XXI LUKU.
VIATONTA VERTA.
Näyttää siltä, että, senjälkeen kun minut oli viety pois, oikeus kehoitti Hernan Pereiraa ja Henri Marais'ta seuraamaan yksinäiselle paikalle jonkun matkan päähän, missä he eivät luulleet kenenkään kuulevan neuvotteluja. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä he olivat unohtaneet hottentotti Hansin kettumaisen viekkauden. Hans oli kuullut minun tuomioni ja luultavasti pelkäsi joutuvansa osalliseksi samasta tuomiosta, koska hänkin oli tehnyt saman rikoksen, että oli pelastautunut Dingaanin käsistä. Myöskin hän oli halukas tietämään noiden buurien salaisesta neuvottelusta; heidän kieltään hän tietysti ymmärsi yhtä hyvin kuin omaansakin.
Hän kiersi kukkulan ympäri ja ryömi heitä kohti vatsallaan kuin käärme, kiemurrellen edellisen vuoden ruohonpeittämien kuivuneiden mättäiden lomitse, liikuttamatta edes heinän latvoja. Vihdoin hän jäi hiljaa makaamaan erään pensaikon keskelle, joka kasvoi puhujista noin viiden askeleen päässä olevan kiven takana; sieltä hän kuunteli tarkkaavasti jokaista sanaa, joka heidän huuliltaan pääsi.
Heidän keskustelunsa sisältö oli seuraava. Syistä, jotka jo olen maininnut, he pitivät parhaana, että heti kärsisin kuolemantuomioni. Tuomio, sanoi päällikkö, oli langetettu, eikä sitä voitu peruuttaa, ja vaikka peruutettaisiinkin, pysyisi heidän loukkauksensa yhtä raskaana englantilaisten silmissä. Mutta jos he veisivät minut pääleiriinsä suuren neuvostonsa uudelleen tutkittavaksi, saattaisi tapahtua, että tuomio peruutettaisiin ja heidät jätettäisiin yksitellen ja yhdessä vastaamaan siitä, mitä olivat tehneet. He tiesivät minut myöskin erittäin nokkelaksi, joten saattaisin jollain tavoin päästä pakoon ja tuoda englantilaisia tai mahdollisesti zuluja heidän kimppuunsa, sillä heistä oli selvää, että minä ja Dingaan työskentelimme yhdessä heidät tuhotaksemme, ja, koska minussa oli rohkeutta, en missään tapauksessa luopuisi kostoaikeistani.
Kun kävi selville, että he olivat kaikki samaa mieltä tässä asiassa, nousi kysymys: mitä olisi tehtävä? Joku ehdotti, että minut heti ammuttaisiin, mutta päällikkö huomautti, että sellainen teko yön aikana suoritettuna näyttäisi murhalta, erittäinkin kun he siten rikkoisivat sanansa.
Tehtiin sitten toinen ehdotus, että minut vietäisiin ulos asunnostani ennen aamunkoittoa sillä verukkeella, että oli aika lähteä matkalle; minulle annettaisiin sitten tilaisuus karata ja ammuttaisiin heti maahan. Tai myöskin saatettaisiin väittää minun yrittäneen paeta, samanlaisella tuloksella. Kuka tietäisi sellaisessa puolihämärässä, olinko tosiaan yrittänyt vai enkö paeta tai uhannut heidän henkeään, jollaisissa tapauksissa laki myöntää oikeuden ampua vangin, joka jo muodollisesti on tuomittu kuolemaan?
Tähän mustaan tuumaan he kaikki suostuivat, peläten niin kauheasti vähäistä englantilaista poikaa, jonka elämä riistettäisiin väärän todistuksen perusteella, — tosin useimpien heistä sitä tietämättä. Mutta sitten nousi uusi kysymys: kenen käden kautta se toimitettaisiin? Ei yksikään heistä näyttänyt haluavan täyttää tätä veristä tehtävää; päinvastoin he kaikki kieltäytyivät siitä. Esitettiin ehdotus, että jotkut alkuasukasorjista pakoitettaisiin toimimaan pyöveleinä. Kun oikeuden yleinen mielipide kuitenkin tämän hylkäsi, oli kaikki neuvot käytetty loppuun.
Sitten, jonkun ajan kuiskailtua, päällikkö lausui seuraavat peloittavat sanat.
"Hernando Pereira ja Henri Marais", hän sanoi, "tämä nuori mies on tuomittu teidän todistustenne perusteella. Me luotamme näihin todistuksiin, mutta jos vähänkin niissä on väärin, ei tapahdu oikeus, vaan törkeä murha, ja hänen viaton verensä olkoon ikuisesti teidän päällänne. Hernando Pereira ja Henri Marais, oikeus määrää teidät vartijoina tuomaan vangin asunnostaan huomenaamuna juuri taivaan alkaessa valjeta. Teitä hän koettaa paeta, ja te saatte hänen kuolemallaan estää hänen pakonsa. Sitten teidän on tultava määräpaikkaan, missä teitä odotamme, ja ilmoitettava ampumisesta."
Nämät sanat kuultuaan Henri Marais huudahti: "Jumalan nimessä vannon, etten sitä voi tehdä. Onko oikein tai luonnollista, että mies pakoitetaan surmaamaan oma vävypoikansa?"
"Saatoittehan te todistaa vävypoikaanne vastaan, Henri Marais", vastasi synkkäkatseinen päällikkö. "Miksi ette sitten voi surmata pyssyllänne miestä, jonka surmaamisessa jo olette kielellänne ollut avullisena?"
