YHDEKSÄS LUKU.
Kuningas Twala.
Minä en ryhdy seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkea mitä saimme kokea matkallamme Luhiin. Matka kesti aivan oikein kaksi päivää ja kävi koko ajan pitkin "suurta maantietä" — Salomon tietä, joka leikkaa kukualaisten maan kahtia. Maa tuli yhä viljavammaksi ja kauniimmaksi, mitä kauemmaksi kuljimme, yhä tiheämpään kohosi suuria, väkirikkaita, vihantien vainioiden ympäröimiä kyliä.
Kaikki nämät kylät olivat rakennetut saman suunnitelman mukaan, ne olivat aivan yhtäläiset kuin ensimäinen, johon olimme saapuneet, jokaista kylää vartioi vahva sotajoukko. Kuningas Twalan valtakunnassa oli näet jokainen sotakuntoinen mies soturi, ja koko miespuolinen osa kukualaiskansaa oli valmis milloin tahansa lähtemään taisteluun. Matkallamme tapasimme tuhansittain sotilaita, jotka myös aikoivat pääkaupunkiin ollakseen läsnä suuressa sotaväen tarkastuksessa ja vuosijuhlassa.
Seuraavan päivän illalla lepäsimme hetkisen eräällä mäen harjalla, jonka yli tie kulki. Täällä näimme kauniin, viheriän, hedelmällisen tasangon. Tasangon keskellä kohosi Luh. Ollakseen afrikalainen kraali oli se varsin suuri, se oli ainakin peninkulman ympärimitaten, sitä ympäröi koko joukko pienempiä kraaleja. Nämä esikaupungit olivat tavallisesti tyhjät, ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa — kuten nyt vuosijuhlan aikana — majoitettiin niihin pääkaupunkiin tulvivat sotilaat. Kylän takana puoli peninkulmaa pohjoiseen päin, saatoimme nähdä hevosenkengänmuotoisen kummun, jolle kohtalo oli määrännyt tärkeän osan minun ja toverieni vaarallisella seikkailuretkellä kukualaisten maassa. Luh oli erinomaisen kauniilla paikalla, kaupungin läpi juoksi suuri virta, kenties sama, josta olimme nähneet välähdyksen seistessämme korkealla Sheban povella.
Kauempana pohjoisessa, noin 14-15 peninkulmaa Luhista, kohosi kolme suurta lumivuorta, aivan kolmikannassa keskenään. Ne eivät olleet pyöreät ja tasaiset kuten Sheban povi vaan jyrkät ja rosoiset.
En saanut silmiäni käännetyksi näistä kolmesta lumipeitteisestä kukkulasta — ja samoin oli totta vie myös Curtisin ja Godin laita. Infadus huomasi, että katselimme niitä, ja virkkoi:
"Te katselette noita kaukaisia vuoria? Me olemme antaneet niille nimen 'Kolme noitaa', ja niiden luona päättyy suuri maantie."
"Miksi se päättyy?" kysyin.
"Elkää sitä minulta kysykö!" sanoi vanhus olkapäitään kohottaen. "Vuoret ovat täynnä onkaloita ja niiden sisimmässä sisuksessa on syvä luola. Sinne menivät muinoin viisaat miehet hakemaan sitä, jonka vuoksi he olivat tulleet tähän maahan. Ja sinne haudataan nykyään meidän kuninkaamme. Paikka kutsutaan 'Kuoleman asunnoksi'."
"Mitä etsivät viisaat miehet täältä?" kysyin minä innokkaasti.
"En tiedä. Valtiaani, jotka tulevat tähdistä, tietänevät sen", sanoi hän luoden ovelan silmäyksen meihin. Nähtävästi hän tiesi jotain, vaikka ei tahtonut puhua sen enempää tästä kysymyksestä.
