XV.
KAUHUJEN YÖ.
Sitten tuli rakeita ja muutama kuukausi sen jälkeen heinäsirkkoja, ja Egypti oli täynnä kauhua ja kärsimystä. Me olimme kuulleet, sillä Kiin ja Bakenkhonsun ollessa palatsissa tiesimme kaiken, että hebrealaiset profeetat olivat luvanneet lähettää rakeet, koska farao ei totellut heitä. Sentähden Seti lähetti sanan koko maahan, että egyptiläisten tulisi viedä karjansa suojaan, ne, mitkä heillä vielä oli jäljellä, heti myrskyn tehdessä tuloaan. Mutta farao sai kuulla siitä ja antoi julistaa, ettei sitä saanut tehdä, koska se olisi Egyptin jumalien häpäisemistä. Kuitenkin useat tekivät niin ja he pelastivat karjansa. Oli kummallista katsella tuota jäämuuria, joka ulottui maasta taivaaseen asti ja hävitti kaiken, minkä päälle se putosi. Mahtavat taatelipalmut olivat katkenneet aivan poikki; maa oli myllerretty aivan sekaisin; ihmiset ja eläimet, jotka olivat ulkona, oli lyöty kuoliaiksi tai kokonaan hävitetty.
Seisoin portilla ja katselin. Tuossa, noin kyynärän verran minusta, putosi valkeita rakeita tuhoten kaiken, ja tänne aidan sisäpuolelle ei tullut ainoatakaan. Merapikin katseli sitä ja samassa tuli Kiikin Bakenkhonsun kanssa, joka ei pitkän elämänsä aikana milloinkaan ollut nähnyt tällaista. Mutta Kii katseli enemmän Merapia kuin rakeita, sillä näin hänen yrittävän tunkeutua noilla julmilla silmillään tämän sydämeen asti.
"Rouva", sanoi hän viimein, "pyydän teitä, kertokaa palvelijallenne, miten saatte aikaan tämän?" ja hän osoitti ensin puita ja kukkia aidan sisäpuolella ja sitten tuota hävitystä ulkopuolella.
Luulin ensin, ettei Merapi ollut kuullut häntä rakeitten suhinan tähden, sillä hän kumartui ja avasi pienen sivuportin sakaaliparalle, joka raaputti sen takana. Mutta niin ei ollut, sillä hän kääntyi äkkiä ja sanoi:
"Pyytääkö Kherheb, Egyptin suurin tietäjä, oppimatonta naista opettamaan itselleen ihmeitä? Kii, sitä en voi, koska en tee enkä edes tiedä, miten tämä on tehty."
Bakenkhonsu nauroi ja Kiin hymyily tuli yhä selvemmäksi.
"Niin ei puhuta Goshenissa, rouva", vastasi Kii, "ja hebrealaiset naiset täällä Memphiksessä ovat samaa mieltä. Eivätkä Amonin papit sano sellaista. Nämä selittävät, että te olette taitavampi kuin kaikki muut noidat Niilin varrella. Tämä on todisteena siitä", ja hän osoitti ulkopuolella olevaa hävitystä ja sisäpuolella olevaa rauhaa, lisäten: "Rouva, jos te voitte suojella oman kotinne, miksi ette suojele Egyptin viatonta kansaa?"
"Koska en voi", vastasi hän vihaisesti. "Jos minulla joskus oli sellainen voima, on se lähtenyt minusta, joka nyt olen egyptiläisen lapsen äiti. Minulla ei ole mitään. Tuolla Amonin temppelissä joku voima teki työtään minun avullani, siinä kaikki, eikä se enään milloinkaan tule minuun rikokseni tähden."
"Minkä rikoksen, rouva?"
"Rikoksen, jonka tein ottaessani prinssi Setin puolisokseni. Jos nyt joku jumala puhuisi kauttani, olisi se joku noista egyptiläisten jumalista, sillä Israelin Jumala on hylännyt minut."
Kii tuijotti aivan kuin hän olisi saanut jonkun uuden ajatuksen ja samassa kääntyi Merapi ja lähti pois.
"Jos hän olisi Isiksen papitar, silloin hän toimisi meidän puolellamme, eikä meitä vastaan", sanoi Kii.
