VIIDESTOISTA LUKU.
Twalan kuolema.
Kävi niinkuin käydä piti. Ignosi ja minä, jotka seisoimme niin kutsutun Puhveliosaston kanssa kappaleen matkaa "valkoisten" takana, näimme kuinka nämä uljaat, voimakkaat miehet rivi riviltä kaatuivat, sitä myöten kuin taistelu kuumeni.
Kesti kauan, ennenkuin ottelu oikein sai vauhtia — vihollisella ei nähtävästi ollut erityistä halua joutua tekemisiin "valkoisten" kanssa. Viimein näimme kookkaan liehuvatöyhtöisen päällikön juoksujalkaa rientävän epäröivien soturien luo; hän oli luullakseni Twala itse. Hän jakeli käskyjä, ja hänen väkensä päästi sotahuudon ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen kuluttua sinkoili tuhansittain heittopuukkoja "valkoisten" ensimäisen rivin päälle.
Ääneen huutaen ja keihäitään heiluttaen syöksyivät nämä nyt vihollisiaan vastaan. Kuului ukkosen kaltainen jyrähdys — kilvet iskivät toisiinsa. Edes takaisin lainehtivat nyt taistelijain rivit, kunnes kahakka äkkiä keskeytyi; "valkoiset" olivat täydellisesti masentaneet ensimäisen osaston Twalan väkeä, mutta se olikin maksanut Infadukselle kolmannen osan hänen miehistään.
Nyt oli vain kaksi riviä "valkoisia" jälellä; he seisoivat olkapää olkapäässä kiinni ja odottivat tyyninä uutta hyökkäystä. Suureksi ilokseni näin vilahduksen Curtisin keltaisesta parrasta. Hän ei siis ollut kaatunut — ei ainakaan vielä!
Vielä kerran kuului kilpien ryske, Infadus ja Curtis ynnä heidän sotilaansa ottelivat taas ylivoiman kanssa. Silmänräpäyksen näytti siltä, kuin joutuisivat "valkoiset" tappiolle. Ignosi ja minä olimme jo hyökkäämäisillämme avuksi, mutta silloin kuului kesken taistelun melskettä Curtisin syvä ääni. Ja samassa sota-onni kääntyi, "valkoiset" kokoontuivat Curtisin ympärille, ja joka kerran kun hän heilautti sotakirvestään, iski se viholliseen. Tälläkin kertaa oli voitto "valkoisten".
Mutta voi! 3,000 miehestä, jotka vähän aikaa sitten olivat hyökänneet vihollista vastaan, oli nyt vain viidesosa jälellä.
Mutta nämä 600 veristä sotilasta eivät vielä olleet uuvuksissa. Hämmästykseksemme näimme heidän yhtäkkiä ryntäävän eteenpäin vinhasti kuin tuulispää pakenevien vihollisten jälkeen pienelle kummulle, jossa he pysähtyivät ja asettuivat puolustusasentoon. Ylinnä kummun harjalla näin Curtisin ja hänen rinnallaan vanhan Infaduksen.
Samassa syöksyivät Twalan soturit joka puolelta ystäviemme kimppuun, ja taas riehui taistelu. Oli suurenmoista nähdä, kuinka kourallinen uljaita miehiä torjui tuhansien vihollisten hyökkäyksiä. Viimein valtasi sodanhimo minutkin, vanhan pelkurin — olen näet todellakin aika raukkamainen — sellaisella voimalla, että käännyin Ignosin puoleen ja sanoin hänelle:
"Onko aikomuksesi jäädä tänne seisomaan, kunnes kasvamme kiinni maahan, Umbopa… Ignosi, tarkoitan? Etkö näe, että Twala nielaisee veljemme tuolla kummulla?"
"Ei, Makumazahn", vastasi hän, "nyt on hedelmä kypsä — korjatkaamme se".
Näin sanoen hän kohotti kirveensä, ja "Puhvelit" syöksyivät taisteluun. Siitä, mitä sitten tapahtui, en kykene paljon kertomaan. Tiedän vain, että kaikki ympärilläni oli yhtä melskettä; rajua sekasortoa, keihäiden kalsketta ja verta.
Kun taas tulin tajuihini, huomasin olevani keskellä pientä parvea, joka oli jäännöksiä "valkoisten" mahtavasta joukosta. Edessäni seisoi itse Henry Curtis ilmielävänä. Mitenkä olin siihen seuraan joutunut en itsekään tiedä.