"En tahdo, en voi!" sanoi Marais, repien partaansa. Mutta päällikkö vain vastasi kylmästi:
"Olette saanut oikeuden määräyksen. Jos aiotte olla niitä tottelematta, alamme uskoa teidän tehneen väärän valan. Silloin te ja sisarenpoikanne joudutte myös suuren neuvoston eteen, kun englantilaista on uudelleen tutkittu. Meille on kuitenkin yhdentekevää, laukaisetteko te pyssyn vaiko Hernan Pereira. Se on teidän asianne, kuten juutalaiset sanoivat Judakselle, joka oli pettänyt viattoman Herransa."
Sitten hän pysähtyi, ja jatkoi Pereiraan kääntyen: "Kieltäydyttekö tekin, Hernando Pereira? Muistakaa, ennenkuin vastaatte, että, jos kieltäydytte, me vedämme siitä omat johtopäätöksemme. Muistakaa myös, että antamanne todistus, joka osoittaa tämän turmeltuneen englantilaisen vehkeilleen ja aiheuttaneen veljiemme, vainajiemme ja lastemme kuoleman, ja jota me pidämme oikeana todistuksena, — muistakaa, että tämä todistus punnitaan ja tutkitaan sana sanalta suuressa neuvostossa."
"Todistaminen on eri asia, ja petturin sekä murhamiehen ampuminen eri asia", sanoi Pereira. Sitten hän lisäsi kiroten — niin vakuutti Hans —: "Mitä syytä olisi minulla, joka tunnen tämän lurjuksen koko syyllisyyden, kieltäytyä panemasta täytäntöön lain määräämää rangaistusta. Älkää pelätkö, päällikkö; kirottu Allan Quatermain ei huomenaamuna onnistu karkaamisyrityksessään."
"Olkoon niin", sanoi päällikkö. "Painakaa mieleenne nämä sanat, te, jotka ne kuulitte."
Kun Hans näki neuvoston olevan hajaantumaisillaan ja kun hän pelkäsi joutuvansa kiinni ja surmatuksi, hän hiipi pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän ajatteli varoittaa minua, mutta vartijoiden tähden hän ei voinut sitä tehdä. Hän meni sitten Prinsloo'n luo ja tapasi rouvan yksin Marien kanssa, joka oli tullut tajuihinsa; hän kertoi rouvalle kaiken, mitä oli kuullut.
Hänen puhuessaan Marie polvistui ja rukoili tai ajatteli kauan, nousi sitten ylös ja sanoi:
"Täti, yksi asia on selvä, että Allan murhataan aamun koittaessa. Jos hänet sitävastoin voidaan kätkeä, saattaa hän paeta."
"Mutta minne ja kuinka me voimme hänet kätkeä", kysyi rouva, "kun paikka on vartioitu?"
"Täti", sanoi Marie uudelleen, "talonne takana on kafferien tekemä vanha karja-aitaus, ja tässä karja-aitauksessa olen nähnyt maissikuoppia, minne kafferit ovat panneet jyvänsä säilöön. Nyt minä ehdotan, että kätkemme mieheni yhteen noista maissikuopista ja peitämme sen päältäpäin. Sieltä buurit eivät häntä voisi löytää, vaikka kuinka tarkoin etsisivät."
"Se on hyvä ajatus", sanoi rouva; "mutta miten Herran nimessä me saamme Allanin ulos vartioidusta talosta viedäksemme hänet maissikuoppaan?"
"Täti, minulla on oikeus mennä mieheni asuntoon, ja minä menen sinne. Myöhemmin minulla on myöskin oikeus jättää talo, ennenkuin hänet viedään pois. No, hän jättäköön sen minun sijastani, minuna, ja te sekä Hans saatte auttaa häntä. Seuraavana aamuna sitten buurit tulisivat tarkastamaan talon eivätkä löytäisi ketään muita kuin minut."
"Se on kaikki sangen somaa", vastasi rouva. "Mutta luuletko, tyttöseni, että nuo kirotut korppikotkat menevät tiehensä, ennenkuin ovat nokkineet Allanin luut? Eivät varmastikaan, sillä liian paljon riippuu siitä. He kyllä ymmärtävät, ettei hän voi olla kaukana, ja he nuuskivat koko paikan, kunnes löytävät hänet maissikuopastaan tai kunnes hän itse tulee esiin. He himoitsevat verta — kiitos serkkusi Hernanin, sen valehtelijan — ja verta he tarvitsevat oman turvallisuutensa tähden. He eivät missään tapauksessa poistu täältä, ennekuin näkevät Allanin makaavan kuolleena maassa."
Nyt Marie, Hansin sanojen mukaan, ajatteli taasen kotvan aikaa.
Sitten hän vastasi:
"Meidän on uskallettava paljon, täti; mutta ei auta, se on tehtävä. Lähettäkää miehenne rupattelemaan noiden vartijoiden kanssa, ja antakaa hänelle pullo viinaa. Minä juttelen tämän Hansin kanssa ja koetan katsoa, mitä voidaan saada aikaan."
