NELJÄSTOISTA LUKU.
Ensimäinen hyökkäys.
Nuo kolme kolonnaa, jotka marssivat meitä vastaan, eivät näyttäneet pitävän erityistä kiirettä, melkein mataen ne etenivät päivänpaisteisella tasangolla. Kun keskimmäinen joukko oli noin 4-500 askeleen päässä meistä, pysähtyi se, molemmat toiset sivustat sitävastoin sulkivat meidät piiriin. Heidän tarkoituksensa oli nähtävästi hyökätä kolmelta puolelta yhtä haavaa.
"Jospa meillä nyt olisi hyvä kuularuisku!" huudahti God. "Kyllä silloin lakaisisin tasangon puhtaaksi parissakymmenessä minuutissa!"
"Niin, jospa olisi! Siitä emme paljonkaan kostu. Mutta kun ei meillä nyt ole, niin…"
"Mutta kuulkaapas sitten, Allan! Mitä jos ottaisitte pyssynne ja lähettäisitte tuolle pitkälle dromedarille tuolla alhaalla luodin vatsaan! Tuolle päällikölle tuossa! Voitteko nähdä, kuinka hän pöyhistelee! Noh, mitäs arvelette ehdotuksesta. Panenpa vetoa kaksi yhtä vastaan, ett'ette osu häneen!"
Godin kiusanteko harmitti minua. Latasin pyssyni, heittäysin vatsalleni ja tähtäsin. Tiesin pyssyni kantavan tarkasti 1000 jalan päähän, mutta tässä täytyi minun tähdätä koko joukon korkeammalta ja jotakuinkin umpimähkään. Laukaisin, mutta miten ollakkaan, God oli sittenkin oikeassa! Pitkä päällikkö ei kaatunut. Sitävastoin syöksyi muuan hänen henkivartioistaan kuolleena maahan.
Mutta tämäkös vasta minua ärsytti; varsinkin kun God ei voinut olla minua kiusaamatta. Juuri kun päällikkö, joka oli kauheasti säikähtynyt ensimäisestä laukauksestani, lähti pötkimään pakoon osastonsa turviin, tähtäsin vielä kerran häneen ja laukaisin. Tällä kertaa oli minulla parempi onni. Hän kaatui ja oli kuollut. Minun täytyy tunnustaa, että hieman ylpeilin laukauksestani; niin julma voi ihminen olla pelkästä turhamaisuudesta.
Meidän väkemme ylistivät ääneen riemuiten valkoisen miehen loihtutaitoa, joka heidän mielestään ennusti voittoa, vihollisvoima puolestaan alkoi levottomana peräytyä. Nyt tarttuivat Curtis ja kapteenimmekin pyssyihinsä, mutta samassa kuului huutoa ja melua sekä oikealla että vasemmalla puolellamme. Twalan väki oli noussut rinteitä ylös ja hyökkäsi nyt sotureittemme kimppuun. Rajummin, yhä rajummin kuului heidän sotaulvontansa. "Tsjele! Tsjele! Twala! Twala!" — se on "iske, Twala!" kirkui vihollinen, ja meidän väkemme vastasi "Ignosi! Ignosi! Tsjele! Tsjele!"
Pian riehui taistelu kuumimmillaan. Hyökkääjäin ylivoima oli niin suuri, että meidän ensimäinen puolustuslinjamme vähitellen tungettiin taaksepäin, kunnes se vähitellen suli toiseen linjaan. Ja parinkymmenen minuutin kuluttua täytyi kolmannenkin taistelulinjan ryhtyä leikkiin. Pian makasi sadoittain ruumiita pitkin ylängön rinteitä. Toistaiseksi oli vihollisten mieshukka suurempi kuin meidän, mutta varsin epätietoiselta näytti, miten taistelu päättyisi. Hetkisen kuluttua olisivat Twalan soturit ehkä päässeet kukkulan harjalle. Silloin syöksyi Curtis yht'äkkiä esiin ja heittäysi kuumimpaan taistelun tuoksintaan. God jälessä.
Kun soturit näkivät hänen kookkaan olentonsa keskellään, kohottivat he kovan huudon. "Inkubu! Inkubu!" huusivat he, ja heidän ääneensä tuli voitonkaiku.
Tästä hetkestä seurasi onni Ignosin joukkoja. Sillä vihollinen väisti kauhistuneena Curtisin voimakkaita kirveeniskuja, ja pian syöksyivät he hurjassa paossa alas jyrkkää mäenrinnettä.
Mutta entäs vasempi sivusta? Miten oli sen laita? Mainiosti. Juuri nyt tuli muuan viesti juoksujalassa ilmoittamaan, että Twala sielläkin oli kärsinyt pienen tappion. Lyhyesti sanoen, kaikki kävi niinkuin pitikin.
