KAHDEKSAS LUKU.
Kukualaisten maassa.
Me läksimme nyt kulkemaan kohti kuninkaan kaupunkia. Koko iltapuolen astuimme eteenpäin suurta maantietä pitkin, joka kaiken aikaa kulki luoteissuuntaan. Infadus ja Skragga kävelivät rinnallamme, mutta heidän seuralaisensa astuivat noin sata askelta edellämme.
"Kuuleppas, Infadus", kysyin minä hetken aikaa kuljettuamme, "kuka on rakentanut tämän tien?"
"Se rakennettiin monta, monta vuotta sitten — — kuinka ja milloin, sitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä edes Gagul, viisas vaimo, joka on elänyt monta miespolvea. Nyt ei kukaan voi enää rakentaa sellaisia teitä, mutta kuningas ei anna sen kasvaa ruohoa."
"Ja kuka on laatinut kuvapiirrokset kallioon, jonka kautta kuljimme?"
"Kädet, jotka rakensivat tien, tekivät myös ihmeelliset kuvat", arveli Infadus. "Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt."
"Koska tuli kukualaisten kansa tähän maahan?"
Vanhus vastasi: "Valtiaani. Myrskytuulen lailla hyökkäsi kansamme näille lakeuksille tuhatta, kymmenentuhatta kertaa tuhatta kuunkierrosta sitten. Se vaelsi tänne suurista maista, jotka sijaitsevat tuolla kaukana, kaukana", ja Infadus viittasi pohjoiseen. "He eivät päässeet kauemmaksi kuin tänne, kertoo tarina, ja niin sanoo myös viisas Gagul, sillä valtavat vuoret sulkivat heiltä tien. Mutta olihan täälläkin hyvä olla, ja niin he asettuivat tähän maahan ja lisääntyivät ja tulivat mahtaviksi. Nyt olemme lukuisat kuin hieta erämaassa, kun kuningas Twala nyt kutsuu sotaväkensä kokoon, kohoavat heidän höyhentöyhtönsä yli tasangon, niin pitkälle kuin silmä kantaa."
"Mutta ketä vastaan soturit taistelevat, kun maa on vuorten ympäröimä?"
"Ei joka puolelta, ei tuolla", selitti Infadus viitaten pohjoiseen. "Siellä maa on avoin, ja sitä tietä hyökkäävät viholliset tuon tuostakin päällemme tuntemattomasta maasta. Mutta nyt on kolmas osa ihmisikää kulunut siitä, kun viimeksi oli sota. Silloin kaatui monta tuhatta kukualaista, mutta me kukistimme ne, jotka tahtoivat hävittää meidät. Sen jälkeen emme ole taistelleet vieraita kansoja vastaan, mutta sisällistä sotaa olemme käyneet, toinen jalopeura otteli toisen kanssa."
"Mistä se johtui?" kysyin minä.
"Valtiaani, kuninkaalla, velipuolellani, oli veli, kaksoisveli. Meidän tapamme ei salli, oi valtias, kaksoisten elää, heikomman täytyy aina kuolla. Mutta kuninkaan äiti kätki heikomman lapsen, koska hänen sydämensä sääli sitä. Tämä lapsi on Twala, kuningas. Minä olen hänen nuorempi veljensä, toisen vaimon poika."
"Entä sitten?"
"Kafa, isämme kuoli, kun me tulimme miehiksi, ja veljeni Imotu tuli kuninkaaksi hänen jälkeensä. Hän hallitsi maata jonkun aikaa ja hänellä oli poika, nimeltä Ignosi (Salama), jonka äiti oli kuninkaan lempivaimo. Kun poika oli kolmen vuoden vanha, tapahtui että heti kauhean sodan jälkeen tuli nälänhätä maahan. Koko kansa näki nälkää ja kuten nälkääntynyt leijona haki se jotain, jonka olisi voinut repiä palasiksi. Silloin julisti Gagul, viisas, hirvittävä vaimo, joka ei koskaan kuole, kansalle:
"'Kuningas Imotu ei ole oikea kuningas.'
"Kuningas Imotu makasi siihen aikaan sairaana majassaan. Hän oli haavoittunut sodassa eikä voinut liikahtaa paikaltaan.