— — Rajummin, yhä rajummin riehui ottelu. Keskellä tulisinta taistelun vimmaa seisoi vanha Infadus yhtä kylmäverisenä kuin konsanaan, ja Curtis ei väistynyt hänen sivultaan. Ystäväni ei koskaan ollut niin selvästi muistuttanut muinaisajan viikinkiä kuin nyt; joku nenäkäs keihäs oli katkaissut hänen liehuvat kamelikurjensulkansa, ja hänen pitkät keltaiset hiuksensa aaltoilivat tuulessa, joka puhalsi yli tasangon. Ei kukaan voinut vastustaa hänen iskujaan. Voimakkaasti hän heilutti sotakirvestään, ja joka lyönnillä kaatui joku vihollinen maahan. Viimein ei kukaan enää uskaltanut lähestyä valkoista noitamiestä.
Mutta äkkiä kaikui tuhatääninen huuto. "Twala y Twala!" ulvottiin, ja taistelevien sekasorrosta syöksyi yksisilmäinen jättiläiskuningas itse. Hän oli varustettu sotakirveellä ja kilvellä ja puettu samanlaiseen rautapaitaan kuin Curtis.
"Inkubu!" huusi musta hirviö. "Inkubu, sinä valkoinen mies! Poikani Skraggan olet tappanut — mutta minua et kykene kaatamaan!" Näin sanoen hän viskasi heittopuukkonsa Curtisia kohti; se tunkeutui hänen kilpeensä.
Mutta samassa syöksyi Twala rajusti kirkuen hänen päälleen ja iski häneen sellaisella voimalla, että Curtis vaipui polvilleen.
Jo luulin, että ystäväni viimeinen hetki oli tullut, Silmänräpäys vain — ja Twala olisi heittäytynyt hänen päälleen halkaistakseen hänen päänsä. Mutta samassa kohottivat Twalan soturit, jotka ympäröivät meitä, kauhistuksen huudon, joka keskeytti kaksintaistelun.
Minä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat sivustamme olivat rientäneet avuksemme!
Muutamassa minuutissa oli taistelu lopussa. Oikealla ja vasemmalla kaatui Twalan sotilaita sadoittain, ja pian hajaantui vihollinen hurjassa paossa pitkin tasankoa. Me olimme voittaneet, mutta voittomme hinta oli kallis. Uljaista "valkoisista" oli enää vain 95 miestä elossa, ja toisetkin osastomme olivat kärsineet suuren mieshukan.
Ensi työkseen Infadus sitoi pahimmat haavansa. Sitten hän tarkasti sotureittensa harventuneita rivejä ja sanoi heille:
"Te olette taistelleet kuin jalopeurat ja lisänneet 'valkoisten' mainetta. Tämän päivän taistelu ei milloinkaan unohdu kukualaisten maassa."
Sitten vanha soturi kääntyi Curtisin puoleen ja tarttui hänen käteensä sanoen: "Inkubu, sinä olet suuri mies! En koskaan ole sinun kaltaistasi nähnyt, ja kuitenkin olen vanha ja monta urhoollista miestä olen eläissäni tuntenut…"
Heti tämän jälkeen tuli Ignosin lähettämä sanansaattaja pyytäen meitä tulemaan hänen luokseen. Me seurasimme kutsua. Ignosi oli "Puhveleineen" matkalla Luhiin päin, kukistaakseen perinpohjin Twalan. Me lupasimme pian seurata häntä, ja jäimme hänestä jälkeen. Kappaleen matkaa kuljettuamme huomasimme Godin, joka istui muurahaiskeossa; aivan hänen vieressään makasi eräs Twalan sotureita kuolleena. Toisin sanoen: me luulimme, että hän oli kuollut. Mutta juuri kun lähestyimme ystäväämme, näimme kauhuksemme kukualaisen hyppäävän pystyyn, kaatavan Godin päistikkaa maahan ja pistävän häntä keihäällään kerran toisensa jälkeen. Riensimme juoksujalkaa avuksi, ja satuimme parahiksi näkemään, kuinka tuo musta lurjus antoi Godille viimeisen iskun, jonka jälkeen hän pötki pakoon huutaen: "Pidä hyvänäsi, noitamies!" God makasi maassa eikä liikuttanut jäsentäkään, ja me luulimme tietysti, että kukualainen oli ottanut häneltä hengen.
Mutta miten ollakkaan? Kun surullisina kumarrumme katsomaan herra Bougwania, näemme, että hän tosin on kalmankalpea, mutta siitä huolimatta hymyilee ystävällisesti lasisilmä lujasti silmäpieleen puristettuna kuten aina. Sepä vasta miesten mies, tuo God!