Ei kuitenkaan kaikki. Oikealla oli muutamien Twalan uljaampien soturien onnistunut tunkea meidän sotilaamme taaksepäin ja päästä ylängölle. Ignosin tarkka silmä keksi samassa tuokiossa, mikä vaara siinä uhkasi, ja yks kaks hyökkäsivät "valkoiset" torjumaan vihollista. Puoleksi vasten tahtoani tulin minäkin temmatuksi otteluun, ja ennenkuin aavistinkaan tappelin kuin villitty jättiläisliutaa vastaan, joka pani parastaan saattaakseen minut niin pian kuin mahdollista parempaan maailmaan. Muistan erityisesti erään pitkän roikaleen, joka yhtäkkiä sukelsi nenäni eteen ja tähtäsi minuun pitkällä, terävällä keihäällään. Jos hän olisi minuun osunut, niin enpä, totta vie, nyt kertoisi ihmeellistä seikkailumatkaamme lukijalle. Mutta kehuakseni itseäni, suoriuduin vallan erinomaisesti pälkähästä. Heittäysin näet maahan aivan hirviön eteen, ja sitä hän ei ollut odottanut: hän kompastui ja teki kuperkeikan ruumiini yli. Ennekuin hän taas oli päässyt jalkeille, olin minä jo pystyssä, ja — pam — siinä hän makasi maassa revolverinkuula selässään.
Vähän sen jälkeen antoi joku minulle sellaisen taka-iskun, että vaivuin maahan, ja sitten en enää tietänyt taistelun kulusta mitään.
Kun taas tulin tajuihini, makasin ylhäällä kukkulalla. God oli kumartunut ylitseni valellen päähäni vettä ontosta kurpitsasta.
"No, kuinka on laitanne, vanha veikko?" kysyi hän levottomasti.
"Tuossahan menee!" vastasin minä katsellen ympärilleni. Hieman kovalle otti, ennenkuin pääsin istumaan. "Näkyyhän tuo käyvän."
"Jumalan kiitos. Olin oikein kipeä, kun näin heidän kantavan teitä.
Luulin, että olitte mennyttä miestä."
"Ei, tällä kertaa pääsin hengissä. Mutta kuinka muuten käy?"
God kertoi minulle, että vihollinen kaikkialla oli ajettu takaisin; hirveän paljon ihmisiä oli kaatunut, pari tuhatta meikäläisiä ja kolme tuhatta Twalan väkeä. Minne vain silmänsä loi, näki kuolleita. Se oli kauhea, kammottava näky.
Minä kömmin nyt pystyyn, niin hyvin kuin pääsin ja seurasin Godia
Curtisin luo, joka sotakirves kädessään neuvotteli innokkaasti
Ignosin, Infaduksen ja muutamien päälliköiden kanssa.
"Tulette kuin kutsuttu, Allan!" huusi hän minulle heti minut nähtyään.
"En laisinkaan käsitä, mitä ystävälläni Ignosilla on mielessä. Seikka on tällainen: Näyttää siltä kuin aikoisi Twala piirittää joukkomme näännyttääkseen meidät nälkään…"
"Ohoo, se kuuluu pahalta!"
"Niin, ja pahinta on se, että meiltä, kuten Infadus sanoo, puuttuu vettä."
Infadus nyökkäsi. "Niin on valtiaani", sanoi hän. "Lähde ei riitä tällaiselle joukolle ja on jo melkein tyhjä. Sen Twala hyvin tietää. Sen vuoksi hän nyt tahtoo kiertää meidät kuten käärme antilopin, sillä lailla luulee hän voivansa parhaiten kukistaa meidät. Ignosi ja kaikki päälliköt ovat sitä mieltä, että meillä on vain kaksi tietä valittavana: Joko meidän pitää päästä pohjoiseen päin tai myöskin hyökätä koko voimallamme Twalan kimppuun. Inkubu, suuri taistelija, tahtoo taistelua, se on norsun tapaista, se on aina valmis heti ryntäämään päälle. Mitä arvelee nyt, Makumazahn, vanha viekas kettu? Suo meidän kuulla ajatuksesi, sinä, joka öisin valvot! Ja sinä Bougwan, kuultavasilmä, suo sinäkin äänesi kuulua."
"Mitä arvelet sinä, Ignosi?" kysyin.
"Ei isäni", vastasi entinen palvelijamme, "puhu sinä, ja anna minun kuunnella, joka sinun rinnallasi olen vain lapsi viisaudessa."
