SEITSEMÄS LUKU.
Salomon suuri tie.
Luolan ulkopuolella pysähdyimme; häpesimme suuresti pakoamme.
"Minä menen sinne takaisin", sanoi Curtis.
"Minkä vuoksi?"
"Koska johtuu mieleeni, että ruumis saattaisi olla veljeni."
Niin, kukaties se todellakin voisi olla mahdollista. Siis vielä kerran luolaan ottamaan asiasta selkoa. Kesti kotvan aikaa ennenkuin silmämme, jotka tulivat päivänvalosta ja häikäisevän valkeasta lumesta, tottuivat luolan pimeyteen. Totuimme kuitenkin vähitellen, ja me aloimme tarkastaa kuollutta miestä.
Curtis laskeutui polvilleen ja tutki kuolleen kasvoja.
"Jumalan kiitos!" hän huudahti. "Tämä ei ole minun veljeni."
Ruumiista päättäen oli vainaja ollut kookas keski-ikäinen mies; hänellä oli kotkannenä, harmaa tukka ja pitkät mustat viikset. Keltainen nahka oli kovasti pingollaan luitten päällä. Vaatteita ei ruumiilla ollut paitsi villasukkia jaloissa; luurankomainen yläruumis oli aivan alasti. Kuolleen kaulalla oli rihma, jossa riippui pieni risti. Ruumis oli aivan kylmästä kangistunut.
"Kukahan se mahtaa olla!" lausuin minä.
"Ettekö arvaa?" kysyi God.
Minä pudistin päätäni — turhaan vaivasin aivojani.
"Tietysti vanha portugalilainen?"
"José da Silvestrako?"
Mutta sitä en voinut uskoa. Kuinka ihmeellä hän olisi voinut säilyä näin hyvin! Olihan hänen kuolemastaan kulunut kolmesataa vuotta — —
Miks'ei selitti God meille, hän saattoi säilyä mainiosti. Meidän tuli muistaa, kuinka suunnattoman kylmä tässä luolassa aina oli. Sellaisessa pakkasessa saattoi ruumis hyvästi säilyä kolme tuhattakin vuotta. Aurinko ei koskaan paahda tänne eikä täällä ole eläimiä, jotka hävittäisivät ja kalvaisivat. "Portugalilaisen orja", arveli God, "hän, josta vanhassa paperissa puhutaan, on luultavasti jättänyt isäntänsä heti hänen kuoltuaan, ja ottanut hänen vaatteensa, ettei kuolisi viluun. Kas tässä", näin sanoen kumartui God ja otti maasta jotain "tässä on halkinainen luu, jolla hän kirjoitti ja piirsi kartan".
Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, ettei ruumis todellakin ollut vanhan portugalilaisen seikkailijan. Hetken aikaa seisoimme hämmästyneinä ääneti katsellen ruumista. Ihmeellinen sattuma! Unohdimme melkein nälän ja väsymyksen, niin liikutetut olimme.
Curtis kumartui kuolleen puoleen ja viittasi pieneen naarmuun sen vasemmassa käsivarressa. "Katsokaahan — siinä on hänen 'mustepullonsa', tästä paikasta on mies ottanut veren, jolla hän kirjoitti. Onko kukaan luotu olento koskaan kokenut kummempaa?"
Siinä istui nyt tuo mies raukka, joka monta Herran vuotta sitten oli kirjoittanut opastuksen ja piirtänyt kartan, joiden avulla me olimme tulleet tälle ihmeelliselle paikalle. Minä pitelin kädessäni kurjaa kynää, jolla hän oli kirjoittanut ja hänen riutuneella rinnallaan riippui vielä risti, joka oli ollut hänen viimeinen lohdutuksensa kuolinhetkellä. Minä katselin, katselin — ja saatoin ajatuksissani kuvailla kaiken, näin uljaan aatelismiehen, joka taisteli kuolemaa vastaan, nääntyi nälkään ja viluun, mutta joka kuitenkin viimeisellä hetkellään ajatteli tulevia sukupolvia ja tahtoi saattaa suuren salaisuutensa tiettäväksi maailmalle. Olin myös näkevinäni suurta yhdennäköisyyttä vainajan ja hänen jälkeläisensä piirteissä, hänen, jonka tunsin ja joka oli vetänyt viimeisen henkäyksensä minun sylissäni.
Niin, siinä hän istui — ilmeisenä todistuksena vaaroista, jotka uhkaavat jokaista, joka lähtee sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hän oli kuin kauhistuttava varoitus meille, jotka olimme uskaltaneet ryhtyä samaan uhkayritykseen — ja joita saattoi kohdata sama onneton loppu kuin häntäkin. Ja siinä hän luultavasti tulee istumaan uusien vuosisatojen noustessa ja vieriessä, ja hänen ympärillään levittää — vast'edes niinkuin nytkin — yksinäisyyden jylhä kammo suunnattomat siipensä.
Curtis katkaisi äänettömyyden syvällä äänellään. "Menkäämme!" sanoi hän. "Ei, odottakaahan hiukkasen, hänen ei enää tarvitse olla yksin. Me annamme hänelle toverin." Näin sanoen hän nosti Tuulihatun ruumiin ja kantoi sen vanhan ritarin viereen. Sitten hän kumartui ja koetti avata rihmaa, josta risti riippui; mutta hänen sormensa olivat liian jäykät ja hänen täytyi yhdellä tempauksella katkaista lahonnut nauha. Luulenpa, että hän yhä vielä tänäkin päivänä säilyttää sitä. Kynän — halkinaisen luun — otin minä; se on edessäni pöydällä tätä kirjaa kirjoittaessani. Joskus käytän sitä, kun allekirjoitan jonkun paperin.
