TUNTEMATTOMAN KÄMMEKÄN KUKKIMINEN.
Kämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saa eteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminen arvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisia kämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mieli tekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppa voi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties — sillä sitä on tapahtunut tuon tuostakin — kehittyy onnellisen ostajan riemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusi muunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompi värivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus ja rahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, ja vieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa olla uuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuin keksijänsä? "Johnsmithin!" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimi Englannissa] Nimiä on ollut huonompia.
Kenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut Winter Wedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa — se toive, ja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muuta pienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka, yksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran ettei ollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhaton etsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätä postimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoa kirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäin viljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetun lämpimän kasvihuoneen.
"Minusta tuntuu", hän arveli kahvipöydässään, "että minulle tänään tapahtuu jotakin." Hän puhui — kuten liikkui ja ajatteli — hitaasti.
"Oi älkää niin ajatelko!" vastasi hänen emännöitsijänsä — joka samalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä "jonkin tapahtuminen" merkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.
"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista… vaikka tuskin tiedän mitä tarkotan."
"Tänään", hän jatkoi tovin kuluttua, "aijotaan Petersillä myydä isompi erä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaan mitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niin voi käydä."
Hän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.
"Ovatko ne niitä sen nuoren miehen keräämiä, josta minulle äskettäin kerroitte?" kysyi serkku kuppia täyttäessään.
"Niitä", vastasi toinen miettiväisenä pureskellen paahdettua leipää,
"Minulle ei milloinkaan tapahdu mitään", hän tovin kuluttua huomautti, alkaen ajatella ääneensä. "Mikähän siinä on? Muille sattuu kaikenmoista. Esimerkiksi Harveylle. Toissa viikollakin; maanantaina hän löysi kadulta kuusi pennyä, keskiviikkona oli hänen kaikilla kananpojillaan pyörätauti, perjantaina hänen serkkunsa tuli kotiin Australiasta, ja lauvantaina hän katkaisi nilkkansa. Siinä vilinää ja hyörinää! — minuun verraten."
"Minä taitaisin mieluummin olla ilman niin suurta hyörinää", arveli emännöitsijä. "Sellainen ei voi olla teille terveellistä."
"Kaiketi se on vaivaloista. Silti… nähkääs, minulle ei milloinkaan tapahdu mitään. Pikku poikana minulle ei koskaan sattunut tapaturmia, Kasvaneempana en kertaakaan rakastunut. En ole mennyt naimisiin… Miltähän mahtanee tuntua kun ihmiselle tapahtuu jotakin, jotakin todella merkillistä.
"Tuo kämmekkäin kerääjä oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenkuuden vanha — kahtakymmentä vuotta nuorempi minua. Ja hän oli nainut kahdesti ja kerran saanut avioeron; neljästi oli hänellä ollut malariakuume, ja kerran hän katkaisi reitensä. Hän tappoi malaijin kerran, ja kerran sai haavan myrkytetystä nuolesta. Ja lopuksi viidakkoiilit hänet tappoivat. Vaivaloista se kaikki tietenkin on ollut, mutta sen on täytynyt olla sangen mieltäkiinnittävää — paitsi ehkä iilit."
"Varmastikaan ei se ollut hänelle hyväksi", virkkoi emännöitsijä lujasti.
"Kenties ei." Wedderburn katsoi kelloaan. "Kaksikymmentäkolme minuuttia yli kahdeksan. Minä lähden neljännestä vailla kahdentoista junassa, joten on kylliksi aikaa. Otan kai alpakkanuttuni — se on kyllin lämmin — ja harmaan huopahattuni ja ruskeat kenkäni. Mitenkähän —"
Hän vilkaisi ikkunasta pilvettömälle taivaalle ja päiväpaisteiseen puutarhaan, ja sitte hermostuneesti serkkunsa kasvoihin.
"Luullakseni on teidän parasta ottaa sateenvarjo, jos Lontooseen lähdette", tämä sanoi äänellä, jota ei käynyt vastustaminen. "Tämän ja aseman välillä voi paljon muuttua."
Palatessaan hän oli lievän kiihtymyksen vallassa. Hän oli tehnyt ostoksen. Harvoin hän sai tehdyksi päätöksensä kyllin nopeasti, saadakseen ostetuksi, mutta tällä kertaa hän oli sen tehnyt.