"Kerrassaan mainio tämä rautapaita!" kuulimme hänen kuiskaavan. "Hän tuli sittekin peijatuksi!…" sai hän lisätyksi, mutta sitten hän vaipui tainnuksiin. Me tutkimme hänet tarkoin ja huomasimme, että hän taistelussa oli saanut pahan haavan heittopuukosta, jotavastoin keihään pistokset eivät olleet vahingoittaneet häntä, jonkun mustelman hän vain oli saanut. Nostimme hänet paareille ja niin kannettiin hän meidän takanamme pääkaupunkiin.
Koko sotavoimamme marssi nyt kaupungin eri porteista sisään Luhiin. Pitkin katuja seisoi Twalan voitetuita sotureita rivi rivin vieressä; joka mies oli heittänyt keihäänsä ja kilpensä maahan jalkainsa juureen, ja kaikkialla, missä kuljimme, tervehdittiin Ignosia kuninkaana. Viimein saavuimme aukealle kentälle, jolla pari päivää sitten olimme katselleet noidanajoa ja tyttöjen tanssia. Nyt oli paikka autio ja tyhjä — ei kuitenkaan aivan, sillä majansa edustalla istui kukistunut kuningas Twala, ja hänen jalkainsa juuressa ryömi Gagul.
Oli surkeata nähdä näitä molempia: tuota äsken vielä niin mahtavaa kuningasta ja ilettävää ämmää. Ei yksikään Twalan miehistä ollut pysynyt hänelle uskollisena, sen jälkeen kuin onnettomuus oli häntä kohdannut. Nyt ei hänellä ollut ketään muuta kuin Gagul.
Me marssimme sisään kraalin portista ja suuntasimme kulkumme Twalaa kohti. Noin sadan askeleen päässä hänestä annoimme sotavoimamme pysähtyä ja lähestyimme majaa henkivartiaston seuraamina.
Gagul tervehti meitä katkerin herjasanoin, ja Twala kohotti päänsä heittäen meihin raivostuneen katseen mustasta silmästään, joka säkenöi pirullisesti ja kiilsi kilpaa hänen otsallaan välkkyvän suuren timantin kanssa.
"Terve sinulle, kuningas!" huusi hän Ignosille. "Sinä olet syönyt leipääni, ja sitten olet valkoisten noitamiesten avulla voittanut sotajoukkoni ja ryöstänyt vallan minun kädestäni. Mitä aiot nyt minulle tehdä?"
"Saman, minkä sinä teit isälleni." vastasi Ignosi kylmästi ja lyhyesti.
"Hyvä. Minäpä näytän sinulle, kuinka kuningas käy kuolemaan. Näetkös, aurinko laskee veripunaisena", sanoi Twala viitaten länteen verisellä kirveellään. "Suo minunkin valoni silloin sammua. Olen valmis kuolemaan, kuningas Ignosi. Mutta myönnettäköön minulle se oikeus, mikä meillä kuningassuvun jäsenillä on: minä vaadin saada kuolla taistelussa."
"Suostun vaatimukseesi", kuului Ignosin vastaus. "Valitse itse, kenen kanssa tahdot taistella. Minä en voi tapella kanssasi, sillä kuningas ei tappele muuten kuin sodassa."
Twalan luihu silmä harhaili pitkin rivejämme toisesta toiseen; silmänräpäykseksi se pysähtyi minuun, ja sydämeni hypähti hyvän matkan kurkkuani kohti ajatellessani, että tuo hirviö ehkä keksisi vaatia minut kaksintaisteluun. Siitäpä olisi syntynyt kaunis juttu! Ryhtyä taisteluun mokoman jättiläisen kanssa! — ei yhtähyvin olisin voinut ampua kuulan pääni läpi. Sen vaan tiesin, että jos hän todellakin valitsisi minut, niin kieltäytyisin taistelusta, vaikkapa koko kukualaiskansa sen johdosta viheltäisikin minut ulos maastaan.
Mutta Twala ei ajatellut minua.
"Inkubu!" karjaisi hän äkkiä. "Sinun kanssasi tahdon taistella. Sinun kanssasi yksin. Jos kieltäydyt taistelusta, sanon, että olet pelkuri koira ja valkoinen aina maksaasi myöten!"
Ignosi koetti estää tätä kaksintaistelua. "Ei", sanoi hän. "Inkubun kanssa et saa taistella."
Mutta Henry Curtis oli ymmärtänyt Twalan pilkkasanat, ja hän huusi nopeasti: "Minä tahdon taistella hänen kanssaan."
Minä koetin estää ystävääni hänen uhkarohkeasta aikeestaan, mutta turhaan. Curtis pysyi sanassaan. Hän astui esille kirves kohona ja sanoi lujalla äänellä: "Olen valmis".
Eivät auttaneet Ignosinkaan rukoukset. Hetken kuluttua seisoivat molemmat vastustajat silmä silmää vasten laskevan auringon punaisessa valossa.