Sen jälkeen jätimme molemmat kuolleet yksinäisyyteen. Ikuisen lumen keskellä he nyt istuvat vartioiden vuorten rauhaa — istuvat vieretysten ylpeä aatelismies ja kelpo hottentotti raukka. Sitten hoipersimme ulos luolasta ja seisoimme taas kirkkaassa päivänvalossa valmiina jatkamaan raskasta matkaamme. Kenties oli tämä päivämatka viimeisemme. Kenties mekin makaisimme kuolleina, auringon ensi kerran noustessa. Mutta eteenpäin…
Olimme kulkeneet noin neljänneksen verran, kun äkkiä huomasimme saapuneemme ylängön rajalle. Mikä nyt oli kohtaava meitä? Toistaiseksi emme voineet ollenkaan nähdä, mitä edessämme oli — kaikki oli vielä tiheän sumun peitossa. Mutta harmaan verhon hitaasti haihtuessa käytimme silmiämme ja näimme, että noin tuhat jalkaa alapuolellamme, siinä, missä lumirinne päättyi, levisi vihannoiva ruohokenttä, jonka läpi pieni hopeavälkkeinen puro virtasi.
Ja me näimme vielä enemmän. Puron reunalla venyi kymmenkunta antilooppia päivänpaisteessa lekotellen. Emme näin kaukaa voineet päättää mitä lajia ne olivat, mutta antilooppeja ne olivat — ja mekös iloitsimme. Siinähän oli ruokaa moneksi päiväksi, jos meidän vaan onnistuisi kaataa pyssyillämme muutamia niistä. Mutta siinäpä se! Eläimet olivat ainakin kuudensadan askeleen päässä meistä, ampumaväli oli siis varsin pitkä, joten kuulat helposti saattoivat mennä syrjään — — Mutta rohkeutta vaan! Hetkisen neuvottelimme siitä, millä keinoin parhaiten pääsisimme eläimiin käsiksi. Olisiko viisasta koettaa hiipiä niitä lähemmäksi? Vai pitäisikö meidän pysyä siinä missä olimme? Päätimme noudattaa jälkimmäistä ehdotusta, tuuli puhalsi näet antilooppeihin päin, niin että jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisivat nuo arat eläimet piankin meidät huomanneet, varsinkin kun meidän tullaksemme niiden luo, olisi pitänyt kulkea lumikentän poikki, joten oli helppo nähdä meitä.
"Ei, meidän täytyy koettaa onneamme täältä matkan päästä", sanoi Curtis. "Mitkä pyssyt otamme, Allan — Winchester-rihlapyssyt vaiko pika-ampuvat?"
Niin, siinä oli taas tärkeä kysymys, hyvinkin tärkeä. Winchesteri-pyssyt ampuivat näet kauas, jota vastoin pika-ampuvilla pyssyillä saattoi vain onnen kaupalla osata niin pitkälle kuin eläimet nyt olivat meistä. Mutta toiselta puolen olivat pika-ampuvat ladatut räjähtävillä kuulilla. Jos niillä osui, oli saalis taattu. Minä mietin hetken aikaa.
"Otetaan pika-ampuvat", sanoin sitten. "Näettekö noita kolmea otusta tuolla suoraan edessämme? Jokainen ottaa yhden osalleen. Sinä, Umbopa, saat antaa merkin, niin että kaikki kolme laukaisemme yht'aikaa."
Nostimme pyssyt poskelle ja tähtäsimme. Jokainen sipristi vasemman silmänsä ja koetti pitää pyssyänsä niin levollisesti, kuin olisi ollut kuvapatsas. Tähtäsimme, niinkuin tähtää mies, joka tietää elämänsä olevan kysymyksessä!
"Nyt!" sanoi Umbopa, ja rihlapyssymme pamahtivat. Ylt'ympäriltä vastasi kaiku vuorten välistä. Silmänräpäykseksi kohosi kolme pientä savupilveä eteemme, mutta kun ne haihtuivat, näimme — oi suurta riemua — suuren antiloopin, joka kuoleman kourissa vääntelihe maassa. Kohotimme riemuhuudon, me olimme pelastetut, me olimme saaneet ruokaa! Vaikka olimme niin väsyneet ja heikot, että tuskin pysyimme pystyssä, laukkasimme nyt täyttä vauhtia lumista rinnettä alas saaliillemme. Yks kaks olivat puukkomme esillä, ja me leikkasimme sydämen ja maksan irti eläimestä.
Mutta entäs sitten? Millä lailla saisimme lihan paistetuksi? Meillä ei ollut poltinpuita, ei rahtuakaan. Neuvottomina ja alakuloisina katselimme toisiimme.
"Nälkäisten miesten ei todellakaan kannata olla herkuttelijoita!" arveli God. "Meidän on pakko syödä lihamme raakana."
