TOINEN LUKU.
Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.
Minä rupesin täyttämään piippuani, ja Henry Curtis kumartui puoleeni lisäten: "Niin, entäs hänen matkansa Bamangwatoon, mitä siitä tiedätte?"
"Sen verran, että tiedän hänen, mikäli kuulin, lähteneen etsimään kuningas Salomon kaivoksia."
"Kuningas Salomon kaivoksia!" huudahtivat molemmat herrat yhteen ääneen. "Mitä ne ovat? Missä ne sijaitsevat?"
"Sitä en tiedä", täytyi minun vastata. "Tiedän vaan, missä niiden sanotaan sijaitsevan. Yhden ainoan kerran elämässäni olen nähnyt vuorten huiput, jotka sen ympärillä kohoavat, mutta päästäkseni niiden vuorten tykö, olisi minun täytynyt kulkea erämaan halki, joka on puolisensataa peninkulmaa leveä, ja se matka on kerrassaan kauhistuttava. Minun tietääkseni on vain yhden ainoan valkoisen miehen koskaan onnistunut matkustaa sen halki. Muuten lienee ehkä parasta, että kerron teille koko vanhan tarun kuningas Salomon kaivoksista. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että tämä jää meidän kesken. Lupaatteko sen?"
Curtis nyökäytti päätään ja kapteeni God vastasi: "Tiettävästi."
"Me norsunpyytäjät", alotin minä, "emme tavallisesti ole erittäin oppinutta väkeä. Meidän sivistyksemme ei ole hienointa laatua, ja useimmilla meistä on harvoin aikaa välittää siitä, mikä ei kuulu toimeemme. Me pidämme huolta ammatistamme ja annamme muiden huolehtia omista ammateistaan. Mutta joskus sattuu tapaamaan sellaisen metsästäjän, joka todella on käyttänyt silmiään ja korviaan liikkuessaan villiheimojen keskuudessa, ja tuntee jonkun niistä monista taruista, jotka kulkevat suusta suuhun ja suvusta sukuun alkuasukkaiden joukossa. Ja sellainen mies kertoi minulle ensiksi kuningas Salomon kaivoksista. Hänen nimensä oli Evans, ja minä opin tuntemaan hänet ensimäisellä norsunpyynnilläni Matabele-maassa — noin kolmekymmentä vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen puski sitten puhvelihärkä hänet kuoliaaksi. Eräänä iltahetkenä istuin Evansin kanssa juttelemassa ja kerroin hänelle muutamista omituisista muinaisjäännöksistä, joita olin tavannut jossain Lydenburgin tienoilla. Minä kuvailin hänelle, kuinka aivan vuorten keskellä olin keksinyt kallioon hakatun käytävän, joka johti suureen luolaan, missä oli aimo läjät kultamalmia…"
Evans istui hetken aikaa kuuntelemassa, mutta sitten hän sanoi voivansa kertoa vielä ihmeellisempiä asioita. Ja sitten hän kertoi pitkän jutun siitä, kuinka hän syvällä Etelä-Afrikan sydämessä oli keksinyt jäännöksiä kaupungista, joka luultavasti oli sama kuin Ofir-niminen kaupunki, josta raamatussa kerrotaan. Muistan vielä, millä mielihartaudella kuuntelin vanhan Evansin kertomusta. Olin siihen aikaan nuori, ja nämä ihmeelliset muinaistarut juutalaisten ja foinikilaisten matkoista tuhansia vuosia takaperin valtasivat kaikki ajatukseni. Yht'äkkiä virkkoi Evans: "Oletko koskaan kuullut puhuttavan Suliman-vuorista?" Ei, en ollut kuullut. Sainpa sitten tietää, että ne ovat Maskujulumbwe-maan luoteispuolella ja niissä vuorissa — kertoi Evans — oli Salomolla ollut timanttikaivoksensa! Arabialaiset äänsivät Salomon Sulimaniksi, ja muuan vanha velhovaimo Manika-maassa oli kertonut hänelle, että vuorten takana asui kansanheimo, joka oli Zulukansan sukua, ja puhui samankaltaista kieltä kuin hekin. Nämä ihmiset olivat kuitenkin kauniimpia ja kookkaampia kuin zululaiset ja heidän keskuudessaan eli suuria velhoja, jotka muinaisina aikoina olivat oppineet taitonsa valkoisilta miehiltä. Nämä velhot tunsivat niinikään tien salaiseen kätköpaikkaan kallion sisässä, kaivokseen, joka oli täynnä "säihkyviä kiviä."
