KAHDESTOISTA LUKU.
Me teemme merkkejä ja ihmeitä.
Yölliset veritapahtumat olivat niin kammottavasti vaikuttaneet mieliimme, että pian kadotimme halun pitempiin keskusteluihin. Vähitellen vaikenimme tykkönään, istuimme vain hiljaa ja poltimme. Näin kului yli kaksi tuntia. Viimein, juuri kuin aioimme lähteä nukkumaan — idässä häämötti näet kapea valojuova — kuulimme askelten ääntä ovemme ulkopuolelta. Vartia huusi: "Ken siellä", ja sai vastauksen kysymykseensä, silmänräpäyksen kuluttua astui Infadus meidän luoksemme kuuden päällikön seuraamana.
"Valtiaani", sanoi hän, "olen tullut, kuten teille lupasin. Te valkoiset miehet ja sinä Ignosi, kukualaisten oikea kuningas! Nämä miehet olen tuonut mukanani. He ovat kaikki maan mahtimiehiä, ja jokainen heistä johtaa kolmentuhannen miehen suuruista joukkoa, joka tottelee heidän pienintäkin viittaustaan ja seuraa ainoastaan heidän ja kuninkaan käskyjä. Olen kertonut näille päälliköille, mitä omin silmin olen nähnyt ja omin korvin kuullut. Salli heidänkin nyt, Ignosi, nähdä pyhä käärme, joka kiertää vyötäisiäsi, anna heidänkin kuulla elämänvaiheesi, sinä veljeni poika, jotta he voisivat sanoa meille, tahtovatko he auttaa sinua taistelussa kuningas Twalaa vastaan."
Sanaakaan sanomatta Ignosi irroitti vyönsä ja näytti vieraille käärmeen kuvan. Päälliköt astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen ja tutkivat lampun himmeässä valossa käärmettä; he eivät sanoneet sanaakaan.
Kun he kaikki olivat nähneet, mitä näkemistä oli, kiinnitti Ignosi taas vyön vyötäisilleen ja alkoi kertoa tarinaansa — saman, jonka me jo aamulla olimme kuulleet.
"Siinä kuulette", virkkoi Infadus, heti kun nuori kuninkaanpoika oli lopettanut kertomuksensa. "Mitä nyt sanotte, päälliköt? Tahdotteko tukea tätä miestä ja taistella hänen puolestaan, kunnes hän voittaa isänsä valtakunnan? Vai tahdotteko olla Twalan miehiä? Maa huutaa kovalla äänellä Twalaa vastaan, ja kansan veri virtaa kuin purot keväällä. Muistakaa mitä tapahtui tänä yönä. Olin päättänyt puhutella vielä kahta päällikköä, mutta missä ovat he nyt? Hyenat ulvovat heidän ruumiittensa ääressä. Pian olette te niinkuin he, ellette asetu vastarintaan. Valitkaa, veljeni, valitkaa! —"
Vanhin kuudesta päälliköstä, lyhyt, tanakka valkotukkainen sotilas, ryhtyi puheeseen ja virkkoi omasta ja toveriensa puolesta:
"Sinä puhut totta, Infadus! Maa valittaa. Oma veljeni oli niiden joukossa, jotka tänä iltana kaatuivat. Mutta ehdotuksesi on vaarallinen, ja uskomattomalta tuntuvat seikat, joita korvamme ovat kuulleet. Sinä tahdot, että meidän pitää heiluttaa keihästämme tuon nuoren miehen puolesta. Mutta kuka takaa meille, ettei hän ole petturi? Ja vaikka liittyisimmekin häneen ja taistelisimme hänen puolestaan, ei asia sillä ole päätetty. Moni on seuraava Twalaa, sillä ihmiset palvelevat mieluummin sitä aurinkoa, joka kirkkaana loistaa taivaalla kuin sitä, joka ei vielä ole taivaalle kohonnut. Paljon verta täytyy vuotaa ennenkuin voitto on saavutettu — — jos se saavutetaan. Mutta", jatkoi vanha kukualainen luoden meihin silmäyksen, "näiden valkoisten tähtimiesten noitavoima on suuri, ja Ignosi on heidän siipiensä suojassa. Senvuoksi sanon minä — me sanomme kaikki; Jos sinä, Ignosi, olet oikea kuninkaamme, niin anna meille merkki, anna merkki koko kansalle, niin että me ja kaikki muut voimme nähdä kenen puolella totuus on. Silloin ovat soturit liittyvät meihin ja mahtaviin tähtimiehiin, sillä he tietävät, että valkoisten miesten noitavoima tukee heitä."
