YHDESTOISTA LUKU.
Kuolintanssi.
Saavuttuamme samaan suureen kraaliin, jossa ensikerran olimme puhutelleet kuningas Twalaa huomasimme, että aitaus oli täynnä sotureita; yli kaksikymmentätuhatta miestä seisoi siellä järjestettyinä pieniin osastoihin, joka osaston väliin oli jätetty kapea käytävä, jotta "noitain etsijät" voisivat paremmin päästä kulkemaan.
Mahdotonta on kuvailla mahtavampaa näkyä, kuin minkä tämä suuri, hyvin järjestetty sotajoukko tarjosi. Liikkumatta ja mykkinä kuin kuvapatsaat seisoivat voimakkaat miehet riveissään, ja kirkas kuu valoi hohdettaan välkkyville keihäille, liehuville sulkatöyhdöille ja kirjaville kilville. Minne tahansa silmämme käänsimme, kohtasi katseemme rivin toisensa jälkeen reippaita, pelottavia miehiä, jotka seisoivat lujina kuin muuri, ja heidän päänsä päällä kiiltävän keihäsmetsän.
"Varmaan on koko teidän sotavoimanne tässä koolla?" kysyin Infadus vanhukselta.
"Ei, Makumazahn, vain kolmas osa siitä. Yksi kolmasosa on joka vuosi läsnä tässä tanssissa, toinen kolmasosa muodostaa piirin kuninkaan majan ulkopuolella ylläpitääkseen järjestystä, jos aituuksen sisällä olevat soturit asettuisivat vastarintaan, kun surmatyö alkaa, kymmenentuhatta vartioi kaupungin ulkopuolella, ja loput ovat kraaleissaan maanrajoja vartioimassa. Tästä näet, että olemme suuri kansa," selitti Infadus.
"Kuinka he ovat hiljaa", sanoi God. Ja siinä hän oli oikeassa. Minusta oli kerrassaan käsittämätöntä, että sellainen suuri ihmisjoukko ylipäänsä voi olla niin hiljaa, kuin kukualaiset sotilaat sinä iltana olivat. Haudan äänettömyys vallitsi tuhansiin nousevassa ihmisjoukossa.
"Mitä Bougwan sanoo?" kysyi Infadus. "Ettäkö he ovat niin hiljaa? Ne, joiden yllä kuoleman varjo liikkuu, ovat hiljaa", vastasi ukko synkästi.
"Tuleeko moni surmatuksi?"
"Moni, kovin moni."
"Näyttää siltä", sanoin minä toisille, "kuin saisimme nähdä jonkinlaisen miekkailutaistelun, paljoa julmemman ja verisemmän kuin ne, mitä vanhat roomalaiset toimeenpanivat."
Curtisia värisytti ja God sanoi toivovansa, että meidän ei tarvitsisi olla läsnä verileikissä.
"Sano minulle", kysyin Infadukselta, "onko meidän henkemme vaarassa?"
"En tiedä, valtiaani, toivon, ettei niin ole, mutta olkaa vaan rohkeat ja kylmäveriset kuninkaan edessä, vaikka kuinkakin uhkaavalta näyttäisi. Jos hengissä pääsette tämän yön verileikistä, olemme hyvällä tolalla", arveli hän. "Soturit vihaavat kuningas Twalaa ja odottavat vaan viittausta hyökätäkseen hänen kimppuunsa."
Kaikesta tästä puhellen astuimme hitaasti pihan yli. Sen keskelle oli asetettu joukko jakkaroita. Lähestyessämme niitä, näimme, että vastakkaiselta puolelta, kuninkaan majasta, läheni toinen pieni joukko.
"Siinä tulevat kuningas Twala itse, hänen poikansa Skragga ja vanha ilkeä Gagul, ja heidän jälessään kulkevat ne, jotka surmaavat." Näin sanoen viittasi Infadus kymmenkuntaan jättiläiskokoiseen mieheen, jotka olivat varustetut keihäillä ja nuijilla.
