KOLMASTOISTA LUKU.
Ennen taistelua.
Onneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja kujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia kulkemaan.
En osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin. Joka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt vähitellen haihtua — auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin pimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä ympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä ylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö oli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen ja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu kohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva leiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä. 3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä linnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi kertaa niin monta aseilla varustettua miestä.
Kiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit seisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet ja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä edessä tapahtui.
Me kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian pieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme kohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin tuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä mukaamme Luhista.
"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä", näin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten tavaroitten joukosta.
"Hurraa!" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä ja alkoi vetää niitä jalkaansa.
"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään meiltä?" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.
Mutta God ei häntä kuullut. Infaduksen rukoukset kaikuivat kuuroille korville. God oli itsepäinen — hän tahtoi saada housunsa. Ja siitä päivin saivat kukualaiset suureksi surukseen vain yhden ainoan kerran ihailla hänen "kauniita, valkoisia sääriään", mutta siitä tuonenpana… Tästä lähtien nuo kelpo ihmiset saivat tyytyä hänen toiseen poskipartaansa, hänen lasisilmäänsä ja noitahampaisiinsa.
Suloisiin muistoihin vaipuneena tuijotti Infadus Godin sääriin, kunnes viimeinenkin välähdys niiden valkoisesta nahasta oli kadonnut housuihin; näytti siltä, kuin olisi päällikkö tahtonut painaa mieleensä, miltä ne näyttivät, nuo ihmeelliset sääret. Sitten hän ilmoitti meille kutsuneensa sotajoukon kokoon julistaakseen heille, että päälliköt olivat yhteisestä suostumuksesta päättäneet nostaa kapinan julmaa Twalaa vastaan. Samalla he aikoivat esittää sotilaille valtakunnan laillisen perijän, Ignosin.
Puolen tunnin kuluttua seisoi koko sotavoimamme, kaikkiaan noin 20,000 miestä, kukualaisten parhaimmat sotilaat, rivissä suurella aukealla paikalla, jonne mekin ohjasimme askeleemme. Olkapää olkapäätä vasten seisoivat sotilaat pitkissä riveissä, jotka muodostivat puolipiirin ympärillemme. Meidän rinnallamme seisoivat sotajoukon päälliköt ja päällysmiehet.
Infadus korotti äänensä ja alkoi puhua. Sujuvalla kaunopuheisuudella hän kuvaili kokoontuneille kukualaisille, kuinka julmasti Twala oli surmannut Ignosin isän, ja kuinka hänen vaimonsa ja pikkupoikansa oli täytynyt paeta erämaahan. Sitten hän kuvaili, kuinka maa huokaili ja kärsi Twalan hallituksen ikeessä — kertoi edellisen yön juhlasta, jossa niin moni maan parhaimmasta pojasta oli saanut surmansa kuninkaan ja hänen kätyriensä kädestä. Vielä kertoi Infadus valkoisista tähtimiehistä, jotka olivat nähneet kukualaisten kurjuuden ja päättäneet rientää onnettoman kansan avuksi. He olivat — sanoi vanhus — ottaneet mukaansa maan oikean kuninkaan, Ignosin, ja olivat johdattaneet hänen jalkansa taivaan korkuisten vuorten yli. Näyttääkseen valtaansa ja pelastaakseen Fulatan nuoren elämän he olivat käyttäneet loihtutaitoaan ja sammuttaneet auringon valon; he olivat surmanneet kuningas Twalan ilkeän pojan Skraggan; ja nyt he olivat luvanneet auttaa kukualaisia kukistamaan Twalan ja korottamaan Ignosin kukualaisten kuninkaaksi.
Infaduksen puhe herätti vilkasta hyväksymistä. Sen jälkeen astui Ignosi esille ja alkoi puhua. Hän puhui samaan henkeen kuin hänen setänsäkin ja lopetti näillä sanoin:
"Päälliköt ja sotilaat! Te tunnette nyt ajatukseni ja olette kuulleet sanani. Valitkaa nyt minun ja hänen välillään, hänen, joka istuu minun valta-istuimellani, joka surmasi oman veljensä ja ajoi hänen turvattoman vaimonsa ja pienokaisensa erämaahan, nälkään ja puutteeseen. Minä olen kuninkaanne — sen tietävät nämä päälliköt, jotka ovat nähneet käärmeen merkin kiemurtelevan uumillani. Jos en olisi oikea kuninkaanne, vaan julkea valehtelija, luuletteko näiden valkoisten miesten loihtukeinoineen silloin minua auttavan? Oo päälliköt ja sotilaat! Te näette vielä pimeyden, joka laskeutui maahan peittääkseen pakoamme Twalan ilkeältä silmältä."
"Me näemme sen!" huusivat soturit.