Bakenkhonsu pudisti päätään.
"Antaa tuon asian olla", vastasi hän. "Olkaa kuitenkin varma, ettei koskaan israelilainen nainen rupea uhraamaan sellaiselle, jota hän sanoo egyptiläisten kauhistukseksi."
"Jollei hän tahdo uhrata pelastaakseen kansaa, olkoon silloin varuillaan, ettei kansa uhraa häntä pelastaakseen itsensä", sanoi Kii kylmästi.
Sitten hänkin lähti pois.
"Luulen, että jos joskus sellainen hetki tulee, on Kii saava siitä myös osansa", nauroi Bakenkhonsu. "Mitä etua on paimenesta, joka oleskelee täällä suojassa tyytyväisenä sillä aikaa kuin tuolla ulkopuolella lauma kuolee, Ana?"
Sitten tulivat heinäsirkat, jotka söivät kaiken, mitä vielä oli jäljellä syötävää Egyptissä, niin tarkasti, että kansa parkaa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja jolla ei ollut mitään sanomista faraon ja israelilaisten välisiin asioihin, kuoli tuhansittain nälkään, ja samalla oli vielä suuri pimeys, jolloin Laban tuli. Tämä pimeys peitti maan kuin sankka pilvi kolme päivää ja kolme yötä. Siitä huolimatta, vaikka varjot olivat synkät, ei Setin talossa Memphiksessä ollut aivan pimeätä, sillä se oli aivan kuin valopatsaassa, joka ulottui maasta taivaaseen asti.
Kauhu oli nyt kymmenkertaisesti suurempi, ja minusta näytti kuin kaikki nuo sadat tuhannet Memphiksen asukkaat olisivat olleet koossa meidän muuriemme ulkopuolella, jotta voisivat edes katsella valoa, sellaisena kuin se oli, jolleivät muuta voisikaan. Seti olisi tahtonut päästää sisälle niin paljon kuin olisi mahtunut, mutta Kii ei sallinut sitä, sillä, hän sanoi, jos niin tehtäisiin, tulisi pimeys heidän mukanaan. Ainoastaan Merapi päästi sisälle muutamia israelilaisia naisia, jotka asuivat kaupungissa ja olivat egyptiläisten kanssa naimisissa. Mutta nämä tuottivat hänelle vain tuskaa nimittämällä häntä noidaksi. Sillä nyt olivat useimmat Memphiksen asukkaat varmoja, että se oli Merapi, joka oli tuottanut nämä onnettomuudet heille siksi, että hän palveli vieraan maan jumalaa.
"Jos hän, joka on Egyptin perillisen rakastettu, vain uhraisi Egyptin jumalille, otettaisiin nämä kärsimykset pois meiltä", sanoivat he. Luulen, että he olivat oppineet tämän Kiiltä. Tai ehkäpä Usertin vakoojat olivat neuvoneet heitä.
Seisoimme taas portin luona katsellen ihmisiä, jotka tuolla ulkopuolella pimeässä kulkivat edes takaisin, sillä tämä näky lumosi Merapin niin kuin käärme lumoaa linnun. Silloin ilmestyi Laban. Tunsin heti hänen kyömynenänsä ja haukansilmänsä, ja Merapikin huomasi hänet.
"Tule pois minun mukaani, Israelin kuu", huusi hän, "ja sinä saat kaikki anteeksi. Mutta jollet tule, paha sinut silloin perii."
Merapi tuijotti häneen vastaamatta sanaakaan. Juuri silloin tuli prinssi Seti luoksemme ja huomasi Labanin.
"Ottakaa kiinni tuo mies", käski hän punastuen vihasta, ja vartijat syöksyivät pimeyteen täyttääkseen hänen käskynsä. Mitta Laban oli kadonnut.
Pimeyden toisena päivänä oli meteli kova, kolmantena päivänä se oli hirveä. Eräs joukko heitti vartijat syrjään, mursi portit ja syöksyi palatsiin. He pyysivät nöyrästi, että rouva Merapi tulisi rukoilemaan heidän puolestaan; kuitenkin näkyi heidän katseistaan, että jollei hän tulisi, aikoivat he viedä hänet.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Seti Kiiltä ja Bakenkhonsulta.