Minä tekeydyin hirveän viisaan näköiseksi ja sanoin: "Olet oikeassa, Infadus. Ylhäältä tähdistä näemme melkein kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu. Ja mitä me emme näe, siitä kuulemme. Siten olen esimerkiksi kuullut, että muinaisajan viisaat miehet tulivat tähän maahan ja noille vuorille löytääkseen välkkyviä kiviä ja keltaista metallia…"
"Valtiaani on viisas", kuului vastaus. Ja vanha päällikkö jatkoi varovasti kylmällä äänellä. "Minä olen vain maanlapsi enkä tunne moisia asioita. Mutta Gagul tietää — vanha Gagul, joka ei koskaan kuole. Puhukoon valtiaani hänen kanssaan, kun saavumme kuninkaan kaupunkiin; hän on melkein yhtä viisas kuin te." Näin sanoen hän pyörähti kantapäällään ja meni matkoihinsa.
Heti kun hän oli mennyt, käännyin minä matkakumppanieni puoleen ja sanoin viitaten vuoriin: "Siinä ovat kuningas Salomon kaivokset."
Umbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien kuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.
"Niin, Makumazahn!" sanoi hän zulukielellään. "Siinä ovat kaivokset ja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja punaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin ahneet leluille ja rahoille."
Hänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle:
"Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?"
"Tiedänkö?" toisti hän, "en minä mitään tiedä, minä näin vain unta viime yönä!" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.
"Mikä hänen on?" virkkoi Curtis. "Mitähän ajatuksia musta ystävämme mahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin salaperäinen ja tietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista. Se on totta, Allan, onko Umbopa kuullut mitään veljestäni?"
"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta kukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että me olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet jalkansa tähän maahan."
"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?" kysyi God ystävältään. "Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli sula ihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman karttaa?"
"En tiedä", vastasi Curtis synkästi, "mutta jollain tavalla minä kyllä hänet löydän".
Päivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo sammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli ja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena silmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö — hämärän hiljaisia hetkiä ei näillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja kuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden viitta ei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno valonsäde idästäpäin — ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja viimein kohosi puolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat suuren, hiljaisen tasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin puhdas hopea.
Hiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet kalpenivat kalpenemistaan — kuun valo himmensi ne, omituinen lämmin ja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme edessämme leviävät suuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla minkä vaikutuksen tämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän vaan, että minä — niin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen, yksinkertainen norsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut pelkässä kauneudessa kahlaamista, mutta jotain kaunistakin olen sentään nähnyt, ja kauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö kukualaisten maassa.
Mutta äkkiä häirittiin meitä unelmissamme. Kohtelias ystävämme Infadus astui luoksemme ja ehdotti, että me nyt jo jatkaisimme matkaamme pääkaupunkiin, missä meille oli varattu yömaja.
"Kuu paistaa nyt niin kirkkaasti", sanoi hän, "että me emme kompastu tiellä".
Sanottu ja tehty. Läksimme matkaan ja tunnin kuluttua olimme saapuneet erääseen Luhin esikaupungeista. Kaupunki itse näytti suurenmoiselta; ylt'ympäri sitä leimusi nuotio nuotion vieressä — ikäänkuin valtava tulikehä. Nyt saavuimme vallihaudalle; nostosillalla seisoi soturi vartioimassa. Tuimalla äänellä huusi hän vastaamme: "Ken siellä?" Infadus lausui tunnussanan, jolloin nostosilta laskettiin, ja me pääsimme yli. Tulimme kaupungin pääkadulle, mutta vielä emme pysähtyneet; vasta kun olimme astuneet puoli tuntia ja kulkeneet satojen majojen ohi, seisahtui Infadus vihdoin kapealle portille. Sen sisäpuolella oli koko joukko majoja, jotka ympäröivät pientä pihamaata. Siinä oli meidän asuntomme.
Me astuimme pihalle. Huomasimme nyt, että jokainen meistä oli saanut oman majansa itseään varten, vieläpä oikein tilavan ja mukavan; lattialle oli levitetty useampia kerroksia tuoksuvia heiniä ja niiden päälle parkittuja nahkoja. Ensi työksemme peseydyimme, kun se oli tehty, tuli joukko nuoria tyttöjä luoksemme. He toivat paistettua lihaa ja paahdettuja jauhokokkareita puulautasilla.