"Minä olen kuninkaanne, minä sanon teille, minä olen kuningas", jatkoi Ignosi ja ojensi samalla kookasta vartaloaan kohottaen välkkyvää sotakirvestään päänsä yli. "Jos joku teistä sanoo, etten minä ole kuningas, hän astukoon rivistä ja taistelkoon kanssani. Hänen verensä olkoon vielä yksi todistus siitä, että puheeni on tosi. Astukoon hän esiin! Astukoon esiin!" Ja Ignosi heilutti raskasta kirvestään, niin että sen terä päivänpaisteessa välkkyi kuin hopearengas hänen päänsä päällä.
Mutta ei kukaan astunut esiin — ei kukaan epäillyt hänen sanojensa totuutta, ja Ignosi jatkoi:
"Niin, minä olen teidän kuninkaanne, ja jos tahdotte taistella rinnallani, niin palkitsen teille runsaasti, jos voitamme. Jos kaadutte kaadun minä kanssanne! Ja tämän lupauksen teen teille: Kun minä istun isäni valta-istuimella, silloin on murhien ja väkivallan aika kukualaisten maassa ohi. Ei koskaan tarvitse teidän niinkuin nyt huutaa oikeutta ja saada väkivaltaa, väkivaltaa ja uudestaan väkivaltaa. Noitainhakijat eivät enää milloinkaan ole saattavat teitä surman suuhun. Ei kukaan ole koskaan heittävä henkeään, ellei hän ole rikkonut maan lakia vastaan. Jokainen mies ja jokainen vaimo on turvallisena nukkuva majassaan. Oletteko valinneet, päälliköt ja sotilaat?"
"Me olemme valinneet, kuningas!" kajahti tuhansiin nousevan sotajoukon vastaus.
"Hyvä!" sanoi Ignosi. "Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka Twalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten aamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he tuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja huomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme meitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä minun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu on päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja soturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun."
Silmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs päälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta kuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! — Siten tervehtivät sotajoukot kuningas Ignosia.
Senjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.
Vähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera. Tiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen joukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen sotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä — seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa — mutta Infadus, joka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan sotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin. Muutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme, mutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.
Silminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle kukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen sota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain kookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän. Infadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja levossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä hän oli oikeassa.
Arvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä oli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja niiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin aurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet suljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin suuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä vihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa, jota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset, jotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin toimeen.
Vähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista ja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka hartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa merkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.
Ignosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista, astuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.
"Terve teille!" huusi hän vastaamme. "Kuningas lähettää tervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan kapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii shakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä."
"Puhu!" sanoin minä.
"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin hän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta härjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia." (Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa muissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on maassa).
"Mitkä ovat Twalan ehdot?" kysyin minä — en siksi, että joku meistä olisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä miehellä oli sanottavana.
"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii. Näin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso, kukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö — Twala — yksisilmäinen — mustan lehmän vasikka — peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa ja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt hengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen musta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka on noussut kapinaan veljeään vastaan, — nämä kolme miestä uhrataan 'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset sanat."
Minä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin kovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:
"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano hänelle, että me — Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan jälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit — tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus kuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin aurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja kankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen sijallaan!'… Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut ruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä vastaan."
Kuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: "Ha haa", nauroi hän, "luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa nähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. — Kerskatkaa, taistelkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne ovat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme taistelussa!"
Näin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja lähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen. Mutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies sai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin saatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin valmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko leiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien tuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä ja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden terävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa. Kierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme; kaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa, vaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.
Kuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä yötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.
"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?" kysyi Sir Henry.
Minä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen nukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani näin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä. Surumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa ja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna ehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme kankeina ja kylminä…
"Curtis", virkoin, "minua pelottaa, pelottaa kovin." — Ystäväni siveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:
"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa — ja kuitenkin olette te, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista."
"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta", arvelin minä. "Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun sanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on hengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy taistella."
"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn heille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää jotenkin uhkaavalta — mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran antautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi ei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun enää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan kauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin. Tiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee. Ja muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja mainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen sijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin…"
Curtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän noitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä. Mutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin iloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja Ignosin sotajoukot mittelivät voimiaan.
Laskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa herätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli odotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja pukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin kiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta kuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. "Maassa maan tavalla!" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut kiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle oli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen viitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän sitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät ja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena oli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi sekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä pisti revolverinsa vyöhön.
Ignosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten ajattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God ja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan. Ensiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille — ja sitten ajatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan rakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan päälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan, toisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä en puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja; minä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät jalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja revolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman suuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen lisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat kantoivat takanamme.
— Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme katsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan keskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä "valkoiset", kuten heitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli määrä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi varsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan sotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.
Twalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen osastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli suoraan meitä kohti.
"Kas, kas!" huusi Infadus. "He aikovat siis hyökätä kimppuumme kolmelta puolelta yht'aikaa."
Hän oli oikeassa, ja tämä huomio oli vähällä lannistaa meidän kaikkien rohkeuden. Tiesimme nyt, että meidän täytyi hajottaa sotavoimamme paljoa enemmän kuin mitä ensin olimme aikoneet.
Mihinkähän tämä kaikki oli päättyvä?