KOLMAS LUKU.
Me pestaamme Umbopan.
Merimatka Kapista Durbaniin kestää tavallisesti neljä viisi päivää; riippuen tietysti siitäkin onko ilma hyvä vai huono. Varsinkin täytyy välistä, jos tuuli on epäsuotuisa, jäädä kellumaan kokonaiseksi vuorokaudeksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, missä laivojen on aika pulmallista päästä särkkien yli ottamaan lastia. Tällä kertaa kävi kuitenkin jotenkin hyvästi. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian vierivät tavarat, joiden oli määrä tulla maihin, huiskin haiskin veneisiin. Kaikki lennätettiin alas miten tahansa — lautaset, lasitavarat ja villasäkit kaikki samaa menoa. Sietipä nähdä sitä elämää, mikä syntyi kun puolisensataa sampanjapulloa sisältävä kori pyörähytettiin menemään! Pullot särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi ja viini virtasi vaahdoten likaisen veneen pohjaan. Oli oikein ilkeätä nähdä sitä hävitystä! Mutta kafferilaiset veneessä olivat yhtä iloiset. He löysivät pari eheää pulloa, katkaisivat niiltä kaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset eivät ajatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä, ja kun se nyt alkoi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat aivan pullistuneet, rupesivat he huutamaan ja ulvomaan — he luulivat ahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että he olivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noitaviiniä, josta kyllä pian kuolisivat. Kylläpä heille silloin tuli kiire päästä maihin! Olen varma siitä, että he ainakin jonkun aikaa ovat pistämättä nenäänsä senlaatuisiin juomavaroihin.
Koko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Curtisin ehdotusta.
Suostuisinko vai kieltäytyisinkö?
Pariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta. Kun puhelimme toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen metsästysseikkailuista, ja minun täytyi kertoa monista ihmeellisistä tapahtumista, jotka olin kokenut kaikkialla Afrikassa. Curtis ja God eivät koskaan väsyneet minua kuuntelemaan.
Tammikuu on ihana aika Etelä-Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin iltana, jolloin vihdoinkin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa pääkaupunkiin, Durbaniin, jonne arvelimme voivamme saapua päivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on kauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä toisensa vieressä ja siellä täällä pistäikse kallio vedestä. Kun laineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja kuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja kauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä täyteen kafferilaisten majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin on kaunein. Täällä on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on syviä ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on kaivanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki, jolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen mereen…
Tuossa on tumma, viheriä viidakko — tuolla hohtaa viljavainio, ja kas, tuolla kohoaa liituvalkoinen talo, joka katselee hymyillen siniseen veteen. Kaikki on hauskaa ja rauhallista.
Ja kuitenkaan en voi olla kaipaamatta jotain tässä maisemassa: nimittäin ihmisiä. Sellainen olen kuin olenkin; kenties se johtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni yksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni, että paratiisin puutarha ehkä kylläkin oli kaunis, jo ennenkuin ihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kävi koko joukon koreammaksi, kun Adam ja Eva asettuivat siihen asumaan.
Me olimme, kuten sanottu, luulleet saapuvamme Durbaniin auringon laskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun ankkuroimme, oli kello jo paljon, ja liian myöhäistä oli mennä maihin. Illallisen syötyämme kävelimme edes takaisin kannella. Kuu oli noussut ja valaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi erottaa valon tuiketta ylt'ympäri vilahtelevista majakoista. Kaupungin monista ikkunoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan läheisyydessä jorotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta muutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka muuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti, oli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä ryhtynyt tappeluun häijysisuisen paviaanin kanssa, joka kurkisteli häkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan oven edustalla ja kuorsasi.
Curtis, God ja minä istuimme ruorirattaan luona. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan sanoi mitään. Mutta sitten kysyi Curtis:
"No, herra Allan, oletteko miettinyt asiaa?"
Ja God lausui siihen: "Niin, ettekö pian ole päättänyt? Te lähdette mukaan, eikö totta?" kysyi hän innokkaasti. "Aina kuningas Salomon kaivoksille — —!"
Minä nousin seisomaan ja koputin miettiväisenä ja levollisena tuhan piipustani, ennenkuin vastasin — sitenhän sain ainakin pari silmänräpäystä enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia vain, ja hehkuva tupakantuhka sammui veteen. Samassa tuokiossa olin valinnut. Niin voi käydä. Päiväkausia olin ollut kahden vaiheilla ja nyt — muutamassa lyhyessä silmänräpäyksessä — päätin myöntyä Henry Curtisin ehdotukseen.