"Senhän saa prinssi määrätä", sanoi Kii, "vaikka en voi ymmärtää, mitä se vahingoittaisi rouva Merapia, jos hän rukoilikin puolestamme Memphiksen avonaisella torilla."
"Antakaa hänen mennä", sanoi Bakenkhonsu, "muuten saamme kaikki pian lähteä kauemmaksi kuin haluaisimme."
"En tahdo mennä", huusi Merapi, "tietämättä ketä minun on rukoiltava ja miten."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, rouva", sanoi Seti vakavalla ja ystävällisellä äänellään. "Mutta kuuntele tuon väkijoukon melua. Jos kieltäydyt, luulen, että hyvin pian jokainen meistä on lähetetty maahan, jossa kenties ei tarvitse rukoilla ollenkaan", ja hän katseli pienokaista hänen sylissään.
"Minä menen", sanoi Merapi.
Hän lähti kantaen lasta ja minä kuljin hänen jäljessään. Ja niin teki Setikin, mutta tuossa pimeydessä eksyi hän meistä tuhansiin nousevaan kansanjoukkoon, enkä nähnyt häntä enään, ennen kuin kaikki oli ohitse. Bakenkhonsu nojasi minun käsivarteeni, mutta Kii oli mennyt ennen meitä. Tuo suunnaton joukko liikkui pimeässä, jossa siellä täällä lepatti joku valo kuin lyhty tyynellä merellä. En tiennyt, mihin olimme menossa, ennen kuin yksi noista lampuista, joka loisti suuren Ramenmeseksen mahtavan patsaan korokkeella, valaisi ympäristön. Silloin huomasin, että olimme lähellä porttia, joka vei Memphiksen suunnattoman suureen temppeliin, kenties maailman suurimpaan.
Jatkoimme matkaamme esipihan ja pilarikäytävän läpi, pappien taluttaessa meitä, kunnes tulimme erääseen pyhäkköön kaikkein suurimman pihan kautta, joka oli tungokseen asti täynnä miehiä ja naisia. Se oli pyhitetty Isikselle, jonka rinnoilla lepäsi Horus pienokainen.
"Oi, Ana ystävä, auttakaa minua", huusi Merapi. "He pukevat minut kummallisiin vaatteisiin."
Yritin päästä hänen luokseen, mutta minut työnnettiin takaisin, ja ääni, jonka luulin tuntevani Kiin ääneksi, sanoi:
"Henkenne tähden, hullu!"
Äkkiä lamput nostettiin ylös ja niiden valossa näin Merapin istuvan tuolilla puettuna kuin Isis jumalatar ja päässä korppikotkan muotoinen pää koriste, äärettömän kaunis. Hänen sylissään oli lapsi, joka oli puettu kuin Horus pienokainen.
"Rukoile puolestamme, Isis äiti", huusivat tuhannet äänet, "että tämä kirottu pimeys poistuisi."
Silloin hän rukoili, sanoen:
"Oi, Jumalani, ota pois tämä pimeys tältä viattomalta kansalta", ja kaikki läsnäolijat toistivat hänen rukouksensa.
Siinä silmänräpäyksessä alkoi taivas valeta ja vähemmässä kuin puolessa tunnissa tuli aurinko näkyviin. Kun Merapi näki, miten hän ja lapsi oli puettu, repi hän pois nuo kallisarvoiset koristeet, huutaen:
"Voi! Voi! Voi! Hukka periköön Egyptin kansan!"
Mutta riemuissaan jälleen saadusta valosta vain harvat kuuntelivat häntä, joka, kuten he varmasti luulivat, oli saattanut auringon jälleen esille. Laban ilmestyi taas hetkeksi näkyviin.
"Noita! Petturi!" huusi hän. "Sinä olet kantanut Isiksen vaatteita ja rukoillut egyptiläisten jumalien temppelissä. Israelin Jumalan kirous olkoon päälläsi ja hänen päällään, joka sinusta on syntynyt."
Minä juoksin hänen luokseen, mutta hän oli kadonnut. Sitten kannoimme
Merapin kotiin pyörtyneenä.
Niin tämäkin vaiva loppui, mutta sen jälkeen ei Merapi päästänyt poikaansa näkyvistään.