Marie siirtyi sivummaksi Hansin kanssa, kuten tämä myöhemmin minulle kertoi, ja kysyi häneltä, tunsiko hän lääkettä, joka vaivutti ihmiset pitkäksi ajaksi sikeään uneen. Hans vastasi myöntävästi; kaikki värilliset heimot tunsivat koko joukon sellaisia lääkkeitä. Epäilemättä hän saisi jotain paikkakunnalla asuvilta kaffereilta tai, ellei hän heiltä saisi, hän voisi kaivaa kasvin juuria, jonka hän oli nähnyt kasvavan lähistössä ja joka soveltuisi tähän tarkoitukseen. Marie lähetti hänet etsimään tätä ainetta. Myöhemmin hän puhui rouva Prinsloolle:
"Suunnitelmani on, että Allanin on paettava talostamme minun vaatteisiini pukeutuneena. Mutta tiedän hyvin, ettei hän tajuissaan ollen juokse pois, koska hän niin tehdessään tunnustaisi syyllisyytensä. Senvuoksi ehdotan, että häneltä otetaan tajunta pois huumausjuomalla. Sitten ehdotan, että te ja Hans kantaisitte hänet tämän rakennuksen taakse ja sieltä, kun ei kukaan näe, vanhaan jyväkuoppaan, joka on vain muutamien yardien päässä; senjälkeen peittäisitte sen suun kuivilla heinillä. Siellä hän pysyy siksi, kunnes buurit väsyvät hänen etsimiseensä, ja ratsastavat matkoihinsa. Jos taasen sattuisi niin, että he löytäisivät hänet, ei hänen kävisi huonommin kuin aikaisemmin."
"Hyvä suunnitelma kylläkin, Marie, vaikka ei sellainen, jonka kanssa Allan tahtoisi olla missään tekemisissä niin kauan kun hän olisi järjissään", vastasi rouva, "katsoen siihen, että hän aina on, nuoruudestaan huolimatta, selviytynyt pulasta. Me koetamme kuitenkin pelastaa hänet, hänestä itsestään välittämättä, tuon lurjuksen Pereiran kynsistä — tulkoon Jumalan kirous hänen päälleen! — ja isältäsi, hänen välikappaleeltaan. Kuten sanot, ei pahimmassa tapauksessa hänelle koidu mitään vahinkoa, vaikka hänet löydetäänkin, kuten luultavasti käy, sillä he eivät jätä tätä paikkaa verettä."
Sellainen oli suunnitelma, jonka Marie valmisti rouva Prinsloon kanssa. Oikeastaan minun piti sanoa: näytti valmistavan, sillä hän ei maininnut tälle mitään oikeasta tarkoituksestaan, hän kun tiesi rouvan olevan oikeassa, tiesi, etteivät buurit omista yksityisistä syistään ja siitä syystä, että luulivat harjoittavansa oikeutta, koskaan jättäisi sitä paikkaa, ennenkuin näkisivät veren virtaavan ruohikossa.
Marien todellinen ja kauhea suunnitelma oli — antaa henkensä minun henkeni sijasta! Hän oli vakuutettu siitä, että Hernan Pereira kerran tapettuaan uhrinsa ei pysähtyisi tutkimaan ruumista. Hän ratsastaisi pois rikollisen omantuntonsa ahdistamana, ja sillä välin minä saattaisin paeta.
Hän ei miettinyt asiaa kaikkia yksityisseikkoja myöten, sillä kauhu oli hänet tylsistyttänyt, eikä hänellä sitäpaitsi ollut aikaa. Hän vain tunnusteli tietä askel askeleelta, hämärästi nähden vapautukseni matkan päässä. Marie ei sanonut rouva Prinsloolle mitään muuta kuin, että hän aikoi antaa minulle huumausainetta, ellen ilman sitä lähtisi. Sitten rouvan tulisi kätkeä minut niin hyvin kuin voisi, joko jyväkuoppaan tai muualle, tai, jos olisin tajuissani, antaa minun itse kätkeytyä. Myöhemmin hän, Marie, menisi buurien luo ja käskisi heitä etsimään minua, jos minut halusivat.
Rouva Prinsloo vastasi, että hän oli keksinyt paremman suunnitelman. Hän järjestäisi miehensä, poikansa ja Meyer'ien kanssa, jotka kaikki rakastivat minua, asian siten, että nämä pelastaisivat minut tai tarpeen vaatiessa surmaisivat tai tekisivät vaarattomaksi Pereiran, ennenkuin hän ennättäisi ampua minut.
Marien mielestä suunnitelma oli hyvä, jos se vain oli toteutettavissa, ja rouva meni noutamaan aviomiestään ja muita miehiä. Pian hän kuitenkin palasi naama pitkänä, sanoen päällikön asettaneen heidät kaikki silmälläpidon alaisiksi. Hänen mieleensä näytti juolahtaneen, tai pikemminkin Pereiran mieleen, että Prinsloo't ja Meyer'it, jotka pitivät minua veljenään, yrittäisivät jotain pelastusta tai antaisivat muulla tavoin aihetta pelkoon. Sentähden heidät varovaisuuden vuoksi oli pistetty arestiin ja otettu heiltä aseet kuten minultakin. Päällikkö puolestaan vakuutti ryhtyneensä näihin jonkunverran omavaltaisiin toimenpiteisiin voidakseen olla varma siitä, että Prinsloo't ja Meyer'it olisivat seuraavana aamuna valmiit ratsastamaan hänen ja vangin mukana pääleiriin, missä suuri neuvosto kenties halusi kuulustella heitä.
Yhden myönnytyksen rouva kuitenkin oli saanut päälliköltä, jolla, tietäessään, miten minun kävisi, ei ollut luullakseni sydäntä siitä kieltäytyä. Se oli, että vaimoni ja hän saisivat käydä luonani tuomassa ruokaa sillä ehdolla, että molemmat jättäisivät talon, johon minut oli teljetty, kello kymmenen aikaan illalla.
Asia oli siis sillä kannalla, että, jos jotain oli tehtävä, oli se näiden kahden naisen tehtävä, sillä he eivät saattaneet toivoa minkäänlaista apua suunnitelmissaan. Tässä lisättäköön, että rouva kertoi Marielle Hansin läsnäollessa ajatelleensa hyökkäystä päällikön kimppuun. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin luopui siitä kahdestakin syystä, ensiksi, koska hän pelkäsi vain pahentavansa asioita ja riistävänsä minulta ainoat auttajat, ja toiseksi, koska hän pelkäsi hankkivansa Hansille kuoleman, sillä jutun jäljet varmasti johtaisivat häneen.