Raakana! Uh! Mutta muuta neuvoa ei ollut, sillä jotain syötävää meidän täytyi saada. Otimme siis maksan ja sydämen ja jäähdytimme ne lumessa; sitten huuhdoimme lihan purossa, jonka vesi oli jääkylmää ja iskimme hampaat lihaan. Hyvänen aika, kuinka se maistui makealta, niin raakaa kuin se olikin. Joka suupala elvytti jälleen entistä voimaamme ja entistä elämänhaluamme ja veri alkoi nopeammin kiertää suonissamme. Emme kuitenkaan uskaltaneet täyttää nälkiintyneitä vatsojamme ylenmääräisesti; kun olimme sammuttaneet pahimman nälän, taukosimme, vaikka kyllä vielä olimme nälkäiset.
Minä astuin nyt lähemmäksi kaatunutta antilooppia sitä paremmin tarkastaakseni. Se oli kummallinen eläin — minä en ainakaan ollut ennen nähnyt senlajista. Se oli noin aasin kokoinen, sarvet olivat pitkät ja käyrät, nahka ruskea, punajuovikkainen. Sittemmin sain tietää, että sen nimi alku-asukkaiden kielellä oli Inko. Se on hyvin harvinainen ja elää vain ikuisen lumen mailla, missä eivät mitkään muut metsän otukset menesty. Ei ollut helppo tietää, kuka meistä oli ampunut eläimen. Mutta luulenpa, että God kaikessa salaisuudessa kuvitteli olevansa sen onnellinen ampuja, hän näet yhä vielä muisteli mestarilaukaustaan giraffinajossa ja oli omasta mielestään mainiokin metsämies. Ja me jätimme hänet siihen uskoon.
Tähän asti oli koko huomiomme kiintynyt syömiseen, niin ettemme ennättäneet ajatella mitään muuta. Nyt annoimme Umbopan leikata antiloopin kappaleiksi, jotta saisimme parhaimman lihan mukaamme evääksi, ja sillä aikaa tutkimme itse ympäristöä. Ja totta puhuen, kauniimpaa ja suurenmoisempaa maisemaa en ole ikimaailmassa nähnyt ja tuskinpa enää tulen sen vertaista näkemään.
Yläpuolellamme kohosivat Sheban huiput kohti aurinkoa, ja alhaalla, viisituhatta jalkaa alapuolellamme levisi ihana, hedelmällinen tasanko. Tuolla oli tiheä metsä, tuolla vielä toinen ja tuolla — — Metsien välistä näkyi viheriäisiä ruohomaita, ja kaukana kierteli leveä sinertävä virta päivänpaisteessa välkkyen. Laitumilla kuljeksi suuria eläinlaumoja, mutta emme voineet näin kaukaa päättää, olivatko ne metsäneläimiä vaiko karjaa. Sitä vastoin saatoimme selvästi nähdä jotain majojen tapaista.
Suurena karttana levisi kaunis maa edessämme. Me katselimme, katselimme, emmekä väsyneet ihailemasta kaikkea tätä valoisaa kauneutta ja tuoretta rehevyyttä.
Kaksi seikkaa kiinnitti heti huomiomme puoleensa. Ensiksikin oli edessämme leviävä maa ainakin viisituhatta jalkaa korkeammalla kuin erämaa, jonka läpi olimme kulkeneet, toiseksi juoksivat kaikki virrat etelästä pohjoiseen päin. Vuorijonon etelärinteellä emme valitettavasti olleet tavanneet ainoatakaan jokea, täällä pohjoispuolella sitävastoin oli runsaasti jokia ja puroja. Ne näyttivät kaikki yhtyvän suureen virtaan, joka kiemurteli seudun läpi, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Me istuimme kalliorinteellä ja ihailimme hetken aikaa sanattomina silmäimme edessä olevaa maisemaa. Viimein katkaisi Curtis äänettömyyden.
"Kuulkaapa", virkkoi hän. "Vanhassa kartassa mainittiin jotain
Salomon suuresta tiestä, eikö totta?"
Minä nyökkäsin.
"Katsokaa tuonne! Siinä se on!" sanoi Curtis viitaten oikealle.
God ja minä käännyimme katsomaan. Toden totta! Suoraan halki tasangon kiemurteli nauhan tapainen juova, se näytti todella leveältä maantieltä. Me emme heti olleet huomanneet sitä, koska se puolittain peittyi silmiltämme pienen kummun taa, juuri siinä missä se alkoi leikata tasankoa. Emme virkkaneet mitään — emme sanaakaan. Ja mitä olisimmekaan voineet sanoa? Viime päivien kuluessa olimme nähneet ja kokeneet niin paljon, että olimme jo kadottaneet kyvyn ihmetellä. Sitä paitsi ei meistä ollut niin kummallista, jos tapasimme jäännöksiä menneiltä ammoisilta ajoilta.
"Sinne ei liene kovinkaan pitkä matka", arveli God. "Mennäänkö nyt heti?"
Tuumasta toimeen. Pesimme kätemme ja kasvomme purossa ja seurasimme Godin kehotusta. Alkumatka oli jotenkin rasittava, täytyi alinomaa kavuta ja harpata suurten kivien, ja korkeiden lumikinosten yli. Viimein saavuimme kuitenkin pienelle töyräälle ja siinä näimme tien aivan jalkaimme juuressa. Mainio tiepä se olikin, se oli noin puolisataa jalkaa leveä ja kovaan kallioon hakattu. Ihmeellistä kyllä päättyi se tähän, katosi kiviin ja lumeen.
"Mitäs tästä arvelette, Allan?" kysyi God, kun tuokion kuluttua seisoimme kuningas Salomon tiellä. "Voitteko selittää, mistä tämä johtuu?"
Ravistin päätäni. God katseli tutkivasti ympärilleen ja nosti miettiväisenä sormen nenälleen.