"Miksi niin huolehditte hänestä, rouva?" kysyin eräänä päivänä. Hän vastasi:
"Koska tahtoisin rakastaa häntä oikein, niin kauankuin hän on täällä, ystävä, mutta älkää sanoko tästä mitään hänen isälleen."
* * * * *
Kului taas joku aika, ja me kuulimme, ettei farao vieläkään tahtonut päästää israelilaisia menemään. Silloin lähetti prinssi Seti Bakenkhonsun ja minut Tanikseen faraon luo sanomaan hänelle:
"En etsi mitään itselleni ja unohdan kaiken sen pahan, mitä kateellisuudesta, yritit minulle tehdä. Mutta sanon sinulle, että jollet päästä noita muukalaisia menemään, suuret ja hirveät tapahtumat kohtaavat sinua ja koko Egyptiä. Kuule sentähden rukoukseni ja päästä heidät menemään."
Kun Bakenkhonsu ja minä tulimme faraon eteen, näimme, että hän oli kovasti vanhentunut, sillä hiukset ohimoilla olivat tulleet harmaiksi ja silmien alla riippui suuret pussit. Eikä hän voinut hetkeäkään seisoa hiljaa.
"Onko teidän herranne ja oletteko tekin noitten hebrealaisten profeettojen palvelijoita, joita egyptiläiset kunnioittavat kuin jumalaa, koska hän on tehnyt heille niin paljon pahaa?" kysyi hän. "Ja helpostihan se käykin, sillä olen kuullut, että serkkuni Seti pitää talossaan israelilaista noitaa, joka torjuu pois häneltä kaikki ne vaivat, jotka ovat kohdanneet muuta Egyptiä, ja hänen luokseen on myöskin paennut Kii, entinen Kherheb, tietäjäni. Sitäpaitsi olen kuullut, että jotkut kevytmieliset pelkurit ovat noitten loihtujen maksuksi luvanneet hänelle Egyptin valtaistuimen. Olkoon hän varuillaan, etten nosta häntä korkeammalle kuin hän haluaa, sillä olen jo tarpeekseni saanut pettureista tässä maassa, ja te myös saatte varoa!"
Minä en sanonut mitään, sillä näin, että mies oli hullu, mutta
Bakenkhonsu nauroi ääneen ja vastasi:
"Oi, farao, minä tiedän vähän, mutta tiedän kuitenkin tämän, vaikka olenkin vanha, nimittäin että, vaikka ihmiset ovatkin lakanneet puhumasta teistä, minä kuitenkin keskustelen Egyptin kaksinkertaisen kruunun kantajan kanssa. Tahdotteko nyt päästää hebrealaiset menemään, vai haluatteko tuottaa Egyptille kuoleman?"
Farao tuijotti häneen ja vastasi: "En päästä heitä menemään."
"Miksi ette päästä, farao? Kertokaa minulle, sillä olen utelias."
"Siksi etten voi", vastasi hän huokaisten. "Koska joku minua väkevämpi pakottaa minut hylkäämään heidän pyyntönsä. Menkää!"
Niin lähdimme, ja tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin Amenmeseksen
Taniksessa.
Kun me lähdimme huoneesta, näin hebrealaisen profeetan menevän sinne. Jälkeenpäin kertoi huhu, että hän oli uhannut tappaa koko Egyptin kansan, mutta sittenkään ei farao päästänyt israelilaisia menemään. Kerrottiin vielä, että hän oli sanonut profeetalle, että jos tämä vielä kerran tulisi hänen näkyviinsä, olisi hän kuoleman oma.
Me palasimme Memphikseen tietoinemme ja ilmoitimme ne Setille. Kun Merapi kuuli ne, joutui hän pois suunniltaan, itki ja väänteli käsiään. Kysyin häneltä, mitä hän pelkäsi. Hän vastasi pelkäävänsä kuolemaa, joka oli lähellä meitä kaikkia. Silloin sanoin:
"Onhan pahempiakin asioita olemassa, rouva."
"Kenties teille, jotka olette uskollisia ja hyviä omalla tavallanne, mutta ei minulle. Ettekö ymmärrä, Ana ystävä, että minä olen sellainen, joka olen rikkonut Jumalani lain, jota minua neuvottiin tottelemaan."
