KUUDESTOISTA LUKU.
God on kuolemankielissä.
Kun kaksintaistelu täten oli onnellisesti päättynyt, kannettiin Henry
Curtis ja God Twalan majaan ja minä seurasin heitä.
Molemmat ystäväni olivat kovin heikot verenvuodosta ja monista kauheista iskuista, jotka he olivat saaneet taistelussa, ja itsekin olin perin kurjassa tilassa. Olen tosin jotenkin sitkeätä miestä mielestäni ja kestän kuta kuinkin paljon lamaan menemättä — se kai johtuu siitä, että metsästäjänä olen käynyt kovan ja hyvän koulun, ja siitä ettei ruumistani liiat lihat rasita — mutta sinä iltana otti sentään kovalle. Olin kauhean uuvuksissa, ja kuten aina, kun olen väsyksissä, alkoi vanhaa haavaani, jonka kerran sain jalopeuralta, pakottaa. Huh, kuinka se saattoi minua vaivata! Entäs pääni! Sitäkin kivisti kauheasti aamullisesta iskusta, joka oli vienyt minut tainnoksiin.
Lyhyesti sanoen: varsin surkea oli se kolmimiehistö joka sinä yönä makasi Twalan majassa. Mutta saimme kiittää onneamme siitä, että ylipäänsä ollenkaan olimme hengissä, ja kummallistahan se olikin.
Fulata — tuo nuori tyttö, jonka hengen olimme pelastaneet — oli tarjoutunut palvelukseemme eikä tietänyt miten kyllin osoittaa kiitollisuuttaan. Hänen avullaan meidän onnistui päästä rautapaidoistamme. Ja miltä näytimmekään, kun olimme saaneet ne yltämme! Olimme niin runnellut, että tuskin saatoimme sormellamme koskettaa ainoatakaan eheää paikkaa ruumiissamme. Varsinkin olivat God ja Curtis kurjassa tilassa.
Mutta Fulata tiesi keinon. Hän toi muutamia murennettuja viheriäisiä lehtiä, jotka tuoksuivat väkevälle. Ne hän asetti kipeille paikoille, ja ne auttoivat erinomaisesti. Entäs haavat ja naarmut! Minä olin niistä päässyt jotenkin vähällä, mutta Godin "kauniin valkoisen säären" oli keihäänpistos lävistänyt pohkeen kohdalta, ja Curtis oli saanut kauhean syvän vaon poskeensa Twalan sotakirveestä.
Kuten ennen olen maininnut, oli Godissa vähän lääkärin vikaa, ja nyt hänellä oli yllin kyllin työtä. Hän sai neuloa yhteen sekä Curtisin että omat haavansa ja hieroa niihin parantavaa voidetta, jota hänellä oli lippaassaan.
Heti kun tämä työ oli suoritettu, toi Fulata meille maljallisen voimakasta lihalientä, jonka hän oli keittänyt. Ja sekös maistui! Ahmimme liemen yks kaks ja heittäysimme sitten pehmeille nahkapeitteille, joita oli levitetty pitkin kuninkaanmajan lattiaa. Siinä nukkui siis Twalan omalla vuoteella mies, joka oli surmannut Twalan. Niin kummallisesti saattaa käydä maailmassa.
Ei ollut helppo heti saada unta, sillä meitä ympäröivistä majoista ja joka paikasta kaupungista kaikui äänekkäitä valitushuutoja; kukualaiset naiset valittivat puolisojensa, poikainsa tai veljiensä surmaa. Sitä oli vaikea kuulla. Viimein noin sydänyön aikana — kävi hiljaisemmaksi. Vain silloin tällöin kuulimme vihlaisevan ulinan, joka tuli majastamme, aivan läheisyydestämme.
Se oli Gagul, joka itki Twalan ruumiin ääressä.
Vähitellen sulkeutuivat viimein väsyneet silmäluomeni, mutta kerran toisensa perään heräsin hätkähtäen — näin unta, että taistelu taasen oli käymässä, että uudelleen taistelin uljaiden "valkoisten" keskellä.
