KUUDES LUKU.
Vettä! Vettä!
Nukuin parisen tuntia, siis noin neljään asti ja näin ihmeen ihanata unta. Olin uivinani viileässä, lorisevassa purossa, jonka vihertävillä rannoilla siimehikkäät puut levittivät oksiaan veden yli… Ja nyt heräsin polttavan erämaanhiekan todellisuuteen, heräsin ajattelemaan, että me ennen illan tuloa kaikki ehkä nääntyisimme janoon.
Kohosin pystyyn ja hieroin kuivilla, rustottuneilla käsilläni tomuisia kasvojani. Töin tuskin sain suuni ja silmäni avatuksi — niin kovasti olivat sekä huulet että silmäluomet liimautuneet umpeen, mutta hierottuani niitä hyvästi kotvan aikaa, sain ne vihdoin irti toisistaan.
Ei ollut enää pitkältä aamunkoittoon, mutta aamuilman tavallista raikkautta ei tuntunut nimeksikään. Päinvastoin kävi ilma yhä tukahuttavammaksi hetki hetkeltä… Synkältä näytti kohtalomme.
Toiset olivat vielä unen vallassa. Minä herätin heidät, ja he alkoivat vuorostaan hieroa kasvojaan saadakseen suun ja silmät auki.
Kun kaikki olivat oikein hereillä, aloimme neuvotella mihin ryhtyisimme. Vettä ei enää ollut jäljellä pisaraakaan. Käänsimme pullot ylös-alaisin — mutta turhaan! ne olivat yhtä kuivat kuin kaikki muukin ympärillämme, kuivat kuin kipeät, sierettyneet huulemme. God, jonka hallussa viinapullo oli, katseli siihen himokkaasti, mutta yks kaks sieppasi Curtis sen hänen kädestään. Puhdas, väkevä viina tässä tilassa olisi vain kiirehtänyt loppuamme.
"Ellemme nyt löydä vettä, olemme hukassa", sanoi Curtis, niinkuin usein ennenkin olimme sanoneet — ja se oli totta. "Jos vanhan portugalilaisen kartta on oikeassa, pitäisi olla vettä aivan tässä lähettyvillä", tuumasin minä, mutta sanani eivät kyenneet rohkaisemaan toisia. Ja totta puhuen, pitäisi ollakkin jotenkin luja-uskoinen voidakseen luottaa tuohon vanhaan karttarepaleeseen.
Nyt oli aivan valoisa. Me istuimme neuvottomina katsellen toinen toisiamme, mutta äkkiä kohosi hottentotti Tuulihattu pystyyn ja alkoi tutkia maata ympärillämme. Sitten hän jäi seisomaan ja viittasi alaspäin kirkaisten.
"Mitä nyt?" Me hyökkäsimme joka mies katsomaan, mitä oli tekeillä. Pyh, ei niin mitään! Muutamia kauriinjälkiä vain! Mitä ihmeellistä siinä sitten oli?
Hottentotti katseli meihin. "Kauriit oleskelevat aina niillä paikoin, missä on vettä", vastasi hän.
Hän oli oikeassa, sitä en ollut ajatellut. "Jumalan kiitos!" huudahdin.
Tuulihatun keksintö herätti meihin uutta eloa. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Olisiko apu nyt todellakin lähellä — vesi, kiihkeästi kaivattu vesi?
Tuulihattu puolestaan ei laiskotellut. Hän haki, haki, heitti pään taaksepäin, nosti nenänsä pystyyn ja veti ilmaa kuin vanha vaaraa vainuava metsäkoira. Viimein hän huudahti: "Minä haistan vettä."
Ei voi sanoin selittää meidän iloamme. Tiesimmehän, kuinka terävät näiden villi-ihmisten aistimet ovat.
Ja katso — samassa tuokiossa tuli aurinko näkyviin kaikessa loistossaan, ja yht'äkkiä levisi eteemme kuva, niin suurenmoinen ja niin ihana, että me hetkeksi unohdimme janommekin ja puhkesimme ihastuksen huutoihin.