"Ja kukapa meistä ei olisi rikkonut sen jumalan lakia, jota meidän olisi pitänyt totella, rouva? Jos todellakin olette jotakin rikkonut pakenemalla jonkun murhamielisen ihmisen luota sellaisen turviin, joka teitä rakastaa paljon, niin varmasti sellaiset synnit kuin tämä annetaan anteeksi."
"Niin, kenties, mutta voi! Asiahan on paljon synkempi. Oletteko unohtanut, mitä tein? Puettuna Isiksen pukuun rukoilin Isiksen temppelissä, poikani näytellessä Horuksen osaa sylissäni. Se on rikos, jota ei milloinkaan anneta anteeksi hebrealaiselle naiselle, sillä Jumalani on kiivas Jumala. Vaikka onhan totta, että Kii väkisin puki minut."
"Jollei hän olisi pukenut, rouva, luulen, että jonkun toisen meistä olisi pitänyt se tehdä, sillä kansa oli vallan suunniltaan tuosta kauheasta pimeydestä; ja se uskoi, että te yksin voisitte sen poistaa, kuten todella tapahtuikin", lisäsin vähän epäillen.
"Se tapahtui enemmän Kiin juonilla. Oi, ettekö ymmärrä, että pimeyden poistuminen tuona hetkenä oli Kiin työtä sentähden, että hän halusi saada kansan uskomaan, että minä todellakin olen noita?"
"Miksi?" kysyin minä.
"En tiedä. Kenties siksi, että hän saisi uhrin alttarille itsensä tilalle. Ainakin tiedän hyvin, että minun se on maksettava, minun ja minun lihani ja vereni, mitä tahansa Kii luvanneekin", ja hän katseli nukkuvaa lastansa.
"Älkää olko peloissanne, rouva", sanoin. "Kii on poistunut palatsista, ettekä te näe häntä enää."
"Niin siksi, että prinssi oli vihainen hänelle tuon petoksen tähden, mikä tapahtui Isiksen temppelissä. Sentähden hän lähti äkkiä, tai oli lähtevinään, sillä miten voi kukaan sanoa, missä sellainen mies todella on? Mutta hän tulee takaisin. Muistakaa, Kii oli Egyptin suurin tietäjä. Ei vanha Bakenkhonsukaan voi muistaa ketään hänen vertaistaan. Sitten hän rupesi kilpailemaan kansani profeettojen kanssa ja hävisi."
"Mutta hävisikö hän, rouva? Mitä he tekivät, sen teki hänkin lähettämällä israelilaisille samat vaivat, mitkä teidän profeettanne olivat lähettäneet meille."
"Niin, muutamia niistä, mutta hän jäi tai pelkäsi lopuksi jäävänsä jälkeen. Onko Kii mies, joka unohtaa sellaisen? Ja jos Kii todella uskoo, että minä olen hänen vastustajansa ja herransa tässä pimeässä työssä, kuten tuhannet tänä päivänä uskovat kuultuaan, mitä Amonin temppelissä tapahtui, eikö hän ennemmin tai myöhemmin mittaa minulle samalla mitalla? Oi, minä pelkään Kiitä, Ana, ja pelkään Egyptin kansaa, ja jollei se olisi niin rakas herralleni, pakenisin poikani kanssa erämaahan, ja luopuisin kokonaan tästä vihaa täynnä olevasta maasta! Hiljaa! Hän herää."
Tämän jälkeen oli Egyptissä suuri pelko. Ei kukaan näyttänyt oikein tietävän, mitä he pelkäsivät, mutta kaikki olivat varmat siitä, että he olivat tekemisissä kuoleman kanssa. Ihmiset kulkivat ympäri huolissaan katsellen taaksensa, aivankuin joku olisi seurannut heitä, ja öisin he kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Ainoastaan hebrealaiset näyttivät olevan onnellisia ja iloisia. Sitäpaitsi he valmistivat itseään ottamaan vastaan jotakin uutta ja outoa.