"Silloin Gagul astui erääseen majaan ja talutti ulos Twalan, velipuoleni ja kuninkaan kaksoisveljen, jota hän oli syntymästä asti salannut rotkoissa ja vuorenonkaloissa. Hän repäisi vaatteen hänen lanteiltaan ja näytti kansalle kuninkaanmerkin — pyhän käärmeen, joka oli piirretty hänen vyötäisiinsä. Sellainen merkki annetaan aina kuninkaan vanhimmalle pojalle, heti kun hän on syntynyt. Ja Gagul huusi kaikuvalla äänellä: 'Katsokaa! Tässä on kuninkaanne, jonka henkeä olen suojellut tähän päivään asti.' Ja kansa, jonka ymmärrys kärsimyksistä oli mennyt sekaisin ja jonka nälkä oli saattanut raivoon, uskoi Gagulin sanoja ja ulvoi: 'Kuningas! Kuningas!' Mutta minä tiesin, että Gagul valehteli. Imotu oli vanhin. Juuri kun kansa huusi ja melusi, astui sairas kuningas Imotu hoiperrellen majastaan vaimonsa ja pikku Ignosin seurassa. 'Mitä tämä melu tietää?' kysyi kuningas Imotu. Ja miksi huudatte: kuningas, kuningas?'
"Ei kukaan vastannut. Äkkiä hyökkäsi Twala, hänen kaksoisveljensä, hänen päällensä, tarttui häntä hiuksiin ja iski veitsensä hänen sydämeensä. Ja huikentelevainen kansa, joka aina kumartaa nousevaa aurinkoa, puhkesi riemuhuutoihin. 'Twala on kuninkaamme!' kirkuivat he. 'Nyt sen tiedämme, että Twala on kuninkaamme'."
"Ja mihin joutuivat Imotun vaimo ja hänen pieni poikansa. Surmasiko
Twala heidätkin?"
"Ei, valtias", vastasi Infadus. "Kun vaimo näki, että hänen isäntänsä oli kuollut, tempasi hän pojan syliinsä ja pakeni. Muutaman päivän perästä hän hyvin nälkäisenä saapui erääseen syrjäkylään ja pyysi jotain syödäkseen. Mutta ihmiset vihaavat aina onnettomia, ei kukaan antanut hänelle maitoa eikä ruokaa. Mutta yöllä pimeässä hiipi pieni tyttö, jonka kävi sääliksi pikku poikaparkaa, hänen luokseen vieden hänelle vähän ruokaa. Samana yönä matkasi vaimo poikineen vuoria kohti. Sen jälkeen ei kukaan ole nähnyt häntä eikä Ignosia, hänen poikaansa — he ovat kai molemmat kuolleet."
"Mutta jos poika nyt ei olisikaan kuollut, Infadus, silloin hän kai olisi kukualaisten laillinen kuningas, vai kuinka?"
"Olisi kylläkin, valtiaani, pyhä käärme kiertää hänen lanteitaan. Mutta", jatkoi hän, päätään pudistaen, "hän on varmaan jo kauan sitten kuollut."
Kaukana näköpiirin luona huomasimme nyt ryhmän majoja, joita ympäröi korkea paalutus ja syvä kaivanto. Infadus viittasi näihin rakennuksiin. "Katso tuonne, valtiaani", sanoi hän. "Siinä on kraali, jossa murhatun kuninkaan vaimo ja poika viimeksi nähtiin.
"Siellä me nukumme tänä yönä, jos nimittäin", lisäsi hän epäröiden ja kasvonsa olivat kuin suuri kysymysmerkki: "Nukkuvatko valtiaani maan päällä oleskellessaan?"
"Kyllä, ystäväni Infadus, kun olemme kukualaisten maassa, elämme kuten kukualaisetkin", vastasin minä majesteetillisesti. Tämän sanottuani käännyin äkkiä puhutellakseni Godia, joka unisena tallusteli takanani ja näytti hyvin happamelta, hänellä oli täysi työ pidellä paidanliepeitään, joita iltatuuli tuon tuostakin liehautti ylös. Godin rinnalla kulki Umbopa. Hän oli nähtävästi suurella tarkkuudella seurannut keskusteluani, vanhan päällikön kanssa ja hänen kasvoillaan oli vakava ja samalla iloinen ilme. Hänen katseensa oli tähdätty kauas etäisyyteen. Näki selvästi, että hänen ajatuksensa liikkuivat menneissä ajoissa, ja että hän koetti muistella asioita ja tapahtumia, jotka jo olivat puoleksi unohtuneet, mutta nyt olivat heränneet uuteen eloon… Ihmeellinen mies, tuo Umbopa!
