ENSIMÄINEN LUKU.
Kolme miestä kohtaa toisensa.
"On oikeastaan varsin omituista, että minä, vanha norsunpyytäjä, rupean kirjoittamaan kirjaa", — näillä sanoin alottaa Allan kertomuksensa seikkailuretkestään Kuningas Salomon kaivoksille. "Sillä olenhan tosin", jatkaa hän edelleen, "kokenut yhtä ja toista elämässäni — jo lapsesta alkaen olen itse saanut ansaita leipäni — olen koettanut kaikenlaista metsästystä, sotia ja kullankaivua, mutta kirjailijatointa en koskaan ole erityisesti harjoittanut. Mutta nyt olen kynä aseenani ryhtynyt työhön, ensiksikin koska sekä Henry Curtis että John God niin hartaasti ovat pyytäneet minua sitä tekemään ja toiseksi koska kipeä jalkani pakottaa minua pysymään paikoillani täällä Durbanissa — ja täytyyhän sitä johonkin ryhtyä. Eikö tämä muuten ole ilkeätä: olen nyt 55 vuoden vanha ja olen ampunut 65 jalopeuraa ja sitten täytyy minun istua kököttää täällä sen vuoksi että kuudeskymmeneskuudes, jonka kanssa ottelin, ruhjoi vasemman jalkani, niin että se on kuin palanen purutupakkaa!
"Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiukan virikettä siitä, että kertomus, jota nyt rupean juttelemaan, on ihmeellisin juttu, minkä ikimaailmassa olen kuullut. Ja kuten boerit sanovat: sutjes, sutjes — hiljaa hyvää tulee…"
— Ja sitten kertoo norsunpyytäjä yhtymyksestään Henry Curtisin ja
John Godin kanssa ja siitä mitä sitten tapahtui.
* * * * *
Annappas olla — siitä on nyt noin puolitoista vuotta, kun tapasin tilanomistaja Curtisin ja kapteeni Godin.
Olin silloin ollut norsunpyynnillä Bamangwato-virran tuolla puolen, mutta onni ei ollut minua suosinut. Norsuja en saanut montakaan ja päälle päätteeksi sairastuin kuumetautiin. Heti kun pääsin jotakuinkin jaloilleni, myin kaikki kiluni ja kaluni — pienet vankkurini, härkäni ja vähäisen norsunluuvarastoni — ja matkasin Kapkaupunkiin. Viikkokauden kuljeskelin kaupungissa ja päätin sitten lähteä takaisin Nataliin. Tilasin hyttipaikan muutamalla Natalinlaivalla, ja pian kiikuimme hauskasti merellä.
Laivassa oli paljon ihmisiä ja useimmat tulivat aina Englannista asti. Huomioni kiintyi erityisesti kahteen matkustajaan. Toinen heistä oli ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen komea mies; hänellä oli mahtavat hartiat ja mainio ryhti. Tuuhea, vaalea tukka ja parta muodostivat kauniin kehyksen hänen uljaille kasvoilleen. Hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat. Harvoin näkee meidän päivinämme niin kaunista miestä; vanhat pohjolan viikingit olivat varmaan samanmuotoisia. Eipä siltä, että minä paljonkaan tietäisin samaisista viikingeistä — erään nykyajan tanskalaisen olen tuntenut ja hän peijasi minulta vähän rahoja — mutta olen kerran nähnyt taulun, joka kuvaa pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki miehet taulussa olivat ihan samankaltaisia kuin tämä puheena oleva mies. Ihmeellistä kyllä sain sittemmin tietää, että Henry Curtisin — niin oli hänen nimensä — suonissa todellakin virtasi tanskalaista verta. Näin voi rotuleima säilyä halki aikojen.
Muuten muistutti hän suuresti jotakuta. Mutta ketä? Kas, siitä en päässyt selville, vaikka kuinka olisin päätäni vaivannut.
