AVU'N TÄHTITORNISSA.
Avu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle. Pohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana, häämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisesta pyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsän mustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisen kanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sen takana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.
Thaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänen apulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaan troopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen, silloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkun oudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyi aavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kenties mitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; sillä luonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaa täynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousella oli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisana vastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomalle sarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat sivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.
Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin, vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken apuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin paljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän huokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli jäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.
Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen. Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä puolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa kannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä vastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä keskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta pyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa. Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako. Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella, jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii. Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien tähtien valo loistaisi kirkkaimmin.
Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja pimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian valon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli pohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella säihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle pinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi pyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon. Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi kattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani kellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin helteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli seuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui avaruuden ihmeitä tarkkailemaan.
Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni yhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi tuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa malaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi alotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät. Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei kuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.
Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli paikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui ja tähtitorni jäi mustaksi.
Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen liikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.
Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta hänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä värivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä syystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli unohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken näköpiirin suureen siniseen kehään — kehään, johon näytti olevan siroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa säteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä ruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä. Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.
Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys — nyt ne näkyivät jälleen.
"Omituista",, jupisi Woodhouse. "Lintu varmaankin."
Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna. Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät heilahtavan syrjään, kun kaukoputki — jota ei oltu kiinnitetty tapeillaan — liukui ympäri ja pois katon raosta.
"Hitto olkoon!" huudahti Woodhouse. "Mitä tämä?"
Jokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näytti rimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, ja Linnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.
Katon sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinä tuntemattomasta tunkeilijasta.
Woodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänet vapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan, sisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakin syöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähti rajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänen seuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli? Saattoiko se nähdä hänet?
Hän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvun lakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalon hetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänen vesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.
Jonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässä kasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisen tunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahi isoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, ja siepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähti fosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hän näki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaan ruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen. Isku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti. Hän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujen helähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittain pökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen. Vaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleen niitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.
Hän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitte ahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisen istuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin että etupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia. Hän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen, saaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänen lähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hän oli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olento voidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloa vasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä. Se näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityi karjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.
Tällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkin vieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävä hammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisella jalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneen vesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuili pimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka oli kuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäytti sillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoi sen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojen olevan.
Pienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansa vapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaa hyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi pureva repäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasi kosteata villaa.
Seurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiin laahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä ja nuolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivan tähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaan kaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestään rajattoman ajan.
Oliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja ja huomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia oli märkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missä ovi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikun kihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. "Rynnäkköön!" hoilasi Woodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enää kuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.
Hän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta. Hän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi nousta seisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuo uniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänen huutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkytti siipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satutti kyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, ja kirosi sitte pimeyttä.
Äkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hän pyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovi joutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassa näkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä ja kaakossa; ovi oli pohjoisessa — vai oliko se luoteisessa? Hän koetti ajatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Peto saattoi olla haavottunut. "Kuuleppas!" hän ärähti, "jos sinä et käy päälle, niin minä hyökkään."
Sitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki sen mustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hän unohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin oli hän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituista riudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muoto liikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntä alkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkia juotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.
Hän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmi päivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sitte näkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy, kun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsä olevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hän näki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoi muistaa.
"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa", virkkoi Thaddy. Dajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen ja nousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansa oli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksi tahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa ja vastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hän näki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.
"Hyi!" puhkui Woodhouse. "Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekää minut pois."
Sitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.
"Mikä oli se?" hän sanoi Thaddylle. "Kummitus, jonka kanssa taistelin?"
"Itse sen paremmin tiedät", vastasi toinen. "Mutta älähän toki nyt sillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus."
Thaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taistelua velvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunnes hänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksen jälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä he haastelivat seikkailusta.
"Se oli", selitteli Woodhouse, "enemmän ison yökön kuin minkään muun kaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaiset siivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuat voineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan."
"Melkein onkin", ilmotti Thaddy.
"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkin kaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen, vaan ei kuitenkaan tutunomainen."
"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista — mikä se sitten lieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait sen rauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo ja vielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itse tiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita, mutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita."
"On enemmän asioita taivaassa ja maassa", sanoi Woodhouse — ja Thaddy huokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettu huomautus Horatiolle] — "ja eritoten Borneon metsissä, kuin viisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkunta syytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummin tapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä ja yksinäni."