Iskimme hyvällä ruokahalulla kiinni alku-asukkaiden herkkuihin, ja kun olimme syöneet ja juoneet, nostatimme kaikki vuoteet samaan majaan ja heittäysimme sitten makuulle. Eipä kestänyt montakaan silmänräpäystä ennenkuin vaivuimme sikeään uneen, väsyneet ja uniset kun olimme rasittavan päivämatkan jälkeen.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun viimein heräsimme. Vuoteemme ääressä seisoivat eilisiltaset ystävämme, heidät oli lähetetty auttamaan meitä pukeutumisessa.
Olisittepa nähneet miltä God tällä hetkellä näytti. "Pukeutumisessa!" toruskeli hän. "Pukeutumisessa? Tätäkö he kutsuvat pukeutumiseksi? Kun ei ihmisellä ole muita vaatteita kuin villapaita ja saapaspari, niin ei todellakaan kannata tulla puhumaan pukeutumisesta… Ettekö voisi pyytää näitä tyttösiä tuomaan housuni, Allan?"
Minä tein niin, mutta housut eivät olleet saatavissa. Ne olivat kuten mitkäkin pyhät esineet heti viety kuninkaalle. Muuten ilmoittivat neitoset, että kuningas suvaitsi vastaanottaa meidät aamupäivällä.
Neitosten suureksi kummaksi ja mielipahaksi pyysimme heidät poistumaan kunnes olimme pukeutuneet. God parka näki sittenkin eniten vaivaa, vaikka hän ei tarvinnut monta minuuttia ennenkuin oli vaatteissa. Hänen täytyi näet ajaa partansa toisin sanoen oikean posken parta. Vasempaa kielsimme häntä Herran nimessä veitsellään koskemasta, siinä kasvoi nyt oikein muhkea poskiparta.
Me toiset tyydyimme vähempään, pesimme ja harjasimme itsemme vain oikein perinpohjaisesti. Curtisin kullankeltaiset hiukset olivat kasvaneet niin pitkiksi, että ne ulottuivat melkein hartioille, ja hän muistutti nyt enemmän kuin koskaan ennen muinaisajan viikinkiä. Minäkin olin saanut aimo parran; harmaat viikseni eivät tavallisesti ole puolta tuumaa pitemmät, mutta nyt ne olivat kokonaisen tuuman pituiset.
Kun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen tupakkaa, tuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis vastaanottamaan meitä.
Me vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko oli korkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun olet tekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras antaa heidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen, luulevat he, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti majaamme ja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä, vaikka varmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa kuin hän meitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja, joilla aioimme ilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja hoviväkeään. Paljon ei meillä ollut, mutta jotain sentään saimme kerätyksi kokoon; nimittäin Tuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja muutamia helminauhoja.
Viimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään kuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen seuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.
Kuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle aituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi — se oli vain viisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi tynnyrinalaa läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja toisensa vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä porttia pihan perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan "linna". Aukealla kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli nyt eloa ja liikettä; se vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja, ja luullakseni oli siellä ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän täytyi kulkea rivien välitse astuessamme kuninkaan majalle, ja siten saatoimme oikein selvästi nähdä, kuinka muhkeilta sotilaat näyttivät seisoessaan siinä riveissään liikkumatta kuin kuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat tuulessa, keihäät ja valkoiset härännahkakilvet välkkyivät päivänpaisteessa. Se oli komea näky.
Kuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli asetettu jakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme. Umbopa asettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.
Kului viisi minuuttia — kului kymmenen — vieläpä kaksitoistakin.
Raskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten tuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja kaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän oli melkein sietämätöntä — pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla. Emme kuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin arvokkailta ja levollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui ovi ja ulos astui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat Skragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut marakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun vaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga asettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi nelinkontin majan siimekseen.
Yhä vallitsi sama äänettömyys.
Jättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan hartioiltaan, niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka inhoittavalta, raa'alta ja ilkeältä hän näytti. En koskaan ole nähnyt ilkeämpiä ja vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli ylipäänsä kauniit kapeat huulet, mutta heidän kuninkaallaan oli paksut neekerihuulet, leveä litteä nenä ja vain yksi musta luimisteleva silmä; toisen sijalla oli kamala ammottava aukko; ja hänen kasvoillaan oli julma, eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean hirviön päässä liehui komea töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia, välkkyvä rintahaarniska peitti vartalon ja vyötäisillä ja oikean polven ympärillä oli hänellä kuten hänen sotilaillaankin valkoisia häränhäntiä. Oikeassa kädessään hän piteli suunnattoman suurta keihästä. Kaulaa ympäröi paksu kultarengas ja hänen otsallaan hohti ja välkkyi yksi ainoa mahdottoman suuri hiomaton timantti… luultavasti Salomon kaivoksen aarteita…
Vielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti raskasta keihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki 8,000 soturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti yht'aikaa tervehdyshuudon. "Kuhm!" kaikui yli laajan kentän, ja "Kuhm! Kuhm!" vielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin ukkonen ja sai maan tärisemään.
Äkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni tuli?
Marakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?
"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!" kuului käheä ääni.
"Tässä on kuninkaanne!"
Ja 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: "Kuningas! Nöyryyttäkää itsenne kuninkaanne edessä!"
Sitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta äkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä. Kolisten ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa oli laskettu.
Twalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan, mistä melu kuului.
Sitten hän raa'alla, käheällä äänellä huusi: "Tule tänne, koira!"
Nuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.
"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä minua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi puolustaa?"
Näimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.
"Anna kuulua!" ärjäisi Twala.
"Se vierähti kädestäni vahingossa", änkytti soturi. "Minä en voinut sille mitään, oo sinä mustan lehmän vasikka!"
"Sen tapaturman saat sinä maksaa! Sinä olet saattanut minut naurunalaiseksi. Sinun pitää kuoleman!"
Nuorukainen tiesi, etteivät rukoukset auttaisi. "Minä olen kuninkaan härkä", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.
Nyt kutsui kuningas poikansa Skraggan luokseen. "Näytä minulle taitoasi", sanoi hän kamalasti hymyillen. "Heiluta keihästäsi ja tapa tämä kurja koira".
Skraggan irvistys oli yhtä inhoittava kuin hänen ilkeän isänsä. Hän kohotti keihäänsä, nuori soturi parka peitti käsillään silmänsä ja odotti vavisten loppuaan. Me olimme kauhusta kivettyneet nähdessämme moista raakuutta.
Kahdesti heilautti kuninkaanpoika keihästään ja heitti sitten raskaan murha-aseensa uhriaan kohti. Se osui nuorukaista sydämeen ja tunkeutui selästä lävitse. Hän ponnahti kohoksi, levitti käsivartensa ja kaatui kuolleena maahan. Sotajoukossa kuului hiljainen mutina, se vyöryi rivistä riviin ja kuoli viimein. Rikos oli tehty, ruumis makasi maassa, ennenkuin edes olimme oikein ennättäneet tajuta mistä oli kysymys. Curtis hypähti pystyyn vihasta vavisten, mutta istuutui jälleen — mitäpä hän olisi voinut tehdä?
"Se oli mainio heitto", sanoi kuningas. "Viekää ruumis pois!"
Neljä miestä astui esille, he nostivat kaatuneen toverinsa ja kantoivat hänet syrjään.
Nyt vinkui marakatti taas: "Peittäkää verijäljet! Kuningas on langettanut tuomionsa. Kuningas on rangaissut pahantekijän."
Heti astui muuan nainen esille majan takaa kantaen ruukkua, joka oli täynnä kalkkikivijauhoa. Hän siroitti sitä veripilkuille, kunnes ne peittyivät näkymättömiin.
Curtis istui kuin hehkuvilla hiilillä — ja me muut samoin. Moista julmuutta emme olleet koskaan nähneet ja Curtis kiehui vihasta, niin raivostunut hän oli petomaiseen kuninkaaseen. Töin tuskin sain hänet hillityksi.
"Istukaa levollisesti", täytyi minun hänelle yhtämittaa kuiskata.
"Muuten olemme hukassa."
Viimein sain hänet käsittämään, että meidän ei pitänyt olla tietääksemme koko asiasta, jos mielimme pelastaa nahkamme.