"Hyvät herrat!" sanoin istuutuen heidän viereensä, "minä yhdyn seuraanne! Nimittäin, jos — — niin, minä näet asetan muutamia ehtoja. Nyt saatte kuulla:
"Ensiksikin tulee teidän suorittaa kaikki matkakustannukset, ja kaikki norsunluu ja muut aarteet, mitä matkalla keräämme, on jaettava tasan kapteeni Godin ja minun välilläni.
"Toiseksi vaadin matkaa varten 500 puntaa sterlinkiä [punta sterlinkiä on noin 25 Suomen markkaa] etukäteen. Minä taas puolestani sitoudun seuraamaan teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme on saavutettu tai joku onnettomuus katkaisee matkamme.
"Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin lähdemme matkalle, sitoutua siinä tapauksessa että minä kuolen tai joudun tapaturman uhriksi, viiden vuoden aikana maksamaan pojalleni Harrylle 200 puntaa vuoteen. Hän lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden viiden vuoden kuluttua voi hän kyllä itse ansaita leipänsä.
"Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties ne teistä tuntuvat liian suurilta…?"
"Ei, ei suinkaan;" virkkoi Curtis. "Minä suostun ilolla ehtoihinne.
Minä tahdon tehdä matkani ja minunhan täytyy saada teidät mukaan.
Ei sitä niin vaan jokapäivä tapaa miestä, jolla olisi sellainen kyky
ja sellaiset tiedot kuin teillä on."
Minä kiitin herra Curtisia siitä, että hän ajatteli niin hyvää minusta, ja kerroin sitten, mikä oli saanut minun suostumaan hänen esityksensä. Olin viime päivinä tarkannut molempia ja olin ruvennut pitämään heistä erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis, God ja minä tulisimme hyvästi sopimaan keskenämme — ja sehän tiesi jo paljon.
"Mitä taas matkaamme tulee, hyvät herrat," lausuin, "niin totta puhuen, en luule meidän hengissä sieltä palaavan. Suliman-vuorten kanssa ei ole leikkiminen. Kuinka kävikään vanhan portugalilaisen kolme sataa vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä, kuinka kävi hänen! Ja kuinka luulette te teidän veljellenne käyneen, herra Curtis?"
Minä vaikenin kuullakseni, mitä he tähän vastaisivat. God näytti vähän levottomalta, mutta Curtisin kasvot olivat yhtä tyynet kuin ennenkin, hän sanoi vain: "Meidän täytyy olla valmiit kaikkeen, kuolemaankin." Ja vähän myöhemmin hän kutsui Godin ja minut kajuuttansa, jossa joimme maljan matkamme menestymiseksi.
Seuraavana päivänä astuimme maihin. Molemmat uudet ystäväni seurasivat minua pieneen majaani kaupungin ulkopuolelle. Kotini ei suinkaan ole komea — kolme huonetta ja keittiö, siinä kaikki. Mutta talon edustalla on kaunis puutarha, ja siinä kasvaa muun muassa mangopuita, joista toivon vielä saavani paljon huvia. Muuan vanha metsästäjäni, Jack nimeltään, puuhailee puutarhassa. Hän ei juuri kelpaa muuhunkaan, senjälkeen kun villi puhveli Sikukuni-maassa murskasi hänen säärensä, mutta puutarhuriksi on hän omiaan, sellaiseen työhön ei koskaan voi panna Zululaista, heitä eivät rauhalliset toimet miellytä.
Puutarhaan, keskelle oranssilehtoa, pystytimme teltan ja siitä tuli makuusuoja Godille ja Curtisille. Paikka oli ihana. Teltan ulkopuolella kohosivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut kantaen sekä viheriäisiä että kultaisia hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista, Etelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta, ei ollut juuri ensinkään haittaa.
