataa siitä, kun noiden ilmoitustaulujen sijalla kohosivat hirsipuut, ilmoilla häilyivät korppien raatelemat repaleiset ruumiit ja kuolleiden herrasmiesten pääkallot (onnettomat olivat kärsineet piinapenkissä, heidän sisälmyksensä oli poltettu heidän nähtensä, heidät oli hakattu neljään osaan) mätänivät sateessa rantasärkillä.

Maailma on nykyjään tavalliselle ihmiselle parempi olopaikka kuin milloinkaan ennen, sen näköalat ovat avarammat, rikkaammat, syvemmät ja enemmän toivoa ja lupausta sisältävät. Ajateltakoon niitä aivan yleisiä asioita, jotka helposti jäävät huomaamatta, esimerkiksi suurta ja yhä kasvavaa ihmisten joukkoa, niitä, jotka voivat maailmassa vapaasti liikkua, vapaasti lukea, ajatella ja puhua! Ajateltakoon koskaan ennen näkemätöntä hyvin järjestettyjen kotien ja hoidettujen, terveiden, tiedonhaluisten lasten määrää! Ja meillä ei suinkaan ole vain tämä keskinkertaisen hyvinvoinnin avartuva meri, jossa tulevaisuuden todellisuus sikiää, vaan aikaamme sopii luottaa suoranaisten aikaansaannostenkin alalla. Vastuuttomat henkilöt ovat kriitillisyyden alkuajoilta saakka huutaneet, ettei heidän oma kautensa tuota mitään. Sitä huutoa minä vihaan ja vastustan. Kunhan ehditään erottaa kuona pois ja vertaaminen käy mahdolliseksi, uskon varmaan myönnettävän, että kaiken kaikkiansa filosofiassa ja merkittävässä kirjallisuudessa, rakennustaiteessa, maalauksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa, koneitten rakentamisessa ja teollisissa keksinnöissä, valtiotaidossa, inhimillisyydessä ja uskaliaissa teoissa, ihmiskunnan viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena suorittamat työt kestävät vertailun minkä muun kolmikymmenvuotisen historiallisen kauden kanssa tahansa.

Ja tämä on ponnistuksen tulos; olot muuttuvat paremmiksi, koska ihmiset tahtovat niiden paranevan ja kokevat saada korjauksia aikaan; tämä kehitys jatkuu, koska ihmiset pahoista mielialoista, erehdyksistä ja turhamaisuudesta, välinpitämättömyydestä ja alhaisista himoista huolimatta samalla vastaavat hyvään tahtoon ja osoittavat hyvää tahtoa. Voidaan väittää, että kaikki elämässä esiintyvät hyvät asiat johtuvat syistä, jotka eivät ole ihmisen vallittavissa, että ihminen parantaa asioita havaitsemattaan "valistuneen omanedunharrastuksen" nojalla. Mutta ajatelkaa mitä tahansa tuntemaanne hyvää asiaa! Onko se siten syntynyt?

Sittenkään emme saa itseltämme salata, että elämä kaikesta todetusta edistyksestä huolimatta on yhä sangen kehno. Aikamme loistavien saavutusten takana aukenevat kaikkialla pimeät kuilut.

Mainitsen tässä vain erään tosiasiaryhmän, joka vetoo meihin kaikkiin — eikä tule vetoamaan suotta. Tarkoitan pienten lasten elämää, jota eletään nytkin — lukijan pitäessä kädessään tätä kirjaa. Ajateltakoon esimerkiksi niitä pieniä lapsia, joita on ahdisrtettu, kidutettu ja teurastettu Kongon vapaavaltiossa viimeksi kuluneiden vuosien aikana, lapsia, joilta on kiskottu kädet ja jalat, joiden pienet ruumiit on silvottu ja heitetty pois, jotta kumi olisi huokeahintaista, jotta vaunujemme pyörät liikkuisivat äänettömästi ja että tuo poliittisten laskelmien inhoittava luomus, Belgian kuningas, saisi pitää iloansa.[2] Ajateltakoon myös, millaisen pelon, väkivallan, lian ja painostuksen ympäröiminä lapset kasvavat Venäjän poliittisen kaaoksen sisäisessä taistelussa. Ajateltakoon siirtolaisiaivoja, jotka nytkin liikkuvat ulapoilla, pimeät, löyhkäävät suojat ahdettuina täyteen ihmisiä sairaina kyyhöttävine lapsineen — pakenemassa varmasta kurjuudesta epävarmaan. Ajateltakoon kauheita kertomuksia siitä surkeudesta ja kärsimyksestä, jota lapset kokevat kaikkialla, missä ei ole kunnollisia tehdaslakeja: kuinka niinkin sivistyneessä osassa maailmaa kuin Amerikan Yhdysvalloissa, kuten Spargo yksityiskohtaisesti kertoo kirjassaan Bitter Cry of the Childern ("Lasten hätähuuto") tuhannet pienet kuuden ja seitsemän vuoden ikäiset valkoiset lapset huonosti ruokittuina ja usein julmasti kohdeltuina raatavat toivottomassa työssä.