"Entä käärmeenmerkki?" sanoin minä. "Olettehan jo nähneet sen?"
"Valtiaani, se ei riitä. Käärmeen on joku voinut piirtää miehen ihoon paljoa myöhemmin kuin hän on syntynyt. Näyttäkää meille merkki. Me emme ryhdy mihinkään ilman merkkiä."
Toiset olivat aivan samaa mieltä kuin vanhuskin. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Mitä ihmettä saatoimme nyt näin yks kaks keksiä? Neuvotonna käännyin Godin ja Curtisin puoleen selitellen heille aseman ja kysyin heidän mieltään.
"Minä tiedän", huudahti God hetken aikaa tuumittuaan. "Hurraa!
Käskekää heidän vaan odottaa hetki aikaa."
Sen tein, ja päälliköt astuivat majan ulkopuolelle. Yks kaks meni God pienen lippaan luo, jossa hän säilytti lääkkeensä ja muuta pikkutavaraa, avasi sen ja otti esille taskukirjan, jonka ensimäisellä sivulla oli allakka.
"Katsokaa tänne, hyvät ystävät! Huomenna on neljäs päivä kesäkuuta, eikö totta?"
Me olimme tarkasti seuranneet ajankulkua ja saatoimme siis myöntävästi vastata hänen kysymykseensä.
"Mainiota! Kuulkaapas, mitä tässä sanotaan: 4 p. kesäkuuta, täydellinen auringonpimennys; alkaa Grenwichin luona kello 11.15, näkyy Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, annappas olla — — niin, Afrikassa — Afrikassa! Siinähän on merkki, joka vetelee. Sanokaa heille, että me huomenna pimennämme auringon!"
Se oli mainio keksintö, oli vain hiukan arveluttavaa tokko Godin allakka oli luotettava. Jos me esiintyisimme väärinä profeettoina, menisi meiltä noitamiehen arvo ja nimi ikiajoiksi, ja silloin oli Ignosin turha pyrkiä kukualaisten kuninkaaksi.
"Mutta jos allakka olisi virheellinen", sanoi Curtis Godille, joka uutterasti kirjoitti numeroita kirjan kannen sisäpuolelle.
"Minulla ei ole mitään syytä otaksua sellaista", kuului hänen vastauksensa. "Auringonpimennykset ovat aina täsmälliset, ja koska tässä erityisesti sanotaan, että se näkyy Afrikassa, niin se näkyy. Saattepa nähdä, että tämä käy kuin voideltu. Olen nyt jotakuinkin suunnilleen laskenut, koska pimennys alkaa. En tosin aivan tarkoin voi määritellä tämän valtakunnan ja kylän asemaa maanpallolla, mutta en usko kuitenkaan kovin erehtyväni kun sanon, että pimennys tapahtuu kello yhden ajoissa huomenna. Se kestää noin puoli kolmeen ja runsaan puoli tuntisen pysyy aurinko aivan peitossa."
"Olkoon menneeksi", sanoi Curtis, "lienee siis parasta, että koetamme onneamme."
Minäkin annoin suostumukseni, vaikka hiukan epäillen, pelkäsin näet vähän, miten auringon-loihtimisemme kävisi. Lähetimme siis Umbopan — meidän oli vaikea tottua kutsumaan häntä Ignosiksi — kutsumaan päälliköt sisään. He tulivat heti ja minä puhuttelin heitä vakavalla äänellä seuraavasti:
"Kukualaisten päämiehet ja sinä, Infadus, kuulkaa minua! Sangen vastenmielisesti näytämme teille valtaamme. Sillä se, mihin aiomme ryhtyä, häiritsee päivän, tuntien ja luonnon tasaista kulkua ja herättää koko maailmassa pelkoa ja hämmennystä. Mutta koska vakava asia on kysymyksessä ja koska me olemme vihastuneet kuninkaaseen hänen julmuutensa tähden sekä Isanusi Gaguliin, joka ilkeillä tempuillaan tahtoi saattaa ystävämme Ignosin hengiltä, niin olemme päättäneet tehdä ihmeen ja antaa teille merkin, johon kaikkien täytyy uskoa, koska kaikki voivat sen nähdä. Tulkaa tänne." Minä johdatin heidät ovelle ja viittasin aurinkoon, joka juuri tällä hetkellä hehkuvana kohosi näköpiirin yli. "Mitä näette?"
