VIIDES LUKU.
Me matkaamme erämaahan.
Me olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin olimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki kahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle. Sieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme — jos nimittäin koskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin paljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas painoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi Khiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80 kiloa.
Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki, jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä matkaamaan eteenpäin — kohti meidän tuntematonta maatamme.
Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro. Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja Sitandankraalille.
Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata, josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.
Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.
Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala erämaan yli.
Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten siintävät valkohohteiset ääriviivat.
Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan sen yli."
"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli mies, joka pysyi päätöksessään.
Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt, ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas zululaisemme.
Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:
"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?" Inkubu on norsun zululainen nimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis ystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä valkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta vasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen vuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä puhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti minua vielä enemmän.
"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?" lausui hän. "Hän on tosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan; ehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin hän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni Inkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle."
Oikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas käytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään, mitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa Curtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja suurisuinen veitikka.
"Kyllä, Umbopa!" sanoi Curtis, "minä aion lähteä sinne."
"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja lumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla aiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?"
Minä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:
"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja minä tahdon löytää hänet."
"Niin on, Inkubu", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, "muuan mies, jonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen palvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta he eivät palanneet koskaan enää."
"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?" kysyi Curtis.
"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle, että muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta. Kuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim nimeltään."
"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan. Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."
Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin puhui sitä:
"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.
"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat — kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."
"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu. Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan. Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli — seurata sinua, kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:
"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet! Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä maailman etäisimpäänkin maahan… selvittäkää, te valkoiset miehet, minulle elämän arvoitus — minne käy elämämme ja mistä se tulee?… Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain — ja me olemme taas kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli — päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."
Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten sanoi Henry Curtis:
"Sinä olet harvinainen mies."
Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,
Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."
Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin, "mitä sinä niistä vuorista tiedät?"
"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita. Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."
Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?
Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!" sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille, mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."
Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan pyssyään puhdistamassa — aivan kuin muutkin kafferilaiset.
"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.
"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin hampaitaan."
Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme niitä noutamaan.
Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla, muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."
Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam — se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään, joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.
"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan", sanoi hän, "ja peittäkää ne hyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen."
Sitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole hyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja koko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän koettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka yö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki pyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula veti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin konsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha kafferilainen ja muuten aika lurjus.
Kun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita, jotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God ja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai kantaakseen noin 20 kiloa.
Luettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:
3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt ja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria ynnä 60 patruunaa;
5 vesipulloa, jokainen sisältävä noin kannun verran;
5 peitettä;
12 kiloa "biltongia" (auringossa kuivattua lihaa);
5 kiloa erilaisia helmiä parasta lajia lahjoiksi;
valikoima lääkkeitä ja muutamia pieniä haavaveitsiä;
taskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi, tulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet, jotka olivat yllämme.
Enemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis oikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20 kiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa kulkijalle.
Seuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan, yön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella vaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä seuraamaan meitä yhden päivämatkan verran — noin neljän-viiden peninkulman pituisen matkan. — Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri kurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti, ennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen voitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me tahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme lähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että olimme hulluja ja kuolisimme janoon — mutta samapa se, eihän se heihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan meitä.
Koko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan suussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen surumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme tätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme matkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa odottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden puhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön erämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin tähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.
Me olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan, jossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne, melkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä seisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs kädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan. Meidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme pienen ryhmän.
"Ystäväni!" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään. "Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan ihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi tietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme matkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet ja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme kulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan."
Hän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme samoin. Siten seisoimme hetken aikaa.
En tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija — enpä niinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen. Mitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään hän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha kiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin ja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.
"Ja nyt matkaan!" huudahti Curtis. "Eteenpäin."
Niin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata kulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja se ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen oli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta sellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei meidän onnistuisi löytää sitä "vaivaista vesilätäkköä", jonka vanha aatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi keskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme ja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon. Ja mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra olisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin otaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta miespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet tallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?
Ääneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat kietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat tahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten jalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja kääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja viileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri hiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God koetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua — reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin surullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.
Vähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli vähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta kertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia ja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa hänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa nousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista, hurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme joukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että hiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta huomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät nenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja minä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin sukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella — hän istui nähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin — nyt hän huitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä ymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God oli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle; siihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti nelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten riensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä vielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä ei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta ratsastuksestaan.
Tunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä — aivan vähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme aloimme taas astua pohjoista kohti.
Vähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla näkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi päivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni kalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät säteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.
Meitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja kuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko oikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello kuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat hiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme luisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon polttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme kappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme hiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.
Kun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme hommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen erämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä houkutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu neuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten tyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista kurpitsi-astioista.
Puolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin yksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias lasisilmäkäärme — ja sen lisäksi muuan eläinlaji: kärpäsiä. Niitä vilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä eläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja niin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen suljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia satoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen kuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä, että kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa kuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään, nimittäin jos silloin on kesäaika.
Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin kuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla levähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta eteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta vaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle vaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi voinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat kuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin tapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa vastaan.
Tällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä oli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme, olimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme sananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt verenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.
"Puh", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat korvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.
"Niin — puuh!" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä huudahtaen: "Kas, tämä totta vie on hellettä."
Kuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä. Katselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista päivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa, että ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä ilma.
"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Curtis. "Tätä on mahdoton kestää."
Siinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon: "Minä tiedän", huusi hän. "Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme siihen ja peitämme sen pensailla."
Meidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta sopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli meillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta työskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet kuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa syvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia pensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme itsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei tarvinnut mitään siimestä — hottentotithan sietävät hellettä vaikka kuinka paljon.
Siinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä. Mutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse päivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma, että minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me saatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme ilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin kostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei sekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot huulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme sitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.
Mutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat tunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme yksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä liikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä kuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka nyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan kuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.
Olimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa erämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu vesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli 25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman matka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.
Läpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko iltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman tunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.
"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea silmät", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa meille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin parin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta. Mikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä selville.
Kuu nousi, ja me samoin, vaikka olimme niin väsyksissä, että tuskin pysyimme jaloillamme. Ei kukaan, joka ei ole kokenut samaa, voi kuvailla, mitä me kärsimme. Kävelemisestä ei enää ollut puhettakaan — me hoipertelimme eteenpäin kuin juopuneet, joka silmänräpäys kaatui joku kumoon noustakseen taas muitten avulla pystyyn. Keskustelu sammui tykkänään, me suorastaan emme jaksaneet avata suutamme puhuaksemme toisillemme. Itse Godkin, joka tähän asti oli pysynyt reippaalla tuulella, oli nyt ääneti ja alla päin.
Vihdoin viimein kellon käydessä kahta, onnistui meidän raahautua pienen hiekkakummun luo, jonka illalla olimme nähneet. Se oli noin 100 jalkaa korkea ja noin 300 jalkaa ympärimitaten.
Sen juurelle heittäysimme nääntyneinä pitkällemme. Kauhea jano raastoi sisälmyksiämme ja poltti kurkkuamme kuin tuli. Vielä oli meillä pieni vesitilkka jäljellä — pari korttelia mieheen. Tyhjensimme astian pohjaa myöten, mutta mitä se auttoi?
Suljimme silmämme nukkuaksemme. Uneen vaipuessani kuulin Umbopan mutisevan itsekseen.
"Ellemme löydä vettä, olemme kuoleman omat, ennenkuin kuu ensi kerran nousee", sanoi hän. Ja kesken kuumuutta tunsin kylmän väreen karsivan selkäpiitäni kuolemaa ajatellessani.
Ja yhtäkaikki ei tämäkään ajatus voinut pitää silmiäni auki. Hetkinen vain, ja minä nukuin kuin tukki.