Sillä kertaa nauroin vaan näille ihmeellisille jutuille, ja noin pariinkymmeneen vuoteen en asiata sen enempää aprikoinut. Mutta sitten sain täydellä todella tietää jotain Suliman-vuorista ja niiden takaisesta maasta.
Minä olin sillä kertaa asioilla kaukana pohjoisessa, Sitandan kraali nimisessä paikassa. Metsästys niillä seuduin oli laihanlaista, töin tuskin sain ammutuksi sen verran, että saalis riitti ruuakseni. Minä olin kyllästynyt koko hommaan, ja päälle päätteeksi vielä sairastuin, niin etten voinut lähteä pois. Eräänä päivänä saapui seudulle vieraita, muuan portugalilainen ja mestitsi. Nyt tulee minun tunnustaa, etten koskaan ole rakastanut portugalilaisia. Useimmat tämän kansakunnan jäsenet, joita olen tavannut, ovat olleet aika ilkeitä vekkulia, paksuja ja lihavia ja pöyhkeitä rahoistaan, jotka ovat ansainneet ihmiskaupalla. Mutta tämä oli tykkänään toista maata, oikea aatelismies, sellainen, joista vanhat ritarikronikat kertovat. Hän oli pitkä ja laiha, silmät olivat suuret ja mustat, parta harmaa ja kähärä. Me juttelimme keskenämme paljonkin, hän osasi näet vähän englanninkieltä ja minä ymmärsin koko lailla hänen portugaliaan. Hän kertoi minulle, että hänen nimensä oli José da Silvestra, ja että hän omisti maatilan Delagaolahden suulla. Seuraavana päivänä hän matkusti edelleen palvelijoineen. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän seisoi ja heilutti hattuaan hyvästiksi sanoen: "Nyt minä lähden. Jos joskus vielä tapaamme, olen minä maailman rikkain mies, ja silloin en unohda teitä!" Ja sitten hän suuntasi askeleensa länteen suurta erämaata kohti, mutta minä arvelin mielessäni, oliko mies hullu, vai oliko noilla raivaamattomilla autioilla seuduilla todellakin mitä aarteita.
Kului neljätoista päivää, ja minä aloin vähitellen päästä entiselleni. Eräänä iltana istuin pikku telttani ulkopuolella nakertamassa lintua, jonka kalliista hinnasta olin ostanut eräältä alkuasukkaalta. Se oli jotenkin sitkeätä herkkua, ja kun olin nakertanut leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvikseni aurinkoon, jonka punainen kehrä parhaillaan oli mailleen menossa erämaan hiekan taakse. Yht'äkkiä näin jotain kummallista. Pitkin mäenharjannetta noin 4-500 kyynärän päässä tuli viittaan puettu mies nelinkontin ryömien; silloin tällöin hän koetti hiukan kohota seisaalleen, mutta kukertui heti taas alas ja konttasi eteenpäin kuin eläin. Yks kaks olin saanut käsiini erään palvelijoistani — itse olin vielä liian heikko — ja lähetin hänet miehen luo. Silmänräpäyksen kuluttua kantaa retuutti hän raukan minun luokseni. Ja arvatkaapa, kuka se oli?
"Portugalilainen arvatenkin!" sanoi kapteeni God.
Aivan niin! Se oli kuin olikin José da Silvestra tai oikeammin hänen haamunsa. Hänen kasvonsa olivat pullistuneet ulos kuopistaan. Hänen ruumiissaan ei ollut lihaa linnun ruuaksikaan — pelkkä nahka vain, keltainen kuivettunut nahka peitti luut.