Herra Curtis oli laivalla aina yhdessä erään toisen herran kanssa, joka niinikään veti huomiota puoleensa. Heissä ei ollut paljon yhtäläisyyttä, hän oli muun muassa tummanverisempi eikä niin kookas kuin herra Curtis, mutta tavallaan oli hänkin komea ilmiö. Tai oikeammin uljas. Hän on merimies, ajattelin nähdessäni hänet ensi kerran. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä en koskaan erehdy merimiesten suhteen. No niin, minulla onkin ollut monta hyvää ystävää siinä ihmisluokassa ja tiedän hyvin minkälaisia he ovat. Parempaa toveria kuin merimies ei ole, vaikkakin hän usein on jokseenkin paha kiroomaan…
Miehen nimi oli God — John God, ja oikein arvasin, hän oli kuin olikin merimies. Eli oikeimmin: hän oli ollut. Seitsemäntoista vuotta oli hän luutnanttina palvellut Englannin sotalaivastossa ja oli eronnut kapteenina. Hän oli kuten sanotaan "täysinpalvellut", vaikka ei tosin ollut kolmeakymmentäyhtä vuotta vanhempi. Niin on tapa sotaväessä ja laivastossa; kun ihminen on oikein harjaantunut ja taitava, yks kaks! — hän saa potkun ja katsokoon sitten itse, miten parhaiten tulee toimeen. Semmoisilla ehdoilla on tukala työskennellä, mieluummin olen sitten metsästäjä! Silloin sitä ainakin on oma isäntänsä.
Tämä kapteeni God oli oikeastaan hassunkurinen herrasmies. En koskaan ole nähnyt miestä, joka olisi ollut niin täsmällinen ja siro puvussaan kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti hänen partansa oli ajeltu — niin sileäksi, niin sileäksi! Hassuinta hänessä oli kuitenkin se, että hän aina käytti silmälasia, joka oli puristettu oikeaan silmäpieleen. Olisi melkein voinut luulla, sen kasvaneen kiinni siihen, sillä se ei koskaan pudonnut, vaikkei siinä ollut rihmaa. Minä luulin totta tosiaan kauan aikaa, hänen öisinkin nukkuvan lasi silmäpielessä, mutta myöhemmin huomasin, että hän maata mennessään pisti sen housuntaskuun; jonne hän myös kätki tekohampaansa — nämä kaksi omituisuutta hänessä oli.
Vähän sen jälkeen kuin olimme lähteneet ankkurista, pimeni ja ilma kävi pahaksi. Maalta puhalsi navakka tuuli tuoden mukanaan paksun kolean sumun. Sen noustessa pakenivat useimmat matkustajat kiireesti kannen alle. Höyrylaiva oli litteäpohjaista lajia ja keinui kauheasti, välisti se oli tehdä kuperkeikan, mutta pysyi toki oikeallaan. Oli aivan mahdotonta käyskennellä kannella, ja minä pysyttelin sen vuoksi konehuoneen läheisyydessä, siellä oli tyyni ja hyvä olla. Siellä kulutin aikaani tarkastamalla heiluria, joka heilui edes takaisin osottaen paljonko laiva kallistui.
Samassa kuulin äreän äänen takanani murahtavan:
"Tuo heiluri näyttää väärin, se ei riipu oikein."
Minä käännyin, — puhuja oli meriupseeri.
"Vai niin — luuletteko?" virkoin.
"Luulenko? Ei ole kysymys luulemisesta. Mutta panenpa pääni pantiksi siitä, että jos alus vyöryisi noin kuin tuo laitos luulottelee, niin ette te enkä minä seisoisi tässä. Mutta sellaista on, kun rihkamakauppiaat joutuvat laivan kanssa tekemisiin. Oi pyhä isä, sitä täsmällisyyttä!"
Tällä hetkellä soitettiin päivälliselle. Ja kreivin aikaan se tapahtuikin, sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin kuulla kuninkaallisen meriupseerin pitävän pitkiä puheita toisten merimiesten kelvottomuudesta. On kuitenkin jotain vieläkin kauheampaa, nimittäin kun kauppamerimies lausuu mielipiteensä sotalaivaston miehistöstä.