"Nousevan auringon", vastasi päällikköjen johtaja.
"Hyvä sanokaa nyt minulle: Voiko kukaan sammuttaa tämän auringon, niin että pimeys keskipäivällä peittää maan mustaan viittaansa. Vastatkaa minulle."
Päälliköt hymyilivät ja yksi heistä sanoi: "Ei, valtiaani, sitä ei kukaan voi. Aurinko on voimakas — voimakkaampi kuin me kaikki, jotka elämme sen säteiden valossa."
Huolimatta heidän epäuskoisesta hymystään jatkoin minä juhlallisella äänellä selittäen heille, että me tänään, tunti sen jälkeen, kun aurinko oli korkeimmillaan, tahdoimme sammuttaa sen ja kätkeä sen valon ihmisiltä melkein tunnin ajaksi. "Ajatelkaa, kokonaisen tunnin kattaa pimeys maita valtamme merkiksi ja merkiksi siitä, että Ignosi eikä kukaan muu on kukualaisten oikea kuningas. Tämän merkin annamme teille. Tyydyttekö siihen?"
"Kyllä, ankara valtiaani", vastasi valkotukkainen päällikkö. "Jos te voitte tehdä sellaisen ihmeen, silloin me totisesti uskomme teitä."
He nyökäyttivät kaikki hymyillen päätään ilmoittaakseen suostumuksensa, mutta enpä tahdo väittää, että siltä näytti, kuin olisivat he suuresti luottaneet lupauksiimme.
"Mitä olen luvannut, se tapahtuu", sanoin minä. "Me kolme, Inkubu, norsu, Bougwan, kiiltosilmäinen, ja Makumazahn, joka öisin valvoo, — me kolme olemme sen sanoneet ja me kolme sen teemme. Kuuletko, Infadus?"
"Kuulen, valtiaani, kuulen, että aiotte tehdä ihmeellisen teon, sammuttaa auringon, kaikkien luotujen isän, joka valaisee iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen!"
"Sen aiomme, Infadus!" sanoin minä — aivan yhtä levollisesti, kuin jos olisimme luvanneet haukata palasen voileipää.
"Hyvä, valtiaani! Tänään päivällisaikaan lähettää Twala teille sanan. Hän kutsuu teidät vieraikseen neitojen tanssiin. Tunnin ajan kestää tanssi suurella kentällä kuninkaan majan ulkopuolella, ja sitten saa se neito, joka Twalan mielestä on kaunein, surmansa Skraggan kädestä. Hän kuolee uhrina 'mykille', kivikuville, jotka vartioivat noita vuoria — —" Näin sanoen Infadus viittasi kolmeen kummalliseen kukkulaan, joiden luona Salomon suuri tie päättyi. "Sillä hetkellä kun Skragga valmistautuu keihäällään lävistämään onnettoman tytön ruumiin, tulee teidän astua esille, sammuttaa auringon valo ja pelastaa tytön henki, ja silloin ihmettelee koko kansa ja uskoo teidän voimaanne!"
"Niin, niin!" virkkoivat toiset päällikötkin. "Tehkää se, niin me uskomme."
Infadus jatkoi: "Kappaleen matkaa Luhista on kukkula, joka kaartuu kuin puolikuu. Se on linnoitus, jossa minun sotilaani ja kolme muuta näiden päälliköiden johtamaa sotajoukon osastoa majailee. Jonkun tekosyyn nojalla koetan asettaa niin, että sinne vielä ennen päivällistä lähetetään kolme muuta osastoa. Jos te nyt todellakin voitte pimittää auringon, te valkoiset miehet, johdan minä teidän askeleenne Luhista puolikuukukkulalle, jossa voitte olla turvassa. Sieltä käymme sotaa kuningas Twalaa vastaan."
"Hyvä!" sanoin minä. "Mutta jättäkää nyt meidät yksin. Me tahdomme nukkua tuokion ja sitten valmistautua suureen ihmetyöhömme."
Infadus nousi ylös; tervehti meitä ja läksi pois toisten päälliköiden seurassa.