"Luulenpa tietäväni sen", huudahti hän äkkiä. "Tie on nähtävästi aikoinaan kulkenut vuorten yli ja jatkunut alaspäin erämaan halki. Mutta joku tulivuorenpurkaus on hävittänyt sen. Selvästihän näkee, kuinka koko vuoriseutu on laavan vallassa — samoin on hiekka peittänyt tien vuorten toisella puolella."
Godin selitys tuntui meistä uskottavalta, ja me jatkoimme matkaamme alas vuorenrinnettä pitkin. Tämä kulku oli toista menoa kuin se, johon olimme tottuneet. Tähän asti olimme päivät pääksytysten saaneet ponnistaa ylöspäin lumikinosten ja vuorenlohkareiden yli, olimme kärsineet nälkää ja janoa, vähältä piti ettemme kuolleet viluun. Nyt kävi kulku alaspäin, tie oli kerrassaan oivallinen ja ruokahalu tyydytetty. Ellei synkkä muisto Tuulihatun kuolemasta ja vanhan Silvestran kammottavasta luolasta olisi painanut mieltämme, olisimme olleet oikein hyvällä tuulella. Olisimmepa totta vie virittäneet hilpeän laulunkin, huolimatta vaaroista, jotka ehkä väijyivät meitä eteemme aukeavassa ihanassa maassa.
Mitä kauemmaksi jouduimme tasangolla, sitä lauhkeammaksi kävi ilma, ja sitä hedelmällisemmäksi maaperä. Entäs tie — niin enpä totta tosiaan ole nähnyt niin suurenmoista yritystä. Rakennusmestari, joka muinaisaikoina on rakentanut kuningas Salomon tien, oli taitavasti osannut voittaa kaikki esteet. Eräässä kohden oli suunnaton rotko, noin 300 jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa syvä. Tämä mahdoton kuilu oli täytetty valtavilla kivilohkareilla ja alhaalla pohjassa oli näistä kivistä muurattu holvi, jota myöten raju vuoripuro kohisten virtasi. Toisessa paikassa taas täytyi tien mutkailla edes takaisin kiertääkseen äkkijyrkkää, noin 500 jalan korkuista syvännettä. Ja taaskin kolmannessa paikassa nousi korkea kallioseinä vastaan, sen läpi oli kaivettu ainakin kolmenkymmenen jalan pituinen tunneli.
Tunnelin seiniä peittivät omituiset korkokuvat. Ne esittivät haarniskaan puettuja sotureita, jotka seisoivat sotavaunuissaan taistellen. Eräässä kohden oli kuvattu kokonainen taistelu, siinä oli kaatuneita, haavoittuneita ja vankeja, joita aseelliset miehet kuljettivat pois.
Henry Curtis tutki hyvin tarkoin vanhoja taideteoksia.
"Niin", sanoi hän, "tätä kutsutaan kyllä kuningas Salomon tieksi, mutta ellen varsin suuresti erehdy, ovat vanhat egyptiläiset olleet täällä kauan ennen kuningas Salomon kansaa. Joka tapauksessa näyttää tämä kuvaryhmä olevan egyptiläistä työtä!"
Päivällisaikaan saavuimme sille seudulle, missä metsät alkoivat. Ensiksi tulimme harvaan viidakkoon, mutta vähitellen kohosi yhä useampia suuria puita ympärillämme, ja viimein jouduimme tiheään metsään. Enimmäkseen kasvoi se niin kutsuttuja "hopeapuita" — näiden lehdet välkkyvät nimittäin hopealle. Nämä puut ovat muuten jotenkin harvinaisia Afrikassa. En ole nähnyt niitä muualla kuin Taffelvuoren rinteillä Kapkaupungin luona.
Godin silmät loistivat kilpaa puitten lehtien kanssa. "Tässä, totta vie, on polttopuita yllin kyllin", sanoi hän ja ehdotti että pysähtyisimme valmistamaan päivällistä itsellemme. Se ei ollut niinkään tuhma keksintö. Me poikkesimme tieltä ja asetuimme pienen puron rannalle. Tuossa tuokiossa olimme sytyttäneet aimo nuotion kuivista oksista. Leikkasimme sitten pulskat kappaleet tuota "Inkoa", pistimme ne terävien puikkojen nenään ja paahdoimme niitä kafferilaisten tavan mukaan, kunnes liha oli kystä. Sitten söimme hyvällä ruokahalulla, ja kun olimme ravitut, otimme piippumme ja vetelimme savuja. Lyhyesti sanoen, me nautimme elämästä täysin siemauksin, lukemattomien kärsimysten jälkeen tuntui olomme nyt melkein taivaalliselta.
Ja voi, kuinka ihanata oli ympärillämme! Puro, jonka reunat olivat jättiläissuurten saniaisten ja hienojen parsaheinien peitossa, lorisi hilpeästi jalkaimme juurella. Muuten vallitsi äänettömyys, vieno tuuli vain suhahti kuiskien hopeapuitten latvoissa, silloin tällöin lensi kuhertava metsäkyyhky ohitsemme ja ylt'ympärillä hyppeli pikkulintuja oksalta oksalle, ne loistivat ja välkkyivät kuin elävät jalokivet. Olisi luullut eksyneensä paratiisin puutarhaan.