Hän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin että oli surkea kuunnella ja läähätti: "Vettä! Vettä! Jumalan tähden, vettä." Minä katselin hänen huuliaan, ne olivat kuivat ja sierettyneet, ja kieli oli niin paksu, niin paksu ja musta kuin muste!
Sitten hän sai astiallisen maitovettä juodakseen. Ja kylläpä hän sitä ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuoppia joi hän yhteen menoon, sitten en uskaltanut antaa hänelle enää. Kuume alkoi nyt repiä häntä, hän kaatui ja houraili kovasti Suliman-vuorista, timanteista ja erämaasta. Me kannoimme hänet telttaan ja valmistimme hänelle vuoteen, ja vähitellen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, niin että minäkin saatoin hiukan nukahtaa. Aamunkoitteessa heräsin, ja totta tosiaan! — eikös vain hän istunut vuoteessaan tuijottaen kohti aamuhämäräistä erämaata! Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko ensimäiset kultaiset säteensä äärettömälle hiekkalakeudelle, ja kaukana etäisyydessä välähteli kirkas hohde — päivänsäteet kultasivat Suliman-vuorten huippuja.
Samassa silmänräpäyksessä tuli portugalilaisen riutuneeseen olentoon eloa. "Siinä se on!" huudahti hän rajusti, osottaen sinne päin pitkällä laihalla kädellään. "Mutta minä en koskaan pääse sinne! En koskaan! Ei kukaan voi päästä sinne…!"
Hän tyyntyi hiukan ja kääntyi minun puoleeni. "Ystävä kulta!" sanoi hän väsyneellä äänellä, "sinäkö siinä olet? Minun näköni sumenee."
Minä rauhoitin häntä ja koetin saada hänet nukkumaan, mutta hän pudisti kiihkeästi päätään: "Ei", sanoi hän, "minä nukun pian ikuista unta. Mutta nyt en tahdo nukkua — tahdon puhua! Te olette ollut minua kohtaan hyvä ja teille tahdon antaa paperin. Kenties onnistuu teidän päästä sinne, jos jaksatte ponnistella erämaan halki, joka vei palvelijaltani ja minulta hengen."
Hän alkoi haparoida taskujaan ja sai vihdoin suurella vaivalla esille rääsyn, joka näytti vanhalta nahkaiselta tupakkakukkarolta. Se oli sidottu kokoon hihnalla; hän koetti avata sitä, mutta ei voinut. Silloin ojensi hän tuon kummallisen kapineen minulle ja minä sain sen pian avatuksi. Siinä oli vanha likaisenkeltainen liinatilkku, johon oli raapusteltu kirjaimia, jotka näyttivät ruosteella kirjoitetuilta. Ja tilkun sisässä oli paperipalanen.
Portugalilainen heikkeni heikkenemistään, hän saattoi tuskin puhuakaan enää. Suurella vaivalla hän sai kuiskatuksi, että paperissa oli selitetty, mitä liinatilkkuun oli kirjoitettu. Oli kulunut — sanoi hän — monta vuotta, ennenkuin hän sai selkoa niistä harakanvarpaista. Hänen kanta-isänsä oli ne kirjoittanut kolmesataa vuotta sitten. "Hän oli ensimäisiä portugalilaisia, joka astui maihin tänne Afrikaan", kertoi hän, "ja hän heitti henkensä noilla vuorilla, joille ei kenkään valkoihoinen hänen jälkeensä ole jalkaansa astunut. Hänellä oli sama nimi kuin minullakin: José da Silvestra. Hänen musta orjansa etsi hänet ja löysi tämän liinatilkun vainajan ruumiin vierestä. Se on siitä päivin ollut meidän sukumme hallussa, mutta minä olen ensimäinen, joka olen osannut selittää kirjoituksen. Se maksoi minun elämäni, mutta jollakin toisella voi kenties olla parempi onni, jolloin hänestä tulee maailman rikkain mies!" Poloinen tarttui kolmeen viimeiseen sanaa toistaen niitä kerran toisensa jälkeen. Sitten hän sanoi: "Mutta elkää antako liinatilkkua tai paperia kenellekään muulle!" Tähän loppuivat hänen voimansa. Hetkisen kuluttua parkaisi hän taas houreessa, ja heti sen jälkeen hän kuoli.