Ignosi ei tiennyt mitä ajatella koko asiasta. "Ystäväni", hän sanoi, heti kun ovi oli sulkeutunut kukualaisten päälliköiden jälestä, "vastatkaa minulle rehellisesti: Voitteko todella tehdä tämän ihmeen? Vai oliko lupauksenne vain turhaa puhetta ja tyhjiä sanoja?"
"Me pidämme, mitä olemme luvanneet Umb — — Ignosi, aioin sanoa."
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Ellette olisi englantilaisia, en sitä uskoisi, mutta te ja teidän maamiehenne pysytte aina sanassanne. Jos aikeemme onnistuvat ja me pääsemme hengissä taistelusta, niin en suinkaan unohda, mitä olette puolestani tehneet — luottakaa siihen!"
"Kuuleppas, Ignosi", sanoi Curtis. "Lupaa minulle jotain!"
"Minä lupaan, Inbuku ystäväni, ennenkuin olen kuullutkaan mitä tahdot", sanoi Ignosi.
"Lupaa minulle, ettet sinä, jos saavutat tarkoituksesi ja tulet tämän maan kuninkaaksi, koskaan käyttäydy niin, kuin tänä yönä olemme nähneet Twalan tekevän. Lupaa minulle, ettet koskaan hallitukseen päästyäsi, pane toimeen 'noidan-ajoja'. Lupaa minulle, ettet tapa ketään ihmistä, ennenkuin ensin kuulet, millä hän voi itseään puolustaa."
Ignosi katseli hetkisen miettivästi eteensä, kuin olin kääntänyt hänelle Curtisin sanat. Sitten hän vastasi hitaasti ja ajattelevasti:
"Musta mies ja valkoinen mies eivät ajattele samalla lailla, Inkubu. Me emme myöskään pidä elämää samassa arvossa kuin te. Kuitenkin minä lupaan sinulle, että mikäli minusta riippuu, eivät 'noitain hakijat' koskaan enää saa harjoittaa veristä ammattiaan kukualaisten maassa, eikä kukaan mies ole heittävä henkeänsä tuomiotta."
"Se on siis päätetty!" sanoi Curtis puristaen Ignosin kättä, "ja nyt levätkäämme hetkinen."
Me heittäytyimme nyt vuoteillemme lepäämään ja läpiväsyneet kun olimme, vaivuimme pian sikeään uneen ja nukuimme, kunnes Ignosi yhdentoista ajoissa meidät herätti. Yks kaks hieroimme unen silmistämme, peseydyimme ja söimme vankan aterian — kuka ties koska taas saisimme syödäksemme. Sitten menimme alas raikkaaseen ilmaan ja katselimme miltä aurinko näytti. Suureksi suruksemme se paistaa helotti kirkkaasti ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Eipä siltä näyttänyt, kuin aikoisi pimetä.
"Toivoisinpa, ettet ole saattanut meitä pulaan, God", sanoi Curtis.
"Väärille profetoille käy hyvin usein hullusti."
"Jos ei se pimene, olemme hukassa", sanoin minä surullisesti, "sillä niin totta kuin tässä seisomme, kertoo joku päälliköistä koko jutun kuninkaalle ja silloin tapahtuu toisenlainen auringonpimennys, joka ei liene meille kovinkaan mieluinen, siitä saatte olla varmat. Niin, niin, tämä ei ole leikin asia."
Me palasimme majaamme ja pukeuduimme rautapaitoihin, jotka hänen majesteettinsa oli meille antanut; niiden päälle puimme tavalliset vaatteet. Tuskin olimme saaneet vaatteet yllemme, kun Twalalta tuli sanansaattaja, joka käski meidän tulla kuninkaan kraaliin. Tyttöjen tanssi oli alkamaisillaan.
Me otimme pyssymme ja pistimme taskuihimme runsaasti ampumavaroja, ettemme olisi aseettomia, jos meidän, kuten Infadus oli arvellut, täytyisi paeta pois kaupungista. Näin varustettuina läksimme juhlaan, näöltämme levollisina ja tyyninä, mutta oikeastaan sangen levottomina ja pamppailevin sydämin.