Päivän koittaessa kuulin, että molemmat toverini olivat nukkuneet yhtä huonosti kuin minä. Curtis oli kuitenkin jotenkin reipas, vaikka hänen ruhjottua poskeansa kivistikin kovin; mutta Godin laita oli hyvin huonosti, hänellä oli kuumetta, ja hän houraili ja — mikä oli pahinta, hän sylki verta, hän oli nähtävästi saanut jonkun sisällisen vamman.
Kahdeksan ajoissa tuli Infadus meitä tervehtimään. Ihme kyllä, ei tämä sitkeä, vanha soturi näyttänyt olevan millänsäkään edellisten päiväin lukuisista vaivoista. Ja kuitenkaan hän ei ollut koko edellisenä yönä silmäänsä ummistanut. Hän puristi sydämellisesti käsiämme, mutta näin selvästi, että hänen käytöksensä Curtisia kohtaan oli aivan toisenlainen kuin meitä muita kohtaan. Näytti siltä, kuin hän olisi ajatellut: "Niin, te molemmat olette vain ihmisiä, mutta Inkubu on vähintään puolijumala!"
Sittemmin sain tietää, että se oli kaikkien kukualaisten yksimielinen käsitys uljaasta ystävästämme. Ei kukaan kuolevainen voi taistella, niinkuin hän oli taistellut, arvelivat soturit, jotka olivat nähneet hänen sotivan. Ja vielä vähemmän saattoi kukaan ihminen päälle päätteeksi kaataa Twalan, maan väkevimmän miehen.
Inkubun ja Twalan välinen kaksintaistelu ja isku, joka katkaisi hirviön pään, ei ikipäivinä haihdu kukualaisten mielestä. Jo taistelun jälkeisenä päivänä oli Curtisin väkevyys tullut sananparreksi heidän joukossaan, ja kun he oikein tahtoivat ylistää jotain voimannäytettä, kutsuivat he sitä 'Inkubu-iskuksi'.
Aamupäivällä suvaitsi Ignosi — kuningas Ignosi, aioin sanoa — käydä luonamme. Kun näin hänen henkivartiainsa saattamana lähestyvän majaamme, muistui ehdottomasti mieleeni päivä, jolloin hän ensi kerran astui talooni. Siitähän oli kulunut vain muutama kuukausi, kun pitkä, "kookas zululainen" Durbanissa kolkutti ovelleni ja pyysi minua ja tovereitani ottamaan hänet palvelukseemme. Ja nyt hän oli suuren ja rikkaan maan kuningas!
"Terve sinulle, kuningas!" sanoin nousten seisomaan.
"Niin, Makumazahn, nyt olen siis tullut kuninkaaksi — teidän avullanne." Sitten hän kertoi minulle, että kaikki kävi mainiosti; pian hän aikoi panna toimeen suuren juhlan, ja siinä hän tahtoi näyttäytyä koko kansallensa.
Entä Gagul! Miten aikoi Ignosi menetellä hänen suhteensa?
"Hän on maan pahahenki", sanoi Ignosi, "hän ja kaikki muut noita-akat joutuvat kuoleman omiksi."
"Niin, mutta toiselta puolen tietää hän asioita, joita ei kukaan muu tunne", arvelin minä.
"Tarkoitat, että hän tuntee 'noiden kolmen mykän' salaisuuden, tuolla, kuningasten lepokammioilla…!"
"Niin, ja sitäpaitsi hän tietää, missä timantit ovat. Elä unhoita lupaustasi, Ignosi! Salli Gagulin näyttää meille tie kuningas Salomon kaivoksille, ennenkuin hänet surmaat!"
"Minä en koskaan luovu sanastani, Makumazahn!" sanoi entinen palvelijani ja puristi kättäni.