Siinä olivat vuoret edessämme! Hohtavana kuin hopea aamuauringon säteissä kohosi Sheban povi kirkkaassa erämaan ilmassa. Näytti siltä kuin olisi se ollut vain kappaleen matkan päässä, ja kuitenkin oli sinne ainakin 10 peninkulmaa. Molemmin puolin näitä kaksoisvuoria, kaukana, ehkä satojen virstojen päässä, kohosivat mahtavat Suliman-vuoret.
Komeampaa näkyä ei voi ajatella. Nyt kun istun täällä ja muistelen sitä, tunnen hyvin ettei kynäni kykene kuvailemaan sitä vaikutusta, jonka nuo mahtavat vuoret meihin tekivät. En ikimaailmassa ole nähnyt mitään ihanampaa. Koko Afrikassa ei ole näiden vuorten vertaista, siitä olen varma — niin ehkäpä ei koko maailmassa. Ainakin 15,000 jalan korkuisina kohottivat molemmat vuoret huippujaan korkeuteen, pilvien yläpuolelle saakka, ja jyrkkä kalliojono yhdisti siltana ne toisiinsa. Silvestran kartassa oli näille kauniille vuorille annettu nimi "Sheban povi", ne kohosivat näet taivasta kohti ikäänkuin lumivalkea äidinrinta. Niiden välinen kallioseinä näytti olevan useampia tuhansia jalkoja korkea; se oli aivan äkkijyrkkä. Silmänkantamiin ulottuivat nämä jyrkät kalliot, huippu toisensa vieressä. Siellä täällä niiden keskellä yleni laakeakukkulainen vuori — samantapainen kuin Taffelvuoret Kap-kaupungin luona. Tällaiset vuorimaisemat ovat hyvin tavalliset Afrikassa.
Tämä suurenmoinen ja mahtava näky vaikutti meihin niin juhlallisesti, että seisoimme tuskin henkeä vetäen. Ääneti katselimme vain noita suunnattomia tulivuoria — sillä epäilemättä ne olivat sammuneita tulivuoria. Hetkisen leikittelivät aamuruskon säteet lumipeitteisillä huipuilla ja alempana olevilla ruskeilla kalliorinteillä. Mutta nyt alkoivat kummalliset sumut ja omituisesti muodostuneet pilvet verhota huippuja ja pian oli Sheban povi harmaan harson peitossa, jonka kautta sen jalopiirteiset ääriviivat vain himmeästi häämöttivät. Oli kuin joku näkymätön noitakäsi olisi vetänyt verhon vuorien eteen peittäen ne ihmetteleviltä katseiltamme. — Myöhemmin saimme tietää, että tällainen paksu sumu melkein aina verhoaa koko tämän vuorijonon, ja siksi emme ollut niitä ennen huomanneet. Siksipä eivät myöskään monet löytöretkeilijät, jotka ovat samonneet mustien maanosan ristiin rastiin, tiedä kertoa mitään näistä vuorista ja niiden omituisesta kauneudesta.
Siispä: vuoret katosivat, ja samassa valtasi jano meidät uudelleen, rajusti polttaen kurkkujamme.
Tuulihattu yhä väitti vainuavansa vettä. Mutta mitä hyötyä siitä oli, kun silmä kaikkialla kohtasi vain kuivaa tulikuumaa hiekkaa. Hiekkaa, hiekkaa ja taaskin hiekkaa — siinä kaikki. Me kiersimme kukkulan, mutta ei toisella rinteelläkään näkynyt veden pisaraa.
"Sinä olet hölmö", tiuskasin minä Tuulihatulle. "Eihän täällä ole vettä ei näkyvissä, ei kuuluvissa."
Hän kohotti vaan nenänsä yhä pystympään ja haisteli, haisteli. "Minä haistan aivan selvästi", sanoi hän. "Sitä täytyy olla jossakin ilmassa."