Curtis ja Umbopa istuivat juttelemassa omituisella murteella, joka ei ollut englantia — eikä zulukieltä, mutta vähän kumpaistakin. He puhelivat matalalla äänellä ja innokkaasti, minä taas venyin pitkin pituuttani vihannalla saniaisvuoteella katsellen heitä silmät puoliummessa. Äkkiä kaipasin Godia ja käännyin häntä katsomaan. Minne hän oli joutunut? Huomasin hänet pian; hän seisoi puron reunalla, ja oli juuri noussut kylvystä. Hän oli paitasillansa ja oli kovassa puuhassa järjestää ulkoasuansa; paperikauluksensa hän oli puhdistanut ja pölyiset vaatteensa ravistanut ja harjannut. Hän piteli niitä juuri kädessään ja katseli surullisesti päätään pudistaen reikiä ja repeämiä, jotka hän matkalla oli saanut housuihinsa ja takkiinsa. Nyt hän laski vaatteensa maahan ja alkoi tarkastaa saappaitansa. Hän puhdisti ne ensin sanajaloilla, sitten hän hankasi niitä ihran kappaleella, jonka hän oli ottanut talteen Inko-eläimen lihasta. Lasisilmällään hän tutki sitten tarkoin, olivatko ne kyllin kiiltävät — ja veti ne jalkaansa. Sitten hän otti esille taskukampansa ja pienen peilin ja tarkasti huolellisesti itseänsä. Hän ei nähtävästi ollut tyytyväinen kuvaansa, koska innokkaasti ja hartaudella alkoi kammata hiuksiaan. Saatuaan vihdoin hapsensa jonkinmoiseen kuntoon hän taas kurkisti peiliin, mutta kuva ei vieläkään tyydyttänyt häntä; hän koetteli leukaansa, missä parransänki rehevänä törrötti — hän ei ollut ajanut partaansa kymmeneen päivään.
"Ei mahtane mies ruveta partaansa ajamaan", arvelin minä. Mutta eikös vaan God kaivanut esille pohjattomasta taskustaan partaveitsen, jolla hän rupesi kaapimaan itseään käyttäen saippuanaan samaa ihrankappaletta, josta saappaatkin olivat osansa saaneet. Parranajo tällaisissa olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin helppoa, ainakin voihki God surkeasti. Sitä paitsi hän näytti niin hassunkuriselta seistessään siinä pitkiä parrantynkiänsä kihnuttamassa, että minä olin nauruun menehtyä. Kylläpä on ihminen turhamainen, kun viitsii moista puuhaa ja vaivaa nähdä, vaikka voisi elää vapaudessaan! Vihdoin viimein hän oli saanut oikeanpuolisen poskensa ja leukansa jotakuinkin sileäksi raapituksi — — — mutta yht'äkkiä näin jotain välähdyksentapaista suhahtavan hänen päänsä ylitse.
God teki aika hyppäyksen ja päästi oikean meripoikakirouksen. Minäkin karkasin pystyyn salaman nopeudella — — ja mitä näinkään! Noin kahdenkymmenen askeleen päässä minusta, aivan Godin lähellä, seisoi muutamia miehiä ryhmässä. He olivat kookkaita ja uhkeavartaloisia, kuparinvärisiä, muutamilla oli mustia sulkatöyhtöjä hiuksissa ja lyhyt leopardinnahka hartioilla. Parven etunenässä seisoi noin 16-18 vuotias nuorukainen. Hänen käsivartensa oli vielä ojennettu ja vartalo eteenpäin kumarassa. Välähdys Godin pään yläpuolella johtui kaikesta päättäen veitsestä, jonka tämä nuori poika oli lennättänyt häntä kohti.
Vanha sotaisan näköinen alkuasukas astui nyt pojan luo, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle jotain. Sen jälkeen lähestyi koko parvi meitä.
Curtis, God ja Umbopa tarttuivat pyssyihinsä ojentaen ne alkuasukkaita kohti. Mutta nämä lähenivät vain rauhallisesti. He eivät nähtävästi tunteneet ampuma-aseita, muuten he eivät kai olisi niitä niin halveksineet.
"Pyssyt alas!" huusin toisille. Ymmärsin henkemme riippuvan siitä, että olimme ystäviä maan asukkaiden kanssa. Astuin sitten parvea vastaan ja käännyin vanhuksen puoleen, joka oli hillinnyt nuorukaista.
"Terve teille!" sanoin zulunkielellä vain arviolta, enhän tietysti tietänyt, mitä kieltä he puhuivat. Mutta suureksi kummakseni hän ymmärsi minua.
"Terve teille!" vastasi hän. Hän ei tosin ääntänyt sanoja samalla tapaa kuin me, mutta hänen murteensa oli siksi saman sukuista, että Umbopa ja minä hyvästi ymmärsimme sen. Myöhemmin tulimme tietämään että tämän maan kansa käytti erästä vanhempaa zulukielen muotoa.
Vanhus jatkoi: "Mistä tulette? Keitä olette? Ja miksi on kolmella teistä vaaleat kasvot ja neljännellä samanlaiset kasvot kuin meidän veljillämme?" Näin sanoen hän viittasi Umbopaan. Minä loin silmäyksen Umbopaan ja huomasin kummakseni miehen olevan oikeassa. Kelpo palvelijamme oli ulkomuotoon ja vartaloon nähden täydellisesti näiden alkuasukkaiden näköinen. Mutta sitä en nyt ennättänyt ihmetellä.
Hitaasti ja arvokkaasti vastasin: "Me olemme muukalaisia ja tulemme rauhallisissa asioissa. Ja tämä mies tässä on palvelijamme."