Kun verilätäköt oli täydellisesti peitetty, kääntyi Twala puoleemme.
"Valkoiset miehet!" sanoi hän, "te, jotka olette tulleet tänne mistä ja mitä varten, sitä en tiedä, — minä tervehdin teitä".
"Ja me tervehdimme sinua, Twala, kukualaisten kuningas!" vastasin minä.
"Valkoiset miehet, mistä te tulette ja mitä etsitte täältä?"
"Me tulemme tähdistä. Mutta elä kysy meiltä, millä tavalla olemme kulkeneet tämän pitkän matkan. Minkä vuoksi olemme tulleet? Katsomaan tätä maata?"
"Täällä ei ole paljon näkemistä!" arveli kuningas. "Entä tuo mies, joka on seurassanne", jatkoi hän viitaten Umbopaan, "tuleeko hänkin tähdistä?"
"Tulee hänkin. Taivaassa elää kyllä hänenkin värisiään miehiä. Mutta miksi kysyt tällaisia asioita, kuningas Twala? Kaikki nämä seikat ovat liian ylhäisiä sinun laisellesi maanlapselle."
"Sinä olet suurisuinen, tähtimies", vastasi Twala silmäkulmiaan rypistäen. "Tähdet ovat kaukana täältä — mitä jos antaisin teille saman lopun kuin tuolle miehelle, joka äsken kannettiin pois."
Minä purskahdin raikuvaan nauruun, vaikka en suinkaan ollut naurutuulella. Asemamme näytti perin uhkaavalta.
"Varo itseäsi, oo kuningas! Kulje varovasti, kun astut kuumilla kivillä — muuten poltat jalkasi. Ja pitele keihästäsi varresta, ettet haavoita kättäsi sen purevaan terään. Jos riistät hiuskarvankaan päästämme, olet hukassa ja kuoleman oma. Eivätkö nämä kaksi miestä", näin sanoen viittasin Infadukseen ja Skraggaan, joka parhaillaan pyyhki verta keihäästään, "ole kertoneet sinulle, mitä miehiä me olemme ja mihin kykenemme? Oletko koskaan nähnyt meidän kaltaisiamme olentoja? Oletko nähnyt ketään hänen laistaan?" Minä viittasin Godiin — tiesin että hyvällä omallatunnolla saatoin esittää hänet ainoana lajiaan.
"En, siinä olet oikeassa", virkkoi kuningas.
Minä jatkoin: "Eivätkö he ole kertoneet sinulle, kuinka meidän kätemme lähettää surman pitkän matkan päästä?"
"He ovat kertoneet, mutta minä en usko heitä. Tahdon sen itse nähdä, ennenkuin uskon", sanoi hän. "Tapa joku noista sotilaista, jotka seisovat tuolla", — hän viittasi kentän tuolle puolen — "ja minä uskon".
"Ei", sanoin minä päättävästi, "Ihmisiä me emme tapa, paitsi silloin kun he ansaitsevat kuolemanrangaistuksen. Mutta jos sinua haluttaa nähdä taitoamme, niin anna palvelijaisi tuoda tänne härkä, sen minä tapan."
Mutta kuningas vain hymyili ivallisesti. "Ei, teidän pitää tappaa mies. Ennen en teitä usko."
"Niinkuin tahdot, kuningas Twala", virkoin minä. "Pyydän siis sinua menemään tämän suuren pihan poikki. Silloin on elämäsi valo sammutettu, ennenkuin jalkasi ovat saavuttaneet portin. Tai… ellet itse tahdo, niin anna poikasi Skraggan koettaa…" Yllämainitun nuoren verihurtan olisin mielihyvällä passittanut toiseen maailmaan.
En koskaan unhoita, minkä kauhean karjunnan Skragga päästi kuullessaan ehdotukseni. Hänen kuninkaallinen korkeutensa hypähti pystyyn, kuin käärme olisi häntä purrut, ja katosi yks kaks kuninkaan majaan.
Ei Twalakaan pitänyt ehdotuksestani; hän rypisti kulmakarvojaan ja vaipui mietteisiin. Sitten hän huusi:
"Tuokaa tänne nuori härkä!"