Minä hautasin hänet syvälle maahan ja vieritin muutamia raskaita jättiläiskiviä hänen rintansa kohdalle — joten luulen sakaalien kyllä jättäneen hänet rauhaan.
"Entä muistiinpanot?" huudahti Henry Curtis. Hänen kasvonpiirteensä osoittivat suurta jännitystä. Ja kapteeni God oli yhtä kiihkeä: "Niin, mitä sanottiin liinatilkussa?"
"Näyttääpä siltä", vastasin minä, "kuin kertomukseni kävisi mielellenne. Senvuoksi teenkin teille selkoa kaikesta. Muuten en koskaan ole ilmaissut tätä, ainoallekaan ihmissielulle paitsi vaimolleni, joka nyt on kuollut, - hän nauroi sille ja sanoi sitä hassutukseksi — sekä eräälle vanhalle portugalilaiselle juopporentulle, jolle eräänä iltana annoin ryypyn, jotta hän kääntäisi paperin sisällön minulle, ja joka seuraavana aamuna oli unohtanut koko jutun. Vanha rääsy ja Josén jäljennös ovat kotonani Durbanissa, mutta tässä saatte nähdä", — ja näin sanoen otin esille taskukirjani — "tähän se on minulle kirjoitettuna ynnä kartanpiirustus, jos sitä nyt voi kutsua kartaksi…"
Minä levitin kartan pöydälle ja luin ääneen jäljennökseni vanhan portugalilaisen salaperäisistä muistiinpanoista. Se kuului seuraavasti:
Minä José da Silvestra, joka nyt olen nälkään kuolemaisillani pienessä luolassa, jossa ei ole lunta, sen vuorenselänteen pohjoisrinteellä, jonka alkuna on eteläpuoleinen niistä kahdesta vuoresta, joille olen antanut nimen "Sheban povi", kirjoitan tämän Herran vuonna 1590 halkinaisella luulla, jonka kastan vereeni ja jolla piirrän paidastani reväistyyn tilkkuun!
Jos palvelijani löytää sen ja vie sen mukanaan Delagoaan, — niin pyydän ystävääni — —. (Nimestä ei saanut selvää) saattamaan asian kuninkaan tietoon, jotta hän voisi lähettää sotajoukon tähän maahan. Jos kuninkaan sotilaat voivat hengissä päästä erämaan halki, ja jos he voivat kukistaa kukualaiset ja vastustaa heidän noitatemppujaan, tulee kuninkaasta niin rikas, ettei kuningas Salomon jälkeen ole sen rikkaampaa hallitsijaa maan päällä elänyt.
Omin silmineni olen nähnyt timanttiläjät Salomon aarreaitassa valkoisen kuoleman takana; mutta Gagul, kavala, ilkeä velho petti minut, ja aarteista en saanut mitään. Töin tuskin onnistui minun päästä sieltä hengissä.
Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, tutkia karttaa ja kiivetä yli Sheban vasemman huipun lumirajan luona. Vuoren pohjoisrinnettä myöten saapuvat he silloin kuningas Salomon suurelle maantielle; kolmen päivämatkan päässä on kuninkaan kaupunki.
Tappakaa Gagul! Rukoilkaa sieluni puolesta! Hyvästi!
José da Silvestra.
Kun olin lukenut tämän vanhan kirjeen sanasta sanaan ja näyttänyt kartan, eivät Curtis ja God hetken aikaan puhuneet sanaakaan. Vasta kun he jotakuinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, virkkoi kapteeni:
"Kahdesti olen matkustanut maan ympäri ja monta ihmeellistä seikkaa olen kokenut, mutta viekää minut hirteen, jos koskaan olen mokomaa juttua kuullut!"