Godin terveys oli tuiki huonolla kannalla. Hän houraili kovasti, ja haavakuume poltti kuin tuli hänen suonissaan. Neljä-viisi päivää hänen henkensä väikkyi elämän ja kuoleman välillä, eikä kukaan meistä luullut hänen toipuvan. Mutta Fulata taisteli sitkeästi hänen henkensä puolesta. Nuori kaunis kukualaistyttö hoiti Godia liikuttavalla huolenpidolla. Päiväkaudet hän istui hänen vuoteensa ääressä, ojensi hänelle virvoittavaa juomaa, pyyhki hänen kuumeista otsaansa ja huiskutti nenäkkäät kärpäset pois hänen poskiltaan. Ensimäisinä öinä tahdoimme Curtis ja minä valvoa hänen kanssaan, mutta hän osoitti selvään, että olimme vain hänen tiellään ja me uskoimme sairaan hänen huostaansa — me olimme nähtävästi liian kömpelöt sairaanhoitajiksi kelvataksemme.
Hän yksin toivoi, kun kaikki muut odottivat loppua. "Hän ei kuole", sanoi hän uudelleen ja yhä uudelleen. "Hän ei saa kuolla."
Viidentenä päivänä senjälkeen kuin God oli sairastunut, menin illalla myöhään tavallisuuden mukaan katsomaan, miten hän jaksoi, ennenkuin menin levolle.
Hiljaa ja varovasti hiivin majaan. Lamppu valaisi himmeästi Godia, hän makasi hiljaa kuin hiiri eikä heittelehtinyt edestakaisin vuoteellaan, kuten hän oli tehnyt edellisinä vuorokausina.
Minä säikähdin, nyt on kaikki lopussa, ajattelin. Ja rinnastani kohosi nyyhkytyksen tapainen huokaus.
"Sss! Sss!" kuiskasi Fulata, joka istui pimeässä nurkassa Godin vuoteen takana.
Minä astuin varpaillani vuoteelle ja näin nyt, ettei hän ollut kuollut. Hän nukkui rauhallisesti ja tervettä unta pitäen lujasti kiinni Fulatan hennosta kädestä laihoilla, valkoisilla sormillaan. Sairaus oli toisin sanoen saanut uuden edullisen käänteen. Kahdeksantoista tuntia God näin yhteen menoon nukkui ja koko ajan — kolme neljäsosaa vuorokautta — istui nuori tyttö hänen vieressään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, ei edes uskaltanut vetää kättään pois: olisihan hän voinut siitä herätä! Kuvailkaa, mitä kärsi tyttörukka, väsynyt ja nälkäinen kun oli! Kun God viimein heräsi, oli hän niin kankea ja uupunut, että hänet täytyi kantamalla viedä pois.
Niin pian kuin kuume oli ajettu ovesta ulos, kävi Godin paraneminen loistavasti. Kun hän oli tullut aivan terveeksi, kertoi Henry Curtis hänelle, kuinka paljosta hänen oli kiittäminen Fulataa. Silloin nousivat Godille liikutuksen kyyneleet silmiin. Hän nousi heti ylös ja pyysi minua tulemaan kanssaan; hän tahtoi mennä kiittämään Fulataa — minun tuli olla tulkkina.
"Sanokaa hänelle!" lausui God, "etten koskaan unohda, että hän on antanut minulle elämäni takaisin!"
Minä käänsin hänen sanansa, näyttipä siltä kuin olisi nuori kukualainen kaunotar punastunut tummasta ihostaan huolimatta.
"Valtiaani", hän sanoi hämillään ja silmät nöyrästi maahan luotuina, "unohda se vain. Sinähän pelastit minun henkeni, olen siis vaan maksanut velkani."
Niin, sellaista on naisväki! Siinä hän nyt seisoi juttelemassa Godille, ja Curtis ja minä olimme vain pelkkää ilmaa. Ikäänkuin emme mekin olisi olleet mukana pelastamassa häntä Twalan kynsistä! Vaimovainajani oli juuri samanlainen… Muuten tuottivat God ja Fulata minulle hiukan päänvaivaa. Tiesin, että merimiehillä oli erityinen taipumus rakastumiseen ja Godilla vielä enemmän kuin muilla.