Kapteeni God ja minä menimme yhdessä päivällispöytään, jonne Henry Curtis jo oli asettunut. God istui hänen viereensä, minä heitä vastapäätä. Tuokion kuluttua pohdimme kapteeni ja minä jo innokkaasti metsästystä, ampumista ja muita niihin kuuluvia seikkoja. God kyseli kyselemistään, ja minulla oli täysi työ vastaamisessa. Viimein jouduimme keskustelemaan norsuista.
"Siinä suhteessa olette totta tosiaan osanneet oikeaan mieheen", sanoi äkkiä muuan matkustajista Godille. "Jos kukaan, niin juuri metsästäjä Allan, on omiaan kertomaan norsuista."
Herra Curtis näytti säpsähtävän. Hän oli tähän asti ollut ääneti. Nyt kumartui hän minun puoleeni ja kysyi syvällä, hillityllä, sointuvalla äänellä:
"Anteeksi, onko nimenne Allan?"
"On!" — Hän ei sanonut enempää, mutta minä olin kuulevinani hänen mutisevan: "Sepä onni!"
Kun olimme syöneet ja nousseet pöydästä, tuli Henry Curtis luokseni ja kysyi, tahtoisinko seurata häntä hänen hyttiinsä, niin saatoimme polttaa piipullisen yhdessä. Siihen olin heti halukas, ja hetkisen kuluttua istuimme me kolme — Curtis, God ja minä hytissä savuava piippu hampaissa ja pullollinen wiskyä ja lasit edessämme pöydällä.
"Herra Allan", virkkoi Curtis, kun palvelija oli sytyttänyt
lamput, "mikäli minä tiedän, oleskelitte te vuosi sitten jossain
Bamangwato-nimisessä seudussa, Transvaalin pohjoispuolella.
Eikö totta?"
Minä nyökäytin päätäni. Olin todellakin Bamangwatossa siihen aikaan.
Mutta mitenkä saattoi tämä vieras herra tietää minun matkoistani?
"Te matkustitte silloin kauppa-asioilla?" Tämän lausui kapteeni God.
"Aivan oikein", vastasin minä. "Minä asetuin tavaroineni uudisasutuksen, ulkopuolelle ja jäin sinne, kunnes olin myynyt koko vaunulastillisen."
Henry Curtis istui aivan vastapäätä minua. Hän nojasi käsivartensa pöytään, katseli tutkivasti minuun suurilla harmailla silmillään ja kysyi vakavasti:
"Tapasitteko niillä seuduin Neville nimisen miehen?"
"Tapasinpa kylläkin. Hän asettui härkineen aivan minun läheisyyteeni ja levähti neljätoista päivää, ennenkuin hän lähti retkelleen sisämaahan. Muuten sain pari kuukautta sitten kirjeen asianajajalta, joka mielellään tahtoi tietää, mihin mies oli joutunut — ja tietäisinkö minä jotain hänestä. Minä kirjoitin silloin ilmoittaen hänelle, että…"
"Niin", sanoi Curtis, "sen kirjeen olen lukenut. Te kerroitte siinä, että Neville niminen mies oli lähtenyt Bamangwatosta vasta toukokuussa. Hän matkusti ajoneuvoilla ja seuranaan hänellä oli ajomies, opas ja Jim niminen kafferilainen. Hänen tarkoituksensa oli ajaa aina Inyatiin — kauas, kauas Matabele-maahan, jossa hän aikoi myydä vankkurinsa kulkeakseen sitten jalkasin eteenpäin. Eikö niin?"
Minä vain nyökkäsin, ja Curtis jatkoi: "Sitten te myöskin kirjoititte, että hän luultavasti oli luopunut vankkureistaan, sillä te olitte nähnyt ne erään portugalilaisen kauppamiehen hallussa, ja hän sanoi ostaneensa ne Inyatissa valkea-ihoiselta mieheltä, joka aikoi lähteä erämaahan metsästämään."
Kaikki oli niinkuin olla piti; aivan näillä sanoin olin kirjoittanut.