"Ilmassa", toistin minä, "pidätkö meitä pilanasi, sinä ruskea veijari? Vai tarkoitatko pilvissä olevaa vettä? Silloin olet oikeassa. Mutta kuluupa vielä pari kuukautta, ennenkuin se virtaa alas… meidän valjenneille luillemme", lisäsin ja kävin äkkiä totiseksi.
Curtis siveli miettiväisenä vaaleata partaansa. "Mitäs jos tuolla kukkulan huipulla?"
Mutta God keskeytti hänet tuikeasti: "Lörpötyksiä! Vettäkö kukkulan huipulla! Onkos mokomaa kuultu!"
"Kiivetäänpä sentään sinne katsomaan!" ehdotin minä. Ja niin kapusimme siis jalka jalalta ylös kummun hiekkaista rinnettä.
Umbopa oli ensimäisenä perillä. Yht'äkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä.
"Vettä! Vettä!" huusi hän, niin että kajahti yli erämaan.
Samassa olimme mekin jo hänen rinnallaan ja siinä — niin siinä oli todellakin vettä!
Hiekkakummun huipulla oli pieni rotko tai syvennys ja siinä pieni vesilammikko. Emme tietysti ennättäneet ihmetellä, kuinka näin kummallisessa paikassa saattoi olla vettä. Se oli mustaa ja ilkeännäköistä, mutta me emme siitä peljästyneet, olihan se vettä ja se riitti meille. Yks kaks olimme kaikki vatsallamme ja ahmimme suuhumme lammikon likaista nestettä, kuin olisi se ollut jumalten juomaa. Hyvänen aika, kuinka me joimme! Olipa ihme, ettemme halenneet. Vihdoin viimein, kun jo olimme saaneet kylläksi, revimme vaatteet yltämme ja laskeuduimme lammikkoon — suoraan sanoen liotimme itsemme tuossa sameassa vedessä. Kuiva, kurtistunut ihomme sieti kyllä hiukan kostua.
Nautittuamme kylvystämme perin pohjin, nousimme viimein elpyneinä ylös ja vedimme vaatteet yllemme. Viime päivinä emme janolta olleet saaneet syödyksi pienintäkään palasta. Nyt maitti ruoka taas ja mielihalulla haukkasimme kuivattua lihaamme. Kun olimme ravitut, heittäysimme unisina lammikon reunalle rotkon suojaan ja poltimme piipullisen tupakkaa, kunnes vaivuimme uneen. Vasta päivällisaikaan heräsimme.
Sinä päivänä emme kulkeneet sen kauemmaksi, vaan levähdimme rakkaan lammikkomme ääressä. Kiitollisuudella ajattelimme vanhaa Silvestraa, joka kaikesta päättäen oli taitava ja tarkka kartanpiirustaja, olihan vesilammikon paikka aivan täsmälleen merkitty karttaan. En vaan voinut käsittää, kuinka vielä — 300 vuotta Silvestran kuoleman jälkeen — saattoi olla vettä rotkossa; luultavasti kumpusi se jostain salaisesta lähteestä syvältä maan alta.