Vanhus pudisti kiivaasti päätään: "Sinä valehtelet", sanoi hän. "Ei kukaan muukalainen voi hengissä päästä vuorten yli, niillä kuolee kaikki. Mutta mitä siitä, samapa se, valhetteletko vai et, jos olette muukalaisia, täytyy teidän kuolla. Sillä kukualaisten maahan ei kenkään muukalainen saa jalkaansa astua, niin säätää kuninkaan laki. Valmistautukaa siis kuolemaan, o muukalaiset."
Kävin jotenkin noloksi moisista tervetuliaisista. Ja hiukan kamalata oli nähdä muutamien miesten kohottavan kätensä sivulleen ja tarttuvan suuriin, raskaisiin veitsiinsä.
"Mitä tuo vanha marakatti sanoo?" kysyi God.
"Hän sanoo, että me kohta saamme lähtöpassit tästä maailmasta", vastasin minä nyrpeästi.
"Herra varjelkoon!" voihkasi God, joka täydellä todella tunsi korviansa kuumentavan. Ja sitten paljassäärinen kapteenimme teki jotain, jota hän aina teki, kun oli hämmästynyt, hän tarttui kaksin sormin valehampaisiinsa ja irroitti ne yläleuan suulaesta ja lennätti ne sitten maiskuttaen jälleen paikoilleen. Se oli perin ihmeellinen temppu ja oikea onnen potkaisu meille, sillä samassa tuokiossa päästivät kaikki kukualaiset kauhunhuudahduksen ja hoipertelivat taaksepäin kuin salaman iskemät.
"Mikäs hätänä? Mikä heihin meni?" kysyin minä.
"Hampaat, Godin hampaat!" kuiskasi Curtis. "Hän liikutti niitä. Ota ne ulos, God! Ota ne ulos!"
Godia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kuten paraskin silmänkääntäjä hän piilotti hammasrivinsä paidan hihaan.
Nyt olivat kukualaiset aivan pyörällä päin. He olivat kauheasti peloissaan, mutta uteliaisuus voitti pelon, ja hitaasti lähenivät miehet vähitellen Godia. Nähtävästi he olivat aivan unohtaneet äskeiset hyväntahtoiset aikeensa meidän suhteemme.
Viimein puhkesi vanha kukualainen puhumaan. "Ken on tämä, o muukalaiset?" kysyi hän juhlallisella äänellä viitaten Godiin, jolla ei vielä ollut mitään muuta yllään kuin villapaita ja saappaat ja jonka parta oli vain puoleksi ajettu. "Ken on hän, jonka yläruumis on vaatetettu mutta sääret paljaat, jolla on karvoja toisella poskella mutta ei toisella, jolla on kiiltävä ja läpinäkyvä silmä… Kuinka voivat hänen hampaansa jättää hänen leukapielensä ja palata taas takaisin entiseen paikkaansa hänen käskystään!"
"Avatkaa nyt suunne!" kuiskasin minä Godille. Yks kaks aukaisi God suunsa ja irvisti punaisella suulaellaan äijää vasten naamaa aivan kuin äkäinen pihakoira. Kukualaiset seisoivat kuin puusta pudonneet ja töllistivät suu selällään Godiin.
"Missä ovat hänen hampaansa?" kirkuivat he. "Me näimme ne äsken omin silmin."
God käänsi hitaasti kasvonsa sivulle ja läimähytti kädellään suutaan. Sitten hän taas irvisti ja nyt välkkyi kaksi valkoista hammasriviä hänen suussaan.
Nuori poika, joka oli tähdännyt puukollaan Godiin, heittäytyi suin päin maahan ja ulvoi peloissaan, niin että koko seutu kaikui, ja vanhuksen polvet tutisivat kuin haavanlehti.
"Te olette siis henkiä!" änkytti hän kauhuissaan. "Sillä naisesta syntynyt ei ole se, jolla on toinen puoli kasvoista karvojen peitossa ja toinen paljas, jolla on välkkyvä ja läpinäkyvä silmä ja hampaat, jotka katoavat ja taas kasvavat? Armoa, armoa! Säästäkää henkemme!"
Mepä oikein onnen myyriä olimme! Nyt me olimme käskijöinä. Minä käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni.
"Me suvaitsemme antaa teille anteeksi", sanoin ystävällisesti. "Mutta kuulkaa nyt, minä sanon, keitä olemme. Me tulemme toisesta maailmasta, vaikka olemme ihmisiä kuten te kukualaisetkin. Me olemme astuneet alas suurimmasta tähdestä, joka yöllä tuikkii."
"Oh, oh!" ulvoivat alku-asukkaat yhteen ääneen ja olivat pelkästä kummastuksesta pudottaa silmät päästään.
"Niin!" lausuin minä, "sieltä tulemme." Ja armollisesti hymyillen lisäsin: "Me olemme tulleet kunnioittamaan teitä vierailullamme ja ilahuttamaan kansaanne. Ja kuten kuulette, oi ystäväni, olen oppinut kielenne erityisesti tätä matkaa varten."
"Niin on, niin on!" huusivat kaikki miehissä. "Mutta hallitsijani", virkkoi vanhus. "Sinä olet oppinut kielemme hyvin huonosti."
Minä heitin häneen tuikean katseen ja hän loi nöyrästi silmänsä maahan.