Koska hän oli salahankkeen ainoa todistaja, oli ilmeistä, että hänen tuskin sallittaisiin päästä pakoon levittämään tietojaan. Näin erittäinkin siitä syystä, että hottentotin, jota epäiltiin petoksesta kuten isäntäänsä, selittämätön kuolema ei ollut sen arvoinen asia, että se olisi ansainnut huomiota noina raakoina ja verisinä aikoina. Hän olkoon ollut oikeassa tai väärässä, mutta punnitessa hänen ratkaisuaan on aina muistettava, että hän oli ja loppuun asti pysyi täysin tietämättömänä Marien sankarillisesta aikeesta mennä kuolemaan minun sijastani.
Molemmat naiset ja hottentotti ryhtyivät siis toteuttamaan suunnitelmia, jotka pääpiirteissään olen esittänyt. Hans ehdotti kuitenkin toista vaihtoehtoa. Sen mukaan heidän oli yritettävä juottaa vartiostolle jonkunverran siitä yrttijuomasta, joka oli tarkoitettu minulle, ja senjälkeen Marie, minä ja hän hiipisimme alas joelle ja kätkeytyisimme ruovostoon. Sieltä me kenties pääsisimme Port Nataliin, missä asui englantilaisia, jotka suojelisivat meitä.
Tietysti tämä ajatus oli toivoton alusta alkaen. Kuunvalo oli melkein yhtä kirkas kuin päivällä ja tienoo laajalti yltympäri avoin, joten meidät varmasti olisi nähty ja otettu uudelleen kiinni, mikä tietysti olisi merkinnyt kuolemaa heti paikalla. Edelleen sattui niin, että vartiostoa oli varoitettu koskemasta minkäänlaisiin väkijuomiin, koska pidettiin luultavana, että heidät yritettäisiin huumata. Naiset kuitenkin päättivät koettaa tätä menetelmää, jos vain saisivat tilaisuuden. Ainakin se oli toinen jänne heidän jousessaan.
Sillävälin he tekivät valmistuksiaan. Hans poistui hetkeksi ja palasi mukanaan unilääkettään, vaikka en muista, saiko hän sen kaffereilta vai kokosiko hän itse. Joka tapauksessa se oli keitetty vedessä, mistä he valmistivat kahvia minun juodakseni. Se ei kuitenkaan ollut samaa, jota Marie oli juovinaan kanssani, sillä kahvin kirpeä maku ja musta väri kätkivät erinomaisesti kaiken tuoksun tai värin, joka kasvista saattoi lähteä. Rouva Pnnsloo koetti myös jotain ruokaa, jonka hän antoi Hansin kannettavaksi. Ensin tämä kuitenkin meni tutkimaan vanhaa maissikuoppaa, joka oli Prinsloon talon takaovesta muutamien askelten päässä. Hän ilmoitti että sinne saattaisi hyvin kätkeä miehen, erittäinkin kun sen suulla kasvoi korkeata heinää ja pensaita.
Sitten he kaikki kolme lähtivät liikkeelle, ja kun he saapuivat minun noin sadan yardin päässä olevan taloni ovelle, huusivat vartijat tietenkin, mitä asiaa heillä oli.
"Herrat", sanoi Marie. "Päällikkö on antanut meille luvan tuoda ruokaa miehelleni, jota te täällä vartioitte. Pyydän, ettette estä meiltä sisäänpääsyä."
"Saatte mennä", vastasi yksi heistä varsin kohteliaasti, sillä häntä säälitti Marien asema. "Meille on annettu määräys laskea teidät, rouva Prinsloo ja alkuasukaspalvelijanne, vaikka en tosin ymmärrä, miksi tarvitaan kolme viemään ruokaa yhdelle miehelle. Minä puolastani olisin luullut, että hän sellaisena aikana olisi mieluummin ollut yksin vaimonsa kanssa."
"Rouva Prinsloo haluaa tehdä erinäisiä kysymyksiä hänen täällä olevan omaisuutensa suhteen sekä tiedustaa, mitä on tehtävä sillä aikaa kun hän on pääleirissä toista kuulustelua varten, sillä minä, jonka sydän on täynnä suruja, en jaksa sellaisia asioita miettiä. Myöskin hottentotin täytyy saada määräykset minne hänen on tuotava hevonen hänen ratsastaakseen. Pyydän siis, päästäkää meidät, mynheer."
"Erittäin hyvä; meillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, rouva Quatermain. — — Pysähtykäähän, ei suinkaan teillä ole mitään aseita tuon vaippanne alla."
"Etsikää, jos haluatte, mynheer", hän vastasi, avaten vaippansa, jolloin mies pikaisen silmäyksen luotuaan nyökäytti ja kehoitti heitä astumaan sisään, sanoen:
"Muistakaa, että teidän on tultava pois kello kymmenen aikaan. Te ette saa viettää yötä tässä talossa, sillä muuten pikku englantilainen nukkuu aamulla liian pitkään."
Senjälkeen he astuivat sisään ja tapasivat minut pöydän ääressä valmistamassa muistiinpanoja puolustustani varten ja merkitsemässä muistiin pääkohtia suhteistani Pereiraan, Dingaaniin ja edelliseen päällikköön Retiefiin.