Kuun noustessa läksimme taas liikkeelle reippaina, pää pystyssä; ensiksi täytimme tietysti sekä itsemme että pullomme täpötäyteen vedellä. Sinä päivänä kuljimme noin viisi peninkulmaa. Vettä emme enää nähneet, mutta aamulla me onneksi saavuimme muutamille suurille muurahaiskeoille, jotka suojasivat meitä auringon paahteelta. Vielä yksi öinen matka ja sitten — kun aamuaurinko hetkeksi karkoitti sumupilvet — näimme Suliman-vuorten ja Sheban poven kohoavan korkeuteen aivan edessämme, vain neljän-viiden peninkulman päässä. Illalla lähdimme uudelleen eteenpäin, ja seuraavana aamuna päivänkoitteessa aloimme vihdoin vähitellen nousta ylöspäin; me seisoimme Sheban vasemman "rinnan" alimmalla rinteellä, jota kohti kulkumme koko ajan oli ollut suunnattu. Nyt olivat vesipullomme taas tyhjät, ja meillä oli kauhea jano, mutta emme voineet toivoakkaan mitään juotavaa, ennenkuin olimme saapuneet vuorenhuipun lumirajalle. Levähdimme parisen tuntia ja kapusimme sitten taas eteenpäin. Janoisina ja uupuneina ponnistelimme askel askeleelta, ylöspäin laavalohkareiden yli, jotka vuosituhansia sitten olivat sinne purkautuneet. Jalkamme olivat pian niin hellät, että teki kipeätä joka kerran, kun ne koskivat maahan. Kello tuli 10 — tuli 11 — ja me olimme yhä vaan samassa paikassa, siltä meistä ainakin tuntui. Silloin äkkäsimme joitakuita suuria laavamöhkäleitä muutama sata askelta yläpuolellamme. Sinne täytyi meidän pyrkiä, siellä oli varmaankin siimestä! Viimein pääsimme niin korkealle, ja mitä näimmekään? Suureksi kummaksemme — tai oikeastaan olimme käyneet niin tylsiksi, ettemme enää ihmetelleet mitään — näimme täällä pienen ylängön, joka rehevänä vihannoi. Luultavasti oli rapaantunut laavakerros aikojen kuluessa muodostunut ruokamullaksi, linnut olivat kuljettaneet siemeniä, ja siten oli ruoho alkanut rehoittaa päivänpaisteessa. Me emme paljoakaan piitanneet nurmikosta, emmehän voineet syödä ruohoa kuten Nebukadnezar ennen vanhaan, emme myöskään voineet sillä janoamme sammuttaa. Toivottomina ja väsyneinä heittäydyimme ruohikkoon, ja minä puolestani kaduin hartaasti, että ollenkaan olin lähtenyt tämmöiselle uhkarohkealle matkalle. Siinä maatessamme huomasin äkkiä Umbopan kohoavan pystyyn ja juoksevan, minkä väsyneiltä jaloiltaan pääsi, toiselle vihannalle paikalle lähellämme. Äkkiä alkoi hän, tämä vakava, tyyni mies, hyppiä ja tanssia aivan kuin lapsi, samalla kun hän heilutti jotain viheriäistä ilmassa meidän nähdäksemme… Silmänräpäyksessä karkasimme joka mies pystyyn. Olisiko hän löytänyt vettä? Vai mitä oli tekeillä?
Minä huusin hänelle hänen omalla kielellään, kysyen mikä oli hätänä.
"Ruokaa ja juomaa Makumazahn!" huusi hän heiluttaen viheriäistä esinettään.
Nyt näin, mitä hän oli löytänyt: meloonin. Ja kaikkialla hänen ympärillään kasvoi kypsiä melooneja tuhansittain.
"Melooneja!" kirkaisin täyttä kurkkua Godille, vaikka hän oli aivan kintereilläni, ja silmänräpäyksessä oli hän iskenyt valehampaansa mehevään hedelmään.
Luulenpa, että kukin meistä hotki suuhunsa viisi — kuusi meloonia, ennenkuin saimme sanaakaan suustamme. Hyvänen aika, kuinka makeilta ne maistuivat! Meloonit tosin eivät ole erittäin ravitsevia hedelmiä, mutta ne olivat niin ihanan virvoittavia ja meheviä, että janomme pian haihtui kuin kaste auringossa. Entäs "biltongimme" suolattu lihamme, uh meitä iljetti jo ajatellessakin. Sitä paitsi täytyi meidän säästää sekin vähä, mikä siitä vielä oli jäljellä, kukaties milloin taas saisimme jotain syötävää.
Mutta mitä näinkään! Eikö tuolla lentänyt lintuparvi. Aivan oikein, korkealla ilmassa päämme yläpuolella lensi kymmenen suurta trappia.