Suuri kenttä kuninkaan majan edustalla oli nyt aivan toisennäköinen kuin eilisiltana. Tuimien soturien sankat parvet olivat kadonneet, ja heidän paikoillaan seisoi nyt suuret ryhmät nuoria, jotenkin kevyesti puettuja kukualaistyttöjä. Jokaisella oli kukkakiehkura hiuksissa ja toisessa kädessä palmunoksa, toisessa suuri valkoinen lilja. Tämän kukoistavan naisjoukon keskellä istui Twala Gagul jalkainsa juuressa; häntä ympäröivät hänen armas poikansa Skragga ja parikymmentä valtakunnan ylimystä, joiden joukossa huomasimme myöskin Infaduksen; joka komensi henkivartiastoa — sekä useimmat niistä päälliköistä, jotka yöllä olivat olleet puheillamme.
Twala tervehti meitä teeskennellyn ystävällisesti — mutta kun hän luuli ettemme nähneet, heitti hän kavalia ja ilkeitä katseita Ignosiin.
"Terve teille!" hän huudahti. "Terve teille, te valkeat tähtimiehet. Nyt näkevät silmänne täällä aivan toisenlaisen sotajoukon kuin viime yönä kuutamossa. Mikä nyt on parempi, ja mikä kauniimpi? Miesten joukko, sanon minä. Suudelmat ja naisen lempeät sanat ilahuttavat sydäntä, mutta miesten keihästen kalske ja punainen verivirta ovat kuitenkin suloisemmat… Haluatteko saada vaimoja meidän kansastamme, valkoiset miehet? Valitkaa kauneimmat neidoistamme, ja te saatte niin monta kuin haluatte."
Minä pelkäsin, että God heti suostuisi kuninkaan tarjoukseen — God ei näet suotta ollut merimies, ja ne ovat tunteellista väkeä. Minä siis vanhana kokeneena miehenä kiiruhdin vastaamaan kaikkien kolmen puolesta. Sepä olisi puuttunut, että tässä kaiken päätteeksi vielä olisimme saaneet naisväkeä niskoillemme! Ei, minä sanoin suoraan Twalalle:
"Kiitän sinua, oo suuri kuningas, ystävällisestä tarjouksestasi! Mutta me valkoiset miehet otamme vaimoksemme vain naisia, jotka ovat valkoiset kuin me itse. Teidän neitonne ovat kauniit, mutta he eivät voi tulla vaimoksemme!"
Kuningas nauroi ääneen: "Kuten tahdotte", sanoi hän. "Meidän maassamme sanoo sananlasku: 'Naisen silmät ovat aina kirkkaat, oli hän minkävärinen tahansa', ja toinen sananparsi sanoo: 'Rakasta sitä, joka on lähellä, se, joka kaukana on, pettää sinut'… Mutta ehkä te tähdissä ajattelette toisin kuin me täällä maan päällä. Sellaisessa maassa, missä ihmiset ovat valkoiset, ei mikään ole mahdotonta. En suinkaan tahdo teitä pakottaa valkoiset miehet. Minä lausun taas teidät tervetulleiksi joukkoomme. Sinutkin, tumma mies. Jos Gagul olisi saanut päättää, olisit nyt kylmä ja kankea. Mutta sinähän tulet myöskin tähdistä ja siitä saat kiittää onneasi. Tähdistä! Ha, ha, haa!" Ja näin sanoen hän nauraa hohotti, että hänen lihavat poskensa lelluivat.
Ignosi vastasi tyynesti ja rauhallisesti: "Ennenkuin sinun keihääsi, kuningas Twala minut kaataa, olet itse vaipuva maahan."
Vihasta vavisten hypähti kuningas pystyyn. "Hillitse suutasi, nulikka!" karjui hän. "Varo, ettet röyhkeällä puheellasi minua liiaksi ärsytä!"
"Suuni puhuu totuutta. Miksi sitä hillitsisin? Totuus on terävä keihäs — se osuu kauas ja sattuu aina oikeaan. Se tuo sanoman tähdistä, kuningas."
Twala rypisti silmäkulmiaan ja heitti meihin hurjan katseen ainoasta silmästään; mutta hän hillitsi vihansa eikä vastannut mitään.
"Pankaa tanssi alkuun!" huusi hän. "Miksi ette tanssi?"
