NELJÄS LUKU.
Norsunpyynnillä.
Lähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan kraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa — koko pitkä taipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi astua jalkasin — sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden pistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen. Sen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne olisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.
Luonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja. En kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa — silloinpa vasta kirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme Durbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan kraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain lyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella, nimittäin norsunpyynnistämme.
Inyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota hallitsee kuningas Lobengula — suuri lurjus! Täällä täytyi meidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville vankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut Durbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut lasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen, kolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli juossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin pelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä, mutta me annoimme niille vastamyrkkyä.
Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia kumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen lähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme. Sitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle matkallemme Umbopan, Khivan ja "Tuulihatun" seuraamina. Muistan vielä sen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan alakuloiset — jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan enää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä. Kuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun uljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen yksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan kohti seikkailuja tai — kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet kauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä metsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.
Umbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa oli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen taipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse raskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.
Kun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista, jouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus. Siellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet ovat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten oleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä täällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu elämöi rajusti laitumellaan.
Eräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen erinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella aukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä täällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten juomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka näytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai kiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta viidakkoa.
Saavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin sorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä kummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli siis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut hillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen äkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja — pam! — samassa lennähti luoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui laukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi — nuori naaras — pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki maailmassa nähnyt ihmeellisempää.
"Hiisi vieköön", huudahti God — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui — "luulenpa totta vie tappaneeni sen!"
"Oo Bougwan", huusivat kafferilaiset, "Oo, Oo."
He olivat antaneet Godille nimen "Bougwan" (lasisilmä), koska hän käytti lornettia.
"Oo Bougwan!" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin Godia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli hänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui syrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.
Annoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat ja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme koko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain. Ympyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.
Juuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu, ja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis. Hyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin ydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä paistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.
Syötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten viritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen juttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion ääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme täydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä, kookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava ja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla kasvaneet pitkiksi… Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin meistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui nahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi hän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli hänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat olivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas kauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta guttaperkasta tehtyjä kauluksia.
"Eihän ne paina mitään", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän kuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. "Ja minusta on aina hyvin hauska olla siististi puettu."
Siinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja katselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat jonkinlaista juovuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja kun he olivat saaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa jälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.
Umbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa. Tänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää käsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.
Yht'äkkiä kuului viidakosta takanamme kova kiljuna: "uu uu!"
"Leijona", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki seisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun jo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun kimeä torventoitotus. "Inkubu! Inkubu!" (norsu, norsu) kuiskasivat kafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia eläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God syöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä helppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen käsivarteensa pidättäen häntä.
"Antaa niiden mennä vaan", sanoin. "Niitä ei todellakaan kannata ampua."
Henry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon kuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme saaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt vankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui suureksi hämmästyksekseni:
"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme tänne päiväksi tai pariksi!"
Hän puhui kuin minun suustani. Sillä — totta puhuen — olisi mieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä menojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon innoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu päästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.
Me päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää metsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa olla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.
Sanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja taittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa housuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan suojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä puuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan vaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa — levollisesti, unia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.
Mutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja kauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona saattoi päästää tuollaisen kiljunnan — ja aivan oikein! Alhaalla juomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen kuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.
Ja nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä hieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä. Ne olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas leijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman tuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan. Leijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme kuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja hyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.
Kun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme kafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle ja nukuimme aamun koitteeseen.
Heti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää ottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme ampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme heikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun mielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa, Khiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin nylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu kappaleiksi.
Pian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat astuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli, että noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli kulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten saimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin — noin yhdeksän ajoissa — saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä. Siellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista irti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa — me olimme siis aivan niiden kintereillä.
Hei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-, kolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja seisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli uhkea näky!
Kunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen päässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha käyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen ilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain vieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen siis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan lähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä, pysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.
"Keskimäinen on minun", kuiskasin minä. "Tähdätkää te, Curtis, vasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret torahampaat!"
Nostimme pyssyt poskelle. "Nyt!" kuiskasin minä, ja kolme laukausta pamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena maahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui polvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se kohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin sen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin pyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin se heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan karjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli kauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi hän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän töin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut meidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin pötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.
Seuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman jälkeen?
Hetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen valtavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen jälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan ne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä ruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.
Kului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin juoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet yhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta ja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia läheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja viisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi vartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja silloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme kaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa tuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta niiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu "nullah" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi jyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa päälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin ponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden mylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan, jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät ihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja ammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme. Olimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä voineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet toivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä hillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet. Me olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme jo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua pulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.
Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien torahampaat.
Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin. Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin. Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.
Päivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta, joka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun raivoisan karjunnan — ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten kuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin hurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja Khiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet ampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan tovereistamme. Silmänräpäys vain — ja voi kauheata: God joutui turhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut ahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä tämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui yht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.
Me kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli mennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja… niin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.
Khiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas poika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui eläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu norsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen, paiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi hänet kahtia.
Kauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa jälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan veriselle ruumiille.
God oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä tuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha sitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.
Umbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja liikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.
"Niin, hän on kuollut", lausui hän viimein. "Mutta", lisäsi hän syvällä vakavalla äänellä, "hän kuoli kuin mies!"