"Ammu, Baas, ammu", kuiskasi Tuulihattu heittäytyen suulleen maahan. Me toiset seurasimme hänen esimerkkiään. Kun trapit olivat pyssykantaman päässä meistä, hypähdin minä pystyyn. Nähdessään minut, pakkautuivat ne yhteen, kuten olin arvannut. Tätä silmänräpäystä käytin hyväkseni ja laukaisin. Pamaus — ja riemuhuutojen raikuessa pudota pöksähti suuri komea lintu keskellemme. Se oli kelpo äijä ja painoi vähintään 9 kiloa. Tuossa vilauksessa me olimme virittäneet kuivista melooninvarsista nuotion, joka iloisesti leimusi. Lintu riippui paistinvartaassa eikä aikaakaan, kun saimme pistää poskeemme herkkua, jommoista emme viikkokauteen olleet saaneet maistaa. Koko trappi meni menoaan vatsaamme, ei jäänyt jäljelle kuin luut ja nokka. Sinä iltana emme kärsineet ei nälkää eikä janoa.
Yöllä jatkoimme matkaamme kuuvalossa. Tietysti otimme melooneja mukaamme, niin paljon kuin vain jaksomme kantaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja sitä me tietysti emme pahoitelleet. Päivänkoitteessa ei meillä enää ollut kuin noin kolme-neljä peninkulmaa lumirajalle. Ja sinne kerran päästyämme oli meidän helppo saada janomme sammutetuksi, olihan meillä lunta yllin kyllin. Mutta voi kauheata kuinka tukalaa oli kiivetä vuorta ylös! Pääsimme tuskin neljänneksen verran tunnissa. Sinä yönä söimme viimeisen palan "biltongiamme". Herra ties, koska taas saisimme jotain syödäksemme. Lukuunottamatta trappeja, emme olleet vuorilla nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myöskään olleet tavanneet yhtäkään lähdettä tai puroa, joka oli meistä varsin kummallista. Mihin ihmeeseen joutui kaikki sulava lumi? kummastelimme. Jäljestäpäin saimme tietää vuorten viettävän pohjoista kohti, ja sitä tietä virtasivat kaikki vedetkin.
Minä painatan tähän otteen muistiinpanoistani, jotka kolmen seuraavan päivän kuluessa tein päiväkirjaani. Se kuvaa parhaiten vaivat ja vastukset, jotka saimme kärsiä matkallamme mahtaville vuorille.
21 p. toukokuuta. Läksimme matkaan kello 11 aamupäivällä. Olemme nimittäin nyt niin korkealla, että voimme kulkea päivälläkin. Meillä on muutamia melooneja mukanamme. Olemme ponnistaneet ylöspäin koko päivän löytämättä mitään syötävää. Päivän laskiessa pysähdyimme. Olemme kauheasti nälissämme.
22 p. toukokuuta. Eteenpäin auringon noustessa. Olemme kaikki hyvin heikot ja näännyksissä. Emme ole jaksaneet juuri peninkulmaa pitemmälle päivässä. Olemme tavanneet joitakuita lumipilkkuja ja syöneet vähän lunta, muuta syötävää ei ole ollut. Illan suussa pysähdyimme lepäämään. On jäätävän kylmä. Olemme juoneet siemauksen paloviinaa, kietoutuneet peitteisiimme ja likistäytyneet aivan lähelle toisiamme pysyäksemme lämpöisinä. Olemme nälkään ja väsymykseen nääntymäisillämme. Tuulihattu oli vähällä kuolla viluun yöllä.
23 p. toukokuuta. Vielä kerran olemme alkaneet päivämatkamme, mutta pelkään, sen olevan viimeisemme. Emme voi kauemmin pysyä elossa ilman ravintoa. Paloviinaa — ainoata, joka tähän asti on pitänyt veremme lämpimänä — ei ole kuin tilkkanen enää jäljellä. Curtis, God ja Umbopa eivät valita, he kantavat kärsimyksensä sankarillisesti. Mutta hottentotti ei suinkaan enää kestä kauan, hän ei siedä kylmyyttä. Entä minä itse — niin, kylmyyttä voin vielä kestää, mutta en nälkää. Tuntuu niin omituisen ontolta vatsani seutuvissa. Toisilla kuuluu olevan samanlainen tunne vatsassaan.