Tässä yhteydessä lisättäköön, ettei asemani koko aikana tuntunut peloittavalta, pikemminkin tunsin vain hehkuvaa suuttumusta. Minulla ei tosiaan ollut vähintäkään epäilystä siitä, että, jos asiani tutkittaisiin uudelleen suuressa neuvostossa, kykenisin osoittamaan täydellisen viattomuuteni niihin kauheisiin syytöksiin, joita minua vastaan oli tehty. Kun Marie siis ehdotti, että koetettaisiin paeta, pyysin melkein tylysti häntä olemaan mainitsematta uudelleen sellaista asiaa.
"Juosta pakoon!" sanoin. "No, sehän olisi samaa kuin tunnustaa itseni syylliseksi, sillä vain syyllinen juoksee pakoon. En muuta toivo kuin että tämä juttu selviäisi ja tuon pirullisen Pereiran vehkeet paljastuisivat."
"Mutta, Allan", sanoi Marie, "entä jollet näkisikään sen koskaan selviävän? Entä jos sinut ammutaan sitä ennen?" Sitten hän nousi ylös ja, katsottuaan, että pieni ikkunaluukku oli suljettu ja hänen säkkikankaasta tekemänsä verho edessä, hän palasi ja kuiskasi: "Hans on kuullut kauhean jutun, Allan. Kerro se baas'ille, Hans."
Sillä aikaa kun rouva Prinsbo, johtaakseen meitä mahdollisesti vaanivat silmät harhaan, puuhaili sytyttäen tulta toisen huoneen takkaan lämmittääkseen ruokaa, Hans kertoi tietonsa melkein niinkuin edellä jo on selostettu.
Kuuntelin sitä yhä lisääntyvällä epäuskoisuudella. Asia näytti minusta mahdottomalta. Joko Hans oli pettynyt tai hän valehteli; viimemainittu oli hyvin luultavaa, sillä tunsin erinomaisesti hottentottien mielikuvituksen voiman. Tai kenties hän oli juovuksissa; hän tosiaankin tuoksui väkijuomilta, joita tiesin hänen sietävän suuren määrän näyttämättä mitään ulkonaisia juopumuksen merkkejä.
"En saata sitä uskoa", sanoin, kun hän oli lopettanut. "Vaikka Pereira minua vihaakin siinä määrässä, kuten on mahdollista, niin voisiko isäsi Henri Marais - joka kuitenkin on aina ollut hyvä ja Jumalaa pelkäävä mies — suostua tekemään sellaisen rikoksen tyttärensä miestä vastaan, vaikka hän tätä vihaakin?"
"Isäni ei ole sama kuin hän on ollut, Allan", sanoi Marie. "Toisinaan tulen ajatelleeksi, että hän on menettänyt järkensä."
"Ei ainakaan hänen puheensa tänään iltapäivällä todista sitä, että hän olisi menettänyt järkensä", vastasin. "Mutta olettakaamme, että tämä kertomus on tosi. Mitä siinä takauksessa toivoisit minun tekevän?"
"Allan, toivon, että pukeudut minun vaatteisiini ja lähdet kätköpaikkaan, jonka Hans ja rouva Prinsloo tietävät, jättäen minut tänne sijallesi."
"Kuinka niin, Marie?" sanoin. "Sittenhän sinut ammuttaisiin minun sijastani, otaksuen, että he aikovat ampua minut. Minä sitäpaitsi varmasti joutuisin kiinni ja saisin surmani, sillä heillä olisi oikeus ampua minut yrityksestä paeta valepuvussa. Se on siis hullu suunnitelma, mutta minulla on parempi. Rouva Prinsloo, menkää suoraan päällikön luo ja kertokaa hänelle koko juttu. Tai, jollei hän halua teitä kuunnella, huutakaa se kimakalla äänellä, että kaikki kuulevat; tulkaa sitten takaisin ja kertokaa tuloksesta. Yhdestä seikasta olen varma: jos tämän teette, niin suunnitelma minun ampumisestani huomenna hylätään, vaikka sellaista olisikin ajateltu. Voitteko kieltäytyä ilmoittamasta, kuka asian teille kertoi."
"Niin, olkaa hyvä ja tehkää se", mumisi Hans, "sillä muuten tiedän sellaisen, joka ammutaan."
"Hyvä, minä menen", sanoi rouva Prinsloo ja hän meni, vartijoiden päästettyä hänet jonkun sanan sanottuaan, joita emme kuulleet.
Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ja huusi meitä avaamaan oven.
"No?" kysyin.
"Niin", hän sanoi, "olen epäonnistunut. Noita oven ulkopuolella olevia vartijoita lukuunottamatta ovat päällikkö ja kaikki buurit ratsastaneet pois — en tiedä, minne — vieden meidän väkemme mukanaan."
"Sepä kummallista", vastasin, "mutta kenties heillä ei mielestään ole ollut tarpeeksi heinää hevosilleen tai, Herra tietäköön, mitä he ovat ajatelleet. Jääkää tänne, aion ryhtyä johonkin." Avasin oven ja huusin vartijoille, jotka olivat tavallaan kunnollisia miehiä ja jotka aikoinaan olin tuntenut.
"Kuulkaa, ystävät", sanoin. "Minulle on kerrottu, ettei minua viedäkään isolle leirille, jotta neuvosto tutkisi asiani, vaan aiotaan minut kylmäverisesti ampua, kun huomenaamuna tulen ulos tästä rakennuksesta. Onko se totta?"
"Allemachte, englantilainen!" vastasi eräs heistä. "Pidätkö meitä murhaajina? Meillä on määräys viedä teidät päällikön luo niinpian kuin hän käskee, joten teidän ei ensinkään pidä pelätä, että ammumme teidät kuin kafferin. Joko te tai se, joka teille sellaista on kertonut, on hullu."