Niin pian kuin saatoin, ryhdyin matkavalmistuksiin. Nimittäin: kaikkein ensiksi pidin huolta siitä, että herra Curtis allekirjoitti sitoumuksensa auttaa poikaani, jos minä kuolisin. Meillä oli koko lailla puuhaa, ennenkuin saimme paperit kuntoon, mutta viimein selviydyimme siitäkin. Sitten sain minä etukäteen 500 puntaa ja sen lisäksi Curtisilta rahoja ostoksia varten. Ensiksi ostin vankkurit ja härkävaljakon. Vankkurit olivat 22 jalkaa pitkät ja hyvin vahvat, rauta-akseleilla varustetut. Niitä oli kyllä ennen käytetty, mutta se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin ne vain siten näyttivät, mihin kelpasivat. Ne olivat niin kutsutut "puolikatetut vankkurit", s.o. vain takaosa kahdentoista jalan pituudelta oli katettu, koko etuosa oli avoin ja siinä säilytimme varastomme. Katetussa osassa oli kaksi makuusijaa ja säiliö pyssyjä varten. Näistä vankkureista maksoin 125 puntaa — hyvä hinta. Entäs härät! Sain käsiini kaksikymmentä mainiota Zulu-härkää, joihin jo kauan sitten olin iskenyt silmäni. Zulu-härkä on pieni kevyt eläin, vain puolet tavallisen afrikalaishärän koosta, joita muuten yleisesti käytetään. Ja sitten ovat nämä Zulu-härät siinä suhteessa mainiot, että ne tyytyvät vähään ja tulevat toimeen siinä, missä afrikalaishärät nääntyvät nälkään; sen lisäksi ne ovat nopsajalkaisempia eivätkä niin pian tule aroiksi jaloistaan. Minun ostamillani härillä oli vielä muuan mainio ominaisuus: ne olivat "kyllin suolatut", kuten Afrikassa sanotaan. Toisin sanoen: ne olivat samoilleet kaikkialla eri osissa maata ja tottuneet juomaan kaikenlaatuista vettä — suolansekaistakin, jota juomaa monet härät eivät ollenkaan voi sietää. Ilkeätä keuhkotautia vastaan ne myöskin olivat karaistut. Tämä karkaiseminen tapahtuu siten, että härän häntään leikataan haava, ja sitten sidotaan kappale keuhkotautiin kuolleen härän keuhkoa kiinni haavaan. Härkä käy tästä hiukan huonoksi ja kadottaa usein häntänsä — mutta ei koskaan myöskään saa keuhkotautia. Monen mielestä tuntunee eläinrääkkäykseltä noin tehdä eläin hännättömäksi, ettei se voi huiskuttaa kärpäsiä pois, mutta — eikö totta? — on parempi uhrata häntä ja pelastaa härkä, kuin antaa sekä hännän että härän mennä. Sillä häntä ilman härkää on jotenkin hyödytön kapine.
Sitten tuli elintarpeiden ja lääkkeiden vuoro. Kovin paljoa emme voineet ottaa mukaamme, jott'eivät vankkurit kävisi liian raskaiksi, täytyi valita vain se, minkä välttämättä tarvitsimme. Onneksi oli God nuoruudessaan tutkinut lääketiedettä ja oli yhä vieläkin perehtynyt lääkeopin salaisuuksiin. Sen lisäksi hänellä oli mainio matka-apteekki ja hyvä joukko lääketieteellisiä työkaluja. Durbanissa oleskellessamme hän leikkasi eräältä kafferilaiselta isonvarpaan aivan kuin leikillä vaan. Mutta kylläpä hän vähän äimistyi, kun kafferilainen leikkauksen päätyttyä virkkoi: "Hyvä on, mutta enköhän voisi saada uutta varvasta entisen sijaan? Voisinhan hätätilassa tyytyä valkoiseenkin," lisäsi hän.
Kaksi tärkeätä seikkaa oli vielä ratkaisematta: aseet ja palvelijat.
Kauan aikaa saimme vaivata päätämme, ennenkuin valitsimme aseet. Sekä Curtisilla että minulla oli runsas valikoima erinomaisia aseita, mutta emmehän voineet viedä kaikkia pyssyjämme ja revolverejamme kuningas Salomon kaivoksille. Me tyydyimme seuraaviin:
3 raskasta norsupyssyä, 3 kaksipiippuista pika-ampuvaa tussaria, 1 kaksipiippuinen haulikko, 3 Winchesteri-rihlapyssyä, (harvinaisia aseita), 3 revolveria.