Nuo israelilaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, alkoivat myydä tavaroitaan ja lainasivat sitten egyptiläisiltä. Erittäinkin pyysivät he lainaksi jalokiviä sanoen, että he valmistivat suurta juhlaa ja halusivat näyttää hienoilta maanmiestensä silmissä. Kukaan ei kieltänyt heiltä mitään, mitä he pyysivät, sillä kaikki pelkäsivät heitä. Jopa he tulivat palatsiinkin ja pyysivät Merapiltakin koristuksia, vaikka hän oli heidän oma kansalaisensa, joka oli osoittanut heille niin paljon ystävällisyyttä. Niin, ja nähdessään, että hänen pojallaan oli pieni kultainen rengas hiuksissa, pyysi eräs heistä senkin, eikä Merapi kieltänyt häneltä sitäkään. Mutta samassa astui prinssi huoneeseen ja nähdessään tuon kuninkaallisen merkin naisen kädessä, suuttui hän ja vaati häntä antamaan sen pois.
"Mitä kruunuilla tehdään, kun ei ole päitä, jotka kantavat niitä?" pilkkasi nainen ja juoksi pois nauraen, vieden mukanaan kaiken, mitä oli koonnut.
Kun Merapi kuuli hänen noin puhuvan, tuli hän vieläkin surullisemmaksi ja pelokkaammaksi kuin ennen, ja hänestä tuo huolestuneisuus tarttui Setiinkin. Hänkin tuli surulliseksi ja levottomaksi, vaikka hän ei tiennyt syytä siihen, kun kysyin sitä häneltä. Mutta hän arveli sen kenties johtuvan siitä, että jokin uusi vaiva oli lähellä.
"Ja kun olen tullut toimeen yhdeksän vaivan aikana," lisäsi hän, "en ymmärrä, miksi pelkäisin kymmenettä."
Kuitenkin hän pelkäsi sitä, ja niin paljon, että hän kysyi
Bakenkhonsulta, olisiko mitään keinoa lepyttää jumalien vihaa.
Bakenkhonsu nauroi ja sanoi, ettei hän luullut löytyvän, sillä jolleivät jumalat olleet vihaisia yhdestä asiasta, niin olivat ne toisesta. Luotuaan maailman, eivät he ole muuta tehneet kuin riidelleet sen kanssa, tai toisten jumalien kanssa, jotka myös olivat mukana sen muodostamisessa, ja heidän riidellessään joutuvat ihmiset uhreiksi.
"Kestäkää tuskanne, prinssi", lisäsi hän, "jos sellaisia tulee, sillä kun Niili on tulvinut korkeintaan viisikymmentä kertaa, on teille kaikki aivan yhdentekevää."
"Ajattelette siis, että joka tapauksessa kuolemme, ja että Osiris on vain toinen nimi auringonlaskulle, Bakenkhonsu."
Vanha neuvonantaja pudisti harmaata päätään ja vastasi:
"En. Jos joskus kadottaisitte jonkun, jota suuresti rakastatte, lohduttakaa itseänne, prinssi, sillä en usko, että elämä päättyy kuolemaan. Kuolema on vain hoitaja, joka panee hänet nukkumaan, ja aamulla herää hän uudelleen jatkaakseen matkaansa toisessa ajassa niitten kanssa, joitten seurassa hän on alusta alkaen ollut."
"Mihin on hän joutuva kaikkien näiden aikojen jälkeen, Bakenkhonsu?"
"Kysykää sitä Kiiltä, niinä en tiedä."
"Hiiteen koko Kii, minä vihaan häntä", sanoi prinssi ja lähti pois.
"Ettekä ilman syytä, luullakseni", mutisi Bakenkhonsu, mutta kun kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, ei hän tahtonut tai ei osannut kertoa sitä minulle. Näytti yhä synkemmältä ja palatsin elämä, joka omalla tavallaan oli ollut hupaisaa, tuli surulliseksi. Kukaan ei tiennyt, mitä oli tulossa, mutta kaikki tiesivät, että jotakin oli tulossa ja ojensivat kätensä yrittäen suojata taistelevien jumalien iskuilta sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta. Setille ja Merapille oli rakkain heidän poikansa, suloinen pienokainen, joka jo juoksi ja leperteli, ja jolla Rameses-suvun lapsena oli harvinainen terveys ja henkiset kyvyt. Aina piti poikasen olla joko isän tai äidin näkyvissä. Noina päivinä näin todellakin hyvin harvoin Setiä, eikä meidän opinnoistammekaan tullut mitään, kun hän aina Merapin kanssa piti huolta pojastaan.