Ja Curtis arveli niinikään: "Se oli varsin kummallinen kertomus!
Sillä, eikö totta, herra Allan! Tehän puhuitte aivan tosissanne?
Ettehän tee meistä pilaa."
Minä hiukan suutuin hänen sanoistaan ja pistin paperit takaisin taskuuni sanoen: "Jos luulette minun tekevän teistä pilaa, herra Curtis, niin ei meidän kannata tästä sen enempää puhua."
Seikka on nimittäin sellainen, että minä en voi sietää sitä, että minua punnitaan samalla vaa'alla kuin noita metsästäjävalehtelijoita, joiden huulilta ei lähde ainoatakaan totta sanaa, vaan jotka aina lörpöttelevät kaikkein kummallisimpia metsästysjuttuja, jotka ovat typi tyhjästä temmattuja. Mutta Henry Curtis katui heti epäilystään nähtyään kuinka se minua loukkasi ja pyysi kauniisti anteeksi — hänen tarkoituksensa ei ollut loukata minua. Niinpä nielin suuttumukseni ja jatkoin:
"Kunhan vaan saavumme Durbaniin", sanoin, "saatte nähdä oikean liinatilkun ja kaiken muun. Mutta… tehän tahdoitte kuulla veljestänne. Minä tunsin vähän Jimiä, joka seurasi häntä matkalla. Hän oli betsjulainen ja varsin näppärä poika ja aimo metsästäjä. Sinä aamuna, jolloin herra Neville lähti matkaan, seisoi Jim vankkurien ääressä ja oli kovassa puuhassa."
"No", kysyin minä häneltä, "minne matka? Norsunpyynnillekö lähdette?"
Ei, he lähtivät pyytämään jotain, joka oli kallisarvoisempaa kuin norsunluu, kertoi Jim. Minä arvasin kultaa, mutta musta-ihoinen pudisti vain päätään ja irvisteli. En sitten viitsinyt sen enempää kärttää, neekerien joukossa täytyy näet säilyttää arvokkaisuutensa, ja se on mennyttä, jos on liian utelias. Mutta minun ei ollutkaan pakko kysyä, sillä Jim ei tietysti voinut pitää suutaan kiinni. Silmänräpäyksen kuluttua hän sanoi:
"Me haluamme timantteja — timantteja Suliman-vuorista."
"Uskotteko todellakin tuota rosvojuttua, Jim? Sinun herrasi joutuu vaan linnunruuaksi, jos hän aikoo pyrkiä Suliman-maahan ja sinun käy samoin, ukko raiska, — jos ruumiissasi silloin enää on mitään, johon korpit viitsivät iskeä."
Jim veti suunsa irveen ja sanoi jotain siihen suuntaan, että täytyyhän meidän kaikkien kuitenkin kerran kuolla, ja joka tapauksessa halutti häntä nähdä vähän muutakin maailmaa, missä ei ehkä ole niin niukalti norsuja. "Täältähän ne ovat kuin ilmaan haihtuneet!" valitti hän.
Puolen tunnin perästä kuulin Nevillen vankkurien vierivän matkaan. Kotvasen kuluttua tuli Jim juosten takaisin. "Hyvästi, herra!" huusi hän. "Tahdoin sentään jättää sinulle hyvästi, sillä me emme ehkä kuitenkaan enää palaja."
"Kuuleppas, Jim, aikooko isäntäsi todellakin lähteä Suliman-vuorille?"
Aikoipa niinkin. Hän oli sanonut Jimille, että jossain hänen täytyi koettaa onneaan ja miks'ei hän voisi yrittää saada timantit käsiinsä?
Minä pyysin Jimiä hiukan odottamaan, otin paperiliuskan ja kirjoitin: "Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, — — kiivetä yli Sheban vasemman huipun. Vuoren pohjoisrinnettä myöten he silloin saapuvat kuningas Salomon suurelle maantielle."