Samassa silmänräpäyksessä juoksivat seppelöidyt tytöt esille, he muodostivat pitkiä ketjuja ja tanssivat kevein askelin meitä kohti laulaen vienolla äänellä ja heiluttaen hentoja palmunoksia ja valkoisia liljoja. Pian oli tanssi täydessä kulussa; tytöt pyörähtelivät kevyesti toistensa sivuitse, kaartelivat edes takaisin, riensivät toisiaan vastaan ja palasivat taas paikoilleen sulavin liikkein tepastellen. Viimein he pysähtyivät, ja nyt astui suloinen nuori tyttö toisten joukosta kuninkaan eteen ja alkoi tanssia yksin. Hän tanssi erittäin viehättävästi; hän oli pitkä, hoikka ja sulavaliikkeinen ja notkea kuin ruoko. Hän tanssi kauan; viimein hän uupuneena lopetti, ja silloin astui toinen nuori tyttö näyttämään taitoaan, hänen jälkeensä kolmas, ja sitten yhä uusia. Mutta ei kukaan heistä ollut niin kaunis ja viehättävä kuin ensimäinen.
Kuningas kohotti kätensä, kääntyi meihin ja kysyi: "Kuka oli teidän mielestänne kaunein, valkoiset miehet?".
"Ensimäinen", vastasin minä varomattomasti. Samassa silmänräpäyksessä kaduin, että olin sen sanonut, sillä muistin Infaduksen sanat, että kaunein nainen uhrattaisiin "mykille".
"Ensimäinen", toisti Twala, "siis ovat minun ajatukseni kuten teidän ajatuksenne, ja minun silmäni näkee kuten teidän silmänne. Hän on kaunein — ja siksi hänen täytyy kuolla!"
"Niin kuolla! Hänen täytyy kuolla!" vinkui Gagul ja tuijotti terävillä silmillään tyttöraukkaan, joka ei vielä aavistanut julmaa kohtaloaan. Hän seisoi 20-30 askeleen päässä meistä leikkitoveriensa joukossa ja nyppi ajatuksissaan rikki kukkaa, jonka oli irroittanut seppeleestään. Lehti lehdeltä se hajosi tuuleen…
"Mitä kuulen, kuningas Twala?" huudahdin minä. "Pitääkö hänen kuolla? Kuolla, — siksi että hän on tanssinut niin somasti. Olisihan julmaa palkita hänet kuolemalla."
"Julmaa!" toisti Twala purskahtaen nauruun. "Kuka puhuu julmuudesta? Hänen täytyy kuolla, sillä nuo kivi-olennot tuolla (hän viittasi kolmeen kaukaiseen vuorenkukkulaan) vaativat uhrinsa. Elleivät he saa kauneinta tyttöä, on onnettomuus ja kuolema kohtaava minua ja minun taloani. Näin kuuluu kansamme vanha ennustus. Ellei kuningas neitotanssin päivänä uhraa kauneinta neitoa vanhoille, jotka suojaavat ja vartioivat vuoria, silloin kukistuu hänen huoneensa! Veljeni, joka oli ennen minua kuningas, ei uhrannut, naisen kyyneleet liikuttivat häntä — sen vuoksi kohtasi onnettomuus häntä ja koko hänen huonettaan ja minä tulin kuninkaaksi — hänen sijaansa. Ei hänen täytyy kuolla!" Hän kääntyi vartioihinsa huudahtaen: "Tuokaa hänet tänne!" Sitten hän huusi Skraggalle: "Teroita keihääsi!"
Kaksi kookasta sotilasta astui nuoren tytön luo. Nyt vasta hän huomasi, mikä kohtalo häntä uhkasi. Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja hypähti notkeasti sivulle paetakseen sotamiesten kouria. Mutta nämä estivät hänen pakonsa, tarttuivat karkein käsin hänen hentoon ruumiiseensa ja kuljettivat itkevän tytön kuninkaan jalkain juureen.
"Mikä on nimesi, tyttö?" kähisi Gagul. "Häh, etkö aio vastata? Onko kielesi sijoiltaan? Vai tahdotko, että kuninkaan poika heti lennättää keihäänsä?"
Skragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen eteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa näin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät tyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän kangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan kätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.
"Kas, kuinka hän värisee!" irvisti Skragga. "Hän pelkää pientä leluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan." Näin sanoen hän taputti leveätä keihäänterää.
"Annas kun joudut minun käsiini, konna", mutisi God hampaittensa välissä. "Kalliisti saat silloin tämän maksaa."
Gagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: "Sanohan toki nimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele."
"Äiti! Äiti!" vastasi lapsi raukka. "Nimeni on Fulata, Sukon sukua. Ah, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?" Hän purskahti taas itkuun ja väänteli käsiään.
