KYMMENES LUKU.
Umbopan salaisuus.
Kun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan kanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:
"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi."
"Puhukoot valtiaani."
"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies."
"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä saatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin noituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan ole varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai henkeä, tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan kapinoida, silloin iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo kyntensä häneen, ja hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä henkensä, ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu usein. Ehkä minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty, koska olen harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit minua rakastavat — mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää… Niin, oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan hartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen veritöihinsä."
"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään niskoiltaan?" kysyin.
"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi Skragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa julmempi isänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos hän olisi kuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan aikana. Ellei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa Ignosi olisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat molemmat kuolleet."
"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?" kuului ääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan, kuka se oli, joka sekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.
"Mitä tarkoitat, nuorukainen?" kysyi Infadus. "Kuka on käskenyt sinun puhua?"
"Kuule minua, päällikkö!" sanoi kookas palvelijamme kolealla äänellä. "Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. — Kerran, monta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten kuningas, ja hänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin mukaansa. Eikö totta?"
"Totta, totta!"
"Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla — eikö totta?"
"Totta, totta!" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.
"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi kierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat seuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita."
"Mistä sen tiedät?"
Umbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi edelleen: "He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin, kuukausittain. Viimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu niminen kansa, joka on kukualaisheimoa ja elättää itseänsä sodankäynnillä. He elivät siellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli. Hänen poikansa Ignosi lähti taas vaeltamaan kaukaisia maita. Viimein hän saapui ihmeelliseen maahan, jossa asui valkoisia ihmisiä, sinne hän asettui asumaan ja oppi monta vuotta viisautta valkoisilta."
Infadus pudisti päätään ja mutisi epäilevän näköisenä että "se oli kaunista satua…", mutta Umbopa jatkoi:
"Monta, monta vuotta hän eli valkoisten joukossa. Milloin hän oli palvelija, milloin soturi, mutta syvälle sydämeensä hän oli kätkenyt kaikki, mitä hänen äitinsä oli kertonut hänelle isänmaastaan, ja yöt päivät oli hänellä vain yksi ajatus: kuinka hän löytäisi tien takaisin vuorten yli kotiin kansansa luo ja isänsä huoneeseen. Hän odotti uskollisesti monta vuotta ja viimein tuli oikea hetki, niinkuin se aina tulee sille, joka hartaasti sitä odottaa. Hän tapasi kolme valkoista miestä, jotka aikoivat matkata tähän tuntemattomaan maahan etsimään erästä, joka oli kadonnut. Hän liittyi heihin, vaelsi heidän kanssaan paahtavan erämaan halki, kiipesi lumipeittoisten vuorten yli ja tuli kukualaisten maahan ja valtakuntaan. Ja täällä, Infadus, täällä hän tapasi sinut!"
"Varmaankin on mielesi sairas ja ajatuksesi sokaistut, koska noin puhut", virkkoi vanha päällikkö.
"Niinkö arvelet? Ei Infadus! Katso ja ihmettele, mitä näytän sinulle, oo isäni veli! Minä olen Ignosi, kukualaisten oikea kuningas!"
Nopeasti tempasi hän vyönsä pois ja seisoi alastonna edessämme.
"Katso!" sanoi hän ja viittasi käärmeen kuvaan, joka oli sinisellä värillä tatueerattu hänen vyötäisiinsä. "Tunnetko merkin?"
Infadus tuijotti siihen hetken aikaa kiinteästi, silmät jäykkinä hämmästyksestä. Sitten hän heittäysi Umbopan tai oikeammin Ignosin eteen polvilleen ja huusi: "Kuhm! Kuhm! Sinä olet veljeni poika! Sinä olet kuninkaamme!"
"Enkö sitä sanonut, isäni veli. Nouse ylös, minä en vielä ole kuninkaasi, mutta minä voin siksi tulla, jos sinä ja nämä urheat valkoiset miehet tahdotte minua auttaa. Mutta Gagul noita oli oikeassa, ensin täytyy paljon verta vuotaa. Ja hän on saava rangaistuksensa, sillä hän tappoi isäni sanoillaan ja ajoi äitini pois… Valitse nyt, Infadus! Tahdotko laskea kätesi minun käsieni väliin ja tulla minun miehekseni? Tahdotko seurata minua vaaroihin ja auttaa minua kukistamaan tuon hirviön, Twalan? Vai etkö tahdo? Valitse nyt!"
Vanhus nosti käden otsalleen ja istui kauan hiljaa ja miettiväisenä. Viimein hän nousi ylös, astui nuoren kuninkaanpojan luo, laskeutui polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
"Ignosi", sanoi hän juhlallisesti, "Ignosi, sinä, joka olet syntynyt hallitsemaan kukualaisten maata ja valtakuntaa! Katso, minä lasken käteni sinun käsiesi väliin ja olen sinun miehesi kuoleman hetkeen asti. Kun olit pieni lapsi, kannoin sinua usein käsivarrellani; sama käsivarsi, joka kantoi sinua, taistelee nyt sinun puolestasi — sinun ja vapauden puolesta."