"Sitä ajattelinkin, ystävät", vastasin. "Mutta missä päällikkö on ja missä ovat kaikki muut? Tämä rouva Prinsloo on käynyt heitä etsimässä ja ilmoittaa, että he ovat kaikki menneet."
"Se on hyvin todennäköistä", sanoi buuri. "Huhu tietää, että jotkut zuluveljistänne ovat tulleet Tugelan yli jälleen metsästämään meitä, mikä — jos haluatte kuulla totuuden — on syynä tähän vierailuun. No, päällikkö on ottanut miehensä ratsastusmatkalle nähdäkseen, voisiko näitä zuluja tavata tällaisessa kirkkaassa kuunvalossa. Sääli, etteivät he voineet ottaa teitäkin, joka olisitte niin hyvin tiennyt, mistä he ovat löydettävissä. Olkaa nyt hyvä ja lakatkaa puhumasta meille loruja, joiden kuunteleminen tekee meidät sairaiksi. Älkää myöskään luulko, että voitte livistää tiehenne, koska meitä on vain kaksi, sillä tietäkää, että pyssymme ovat ladatut, ja meille on annettu käsky käyttää niitä."
"Siinä sen nyt itse kuulitte", sanoin sulkiessani oven. "Kuten ajattelinkin, ei tuossa mainiossa jutussa ole yhtään perää, kuten tekin luultavasti tulitte vakuutetuiksi."
Rouva Prinsloo ja Marie eivät kumpikaan vastanneet mitään, ja Hans pysyi myöskin vaiti. Kuitenkin — kuten myöhemmin muistin — näin kumpaisenkin naisen vaihtavan omituisia silmäyksiä, sillä he eivät olleet ensinkään vakuutettuja. He olivatkin nyt — vaikka en sellaista voinut uneksiakaan — päättäneet viedä perille oman epätoivoisen suunnitelmansa. Mutta tästäkin rouva Prinsloo ja Hans tiesivät vain puolet; loppu oli kätkettynä Marien rakastavaan sydämeen.
"Kenties olet oikeassa, Allan", sanoi rouva Prinsloo sellaisella äänellä, joka antaa myöten ymmärtämättömälle lapselle. "Toivon sitä, ja joka tapauksessa voit huomenaamulla kieltäytyä tulemasta ulos rakennuksesta, kunnes olet aivan varma. Ja nyt syökäämme hiukan illallista, sillä nälkäisenä ollen asiat eivät parane. Hans, tuo ruoka."
Me söimme siis, tai olimme syövinämme, ja minä join janoissani kaksi kuppia mustaa kahvia, johon oli sekoitettu viinaa maidon asemesta. Sen jälkeen tunsin kummallista uneliaisuutta. Viimeinen muistoni on, kuinka Marie katsoi minuun kauniilla silmillään, jotka olivat täynnä rakkautta, ja suuteli minua lakkaamatta huulille.
Näin kaikenlaisia unia, yleensä jotenkin miellyttäviä unia. Sitten heräsin askelten ääneen ja havaitsin olevani pullon muotoisessa maakuopassa. Mieleeni johtui Josef, jonka veljet olivat laskeneet erämaassa olevaan kaivoon. Kuka toden totta oli laskenut minut kaivoon, minulla kun ei edes ollut veljiä? Kenties en todellisuudessa ollutkaan kaivossa. Kenties tämä oli painajainen. Tai mahdollisesti olin kuollut. Aloin muistella, että oli hyviä syitä olemassa siihen, että olin kuollut. Mutta miksi he sitten olivat haudanneet minut naisten vaatteissa, jollaiset näkyivät olevan ylläni?
Ja mitä merkitsi se melu, johon olin herännyt?
Se ei voinut olla tuomiopasuuna, ellei tuomiopasunan täräys muistuta kaksipiippuisen pyssyn laukausta.
Yritin ryömiä esiin kuopastani, mutta kun se oli yhdeksän jalkaa syvä ja pullonmuotoinen, minkä sen suulta virtaava valo osoitti, huomasin yritykseni mahdottomaksi. Juuri kun olin aikeestani luopumaisillani, ilmestyi aukolle keltainen naama, joka minusta näytti Hansin naamalta, ja käsivarsi työnnettiin alas.
"Hypätkää, jos olette hereillä, baas", sanoi ääni — varmasti se oli
Hansin ääni — "niin minä vedän teidät ylös."
Minä hyppäsin ja tartuin käteen ranteen kohdalta. Sitten käden omistaja veti epätoivoisesti, ja loppujen lopuksi minun onnistui saada kiinni pullomaisen kuopan laidasta ja käden avulla vetää itseni ulos.
"Nyt, baas", sanoi Hans, sillä se oli Hans, "juoskaa, juoskaa, ennenkuin buurit saavat teidät kiinni."
"Mitkä buurit?" kysyin unisena; "ja kuinka minä voin juosta, kun nämä repaleet lepattavat kinttujeni ympärillä?"
Sitten katsahdin ympärilleni ja, vaikka päivä juuri alkoi sarastaa, aloin tuntea ympäristöni. Varmasti oli oikealla puolellani oleva talo Prinsloon, ja tuo taasen, joka heikosti häämöitti sumun läpi noin sadan askeleen päässä, oli Marien ja minun. Siellä näytti olevan jotain tekeillä, joka kiihoitti heräävää uteliaisuuttani. Näin olioita, jotka liikkuivat omituisella tavalla, ja halusin tietää, mitä he puuhasivat. Aloin kävellä heitä kohti ja Hans puolestaan koetti vetää minua päinvastaiseen suuntaan, lörpötellen kaikenlaista siitä, kuinka välttämätöntä minun oli juosta pakoon. Mutta minä en antanut itseäni vetää. Sivalsin häntä, niin että hän vihdoin tuskasta kiljaisten päästi minut ja hävisi.