Norsupyssyistä, jotka olivat takaaladattavia ja painoivat noin 6 kiloa, oli kaksi valmistettu Lontoossa. Kolmas oli minun, sen syntyperää en tuntenut, mutta se ampui vallan mainiosti. Olen käyttänyt sitä monella retkellä ja kaatanut sillä koko joukon norsuja. Kolme kaksipiippuista olivat keskikokoisia metsänotuksia varten, haulikko taas pikkuriistan varalle. Kuten näkyy, olimme valinneet kolme kappaletta kutakin pyssylajia; siten saatoimme käyttää samanlaatuisia kuulia kaikkiin kolmeen.
Monen mielestä olen ehkä liian laveasti kertonut asevarastostamme. Mutta vanhana metsästäjänä tiedän, että kun lähtee sellaiselle retkelle kuin me nyt, täytyy välttämättä olla aseita ja ampumavaroja kyllin.
Montako palvelijaa tarvitsimme? Kauan aikaa pohdittuamme tätä kysymystä päätimme viimein ottaa viisi miestä mukaamme, nimittäin: ajomiehen, hoputtajan ja kolme palvelijaa.
Ajomiehen ja hoputtajan sain sangen helposti, kaksi zululaista, nimeltä Tom ja Goza. Pahempi oli löytää kolme uljasta ja täydellisesti luotettavaa palvelijaa — sellaisia, joiden käsiin saattoi huoleti uskoa henkensä, jos niiksi tuli. Viimein onnistui minun löytää kaksi mieleistäni ja minä pestasin ne molemmat. Toinen oli hottentotti Ventvögel (Tuulihattu) ja toinen oli Khiva niminen zululainen. Molemmat puhuivat sujuvasti englanninkieltä. Hottentotin tunsin ennestään, hänellä oli erinomainen taito löytää ja seurata metsänriistan jälkiä, sen lisäksi hän oli harvinaisen sitkeä eikä koskaan väsynyt. Hänellä oli vain yksi vika, joka muuten on hyvin tavallinen hänen rodussaan, hän joi. Hän oli kerrassaan mennyttä kalua, kun vaan viinapullo sattui olemaan lähettyvillä. Mutta koska meidän tiemme ei johtanut kapakkain ohi, en tästä hänen heikkoudestaan sen enempää piitannut.
Nyt oli meillä siis kaksi palvelijaa, kolmas vain puuttui. Mutta mistä löytää hänet? Turhaan koetettuani saada jotakuta kelvollista, päätimme viimein heittää asian sikseen ja lähteä matkaan niine väkinemme, mitkä meillä jo oli. Mutta juuri iltaa ennen lähtöpäiväämme tuli Khiva luokseni ja sanoi, että ulkona seisoi mies, joka pyysi saada puhutella minua. Me olimme juuri aterialla, syötyämme kutsuin miehen sisään. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen nuori, kaunis mies ja hyvin vaaleanverinen ollakseen zululainen. Hän kohotti sauvansa tervehdykseksi ja istuutui sitten nurkkaan kantapäilleen kuten alkuasukkaiden on tapa. Hetken aikaan en ollut häntä huomaavinani. Sillä tavoin tulee näet aina vastaanottaa alku-asukkaita. Jos heti ryhdyt keskusteluun zululaisen kanssa, pitää hän sinua vähäpätöisenä henkilönä, ja sinä olet kadottanut arvosi hänen silmissään. Huomasin kuitenkin, että hän oli niin kutsuttu "Keshla" se on "rengas-mies", hänellä oli nimittäin päässään musta kiiltävä kumirengas, joka oli takellutettu kiinni hänen hiuksiinsa. Sellaista rengasta käyttävät vain vanhimmat ja arvokkaimmat zululaiset.
Hetkisen kuluttua kysäsin: "Mikä on nimesi?"
"Umbopa", vastasi mies syvällä äänellä.
"Olen nähnyt sinut joskus ennen", sanoin minä.
"Niin, Inkusi (päällikkö) näki kasvoni leirissä Isandlhlwanan luona päivää ennen suurta taistelua."
Aivan oikein, nyt muistin sen. Siinä sodassa, jossa Napoleon kolmannen poika, ranskalainen prinssi, menetti henkensä, olin minä englantilaisen armeijaosaston oppaana. Onneksi lähetettiin minut päivää ennen äskenmainittua taistelua pois leiristä opastamaan muutamia kuormavaunuja. Sill'aikaa kun odotin härkien valjastamista, jouduin keskusteluun tämän miehen kanssa, joka jonkinlaisena alipäällikkönä johti alkuasukkaiden apujoukkoa. Hän lausui epäilevänsä, ettei leiri ollut niin vahva kuin miltä näytti. Silloin käskin minä hänen pitää suunsa kiinni ja heittää sellaiset asiat viisaampien haltuun, mutta jälkeenpäin muistelin hänen sanojaan — hän oli todellakin oikeassa: leiri ei kestänyt taistelua.