"Siinä saat, Jim, annappas tämä isännällesi minulta, mutta ei ennen, kuin olette Inyatissa!"
"Kyllä!" sanoi Jim, ja sitten hän juosta vilisti vankkurien jälkeen — — Siinä, herra Curtis, on kaikki, mitä veljestänne tiedän, mutta…
"Herra Allan", keskeytti minut Curtis, "minä olen matkustanut tänne etsimään veljeäni, ja tahdon seurata hänen jälkiään Suliman-vuorille — vieläpä niiden ylikin, jos niiksi tulee! Minä en aio pysähtyä, ennen kuin olen hänet löytänyt tai saanut varman tiedon hänen kuolemastaan. Ja nyt kysyn teiltä: Tahdotteko seurata minua matkalle?"
Minä en riemastunut ehdotuksesta. En nimittäin ole juuri mikään uskalikko — päinvastoin olen vähän liiankin varovainen, onpa ehkä sellaisiakin, jotka suorastaan sanovat minua pelkuriksi. Olin kohta siitä selvillä, että sellainen matka kuin tämä Henry Curtisin ehdottama johtaisi melkein varmaan kuolemaan, ja minua halutti vielä elää ainakin muutaman vuoden, muun muassa siksi, ettei poikani Harry, joka tutkii lääketiedettä kotona Englannissa, vielä voinut seisoa omilla jaloillaan.
Sen vuoksi ei minulla ollut muuta neuvoa kuin sanoa: "Ei, kiitos",
Curtisin ehdotukseen.
"Olen liian vanha tuollaisiin seikkailuihin", sanoin, "ja sitä paitsi pelkään, että meidän käy kuten portugalilaisen ystäväni. Ja sen lisäksi on minulla poika, josta minun on huoli pidettävä; sanalla sanoen: — —"
Saatoin nähdä molemmista herroista, että he tulivat pahoilleen ja
Curtis ei tahtonut hellittää.
"Minulla on rahoja kyllin", sanoi hän, "ja minä tahdon tehdä tämän matkan. Voitte vaatia minulta, mitä tahdotte, herra Allan, ja rahat lyön pöytään, ennenkuin lähdemme matkaan. Paitsi sitä talletan mielelläni vielä suuren rahasumman, jonka poikanne voi saada, jos emme palaa. Hartain toivoni olisi saada käyttää hyväksenne teidän apuanne — niin voisinpa sanoa, että koko matkasta tuskin tulee mitään, ellette te tahdo lyöttäytyä Godin ja minun seuraani. Ja mitä timantteihin tulee — jos todellakin matkalla saisimme niitä käsiimme — niin sanon teille, että ne saatte te ja God jakaa keskenänne kuten parhaaksi näette. Minä en niistä välitä. Samoin mitä tulee norsuihin, jotka kenties joutuvat saaliiksemme tiellä. Siispä, herra Allan! Pyydän teitä vielä kerran: Esittäkää ehtonne ja vaatimuksenne. Minä suostun jo edeltäkäsin! Luonnollisesti suoritan myös kaikki matkakustannukset."
Näin houkuttelevaa tarjousta ei kukaan vielä ollut minulle tehnyt, ja tarkemmin ajateltuani arvelin, että olisin tehnyt väärin, jos muitta mutkitta olisin kieltäytynyt. Mutta koska oli kysymys niin vaarallisesta ja eriskummaisesta matkasta, täytyi minun ensin punnita ehdotusta vakavasti, ennenkuin uskalsin siihen suostua. Sen vuoksi pyysin herra Curtisia suomaan minulle ajatusaikaa. Lupasin, että hän saisi vastaukseni, ennenkuin saapuisimme Durbaniin.
"Sitä sietää kuulla", sanoi hän. Sitten toivotin hyvää yötä ja menin nukkumaan. Mutta aamunkoittoon asti uneksin vuoteessani kuolleesta José da Silvestrasta ja kaikista kuningas Salomon aarteista.