"Hyvä, Infadus! Jos voitan, olet sinä ensimäinen mies valtakunnassa lähinnä kuningasta. Jos taas Twala voittaa — kuolemaa pahempaa ei hän voi sinulle antaa, ja sinähän olet jo vanha, niin että — —. Mutta nouse nyt pystyyn, isäni veli, eläkä ole kauemmin polvillasi."
Sitten kääntyi Ignosi, entinen palvelijamme, puoleemme.
"Entä te, valkoiset miehet", sanoi hän. "Inkubu, Makumazahn, ja
Bougwan! Tahdotteko auttaa minua? Te saatte — — niin, mitä voin
teille luvata? Kiiltäviä säkenöiviä kiviä saatte, jos minä voitan.
Niin paljon kuin voitte kantaa! Riittääkö se?"
Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni.
Curtis vastasi: "Sano Ignosille, ettei hän oikein tunne valkoisia miehiä. Rikkaus on hyvä asia, ja jos se sattuu tiellemme, korjaamme sen. Mutta rehellinen mies ei myy itseänsä kullasta eikä timanteista. Ja sano hänelle minun puolestani, että olen aina pitänyt paljon Umbopasta, ja että senvuoksi mielelläni autan Ignosia, mikäli voin. Mieluista on minulle päästä tilintekoon julman Twala roiston kanssa. Mutta mitä arvelet sinä, God? Ja te, Allan?"
"No niin", arveli God, "käyttääkseni kuvakieltä, johon kaikki tässä maassa näkyvät olevan niin ihastuneet, niin voitte sanoa hänelle, että souturetki ei olisi hullumpaa, se lämmittää sydänlihaksia, ja mitä minuun tulee, olen mielelläni hänen veneessään. Umbopa osaa kyllä hoitaa peräsintä. Mutta yhdellä ehdolla: minä tahdon saada housuni takaisin."
Minä käänsin hänen sanansa.
"Hyvä, ystäväni", sanoi Ignosi, entinen Umbopa. "Hyvä! Entä sinä Makumazahn? Oletko sinäkin minun miehiäni, sinä vanha metsämies, haavoittunutta puhvelia viekkaampi?"
Minä raapaisin tuumivana korvan taustani. Ehdotus ei minua oikein miellyttänyt.
"Umb… tai, mitä minun piti sanoa, Ignosi, minä en suosi meteleitä. Minä olen rauhallinen mies ja vähän niinkuin pelkuri." Umbopa veti suunsa hymyyn. — "Mutta toiseltapuolen olen sitoutunut seuraamaan ystäviäni… ja… No niin, suoraan sanoen, Ignosi! Sinä olet ollut uskollinen kumppanimme ja olet aina käyttäytynyt kuin mies, minäkin tahdon olla uskollinen sinulle. Mutta muista, että olen kauppamies enkä suinkaan varakas; sen vuoksi lausun sulimmat kiitokset tarjoumuksestasi mitä timantteihin tulee — jos nimittäin koskaan saamme ne käsiimme, ja jollemme sitä ennen ole henkeämme heittäneet. Ja vielä yksi seikka: sinä tiedät, että me oikeastaan olemme tulleet hakemaan Inkubun veljeä. Sinun pitää auttaman meitä hankkeessamme."
"Sen teen", lupasi Ignosi. "Kuule, Infadus, vyötäisilläni olevan pyhän käärmeenmerkin nimessä, sano minulle totuus: Onko kukaan valkoinen mies ennen näitä astunut jalkaansa tähän maahan?"
"Ei kukaan, Ignosi."
"Oletko varma siitä, että sinä olisit saanut sen tietää, jos täällä olisi ollut joku?"
"Olisin aivan varmaan tiennyt sen."
"Sinä kuulet, Inkubu", sanoi kuninkaanpoika. "Veljesi ei ole ollut täällä."
Curtis huokasi. "Niin — niin", sanoi hän, "poika raukka ei siis ole päässyt perille. Veli parka! Kaikki vaivamme on siis ollut turha… Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."
"Nyt asiaan", aloin minä päästäksemme näistä surullisista ajatuksista. "On kyllä hyvä olla kuningas jumalallisen lain nojalla, Ignosi, mutta miten aiot päästä todelliseksi kuninkaaksi."
"En tiedä. Infadus, voitko sinä keksiä mitään neuvoa?"