Kuningas asettui istumaan keskimmäiselle jakkaralle, Gagul kyyristyi hänen jalkoihinsa, ja toiset asettuivat taakse.
"Terve teille, valkoiset miehet!" huudahti Twala. "Istukaa, elkää tuhlatko kallista aikaa. Yö on lyhyt, ja työ, joka on suoritettava, on suuri. Te olette saapuneet maahamme onnellisella hetkellä, jolloin saatte nähdä suurenmoisen näytelmän. Katsokaa ympärillenne", — Twala loi ilkeän silmänsä osastosta toiseen — "ja sanokaa minulle, ovatko silmänne tähdissä kohdanneet tämän vertaista näkyä? Katsokaa kuinka he vapisevat ja kauhistuvat, kaikki ne, joiden sydämet ovat pahat — kaikki ne, jotka pelkäävät taivaan tuomiota."
"Alkakaa! Alkakaa!" kirkui Gagul kimeällä äänellään, "hyenat ovat nälissään. Alkakaa! Alkakaa!"
Silmänräpäyksen kesti vielä kammottavaa hiljaisuutta, mutta nyt heilutti kuningas peitseään, ja samassa tuokiossa polkaisi kaksikymmentätuhatta jalkaa tannerta sellaisella töminällä, että koko maa ylt'ympärillä tärisi. Kolme kertaa tämä uudistui, sitten seurasi taas syvä hiljaisuus, kunnes kumea ääni kaukaa sotajoukon äärimmäisestä päästä, viritti hitaan, surumielisen laulun, jonka loppusävel aina uudistui:
"Mikä kohtalo odottaa jokaista vaimosta syntynyttä?"
Ja pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:
"Kuolema!"
Vähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein koko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan korvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että se kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä kuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu vaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen sydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön pimeyteen…
Taas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä, ja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä olentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme, että he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin hapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu valkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli jokaisella pajunoksa.
Saavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi pajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:
"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!"
"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" kirkui ilkeä noita-akka. "Ovatko silmänne terävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty."
"Äiti, ne ovat terävät."
"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä, jotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan? Oletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet viisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?"
"Äiti, me olemme valmiit?"
"Ryhtykää siis työhönne. Valkoiset miehet, jotka ovat tulleet kaukaa, tahtovat nähdä kuinka kukualaisten maassa oikeutta harjoitetaan. Kiiruhtakaa!"
Hurjasti kirkuen hajosi noitaparvi eri suunnille. Me emme voineet pimeältä nähdä kaikkia vaan seurasimme katseillamme sitä Isanusia (noitaa), joka oli meitä lähinnä. Kun hän oli tullut jonkun askeleen päähän sotureista, pysähtyi hän ja alkoi pyöriä hurjassa tanssissa laulaen samalla: "Minä olen löytänyt hänet! Hänet, joka varasti veljensä härän! Minä kuulen hänen ajatuksensa, joka ajatteli pahaa kuninkaasta! Hän on lähelläni!"
Yhä rajummaksi kävi hänen tanssinsa, yht'äkkiä hän seisahtui ja hiipi lähemmäksi sotureita, jotka arkoina väistyivät häntä. Me puolestamme seurasimme hänen liikkeitään äärettömällä jännityksellä. Hän hiiviskeli ja vainusi kuin koira, pysähtyi äkkiä ja kosketti sitten hurjasti kirkaisten pajunoksallaan erästä kookasta soturia. Tämän vieruskumppanit tarttuivat heti käsiksi kuolemaan tuomittuun ja taluttivat hänen kuninkaan luo.
"Tappakaa hänet", sanoi kuningas.
"Tappakaa hänet", vinkui Gagul.
Ja "tappakaa hänet", toisti Skraggakin.
Silmänräpäyksen kuluttua oli miesparka menettänyt henkensä.