Minä jatkoin edelleen. "Niin", sanoin, "me olemme siis kulkeneet pitkän matkan tänne alas maan päälle, ja te olette vastaanottaneet meidät vihamielisesti. Sen vuoksi tulee teidän kärsiä rangaistus. Yksi teistä heitti veitsensä hänen päätään kohti, jonka hampaat tulevat ja menevät."
"Oi, herra, armahda häntä!" pyysi vanha kukualainen rukoillen. "Hän on kuninkaan poika, ja minä olen hänen setänsä. Jos sinä hänet surmaat, täytyy minun se hengelläni maksaa."
"Niin, se on varma!" virkkoi nuorukainen uhkaavasti. "Te ette kenties luule, että meillä on voima teitä rangaista —. voima surmata teidät kaikki. Odottakaa, minä näytän teille, mihin kykenemme. Kuules sinä, orjankoira!" ärjäsin ukkosäänellä Umbopalle. "Anna minulle taikaputki, joka puhuu!"
Umbopa oli heti oivaltanut aseman. Hän otti pika-ampuvan pyssyni ja ojensi sen minulle ovelasti hymyillen — hän, jonka vakavat kasvot tuskin koskaan hymyilivät.
"Tässä se on, oi hallitsijoiden hallitsija", sanoi hän heittäytyen polvilleen eteeni, kuin olisin ollut mikä jumala.
Minä olin äkännyt pienen vuorikauriin, joka seisoi kalliolohkareella noin seitsemänkymmenen askeleen päässä meistä. Päätin tähdätä siihen.
Viittasin eläimeen. "Te näette kaikki tuon kauriin," sanoin. "Sanokaapa minulle: Voiko kukaan tappaa tämän eläimen täältä ja pelkällä jyrinällä?"
"Se on mahdotonta, valtiaani", sanoi ukko.
"Mahdotonta, mahdotonta!" huusivat toisetkin.
"Ja kuitenkin tapan minä sen."
Ukko veti suunsa hienoon hymyyn. "Sitä ei valtiaani voi tehdä."
Kohotin pyssyn poskelleni ja tähtäsin kauriiseen. Se oli vain pieni raukka eikä olisi ollut kummallista, jos olisinkin ampunut syrjään, mutta minä tiesin, etten erehtyisi.
Henkäsin syvään ja vedin varovasti liipasinta. Onneksi seisoi kauris liikahtamatta ja hiljaa kuin kivi.
"Pau!" Pyssy laukesi, kauris hypähti ilmaan ja putosi kalliolle kuolleena kuin pölkky.
Kukualaiset ulvoivat kauhusta.
"Jos tarvitsette lihaa", sanoin minä tyynesti, "niin menkää noutamaan kauris — minä lahjoitan sen teille."
Ukko antoi viittauksen ja heti kippasi yksi hänen miehistään kalliolohkareelle ja tuli takaisin kauris hartioillaan. Alku-asukkaat kerääntyivät kuolleen eläimen ympäri eivätkä saaneet silmiään käännetyksi ihmeellisestä reiästä, jonka kuula oli tehnyt sen ruumiiseen.
"Siinä näette, että puhun totta!" sanoin minä totisesti, silmäkulmiani rypistäen. Ei kuulunut vastausta.
Mutta minä arvelin, että oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuumaa, ja jatkoin siis:
"Jos vielä epäilette voimaamme, niin voihan joku teistä asettua tuonne kalliolle, missä kauris seisoi. Silloin saatte nähdä…"
Mutta ehdotukseni ei miellyttänyt ketään. Kaikki seisoivat mykkinä ja äänettöminä kuin kivikuvat, tuijottaen vuoroin meihin, vuoroin kauriiseen. Kuninkaan poika katkaisi viimein äänettömyyden lausuen:
"Oikein puhuttu. Kuuleppas, setä", ehdotti hän, "mene sinä ja asetu kalliolle seisomaan! Taikavoima on kyllä tappanut kauriin, mutta ihmistä se tuskin siltä voi tappaa."
"Ei, ei!" keskeytti vanhus kiihkeästi rakkaan veljenpoikansa ja pudisti kiivaasti päätään. "Vanhat silmäni ovat nähneet kyllin. Nämä miehet ovat todellakin velhoja — kuinka muuten? Viekäämme heidät nyt kuninkaan luo. Mutta jos joku joukostamme vielä epäilee, niin asettukoon hän kalliolle ja puhukoon taikaputki hänelle."
Mutta ei — siihen ei kenelläkään ollut rohkeutta. "Meidän kurjat ruumiimme eivät ansaitse, että niihin tuhlataan kallista taikaa", arveli muuan. "Me tyydymme jo siihen, mitä olemme nähneet. Vaikka kaikki noidat kukualaisten maassa löisivät tuumansa tukkoon, eivät he kuitenkaan voisi tehdä tällaista taikatemppua."
"Eivät suinkaan", huomautti vanhuskin. Äänestä päättäen oli raskas kivi vyörynyt hänen rinnaltaan. "Eivät suinkaan", toisti hän. Sitten hän kääntyi meidän puoleemme: "Kuulkaa mitä teille sanon te tähtien pojat, te, joiden silmät välkkyy ja suulaki liikkuu — te, joiden puhe on kuin ukkosenjyrinä ja jotka surmaatte matkojen päästä. Minä olen Infadus Kafan poika — Kafan, joka muinoin oli kukualaisten kuningas. Ja tämä nuori mies on Skragga, hänen isänsä on Twala, tuhansien vaimojen mies, kukualaisten päämies ja tämän maan vallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisten hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö — Twala — yksisilmäinen — musta — peljättävä."