Koko ajan olimme kulkeneet hyvää vauhtia maakylän majoja kohti. Vuoret, joiden yli olimme kiivenneet, olivat jo kaukana takanamme, ja tiheämpänä, yhä tiheämpänä verhosi sumuhuntu Sheban poven. Mitä edemmäksi saavuimme sitä kauniimmaksi kävi maa. Kasvullisuus oli rehevä, mutta ei silti troopillisen ylenpalttinen. Aurinko oli kirkas ja lämmin, mutta ei paahtava, ja vuoriseudulta puhalsi raitis, vilpoisa tuuli, siveli viileästi hiuksiamme ja leikitteli vallattomasti God raukan paidalla. — —
Tämä uusi maa oli todella maallinen paratiisi. En koskaan ole nähnyt sen vertaista kauneudessa ja hedelmällisyydessä. Transvaal on kaunis maa, mutta sitä ei voi verrata kukualaisten valtakuntaan.
Heti kun läksimme matkaan, oli Infadus lähettänyt pikajuoksijan kylään ilmoittamaan tulostamme. Mies lähti laukkaamaan tavattoman nopeasti, ja Infadus selitti meille, että hän tulisi juoksemaan samaa vauhtia koko ajan. Pikajuoksu oli näet suosituin urheilu kukualaisten kesken, ja he olivatkin erinomaisen taitavat siinä. Saavuttuamme puolen peninkulman päähän kylästä, huomasimme siellä vilkasta liikettä ja eloa aivan kuin muurahaispesässä. Majojen välissä vilisi toimeliaita ihmisiä, ja kyläpaalutuksen portista astui joukottain alku-asukkaita meitä vastaan. Joka mies oli kiireestä kantapäähän asti aseissa, näytti siltä, kuin saisimme lämpimän vastaanoton. Curtis laski hieman levottomana kätensä minun käsivarrelleni huomauttaen, että asema tuntui uhkaavalta.
Infadus ymmärsi, että me epäilimme pahaa. Hän pudisti päätään ja kiirehti vakuuttamaan:
"Valtiasteni ei tarvitse pelätä. Sydämessäni ei ole petosta. Minä olen näiden soturien päällikkö, minun käskystäni he tulevat teitä tervehtimään!"
Tämä kuului rauhoittavalta, ja minä nyökäytin hänelle tyynesti päätä.
Mutta aivan levollisia emme kuitenkaan olleet.
Noin neljänneksen päässä kylän suurimmasta portista oli pitkähkö mäki, joka vietti tasaisesti Salomon suurelle tielle. Mäen viheriälle rinteelle asettuivat sotilaat riviin, osasto osaston viereen ja rivi rivin taa. Komealta näytti, kun tällainen 300 miehen suuruinen osasto tasaisessa, nopeassa vauhdissa marssi mäenrinnettä ylös, välkkyvin peitsin ja liehuvin sulkatöyhdöin ja asettui paikoilleen. Kun viimein saavuimme mäen juurelle, oli kokonaista kaksitoista osastoa — siis 3,600 miestä — asettunut tien viereen lausuakseen yliluonnolliset vieraansa tervetulleiksi kukualaisten maahan ja valtakuntaan.
Nyt olimme saapuneet ensimäisen osaston luo. Kuljimme niin läheltä, että helposti saatoimme tarkastaa jokaista yksityistä miestä. Kuinka voimakkaita ja kookkaita he kaikki olivat! Sellaista sotajoukkoa en ole eläissäni nähnyt. He olivat kaikki keski-ikäisiä, lyhyimmät heistä olivat noin kolmen kyynärän pituiset, ei yksikään siitä alle, Päässä oli heillä samanlainen suuri sulkatöyhtö kuin meidän seuralaisillammekin. Vyötäisten ja oikean säären ympäri, juuri polven alapuolelle oli sidottu valkoisia häränhäntiä ja vasemmalla käsivarrellaan kantoi joka mies pyöreätä kilpeä. Se oli melkein kyynärän levyinen poikkimitaten ja hyvin omituisen näköinen, etu-osa oli hyvin ohuista rautalevyistä, joiden yli oli levitetty liidunvalkoinen härän nahka. Soturien aseet olivat yksinkertaiset, mutta hyvin tarpeenmukaiset. Joka miehellä oli ensiksikin lyhyt ja raskas kaksikärkinen keihäs, jonka terä oli noin kuusi tuumaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan. Näitä keihäitä ei käytetä heittoaseina — kukualaiset iskevät ne vastustajaansa. (Selkääni karmii ajatellessani mitä kauheita haavoja moiset aseet iskevät)! Sitäpaitsi oli jokaisella soturilla kolme pitkää, raskasta veistä, noin 2 naulan painavia kukin — yksi riippui vyöllä, toiset kaksi kilven takana. Näitä keihäitä kutsuivat kukualaiset nimellä "Tollas". Kukualaissotilas voi tällaisella veitsellä osata tähdättäväänsä viidenkymmenen askeleen päästä, ja he alkavat tavallisesti taistelun lähettämällä oikean luotituiskun näitä murha-aseita vihollisiinsa, ennenkuin ahdistavat heitä keihäillään.