Ajateltakoon vielä, kuinka kaikissa maanviljelysmaissa, joissa kasvatuksen merkitystä ei vielä tajuta, lapset lähtevät väsynein jaloin likaisista hökkeleistä, maalaiskansan asumuksista kaikkialla maailmassa, tehdäkseen työtä loassa ja tuimassa tuulessa, karkoittaen lintuja pelloilta, kumartuen istuttamaan ja kitkemään. Ja ajateltakoon, mitä todella merkitsevät Lontoossa havaitut tosiasiat, jotka satuin lukemaan "London County Councilin" kasvatusvaliokunnan vuotta 1905 koskevasta kertomuksesta.

Erään umpimähkään valitsemani koulun johtaja tekee erikseen selkoa 405 oppilaansa vaatetuksen laadusta. Hänen tiedonantonsa mukaan oli 7.4 %:lla pojista "mahdollisimman niukka vaatetus — esim. vain ryysyinen napitettu mekko, jonka alta ei löytynyt kerrassaan mitään; jalkineet joko puuttuivat kokonaan tai olivat muodostetut jalkojen ympärille kiedotuista rievuista". 34.8 %:lla oli puku, joka "oli riittämätön suojelemaan ruumiin lämpöä ja kaipasi välttämättä korjausta", 45.9 %:lla oli "niukka, mutta välttävä vaatetus; vanha, toisinaan rikkinäinen puku ja sen alla jotakin alusvaatteiden tapaista — yleensä flanellia". Niinmuodoin jäi vain 12.8 %, joita voi nimittää sanan varsinaisessa merkityksessä "hyvin puetuiksi".

Toisena kotoista laiminlyöntiä osoittavana seikkana mainitaan puutteellinen ruumiin puhtaus. 11 % pojista merkitään "erittäin likaisiksi ja syöpäläisten vallassa oleviksi", 34.7 %:n "vaatteet ja ruumis olivat likaiset, mutta syöpäläisiä ei ollut"; 42.5 % oli "välttävän puhtaita, pojiksi", ja vain "12 % keskimäärää puhtaampia".

Yksitoista prosenttia syöpäläisten vallassa; ajateltakoon, mitä se merkitsee! Ajateltakoon, millaisia täytyi olla niiden kotien, joista nuo pienet onnettomat raukat tulivat! Ne olivat ehkä paremmat maalaismajoja, joiden kaivoihin virtaa likakuopan mätä ja joissa kanalan syöpäläiset siirtyvät ihmisiin, mutta epäilemättä sittenkin sietämättömiä meidän moitteettomiin asuntoihimme verrattuina! Kiinnitettäköön vain hetkiseksi huomiota vinoin numeroin merkitsemääni lukuun seuraavassa taulukossa. Taulukko sisältää yhteenvedon vuotta 1906 koskevasta kertomuksesta, jonka ovat laatineet "Ringworm" ("Savipuoli")-hoitajattaret, jotka käyvät Lontoon alkeiskouluissa ja tutkivat lapsia ottaen selkoa erilaisista lian aiheuttamista taudeista.

Eikö se puhu liasta ja epäjärjestyksestä, jota emme voi kauan enää sietää, naisista, jotka ovat huonosti valmistuneet äidin velvollisuuksia suorittamaan ja siinä määrin työn rasittamat, etteivät voi huolehtia puhtaudesta, eikö se puhu suuresta torjuttavissa olevan kärsimyksen määrästä? Ja näiden