Minä en ollut tietääkseni näistä monista suurista sanoista, virkoin vaan kopeasti.
"Vie meidät siis Twalan luo. Me emme kauemmin tahdo keskustella halpasäätyisten kanssa."
"Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra", sanoi vanhus. "Mutta tie on pitkä — kolmen päivänmatkan pituinen."
"Hyvä", sanoin minä välinpitämättömästi. "Meillä on kyllin aikaa, sillä me emme koskaan kuole. Menkää te vaan edellä, me seuraamme. Mutta sen sanon teille — sekä sinulle Infadus että sinullekin Skragga — varokaa virittämästä ansoja meille. Tietäkää, että me tunnemme jokaisen ajatuksenne ja rankaisemme ne samassa tuokiossa, jolloin ne syntyvät aivoissanne. Hän, jolla on paljaat jalat ja puoleksi partaiset kasvot, lähettää salaman välkkyvästä silmästään teihin ja teidän maahanne, hänen noitahampaansa iskevät teihin kiinni ja syövät teidät kaikki, ja noitaputki on puhuva teille ukkosen äänellä ja tappava teidät!"
Mahtava puheeni teki syvän vaikutuksen. Nöyriä he kyllä tähänkin asti olivat olleet, mutta nyt he tuskin uskalsivat silmiään päässä liikuttaa, niin he pelkäsivät noitavoimaamme.
Vanha Infadus kumarsi maahan asti ja mutisi: "Kuhm! Kuhm." Sittemmin sain tietää, että kukualaiset täten tervehtivät kuningastaan. Sitten hän sanoi jotain seuralaisilleen ja nämä korjasivat kauhealla kiireellä huostaansa kaikki kimsumme ja kamsumme. He eivät millään ehdolla antaneet meidän itse kantaa tavaroitamme — ei, he muka kyllä pitivät huolen niistä. Pyssyihin ei kukaan kuitenkaan uskaltanut koskea, ei millään ehdolla. Mutta Godin vaatteet, jotka huolellisesti kokoonpantuina olivat maassa, korjasi muuan alku-asukas heti kainaloonsa.
God harppasi miehen luo vaatien vaatteitaan takaisin ja kiivas sananvaihto syntyi heidän välillään kaikessa ystävyydessä tietysti.
Infadus rupesi sovittajaksi. "Elköön noitasilmäinen ja noitahampainen valtiaani millään ehdoin koskeko vaatteisiinsa. Hänen orjansa kantavat ne ilolla kuninkaan kaupunkiin."
"Niin, mutta minä tahdon" — tässä pääsi Godilta kirous — "minä tahdon vaatteeni ylleni, sinä pässinpää."
Umbopa tulkitsi hänen sanansa vanhalle päällikölle (lukuunottamatta sanaa pässinpää), mutta Infadus ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.
"Minkä vuoksi tahtoo valtiaani kätkeä kauniit valkoiset säärensä meiltä?" kysyi hän ja näytti kovin onnettomalta. "Olemmeko rikkoneet valtiaamme mieltä vastaan, koska hän tahtoo rangaista orjiaan näin ankarasti?"
God oli aivan pyörällä, hän ei enää sanonut sanaakaan, seisoi vaan ja mulkoili Infadusiin ja hänen seuralaisiinsa. Curtis ja minä olimme katketa nauruun nähdessämme keikarimaisen ystävämme onnettoman tilan. Mutta alku-asukas pötki ystävällisesti irvistäen vaatteet kainalossa matkaansa.
"Hiisi vieköön!" huusi God raivoissaan. "Nyt tuo musta lurjus vie housuni."
"Kuuleppas, God," selitti Curtis hänelle yhä vielä naurun vallassa. "Sinä olet esiintynyt tässä maassa erityisen huomattavassa ulko-asussa ja sinun täytyy ylläpitää arvoasi. Toisin sanoen: niin kauan kuin me olemme tässä maassa, on sinun pakko käydä housuitta. Sinun täytyy tyytyä vain paitaan, saappaisiin ja lasisilmään."
"Niin, ja sitten teidän täytyy tyytyä vain yhteen poskipartaan. Toisen posken on edelleenkin oltava parraton. Jos te hiukankaan muutatte ulko-muotoanne olemme mennyttä miestä. Silloin he näet huomaavat, että me olemme vain pettureita emmekä noitia. Olen pahoillani teidän tähtenne, God. Mutta totta puhuen teillä ei ole muuta neuvoa kuin nielaista karvas pala."
God, joka tähän asti oli raivonnut ja kiroillut kuin pahin korpraali, rauhoittui ja pudisti alakuloisena päätään. "Luuletteko todellakin niin?" kysyi hän. "Luuletteko, että se on välttämätöntä?"
"Ehdottomasti. Toistaiseksi riippuu meidän kohtalomme teidän 'kauniista, valkoisista sääristänne' ja 'välkkyvästä silmästänne'… Kiittäkää onneanne, että saitte pitää edes saappaanne. Sitä paitsi ei ole laisinkaan liian kylmä käydä housuitta."
God ymmärsi nyt kaikesta, että oli turha potkia tutkainta vastaan.
Hän huokasi raskaasti eikä sanonut enää mitään.
Mutta monta monituista päivää kului, ennenkuin hän tottui uuteen pukuunsa.