Kaksi miestä kiiti nuolen nopeudella täyttämään kuninkaan käskyä.
Minä löin Curtisia olalle sanoen hänelle:
"Tällä kertaa, Sir Henry, saatte te ampua. Näyttäkää tuolle mustalle hirviölle, etten minä ole ainoa velho joukossamme."
Curtis otti pyssynsä ja valmistautui ampumaan.
"Kunpa en vain ampuisi väärään", sanoi hän.
"Teidän täytyy osua", kuiskasin hänelle. "Ja joskin ensimäisen laukauksen kävisi hullusti, on teillä vielä toinen kuula jälellä. Laukaiskaa se sitten heti. Mutta elkää ampuko, ennenkuin härkä kääntää kylkensä".
Kesti tuokion aikaa, ennenkuin näimme härän, joka juoksi täyttä vauhtia aituuksen porttia kohti. Mutta tuskin se oli päässyt portin sisäpuolelle, kun se pysähtyi ällistyneenä. Se nosti turpansa ilmaan ja mylvi. Nähtävästi se pelkäsi suurta ihmisjoukkoa, eikä tiennyt minnepäin kääntyä.
"Nyt on paras hetki!" kuiskasin minä Curtisille. Hän nosti pyssyn poskelleen — tuima laukaus — ja härkä kellahti selälleen. Kuula oli osunut kylkiluiden väliin ja tehnyt perinpohjin tehtävänsä. Hämmästyksen huuto kaikui yli kentän, kuiskailtiin ja mutistiin; moista temppua ei oltu kukualaisten maassa nähty eikä kuultu.
Levollisesti käännyin Twalan puoleen.
"Olenko valehdellut, kuningas?"
"Et", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, "sinä olet puhunut totta, valkoinen mies." Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen äänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.
"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!" jatkoin minä. "Me emme tule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä", näin sanoen viittasin Winchesterpyssyyn — "tämän onton sauvan annamme sinulle. Se antaa sinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta minä olen loihtinut taikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä tapa ketään ihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään jollekin ihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan, niin saat nähdä jotain uutta… Käske jonkun sotilaistasi asettua viidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä maahan terä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin."
Parissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.
"Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään."
Tähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen kappaleiksi.
Taas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen ojentaen hänelle pyssyn.
"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan sinua sitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä tähtien lahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan."
Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen. Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen: koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.
Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan, seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:
"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa, kaikki vuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa! Kuuntele kaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on kuollutta ja nousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele! Elämän henki on minussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä ennustan!"
Hänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat, me muiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.
Hän jatkoi:
"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen sen, minä tunnen sen, minä maistan sitä — se on suolaista, se valuu punaisena maassa, sitä sataa taivaasta.
"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita kaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.
"Veri on hyvää — punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja kiljuvat korpit huutavat ilosta.
"Minä olen vanha — vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä näen enemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua luulette? Te ette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat minut ja heidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt valkoisen miehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta vuoret ovat vielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien? Sanokaa, kuka kaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne nuo kolme mykkää, jotka tuijottavat kuiluun?" Näin sanoen hän viittasi noihin kolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme huomanneet.
"Te ette tiedä", jatkoi hän, "mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia miehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee olemaan täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää teidät. Niin! Niin! Niin!
"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen? Mitä he etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on tuo välkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet kutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei kukaan sitä tiedä — ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi (noitavaimo)!"
Nyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.
"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien —! Etsittekö ketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä. Ihmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan valkoinen jalka ole polkenut maatamme — vain yhden miehen, mutta hän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä — minä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni? Hä, hä hää!
"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten Umbopaan.
"Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista
metallia, joka välkkyy — ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille.
Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi — —
Tempaa vyösi pois — — Tempaa se — —."
Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.
Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.
"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo minua surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?"
Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla lailla kuin se?"
Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua — minua kuningasta!" karjui hän.
"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä…"
Jättiläinen nosti käden otsalleen.
"Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri tanssi. Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."
Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä on, kuningas Twala!"
Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.