Tarkas- Osittain Syöpä tettujen puhdis- vallassa lukumäärä tettuja olevia

Poikia…………. 34,345 32,726 847 1,139
Tyttöjä………… 36,445 22,476 4,426 12,003
Pieniä lapsia…… 42,140 6,675 2,661 29,675
Sekaluokissa…… 5,855 4,886 298 897
Erikoisluokissa…. 977 624 133 296
Kaikkiaan………. 119,762 67,387 8,365 44,010

likaa ja kehnoa vaatetusta merkitsevien numeroiden rinnalla on toisia ainakin yhtä vaikuttavia edustamassa surkastumista, liian heikkoa ravintoa, vähäverisyyttä ja kaikkia muita laiminlyönnin ja taitamattomuuden onnettomia seurauksia. Nämä liian heikosti ruokitut, liian huonosti puetut alamittaiset lapset ovat samalla opinnoissaan takapajulle jääviä lapsia; he kasvavat pimeästä, ilottomasta lapsuudesta harmaaseen, mieltähämmentävään, toivottomaan maailmaan, joka orjuutuksen, raadannan, ehkäpä rikosten ja epätoivonkin jälkeen vihdoin heidät surmaa.

Käsitettyänne näiden tosiasioiden mieltäkuohuttavan merkityksen, ette kumminkaan saa johtua otaksumaan, että tämä aikakausi on kehnompi kaikkia edellisiä. Samanlaista likaa, raadantaa ja julmuutta on ollut aina olemassa, on ollut vielä enemmän. Ette saa ihannoida alkukansain luola-asumusta, brittiläistä majaa, kosteata ja akkunatonta maalaismökkiä, loassa uivaa, ruton saastuttamaa keskiaikaista kaupunkia. Huolimatta siitä, että kaikki nuo ruhjotut, rammattat, nälkään näännytetyt, oman onnensa varaan heitetyt pienokaiset sortuvat tämän oivallisen ajan jalkoihin, huolimatta tuhannesta muusta melkein yhtä julmasta epäjärjestyksestä ja surkeudesta, pysyy tosiasiana, ettei nykyaikana ole ainoastaan suurempi luku, vaan myöskin korkeampi prosenttimäärä terveitä, onnellisia, hyvinkohdeltuja lapsia kuin minään toisena aikakautena maailman alusta saakka ja että toisten aikojen kotielämää tarkastaessaan näkee vieläkin suurempaa saastaisuutta ja enemmän kärsimystä.

Katselkaa vain minkä tahansa Englannin kirkon hautakiviä, sellaisia, jotka ovat peräisin ajoilta ennen vuotta 1800, niin huomaatte, että kaikkien perheiden, pariskuntien hyvinvoipain perheidenkin historiaa kiertävät kiehkurana pienokaisten ja lasten kuolemantapaukset. Lähes puolet lapsista kuolivat. Ajatelkaa myös, kuinka ankara oli kasvatus. Aina näihin asti pidettiin luonnollisena, että lapsia, kaikkein rikkaimpien ja ylhäisimpien lapsia lukuunottamatta, totutettiin pelkäämään ja tekemään työtä varhaisimmista ikävuosistaan asti. Näiltäkin ajoilta on meille säilynyt kauniita huonekaluja, hienoa kirjailisuutta ja maalauksia, mutta myös tietoja ankarasta ruumiillisesta kurituksesta ja pimeään sulkemisesta ja tuskin ainoatakaan lasten kirjaa, tuskin ainoatakaan lelun sirua. Jos olot ovatkin huonot, ne ovat kuitenkin paremmat — sen voitte uskoa — mutta yhä niin huonot, että pikainen korjaus näyttää välttämättömältä. Se seikka, että ne ovat aikaisemmin olleet vieläkin kehnommat, ei oikeuta tyytymään niiden nykyiseen tilaan, oikeuttaahan vain toivomaan, että ponnistuksemme ja se hyvä tahto, joka meitä ponnistuksiimme johtaa, yhä edelleenkin tuottavat tuloksia kurjuuden alinomaa vähentyessä.