Jatkoin matkaa yksinäni. Saavuin asuntoni luo ja näin siellä noin kymmenen tai viidentoista yardin päässä portaista oikealle ihmisolennon maassa makaamassa; hämärästi huomasin sen olevan puetun omia vaatteitani muistuttaviin pukimiin. Rouva Prinsloo hullunkurisessa yöpuvussaan laahusti olentoa kohti ja vähän etäämpänä seisoi Hernan Pereira, ilmeisesti lataamassa kaksipiippuista pyssyä. Hänen lähellään seisoi, häneen tuijottaen, kalpeakasvoinen Henri Marais kiskoen pitkää valkoista partaansa toisella kädellään ja toisessa kädessään pitäen pyssyä. Heidän takanaan oli kaksi satuloitua hevosta; ne olivat raa'an kafferin hoidettavana, joka katseli eteensä typerän näköisenä.
Rouva Prinsloo saapui ruumiin luo, joka makasi maassa puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat minun vaatteitani. Sitten hän vaivaloisesti taivutti alas uljaan vartalonsa ja kääntyi katsomaan maassa makaavaa. Hän tarkasti sen kasvoja ja alkoi sitten huutaa.
"Tulkaa tänne, Henri Marais", hän huudahti. "Tulkaa katsomaan, mitä rakastettu sisarenpoikanne on tehnyt! Teillä oli tytär, joka oli teille kaikki kaikessa, Henri Marais. Tulkaa nyt katsomaan häntä, kun rakastettu sisarenpoikanne on päättänyt työnsä häneen nähden!"
Henri Marais läheni hitaasti kuten sellainen, joka ei ymmärrä. Hän seisoi maassa makaavan ruumiin ääressä ja katseli sitä aamusumun läpi.
Sitten hän äkkiä sai raivokohtauksen. Hänen leveä hattunsa putosi hänen päästään ja hänen pitkä tukkansa näytti nousevan pystyyn. Myöskin hänen partansa laajeni ja törrötti kuin linnun sulat pakkassäällä. Hän kääntyi Hernan Pereiraan päin. "Sinä paholainen!" hän huusi ja hänen äänensä kaikui kuin villin pedon kiljunta. "Sinä paholainen olet murhannut tyttäreni! Kun et saanut Marieta itsellesi, olet hänet murhannut. No, minä maksan sen sinulle takaisin!"
Sen enempää siekailematta hän nosti pyssynsä ja laukaisi suoraan Pereiraa kohti, joka vaipui hitaasti maahan ja jäi siihen koristen makaamaan.
Juuri samalla hetkellä kuulin suuren joukon ratsastajia lähenevän meitä, vaikka en tiennyt, mistä he tähän aikaan tulivat. Yhden heistä tunsin puolijuopuneenakin, sillä hän oli erittäin elävästi painunut mieleeni. Se oli synkkäkatseinen päällikkö, joka minut oli tutkinut ja tuominnut kuolemaan. Hän astui hevosensa selästä ja, tuijottaen molempiin maassa makaaviin olentoihin, hän sanoi kovalla ja kolkolla äänellä:
"Mitä tämä merkitsee? Keitä nämä miehet ovat ja miksi heidät on ammuttu? Selittäkää, Henri Marais."
"Miehet!" vaikeroi Henri Marais "Eivät ne ole miehiä. Toinen on nainen — ainoa lapseni; toinen taasen on paholainen, joka sentähden, että on paholainen, ei tahdo kuolla. Kas! Hän ei tahdo kuolla. Antakaa minulle toinen pyssy, että saan hänet kuolemaan."
Päällikkö katseli ympärilleen rajusti, ja hänen silmänsä osuivat rouva Prinslooseen.
"Mitä on tapahtunut, rouva?" hän kysyi.
"Ei muuta", vastasi hän omituisen kalsealla äänellä, "kuin että murhaajanne, jotka te lain ja oikeuden nimessä asetitte, ovat erehtyneet. Teillä oli omat syynne kehoittaa heitä murhaamaan Allan Quatermain. No, he ovat sen sijaan murhanneet hänen vaimonsa."
Nyt päällikkö tarttui kädellään otsaansa ja valitti, ja minä puolihereillä juoksin eteenpäin, puiden nyrkkiäni ja höpisten.
"Kuka tuo on?" kysyi päällikkö. "Onko se mies vai nainen?"
"Se on mies naisen vaatteissa. Se on Allan Quatermain", vastasi rouva
Prinsloo, "jonka me juotimme ja koetimme kätkeä teurastajiltanne."
"Varjelkoon Jumala!" huudahti päällikkö. "Onko tämä maailma vai helvetti?"
Silloin haavoittunut Pereira kohottautui toisen kätensä varaan.
"Minä kuolen", hän huusi. "Elämäni juoksee kuiviin, mutta ennen kuolemaani minun täytyy puhua. Koko se juttu, jonka englantilaista vastaan kerroin, on väärä. Hän ei ole koskaan vehkeillyt Dingaanin kanssa buureja vastaan. Päinvastoin olin juuri minä se, joka vehkeili Dingaanin kanssa. Vaikka vihasin Retiefiä, koska hän paljasti minut, en toivonut häntä enkä hänen väkeään surmattavaksi. Mutta Allan Quatermain'in surmaa minä halusin, koska hän oli voittanut sen, jota minä rakastin. — Tapahtui kuitenkin niin, että kaikki muut saivat surmansa ja hän yksin pelastui. Sitten tulin tänne ja sain tietää, että Marie oli hänen vaimonsa, ja minä jouduin vihasta ja mustasukkaisuudesta pois suunniltani. Vannoin väärän valan häntä vastaan, ja te hullut uskoitte minua ja määräsitte minut ampumaan hänet, joka on viaton Jumalan ja ihmisten edessä. Sitten kävi asioitten hullusti. Nainen petti minut taasen — viimeisen kerran. Hän pukeutui mieheksi, ja aamuhämärässä minä erehdyin. Surmasin hänet, ainoan, jota rakastan. Nyt hänen isänsä, joka myöskin rakasti häntä, on surmannut minut."