Hytissä vallitsi hetkisen hiljaisuus, ei kukaan meistä puhunut sanaakaan. Sitten virkkoi Henry Curtis yhtäkkiä: "Sanokaa minulle, herra Allan, ette suinkaan muuten tiedä, mitä velj…, mitä tämä Neville aikoi tuolla kaukana pohjoisessa päin tai minne hän oikeastaan pyrki?"
"Nii-in", lausuin pitkään, "kyllähän siitä hiukan kuulin, mutta…"
Sen enempää en sanonut, koska en tahtonut puhua siitä aineesta.
Curtis ja God katsahtivat toisiinsa, ja God nyökkäsi innokkaasti.
Sitten lausui Curtis:
"Kuulkaapa, herra Allan! Nyt minä kerron teille erään jutun, ja sen tehtyäni aion pyytää teiltä neuvoa ja — kenties apua. Asianajajalta, joka lähetti minulle kirjeenne, tiedän, että te olette mies, johon voi luottaa, ja varsinkin, että te olette mies, joka ette lavertele ettekä puhu turhia."
Minä kävin aivan noloksi sellaisia kehuja kuullessani ja join kulauksen, wiskyä ja vettä salatakseni punastumistani. Mutta Henry Curtis jatkoi: "Neville on veljeni!"
"Ohoo!" huudahdin minä. Ja samassa selvisi minulle, ketä Curtis heti oli muistuttanut. Hänen veljensä oli tosin paljoa lyhyempi ja mustapartainen, mutta silmät ja kasvojenpiirteet olivat aivan samat.
"Hän on nuorempi veljeni", jatkoi Curtis, "eikä minulla ole muita sisaruksia kuin hän. Lapsuudesta asti ja koko nuoruutemme ajan elimme erittäin hyvässä sovussa ja olimme melkein aina yhdessä. Mutta sitten — viisi vuotta sitten — riitaannuimme kovasti, ja minun täytyy, ikävä kyllä, tunnustaa, että käyttäydyin kovin pahasti ja väärin veljeäni kohtaan."
Kapteeni nyökkäsi kiivaasti. Sen saatoin nähdä hyttipeilistä, joka laivan rajusti keikkuessa silmänräpäykseksi joutui riippumaan aivan päämme yläpuolelle.
"Te tunnette kenties", sanoi Curtis, "siksi paljon Englannin perintölakeja, että tiedätte miehen koko maa-omaisuuden menevän perinnöksi vanhimmalle pojalle, ellei toisin säädetä. Nyt tapahtui, että isäni kuoli juuri silloin, kun veljeni ja minä olimme vihoissa, eikä kukaan tuntenut vainajan viimeistä tahtoa. Seurauksena oli, että veljeni, joka ei ollut oppinut mitään, josta saattaisi elää, yht'äkkiä tuli köyhäksi mieheksi. Minun tietysti olisi pitänyt pitää huolta hänestä, mutta vihoissani laiminlöin velvollisuuteni; minä tahdoin, että hän olisi ottanut ensimäisen askeleen, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Ennenkuin saatoin aavistaakaan, myi hän senkin vähän, mitä omisti, ja purjehti muutama shillinki taskussa Etelä-Afrikaan onneaan koettamaan. Kolmeen vuoteen en kuullut hänestä sanaakaan, vaikka lähetin useita kirjeitä hänelle. Viimein en enää kestänyt. Käännyin useampien eri ihmisten puoleen, joiden toivoin voivan opastaa minua veljeni jälille. Sillä tavoin sain ne tiedot, jotka te ystävällisesti annoitte asianajajalleni. Ja saatuani tietää sen verran lähdin muitta mutkitta matkaamaan tänne itse hakeakseni häntä. God on luvannut seurata minua."
"Niin", virkkoi siihen kapteeni, "minullahan ei ole mitään erityistä tekemistä. Laivasto ei minua enää tarvitse eikä minua liioin haluta istua työtönnä jossain nurkassa ja vähitellen nääntyä nälkään puolella palkalla. Mutta kuulkaapa nyt, herra Allan — nyt tulee teidän vihdoinkin puhua suunne puhtaaksi ja kertoa meille kaikki, mitä tiedätte Curtisin veljestä."