Minusta näyttää, että aikamme huonojen samoinkuin hyvienkin puolien koko henki ja laatu ja sosialistin sekä jokaisen muunkin terveen uudistajan suhde näihin kysymyksiin ilmeni lyhyenä yhteenvetona kävelyretken aikana, jonka tein vähän aikaa sitten erään ystäväni seurassa pitkin Thamesin rantaa Blackfriarsin sillalta Westminsteriin. Me olimme aterioineet yhdessä ja lähdimme sinne, koska arvelimme suurten rakennusten kaaren ja teräksisenä kiitävän virran tarjoavan kerrassaan kauniin näköalan sellaisena iltana, pilvien ajelehtiessa taivaalla, kuutamon milloin kirkkaasti hohtaessa, milloin himmetessä, ja kristallisen ilman luodessa mieleen iloa ja seesteisyyttä. Näky oli tosiaankin kaunis. Oikealla puolellamme kohosivat salaperäisinä rakennusten valtavat joukot, siellä täällä näkyi erivärisiä valoläikkiä, sinertäviä, vihertäviä, merikullan tai lämpöisemmän oranssin värisiä, näkyivät Waterloon sillan tummat kaaret, äänetönnä virtaavan veden kalvossa vipajavat valot, Charing Crossin sillan kannatinristikko ja siinä vastakkaisiin suuntiin liikkuvat junat — niiden savupiipuista näytti savun asemesta urkenevan jonkinlaista hehkuvapäärmeistä kuutamoa — ja sitten lamppujen kaartuva viiva, rantalaiturin lamppujen taajeneva ja pienenevä varja Westminsteriä lähestyttäessä. Suuret hotellit olivat hienoja, valtavan suurina kuumottavia tummanharmaita ja ruskeita hahmoja, joiden reunoilta ja laelta tulvi valo ja joiden tuhannet kirkkaina loistavat ikkunat puhuivat juhlista ja nautinnoista. Ja kaiken yläpuolella olivat kuun kalmankalpeat kasvot harson peittäminä ja sitten paljaina.

Mutta yhtäkkiä meidät yllätti tämän suurenmoisten näkyjen sarjan odottamaton loppukerto, joten emme huutaneetkaan niinkuin olimme aikoneet: Kuinka hyvä onkaan saada elää! Me löysimme jotakin muuta, jotakin sellaista, minkä olimme unohtaneet.

Rantalaiturilla näet on säännöllisten välimatkojen päässä rautaisia penkkejä, istuinpaikkoja, joissa ei käy makaaminen, koska käsinojat ovat esteenä, ja lamppujen valossa voi nähdä, että kaikki nuo penkit olivat täynnä kyyhöttäviä ihmishahmoja. Ei ollut yhtäkään tyhjää sijaa, ei yhtäkään. Nämä olennot olivat kodittomia ja olivat tulleet tänne nukkumaan. Tuossa oli vanha vaimo rukka, jonka rutistunut olkihattu riippui uneliaiden kasvojen varjostimena, tuossa tuijotteli nuori kauppa-apulainen epätoivoisena eteensä, tuossa likainen maankiertäjä, tuossa parrakas, lievenattuun puettu kaulukseton arvohenkilö. Erikoisesti on muistiini jäänyt eräs aavemaisen pitkä valkoinen kaula ja valkoiset, hervottomasti taaksepäin valahtaneet kasvot. Nukkuja näytti kokevan jonkin painajaisunen ahdistusta, heräsi, tarttui luisevalla kädellään näivettyneeseen kaulaansa, suoristautui ja katseli vihaisesti meitä ohikulkevia. Tuuli tuntui sinä iltana purevalta meistäkin, vaikka olimme hyvin aterioineet ja olimme hyvissä pukimissa. Joku kumarainen hahmo yski yskimistään, kirotun kiinteästi.

"Näköala on kaunis", sanoin minä yrittäen pitää tarkkaavaisuuttani suunnattuna niihin vaikutelmiin, joiden pelkkänä reunusteena nuo onnettomat olivat, "se on kaunis! Mutta minä en voi sietää tätä."

"Niin, se muuttaa asiat toisenlaisiksi kuin olimme odottaneet", myönsi ystäväni oltuaan hetken vaiti.

"Täytyykö meidän kulkea eteenpäin — heidän kaikkien ohitse?"

"Täytyy. Ajattelen, että meidän tulee se tehdä. Se on kenties opetus niille, jotka yrittävät saada liian paljon kauneutta elämästä sellaisenaan — ja unohtavat. Älä huoli sitä väistää!"

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Täytyykö elämän aina olla tällaista? Minä voisin kuolla — suostuisin tosiaankin hyppäämään heti tuohon kylmään ja sameaan virtaan, jos niin tehden voisin ojentaa jäykän kuolleen käden kaikkien näiden asioiden tuolle puolen, tulevaisuuteen, kuolleen, käskevän käden, jonka äänetön, mutta vastustamaton ele vaatisi tätä elämän tuhlaamista ja haaksirikkoutumista lopetettavaksi ja lopetettavaksi ainiaaksi."

"Mutta sehän loppuu! Joka vuosi sitä on suhteellisesti hiukan vähemmän kuin ennen."