"Sinä itket!" kähisi Gagul. "Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen luo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi levätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä, että on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen sinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan kädestä."
Mutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän väänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: "Ah, kuinka julmaa! Olen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan saa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen jälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla kaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua tyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei minua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa — kuka nyt hoitaa sitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?"
Taas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset kasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen. Mutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä hänet kuoliaana… Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin, katselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan! Hän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi vihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan häntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös huomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän ymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi hänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen sääriensä — hänen "kauniiden, valkoisten sääriensä" ympäri.
"Valkoinen tähtimies!" huusi hän. "Auta minua! Pelasta minut! Sinä olet väkevä, sinä olet suuri — väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja Gagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!"
"Ole rauhassa, lapseni!" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei ymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. "Nouse vaan ylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni." Näin sanoen hän tarttui tyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.
Twala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona kädessä.
"Nyt on meidän vuoromme!" kuiskasi Henry Curtis minulle. "Mitä odotatte?"
"Pimennystä", vastasin minä. "Viimeisen puolituntia olen tarkannut aurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin."
"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan — tehkää, mitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan vimmoissaan."
Curtis oli oikeassa — nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden tielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon kultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin reippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista polvistuvan tytön ja Skraggan väliin.
"Kuningas!" sanoin tyynellä äänellä. "Me emme kärsi tällaista julmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!"
Tyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja päälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli tunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.
"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen omassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet sinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika. Kuka olet sinä, joka 'et kärsi'…? Pois tieltä sanon minä! Skragga surmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!"
Heti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon takaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen tarvittaissa saapuvilla.
Curtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme rivissä pyssyt kohona.
"Elkää koskeko meihin!" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni vapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman omat, jos kadottaisimme rohkeutemme. "Elkää koskeko meihin! Me valkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä kärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja peitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa."
Uhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät ja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.
"Kuuletteko?" ulisi Gagul. "Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö sammuttaisi auringon — ha — haa! — sammuttaisi auringon kuin lampun! Tee se!" kähisi hän minulle, "tee se, niin tyttö pelastuu! Mutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te kuolette molemmat — sekä sinä että hän…" kirkui ilkiä velho, "ja hekin, jotka sinua seuraavat."
Minä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja kylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki tuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean varjon.
Juhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti — samoin tekivät God ja Curtis — ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä runosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa. Lausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat toverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui pari säettä vanhasta testamentista, ja God — niin hän tervehti säteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä oli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen menoon.
Hitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä ympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.
Nyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. "Katso, kuningas Twala!" huudahdin jyrisevällä äänellä. "Katso, Gagul! Katsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset! Katsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet pitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?
"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä — se sammuu silmienne edessä. Pian peittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän maan. Te pyysitte merkkiä — tässä on merkki — tässä on merkki! Pimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta ylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!"
Kaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida. Muutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät polvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.
Twala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen eikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan huolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon pimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.
"Se menee ohi!" huusi hän. "Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan voi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan päällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo katoaa kyllä taas."
"Ei!" huusin minä joukon yli, "ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!" ja minä osotin yhä aurinkoon. "Jatkakaa, God, minä en enää muista mitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille suuren palveluksen."
Sitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi ladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua kauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja kiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä olisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän yhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin vettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he luulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.
Ja yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät päivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana. Linnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä täällä kiekui kukko kovalla äänellä.
Musta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän kuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja — nyt peitti pimeys niin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan ihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään lukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja synkkä hiljaisuus vallitsi.
Äkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. "Aurinko kuolee! Noitamiehet ovat sammuttaneet auringon!" ulvoi Skragga. "Meidän täytyy kuolla pimeyteen!" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon huumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin Henry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan, mutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme, Skragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio rautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut. Skragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen heittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään Skraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui kuolleena maahan.
Kauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain synkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät hurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu ihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki koko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään pääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä kuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen: Silmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä — Curtis, God, Ignosi ja minä — sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet puheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä, jonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa käsistä.
"Päälliköt", sanoin minä. "Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen teille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan teille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus olet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan peittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä pimeys on paras turvamme."
Infadus oli valmis. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja alkoi astua eteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen ulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.
Juuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui auringon valo tykkönään.
Käsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.