"Yksi", laski Twala, ja ruumis vietiin syrjään.
Tuskin oli tämä tehty, kun jo toinen uhri raahattiin kuninkaan luo.
Leopardinnahkaisesta vaipasta päättäen oli tämä mies maan mahtavia.
Taas kaikui julma käsky: "Tappakaa hänet!" ja uhri lankesi kuolleena
maahan.
"Kaksi", laski kuningas.
Ja näin jatkui tätä inhoittavaa näytelmää, kunnes noin sata ruumista makasi takanamme. Olen kuullut puhuttavan roomalaisten gladiaattorinäytelmistä ja espanjalaisista härkätaisteluista, mutta uskallanpa väittää, etteivät ne olleet puoleksikaan niin julmia kuin kukualaisten noidan-ajo. Me olimme niin kauhistuneet, ettemme osanneet hillitä itseämme, vaan nousimme kerran ylös ja koetimme keskeyttää verisen näytelmän.
Mutta Twala vastasi tuimalla äänellä:
"Antakaa oikeuden täyttää tehtävänsä. Nuo koirat ovat velhoja ja pahantekijöitä — ja heidän täytyy kuolla!" Ja siihen täytyi meidän tyytyä.
Keskiyön aikana keskeytettiin kammottava ajo. Luulimme jo, että kaikki oli lopussa, mutta erehdyimme. Ihmeeksemme näimme vanhan Gagulin nousevan kyyrysiltään ja horjuvan sauvan nojassa aukealle paikalle. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka tämä kamala korppimainen olento vähitellen sai voimia, niin että hän, vaikka olikin ikivanha, lopulta syöksyi eteenpäin melkein yhtä ketterästi kuin hänen tuhoa tuottavat toverinsakin. Hän juoksi edestakaisin itsekseen hyräillen. Äkkiä hän harppasi erään päällikön luo, joka seisoi sotilaittensa edessä ja sivalsi häntä vitsallaan. Kun miehistö näki tämän, kuului hillitty murina, mutta ei mikään auttanut — hänkin raastettiin kuninkaan eteen ja surmattiin. Ja hän oli kuitenkin rikas ja arvossa pidetty mies ja sen lisäksi kuninkaan serkku.
Hän surmattiin niinkuin sanottu, ja kuningas laski satayksi. Gagul hyppeli edes takaisin, vähitellen hän lähenemistään läheni meitä.
"Saattepa nähdä, että tuo vanha velho aikoo harjoittaa temppujaan meidänkin suhteemme", huudahti God kauhistuneena.
"Lörpötystä", sanoi Curtis.
Mutta se ei ollut niinkään vaan lörpötystä. Minun täytyy tunnustaa, että sydän kurkussa seurasin vanhan noidan hyppyjä, sillä lähemmäksi, yhä lähemmäksi meitä hän tanssi. Muistelin kaatuneitten sankkaa joukkoa ja selkäpiitäni karmi.
Nyt oli Gagul aivan edessämme. Hän muistutti koukeroista sauvaa, joka oli saanut eloa, hänen ilkeät silmänsä kiiluivat. Mitä hän aikoi? Koko tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko seurasi hänen liikkeitään henkeään vetämättä. Mitä oli tapahtuva? Viimein hän pysähtyi ja viittasi.
"Keneen hän viittaa?" sanoi Curtis hiljaa. Silmänräpäyksen kuluttua ei siitä ollut epäilystä. Noita harppasi välitsemme Umbopan eli Ignosin luo koskettaen häntä oksallaan.
"Minä tunnen hänet!" huusi hän. "Lyökää hänet kuoliaaksi! Hän on täynnä pahoja ajatuksia, tappakaa hänet, tappakaa muukalainen, ennenkuin veri vuotaa hänen tähtensä. Tapa hänet, kuningas Twala!"