Kohotetuin kirvein he kiersivät toisiaan. Sitten hyökkäsi Curtis äkkiä esiin tähdäten iskunsa Twalaan; mutta musta paholainen väisti iskun ja maksoi sen korkoineen takaisin. Hän heilutti raskasta kirvestään päänsä yli ja iski kauhealla voimalla. Se näytti hirveältä — mitä jos kirves sattuisi! Mutta niin huonosti ei sentään käynyt. Ystäväni torjui raskaan kirveeniskun kilvellään, niin että se vain hiipaisi hänen vasenta olkapäätään, ja hän sai aikaa antaa Twalalle samalla mitalla. Isku seurasi toistaan, rautakilvet kalskuivat taukoamatta. Jännitys kävi yhä suuremmaksi, sotaväki, joka katseli ottelua, tuli yhä lähemmäksi ja kirkui ja ulvoi joka iskulla. God, joka makasi maassa vieressäni, heräsi nyt tainnoksistaan ja nähdessään mitä oli tekeillä, hän kohosi pystyyn, tarttui käsivarteeni ja hypähteli paikasta paikkaan vetäen minua mukanaan ja rohkaisten Curtisia innokkailla huudahduksilla.
Hetken aikaa kesti taistelua. Sitten Twala äkkiä voimakkaalla iskulla katkaisi varren vastustajansa kirveestä, niin että raskas ase kilahtaen putosi maahan. Samassa tuokiossa heitti sankarimme kilpensä samaa tietä menemään, hyökkäsi Twalan kimppuun ja tarttui vihollisensa vyötäisiin voimakkailla käsivarsillaan. Muutaman silmänräpäyksen he temmelsivät hurjassa sylipainissa, puristaen toisiaan kuin karhut. Joka jänne oli pingoitettu kuin teräsjousi. Viimein onnistui Twalan kaataa Curtis kumoon. Itse hän keikahti mukaan, ja siinä pyöriskelivät nyt molemmat väkevät miehet maassa taistellen elämästä ja kuolemasta. Milloin oli Twala alla, milloin päällä, ja koko ajan hän tähtäsi kirveellään Curtisin päätä, ja tämä koetti iskeä tollansa Twalan rautapaidan läpi.
Kauheata oli nähdä moista taistelua. "Tempaa kirves häneltä!" huusi
God. "Tempaa kirves!"
Kenties kuuli Curtis huudon. Joka tapauksessa hän päästi heittopuukkonsa ja tavoitti Twalan leveäteräistä kirvestä, joka oli kiinnitetty tämän ranteeseen puhvelinnahkaisella hihnalla. Yht'äkkiä hihna katkesi, ja kirves oli Sir Henryn rautakourassa. Seuraavassa tuokiossa hän oli jalkeilla — Twala samoin. Musta hirviö tarttui raskaaseen veitseensä ja tähtäsi Curtisin rintaan; mutta rautapaita ehkäisi piston. Vielä kerran iski Twala — ja vielä kerran. Mutta sitten kokosi tanskalaisten viikinkien uljas jälkeläinen koko suunnattoman voimansa, heilutti kirvestään pari kertaa päänsä päällä ja iski. Tuhansista kurkuista kuului kauhunhuuto, ja katso — Twalan pää vierähti hänen olkapäiltään maahan ja pyöri Ignosin jalkain juureen. Ruumis kaatui horjuen maahan, ja kultainen kaularengas vieri kappaleen matkaa maassa. Samassa horjahti voittajakin. Verenhukka vaikutti, raskaana ja uupuneena hän kaatui kumoon vihollisensa ruumiille.
"Vettä! Vettä!"
Heti kostuttivat avuliaat kädet hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Hetken kuluttua hän avasi suuret harmaat silmänsä. Henry Curtis ei ollut kuollut.
Tällä hetkellä heitti aurinko viimeisen välähdyksen näköpiirin takaa. Minä astuin paikalle, missä Twalan pää virui hiekassa, otin timantin hänen otsaltaan ja ojensin sen Ignosille sanoen: "Ota se! Sinä olet kukualaisten laillinen kuningas!"
Ignosi kiinnitti säihkyvän jalokiven otsalleen, astui kansansa eteen ja kohotti jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle.
Siinä hän seisoi suorana ja kookkaana ja kohotti voimakkaan kätensä.
Ja pimeydestä, joka äkkiä taajana ja pehmeänä kattoi kaupungin ja sen tuhannet majat, kajahti tervehdys:
"Kuhm! Kuhm! Sinä olet kuninkaamme!"
Näin toteutui siis — ennustukseni Twalan sanansaattajalle; ennenkuin kaksi vuorokautta oli kulunut makasi Twalan ruumis tomussa hänen majansa edustalla.