Ymmärsin nyt kaiken, sillä pääni oli vihdoinkin juopumuksesta selvinnyt. Juoksin maassa makaavan hirviön luo. Varsin hullunkurisissa naisen pukimissani minä hyppäsin hänen päälleen ja tallasin hänestä viimeisen elonkipinän sammuksiin. Seisoen hänen kuolleen ruumiinsa päällä minä sitten pudistin nyrkkejäni ja huusin:
"Miehet, katsokaa, mitä olette tehneet. Kostakoon Jumala teille kaiken sen mitä olette rikkoneet Marieta ja minua vastaan!"
He astuivat hevostensa selästä ja kerääntyivät ympärilleni; he vakuuttelivat viattomuuttaan, vieläpä itkivätkin. Minä raivosin heitä vastaan toisella puolella, kun taasen hullu Henri Marais raivosi toisella puolella. Rouva Prinsloo heilutti pitkiä käsivarsiaan ja vannoi Jumalan kirouksen sekä viattomasti vuotaneen veren ikuisesti olevan heidän ja heidän lastensa pään päällä.
Senjälkeen en muista mitään.
Kun kaksi viikkoa myöhemmin palasin tajuihini, sillä olin hourinut, makasin yksin rouva Prinsloon talossa. Buurit olivat kaikki menneet itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, ja kuolleet oli aikoja sitten haudattu. He olivat ottaneet Henri Marais'n mukaansa — niin minulle kerrottiin — ja vetivät häntä härkävaunuissa, joihin hänet oli sidottu kiinni, sillä hän oli raivohullu. Myöhemmin hän rauhoittui ja eli vielä useita vuosia, kuljeskellen ympäri ja kysellen kaikilta vastaantulijoilta, saattoivatko he viedä hänet Marien luo. Mutta riittäköön tämä hänestä, miesraukasta!
Kulkupuheena kerrottiin, että Pereira oli murhannut Marien mustasukkaisuudesta, jonka jälkeen Marien isä oli surmannut hänet. Mutta noina sodan ja murhaamisen päivinä liikkui niin paljon traagillisia tarinoita, että tämä yksi ainoa pian unohdettiin, erittäinkin, kun ne, joita se koski, eivät kovin paljoa puhuneet sen yksityiskohdista. En minäkään siitä puhunut, sillä mikään kosto ei voinut parantaa särkynyttä sydäntäni. — — Minulle tuotiin kirje, joka oli löydetty Marien povelta, missä se oli tahraantunut verestä.
Näin se kuului:
'Rakas mieheni!
Kolmasti olet sinä pelastanut henkeni, ja nyt on minun vuoroni pelastaa sinut, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Saattaa käydä niin, että he surmaavat sinut myöhemmin, mutta siinäkin tapauksessa olen iloinen, että olen kuollut ensin, ollakseni valmiina tervehtimään sinua toisessa maailmassa.
Annoin sinulle unijuomaa, Allan. Sitten leikkasin hiukseni ja pukeuduin sinun vaatteisiisi. Rouva Prinsloo, Hans ja minä puimme minun vaatteeni sinun yllesi. Sinut talutettiin ulos, ikäänkuin tajuttomana, ja vartijat päästivät kyselyittä menemään, kun näkivät minun, jota he luulivat sinuksi, seisovan oviaukossa.
Mitä tapahtunee, sitä en tiedä, sillä kirjoitan tätä sinun mentyäsi. Toivon kuitenkin, että sinä pelastut ja alat elää täydellistä ja onnellista elämää, vaikka pelkään, että sen parhaimpiin hetkiin on aina minun muistoni luova varjonsa. Sillä tiedän, että sinä rakastat minua, Allan, ja olet aina rakastava, kuten minäkin olen aina rakastava sinua.
Valo on sammumaisillaan — kuten minunkin —; siis hyvästi, hyvästi! Kaikki maallinen päättyy kerran ja senjälkeen me jälleen tapaamme toisemme. Siihen mennessä: näkemiin. Olisin mielelläni tahtonut tehdä enemmän puolestasi, sillä kuoleminen sellaisen puolesta, jota rakastaa ruumiineen, sydämineen ja sieluineen, on vain vähäpätöinen asia. Kuitenkin olen ollut vaimosi, Allan, ja vaimonasi olen pysyvä silloinkin, kun maailma on vanha. Taivas ei tule vanhaksi, Allan, ja siellä minä sinua tervehdän.
Valo on sammunut, mutta — oi! — sydämessäni syttyy uusi valo!
Sinun Mariesi.'
Tällainen oli hänen kirjeensä.
En luule mitään muuta olevan lisättävänä. — —
Sellainen on kertomus ensimmäisestä rakkaudestani. Ne, jotka sen lukevat — jos nimittäin kukaan koskaan lukee, — ymmärtävät, miksi en koskaan aikaisemmin ole hänestä puhunut, ja miksi en halua sen tulevan tunnetuksi ennen kuin minäkin olen kuollut ja mennyt kohtaamaan Marie Marais'n suurta sielua.