Me olimme nyt saapuneet kukkulalle, joka on molempia vuoria yhdistävän laavamuurin tasalla. Näköala on suuremmoinen. Takanamme välkkyy suuri päivänpaisteinen erämaa niin pitkälle kuin silmä kantaa; edessämme ja yläpuolellamme hohtaa lumi peninkulmia laajalta, ja lumen keskeltä kohoaa vuoren pyöreä kukkula taivasta kohti. Ei ainoatakaan elävää sielua ole näkyvissä. Jumala varjelkoon meitä. Viimeinen hetkemme lähestyy…
Ja nyt jätän päiväkirjani. Siitä mitä sittemmin tapahtui, aion kertoa lähemmin.
Koko päivän — (toukokuun 23 päivä) kahlasimme hitaasti eteenpäin lumessa; silloin tällöin istahdimme lepäämään. Ihmeellisen näköistä joukkoa varmaankin olimme, kun siinä viimeisiä voimiamme ponnistaen hoipertelimme lumikentällä raskas taakka hartioilla. Lakkaamatta tähystimme nälkäisin katsein oikealle ja vasemmalle keksiäksemme jonkun elävän olennon — mutta turhaan — kaikki oli hiljaista, autiota. Hitaasti, kauhean hitaasti kävi kulku ylöspäin; puolitoista peninkulmaa päivässä, sen enempää emme jaksaneet.
Vähän ennen auringonlaskua olimme kavunneet korkealle ylös Sheban vasemmalle rinnalle, aivan sen rinnanpään alle, joka suunnattomana lumikekona kohoaa pilviin.
Olimme väsyneet ja kurjassa tilassa, mutta kesken kärsimyksiemme vaikutti meihin kummallisesti ihana näköala, joka levisi silmiemme eteen yltympärillämme, tällä hetkellä se oli sitä suurenmoisempi, kun laskeuvan auringon säteet heijastivat lumen veripunaiseksi ja loivat vuorenharjalle välkkyvän hohtokivikruunun.
"Entäs luola!" läähätti God viimein. "Minun mielestäni pitäisi meidän vähitellen olla sen lähettyvillä, tarkoitan luolaa, josta vanha portugalilainen kirjoitti."
"Niin, jos sitä ollenkaan on olemassa", virkoin minä. Mutta nyt
Curtis suuttui.
"Teette väärin, Allan", sanoi hän "epäillessänne Silvestran karttaa. Minä uskon lujasti sen luotettavaisuuteen. Muistakaa lammikkoa erämaassa! Sen löysimme helposti, ja me löydämme kyllä luolankin."
"Kenties", vastasin minä. "Mutta meidän on löytäminen se nyt heti — ennen pimeän tuloa. Muuten olemme kuoleman omat."
Samosimme sitten eteenpäin aivan hiljaa noin neljännestunnin, varjomme kasvoivat muistuttaen meitä siitä, että päivä vaipumistaan vaipui; hetkisen kuluttua se oli katoova näköpiirin taa.
Umpoba astui minun rinnallani. Hän oli kietoutunut peitteeseensä ja oli kiristänyt vatsansa nahkahihnalla "pienentääkseen nälkää", niin että hän oli hoikka kuin nuori tyttö.
Äkkiä hän tarttui käsivarteeni.
"Kas tuolla!" sanoi hän ja viittasi edessämme kohoavaan kallioseinään. Minä tuijotin sinne ja näin jotain luolan tapaista lumessa.
"Siinä on luola", sanoi Umbopa. Aivan oikein! Me riensimme sinne ja huomasimme, että aukko tosiaan johti rotkoon, joka nähtävästi oli Silvestran mainitsema luola. Mutta viime hetkelläpä sen huomasimmekin. Sillä samassa silmänräpäyksessä kun me astuimme luolaan, sanoi aurinko hyvää yötä ja tuli pimeä, pilkkosen pimeä. Tällä leveysasteella kestää näet hämärä vain tuokion.