"Siinä on pari Vandaa", hän selitti, "yksi Dendrobium ja muutamia Palaeonophis-lajeja." Hän silmäili ostoksiaan hellästi, särpiessään lientänsä. Ne oli ladottu puhtaalle pöytäliinalle hänen eteensä, ja hän kertoili serkulleen kaikki mitä niistä tiesi, verkalleen lipuessaan läpi päivällisensä. Hänen tapanaan oli iltaisin emännöitsijän ja omaksi huvikseen kerrata kaikki Lontoossa käyntinsä.
"Tiesin että tänään jotain tapahtuisi. Ja olen ostanut kaikki nämä. Jotkut niistä — jotkut niistä — olen varma siitä, tietkää, että jotkut niistä osottautuvat merkillisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta tuntuu minusta ihan niin varmasti kuin joku olisi sen sanonut, että joistakuista koituu merkillisiä.
"Tuosta" — hän viittasi käpertyneeseen juurakkoon — "ei oltu saatu selvää. Se saattaa olla Palaeonophis — saattaa olla muu. Se saattaa olla uusi laji, vieläpä uusi sukukin. Ja se oli viimeinen mitä Batten parka keräsi."
"Minä en pidä sen näöstä", huomautti emännöitsijä. "Se on niin ruman muotoinen."
"Minusta sillä tuskin näyttää olevan mitään muotoa."
"En pidä noista lenkuroista", tuumi emännöitsijä.
"Se pistetään pois kasviruukkuun huomenna."
"Se näyttää kuolemaa teeskentelevältä hämähäkiltä."
Wedderhurn hymyili ja silmäili juurakkoa pää kallellaan. "Ei se tosin mikään kaunis kimpale ole. Mutta näitä kapineita ei koskaan saa arvostella kuivasta ulkomuodostaan. Siitä voi todella koitua varsin kaunis kämmekkä. Tuleepa minulla huomenna puuhaa! Minun täytyy tän'iltana juurta jaksain tutkia mitä näille on tehtävä, ja huomenna ryhdyn työhön.
"Batten parka löydettiin kuolleena tai kuolemaisillaan mangrove-rämeestä — en muista kumpaisena", Wedderhurn alkoi taas, "yksi juuri näitä kämmeköitä rusentuneena ruumiinsa alla. Hän oli joitakuita päiviä potenut jotakin sikäläistä kuumetautia ja pyörtynyt luultavasti. Nuo mangrove-rämeet ovat kovin epäterveellisiä. Sanotaan että viidakkoiilit olivat imeneet hänestä jok'ainoan veripisaran. Kukaties juuri tuo kasvi maksoi hänen henkensä."
"En siitä silti sen parempaa ajattele."
"Miehet työnsä tehkööt vaikk' itkee naiset niin", saneli Wedderhurn järkähtämättömän juhlallisesti.
"Aatelkaas, kuolla kaukana kaiken hoidon puutteessa ilkeään rämeeseen! Potea kuumetta ilman muuta suuhun pantavaa kuin kloralia ja kininiä — ympärillä vain kamalia villejä! Sanotaan että Andaman-saarelaiset ovat mitä kurjimpia ilkiöitä — eikä heistä ainakaan juuri hyviksi sairaanhoitajiksi liene, kun ovat tarpeellista harjaannusta vailla. Ja ainoastaan jotta ihmiset Englannissa saisivat kämmeköitä!"
"Ei suinkaan se mukavaa ollut, mutta jotkut näkyvät olevan innoissaan semmoiseen", puheli Wedderhurn. "Joka tapauksessa olivat hänen puolelleen käyneet alkuasukkaat kyllin sivistyneitä pitääkseen huolen koko hänen keräelmästään kunnes hänen työtoverinsa, joka oli lintujen tutkija, palasi takaisin sisämaasta; vaikka he eivät osanneet määritellä kämmekän laatua ja olivat antaneet sen kuihtua. Ja se tekee nämä merkillisemmiksi."
"Se tekee ne inhottaviksi. Minä pelkäisin että niissä vielä vaanii malaria. Ajatelkaahan toki, tuon kuvatuksen päällä on maannut kuolleen ruumis! Sitä en tullut ennemmin ajatelleeksi. Siinä! En voi enää haukata suupalaakaan."
"Otan ne pois pöydältä jos tahdotte — pistän ne ikkunalaudalle. Näen ne yhtä hyvin sieltä."
