KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kuningas Salomon aartehisto.
Hetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä asioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä tullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana kuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli ystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli ympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille kivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti pöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.
Se oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana jouduttaa akkaa — muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.
Kuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi meille ja astui suuren kuoleman selän taakse.
"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää sisään", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan seinää vasten.
Minä otin taskusta tulitikkulaatikkoni — viimeisen, joka meillä vielä oli jälellä… olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten sytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää. Mutta me emme nähneet ovea eikä porttia — ainoastaan lujan kallioseinän.
Gagul vain virnisteli. "Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!" nauroi hän.
Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän intti yhä:
"Katsokaa tänne, valtiaat."
Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää, joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa korkea ja viisi jalkaa paksu — siis noin 150 kuutiojalan suuruinen kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin raskas kuin sama kuutiosisällys vettä — ja jos vielä kouluajoiltamme muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa — niin saatamme helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi: nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu sen tapainen, jota velho oli painanut… Oli miten oli, kivi kohosi hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas Salomon aartehistoon.
Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen jännitys, että koko ruumiimme vapisi — minä ainakin tärisin kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra sittenkin ollut oikeassa — piiliköhän tuolla sisässä todellakin timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?
Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta, monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi; laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui, että valkoinen mies — ehkä hänkin oli tähdistä — matkusti vuorten yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi… sama kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui, että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden… Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä… Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki muut…"
"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"
Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku.
Hän säpsähti.
"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."
"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"
"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee — kuolee kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla vuorilla…"
Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita saanut kaiken viisautensa?
Hän yhä puheli — puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"
Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä köntysteli pimeään huoneeseen.
Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai…?
"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen itseäni pelottaa."
Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään; lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.
Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita portaita.
Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan eväskoria.
Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja kynnyksellä poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä pikkukiviä!
Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa — se oli kai olevinaan naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette! Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi jättää…"
God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen sisällys kilisi.
"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie, täynnä timantteja."
Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.
Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.
Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone, tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.
Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.
"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"
Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki — se oli kai Silvestran työtä — ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen kirjoitus.
"Annas, kun katson… kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta kultakolikkoa kussakin. — Sehän on varsin sievä summa…"
"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God kärsimättömästi.
Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."
Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon langeta tälle viimeiselle arkulle — ja me hätkähdimme.
"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"
Ja me näimme. Tai oikeastaan… ensiksi emme saattaneet nähdä juuri mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme. Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia timantteja.
"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.
"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God, jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.
Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.
Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä! Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun, niin että koko vuori kaikui.
Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti
hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja.
Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat
Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.
Niin me nauroimme — nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia sitten olivat kaivaneet meille. Salomolle eivät ne koskaan olleet tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia, meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille — laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.
"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan — kaikki!"
Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.
* * * * *
Mitä se oli?
Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän oli mennyt pois sanomatta hyvästi.
Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.
"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"
Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui:
"Päästä minut, päästä minut! Taikka minä…"
"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.
Me syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään, kuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa on syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä noitaa… Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas kalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin riuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän kiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!
Hän väänteleikse kuolemantuskassa, sillä laskuovi saavuttaa hänet, 30,000 naulaa laskeutuu hänen päälleen ja musertaa hänet litteäksi — ja hän huutaa, huutaa niinkuin en koskaan eläissäni ole kuullut kenenkään huutavan. Kauhea jyrähdys ja kivi on taas paikoillaan, laskuovi on suljettu.
Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.
Entä Fulata? Tyttö raukka! Terävä tikari oli lävistänyt hänen rintansa. Hän veti viimeisiä henkäyksiään.
"Oi, Bougwan, minä kuolen!" valitti hän. "Gagul pujahti ulos, ja sitten kivi alkoi vaipua. Minä tartuin häneen kiinni, mutta silloin hän iski minuun tikarinsa… Oo, Bougwan, auta minua!"
Mutta miten saattoi God auttaa? Hän ei voinut tehdä muuta kuin kumartua Fulatan yli ja suudella tyttö raukkaa, joka menetti henkensä meidän tähtemme. Hän itki.
"Onko Makumazahn täällä?" kysyi Fulata hetkisen kuluttua. "En voi häntä nähdä, kaikki pimenee…"
"Täällä olen, Fulata."
"Tahdotko puhua puolestani Bougwanille, ennenkuin astun pimeyteen. Sano hänelle, että minä rakastan häntä. Että olen iloinen siitä, että nyt kuolen, sillä tiedän hyvin, ettei valo voi liittyä pimeyteen eikä valkea mies voi naida mustaa naista. Sano hänelle, että odotan häntä tuolla ylhäällä tähdissä — siellä en ehkä enää ole musta, ja sitten… Niin, sano hänelle se… minä rakastan häntä. Oi Bougwan, tue minua käsivarrellasi!… Bougwan!…"
"Hän on kuollut!" huudahti God ja kohosi pystyyn. Hänen kasvonsa kuvastivat syvää surua; hänen rehellisistä silmistään virtasivat kyyneleet viljavina.
"Elä sitä murehdi!" sanoi Curtis.
"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?"
"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana, jolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin. Etkö näe, että olemme elävinä haudatut?"
Niin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan uloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä yksin tiesi, miten laskuovi oli avattava — nimittäin Gagul — makasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva dynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella kiviovea.
Useita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin ääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme — kun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme kokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt ymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme timantteja… Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua sisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.
Curtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla kiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan kun se vielä paloi.
Sanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta emme löytänee mitään — ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut nähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään avaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut henkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.
Käännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä sattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan — se oli ruokavasumme! Otin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin ylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden viereen hellävaroen.
Sitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten
Timantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.
Jaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että saatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli meillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.
"Syökäämme ja juokaamme", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. "Sillä huomenna me kuolemme!"
En juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja olimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.
Sitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin löytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän — mutta turhaan. Ja tuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.
Lamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.
"Kuulkaapas, Allan", sanoi ystäväni Curtis, "mitä kello on? Käyhän teidän kellonne?"
Kello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun luolaan.
"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?" arvelin minä. "Hän aavistaa pahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä hakea."
"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Curtis. "Hän ei koskaan löydä laskuovea, ja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei", jatkoi hän, "meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon. Me emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä työssään… Mutta mitä se oli!… Kas niin…"
Lamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion kirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun, kulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn vuohennahan — ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.
Ja me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.
Vielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.