Minä kuljin eteenpäin mitään virkkamatta, ja ystäväni puhui vierelläni.

"Me edistymme. Siellä täällä tapahtuu korjauksia. Ihmisen hyvä tahto — —"

"Edistys ei tapahdu kyllin nopeasti. Se on ylen hidasta — ja vähän ajan kuluttua meidänkin täytyy kuolla — —"

"Se voidaan saada aikaan", virkkoi kumppanini.

"Niin ei tarvitsisi olla laita", sanoin minä.

"Asia toteutuu tulevaisina päivinä. Kaikille on olemassa kyllin ruokaa, suojaa ja varallisuutta. Ihmisten tarvitsee vain se tietää ja sitä tahtoa. Mutta toistaiseksi on laita näin!"

"Ja on olemassa ylen paljon samanlaista!" sanoin minä..

Niin me keskustelimme ja tunsimme mieltäraatelevaa tuskaa.

Muistan, kuinka sitten saavuimme Westminsterin sillalle, katselimme laajaa tummalaineista vedenpintaa, joka kuvasteli lamppuja, palatseja ja höyrypursien vilkkuvia valoja, ja olimme jutellen selviytyneet epätoivostamme. Me havaitsimme, että se, mikä oli suurenmoista, säilyi suurenmoisena, että se, mikä oli salaperäistä, jäi kaikelta tuskaltamme ja kärsimättömyydeltämme ratkaisematta. Meistä oli selvää, ettei se asia, johon meidän molempien oli varauduttava, ollut nykyisyyden hyvä eikä paha, vaan tulevaista parempaa asiainjärjestystä, täyteläisempää elämää, kärsimyksen torjumista tavoittava ponnistus ja unelma.

"Me tahdomme saada kaiken olemassaolevan kauneuden", sanoi ystäväni, "ja enemmänkin. Emme mitään nykyisestä kurjuudesta. Me olemme täällä — emme tiedä, mistä ja miksi — olemme sitä tahtomassa ja taistelemassa sen saavuttamiseksi, sinä ja minä ja kymmenen tuhatta muuta, joiden välillä väikkyvät salaavina harsoina nämä valohohteiset pimeät. Me teemme työtä ja poistumme — en tiedä minne, mutta pois tietomme rajoista. Siitä huolimatta me teemme työtä — meitä on jokin työhön kannustamassa. Nuo ihmiset tuolla ovat kannustimenamme — mihinkään hienompaan vetoomukseen emme osaa vastata. Jokaisen tulee tehdä, minkä voi. Entä palkkamme? Palkkanamme on uskomme. Se on uskoni tänä iltana. Minä uskon, että oman olemukseni, minussa ja kaltaisissani elävän hyvän tahdon nojalla maailma syntyy uudestaan, kärsimyksestä ja murheesta vapahdettuna. Meidän tehtävämme täällä on sitä edistää. Siinä on meillä työtä koko iäksemme. Minkätähden tahtoisimmekaan tietää enemmän? Erehdyksemme ja syntimme tuntuvat tänä iltahetkenä varsin mitättömiltä. Jos kompastumme ja kaadumme lokaan, jos törmäämme toisiimme ja loukkaamme toisiamme — —"

"Meidän tulee jatkaa", sanoi ystäväni hetkisen vaiti oltuaan.

Vähään aikaan emme virkkaneet mitään.

Omat persoonalliset ongelmat tulivat ja menivät kuin vedenkalvon väreet. Eteläisellä rannalla näkyvä whiskykauppiaan ilmoituskin näytti jonkin haaveellisen muuntumisen nojalla esiintyvän lupauksena, arvoituksellisena lupauksena, joka välkähti tulikirjaimin näkyviin virran taipeen takaa. Lontoo oli sinä iltana tosiaankin erittäin kaunis. Ellei olisi ollut toivoa katselijain mielissä, se ei olisi suinkaan näyttänyt kauniilta, vaan olisi esiintynyt kauheana kuin saalistaan kohti hiipivä musta pantteri. Meidän toivomme lunasti sen. Sen pimeän ja viettelevän loiston takaa, sen julmuuttaan salaavan valtahahmon takaa, jota jalokivinä kaunistivat kiertävät, tuikkivat ja vilkkuvat tulet, jonka kruununa olivat tähdet ja viittana tumma yö, minä näin tuokioisena näkynä Ihmiskunnan Kaupungin, kaikkia unelmiani kauniimman, täynnä elämää, nuoruutta ja luovaa henkeä…