Seuraavat päivät hän oli todella tavattoman uutterana höyryisessä pikku kasvihuoneessaan hommaillen kivihiilijauhetta, teak-puun palasia, sammalta ja kaikkia muita kämmekkäin viljelijän erityisyyksiä. Hän oli mielestään viettävinään ihmeen seikkarikkaita aikoja. Iltaisin hän puheli näistä uusista kämmeköistään ystävilleen, alituiseen hokien odottavansa jotakin harvinaista.
Moniaita kappaleita Vandaa ja Dendrobium kuoli hänen hoteissaan, mutta tuntematon kämmekkä alkoi piankin ilmaista elon merkkejä. Hän oli riemuissaan ja vei emännöitsijänsä suoraa päätä sitä teosta oitis katsomaan, heti havaintonsa tehtyään.
"Tuo on silmikko", hän selitti, "pian siitä puhkeaa monia lehtiä; nämä pikku rihmat tässä taasen ovat ilmajuuria."
"Minusta ne näyttävät ikäänkuin pieniltä valkeilta sormilta kopeloimassa tietään tuosta ruskeasta aineesta", intti emännöitsijä. "En pidä niistä."
"Miks'ette?"
"Enpä tiedä. Ne ovat kuin sormia tapailemassa katsojaa. En mahda mitään mieliteoilleni ja vastenmielisyyksilleni."
"En osaa varmasti sanoa, mutta luullakseni ei millään tietämälläni kämmekällä ole aivan tuollaisia ilmajuuria. Se saattaa tietysti olla luulottelua. Näette että ne ovat päistään hieman litistyneitä."
"En pidä mokomista", tokaisi emännöitsijä äkkiä värähtäen ja kääntyen pois. "Tietysti olen siinä typerä — ja olen kovin pahoillani, varsinkin kun te olette niin kiintynyt tuohon. Mutta en voi olla ajattelematta sitä ruumista."
"Vaan eihän sen tarvitse olla juuri tämä kasvi. Minä vain arvailin."
Emännöitsijä kohautti olkapäitään. "En ainakaan pidä siitä", hän sanoi.
Wedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan. Mutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin halutti kämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.
"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia", hän eräänäkin päivänä jutteli; "omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niiden hedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenne on muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvista kasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joiden kukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamat tikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotka saattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaan tavattu."
"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?"
"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helppo selittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat."
"On hyvin mahdollista", hän lisäsi, "että minun kämmekkäni on jokin merkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olen useasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en ole tähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavat nyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!"
Mutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuotti päänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret, joista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivat onnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista; ja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaen häntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseen päättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksin ihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävän vihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän ei tiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettu matalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippui vettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän vietti nyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämän oudon kasvin lähestyvää kukkimista.
Ja vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseen saapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuri Palaeonophis Lowii kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusi tuoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussa höyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.
Tämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Ja katso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurta terttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteen ihastuksen hurmiossa.
Kukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia; monikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantui kultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että suku oli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukat vilisivät hänen silmissään.
Hän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittaria kohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylös alas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, koko kasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylös ilmaan.
* * * * *
Puoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettoman tavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.
"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää", mutisi emännöitsijä, ja odotti kymmenen minuuttia. "Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menen katsomaan."
Hän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullut vastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakasta tuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvien välissä.
Hän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.
Wedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä. Tuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaan olivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireälle pingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan ja kaulaan ja käsiin.
Emännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhden ahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttoman poskea.
Tukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntä irti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, ja niiden neste tippuili punaisena.
Sitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Miten hellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoi sitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenä vilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesi ettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisesti lähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sai loistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillä rikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hän kiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista, tempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle. Julmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hän sen ja ruumiin ulko-ilmaan.
Sitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hän oli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.
Wedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkui verta.
Aputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenä ja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista. Mahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.
"Tuokaa vettä!" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehen kuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä hän tapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin pää helmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.
"Mikä hätänä!" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas heti ne sulkien.
"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtori Haddon", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessään tämän epäröivän: "Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne."
Wedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksen potilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: "Te pyörryitte kasvihuoneessa."
"Entäs kämmekkä?"
"Jättäkää se minun huolekseni", vastasi emännöitsijä.
Wedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollut muutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehulla sekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijä kertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. "Tulkaa kämmekkähuoneeseen katsomaan", hän sanoi.
Kylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävä tuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jo näivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvin kaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunat käydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhden ilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.
Seuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana ja mätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, ja Wedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. Mutta Wedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisen seikkailunsa innossa.