"Ignosi, Ukkosen poika!" sanoi vanhus, "tänä yönä tanssitaan suuri tanssi, ja toimitetaan noita-ajo. Moni heittää tänä yönä henkensä, ja monen sydämessä vallitsee suru ja viha kuningas Twalaa kohtaan. Kun tanssi on päättynyt, puhuttelen minä muutamia mahtavimpia päälliköitä, ja jos saan heidät puolellemme, puhuvat he puolestaan joukoillensa. Minä puhun heille varovasti ja valitsen sanani hyvästi. Ensin todistan heille, että sinä yksin olet kukualaisten oikea kuningas. Ja luulenpa silloin, että kun aurinko taas nousee taivaalle tuoden uuden päivän maalle, niin kaksikymmentätuhatta välkkyvää keihästä tottelee Ignosin käskyjä!… Mutta nyt minun täytyy mennä… Minun täytyy saattaa kaikki järjestykseen, käyttää korviani ja kuunnella kansan ääntä ja arvata sen salatut ajatukset… Kun kuolintanssi on lopussa, kohtaan sinut täällä, jos vielä elän, ja jos me kaikki elämme, ja silloin puhumme enemmän. Luulen, että syttyy sota."
Samassa keskeytettiin neuvottelumme. Majan ulkopuolelta ilmoitettiin kuuluvalla äänellä, että kuninkaan lähettiläät seisoivat ulkona ja pyysivät päästä sisään. Me annoimme heidän astua majaan, ja silmänräpäyksen kuluttua seisoi kolme kuninkaan ylhäisintä päällikköä edessämme ja ojensivat meille — Curtisille, Godille ja minulle — kullekin välkkyvän rautapaidan ja suunnattoman suuren, leveän sotakirveen.
"Lahjoja kuninkaalta valkoisille tähtimiehille!" huudahti yksi heistä juhlallisella äänellä. Me käskimme heidän kiittää kuningasta, he kumarsivat kunnioittaen maahan ja läksivät majasta.
Heti, kun he olivat ulkopuolella, aloimme me uteliaina tarkastaa taidokkaasti valmistettuja rautapaitoja. Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt moista taitavaa asesepäntyötä. Ja ihmeellisintä oli, että ne olivat niin tavattoman pienet, että kun rutistimme sen kokoon saattoi koko rautapaita mahtua käsiimme.
"Valmistetaanko tässä maassa näitä tällaisia?" kysyin Infadukselta.
"Ne ovat hyvää tekoa."
"Ei, valtiaani, ne ovat kulkeneet meille perintönä, esi-isiltämme. Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt, ja vain muutamia niistä on enää jälellä. Ei kukaan muu kuin ne, joiden suonissa virtaa kuninkaallista verta, saa niitä käyttää. Ne ovat lumottuja mekkoja, joiden läpi ei mikään keihäs voi tunkeutua. Se, jolla on tällainen rautapaita yllään, on haavoittumaton taistelussa. Kuningas lienee teille varsin suosiollinen tai sitten hän pelkää teitä kovasti, koska hän on lähettänyt ne teille. Pukeutukaa niihin vielä tänä yönä."
Näin sanoen lähti Infadus pois.
Loppu-osan päivää pysyimme rauhassa majassamme neuvotellen asemastamme, joka oli varsin jännittävä. Viimein joutui ilta, kaikkialla kaupungissa sytytettiin nuotio nuotion viereen ja kautta pimeyden kuulimme jalkojen töminää ja satojen keihästen kalsketta, sotajoukon osastot marssivat näet toinen toisensa jälkeen majamme ohi ollakseen määrätyillä paikoillaan, kun suuri tanssi kuninkaan majan edustalla alkoi.
Kymmenen ajoissa nousi kuu. Me seisoimme juuri katselemassa, kuinka kauniisti sen kirkkaat säteet valaisivat suurta kaupunkia, kun Infadus täydessä sota-asussa saapui majallemme noutamaan meitä tanssijuhlaan. Häntä seurasi kaksikymmentä pulskaa soturia, jotka kuningas oli komentanut meille henkivartioiksi.
Olimme seuranneet vanhuksen neuvoa ja pukeutuneet rautapaitoihimme; me pidimme ne tavallisten vaatteidemme alla ja ne olivat suureksi kummaksemme sekä kevyet että mukavat. Ne olivat nähtävästi valmistetut miehille, joilla oli paljoa rotevammat jäsenet kuin nykyajan ihmisillä, ja sen vuoksi ne riippuivatkin vähän höllällänsä Godin ja minun päälläni. Curtisin rautapaita sitävastoin oli ruumiinmukainen kuin olisi se ollut valettu.
Lopuksi pistimme revolverit vyöhön ja otimme käteemme suuret sotakirveet, jotka kuningas oli meille lahjoittanut, ja niin läksimme kukualaisten juhlaan.