Minä aloin siis selittää, mitä ajattelin asiasta. Mielestäni olisi parasta, että me tekisimme rohkean hyökkäyksen Twalan joukkoa vastaan, ja nyt jo heti, ennenkuin haavamme rupeisivat kirvelemään ja jäsenemme kangistumaan.
Ignosin oli nyt esitettävä mielipiteensä; hän mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:
"Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, uljaat valkoiset ystäväni! Infadus, isäni veli! Uskolliset kukualaiset päälliköt! Nyt tiedän mitä tahdon. Vielä tänä päivänä tahdon taistella Twalan kanssa; tahdon panna kaikki alttiiksi siinä taistelussa, kuninkaannimeni ja elämäni — ja teidän elämänne. Te näette, kuinka ylänkö käyristyy kuin puolikuu ja kuinka viheriä tasanko pistäytyy kuin kieli puolikuun molempien sarvien väliin. Nyt on sydänpäivä; kun aurinko laskee, tulee sinun, Infadus, lähettää väkesi ja yksi osasto meidän väkeämme alas viheriälle kielekkeelle. Twala huomaa sen ja syöksyy silloin kimppuumme koko voimallaan; mutta kieleke on kapea, niin että vain yksi osasto kerrallaan voi taistella teitä vastaan ja senvuoksi ne myöskin kaadetaan toinen toisensa jälkeen, ja koko Twalan väki näkee taistelun, jonka vertaista ei kukualaisten maassa ole nähty. Inkubu on seisova rinnallasi, jotta Twalan rohkeus lannistuisi nähdessään hänen sotakirveensä välähtelevän 'valkoisten' rivissä. Mutta toista osastoa — sitä, joka seuraa 'valkoisia' — johdan minä itse, ja minua seuraa viisas Makumazahn."
Infadus nyökkäsi sanoen: "Hyvin puhuttu, kuningas!" — Kummallista väkeä nämä kukualaiset! Siinä nyt vanha päällikkö seisoi levollisena ja kylmäverisenä kuunnellen, kuinka hän ja hänen soturinsa lähetettiin melkein varmaa kuolemaa kohti. Hän ei hetkeäkään epäillyt, hän tiesi, että hänen velvollisuutensa oli tehdä, niinkuin kuningas käski — ja se riitti hänelle.
Ignosi jatkoi: "Sillä aikaa kun Twalalla on täysi työ taistella Infaduksen väen kanssa, tulee 6,000 miehen — kolmannen osan sotajoukostamme — hiipiä pitkin kummun oikeata sarvea ja hyökätä Twalan vasemman sivustan päälle, toinen kolmasosa puolestaan pitää huolen hänen oikeasta sivustastaan. Ja saattepa silloin nähdä, että me voitamme! Bougwan, sinua pyydän seuraamaan niitä sotilaita, jotka kulkevat oikeata sarvea pitkin. Välähdys sinun kiiltävästä silmästäsi, rohkaisee soturien sydäntä!"
Nyt ryhdyttiin suurella kiireellä valmistuksiin taistelua varten. Sotilaille jaettiin ruokaa ja juomaa, ja tuskin oli tuntiakaan kulunut neuvottelustamme, kun jo kaikki ne 18,000 miestä, jotka vielä olivat hengissä, seisoivat valmiina lähtemään liikkeelle.
God astui Curtisin ja minun luokseni. "Jää hyvästi, Henry!" hän sanoi. "Ja jääkää hyvästi, Allan. Minä seuraan oikeata sivustaa ja ellemme enää tapaa toisiamme, niin…" Hän vaikeni ja ojensi meille kätensä, jota me ääneti puristimme.
Curtisin syvä ääni vavahti hiukan, kun hän sanoi: "Niin, me alotamme nyt vaarallisen leikin, ja luulen tuskin näkeväni huomispäivän aurinkoa. Minunhan pitää seurata 'valkoisia', ja me kaadumme ehkä kaikki yhtenä miehenä. Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, God, ja te, Allan. Jumala teitä siunatkoon! Ja kiitos teille molemmille avustanne. Toivon, että onnellisesti suoriudutte tästä ja saatte paljon timantteja. Mutta", lisäsi Curtis, "jos hengissä pääsette, niin totelkaa neuvoani ja elkää enää koskaan ruvetko tekemisiin ihmisten kanssa, jotka tahtovat tulla kuninkaaksi."
Vielä kerran puristimme toistemme käsiä. Sen jälkeen meni kukin omalle taholleen. Henry Curtis seurasi Infadusta asettuen hänen rinnalleen "valkoisten" etupäähän. God seurasi oikeata sivustaa. Ja minä liityin raskain mielin kuningas Ignosiin, joka kokosi väkensä ympärilleen Infaduksen sotilaitten taakse.