Kun Usertille kerrottiin siitä, sanoi hän erään ystäväni kuullen:
"Epäilemättä koettaa hän kasvattaa tuota sekasikiötä täyttääkseen sillä Egyptin valtaistuimen."
Mutta voi! Kaikki, mikä oli määrätty pikku Setin täytettäväksi, oli ruumisarkku.
* * * * *
Oli hiljainen, kuuma ilta, niin kuuma, että Merapi oli pyytänyt hoitajatarta tuomaan lapsen vuoteen ja asettamaan sen kahden pylvään väliin suureen pylväskäytävään. Siinä hän nukkui vuoteellaan, rakastettavana kuin jumalainen Horus. Merapi istui hänen vieressään tuolilla, jolla oli aivankuin antiloopin jalat. Seti käveli edestakaisin penkereellä pylväskäytävän toisella puolella nojaten olkapäähäni jutellen yhtä ja toista. Silloin tällöin ohimennessään pysähtyi hän hetkeksi kirkkaassa kuun valossa ollakseen varma, että Merapi ja lapsi voivat hyvin, kuten hänelle hiljakkoin oli tullut tavaksi tehdä. Sitten puhumatta mitään, jottei vaan herättäisi poikaa, hän hymyili Merapille, joka istui miettien pää käden varassa, ja kulki edelleen.
Yö oli hyvin hiljainen. Palmun lehdet eivät värähtäneetkään, sakaalit eivät liikkuneet ja kimeä-ääniset hyönteisetkin olivat lopettaneet surinansa. Sitäpaitsi tuo suuri kaupunki alhaalla oli äänetön kuin hauta. Oli aivankuin jonkun lähenevän turmion enne olisi peloittanut maailman äänettömäksi. Sillä epäilemättä oli ilmassa turmiota. Kaikki tunsivat sen, hoitajatarkin, joka aivan kyyristyi tullessaan emäntänsä tuolin luo ja silloin tällöin vapisi kuumuudesta.
Äkkiä pikku Seti heräsi ja kertoi nähneensä unta.
"Mistä sinä uneksit, poikani?" kysyi hänen isänsä.
"Näin unta", jokelsi hän, "että nainen, jolla oli samanlaiset vaatteet kun äidillä tuolla temppelissä, otti minua kädestä ja vei minut ilmaan. Katsoin alaspäin ja näin sinut ja äidin kalpeina ja itkien. Minäkin aloin itkeä, mutta tuo nainen, jolla oli höyhenpäähine, kielsi minua, sillä hän kuljetti minua kauniiseen, suureen tähteen, johon äiti tulisi pian minua tapaamaan."
Prinssi ja minä katsoimme toisiimme, ja Merapi näytti olevan touhussa tuuditellen lasta uudelleen uneen. Keskiyö läheni, eikä vielä kukaan näyttänyt aikovan lähteä levolle. Vanha Bakenkhonsukin tuli luoksemme ja aikoi sanoa jotakin yöstä, joka oli niin outo ja levoton, kun äkkiä pieni yölepakko, joka oli lennellyt edestakaisin yläpuolellamme, putosi hänen päänsä päälle ja siitä maahan. Me tarkastimme sitä ja huomasimme, että se oli kuollut.
"Kummallista, että eläin kuoli tuolla lailla", sanoi Bakenkhonsu, kun samalla toinenkin putosi maahan aivan sen lähellä. Pikku Setin musta kissanpoikanen, joka makasi pojan vuoteen vieressä, näki sen putoavan ja hyökkäsi sinne. Mutta ennenkuin se ehti lepakon luo, pyörähti se ympäri, seisoi takajaloillaan kynsien ilmaa ympärillään, päästi sitten valittavan äänen ja kaatui kuolleena maahan.