Kahta seikkaa maan päällä on minun tietääkseni mahdoton ehkäistä: ei voi estää zululaista tappelemasta eikä merimiestä rakastumasta joka kerran, kun hameväkeä on lähiseutuvilla.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin God oli parantunut, kokoontui lähettiläitä eri haaroilta kukualaisten maasta pääkaupunkiin kunnioittamaan Ignosia kuninkaana. Samalla vietettiin komea juhla. Ensin pidettiin suuri yleinen sotaväen tarkastus. Tällöin saimme taas nähdä jäännökset "valkoisten" uljaasta joukosta; joka miehen täytyi astua esiin kuninkaan eteen, joka koko sotajoukon edessä kiitti heitä heidän uljuudestaan ja korotti heidät kaikki uuden "valkoisen" osaston päälliköiksi, joka nyt perustettiin; sen lisäksi he saivat karjaa ja majoja ja maata palkaksi urhoollisuudestaan.
Mitä meihin — Curtisiin ja Godiin ja minuun tulee, oli kuningas antanut julistaa kansalle, että meitä kaikkialla oli kohdeltava ja vastaanotettava hänen vertaisinaan, niin kauan kuin suvaitsimme oleskella kukualaisten keskuudessa. Sen lisäksi annettiin meille kunnianimi: "elämän ja kuoleman valtiaat."
Sen lisäksi toisti Ignosi juhlassa kansallensa Curtisille antamansa lupauksen; hän vannoi juhlallisesti, ettei täst'edes ketään surmattaisi ilman lain tuomiota, ja että noidan-ajot lopetettaisiin.
Juhlallisuuksien päätyttyä käännyin minä Ignosin puoleen lausuen, että pian halusimme lähteä kuningas Salomonin kaivoksiin. Muistutimme häntä hänen lupauksistansa ja kysyimme, oliko hän saanut tietää mitään kaivoksista.
Kuningas antoi meille seuraavan vastauksen.
"Olen saanut tietää, että kaivoksien luona istuu kolme olentoa, joille on annettu nimi 'mykät'; niille aikoi Twala uhrata Fulatan. Syvällä vuoren sisällä on rotko, johon kukualaisten kuninkaat saatetaan lepoon; siellä näette Twalan ruumiin muinaisaikojen kuninkaitten rinnalla. Sitten on siellä kaivos, äärettömän syvä, jonka valkoiset miehet kaivoivat; ehkä he kuten tekin hakivat välkkyviä kiviä… Ja siellä kuoleman asunnossa on huone, salainen kammio, josta ei kukaan muu tiedä kuin Gagul ja Twala. Tarina kertoo, että kerran monta vuotta sitten valkoinen mies tuli vuorten yli tänne, eräs nainen johdatti hänet salaiseen kammioon, ja siellä hänen silmänsä näkivät kalliita aarteita, joiden vertaista ei kukaan ihminen ole nähnyt. Mutta hän ei niitä saanut — nainen petti hänet, ja kuningas ajoi hänet maasta pois vuorille. Sittemmin ei kukaan ole astunut jalkaansa salaiseen kammioon."
"Tarina puhuu totta, Ignosi", sanoin minä. "Vuorenluolassa Sheban povella näimme, kuten muistat, valkoisen miehen."
"Niin — ja minä tahdon, että teidän pitää saada aarre. Te saatte niin monta jalokiveä, kuin jaksatte kantaa… Sillä luultavasti tahdotte lähteä pois täältä?" lisäsi hän katsellen meitä.
Minä nyökkäsin. "Mutta voimmeko löytää kammion?" kysyin sitten.
"Gagul voi näyttää teille…"
"Mutta tahtooko hän?"
"Hänen täytyy. Muuten hänen pitää kuoleman!" Ignosi kääntyi ja viittasi erään palvelijoistaan luokseen ja käski hänen tuomaan Gagulin.
Vähän ajan perästä tuli kaksi soturia laahaten Gagulia välissään; hän ponnisti vastaan kaikin voimin, mutta turhaan.
"Päästäkää hänet!" huusi Ignosi.