Kovin tilava ei luola tuntunut olevan. Sitä paitsi emme ennättäneetkään sitä nyt sen tarkemmin tutkia. Heittäysimme vaan maahan, painauduimme niin lähelle toisiamme kuin mahdollista saadaksemme lämmintä ja tyhjensimme viinapullomme viimeiseen pisaraan — saimme kulauksen mieheen — siinä kaikki. Sitten koetimme nukkua päästäksemme nälästä, tuskasta ja väsymyksestä. Mutta kuka olisi voinut nukkua mokomassa pakkasessa? En tiedä tarkoin, montako astetta kylmää oli, mutta 10-12 asteen pakkanen oli ainakin. Joka tapauksessa me kärsimme kauheasti, heikontuneet kun olimme erämaan helteestä ja ruuan puutteesta. En koskaan ole tuntenut olevani niin lähellä kuolemaa kuin tuona kamalana yönä pimeässä, jääkylmässä luolassa.
Etananvauhtia matovat hetket eteenpäin. Yö tuntui loppumattomalta. Lähemmäksi, yhä lähemmäksi, toisiamme painauduimme torjuaksemme purevaa pakkasta, joka kirveli käsiämme, jalkojamme ja kasvojamme. Mutta siitä ei ollut paljon apua, kurjissa nälkiintyneissä ruumiissamme ei ollut lämpöä liiaksi.
Silloin tällöin nukahti joku meistä silmänräpäykseksi vain, kauan ei kukaan voinut nukkua. — Jumalan kiitos! — sillä jos kaikki olisimme vaipuneet sikeään uneen, emme ehkä koskaan enää olisi heränneet. "Ihminen voi, mitä hän tahtoo", sanoo vanha sanalasku. Ja minä luulen melkein, että me pysyimme hengissä tämän kauhean yön vain siksi, että me tahdoimme elää.
Koko yön kalisivat hottentotti Tuulihatun hampaat, niin että säälitti kuulla sitä. Vähän ennen aamunkoittoa hän huokasi syvään ja sitten hänen hampaansa lakkasivat kalisemasta. Hän on nukahtanut, arvelin. Hän ja minä istuimme selitysten, ja minä saatoin huomata kuinka hän kylmenemistään kylmeni, viimein tuntui siltä, kuin olisin nojautunut jääkappaletta vasten.
Vihdoinkin sarasti aamu, harmaana, koleana. Sitten alkoi kultainen päivänvälke iloisesti leijailla lumella ja viimein kohosi säteilevä aurinko laavaseinän takaa ja valaisi luolaa, jossa me makasimme kylmiksi kangistuneina ja Tuulihattua, joka istui keskellämme kuolleena. Nyt ymmärsin, miksi hänen selkänsä oli ollut niin kylmä. Hän oli kuollut juuri silloin, kun minä kuulin hänen syvän huokauksensa. Kauhistuneina ja alakuloisina kohosimme pystyyn ja jätimme uskollisen palvelija-raukkamme samaan asentoon, mikä hänellä oli ollut nukkuessaankin, sääret koukussa, käsivarret polvien ympäri.
Kun nousimme pystyyn, paistoi päivä kirkkaana suoraan luolan aukosta sisään valaisten sen kokonaan. Samassa kuulin kauhunhuudahduksen. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä — ja mitä näin?
Luolan perällä, seinää vasten, istui vielä toinenkin olento kyyryssä. Pää nojausi rintaan ja pitkät käsivarret riippuivat sivulla hervottomina. Minä tuijotin olentoon ja huomasin, että sekin oli ruumis — valkoisen miehen ruumis.
Sen näkivät toisetkin. Sanomaton kauhu valtasi meidät, väsyneet ja voimattomat kuin olimme, ja niin pian kuin kangistuneilta jaloiltamme pääsimme, pakenimme ulos luolasta.