Sotilaat seisoivat hiljaa ja liikkumatta, kuin olisivat he olleet kivipatsaita eikä ihmisiä, mutta vain siksi, kunnes me olimme saapuneet heidän eteensä. Samassa tuokiossa he kaikki yhtenä miehenä kohottivat peitsensä ilmaan ja kunnioittivat meitä huutaen: "Kuhm! Kuhm!" Niin pian kuin olimme sivuuttaneet kunkin osaston, yhtyi se seuraamaan takanamme saattaen meitä kylään. Viimein marssi koko joukko, siis 3,600 miestä, takanamme, niin että askelten töminä kaikui virstojen päähän ja maa tärisi. Myöhemmin jouduimme hyvinkin paljon tekemisiin näiden kahdentoista osaston kanssa, mutta siitä kerron sittemmin. Infaduksen osasto oli kukualaisen sotajoukon ydin ja niitä kutsuttiin — kilpiensä värin mukaan — "valkoisiksi".
Me poikkesimme nyt valtatieltä ja saavuimme leveätä siltaa myöten kaivannon yli kylään. Se näytti olevan rakennettu harvinaisen säännöllisesti; suoraan sen halki kulki leveä tie, jonka poikkikadut leikkasivat suorakulmaisesti; siten tuli koko kylä jaetuksi kahteentoista yhtä suureen nelikulmioon; jokaisessa nelikulmiossa oli niin monta majaa, että juuri yksi "valkoisten" kahdestatoista osastosta saattoi asua siinä. Majat olivat kekomaisesti pajun oksista rakennetut ja ruohopeittoiset. Ne muistuttivat suuresti zululaisten majoja, mutta sekä oviaukot että mökit itsekin olivat suuremmat. Jokaiseen majaan johti leveä, kovaksi poljettu savikäytävä. Molemmat puolet pääkatua olivat mustanaan naisia, jotka uteliaina töllistivät meihin. He olivat oikein somia ollakseen neekereitä. He olivat pitkiä, solakoita ja hyvin siroja. Tukka oli lyhyt, mutta ei villainen kuten neekerien, vaan vapaasti aaltoileva. Kasvojenjuonteet eivät myöskään olleet tavallista afrikalaista mallia; pikemmin muistuttivat heidän kaarevanenäiset piirteensä seemiläistä kansanrotua. Mutta enimmin kummastutti meitä heidän tyyni hiljainen käytöksensä. He olivat omalla tavallaan yhtä hyvin kasvatetut kuin konsanaan hienot salonkinaiset. Siinä suhteessa he suuresti eroavat zulunaisista, jotka ovat sangen ilettäviä ja tunkeilevia olentoja. Väsyneinä ja uuvuksissa tallustelimme kylän läpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän, mutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut tiellämme. — Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat he kulkuamme. Eivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi viittasi suureen ihmeeseen, God ystävämme "kauniisiin, valkoisiin sääriin", puhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä harvinainen näky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina he vain tuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka sivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti hyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs luonnoltaan.
Saavuttuamme keskelle kylää pysähtyi Infadus suuren majan luo, joka sijaitsi hiukan erillään muista majoista.
Ovella hän lausui kovalla äänellä.
"Astukaa sisään, te tähtien pojat, ja suvaitkaa viivähtää hetkinen matalassa majassani. Heti paikalla tarjotaan teille ravintoa — maallista ruokaa ja juomaa — niin ettei teidän tarvitse kiristää vöitänne nälästä. Te saatte hunajaa ja maitoa ja härän sekä muutamia lampaita — se ei ole paljon, valtiaani, mutta meillä ei ole sen parempaa."
"Hyvä, Infadus", sanoin minä. "Me levähdämme mielellämme, pitkä retkemme ilman halki taivaasta maahan on väsyttänyt meitä."
Me astuimme majaan, joka nähtävästi oli järjestetty meitä varten. Parkituista nahoista oli valmistettu mainioita vuoteita ja pesua varten oli vettä yllin kyllin.