"Muistan kyllä sinut", sanoin minä, "mutta mitä tahdot?"
"Olen kuullut, että aiot lähteä pitkälle matkalle kauas pohjoiseen yhdessä valkoisten päällikköjen kanssa, jotka ovat tulleet merentakaisesta maasta. Onko se totta Makumazahn?"
Kafferit ovat antaneet minulle nimen Makumazahn, se merkitsee: valpas mies eli sellainen, joka nousee ylös keskellä yötä.
"Se on totta."
"Olen kuullut, että aiotte retkeillä Lukanga-virralle? Onko sekin totta Makumazahn?"
"Miksi kysyt sinä meidän matkastamme? Mitä se sinuun koskee?" kysyin epäluuloisesti, sillä olimme tarkoin salanneet matkasuunnitelmamme.
"Koskeepa kylläkin, oo valkoiset miehet, sillä jos te todella lähdette niin kauas, tahtoisin minä lähteä kanssanne."
Miehen puhetavassa oli jonkinlaista arvokkaisuutta, joka hämmästytti minua; niinikään sanoi hän "oo valkoiset miehet", eikä "oo Inkosis" (päälliköt), kuten alkuasukkaat tavallisesti sanoivat.
"Maltahan!" sanoin hiukan tuimasti. "Sinä et ajattele ennenkuin puhut ja käytät sopimatonta kieltä. Mikä on nimesi ja missä on kraalisi. Sano se ensin."
"Nimeni on Umbopa. Asun zululaisten keskuudessa, mutta samaa kansaa en ole. Esi-isieni kotimaa on kaukana pohjoisessa, siellä he elivät tuhat vuotta sitten, elävät ehkä vieläkin… Kraalia ei minulla ole. Monta vuotta olen kuljeskellut paikasta paikkaan. Jonkun aikaa palvelin Cetevajon armeijassa, mutta sitten pakenin Nataliin, koska tahdoin nähdä valkoisen miehen elintapoja. Nyt tahdon lähteä takaisin pohjoiseen päin. Täällä olen vieras. Rahoja en tarvitse, mutta leipäni edestä teen kyllä hyötyä, sillä olen rohkea mies. Olen puhunut."
En tietänyt oikein mitä ajatella tästä miehestä ja hänen esiintymistavastaan. Ymmärsin kyllä, että hän pääasiallisesti puhui totta, mutta hänessä oli jotain omituista, tavallisista zululaisista poikkeavaa, ja hänen esityksensä palvella meitä palkatta herätti minussa epäluuloa.
Tulkitsin hänen puheensa ystävilleni ja kysyin heidän mieltään.
"Käskekää hänen nousta seisaalleen", sanoi Curtis. Umbopa teki niin ja heitti samalla yltänsä hartioita peittävän pitkän soturiviitan. Siinä hän nyt seisoi edessämme alastonna kiireestä kantapäähän, vyötäreillään vaan pieni vaate ja kaulassa leijonan kynsistä tehty kaulanauha.
Hän oli kerrassaan komea mies — kauniimpaa miestä en ollut nähnyt koko Afrikassa. Hän oli ainakin kuuden jalan pituinen, sopusuhtaisen leveä ja kaunisrakenteinen. Hänen ihovärinsä ei ollut kovin tumma; siellä täällä vain kertoivat syvät mustat arvet vanhoista assegajinhaavoista.
Curtis astui hänen luokseen ja tarkasti hänen kauniita, ylväitä kasvojaan.
"Kaksi komeata miestä, eikö totta?" sanoi kapteeni God, ja siinä hän oli oikeassa.
"Minä pidän ulkomuodostanne, herra Umbopa, ja otan teidät palvelukseeni", sanoi Curtis.
Hän lausui sanansa englanninkielellä, mutta Umbopa ymmärsi hänet nähtävästi, sillä hän vastasi zulukielellä: "Hyvä on". Sitten hän lisäsi luoden silmäyksen valkoisen miehen kookkaaseen vartaloon, "me kaksi, sinä ja minä, olemme miehiä."