Soturit jättivät hänet, ja hän kellahti kumoon kuin mytty, kuin eloton kääry, hänen silmänsä vain elivät, ne kiiluivat kiukkuisina kuin käärmeen silmät.
"Mitä minusta tahdotte?" vinkui hän. "Mitä tahdot, Ignosi?
Varokaa minuun koskemasta — niinä hävitän teidät kaikki rutolla.
Noitakeinoni…"
"Noitakeinosi eivät auttaneet Twalaa, vanha velho", vastasi Ignosi ääneen nauraen. "Sinun pitää näyttää meille tie kammioon, missä välkkyvät kivet ovat."
Gagul nauroi — se kaikui käärmeen sähinältä: "Hi hii! Minä yksin tunnen tien! Minä yksin! Ja minä en sitä ilmoita! Valkoisten paholaisten ei pidä saaman mitään — ei mitään!"
"Silloin täytyy minun pakottaa sinut sanomaan, mitä tiedät", lausui Ignosi tuimalla äänellä. "Ellet sinä ilmaise meille kaikkea, olet kuoleman oma."
"Kuoleman!" huusi ilkeä noita. "Kuoleman!" toisti hän ja päästi kauhun ja raivon ulinan. "Luuletteko te, että voitte minut tappaa? Tiedättekö, kuka olen? Kuinka vanhaksi luulette minua? Minä tunsin isänne ja isäinne isät. Minä olen ollut täällä aina ja tulen aina olemaan. Kuolla! Minä en kuole. Ei kukaan uskalla minuun kajota."
"Kyllä", vastasi Ignosi, "minä uskallan! Ja miksi tahtoisitkaan elää? Kuoleman pitäisi olla sinulle tervetullut, Gagul."
"Houkkio!" kirkui noita. "Houkkio, joka luulet, että elämä ilahuttaa vain nuorten sydämiä. Ei, nuoret, he voivat tuntea, he voivat rakastaa ja kärsiä, he voivat kärsiä tuskaa… Mutta vanhat hymyilevät, kun onnettomuus kohtaa toisia, he iloitsevat, kun pahuus voittaa. He rakastavat vain yhtä: elämää. Ja mitä on elämä? Aurinko ja ilma. Lämmin, kirkas aurinko ja raitis, puhdas ilma. Mutta kylmyyttä uh! — kylmyyttä ja pimeyttä, niitä vanhat pelkäävät. Huh niin, kylmyyttä ja pimeyttä — —"
"Lopeta ilkeä puheesi! Vastaa minulle!" Ignosi tarttui keihääseensä heiluttaen sitä uhkaavasti ilmassa. "Tahdotko näyttää minulle paikan, minne aarre on kätketty — taikka — —"
Gagul ryömi Ignosin jalkain juureen ja vikisi yhä: "Minä en tee sitä! En tee sitä!" Hitaasti laski kuningas keihäänsä alaspäin, kunnes sen kirkas terä viimein kosketti noidan rintaa.
Rajusti kirkaisten tämä ponnahti ylös ja vaipui heti taas maahan, kieriskellen edes takaisin.
Ja nyt oli toinen ääni kellossa. "Kyllä, kyllä, minä näytän — minä näytän kyllä, missä kirkkaat kivet ovat. Kunhan vaan saan elää — lämpimässä auringossa ja imeä ravintoa — —"
"Arvasin kyllä että viimein suostuisit, vanha velho!" hymähti Ignosi. "Kuule nyt: huomenna tulee sinun lähteä sinne Infaduksen ja valkoisten veljieni seurassa. Mutta varo ettet heitä petä, sen sinulle sanon!"
Gagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. "Minä pysyn aina sanassani", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. "Kerran ennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin kertaa näytti nainen tien — tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä oli Gagul", nauroi vanha ämmä. "Kuka tietää — ehkä se olin minä — Hi hii!"
"Valehtelet!" sanoin minä. "Se tapahtui jo kymmenen miespolvea sitten."
"Ehkä — ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties se oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen nimensä… Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla löydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti pussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä! Vielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän silmänsä ovat poissa… Hi hii! Ha haa!"