Me tuijotimme siihen, kun äkkiä jostakin kaukaa kuului sydäntäsärkevää koiranulvontaa. Sitten alkoi joku lehmä valittavasti ammua, kuten nämä eläimet tekevät, kun niiltä ryöstetään vasikat. Ja samassa kuului aivan läheltä aidan toiselta puolen suuressa tuskassa olevan naisen korvia viiltävää huutoa, jollaista alkoi yhtä aikaa kuulua joka suunnalta, kunnes ilma oli täynnä valitusta.
"Oi, Seti, Seti", huudahti Merapi äänellä, joka pikemmin muistutti sihinää kuin kuiskausta, "katso poikaasi!"
Me juoksimme sinne, missä poika makasi. Hän oli herännyt ja tuijotti ylöspäin suurin silmin ja jäykin kasvoin. Pelko, jos se sitä oli, katosi hänen kasvoiltaan, mutta yhä hän tuijotti. Hän nousi pikku jaloilleen, yhä tuijottaen ylöspäin. Sitten kirkasti hymy, suloisin hymy hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä kuin syleilläkseen jotakuta, joka kumartui hänen puoleensa, ja kaatui taaksepäin — kuolleena.
Seti seisoi äänetönnä kuin kuvapatsas. Kaikki, jopa Merapikin, seisoivat liikahtamatta. Sitten hän kumartui ja otti syliinsä pojan ruumiin.
"Nyt, puolisoni", sanoi hän, "on sinua kohdannut se suru, josta Jabez setäni puhui sinulle, jos vähääkään seurustelisit kanssani. Nyt Israelin kirous on murtanut sydämeni ja nyt on lapsemme kasvanut liian suureksi maallisille onnentoivotuksille ja tervehdyksille, kuten ilkeä Kii ennusti."
Näin hän puhui kylmällä, hiljaisella äänellä, kuten sellainen, joka jo kauan on odottanut jotakin tai tiennyt sen tapahtuvaksi. Sitten hän kumarsi prinssille ja lähti kantaen lapsen ruumista. Ei milloinkaan, minun mielestäni, Merapi ollut ihanampi kuin tuona hetkenä, jolloin hän oli rakkaansa kadottanut, sillä nyt loisti hänen naisellisen rakastettavaisuutensa läpi vielä joitakin säteitä hänen sielustaan. Hänen silmänsä ja liikkeensä olivat todellakin sellaiset, että se olisi yhtä hyvin voinut olla aave kuin nainen, joka lähti luotamme sen kanssa, joka oli ollut hänen poikansa.
Seti nojasi olkapäähäni katsellen tyhjää vuodetta ja pelästynyttä hoitajaa, joka yhä istui sen vieressä, ja tunsin kyyneleen putoavan kädelleni. Vanha Bakenkhonsu kohotti ryppyiset kasvonsa ja katsoi prinssiin.
"Älkää surko liian paljon, prinssi", sanoi hän, "sillä ennen kuin niin monta vuotta kuin minä olen elänyt on kulunut, on tämä lapsi unohtunut, ja hänen äitinsä on unohtunut, ja teistäkin, prinssi, elää vain nimi, joka kerran oli suuri Egyptissä. Ja sitten, prinssi, alkaa jossakin ilo uudelleen, ja sen, minkä olette kadottaneet, löydätte jälleen. Kiin noituus ei kaikki ole valetta, ja kun hän sanoi teille tuolla Taniksessa, ettei teitä turhanpäiten nimitetty 'Uudestisyntymisen herraksi', puhui hän sanoja, joista tänä yönä voitte löytää lohdutusta."
"Kiitän teitä, neuvonantaja", sanoi Seti ja kääntyi seuraten Merapia.
"Luulen, että saamme enemmän kuolleita", huudahdin tuskin tietäen, mitä surussani sanoin.
"En luule, Ana", vastasi Bakenkhonsu, "sillä Jabezin tai hänen Jumalansa kilpi suojaa meitä. Alinomaa hän ennusti, että Merapille ja hänen tähtensä Setille tulisi surua, mutta siinä onkin kaikki."
Minä vilkaisin kissanpoikaseen.
"Se eksyi tänne kaupungista muutamia päiviä sitten, Ana. Ja yölepakotkin lensivät varmaan tuolta kaupungista. Kuulkaa tuota valitusta. Onko Egyptissä ennen kuultu sellaista ääntä?"