Hän keskeytti puheensa ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni lausuakseni:
"Kuningas, tämä mies on vieraittesi palvelija, hän on heidän koiransa, se joka vuodattaa hänen vertaan, vuodattaa meidänkin vertamme. Vieraanvaraisuuden nimessä vaadin minä, että hänen henkeään suojellaan."
Twala loi minuun ilkeän silmänsä ja vastasi vihaisesti: "Gagul, noitavaimojen äiti, on vainunut hänet, hänen täytyy kuolla, valkoiset miehet."
Nyt minä suutuin: "Ei, hänen ei pidä kuoleman", huusin. "Jokaisen, joka uskaltaa koskea häneen, surmaan minä heti paikalla."
"Ottakaa kiinni hänet!" karjui Twala ympärillään seisoville pyöveleilleen.
He ottivat askeleen meitä kohti, mutta eivät uskaltaneet tehdä mitään. Ignosi heilutti peistään, hän oli valmis puolustamaan henkeään viimeiseen asti.
"Takaisin koirat", kiljasin minä. "Takaisin, jos tahdotte nähdä huomispäivän koittavan. Jos te katkaisette hiuskarvankaan tämän miehen päästä, on kuninkaanne kuoleman oma!" näin sanoen tähtäsin suoraan Twalan rintaan. Curtis ja God sieppasivat samoin revolverinsa esille tähdäten edellinen pyövelien johtajaan, joka läheni tuomiota täyttämään, jälkimäinen taas Gaguliin.
Twalan rohkeus aleni huomattavasti, hän vapisi nähdessään revolverin uhkaavan suun.
"Kas niin, Twala", sanoin minä kärsimättömästi, "miten käy?"
"Laskekaa noitaputkenne alas!" ärjäisi hän. "Te olette vedonneet minuun vieraanvaraisuuden nimessä. Sen vuoksi lahjoitan palvelijallenne hänen henkensä. — Mutta teitä ja teidän taikatemppujanne en pelkää", lisäsi hän pöyhistellen. "Menkää rauhassa!"
"Hyvä", vastasin minä levollisesti. "Nyt olemme kyllästyneet murhiin ja tahdomme levätä. Onko tanssi päättynyt?"
"Se on päättynyt", vastasi hän jurosti. Sitten hän heilutti peistään, ja hiljaa ja ääneti alkoi sotajoukko marssia pois kraalin portin kautta.
Mekin nousimme, kumarsimme kuninkaalle, joka tuskin oli sitä huomaavinaan, ja lähdimme takaisin majoihimme.
Ensi työksemme sytytimme lamppumme. Se oli sulatetulla virtahevosen rasvalla täytetty saviruukku, johon oli pistetty palmulehden syistä punottu sydän. Sitten istuimme ja juttelimme yön kauheista tapahtumista.
"Kuinka teistä on?" kysyi Curtis. "Minua ilettää, ilettää kauheasti."
"Niin", myönsi God, "en ole eläissäni kokenut mitään inhoittavampaa. Ja tämän yön jälkeen minä oikein kuohun halusta auttaa Umbopaa voittoon ja saada löylyttää noita roistoja. Minulla oli täysi työ pysyä hiljaa ilkitöiden aikana. Koetin sulkea silmäni, mutta ne avaantuivat tahtomattani. — — Missähän Infadus oleskelee?… Kuuleppas, Umbopa, sinä voit syystä olla kiitollinen meille, sillä olitpa totta vie jotenkin vähällä saada reiän nahkaasi, ellemme olisi olleet saapuvilla noitaputkinemme."
Minä käänsin Godin sanat Ignosille. "Niin", sanoi hän, "minä olenkin kiitollinen, Bougwan. En koskaan unohda tätä yötä enkä sitä, että te minut pelastitte. Te kaipaatte Infadusta. Hän tulee kyllä niin pian kuin voi. Meidän täytyy odottaa."
Sytytimme siis piippumme ja istuimme odottamaan.