Äkkiä kuulimme huutoa ulkopuolelta. Avasimme oven, kurkistimme ulos ja näimme joukon nuoria tyttöjä, jotka kantoivat maitoruukkuja, hunajaa ja paistettuja kakkuja. Heidän jälessään talutti pari nuorta miestä nuorta lihavaa härkää. Yht'äkkiä sivalsi toinen veitsensä ja leikkasi näppärästi eläimeltä kaulan. Muutamassa minutissa oli härkä nyletty ja paloitettu. Maukkain osa lihaa pantiin meidän varallemme, jäännökset jaoin omasta ja toverieni puolesta ympärillämme seisoville sotureille. He taas vuorostaan paloittelivat lihan pienemmäksi ja jakoivat sen kansalle. Se oli "valkoisten miesten lahja".
Umbopa ja nuori kaunis kukualaisnainen alkoivat kiireesti valmistaa ruokaa. He keittivät lihan suuressa savipadassa, joka ripustettiin majan ulkopuolelle sytytetyn nuotion päälle. Kun ruoka oli valmistumaisillaan, lähetimme sanan Infadukselle kutsuen häntä ja Skraggaa aterioimaan kanssamme.
He tulivat heti ja me istuimme pienille jakkaroille — zululaiset istua kyyköttävät yleensä kantapäillään, mutta kukualaiset eivät tee niin. Söimme hyvällä ruokahalulla ja pääsimme taas vähitellen voimiimme. Kylläpä siitä olikin viikkoja vierinyt, kun niin hyvän aterian olimme syöneet!… Infadus oli hyvin puhelias ja kohtelias meille; sitä vastoin huomasimme, että Skragga katseli meitä epäluuloisesti. Hän kuten hänen seuralaisensa oli ensin kauhistunut valkoista ihoamme ja taikatemppujamme luullen meitä mahtaviksikin poppamiehiksi. Mutta kun hän näki meidän syövän, ja juovan aivan kuin muutkin kuolevaiset, näytti hän vähitellen muuttavan mieltään. Aterioidessamme näin hänen koko ajan salaa luovan meihin sangen pahaa ennustavia silmäyksiä. Lyhyesti sanoen: herra Skraggan käytös ei lainkaan miellyttänyt minua.
Aterian aikana huomautti Curtis minulle, että meidän pitäisi ottaa selkoa siitä, tietäisikö vieraanvarainen isäntämme mitään hänen veljensä kohtalosta. Mutta minä sain hänet siitä estetyksi, pidin ylimalkaan viisaimpana odottaa sopivaa tilaisuutta, ennenkuin kävisimme siihen kysymykseen käsiksi.
Päivällisen jälkeen otimme esille piippumme ja vedimme aika sauhut Infaduksen ja Skraggan suureksi kummaksi. Ihmeellistä kyllä, viljelevät kukualaiset tupakkaa sangen suuressa määrässä, mutta tupakanpolton jumalallinen taito on heille tuntematon. He käyttävät tupakkaa vain nuuskaksi; ei vanha päällikkö eikä Skragga tunteneet sitä samaksi aineeksi, jolla me täytimme piippumme.
Viimein kysyin Infadukselta, koska hän luuli meidän voivan jatkaa matkaamme, ja suureksi ilokseni hän vastasi, että seuraavana aamuna lähtisimme kulkemaan. Hän oli jo lähettänyt kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan kuningas Twalalle tulostamme. Twala oleskeli nykyään Luh nimisessä pääkaupungissaan, jossa piakkoin kesäkuun alkupäivinä, aiottiin viettää kukualaisten suurta jokavuotista juhlaa. Tähän tilaisuuteen kokoontuivat kaikki valtakunnan soturit; ja kuningas piti sotaväen tarkastuksen; vaan muutamia osastoja jätettiin vartioimaan maan pohjoisrajaa. Juhlan yhteydessä vietettiin niinkutsuttu "noita-ajo", josta vielä aion kertoa tarkemmin.
Infadus ilmoitti siis meille, että meidän tuli lähteä aamunkoitteessa. Hän aikoi seurata meitä ja arveli, että me kyllä voisimme saapua Luhiin parin vuorokauden kuluttua, ellei jotain erityistä estettä sattuisi tiellä; voisihan esimerkiksi joku virta tulvata yli reunainsa, kuten usein tapahtui, ja silloin olisi vaikea päästä yli.
Sitten toivottivat Infadus ja Skragga meille hyvää yötä ja menivät matkoihinsa. Samassa tuokiossa heittäysimme vuoteillemme ja olimme, pian sikeässä unessa.
Emme kuitenkaan kaikki neljä, yksi meistä valvoi. Eihän voinut tietää, mitä nämä kukualaiset — ystävällisyydestään huolimatta — saattoivat keksiä.
Mutta Jumalan kiitos — pelkomme oli aiheeton. Yö kului hiljaa ja rauhallisesti; ei meille tapahtunut mitään pahaa.